Aihearkisto: Tiede

Tiedeartikkelit: astrofysiikka, astrobiologia, eksobiologia, jne.

Kanavoitua tietoa 5G:stä

Sakari Antero Arcturus kirjoittaa videon kuvauksessa:

Tässä videossa jaan parhaani mukaan olennaisimpia pointteja 5G -teknologiasta joita tuli esiin eräässä pienryhmän meditaatio- ja kanavointisessiossa. Kannustan asiasta puhumaan julkisesti ja ottamaan yhteyttä asioista päättäviin tahoihin.

Voi myös käydä allekirjoittamassa tuon

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/6572

kansalaisaloitteen aiheesta, vaikka rehellisesti epäilen kansalaisaloitteiden voimaa koska eduskunta niistä päättää kuitenkin, mutta ehkä se voi saada jotain muutosta asiaan.

 

 

Lisää linkkejä:

https://5gtieto.fi/

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001853614.html

Stop 5G Finland

5Gspaceappeal.org

5Gappeal.eu

EMFscientist.org

sateileeko.wordpress.com

bioinitiative.org

https://www.emf-portal.org/en

https://betweenrockandhardplace.wordpress.com/

Kansalaisaloitteen tarkoitus on auttaa meitä kaikkia suojelemaan lasten, nuorten ja aikuisten terveyttä, koska langattoman tiedonsiirron säteily on vakava kansanterveysuhka. Siksi pyydämme, että eduskunta ja hallitus alentavat säteilyä ja toimivat siten, että kaikille annetaan aktiivisesti tietoa riskeistä.

Kuva. Radiotaajuisen säteilyn absorboituminen (uppoaminen) päähän ja aivoihin riippuu kännykänkäyttäjän iästä ( Gandhi, Lazzi ja Furse, 1996)

Liite 1 . Kansalaisaloite. Aloite pyytää eduskuntaa ryhtymään toimiin säteilyn alentamiseksi, sillä nykyiset viitearvot 10 W/m2 (ja jopa 200 W/m2) eivät suojaa meitä, varsinkaan lapsia, sillä lapsen keho imee 2-10 kertaa enemmän säteilyä kuin aikuisen. EU:n lait vaativat, että terveyttä on suojattava. Aloitetta tukee myös kansainvälinen 5G-vetoomus EU:lle. Sen on allekirjoittanut yli 250 lääkäriä ja tutkijaa (joista yli 60 professoria) 42 maasta (EU- vetoomuksen allekirjoittajat).
Kansainvälinen 5G-Avaruusvetoomus on vuorostaan kerännyt yli 140 000 henkilön kannatuksen 190 maasta joista yli 1500 lääkäriä ja tutkijaa.

Liite 2. Luettelee kansainvälisesti tunnettuja teollisuudesta riippumattomia tutkijoita, jotka olisivat päteviä ehdottamaan sellaisia säteilyn viitearvoja, jotka todella suojaavat ei vain lasten ja nuorten vaan myös koko väestön terveyttä.

Liite 3Listaa kaupunkeja, alueita ja valtioita, jotka ovat jo ryhtyneet toimiin 5G:n rakentamisen pysäyttämiseksi kunnes teollisuudesta riippumattomat tutkijat ovat varmistaneet, että säteily ei vahingoita meitä.

Kirjoituksia ja videoita:

5G-teknologian esittely – ympäristö- ja terveysriskit. Tutkija, FT Mikko Ahosen kirjoitus.

Maailman terveysjärjestön peittely tulee maapallolle hyvin kalliiksi. Englanninkielinen video (20min) antaa erittäin hyvää tietoa matkapuhelinten, WiFin ja muiden langattoman tiedonsiirron laitteiden riskeistä. Video kertoo selvästi miten rikkaan telealan korruptio on vaikuttanut myös terveysjärjestö WHO:n toimintaan.

Viitearvot eivät suojaa terveyttä! Washington State yliopiston biokemian ja peruslääketieteen emeritusprofessori Martin L Pallin laaja englanninkielinen tiedekatsaus, joka osoittaa maamme sähkömagneettisen säteilyn raja-arvojen perustuvan vääriin väitteisiin.

Allekirjoita kansalaisaloite: tästä
Kirjaudu pankkitunnuksilla tai lataa lomake, jonka allekirjoitat

Tietopankki:

[1] Miller, A. B., Morgan, L. L., Udasin, I., & Davis, D. L. (2018). Cancer epidemiology update, following the 2011 IARC evaluation of radiofrequency electromagnetic fields (Monograph 102). Environmental Research, 167, 673–683.

[2] Carlberg, M., & Hardell, L. (2017). Evaluation of Mobile Phone and Cordless Phone Use and Glioma Risk Using the Bradford Hill Viewpoints from 1965 on Association or Causation. BioMed Research International, 2017, 9218486.

[3] National Toxicology Program (2018). NTP cell phone studies—Experts recommend elevated conclusions (Environmental Factor, April 2018). National Institute of Environmental Health Sciences.

[4] USA:n kongressi (2019). Kuulemistilaisuus 6. helmikuuta 2019, Senaattori Blumenthal 5G:n turvallisuustestauksesta. (Videotallenne)

[5] IARC (2013). WHO International Agency for Research on Cancer (IARC). Radiotaajuinen säteily ryhmään 2B (mahdollisesti syöpää aiheuttava).

[6] Euroopan neuvosto, Council of Europe (2011). The potential dangers of electromagnetic fields and their effect on the environment, Resolution 1815.

[7] STUK (2006). Radiotaajuisten kenttien ja säteilyn vaikutukset.

[8] Investigate Europe – tutkivat journalistit (2019) How much is safe?

[9] Bandara, P., & Carpenter, D. O. (2018). Planetary electromagnetic pollution: It is time to assess its impactThe Lancet Planetary Health2(12), e512–e514.

[10] Professori Martin Blank: International Scientist Appeal on Electromagnetic Fields . 200 tutkijan vetoomus (Videotallenne)

[11] Belyaev, I., Dean, A., Eger, H., Hubmann, G., Jandrisovits, R., Kern, M., … Thill, R. (2016). EUROPAEM EMF Guideline 2016 for the prevention, diagnosis and treatment of EMF-related health problems and illnessesReviews on Environmental Health31(3), 363–397.  (Sisältää suositustasot sähkömagneettisille kentille, s. 380-382)

[12] Eduskunnan Kansalaisinfo 8. lokakuuta 2019: Radiotaajuisen säteilyn terveysvaikutukset(Videotallenteet esityksistä)

Kit Greeniä edeltävät UAP-vahinkotutkimukset

Kirjoittanut Keith Basterfield

Blogin lukijat ovat huomanneet, että olen käyttänyt aikaa kirjoittaen mahdollisista lääketieteellisistä vaikutuksista, joita lähikohtaamisilmiöllä voi olla. Tämä aihe on pitkään kiinnostanut minua.

Tri. Kit Greenin työhön liittyvän keskustelun myötä UAP:n aiheuttamista lääketieteellisistä loukkaantumisista, haluaisin tarkastella Kit Greeniä edeltäviä lääketieteellisiä tutkimuksia, joissa on tutkittu samanlaisa aiheita, erityisesti amerikkalaisia tutkijoita Richard Charles Niemtzow ja John F. Schuessler.

Tässä postauksessa käyn läpi Niemtzow’n työtä vuosien 1975-1996 välillä, ja sitten tarkastelen samanhenkistä John F. Schuesslerin työtä samalla aikavälillä.

Richard Niemtzow

Niemtzow syntyi USA:ssa vuonna 1942 mutta kävi lääkiksen Ranskassa vuosina 1965-1976 Universite de Montpellierin Faculte de Medecinessa, Montpellierissa, Ranskassa. Tämä yhteys Ranskaan tulee uudelleen esiin myöhemmin. Hän palasi USA:n ja hänestä tuli ilmavoimien kirurgi.

Noin vuonna 1975, kun hän oli edelleen Ranskassa, hän liittyi Aerial Phenomenon Research Organisationiin (APRO) ja kirjoitti artikkelin ”Halvaantuminen ja UFOjen lähikohtaamiset.” APRO Bulletiniin [Vol. 23, No. 5, March 1975, pp 1 & 6.]

Niemtzow kirjoitti enemmän artikkeleja APRO Bulletiniin, MUFON Journaliin ja English Flying Saucer Review’n; jotkut yksinään ja jotkut John Schuesslerin kanssa.

Vuoteen 1981 mennessä, kuten Jacques Valleen päiväkirjoissa kirjoitetaan, Niemtzow oli ystävystynyt tri. Kit Greenin sekä Claude Poherin kanssa Ranskan UFO-tutkimusryhmästä, joka nimettiin GEPANiksi. Myöhemmin Niemtzow oli kirjeenvaihdossa Alain Esterlen kanssa, joka oli GEPANin seuraava johtaja.

Myöhemmin vuonna 1981 tuolloinen radiologi Niemtzow perusti Project UFOMD:n, jonka sanottiin olevan lääketieteen harjoittajien verkosto UFOihin liittyvien vammojen tutkimiseen. Hän pyysi tohtoreita jotka olivat MUFONin jäseniä liittymään Project UFOMD:n.

Toukokuussa 1982 Niemtzow, MUFON Journalin [No. 179, Jan. 1983, pp 14-16] mukaan, palkattiin USA:n armeijan lääketieteellisen osaston konsultiksi, joka käsitteli Cash-Landrum tapausta.

Vuonna 1985 Niemtzow, J Allen Hynek ja Jacques Vallee vierailivat GEPANin toimistolla Ranskassa ja tapasivat heidän tiedekuntaansa. Tuossa tapaamisessa Niemtzow esitti tutkimuksen otsikolla ”Fysiologiset ja säteilyvaikutukset erittäin valoisista tunnistamattomista lentävistä esineistä.”

MUFON Journalissa vuonna 1987 [No. 225, January 1987, p18] raportoitiin, että Project UFOMD oli tuottanut vain kaksi tapausta välillä lokakuun 1. 1981 – lokakuun 1. 1983.

Vallee päiväkirjoissaan kuvaa merkinnässä 6. joulukuuta 1987 miten Niemtzow sai puhelinsoiton ranskalaiselta everstiluutnantilta, ilmeisesti UAP:n liittyen. Puhelun aiheena oli mikroaaltojen vaikutukset ihmisten kudoksiin.

Ranskalaiset jatkoivat Niemtzow’n hännystelyä UAP-aihetta koskien, mm. ranskalaisten mikroaaltoasiantuntijoiden tiimi vieraili hänen luonaan USA:ssa 1989. Vallee illallisti Jean-Jacques Velascon kanssa, joka oli GEPANin tuleva johtaja kesäkuussa 1989. Velasco vahvisti Valleelle, että jotkut ranskalaiset tiimit, jotka olivat kiinnostuneet mikroaaltoaseista, halusivat puhua Niemtzow’lle.

Heinäkuussa 1989 Niemtzow vieraili Ranskassa ja keskusteli UAP:sta ja mikroaaltojen fysiologisista vaikutuksista. Myöhemmin ranskalainen lääkäri, joka on asiantuntija ihmiskudosten säteilyvaikutuksissa, vieraili Niemtzow’n luona USA:ssa. CNES, eli Ranskan avaruusvirasto, jossa GEPAN myös sijaitsee, oli lähellä tarjota Niemtzow’lle töitä heiltä.

Myöhemmin Valleen päiväkirjoissa, eli neljännessä opuksessa, kerrotaan miten Niemtzow tutki paria abduktiotapausta, joissa yhdessä mukana oli naispuoleinen ilmavoimien majuri. Vallee lisää, että ”Richard on ollut yhteydessä amiraali Mohriin, Reaganin henkilöstöpäällikköön, joka oli kiinnostunut tällaisista tapauksista.” (merkintä 27. helmikuuta 1994.)

Vallee ei viittaa Niemtzow’n enää 28. tammikuuta 1996 jälkeen. Hänen kiinnostus aiheeseen oli lopahtanut.

Haluan selvittää miksi Niemtzow’n kiinnostus loppui niin kiinnostavaan aiheeseen. Vuonna 2016 sain selville hänen osoitteensa ja lähetin sähköpostia. Kysyin kolmea kysymystä.

1. Kerättyänne dataa vammoista, mihin johtopäätökseen tulitte?

2. Miksi lopetitte tutkimuksenne?

3. Mitkä ovat lopulliset päätelmänne UAP:sta?

Niemtzow vastasi:

”Lopetin tutkimuksen umpikujaan. Alalla ei olla edistytty juurikaan ja iso osa on pelkkää spekulaatiota.”

Loput Niemtzow’n haastattelusta löydät tästä vuoden 2016 postauksesta.

John Schuessler

Kuten mainittua, Schuessler ja Niemtzow kirjoittivat yhdessä useita artikkeleita UFO-kohtaamisten terveyshaitoista, jotka ovat ilmaantuneet UFO-kirjallisuuteen 1970- ja 1980-luvuilla.

Vuodesta 1981 eteenpäin Schuessler tutki ja dokumentoi usean vuoden ajan 29. joulukuuta 1980 sattunutta tapausta, jossa Betty Cash, Vicki Landrum ja Colby Landrum olivat mukana epätavallisessa kohtaamisessa.

Lähde: Keith Basterfield

Tapaukseen liittyi lämmön tunne ja kirkas valo. Tapauksen jälkeen he raportoivat seuraavia oireita: pahoinvointi, oksentelu, ripuli, silmien kirvely ja auringonpistoksen tunne. Cash raportoi rakkuloita ihollaan. Hiustenlähtöä raportoitiin myös.

Kaksi parasta informaatiolähdettä säteilytapaukselle löytyvät Schuesslerin vuoden 1998 kirjasta ”The Cash-Landrum UFO Incident.” [Geo Graphics Printing Co.] sekä Curt Collinsin blogista ”Blue Blurry Lines.”

Vuonna 1991 MUFON muodosti lääketieteellisen komitean, ja Schuessler oli ryhmänjohtaja MUFONille. Komitean rooli oli tuoda yhteen lääketieteen tutkijoita muodostamaan toimintaprotokolla, keräämään ja arvioimaan tapausdataa, käsittelemään lääketieteellistä evidenssiä ja edistämään tiedonvaihtoa.

Vuoteen 1995 mennessä Schuesslerin katalogi ”Luettelo UFOihin liittyvistä fysiologisista vaikutuksista ihmisille” sisälsi lähes 400 tapausta. Kuten kaikki sellaiset katalogit, se oli vain kasa materiaalia eri lähteistä, eikä faktoja voitu tarkistaa oikeiksi tai jäljittää informaation alkuperäistä lähdettä. Esimerkiksi minä tarkastin Australian tapaukset katalogissa. Jotkut olivat anekdootteja, toiset taas eivät olleet lähikohtaamisia. Lisäksi jotkut lääketieteelliset vaikutukset oltiin merkitty ”abduktioksi”, joka itsessään ei ole lääketieteellinen vaikutus.

Lopputiivistelmä

UFOihin liittyvien lääketieteellisten vammojen tutkimus ulottuu ainakin vuoteen 1975, noin 45 vuotta, ja tätä työtä on jatkanut tri. Kit Greenin tutkimukset.

Tunnustus

Kiitos brittiläiselle tutkijalle Isaac Koi siitä, että hän tarjosi linkin AFUn verkkosivuille, josta Schuesslerin katalogin voi ladata.

Artikkelin julkaissut ufos-scientificresearch.blogspot.com

Etelä-Atlantin magneetti-ilmiö saattaa jakautua!

Maapallon magneettikentät, joista planeetta on riippuvainen aurinkotuulilta suojautuakseen, näyttävät heikkenevän. Astrofyysikko Juan Soler puhuu Rick Sanchezin kanssa huolestuttavista uutisista seuraavalla videolla.

Euroopan Swarm-satelliitit ovat paljastaneet uutta dataa omituisesta ilmiöstä Maapallon magneettikentässä. Etelä-Atlantin anomalia saattaa jakautua kahtia. ”Uusi, itäinen Etelä-Atlantin anomalian minimi on ilmaantunut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana”, sanoo Jürgen Matzka saksalaisesta geotieteiden tutkimuskeskuksesta. ”Viime vuosina se on kehittynyt voimakkaasti.”

Etelä-Atlantin anomalia on heikko kohta Maapallon magneettikentässä, joka on keskittynyt Etelä-Amerikan Atlantin puoleiselle alueelle. Se on löydetty vuonna 1958, ja se on kasvanut ja liikkunut vuosikymmenten aikana. Viimeisin data Swarmista näyttää heikon kohdan muodostumassa Afrikan eteläkärjen lähelle.

”Swarm-satelliitti kiertoradalla tutkii kehitystä”, sanoo Matzka.

Spaceweatherin mukaan Swarm on laukaistu marraskuussa 2013. Se on kolmen identtisen satelliitin muodostelma, jotka kiertävät Maapalloa. Niissä on magnetometrit, tähtien tarkkailulaitteet ja muita insturmentteja. Niiden avulla satelliitit voivat tehdä tarkkoja 3D-mittauksia Maapallon magneettikentästä. Mahdollinen anomalian jakautuminen on vain yksi monista löydöksistä.

Tutkijat ovat pitkään tienneet magneettikentän heikkenemisestä. Viimeisen 200 vuoden aikana magneettikenttä on globaalisti menettänyt noin 9% sen voimakkuudestaan, ja Etelä-Atlantin anomalia johtaa kehitystä.

Etelä-Atlantin anomalian heikentyessä sisempi Van Allenin vyö on vuotanut siihen, mikä on päästänyt korkeaenergisiä hiukkasia (erityisesti protoneita) 200 kilometrin päähän maanpinnasta. Tämä ei uhkaa ihmisiä maanpinnalla, mutta avaruusaluksille se aiheuttaa ongelmia.

Kun satelliitit lentävät anomalian läpi, ne altistuvat suhteellisen suurelle säteilymäärälle. Satelliittien tietokoneet saattavat buuttailla ja digitaalikamerat sekoilla varautuneiden hiukkasten vaikutuksesta. ISS:llä on erityissuojauksia tämän ongelman ratkaisemiseksi, ja Hubble-teleskooppi ei edes voi tehdä havaintoja tai mittauksia sen ollessa anomalian kohdilla.

Jos Etelä-Atlantin anomalia lopulta jakautuu kahtia, satelliittitehtävien suunnittelijat joutuvat ottamaan huomioon uuden korkean säteilyn alueen. Jakautuminen vaikuttaa enemmänkin. Se voi kuitenkin tarjota vihjeitä itse anomalian alkuperästä. Tulikuuman sulan raudan liikkeiden aiheuttamat virtaukset luovat Maan magneettikentän noin 3000 kilometriä jalkojemme alapuolella. Muutokset ”täällä ylhäällä” voivat kertoa tutkijoille siitä mitä tapahtuu ”siellä alhaalla”.

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Antarktiksen sulava lumi paljastaa monumentin

Paljastaako sulava lumi muinaisen linnakkeen Etelänapamantereella? Satelliittikuvissa näkyy luonnottomia merkkejä lumessa, jotka näyttävät kehittyneen sivilisaation aikaansaamilta.

Nämä merkit selvästi näyttävät jonkinlaiselta muinaiselta kuusikulmion muotoiselta rakenteelta, joka on mahdolisesti suuremman jääpeitteen alle hautautuneen rakennuksen katto, tai sitten kyseessä on maanalainen muinainen kaupunki. Kupoli on noin 45 metriä halkaisijaltaan, ja sen seinät ovat 8 metriä korkeat.

Kupolin ympärillä on monia keinotekoisia esineitä, rakenteita ja patsaita, mahdollisesti ihmisten tekemä sisäänkäynti maanalaiseen kaupunkiin ja armeijan tukikohdalta tai satamalta näyttävä alue kupolin edustalla. Tämä viittaisi siihen, että sotavoimat ja tiede tietävät jo tästä sijainnista, ja siellä voi olla käynnissä maanalaisen kaupungin tutkimusta.

Klikkaa kuvaa nähdäksesi rakenne/kupoli paremmalla laadulla. Lainaus kirjasta ’The Lost City of Antarctica, Civilizations of the Ancient World’ kertoo:

Satelliittikuvat näyttävät todisteita laajasta paleoseenisivilisaatiosta Etelänapamantereen jään alla, jossa on myös “älykkäästi tehtyjä rakenteita.“

Jäästä saadusta isotooppikoostumuksesta voidaan määrittää paleoseeni- ja neoseeni-aikakausien aikaan tapahtuneita asioita, ja siitä käy ilmi että Etelänapamantereella on ollut olemassa kehittynyt muinainen sivilisaatio noin 55.5 miljoonaa vuotta sitten, ja se on voinut pysyä asuttuna yli 300 tuhannen vuoden ajan.

Voisiko mahdollisesti maanalaiseen kaupunkiin johtavan kupolin kuva todiste siitä, että muinainen sivilisaatio tai Maan ulkopuolinen rotu on ollut Antarktiksella miljoonia vuosia sitten?

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Pedra do Inga: Muinaisen tähtikartan monumentti

Ingán kunnassa, Brasilian Paraíban osavaltiossa, on kivi nimeltään Inga tai Pedra do Inga.

Sen pinnalle ovat muinaiset kaivaneet sarjan yksityiskohtaisia symboleja, tähtiä ja spiraaleja.

Kivi itsessään on massiivinen; kivimuodostelma kattaa noin 250 neliömetrin alueen.

The Pedra do Inga in Brazil, is covered in strange symbols that experts believe are depictions of stars, galaxies and even constellations.
 Pedra do Inga Brasiliassa on peitetty omituisilla symboleilla, joiden asiantuntijat uskovat olevan kuvia tähdistä, galakseista ja jopa tähtikuvioista.

Pystysuora 3.8 metriä korkea ja 46 metriä pitkä seinä kuvaa tuntemattomia merkityksiä.

IgorSuassuna / Pixabay

Tähtien ja spiraalien lisäksi muinaiset ‘astronomit’ kaiversivat muita merkkejä, joiden tarkka merkitys on pysynyt mysteerinä asiantuntijoille.

Huolimatta tästä, tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että tähtien, tähtikuvioiden ja galaksien kuvat ovat selvästi näkyvillä kiven pinnalla.

Vaikka kaiverrusten tarkka ikä on vaikea sanoa, tutkijoiden mielestä kivimuodostelman ikä on noin 6000 vuotta.

Tähän mennessä asiantuntijat ovat identifioineet yli 400 kaiverrusta kiven pinnalta. Jotkut niistä ovat luonteeltaan zoomorfisia, kun toiset taas esittävät abstrakteja kuvioita ja tähtiä.

Erään hypoteesin mukaan Ingán petroglyyfit ovat poikkeuksellisen tärkeitä arkeoastronomisessa mielessä.

The true meaning of the symbols remains an enigma.
Symbolien todellinen merkitys on enigma.

Vuonna 1976 espanjalainen insinööri Pavía Alemany alkoi matemaattisesti tutkia arkeologista monumenttia.

Instituto of Arqueologia Brasileira julkaisi hänen tuloksensa vuonna 1986. Alemany identifioi kiven pinnalta joukon “kulhoja” sekä toisen petroglyyfin, joka on kaiverrettu Ingan seinän pystysuoraan pintaan joka muodosti “aurinkokalenterin”, jonka avulla gnomon projisoi varjonsa aamun ensimmäisten auringon säteiden aikaan.

Alemany myöhemmin jatkoi tutkimuksiaan keskittyen tallentamaan ja dokumentoimaan sarjaa symboleita, jotka havainnoija voi huomata tähdiksi, jotka näyttävät olevan keskenään ryhmässä tähtikuvioina.

Mutta nämä “kulhot” ja “tähtikuviot” kiven pinnassa ovat antaneet Pedra do Ingalle sen arkeoastronomisen merkityksensä.

Paikka jossa Ingan kivi nykyään sijaitsee on jatkuvassa vaarassa vahingoittua korjaamattomaksi vandalisoinnin takia.

Artikkelin julkaissut Curiosmos

Vihreä tulipallo Australiassa

Havaintopäivämäärä: kesäkuun 14. 2020

Havaintopaikka: Läntinen Australia

Australian media on nimennyt tämän mahdollisesti meteoriksi… mutta huomaa, he sanoivat että mahdollisesti. Todennäköisemmin tämä on verhoutunut UFO, joka on luonut värittynyttä usvaa ympärilleen näyttääkseen meteorilta. Avaruusolennoilla on sääntöjä, joita pitää noudattaa jos he aikovat vierailla avaruusolentojen tukikohdissa Maapallolla. Yksi niistä on ettei salli itsensä tulla näkyville kansan silmien eteen ilman, että luodaan illuusio siitä että kyseessä on jokin muu kuin avaruusolentojen alus.

Tämä vihreä väri ei ole yksin tässä. Kun suurennan sitä, nään sateenkaaren värit, vihreä, purppura ja keltainen. Mikään meteori ei kykene tekemään sitä tällaisella täydellisyydellä. Tarkoitan, katsokaa nyt sitä. Siinä ei ole pieniä osia tai palasia irtoamassa pyrstöstä. Se palaa, mutta ei hajoa. Pyrstö on tehty palasista, jotka irtoavat, mutta jos mikään ei irtoa, mistä pyrstö silloin tulee? Se tulee aluksesta, joka koittaa näyttää meteorilta.

Scott C. Waring

 

Artikkelin julkaissut ET Data Base

Miten akatemia käsittelee UFO-havaintoja?

Kirjoittanut David Griffin, M.Sc. & Natasha Acimovic, M.A.

Tiivistelmä

Lineaarisen ajankulun kiihtyessä ja monien alkaessa keskustella tunteesta, joka ikäänkuin vetää kohti jotain määrittelemätöntä tulevaisuuden tapahtumaa, on kriittistä että vierailevien älykkäiden kulttuurien ongelmaa tutkitaan niin tehokkaasti ja reilusti kuin mahdollista. Nykypäivänä, huolimatta 60 vuodesta modernia ufologista tutkimusta, jotkut menetelmät kelpuuttaa näiden ‘Muiden’ kanssa tapahtuneet interaktiot hyväksytään, ja toiset sivuutetaan. Vaikka akatemia on epäonnistunut ottamaan vastaan ongelma kokonaisuudessaan millään todellisella keinolla, pitää kysyä mitä voisimme oppia joidenkin akateemikkojen tähänastisista lähestymistavoista tämän ilmiön kirjallisessa käsittelyssä? Tutkimalla julkaistuja lähteitä ja saatavilla olevia dekonstruktioita sekä teoriasta että kielestä voimmeko me saada hyödyllisiä oivalluksia ja siirtää tätä tietoa laajemmalle tutkijakunnalle?

Johdanto

Ufologian moderni aikakausi on nähnyt meidän ‘eksopolitiikaksi’ nimittämämme alan dramaattisen nousun — tutkimusala joka pohjaa sodanjälkeisen ajan ufologiseen debattiin ja joka korostaa ongelman tutkimista monialaisen lähestymistavan avulla — sellaisen nousun joka kykenee syleilemään niitä monimutkaisia tai ‘syviä’ poliittisen kulttuurin kerroksia, joita me näemme ympärillämme nykypäivänä vuosituhannen vaihteessa.

Eksopolitiikka käsittelee muodollisen UFO-paljastuksen kehittyviä aspekteja, uusia energiajärjestelmiä ja valmistautumista kohtaamaan tämä Maan ulkopuolinen ‘Muu’ — joka on itse kontaktin ruumiillistuma. On olemassa kulttuurillinen ristiriita suhteessa tähän jälkimmäiseen pointtiin vierailevien älyjen ongelman tunnustamisen ja sen integraation muodossa. Huolimatta siitä että se on toisiksi etsityin aihealue verkossa, aihe on edelleen suhteellisen tunnustamaton sekä akatemiassa että kummallista kyllä myös valtavirran ufologiassa itsessään. Ottaen huomioon vaarallisen geopoliittisen pelin sekä jatkuvan halun suunnata tutkijoiden huomio alkeellisempiin ongelmiin (valot taivaalla, valtion tietojen julkaisu ja tietopyynnöt, jne.) sen sijaan että keskityttäisiin kriittisempiin seikkoihin (avaruusolentojen kontakti, yhteiskuntaa muuttavat vapaan energian teknologiat, jne.), on kriittistä että nämä kaksi pääalaa alkavat ymmärtää Maan ulkopuoleisiksi tunnustettujen vierailevien rotujen välisen kanssakäymisen kelpoisuutta helpottaakseen meidän rotumme kehittymistä planeetan ulkopuoliseksi ja/tai hyperavaruuden ympäristöön niin vähällä kollektiivisella traumalla kuin mahdollista.

Eräs kuvio, joka syntyy sen jälkeen kun tutkitaan sitä miten Maassa asuvat lajit kohtaavat kehittyneemmät vierailijakulttuurit, on ehdollistettu ihmisen halu antropomorfisoida Muut ja muotoilla rajoja siihen liittyvän ‘suuren omituisuuden’ ympärille. Lähtien heti Roswellin jälkeisestä USA:n kansallisen turvallisuusvaltion synnystä — ne eri toimijat, joille annettiin tehtäväksi muotoilla ja ohjata kansan mielipidettä aiheesta, olivat tietoisia siitä mitä tarvitsee tehdä jotta pidettäisiin vierailevien älyjen ongelma kontrollissa. 1960-luvun puolivälissä Robert Low Coloradon yliopistosta julkisti muistion koskien hänen mukanaoloaan tulevassa Condonin raportissa [1], sanoen:

“Temppuna olisi, mielestäni, kuvata projekti niin, että kansalle se näyttäisi täysin objektiiviselta tutkimukselta, mutta tiedeyhteisölle se esittäisi kuvan ryhmästä epäuskovaisia yrittämässä parhaansa mukaan olla objektiivisia mutta lähes nollaodotuksilla löytää lentävää lautasta.”

Tämä harkittu ja salamyhkäinen Condonin komitean ohjastaminen ei ollut mikään erillinen suunta — useat muut komiteat ja raportit joutuivat soluttautumisen kohteiksi, jotta varmistettaisiin vankka ote laajemmista eksopoliittisista aiheista. Tämä politiikka oli vieläkin tehokkaampi sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana, kun media oli samassa veneessä. Iso-Britannia käytti sen D-Notice -viitekehystä — joka salli valtion tai armeijan estää jonkin ongelman julkistaminen ja USA:n onnistui soluttautua ja kontrolloida suuria mediajättiläisiä asettamalla tiedusteluhenkilöstöä uutistoimituksiin. [2] Kuten me näemme, kyse ei ole vain hallituksen ylätason ryhmittymistä jotka pakottavat ‘pakotetun tietämättömyyden’ viitekehystä, tai, kuten eräs akateeminen tutkimus jota arvioimme sitä nimitti, ‘auktoriteettien huolimattomuutta’ yhteiskuntaan laajemmalti. Tämä prosessi on, suurten raporttien kuten Condon tai Robertson jälkeen, muuttunut vakiintuneeksi tavaksi lähestyä aihepiiriä instituutioille, jotka tämän asian kanssa ovat tekemisissä.

Tämän ylätasolta alaspäin suuntautuvan kontrollimatriisin lisäksi koko laajemman UFO-paradigman perusluonne tuntuu luovan sen oman ‘sisäisen uskottavan kiistettävyyden’ periaatteen [3] sen liikkuessa eri mielipidekantojen välillä, jotka pyrkivät tutkimaan tai mahdollisesti ‘paljastamaan’ sen luonteen. Tätä objektiivista ‘paljastusta’ tämä ilmiö on jatkuvasti vastustaa. Me voimme järkeillä, että tämä johtuu muutamasta seikasta:

  1. aihepiirin itsensä suuri omituisuus [4]
  2. kyvyttömyys objektiivisesti kuvata Maan ulkopuolinen kokemus maallisilla kielirakenteilla.

Kun nämä pointit lisätään pakotetun misinformaation (vallan ja hegemonian) direktiiveihin, joista me lyhyesti puhuimme yllä, ei tulisi todellakaan tulla yllätyksenä kenellekään miksi tämän asian tutkiminen voi olla problemaattista ja mikä vielä tärkeämpää, se vaatii uusia tutkimisen ja arvioinnin menetelmiä. Me näemme nykyisen lähestymistavan, tämän aiheen oletetun ‘legitiimin’ tutkimuksen, uhriksi joutuneita yksityiskohtaisissa kontaktitapauksissa, kuten 35 vuotta kestäneessä sveitsiläisen maanviljelijän Billy Meierin sekä Washingtonin yliopiston lastenpsykologian tohtorin Jonathan Reedin tapauksissa. Molemmat tapaukset vaikuttavat sisältävän todistuselementtejä, jotka tyydyttäisivät rationaalisimmat tutkijat — mm. patologiset aspektit kuten metallinäytteet ja DNA-laboratoriotulokset — ja kuitenkin nämä tuntuvat olevan riittämättömiä. Kun henkilöt yrittävät käydä käsiksi aiheeseen realistisella tavalla akateemisten instituutioiden sisältä päin, he saattavat löytää itsensä sivuutettuina ja useassa tapauksessa heitä uhkaillaan työpaikan menettämisellä.

Avaruusolentojen aihepiiri toimii peilinä eri todellisuuksille ja viitekehyksille, jotka olettavat niiden tutkivan ‘sitä’ legitiimillä tavalla, mikä paljastaa tiettyjen tieteenalojen viat ja sisäänrakennetut ristiriidat. Astrofyysikot ovat sellainen kollektiivi, joka väittää olevansa tällä hetkellä avaruustutkimuksen kärjessä ja kuitenkaan suurin osa ei löydä sijaa alaltaan suurelle määrälle UFO-havaintodataa tai suurelle määrälle kertomuksia kontakteista avaruusolentojen ja ihmisten välillä. Esimerkiksi, ottaen huomioon että me olemme kehittyvä planeetta, ei kaukana siitä että siirrymme pois painovoiman piiristä jonkinlaiseen avaruustutkimukseen, meille voitaisiin antaa anteeksi se oletus, että ne kaksi alaa jotka käsittelevät aihetta tehokkaasti ja tiettyyn pisteeseen asti objektiivisesti olisivat UFO-yhteisö itsessään sekä akatemia. Jälkimmäinen on Platonin ajoista pitänyt itseään sinä instituutiona joka ottaisi haltuun (lähes esoteerisen) tiedon jota laajempi yhteiskunta vielä joutuu prosessoimaan, ja debatoimalla, kokeilemalla ja järkeilemällä tämä tieto sitten tuodaan laajemman maailman tietoon tavalla, jota pidetään järkeenkäypänä ja käyttökelpoisena. UFO-tutkimusyhteisö voi olla modernimpi keksintö, mutta tässä kohtaa ajanlaskua sillä on käytössään kyky tutkia suuria data-arkistoja siitä mitä tämä Maan ulkopuolinen Muu voisi olla, sekä sen oma kokemusasiantuntijuus historian uniikimmasta puolesta: tämän ilmiön tuomisesta kulttuuriimme ja havainnosta että on syntynyt globaali kansallisen turvallisuuden valvontaeli noin vuonna 1947 [5], johtuen avaruusolentojen aihepiirin itsessään aiheuttamasta kollektiivisesta pelosta.

Se, mitä me olemme huomanneet erottamalla molemmat näistä viitekehyksistä tai Robert Anton Wilsonin sanoin “todellisuustunneleista”, on että molemmat väittävät tulkitsevansa avaruusolentojen aihetta objektiivisesti (tai objektiivisesti järkeilevänsä aihepiirin sivuuttamisen puolesta!), mutta lähemmällä tarkastelulla ne yksinkertaisesti luovat omat sisäiset rationaaliset logiikkansa joilla päästä haluttuihin lopputuloksiin. UFO-tutkijayhteisön logiikka olettaa olevansa lähinnä itse ilmiötä ja täten sillä olisi parhaat oivallukset. Itse asiassa havaitaan, että jopa useiden vuosikymmenten kokemuksien jälkeen ufologia joko epäonnistuu pääsemään yksimielisyyteen yleisluonteisesta käsitteestä tai sitten se sallii itsensä harhautua useisiin pieniin haaroihin, jotka kaikki tukevat eri skenaarioita (ET-hypoteesi, Maan sisäiset asukkaat, aikamatkustavat olennot, jne.) jotka epäonnistuvat katalysoimaan sen epistemologisen todistepohjan, jota koko kollektiivi tutkii.

Kontaktin ongelma on tästä hyvä esimerkki. Vaikka meillä on suuri datamassa kontaktihenkilöiden tai sellaisen kokeneiden kertomuksia, jotka ulottuvat 1950-luvun ‘avaruusveljet’-aikakaudesta tuoreempaan abduktioparadigmaan, aihepiirin tutkimus tuntuu jääneen sivuun ‘valoja taivaalla’-tyyppisten havaintojen tieltä. Välikäden kokemus tuntuu saaneen enemmän huomiota suoran kokemuksen sijaan, oli kyseessä sitten uutistoimistot, armeijan ryhmittymät tai jopa ‘hyväksytyn’ piirin tutkijat ufologian itsensä piiristä, jotka toimivat välikätenä. Miksi koko yhteisö, joka on suoran kokemuksen kokeneiden puolella, on luonut “todisteiden tehokkuuden” hierarkian, joka näyttää sivuuttavan joitain aspekteja siitä miten me olemme yhteydessä Maan ulkopuoleiseen Muuhun ja pitävän eräitä toisia ‘legitiiminä’?

Jos palaamme takaisin disinformaatioon (mihin kuuluu myös valta ja itsevaltius) sekä suureen omituisuuteen (kieli ja törmäävät kulttuurien käsitteet), me voimme nähdä miten nämä kaksi metaelementtiä muovaavat omaa yksilöllistä ja kollektiivista havaintoamme käsilläolevasta ongelmasta. ‘Totuus’ siirtyy usein juuri sen varsinaisen tutkimusprosessin ja itse tutkimuksen avulla. Mikä sitten on totta, ja miten me erotamme totuuden? Mitä voidaan pitää todistusaineistona? Seuraavassa osiossa nämä ongelmat auttavat meitä tarkastellessamme sitä miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen ongelmaa. Me tarjoamme myös palautetta laajemmalle UFO-tutkimusyhteisölle itselleen.

Miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen aihepiiriä

Professorien Alexander Wendt ja Raymond Duvallin paperi Sovereignty and the UFO on niiden muutaman akateemisen teoksen joukossa, jotka kriittisesti tarkastelevat Maan ulkopuolista todellisuutta mahdollisena hypoteesina UFO-aiheeseen. Siinä on myös uniikki tila akateemiselle diskurssille. Heidän teoreettinen premissinsä ei ole ehdottaa, kuitenkaan, että UFOt olisivat peräisin Maan ulkopuolelta, vaan sen sijaan heidän pääasiallinen huolensa on se miten systemaattisesti käsitellä sitä miksi viranomaiset sivuuttavat UFOt. He käyttävät politiikan teorian tulokulmaa käsittelemään aihetta modernin itsevaltiuden (jota he pitävät antroposentrisenä luonteeltaan) ja hallittavuuden konstrukteilla kartoittamaan sitä miten ‘auktoriteettien huolimattomuus’ UFO-asiassa pysyy yllä ja miten tiede ja valtio aktiivisesti uusintavat sitä. [6] Koska itsevaltius on antroposentrinen, toisin sanoen ‘yksin ihmisolentojen koostama ja organisoima’, silloin valtio säilyttää ja käyttää oikeuttaan päättä yhteiskunnan normeista ja laeista, sekä poikkeuksista niille. [7] UFOjen aiheuttamana uhkana on silloin, että ET-hypoteesi (ETH) saattaa kuvata sen mistä UFOt ovat peräisin. Mahdollisuus Maan ulkopuoliselle läsnäololle, täten, tarkoittaisi uhkaa modernille vallalle kolmessa muodossa: fyysinen, ontologinen ja metafyysinen. Wendt ja Duvall kehittelevät tätä ideaa eteenpäin, mutta se voidaan tiivistää ‘fyysisinä uhkina elämälle, ontologisina uhkina identiteetille tai yhteiskunnalliselle olemukselle.’ [8] Tämän valossa, miksei UFO-aihetta mobilisoida poliittisena hankkeena jolla turvata kansakunta? Vastaus Wendtin ja Duvallin mukaan lepää sen tietyn tyypin vaarassa jonka UFOt aiheuttavat antroposentriselle itsevaltiuden metafysiikalle. Itsevaltius nojaa kyseenalaistamattoman auktoriteetin käsitteeseen jolla ylläpitää sen valtaa, jolloin ‘tuntematon mahdollisuus Maan ulkopuolisille olennoille kumoaa tämän metafyysisen varmuuden’, ja täten sitä ei voida turvallisesti ylläpitää. [9] Tämän lisäksi Wendt ja Duvall ehdottavat, että UFOt, tuntemattomana, voidaan “tuntea” ainoastaan ‘tabuna’. He esittävät, että niiden aktiivinen kiistäminen on poliittinen projekti, jota voidaan pitää meidän osaltamme ‘[epä]tiedon tuottamisena’, tai, käyttääkseen Nancy Tuanan termiä, “UFO-tietämättömyyden epistemologiana”. [10]

UFO-aiheen sivuuttaminen kuitenkin vaatii strategiaa, ja tässä tiede on mobilisoitu valtion kampanjaa varten. Wendt ja Duvall kiinnittävät huomion siihen seikkaan, että huolimatta epäsuorien fyysisten UFO-todisteiden olemassaolosta, sekä todistajalausunnoista, tiede ei ole koskaan vakaumuksella tutkinut aihetta. Lisäksi, sekä keskeisenä teemana debatillemme, valtio käyttää tieteellistä maailmankuvaa ja UFO-skeptikot soveltavat tätä totuuden versiota kiistämään ETH:n. Wendt ja Duvall kuvaavat miten tieteen väitetään edistävän objektiivista, faktuaalista diskurssia totuuden tavoittelussa, ja täten politiikan oletetaan olevan tästä erossa. Ja kuitenkin he esittävät kritiikkiä skeptikoiden ehdotuksille, sellaisiin ideoihin kuin että ET:t laskeutuisivat Valkoisen Talon pihaan jos ne olisivat täällä, osoittaakseen että ’debatti avaruusolentojen aikeista ei perustu tieteelliseen faktaan’ 617. Siitä huolimatta UFO-skeptisismiä pidetään tieteellisenä totuutena. Näin näyttää siltä, että paljastuu kaksoisstandardi tieteellisen metodin soveltamisessa, ja juuri skeptikot ’varmistettuaan tieteen auktoriteetin itselleen’ ovat voittaneet ’huomattavan etulyöntiaseman’, kun taas UFO-yhteisön jäsenten argumentit ’sivuutetaan epärationaalisena uskomuksena’. Kriittistä kyllä, skeptikot myös hylkäävät UFO-silminnäkijätodisteet siinä missä laki tai yhteiskuntatiede antaa niille ’huomattavaa episteemistä painoarvoa faktojen määrittämisessä’. Tiede ja totuus tuntuvat muuttuvan subjektiiviseksi prosessiksi kun valtio ottaa ne käyttöönsä, ja UFO-ongelmaa ’nauretaan ja pilkataan’. [11]

UFO-aiheen sivuuttaminen on usein ilmiselvää akateemisessa kirjallisuudessa, silloin kun se sille tulee vastaan. Modernin vallankäytön mekanismi varmistaa, että ’valta virtaa pääosin erikoistuneen tiedon soveltajilta massojen hallintaa varten’. [12] Huolimatta monialaisesta diskurssista akatemia on rakentunut tällä tavoin: asiantuntija-alojen siiloihin. Vaikka akateeminen diskurssi luo tilaa sekä vastustaa että assimiloida dominantit metafyysiset konstruktit, sekä myös tilaa olla olematta mitään mieltä niistä, todellisuudessa itsevaltius vaatii perinteistä tieteellistä maailmankuvaa. Täten ei mahdollisesti ole mitenkään yllättävää, että auktoriteettien huolimattomuus UFO-ongelmassa on valloillaan myös akateemisessa yhteisössä. Lisäksi mitä korkeampi auktoriteettiasema akatemiassa toimivilla on, sitä enemmän ‘episteemistä painoa’ auktoriteetin omalla äänellä on, ja tämä etuoikeus on varattu niille muutamille jotka tässä eliittitilassa ovat. Auktoriteettien huolimattomuus jota Wendt ja Duvall alleviivaavat on selvästi nähtävillä tri. Mark Newbrrokin esseessä The Aliens Speak – and Write Examining Alien Languages.[13]

Vuonna 1999 Gary Anthony, UFO-aiheen ‘skeptinen tarkastelija’, perusti Alien Semiotics Projectin ja rekrysi apua tieteentekijöiltä, jotka olivat erikoistuneet kryptoanalyysiin ja kielitieteeseen.[14] Projektin tarkoitus oli ottaa mukaan ‘päteviä asiantuntijoita ilman mielipidettä’ tieteellisestä, ‘reilusta tulkinnasta’ koskien kokemusasiantuntijoiden käyttämiä väitettyjä avaruusolentojen kieliä ja kirjoitustyylejä. Newbrook oli mukana projektissa ja heidän pyyntönsä saada kontaktidataa julkistettiin MUFONin UFO-lehdessä vuonna 2002. Artikkelissaan Anthony ja Newbrook ottivat kantaa ‘osaavan lingvistisen krypto- tai foneettisen analyysin’ puutteeseen sellaisista kontaktikertomuksista. Tämän he väittivät olevan yllättävää, ottaen huomioon ‘innokkaiden amatöörien’ pyrkimykset, vaikkakin usein ‘hyvää tarkoittavat’, tutkia avaruusolentojen abduktioilmiötä. [15] Kun Newbrookin vuoden 2004 essee ilmestyi, tämän tyyppinen retoriikka oli huomattavasti silmiinpistävämpää. UFO-tutkijat ovat nyt ‘amatöörejä kielitieteessä’ joilla on ‘matala asiantuntijuuden taso’ ja joilla ‘ei ole tietoa aihepiiristä’. Lisäksi Newbrook tarttuu ideaan, että jos he riskeeraavat auttaa ‘monimutkaista analyysin ja arvioinnin työtehtävää’, heidän havaintonsa ovat ‘hämmentyneitä ja/tai epäluotettavia’ ja ‘melkein arvottomia’. [16] Hän ei kuitenkaan tarjoa arviointinsa syvempiä tieteellisiä tuloksia, eikä myöskään asianmukaista keskustelua siitä miten näihin johtopäätöksiin ollaan päästy. Oli miten oli, tämä retorinen strategia palvelee kahta funktiota: Newbrookin aseman pönkittämistä auktoriteettina samalla kun marginalisoidaan UFO-tutkijoita, sekä yleisön äänen jättämistä auktoriteettialueen ulkopuolelle. Vaikuttaa siltä kuin Newbrook ei odottanut merkittävää tutkijoiden kiinnostusta tälle projektilleen hänen ympäriltään, eikä varsinkaan akateemista tarkastelua vertaisarvioinnin avulla, joten tuntuu siltä kuin hänen kohdeyleisönään olisi ollut huonosti asioista perillä olevat UFO-tutkijat ja ‘uskovaiset’. Tottakai, kuka uskottava akateemikko vakavasti kiistäisi Newbrookin väitteitä muutenkaan? Newbrookin auktoriteettiväitteet sekä hänen rajauksensa totuudelle tuntuvat olevan turvassa.

Toinen Newbrookin pointti on, että innokkaat UFO-amatöörit ovat ‘selvästi omistautuneet tulkitsemaan UFO-abduktioita ja kontakteja niin että niissä aidosti on mukana Maan ulkopuolisia avaruusolentoja’. Tämä on mielenkiintoinen väite ottaen huomioon Newbrookin tutkimuskohteen: ‘skeptisten metodien soveltaminen ”hörhöihin” tai ristiriitaisiin ideoihin kielestä’. [17] Newbrook on myös kirjoittanut artikkeleita Skeptical Inquireriin sekä Association for Skeptical Enquirylle. Jälkimmäisen alaotsikko on ‘Kriittistä tarkastelua epäilytieteestä, sekavista väitteistä ja epäilyuskomuksista’. [18] Ottaen huomioon sen, että Newbrook skeptisenä kielitieteilijänä on ‘taipuvainen puoltamaan’ skeptisiä hypoteeseja, on epätodennäköistä että avaruusolentojen kielet ja kirjoitustyylit saisivat tieteessä ‘reilua tulkintaa’. [19] Lisäksi jos me ottaisimme käyttöön Newbrookin empiiriset vaatimukset ET-kielien ja kommunikaation tutkimiselle, silloin Gary Anthonyn mukanaolo on erittäin kyseenalaista koska häntä kuvataan ‘kieli-intoilijaksi’ eikä kielten asiantuntijaksi. Mukanaolon myötä Anthonyn etuoikeus alistetun joukon edustajana legitimoituu ja sitä sääntelee Newbrookin auktoriteetin suomien oikeuksien dominantti järjestys.[20] Anthonyn osuus ‘Alien Semiotics Projectissa’ on virallistettu kun taas UFO-‘amatöörien’ tutkimus on sivuutettu. Selvästi kuten Wendt ja Duvall vihjaavat, dominantti järjestys varaa oikeuden päättää poikkeuksista.

On myös muitakin esimerkkejä empiirisistä aukoista Mark Newbrookin esseessä. Hän ei todellakaan tarjoa läpikotaisen tieteellisen analyysin lopputuloksia koskien avaruusolentojen puhe- ja kirjakieliä, kuten yllä mainittiin, vaan hän esittää muutaman huomion Garden Groven abduktiotapauksesta, Paul Potterin tutkimuksesta koskien Betty Lucan avaruusolentojen kieltä, sekä John Elliottin SETIin liittyvää tutkimusta. Hänen pääasiallinen fokuksensa pysyy Mary Rodwellin työssä, ja erityisesti Tracey Taylorin tapauksessa.

Abduktion kokeneena Taylor näyttää olevan kykeneväinen kirjoittamaan ja puhumaan erilaisista avaruusolentojen puhe- ja kirjakielistä. Eräs Newbrookin kritiikin pääkohdista on se miten Taylor kuvaa tällaisen kielen käyttöä, erityisesti että ‘’ei ole olemassa ennalta ideaa tai käsitettä siitä mitä tietty ääni oikeasti tarkoittaa’’ ja että ‘’jokainen äännähdys’’ ei selvästikään liity ‘’aiempiin äännähdyksiin’’. [21] Taylor avaa lisää tätä Rodwellin kirjan avulla selittäen, että äänet ja sanat eivät kuvaa mitään tiettyä merkitystä ja että tämän prosessin suodatus päästää läpi ‘lineaarisen tietoisuuden aspektin’ sekä ‘lineaarisen avaruus-ajan’. Hänen mukaansa vastaanottaja tulkitsee tämän alitajuisesti, intuitiivisesti ja välittömästi. Tämä ‘äänivärähtely’ liitetään ‘universaaliin mieleen’ tai ‘Jumalaan’ ja, tänä aikana Maassa, sitä ei voida tarkkaan kääntää. Sen sijaan se suoraan kytkeytyy ‘toisen sieluun’ ja hän vihjaa, että tämä menetelmä kulkee kohti telepaattisen kommunikaation viestintätapaa. [22]

Vaikka Taylorin kuvaus sellaisesta kielestä voi tuntua joillekin käsittämättömältä, vedoten ‘outouden’ käsitteeseen jossa tunnetuilta tai arkipäiväisiltä näyttävä muuttuu tuntemattomaksi ja oudoksi, se on kuitenkin muiden tunnistettavissa. [23]  Rodwell esittää, että nämä kielet, kun niitä kokijat puhuvat, ovat tunnettuja monille ja hän ottaa esimerkiksi Dana Redfieldin reaktion kuullessaan Taylorin käyttävän avaruusolentojen kieltä: ‘Puhuin hänen kanssaan, melkein kuin olisin ollut mukana kaksisuuntaisessa keskustelussa’. [24] Newbrook, kuitenkaan, ei mainitse tästä. Oletettavasti tämä oli se hetki jolloin silminnäkijätodistuksista tehdään merkityksettömiä, mutta se on kuitenkin olennainen hetki siirryttäessä kohti sen ymmärrystä mitä voi tapahtua avaruusolentojen kommunikaatiossa. Tämän seurauksena kieli tai kommunikaatiomuoto, joka on olemassa vain nykyhetkessä ja jota tulkitaan tuntemattomien prosessien avulla, ja joka ei tunnu antavan nähtävästi minkäänlaista merkitystä olisi todellakin vaatinut standardia kielellistä analyysia. Jos tämä on oikein, se itse asiassa disruptoisi perinteisiä ajan merkityksiä ja haastaisi oman ymmärryksemme kielen metodologiasta ja siitä miten me sen määrittelemme. Newbrook ei esitä, että tämän tyypin avaruusolentojen kielen tulkitseminen, jonka Taylor on kuvannut, olisi mahdotonta kun meiltä puuttuu ‘vakaa tai hyvin määritelty struktuuri’. Kuitenkin hän vihjaa, että sellainen kieli olisi ‘äärimmäisen epätodennäköinen’ sillä kieli välittää ‘merkitsevien yksiköiden toistoa’. Tämä saa hänet spekuloimaan näiden kielten epätodennäköisyydellä ja sillä miten ne voisivat ‘erota niin perustavanlaatuisella tavalla’, ja hän ehdottaa, että avaruusolennot joilla näitä psykologisia kyvykkyyksiä on ‘oletettavasti eivät tarvitsisi tai käyttäisi tällaista kieltä’. [25] Newbrookin analyysi pysyy skeptisessä retoriikassa, mutta käyttäen Wendtin ja Duvallin argumenttia se ei perustu tieteelliseen faktaan. Samalla tavoin se ei ole kaukana skeptikkojen kritisoidusta strategiasta jolla otetaan debatit avaruusolentojen aikeista mukaan tieteelliseen diskurssiin.

Toisessa kohdassa Newbrook kykenee kuvaamaan Taylorin kirjoitustyylin ‘suurilla kirjaimilla kirjoitetuksi sutimistyyliksi’, mutta hän ei kykene kääntämään sen merkitystä. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että on ‘liian vähän materiaalia’. [26] Philip J. Imbrogno kuitenkin sai kahdeksan sivua kirjoitusta Dean Fagerstromilta, vartijalta, vuonna 1982 ja niitä tutki kryptograafit ja kielitieteilijät. He eivät kyenneet tuottamaan riittävästi analyysia, paitsi sanomaan että symbolit kirjoituksessa näyttivät muistuttavan oikeaa kieltä jossa oli kaksi sataa erilaista merkkiä. Imbrognon mukaan hän kykeni lopulta identifioimaan ‘symbolit ja kirjaimet yli viidenkymmenen kielen joukosta, joista kolmekymmentä ei enää ole olemassa.’ Tämän implikaatiot ovat edelleen mielenkiintoiset sillä Fagerstrom oli raportoinut saaneensa nämä kadonneen ajan ajanjaksolla eikä hän muista tuottaneensa symboleja itse. [27] Onko tunnettujen kielten perustaminen Fagerstromin kirjoitustyylin pohjalle näin eliminoinut mahdollisuuden sille, että avaruusolennot ovat mukana pelissä? Ei välttämättä, ja jopa Newbrook ehdottaa, että Taylorin puhemateriaali voisi viitata ‘kielillä puhumiseen’, ja että ‘sellaiset ilmiöt ovat silti erittäin mielenkiintoisia itsessään’. Lisäksi tämä ei myöskään poista mahdollisuutta sille, että kieli olisi keinotekoisesti luotu hybridisoimalla. [28]

Jos ei puhuta Newbrookin poissulkevasta retoriikasta, kuten lingvististen termien käytöstä, jotka jättävät pois riittävästi selityksiä koskien niiden merkitystä ja käyttöä, Newbrook onnistuu luomaan kuvan siitä, että hänen kielitieteen sovellustensa käyttö on ainoa analyysimenetelmä. Itse asiassa kielten typologia, fonologia ja kielioppi, esimerkiksi, ovat vain osa kielitieteen tutkimusta, ja jopa näiden alojen käytöstä puhuminenkin muodostaa osan nykyaikaista ja käynnissä olevaa uuden tieteen prosessia. Esimerkiksi debatit lingvistisesta typologiasta sisältävät tarkasteluja ‘kielestä dynaamisena systeeminä, joka toimii yhtä aikaa monilla representaation tasoilla — sen sijaan että kyse olisi yksittäisten diskreettien tasojen analysoinnin rakennelmasta [sanasto, fonologia, syntaksi], tai tiettyjen lingvististen ilmiöiden kokoelmasta’. [29] Lisäksi on monia aloja ja alojen alakategorioita, jotka menevät limittäin, ja kuitenkin meidän tulisi hyväksyä, että Newbrookin viitekehys, joka ehdottaa reduktiivista paradigmaa, kykenisi jotenkin riittävästi käsittelemään täysin tuntemattoman diskurssin kokonaisuutta: avaruusolentojen puhe- ja kirjakieli.

Toinen esimerkki eroista kielitieteen soveltamisessa löytyy Robert de Beaugranden työstä. Tekstikielitieteilijänä hän havainnoi, että kielentutkimus oli muuttunut ‘pakkomielteiseksi systeemiä kohtaan [analyysin kohde] tekstin kustannuksella’, ja hän näyttää kielitieteelliset rajoitteet jotka tutkivat sanojen järjestäytymistä lauseissa, mutta ei syitä sille ‘miksi puhujat sanovat mitä he sanovat, miten kieltä käytetään eri sosiaaliryhmissä’ ja ‘miten sitä käytetään viestinnässä’. Lisäksi hän ajaa toisten tieteenalojen käyttöä, kuten ‘kirjallisuustutkimus, kognitiivinen tiede, keinoäly, etnografia, taloustiede ja poliittinen tiede’, kielitieteellisen viitekehyksen soveltamisessa. [30] Robert de Beaugranden argumentti on kriittinen. Esimerkiksi intertekstuaalisuus, jota normaalisti käytetään kirjallisuustutkimuksessa, on erittäin relevanttia avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tarkastelussa. Vaikka sen määritelmä ja käyttökohteet vaihtelevat, tätä mallia voidaan käyttää tutkimaan monipuolisia keskinäissuhteita ET-kontaktikertomuksien välillä. Newbrookin analyysissa sellaista avaruusolentokontaktin ja tekstin välillä ei analysoida. Sen sijaan vertaileva tutkimus avaruusolentokohtaamiskertomuksista kiinnostavasti puuttuu Newbrookin avaruusolentojen kielten tutkimuksesta. Tottakai sellainen projekti kuten Alien Semiotics Project osoittautuisi haastavaksi. Ongelmat sikseen, tuntuu siltä kuin projekti ei ole paljoa muuta kuin poliittinen, joka on suunniteltu pönkittämään auktoriteettidiskurssia ja sulkemaan mahdollisuudet vakavalle ja yhdenmukaiselle tarkastelulle. Tähän päivään asti mitään Newbrookin ja Anthonyn tuloksista ei ole tullut julki.

Ehkäpä sitten avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tutkimisen vaikeuksien keskellä on valtavirran siiloutunut meininki, joka johdetaan perinteisistä metafyysisen todellisuuden ihmiskäsitteistä. Todellakin, mahdolliset Taylorin kertomuksen implikaatiot tarkoittaisivat sellaista ontologista uhkaa identiteetille ja yhteiskunnalle josta Wendt ja Duvall puhuvat, tuntematonta käytäntöä joka on olemassa valtion kyvyn tietää ulottumattomissa, joka disruptoi sen kykyä hallita alamaisiaan. Lisäksi tämä tuntematon diskurssi, joka pintapuolisesti näyttää intuitiivisesti johdetulta, epäpaikalliselta viestintätavalta, uhkaa auktoriteettidiskursseja ja potentiaalisesti saa aikaan liikettä kohti ‘epäitsemääräävää käsitettä itsestä’. [31] Se on myös mahdollista, että tällainen viestintätapa ulottuu nykyisen ymmärryksemme rajojen yli siitä mitä kieli oikeasti on. Kuten Mary Rodwell on tähdentänyt, viimeaikaiset venäläisten tieteentekijöiden löydökset ovat havainneet, että ‘DNA:han voidaan vaikuttaa ja sitä voidaan ohjelmoida sanoilla ja taajuuksilla’. [32] Tästä seuraa, että on mahdollista että kokijoiden käyttämissä avaruusolentojen kielissä on tällä hetkellä havaitsematon, syvempi tarkoitus; sellainen joka ylittää nykyiset kielen käsitteemme ja paljastaa biokommunikaation modaalisuuden. Oli miten oli, avaruusolentojen kielten väliintulo haastaa ymmärryksemme todellisuudesta.

Siinä missä Wendtin ja Duvallin poliittisen teorian tulokulma ottaa käyttöön ‘realistisen momentin’ jolla vakavasti harkitaan UFO-tietämättömyyden epistemologiaa, ja Newbrookin analyysi perustuu skeptiseen kielitieteeseen, varsin merkittävä osa akateemisia tekstejä pitää ETH:n kotipaikkana humanistisia tieteitä: aloilla kuten kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimus. Kuitenkin Wendtin ja Duvallin jonkin verran harvinainen, realistinen tulokulma on vahvasti vastaan näitä antirealistisia tekstejä. Itse asiassa Wendt ja Duvall ohjaavat huomiomme tähän asiaan Jodi Deanin Aliens in America avulla. Hänen kulttuurillinen, sosiologinen kritiikkinsä liittää avaruusolentojen läsnäolon “kaikkien modernien varmuuksien postmoderniin hajottamiseen”. [33] Tämän tyypin tekstit ovat olemassa antirealistisen paradigman sisällä, koska mahdollisuus avaruusolentojen kontaktille voi olla osa todellisuutta, joka on meiltä suljettu heti kättelyssä. Sen sijaan ilmiötä tyypillisesti tarkastellaan kulttuurillisessa, sosiologisessa tai psykologisessa kontekstissa. Itse asiassa psykologian tapa käsitellä ETH:a on varsin kattava ala itsessään.

Jodi Deanin teksti UFO-aiheesta on myös poliittinen. Kuitenkin toisin kuin Wendtin ja Duvallin UFOjen näkeminen modernille vallalle piilevänä uhkana, Dean sijoittaa avaruusolentokontakteista julistamisen poliittiseksi toiminnaksi, joka merkitsee yhteiskunnan marginaalin mukaanottamista. Avaruusolennot ovat näin symbolinen lääke, joka auttaa keskittymään yhteiskunnan ongelmiin, erityisesti ‘niihin jotka ovat totuuden, todellisuuden ja järkevyyden reunamilla’. Avaruusolennot Deanin mukaan kytkeytyvät teknologian ‘kaivertamiin’ toiveisiin ja pelkoihin, ja postmodernit ‘passiivisuuden’, ‘epäilyksen’ ja ‘paranoian’ tilat tulevat uudelleenkäsitteellistetyiksi avaruusolentojen abduktion diskurssissa. Hän antaa ymmärtää, että ulos suljetut ovat nyt, ‘verkottuneiden mahdollisuuksien’ ‘tekno-globaalissa informaation’ ajassa, saaneet pääsyn kommunikaatiotapoihin, jotka tekevät stigmatisoiduille mahdolliseksi puhua näistä peloista. Avaruusolentokontakti edustaa, sen kuvastaessa postmodernia välinpitämättömyyden tai dissonanssin tilaa Amerikassa, ‘tutun’ rekonstruktiota ‘omituisena’ ja Dean asettaa UFO-yhteisön tähän tilaan viittaamalla tieteen uudelleentulkintaan irrationaalisena. Lisäksi tämä ‘ufologinen diskurssi [joka] pitää yllä niitä samoja kriteerejä tieteelliselle rationaalisuudelle joita valtavirran tiede käyttää ne hylkäämään’. [34] Kuten Wendt ja Duvall huomauttavat, Dean sijoittaa ‘tieteellisen totuuden’ “karkuriksi”, eikä siksi että tämä ‘saatettaisiin voittaa tarkastelemalla tieteellisesti UFOjen todellisuutta’. [35] Huolimatta kaikesta tästä Deanin havainnot UFO-yhteisön tiedeperspektiivin käytöstä ovat tärkeitä, ja sellaisia jotka kriittisesti vaikuttavat erilaisiin dynamiikkoihin. Tähän pointtiin me palaamme debattimme loppusanoissa.

Toiset akateemiset tekstit, jotka käyttävät antirealistista diskurssia, prosessoivat avaruusolentokontaktiongelmaa rodun ja identiteetin linssien läpi. Teoksessa Captivity Narratives and the Unknown Frontier Anne Tiernan tarkastelee ja vertailee kielellisten avujen käyttöä intiaanien vankeuden, avaruusolentojen abduktioiden ja sotavankeuden narratiiveissa. Tässä hetkessä avaruusolentojen kontaktiongelma liitetään kirjallisiin ja kulttuurillisiin töihin. Metaforat, jotka paljastavat miten “ne Toiset” kuvataan, ovat käytössä Tiernanin lähestymistavassa kuvaamaan sitä miten amerikkalaiset ovat vastanneet siihen kun heidän kansalaisensa ovat tulleet Amerikan intiaanien kaappaamiksi; lähinnä että heidät määritellään ‘alempirotuisina tai barbaareina’. Tämän seurauksena avaruusolentojen abduktiokertomuksissa, aivan kuten intiaanien vankinarratiiveissa, kuvataan ‘tuntematonta’ ja ‘löytämätöntä’ maata. Tämä tuntematon heijastelee huolia liittyen ‘rajojen ylittämiseen ja toisen kulttuurin pakotettuun kokemiseen’. Hieman kuten Dean, globalisaation impakti on se paikka jossa uuden ja tuntemattoman raja sijaitsee, mutta tähän huoleen kuuluu myös amerikkalaisen yhteiskunnan ‘nopeasti muuttuvat kasvot’. [36] Rotukysymystä tarkastellaan vieläkin laajemmin David Drysdalen ET-kontaktikokemusten asetelmassa teoksessa Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey.  Siinä hän kertoo miten tutkijat ovat havainnoineet avaruusolentojen abduktionarratiivien ‘omituisen pakkomielteen rotua kohtaan’. Betty ja Barney Hillin tapaus tarjoaa meille materiaalia Drysdalen teoreettiselle premissille siitä, että kilpailevat rotukonstruktiot ‘organisoituvat kehon ympärille’, ja että abduktionarratiivi nähdään yhteiskunnallisena vasteena ahdistukseen ‘teknologisesti välitetystä rotuopista’. Betty & Barney Hillin tapauksessa ‘kehittyneen kuvausteknologian’ käyttö Hillien kehojen skannauksessa tulkitaan dystooppiseksi kuvaukseksi rotujen jälkeisestä tulevaisuudesta; tieteelliseksi kehon siirtokuntatoiminnaksi, joka poistaa rodun historialliset esimerkit koska kehoa luetaan kuin ‘koodia ja informaatiota’.  Rotu on täten sivuroolissa tässä ‘nano-politiikassa’ mutta potentiaali roduista yli pääsemiselle sisältää mahdollisuuden ‘kehon affektiiviselle merkitykselle ja sen fyysiselle muistutukselle rodullisista eroista ja sen historiasta’. Samalla tavoin kuvaus harmaista merkitsee rotujen jälkeistä kehoa: tulevaisuuden visiota ihmiskunnasta, joka romauttaa rotujen väliset erot ‘siihen pisteeseen asti että heistä tulee epäinhimillisiä’. Lisäksi Bettyn avaruusolentosieppaaja ilmaisee, että vaikka hän saattaakin muistaa kokemuksensa, Barney ei tule muistamaan. Drysdale vihjaa, että historiallinen rotujen muistelu ei ole mahdollista rotujen jälkeisessä tulevaisuudessa. Avaruusolennot tarkoittavat täten ‘kylmää, historiatonta tulevaisuutta, jossa historia voi, ja onkin, valikoidusti hävitetty’. [37]

Drysdalen avaruusolentkontaktiongelman käsittely herättää joitain tärkeitä pointteja, jotka ansaitsevat vakavan tarkastelun UFO-yhteisöltä, sillä sen kulttuurillinen lokaatio ei ole irti laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista. Yhtä kaikki, hän ei ota kantaa tähän pointtiin. Ihmisten kuvaukset kokemuksista muokkaantuvat siinä historiallisessa hetkessä jossa ne ilmaistaan, ja kielenkäyttö paljastaa tämän. Esimerkiksi Drysdale alleviivaa Bettyn käyttävän erilaisia rodullisia kuvauksia, kuten termiä ‘mongoloidit’, ja hän kytkee tämän siihen historialliseen aikaan. Silti hänen näkemys Betty & Barney Hillin kontaktikertomuksesta ei koskaan liiku tämän rotuparadigman ulkopuolelle näkemään heidän diskurssiaan potentiaalisesti oikeana kokemuksena. Samalla tavoin Jodi Deanin oivalluksia sisältävä analyysi välinpitämättömästä, ahdistuksen täyttämästä nykyajan yhteiskunnan kokemuksesta jonka, osittain, globalisaatio on saanut aikaan on myös validi perspektiivi. Kuitenkin kun hän asettaa UFO-asian näiden huolien ilmentymäksi, mikä puolestaan tarjoaa poliittista tilaa syrjäytetyille, on yliyksinkertaistus UFO-ongelmasta ja sellainen joka käyttää subjektiivisuutta, ei tieteellistä diskurssia, sivuuttamaan todistusaineistoa. Kriittisellä tavalla juuri tieteellisen maailmankuvan läpitunkevuus on se joka auttaa siinä miten avaruusolentokontaktiongelmaa prosessoidaan antirealistisissa teksteissä. Samankaltaisuudet Anne Tiernanin intiaanivankeuden ja avaruusolentojen abduktionarratiivien välillä ovat jokseenkin keinotekoisia, sillä ne nojaavat vahvasti joihinkin erittäin laajoihin teemoihin, vaikkakin hyvin perusteltuihin, avaruusolentojen abduktionarratiiveista. Kuitenkin näiden teemojen uusintaminen ei onnistu ilman sudenkuoppia sillä avaruusolentojen kohtaamisten narratiivien monimutkaisuudet ja erilaisuudet, erityisesti ne joiden sanotaan usein ilmaisevan suurta omituisuutta, jätetään usein vähemmälle painoarvolle eikä niitä analysoida laajemmin. Täten abduktionarratiivin prosessointi akatemiassa, joka jättää huomiotta mahdollisuuden sille että avaruusolentokontakti olisi aito kokemus, kertoo likinäköisyydestä.

Joitain akateemisen diskurssin ja tieteellisen maailmankuvan seuraamuksia UFO-yhteisölle

Ufologia alana, joka on täysin erillään laajemmasta yhteisöstä, on pyrkinyt käyttämään tieteellistä metodia validoimaan ETH:n autenttisena diskurssina konsensustodellisuudessa. Tämän johdosta dominantin järjestyksen vaikutusvalta on muokannut sitä miten UFO-ongelmaa käsitellään UFO-yhteisössä. Ja kuitenkin Wendtin ja Duvallin läpikäynti tieteellisestä paradigmasta esittää, että ETH ei voi tulla, nykyaikana, sen virallistamaksi. Tämä tuottaa UFO-yhteisölle epämukavaan paradoksin, ja se ei kykene saavuttamaan merkittävää edistystä sen ollessa riippuvainen perinteisistä viitekehyksistä, jotka eivät, ainakaan niiden perinteisissä käyttömuodoissaan, riittävästi ota kantaa Maan ulkopuolisten Toisten laajempaan vaikutukseen. Yhtä tärkeää on tämän vaikutus UFO-yhteisöön laajemmalti. Koska tieteellinen todistusaineisto ja luotettavat silminnäkijätodistukset ovat, tyypillisesti, tapauksen kelpoisuuden mittapuita, silloin tapaukset joilta vaikuttaa puuttuvan uskottavuus tai tieteelliset todisteet ovat usein merkittävän marginalisoituja tai kiivaasti kiistettyjä.

Kuitenkin me usein havaitsemme, kun kontaktitapauksia dokumentoidaan täydellisemmin kaikkine niine datoineen, joita tällainen viitekehys vaatii, että se ei siltikään riitä. Me mainitsimme aiemmin kaksi tapausta, joissa oli riittävästi todistusaineistoa, joka olisi saanut kaikkein juridisimmankin organisaation julistamaan ne “autenttisiksi” oikeudenkäyntitilanteessa, ja kuitenkin nämä tapaukset sivuutettiin tai niitä pilkattiin UFO-yhteisössä. Näin yllä kuvatun konfliktin lisäksi tietyt aspektit kontaktiyhteisöstä ovat myös alisteisia suurelle määrälle informaatiota ja PR-lähteitä niiltä valtavektoreilta, jotka edelleen haluavat nähdä tämän aihepiirin pelkästään marginaalissa. Gulf Breeze, Billy Meierin ja Jonathan Reedin tapaukset edustavat vain muutamia esimerkkejä sellaisista kertomuksista, jotka dramaattisesti jakavat UFO-yhteisöä ja saavat aikaan kuumia väittelyjä niiden aitoudesta. Kuitenkaan arvioitaessa uudelleen Jonathan Reedin tapausta, Craig R Lang on sitä mieltä, että ‘ET/UFO-anomalian taustalla olevien syvimpien totuuksien tavoittelu on, itse asiassa, rankasti kielletty harrastus’. [38]

Mitkä nämä syvemmät totuudet ovat? On mielenkiintoista huomata että Jodi Deanin antirealistinen analyysi kykenee tarjoamaan välkyn havainnon koskien UFO-yhteisön tieteellisen menetelmän assimilaatiota ja käyttöä josta on harvoin, jos koskaan, UFO-yhteisöllä itsellään kuulustelua. Sen sijaan tämän lähestymistavan rajoitteet pysyvät suurelta osin tunnustamattomina. Tämän lisäksi ne UFO-yhteisössä jotka ovat innokkaita luomaan auktoriteettidiskurssia toimivat esimerkkeinä, heidän yrityksissään pitäytyä perinteisessä tieteellisessä maailmankuvassa, vallassa olevan järjestyksen käytänteisiin. Täten alaportaan dominantin järjestyksen edustajina he toimivat portinvartijoina ja sääntelevät laajemman UFO-yhteisön käytänteitä. Varmastikin vaihtoehtoiset tutkimukset tapauksista, joiden uskotaan olevan epäluotettavia tai puutteellisia, eivät välttämättä osoittautuisi viisaaksi vedoksi asemansa vakiinnuttaneelle auktoriteettitutkijalle, ja uskottavan ja epäuskottavan tutkijan asemointi kielenkäytön perusteella vain avittaa tätä polarisaatiota. Sellaiset kommentit kuten UFONAUT RADIO on antanut näyttäisivät olevan paikallaan Skeptical Inquirer -lehdessä. Nick Popea haastatellessa he totesivat, että Nick Pope on ‘kaukana keskiverto harmaata avaruusolentoa palvovasta sekopäästä — häntä kiinnostaa todisteet ja avoin mieli, paljon niinkuin meitä itseämmekin’. [39]

Ottaen huomioon median kiinnostuksen Popeen viimeisen vuosikymmenen aikana, ilmeisesti hänen avoin mielensä tarkoittaa tieteellisen metodin avulla hankittua todistusaineistoa hyvällä määrällä kaavojen veivaamista. On tärkeä muistuttaa itseämme, kaikkien mallien, teorioiden ja metaforien keskellä, että sillä on todellinen vaikutus siihen miten me käsittelemme avaruusolentokontaktin ongelmaa. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkoja, rahansa ja heitä on uhkailtu tai jopa tapettu joko suorasta mukanaolosta tai tiettyjen kontaktitapausten tukemisesta, jotka valtio, tai ennemminkin valtion yläpuolella olevat ryhmittymät, haluavat pitää kansalta piilossa. Nuo ufologiyhteisön jäsenet, jotka jatkavat legitiimeinään pitämien tapauksen käsittelyä, ja erottavat ne ‘huijauksista’ tai epäautenttisista, ovat tavallaan suoraan auttamassa konkreettisten negatiivisten vaikutusten syntyä niille, jotka tapauksiiin liittyvät.

Näin dynaamisena ja responsiivisena mallina meidän mielestämme eksopolitiikan tulisi pyrkiä ottamaan kantaa niihin todellisuuden konstruktioihin, jotka auttavat ufologian diskurssin rakentamista, ja tässä prosessissa etsiä uusia lähestymistapoja joilla tuoda oma panoksensa olemassaoleviin analyysiviitekehyksiin. John Mack ehdotti, että tieteellinen metodi paradigmana ei riittävästi kykene vastaamaan avaruusolentokontaktin ongelmaan. Sen sijaan hänen pyyntönsä kehittää pelosta paskat housuissa istuvaa tiedettä oli pyrkimys vastata länsimaisen tiedediskurssin rajoitteisiin ja sen kyvyttömyyteen vastata kontaktiongelmaan. [40] Tässä prosessissa me mahdollisesti voimme liikkua eteenpäin ja auttaa laajempaa yhteiskuntaa näkemään UFO-aihe sillä kiireydellä ja tärkeydellä jonka niinkin transformationaalinen tapahtuma todella ansaitsee.

Kirjoittajista

David Griffin on perustanut globaalin eksopoliittisen aloitteen Britannian verkoston vuonna 2006 ensimmäiseksi kansalliseksi eksopolitiikan sivustoksi Amerikan ulkopuolella. Hän on opiskellut Bradfordin yliopiston rauhantutkimuksen ja konfliktinratkaisun osastolla. Verkkosivu: http://www.exopolitics.org.uk, Email: david@exopolitics.org.uk

  Natasha Acimovic on opetusalan luennoitsija ja tällä hetkellä opettaa akateemisen opiskelun taitoja ja aikuisoppimista British collegessa. Hänellä on tutkinto Englannin kirjallisuudesta. UFO-kiinnostus on vienyt hänet tutkimaan avaruusolentojen identiteettiä, abduktiokirjallisuutta, avaruusolentojen kieltä ja symbolista kommunikaatiota. Hän on myös mukana Britannian eksopoliittisessa aloitteessa. email: Natasha@exopoliticsunitedkingdom.org

Viitteet

[1] http://condon-committee.co.tv/

[2] http://en.wikipedia.org/wiki/Operation_Mockingbird

[3] Liittyen Billy Meierin tapaukseen –  Jim Deardorff on selittänyt tämän monitasoisen prosessin verkkosivuillaan:  http://www.tjresearch.info/denial.htm

[4] Suuri omituisuus on John Keelin käyttöön ottama termi. Tämä pitkien tutkimusten jälkeen hänen mielestään kuvaa niitä usein omituisia tapahtumia, joita on vaikea kuvata sanoin muuten.

[5]  Richard Dolanin kirjan “UFOs and the national Security State” tarkastelu johtaa päätelmään, että ennen kylmää sotaa otettiin käyttöön kansallisen turvallisuuden status vuonna 1947 osittain johtuen siitä paniikista, jonka atomipommi ja Roswellin törmäys saivat aikaan koskien Maan ulkopuolista elämää.

[6] Alexander Wendt and Raymond Duvall, “Sovereignty and the UFO,” (Sage Publications, 2008) Political Theory: Volume 36 Number 4, August 2008, 607-633.  Ladattavissa: http://ovnis-usa.com/DIVERS/Wendt_Duvall_PoliticalTheory.pdf Wendt & Duvall käyttävät Michel Foucault’n hallittavuuden käsitettä, joka voidaan nähdä ei-pakottavana hallitsemisena sääntelemällä tietoa, millä tuotetaan alamaisia jotka asianmukaisesti käyttäytyvät valtion sääntöjen mukaan, ja tämän johdosta muuttuvat osaksi normalisaatioprosessia. Kts. Michel Focault’s “Governmentality,” Ideology and Consciousness, No.6, Summer 1979, 5-21.

[7] Wendt & Duvall, Sovereignty and the UFO, 608-612. He käyttävätCarl Schmittin termiä “decide the exception”, esittämään, että kun hallittavuutta haastetaan, silloin sen itsevaltainen auktoriteetti voi päättää milloin lakata käyttämästä sen normeja ja lakeja.

[8] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 620-622.

[9] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 621-622.

[10] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 611-612.

[11] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 607-17.

[12] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[13] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[14] http://www.uk-ufo.org/condign/bioga.htm

[15] http://www.theblackvault.com/encyclopedia/documents/MUFON/Journals/2002/July_2002.pdf

[16] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[17] http://users.adam.com.au/bstett/AWritersNewbrookMark75.htm

[18] http://www.aske-skeptics.org.uk/lost_for_words.html

[19] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[20] Kts. Mae Gwendolyn Hendersonin essee hänen dominantin ja alidominantin järjestyksen käytöstä, Speaking in Tongues: Dialogics, Dialectics, and the Black Woman Writer’s Literary Tradition, saatavilla: Cherly A. Walls, eds., Changing Our Own Words: Essay’s on Criticism, Theory, and Writing by Black Women (Great Britain: Routledge, 1990), 17.

[21] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[22] Mary Rodwell, Awakening: How Extraterrestrial Contact Can Transform Your Life (UK: New Mind Publishers, 2002), 230-231.

[23] http://www.nthposition.com/uncanny.php

[24] Mary Rodwell, Awakening, 230.

[25] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[26] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[27] Philip J. Imbrogno, Ultraterrestrial Contact: A Paranormal Investigator’s Explorations into The Hidden Abduction Epidemic (USA: Llewellyn Publications, 2010), 237-238.

[28] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[29] http://www.fas.harvard.edu/~lingdept/LT%2011.pdf

[30] http://www.beaugrande.com/texttmillennium.htm

[31] http://ojs.ed.uiuc.edu/index.php/pes/article/viewFile/1806/516

[32] http://merkaba.tribe.net/thread/cbbc4f8c-c4bf-45bf-9652-df48554ac5cd

[33] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[34] Jodi Dean, Aliens in America: Conspiracy Cultures From Outerspace to Cyberspace (New York: Cornell University Press, 1989), 6-15.

[35] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[36] http://abacus.bates.edu/eclectic/vol4iss2/pdf/troaaams.pdf

[37] David Drysdale, Alienated Histories, Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey (Association of Canadian College and University Teachers of English) ESC: English Studies in Canada: Volume 34, Issue 31, March 2008, 103-123.

[38] http://home.comcast.net/~lang.craig/reed_qs.htm

[39] http://jesserandolph.com/?p=1836

[40] http://experiencers.com/media/mack_goodchild.mp3

  Artikkelin julkaissut Exopolitics Journal

Biologista sodankäyntiä: tri. Frank Olsonin tapaus

Tämä on viides kappale John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate

Marraskuussa 1953 Sid Gottlieb päätti testauttaa LSD:tä ryhmällä tieteentekijöitä armeijan kemiallisen sodankäynnin osaston erikoisdivisioonasta (Army Chemical Corps’ Special Operations Division, SOD) Fort Detrickissa Frederickissa, Marylandissa. Vaikka salaisen palvelun hierarkian ylätaso oli kahdesti pannut tiukasti kieltoon LSD:n ilman lupaa, Gottliebilla on ollut vissiinkin tunne siitä, että huumeen ujuttaminen SOD-miesten tajuntaan ei eronnut mitenkään siitä että hän antaa sitä kollegoilleen toimistolla. TSS:n ja SOD:n tyypit kuitenkin työskentelivät intiimisti yhdessä, ja heillä oli yhteinen salaisuus kylmän sodan ajalta: USA:n valtio ylläpiti kykyä — jota se saattoi käyttää koska vain — tappaa tai tehdä kyvyttömäksi valittuja ihmisiä biologisilla aseilla. Ainoastaan kourallinen korkeimpia CIA-viranomaisia tiesi, että TSS maksoi SODille arviolta $200,000 vuodessa siitä, että käytössä olevat järjestelmät infektoisivat vihollisia taudeilla.

Gottlieb suunnitteli tiputtavansa LSD:tä SOD-miehiin kolmen päivän työretriitillä. Kahdesti vuodessa SOD:n ja TSS:n henkilöstö, joka teki yhteistyötä MKNAOMIn, heidän yhteisohjelmansa, tiimoilta pitivät suunnittelutilaisuuden kaukaisessa paikassa, jossa he voisivat brainstormata ilman että kukaan häiritsee. Marraskuun 18. päivänä 1953 he kerääntyivät Deep Creek Lodgeen, hirsirakennukseen läntisen Marylandin metsissä. Se oli rakennettu partiolaisille leirirakennukseksi 25 vuotta aiemmin. Vuorijärvien ympäröimä paikka kolmelta suunnalta, Appalakkien huippujen näkyessä paksun metsän takaa, kämppä oli tarpeeksi syrjässä jopa kaikkein turvallisuustietoisimmalle vakoojalle. Ainoastaan joskus muutama metsästäjä haahuilisi paikalle kesäkuukausien jälkeen.

Tri. John Schwab, joka perusti SOD:n vuonna 1950, kenraaliluutnantti Vincent Ruwet, sen nykyinen päällikkö ja tri. Frank Olson, sen väliaikainen johtaja aiemmin sinä vuonna, vetivät Detrickin ryhmää. Nämä pöpötaistelijat saivat peitetarinan luontokirjailijoina ja luennoitsijoina, jotka olivat lomalla. He huolellisesti poistivat Fort Detrickin pysäköintitarrat heidän autoistaan ennen lähtöä. Sid Gottlieb toi kolme työntekijää Virastosta, mm. hänen varamiehensä Robert Lashbrookin.

He tapasivat loosin olohuoneessa, suuren liekehtivän takan edustalla. Sitten he jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi erikoistapaamisia varten. Näistä sessioista selvinneet ovat asiasta yhtä turpa kiinni kuin ennenkin, kertovat vain muutamia yksityiskohtia yleisestä tunnelmasta, mutta ei mitään itse käsitellystä asiasta. Kuitenkin toisista Fort Detrickin lähteistä ja valtion dokumenteista voidaan lukea, että MKNAOMIn tutkimus on mahdollista kasata yhteen. Juuri tästä ohjelmasta tuon kohtalokkaan retriitin aikaan keskusteltiin.

MKNAOMIn alaisuudessa SOD-miehet kehittelivät kokonaisen myrkyllisen arsenaalin CIA:n käyttöön. Jos Viraston operaattorien piti tappaa joku muutamassa sekunnissa, esimerkiksi itsemurhapillerillä, SODilla oli supertappavaa äyriäisen myrkkyä. [1] Hänen epäonnisella U-2 -lennolla Neuvostoliiton yli vuonna 1960, Francis Gary Powers kantoi mukanaan — ja valitsi olla käyttämättä — poran osaa, joka oli päällystetty tällä myrkyllä, joka oli piilotettu hopeadollariin. Vaikka se oli täydellinen jollekin sellaiselle, joka aikoi kuolla — tai tappaa — välittömästi, äyriäistoksiini oli liian nopea, eikä sitä voitu helposti jäljittää. Paljon hyödyllisempi salamurhiin, CIA:n ja SOD:n miesten mielestä, oli botuliini. Sen toiminta-aika oli 8-12 tuntia, ja tämä mahdollistaa tappajan lähteä pois kohteen luota. Viraston operaattorit myöhemmin antoivat pillereitä täynnä tätä tappavaa ruokamyrkkyä sen mafialiittolaisille, jotta sitä laitettaisiin Fidel Castron pirtelöön. Jos CIA-viranomaiset halusivat salamurhan näyttävän kuolemalta luonnollisista syistä, he saattoivat valita pitkästä listasta kuolettavia tauteja, jotka normaalisti esiintyivät tietyissä maissa. Näin vuonna 1960 salaisen palvelun johtaja Richard Bissell pyysi Sid Gottliebia valitsemaan sopivan sairauden tappamaan Kongon Patrice Lumumban. Gottlieb kerto senaatin tutkijoille, että hän valitsi sen, jonka ”oli tarkoitus tuottaa tauti, jota esiintyi… luonnostaan tuolla alueella (Länsi-Afrikka) ja että se voisi olla tappava.” Gottlieb henkilökohtaisesti kuljetti bakteerin Kongoon, mutta tämä murhaoperaatio ajautui karillle ennen kuin Lumumba sai infektion. (Kongon johtaja kuoli pian tämän jälkeen olosuhteissa, jotka edelleenkään eivät ole selvät.)

Kun CIA-operaattorit halusivat päästä jostain eroon hetkeksi, SOD löi heille kymmenisen tautia ja eri vahvuista myrkkyä. Suhteellisen miedossa päässä listaa oil stafylokokki-enterotoksiini, ruokamyrkytyksen mieto muoto — verrattuna botuliiniin. Tämä stafylokokki-infektio ei melkein koskaan tappanut ketään ja ainoastaan teki toimintakyvyttömäyksi uhrin 3-6 tunniksi. Sid Gottliebin sodan ajan edeltäjän, Stanley Lovellin, osaavassa ohjauksessa OSS oli käyttänyt juuri tätä ainetta estämään natsivirkamies Hjalmar Schachtia osallistumasta sodan ajan talouskonferenssiin. SOD:n arsenaalin virulentimpia tapauksia oli venezuelalainen hevosaivokuumevirus. Se yleensä teki henkilön toimintakyvyttömäksi 2-5 päiväksi ja piti hänet heikentyneessä tilassa useita viikkoja. Jos Virasto halusi tehdä jonkun toimintakyvyttömäksi useaksi kuukaudeksi, SOD:lla oli kahta erilaista bruselloosia.[2]

Entinen Fort Detrickin korkea viranomainen oli tarpeeksi kiltti käydäkseen kanssani läpi kaikki pöpöt ja toksiinit, joita SOD säilytti CIA:lle, listasi niiden edut ja haitat. Ennen kuin hän teki niin, hän painotti että SOD yritti keksiä keinoja suojella amerikkalaisia ja laitoksia samanlaisten aineiden hyökkäyksiltä. ”Ei voi puolustaa vakavastiotettavasti”, hän sanoi, ”ellei jollain ole ajatuksena hyökätä.” Hän sanoi, että Japani teki toistuvia bioasehyökkäyksiä Kiinaa vastaan toisessa maailmansodassa — mikä oli yksi syy aloittaa amerikkalaisohjelma.[3] Hän ei tiedä, että mikään muu suurvalta olisi tehnyt samoin.

Detrickin viranomaisen mukaan kuka tahansa, joka harkitsi biotuotteen käyttämistä, oli joutunut miettimään muitakin tekijöitä kuin toksisuus ja inkubaatioaika.

Voidaanko pöpö havaita helposti ja sitä vastaan rokottaa? Hän huomauttaa, että pernarutto, kuolettava tauti (kun sitä hengittää) jota SOD säilöi CIA:lle, oli edullinen koska sen oireet muistuttivat keuhkokuumetta; samalla tavoin venezuelalainen hevosaivokuume voidaan tulkita väärin influenssaksi. Vaikka rokotteita onkin olemassa monille säilötyille taudeille, SOD jatkoi yhä vain virulentimpien laatujen kehittäistä. ”En tiedä yhtäkään lääkkeelle altista organismia, jota ei voitaisi tehdä resistentimmäksi sille”, Detrickin mies sanoo.

Levisikö tauti paljon ensimmäisestä taudinsaajasta? SOD haluaisi ettei leviäisi, koska bakteerisodankäyntiäijät eivät halunneet aloittaa epidemiaa — se oli toisten fortdetrickilaisten duunia.

Oliko organismi vakaa? Miten kosteus vaikuttaa siihen? SOD mietti näitä ja monia muitakin tekijöitä.

CIA:lle mahdollisesti tärkein kysymys oli voisiko se salaa sujauttaa bakteereja infektoimaan oikean henkilön. Yksi SODin haara erikoistui taudinlevitysjärjestelmiin, joista kaikkein tunnetuin oli nuolipyssy, joka oli tehty .45 pistoolista, jonka CIA:n ex-johtaja William Colby toi näytille vuoden 1975 senaatin kuulemiseen. Virasto oli pitkään toivonut SODin kehittävän ”havaitsemattoman mikrobiologisen rokottimen”, joka voisi antaa ihmisille kuolettavia ruiskeita, joita CIA:n dokumentin mukaan ”ei voitaisi helposti havaita yksityiskohtaisessa ruumiinavauksessa.” SOD myös vehkeili aerosoliruiskujen kanssa, jotka voitaisiin laittaa päälle kauko-ohjauksella, mm. fluoresoiva kytkin joka voitaisiin aktivoida laittamalla valot päälle, tupakansytytin joka ruiskutti kun se sytytettiin ja moottorin sytytintulppa joka tuuttasi ulos tavaraa kun moottori lämpeni. ”Jos meinaat infektoida ihmisiä, kaikkein todennäköisin tapa on hengityksen kautta”, huomauttaa korkean tason Detrickin upseeri. ”Kaikki hengittävät, mutta kaikkia ei voi saada syömään.”

Frank Olson erikoistui tautien hengitysilmavälitykseen. Hän oli työskennellyt alalla vuodesta 1943, kun hän tuli Fort Detrickiin eräänä alkuperäisistä armeijan upseereista USA:n biologisen sodankäynnin ohjelmaan. Ennen sodan loppua hänelle tuli kivulias vatsahaava, joka vei hänet sairastuvalle ja hän joutui lopettamaan aktiivipalveluksen, mutta hän pysyi mukana siviilinä. Hän liittyi SODiin kun se perustettiin vuonna 1950. Selvästi alansa osaajana Olson palveli usean kuukauden ajan SODin johtajana vuosina 1952-53, mutta häntä pyydettiin lopettamaan kun stressi pahensi vatsahaavaa. Hän iloisesti palasi alempaan pestiin haaran johtajaksi, jossa hänellä oli vähemmän byrokratiaa niskoillaan ja kykeni käyttämään enemmän aikaa laboratoriossa. Käytännön vitsien rakastaja Olson oli myös suosittu ystäviensä keskuudessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut mes, mutta kuten suurin osa hänen sukupolvestaan, hän piti sisimmät tunteensa itsellään. Hänen suuri intohimo oli hänen perheensä, ja hän käytti suurimman osan vapaa-ajastaan leikkien kolmen lapsensa kanssa ja auttaen kotona. Hän oli tavannut vaimonsa kun he molemmat opiskelivat Wisconsinin yliopistossa.

Olson otti osaa kaikkiin sessioihin, ja ilmeisesti teki kaiken mitä häneltä odotettiin kahden ensimmäisen loosipäivän aikana. Torstaisen illallisen jälkeen marraskuun 19. päivänä 1953 — samana päivänä jolloin Washington Postin pääkirjoitus halusi lopettaa koirien käytön kemiallisissa kokeissa — Olson joi Cointreauta kaikkien muiden paitsi kahden läsnäolijan kanssa. (Yhdellä oli sydänvika, toinen oli entinen alkoholisti eikä juonut.) SOD-miesten tietämättä Sid Gottlieb oli terästänyt viinaa LSD:llä. [4]

”Minulle kaikki olivat varsin normaaleja” sanoo SODin Benjamin Wilson. ”Kukaan ei ollut tietoinen siitä mitä oli tapahtunut, kunnes Gottlieb mainitsi siitä. (20 minuuttia juoman jälkeen) Gottlieb pyysi oliko kukaan huomannut mitään omituista. Kaikki olivat tietoisia, heti kun se tuotiin heidän tietoonsa.” He yrittivät jatkaa keskustelua, mutta kun huume alkoi vaikuttaa, kokous oli pelkkää naurua ja hälinää. Kaksi SOD-miestä ilmeisesti keskustelivat koko yön filosofiasta, mikä ei liittynyt mitenkään biologiseen sodankäyntiin. Ruwet muistelee sitä ”kaikkein pelottavimpana kokemuksena joka hänellä oli koskaan ollut tai jota hän koskaan toivoo kokevansa.” Ben Wilson muistelee, että ”Olson oli psykoottinen. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän luuli, että joku leikki hänen kanssaan… Eräs hänen lempi-ilmaisuistaan oli ’te jätkät ootte pelkkiä pellejä.'”

Olson ja suurin osa muista tunsi olonsa epämukavaksi eikä voinut nukkua.[5] Kun ryhmä kerääntyi aamulla, Olson oli edelleen kiihtynyt, selvästikin järkyttynyt, niinkuin suurin osa hänen kollegoistaan. Kokous oli muuttunut nihkeäksi, eikä kukaan halunnut enää ottaa osaa. He kaikki menivät matkoihinsa päivällä.

Alice Olson muistaa hänen miehensä tulleen ennen illallista kotiin: ”Hän ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä. Yleensä kun hän tuli takaisin matkoiltaan, hän kertoi minulle kaikenlaisia asioita — mitä he söivät, sensellaista. Illallisen aikaan sanoin, ’On tosi harmi että tämän perheen aikuiset eivät voi kommunikoida enää.’ Hän sanoi, ’Odota kunnes lapset menevät nukkumaan ja kerron sinulle.'” Myöhemmin illalla Frank Olson kertoi vaimolleen, että hän oli tehnyt ”kaamean virheen”, että hänen kollegansa olivat nauraneet hänelle ja nöyryyttäneet häntä. Rouva Olson vakuutti hänelle, että muut olivat hänen ystäviään, että he eivät pilkkaisi häntä. Olson ei kuitenkaan puhunut vaimolleen enempää. Hän piti pelkonsa sisällään, ja hän ei kertonut kenellekään kasvavasta tunteesta, että joku aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. Alice Olson oli tottunut siihen, että hänellä oli salaisuuksia. Vaikka hän tajusi miehensä työskentelevän biologisessa sodankäynnissä, he eivät koskaan puhuneet siitä. Hänellä oli vain pieniä välähdyksiä miehen ammatista. Mies valitti tuskallisista rokotteista, joita hän aina sai.[6] Hän ei melkein koskaan käynyt kylvyssä, koska hän kävi toimistolla suihkussa ennen ja jälkeen työpäivän. Kun Detrickin työntekijä kuoli pernaruttoon (yksi kolmesta kuolemantapauksesta laitoksen 27-vuotisen historian aikana), Frank Olson kertoi vaimolleen, että mies oli kuollut keuhkokuumeeseen.

Alice Olson ei koskaan ollut nähnyt sitä rakennusta, jossa hänen miehensä työskenteli. Fort Detrick oli rakennettu samankeskisten ympyröiden periaatteelle, jossa salaisuudet sisälsivät toisia salaisuuksia. Sisemmälle alueelle, jossa SOD toimi, pääsemiseksi tarvittiin korkeimman kulkuluvan lisäksi ”tarve tietää”-lupa. Hänen miehensä ei ollut pääsemässä irti valtion pakottamasta salailusta kertoakseen hänelle HUIPPUSALAISISTA kokeista, joita Sid Gottlieb oli hänelle tehnyt. Olsonien viikonloppu yhdessä oli hiljainen. Sunnuntaina he istuivat olohuoneessaan, pitivät käsistä toisiaan — jotain mitä he eivät olleet tehneet pitkään aikaan. ”Se oli kaamea marraskuinen päivä”, muistelee rouva Olson. ”Sumu ulkona oli niin paksu, että tuskin näki etuovesta. Frankin masennus oli hirveä.” Lopulta, hän muistelee, että he pakkasivat kolme nuorta lastaan, ja menivät teatteriin. Filmi oli Luther. ”Se oli vakava elokuva”, muistaa rouva Olson, ”ei kauhean kiva katsoa kun on masentunut.”

Seuraavana päivänä Olson tuli aamulla 7:30 pomonsa toimistoon, everstiluutnantti Ruwetin luo. Ruwetille Olson näyttäytyi ”kiihtyneeltä”. Hän sanoi Ruwetille, että hän halusi joko lopettaa tai potukut. Hämmentyneenä Ruwet vakuutti Olsonille, että hänen käytöksensä loosissa oli ollut ”enemmän kuin sekavaa”. Selvästi tyydyttyneenä ja helpottuneena Olson suostui pysymään ja käytti loppupäivän rutiininomaisiin SOD-hommiin. Sinä iltana Olsoneilla oli kevyin ilta sitten Deep Creek Lodgen retriitin, ja he suunnittelivat läksiäisiä kollegalle seuraavaksi lauantai-illaksi.

Tiistaiaamuna Ruwet jälleen saapui hänen toimistolleen ja löysi häiriintyneen Frank Olsonin tätä odottamasta. Olson sanoi, että hän tunsi olonsa ”sekavaksi” ja kyseenalaisti omaa osaamistaan. Hän sanoi, että hänen ei olisi pitänyt lähteä armeijasta sodan aikana hänen vatsahaavansa takia ja että häneltä puuttui kyky tehdä nykyistä hommaansa. Tunnin jälkeen Ruwet päätti, että Olson tarvitsi ”psykiatrin huomiota”. Ruwet ilmeisesti tulkitsi, että CIA oli saanut aikaan Olsonin ongelman alunperinkin, ja sen sijaan, että hänet oltaisiin lähetetty tukikohdan sairaalaan, hän soitti Gottliebin apulaiselle Robert Lashbrookille että tämä järjestäisi Olsonille psykiatrin.

Nopean puhelun jälkeen Lashbrook ja Gottlieb päättivät lähettää Olsonin tri. Harold Abramsonin luokse New Yorkiin. Abramsonilla ei ollut virallista psykiatrian koulutusta eikä hän pitänyt itseään psykiatrina. Hän oli allergia-asiantuntija ja immunologisti, jota kiinnosti hoitaa mielen ongelmia. Gottlieb valitsi hänet, koska hänellä oli HUIPPUSALAINEN CIA-turvaluokitus ja koska hän oli työskennellyt LSD:n parissa — Viraston sopimuksella — usean vuoden ajan. Gottlieb selvästi suojeli omaa byrokraattista asemaansa eikä antanut kenenkään TSS:llä saada tietää sitä minkä hän oli tehnyt. Koska hän oli epäonnistunut saamaan LSD:n käytölle korkeamman tahon siunausta, Gottlieb meni ja rikkoi toista CIA-sääntöä. Siinä lukee, käytännössä, että jos syntyy mahdollinen tyräys, joka saattaisi nolata CIA:n tai johtaa salaisuuden murtumiseen, kaikkien tapaukseen liittyvien tulisi välittömästi soittaa turvallisuusosastolle. Terveysongelmissa kuten Olsonilla oli, turvallisuusosasto ja CIA:n lääketieteellinen osasto pitivät pitkää listaa lääkäreistä (ja psykiatreista), joilla oli HUIPPUSALAINEN turvaluokitus ja jotka kykenivät tarjoamaan hoitoa.

Gottliebilla oli Frank Olsonille muita suunnitelmia, ja SODin häiriintynyt biokemisti meni New Yorkiin Ruwetin ja Lashbrookin seurassa. Olsonin tila vaihteli paremmasta syvempään ja syvempään masennukseen, riittämättömyyden, syyllisyyden ja paranoian tunteisiin. Hän alkoi kuvitella, että CIA laittoi stimulantteja kuten Benzedrine hänen kahviinsa pitääkseen hänet hereillä ja että Virasto oli se, joka hänen kimppuunsa hyökkäisi. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa Abramson otti Olsonin vastaan. Sitten kello 22:30 immunologi vieraili Olsonin hotellihuoneessa mukanaan pullo viinaa ja pullo rauhoittavaa nimeltä Nembutal — epätavallinen yhdistelmä tohtorille antaa sellaisia lääkkeeksi Olsonin kaltaisiin oireisiin.

Ennen Olsonin aikaa Abramsonilla seuraavana päivänä, hän ja Ruwet menivät Lashbrookin kanssa tapaamaan kuuluisaa newyorkilaista taikuria nimeltä John Mulhollan, jonka TSS oli ottanut sopimuksella valmistelemaan manuaalia, joka soveltaisi ”taikurin taidemuotoa salaisiin aktiviteetteihin.” Pupuja hatusta vetävä asiantuntija voisi helposti löytää uusia ja parempia keinoja sujauttaa huumeita juomiin, ja Gottlieb otti Mulhollandin mukaan työstämään mm. ”erilaisten materiaalien välittämistä asiasta tietämättömille kohteille.” Lashbrook ajatteli, että magia voisi huvittaa Olsonia, mutta Olson muuttui ”erittäin epäileväiseksi”. Ryhmä kohteliaasti jätti vierailunsa lyhyeksi, ja Lashbrook jätti Olsonin Abramsonin toimistolle. Tunnin Abramsonin konsultaation jälkeen iltapäivällä Olson sai luvan palata Frederickiin seuraavana päivänä, joka oli kiitospäivä, perheensä luo.

Olson, Ruwet, ja Lashbrook olivat varanneet lennot torstaiaamuksi, joten illalla ennen lomaa, yrittääkseen nostattaa tuntoja, he menivät katsomaan Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaalia Me and Juliet. Olson kuumottui ensimmäisen aktin aikana ja sanoi Ruwetille, että hän tiesi että teatterin ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä hänet pidättääkseen. Olson ja Ruwet lähtivät näytöksestä väliajalla, ja kaksi vanhaa ystävystä kävelivät takaisin Statler Hotelliin, lähelle Pennin asemaa. Myöhemmin, kun Ruwet nukkui viereisessä sängyssä, Olson läksi hotellista ja haahuili kaduilla. Hän eli harhassa, että hän seurasi Ruwetin käskyjä, hän repi kaikki paperirahansa, ja heitti lompakonsa menemään. Kello 5:30 aamulla Ruwet ja Lashbrook löysivät hänet istumassa Statlerin aulassa hattu ja takki päällä.

He kirjautuivat ulos hotellista ja lensivät takaisin Washingtoniin. SODin kuski haki Olsonin ja Ruwetin lentokentältä, ja alkoi ajaa heitä Frederickiin. Heidän ajaessaan Wisconsin Avenueta, Olson pyysi kuskin pysäyttämään Howard Johnsonin parkkipaikalle. Hän sanoi Ruwetille, että hän oli ”häpeissään” nähdessään perheensä nykytilassaan ja että hän pelkäsi, että hän alkaisi väkivaltaiseksi lastensa kanssa. Ruwet ehdotti, että he menisivät takaisin Abramsonin luo New Yorkiin, ja Olson suostui. Ruwet ja Olson ajoivat Lashbrookin alunnolle New Hampshire Avenuelle Dupon Circlen ohi, ja Lashbrook kutsui Sid Gottliebin kiitospäivän aterialta Virginiasta. Kaikki olivat samaa mieltä, että Lashbrook veisi Olsonin takaisin New Yorkiin sillä aikaa kun Ruwet menisi Frederickiin selittämään tilanteen rouva Olsonille ja hänen omalle perheelleen. (Ruwet oli Olsonin ystävä, kun taas Lashbrook ei ollut muuta kuin työkaveri. Olsonin poika Eric uskoo, että hänen isänsä henkinen tila kärsi kun Ruwet jätti hänet CIA:n Lashbrookin käsiin, erityisesti koska Olsonin mielestä CIA oli ”tulossa nappaamaan hänet.”) Olson ja Lashbrook lensivät LaGuardian lentokentälle ja menivät tapaamaan Abramsonia hänen Long Islandin vastaanotolleen. Sitten kaksi miestä söivät ilottoman kiitospäivän aterian paikallisessa ravintolassa. Perjantaiaamuna Abramson ajoi heidät Manhattanille. Allergisti Abramson tajusi viimein, että Olson hänen käsissään oli enemmän kuin mitä hän kykeni hoitamaan, ja hän suositteli sairaalaan viemistä. Hän kirjoitti jälkikäteen, että Olson ”oli psykoositilassa… hänellä oli vainoharhoja.”

Olson suostui menemään Chestnut Lodgeen, mielisairaalaan Rockvillessa, Marylandissa, jonka palkkalistoilla oli CIA:n hyväksymiä psykiatreja. He eivät saaneet lentoja varattua ennen seuraavaa aamua, joten Olson ja Lashbrook päättivät viettää yhden illan Statlerissa. He ottivat huoneen kymmenennestä kerroksesta. Olsonin henki parani, ja hän päätti soittaa vaimolleen ensi kerran sitten kun hän oli viimeksi lähtenyt New Yorkiin. Heillä oli mieluisa puhelu, mikä jätti vaimolle paremman fiiliksen.

Seuraavan aamun pikkutunneilla Lashbrook heräsi juuri ajoissa nähdäkseen Olsonin paiskautuvan sälekaihtimien ja suljetun ikkunan läpi.

Sekunneissa ryhmä kerääntyi Olsonin ruhjoutuneen ruumiin ympärille kadulla, ja peittely alkoi. Lashbrook soitti Gottliebille kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ennen kuin hän ilmoitti poliisille. Seuraavaksi Lashbrook soitti Abramsonille, joka Lashbrookin mukaan ”halusi pysyä poissa asiasta täysin.” Abramson pian soitti takaisin ja tarjoutui avustamaan. Kun poliisi saapui, Lashbrook kertoi heille, että hän työskenteli puolustusministeriölle. Hän sanoi ettei hänellä ollut ideaa siitä miksi Olson tappoi itsensä, mutta hän tiesi että kuollut mies ”kärsi vatsahaavasta”. Tapausta tutkivat etsivät myöhemmin raportoivat, että informaation saaminen Lashbrookilta oli kuin ”olisi repinyt hampaita”. He spekuloivat toisilleen, että tapaus voisi olla murha jossa on homoseksuaalisia vivahteita, mutta pian he jättivät kyselyt kun Ruwet ja Abramson varmistivat Lashbrookin hätäisen kertomuksen ja näyttivät korkean tason yhteytensä valtioon.

Washingtonissa Sid Gottlieb lopulta tunsi asiakseen kertoa turvallisuusosastolle Olsonin tapauksesta. Johtaja Allen Dulles henkilökohtaisesti määräsi valtakunnantutkijan Lyman Kirkpatrickin tekemään täyden tutkimuksen. Mutta sitä ennen Viraston viranomaiset yrittäisivät varmistaa, että kukaan ulkopuolinen ei yhdistäisi Olsonin kuolemaa ei CIA:han eikä LSD:hen. Turvatiimin viranomaiset pian pyörivät New Yorkissa ja Washingtonissa varmistaen, että Virasto oli peitellyt jälkensä. Yksi haastattelu Lashbrookia ja sitten meni hänen mukanaan tapaamaan Abramsonia. Kun Lashbrook ja Abramson pyysivät turvallisuusviranomaiselta että jättää nämä rauhaan, hän myöntyi ja, sitten hänen toimistonsa parhaiden tapojen mukaan, kuunteli keskustelua salaa. Hänen raportistaan koskien keskustelua voidaan sanoa, että Lashbrook ja Abramson olivat salaliitossa varmistaakseen, että he kertoivat identtiset tarinat. Lashbrook saneli Abramsonille, joka kirjoitti Olsonin oireet ylös joista hänen olisi pitänyt kärsiä ja ongelmista jotka häntä riivasivat. Lashbrook jopa sanoi, että rouva Olson oli ehdottanut miehelleen psykiatrin tapaamista muutaman kuukauden ennen LSD-tapausta.[7] Lashbrookin kommentit kävivät ilmi kolmessa Abramsonin jättämässä raportissa CIA:lle, mutta nämä raportit olivat epäyhdenmukaiset. Yhdessä muistiossa Abramson oli kirjoittanut, että Olsonin ”psykoottinen tila… tuntui olevan (LSD-) kokeen kiteyttämä.” Myöhemmässä raportissa Abramson kutsuu LSD-annosta ”terapeuttiseksi” ja sanoo, että hän uskoi ”tällaisen annoksen tuskin olevan minkäänlaisessa merkittävässä roolissa sitä seuranneissa tapahtumissa.”[8]

CIA virallisesti — mutta salaa — otti kannan, että LSD oli ”triggeröinyt” Olsonin itsemurhan. Viraston viranomaiset olivat työskennelleet kovasti kulisseissa varmistaakseen, että Olson saisi riittävän valtion eläkkeen — kaksi kolmasosaa hänen aviomiehensä peruspalkasta. Ruwet, joka oli uhannut paljastaa koko asian jollei rouva Olson saanut eläkettään, jätti lomakkeen jossa sanoi Olsonin kuolleen ”salaisesta sairaudesta”. Gottlieb ja Lashbrook jatkoivat yrittämistään saadakseen kantansa läpi koskien Olsonille LSD:n antamista, CIA:n johtoryhmän mukaan. He tunnustivat LSD:n triggeröivän funktion hänen kuolemassaan, mutta he myös väittivät, että se oli ”käytännössä mahdotonta” että huumeella olisi negatiivisia jälkivaikutuksia. CIA:n johtoryhmä kutsui näitä kahta kantaa ”täysin epäjohdonmukaisiksi”, ja hän kirjoitti että hän ”ei ollut iloinen siitä mikä vaikutti minusta olevan tavallinen TSS:n edustajien asenne siihen miten tämä koe tehtiin ja minkälaiset olivat heidän kommenttinsa siitä, että tämä oli vain yksi tieteellisen tutkimuksen riskeistä.”

Osana tutkimusta tutkija General Kirkpatrick kävi läpi Gottliebin LSD-tiedostot, mistä Kirkpatrick muistaa ettei se ilahduttanut kauheasti Gottliebia. ”Sain hänet änkyttämään”, sanoo Kirkpatrick hymyssä suin. ”Häntä huoletti hänen tulevaisuutensa.” Kirkpatrick lopulta suositti, että jonkinlainen nuhtelu annettaisiin Gottliebille, TSS-johtaja Willis Gibbonsille sekä TSS-varajohtaja James ”Trapper” Drumille, jotka olivat odottaneet 20 päivää Olsonin kuoleman jälkeen myöntääkseen, että Gottlieb oli selvittänyt kokeen hänen kanssaan. Toiset vastustivat Kirkpatrickin suositusta. Amiraali Luis deFlorez, viraston tutkimusjohtaja, lähetti henkilökohtaisen muistion Allen Dullesille sanoen, että nuhteet olisivat ”epäoikeudenmukaista” ja haittaisi ”sitä aloitteellisuuden ja innostuksen henkeä joka työllemme on niin tarpeen.” Johtaja oli samaa mieltä, ja Kirkpatrick aloitti raastavan prosessin, jossa hän valmisteli kirjeitä Dullesin allekirjoitettavaksi, joissa lukisi että Gottlieb, Gibbons ja Drum olivat tehneet väärin, mutta eivät liian väärin. Kirkpatrick kirjoitti kuusi versiota pelkästään Gottliebin kirjeestä ennen kuin hän kehitti soveliaan sanamuodon. Hän aloitti sanomalla, että TSS-viranomaiset olivat näyttäneet ”erittäin huonoa arviointikykyä”. Se oli liian karskia korkealle Viraston viranomaiselle, joten Kirkpatrik yritti ”erittäin heikkoa arviointikykyä”. Silti liian rankkaa. Hän tyytyi ”heikkoon arviointikykyyn.” TSS-viranomaisille kerrottiin, että heidän ei pitäisi tulkita kirjeiden olevan nuhteita ja että mitään merkintää kirjeistä ei jäisi heidän henkilökohtaisiin tietoihinsa, mikä voisi vahingoittaa heidän tulevaa uraansa.

Olsonin perhe Frederickissä ei päässyt niin helpolla. Ruwet sanoi heille, että Olson oli hypännyt tai pudonnut ikkunasta New Yorkissa, muttei maininnut sanaakaan LSD:stä, jonka vaikutuksien Ruwet itse uskoi johtaneen Olsonin kuolemaan. Aina hyvänä taistelijana Ruwet ei kyennyt puhumaan salaisista kokeista — edes helpottaakseen Alice Olsonin surua. Rouva Olson ei halunnut hyväksyä ideaa siitä, että hänen aviomiehensä oli omasta tahdostaan tehnyt itsemurhan. ”Se oli erittäin tärkeää minulle — lähes koko elämäni suola — että lapsieni mielestä heidän isänsä olisi jättänyt heidät”, muistelee rouva Olson.

Seuraavien 22 vuoden ajan Alice Olsonilla ei ollut kovempaa näyttöä kuin hänen oma uskomuksensa siitä, että hänen aviomiehensä ei ollut jättänyt häntä tai perhettään. Sitten kesäkuussa 1975 Rockefellerin komissio tutki CIA:n laittomia kotimaan operaatioita ja raportoi, että Frank Olsonin kuvaukseen sopiva mies oli hypännyt New Yorkissa hotellin ikkunasta sen jälkeen kun CIA oli antanut hänelle LSD:tä ilman hänen tietoaan siitä. Olsonin perhe luki tapauksesta Washington Postista. Tytär Lisa Olson Hayward ja hänen aviomiehensä menivät tapaamaan Ruwetia, joka oli eläköitynyt armeijasta ja asettunut Frederickiin. Tunteikkaassa tapaamisessa Ruwet myönsi, ett Olson oli tuo mies ja sanoi ettei hän voinut kertoa perheelle aiemmin koska hänellä ei ollut lupaa. Ruwet yritti toppuutella heitä etteivät he menisi julkisuuteen tai hakisi korvauksia valtiolta, mutta Olsonin perhe teki molemmat. [9] Alice Olson ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan luki televisiossa heidän valmistelemansa lausunnon:

Meidän mielestämme CIA on hyökännyt perhettämme vastaan kahdella tavalla”, siinä luki. ”Ensinnäkin, Frank Olsonilla tehtiin kokeita laittomasti ja varomattomasti. Toiseksi, hänen kuolemansa todellinen luonne salattiin 22 vuoden ajan… Kertoessamme tarinaamme, me olemme huolissamme siitä, että sekä perheemme kokema henkilökohtainen tuska että meidän tuntemamme moraalinen ja poliittinen suuttumus on painettu villasella. Ainoastaan tällä tavoin voi Frank Olsonin kuolema muuttua osaksi amerikkalaista muistoa ja olla osana sitä poliittista ja etnistä reformia, jota yhteiskuntamme niin kovasti kaipaa.”

Lausunto jatkui vertaamalla Olsoneja kolmannen maailman perheisiin ”joiden toiveet paremmasta elämästä on CIA interventioillaan tuhonnut.” Vaikka Eric Olson luki nuo sanat koko perheen puolesta, ne heijastelivat enemmän lasten politiikkaa kuin heidän äitinsä Alice Olsonin tunteita. Uskomattoman vahva nainen, joka tuntuu tehneen rauhan maailman kanssa. Rouva Olson meni takaisin yliopistoon hänen aviomiehensä kuoltua, sai tutkinnon, ja piti perheen kasassa hänen opettaessaan koulussa. Hänellä ei ole pahaa sydämessään Vin Ruwetia kohtaan, hänen ystäväänsä joka panttasi tätä tärkeää informaatiota häneltä kaikki nuo vuodet. Ruwet lohdutti häntä ja tuki häntä kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hän arvostaa sitä kovin. Rouva Olson puolustaa Ruwetia sanomalla, että hän oli ”huonossa asemssa”, mutta sitten hän pysäyttää kesken lauseen ja sanoo, ”jos minulle oltaisiin annettu edes jotain viitteitä työpaineista… Jos minulla olisi ollut jotain, olisin voinut kertoa lapsille. Mutta en tiedä miten (Ruwet) olisi voinut tehdä sitä myöskään. Se oli kaamea asia miehelle, joka rakasti häntä.”

”En vaadi Viniltä (Ruwet) mitään”, pohtii rouva Olson. ”Gottlieb on eri asia. Hän oli halveksuttava.” Hän kertoo miten Gottlieb ja Lashbrook molemmat olivat Olsonin hautajaisissa Frederickissa ja lahjoittivat muistokeräykseen. Viikkoa tai kahta myöhemmin kaksi miestä vierailivat hänen luonaan. Hän tiesi, etteivät he olleet Detrickissä töissä, mutta hän ei ymmärtänyt sitä mikä heidän roolinsa oli. ”En halua nähdä heitä”, hän huomauttaa. ”Vin kertoi minulle, että heille tulisi siitä parempi olo. En halua mitään heiltä. Mielestäni se ei olisi ollut tarpeen, mutta okei. Suostuin. Jälkikäteen ajateltuna, se oli niin omituista, että tulee paha olo… Minua vedettiin höplästä.”

Gottlieb ja Lashbrook eivät ilmeisesti koskaan palanneet SOD:n biologisen sodankäynnin osastolle. Paljoakaan ei kuitenkaan muuttunut. Ray Treichler ja Henry Bortner ryhtyivät SOD-yhteyshenkilöiksi CIA:lla. SOD jatkoi bakteeritaudinaiheuttajien tuotantoa ja varastointia CIA:lle vuoteen 1969 asti, jolloin presidentti Richard Nixon sanoutui irti biologisesta sodankäynnistä. Oletettavasti joku korvasi Frank Olsonin.

Huomioita

Kuvaus CIA:n suhteesta SOD:n Fort Detrickissa on peräisin usean entisen Fortin työntekijän haastatteluista; Churchin komitean kuulemisista ”Toksisten taudinaiheuttajien luvattomasta säilönnästä, osa 1”; Churchin komitean ”Tiivistelmäraportti CIA:n tutkimuksesta koskien MKNAOMIa”, joka löytyy raportista, kirja I, sivut 360-63; ja Kennedyn alakomitean kuulemisista koskien puolustusministeriön ihmiskohteiden biologista testaamista, 1977. Sid Gottliebin mukanaolo juonessa tappaa Patrice Lumumba löytyy Churchin komitean väliraportista ”Väitetyt ulkomaisten johtajien salamurhasuunnitelmat”, s. 20-21. Churchin komitea antoi Gottliebin olla listattuna pseudonyymilla Victor Scheider, mutta useat lähteet vahvistivat Gottliebin oikean identiteetin, kuten myös CIA:n Kennedyn alakomitealle antama biografiadata, joka asettaa hänet samaan hommaan kuin ”Scheider” samaan aikaan. Juoni antaa botuliinia Fidel Castrolle kuvataan salamurharaportissa sivuilla 79-83. Irakilaisen everstin tapaus löytyy sivulta 181 samasta raportista.

Olsonin perhe julkaisi monta tuumaa CIA-dokumentteja Olsonin tapauksesta vuonna 1976 ja ne löytyvät Kennedyn alakomitean vuoden 1975 kuulemisista koskien biomedikaalista ja käyttäytymistutkimusta, s. 1005-1132. Ne muodostavat pohjan isolle osalle narratiivia, mm. Alice Olsonin, Eric Olsonin, Benjamin Wilsonin ja usean muun entisen SOD-miehen haastattelut (jotka eivät tuottaneet paljoakaan lisäarvoa). Vincent Ruwetin todistuksesta kaivettiin myös informaatiota Kennedyn alakomitean edessä vuonna 1975, s. 138-45 ja Churchin komitean tiivistelmässä tapauksesta, kirja I, s. 394-403. Lainaus Harold Abramsonin aikeista antaa potilailleen heidän tietämättään LSD:tä löytyy MKULTRA-alaprojektista numero 7, kesäkuun 8. 1953, kirje tohtori (poistettu). Taikuri John Mulhollandin työ Virastolle kuvataan MKULTRA-alaprojekteissa 19 ja 34.

Alaviitteet

1. Toksiinit ovat kemiallisia ainesosia, eivät eläviä organismeja, jotka on tuotettu biologisista taudinaiheuttajista. Vaikka ne voivat sairastuttaa tai tappaa ihmisiä, ne eivät voi lisääntyä itsekseen kuten bakteerit. Johtuen niiden biologisesta alkuperästä, toksiinit siirtyivät Fort Detrickin alaisuuteen Edgewood Arsenalin sijaan, laitoksen joka käsitteli Amerikan kemiallisten ja biologisten aseiden kemiallista puolta.

2. Bruselloosi on hyvin voinut olla Gottliebin keväällä 1960 valitsema tauti kun salaisen palvelun terveydenmuokkauskomitea hyväksyi operaation hoidella irakilaiseversti pois päiviltä, jonka sanottiin ”ajavan itäblokin poliittisia intressejä” ainakin kolmen kuukauden ajan. Gottlieb sanoi Churchin komitealle, että hänellä oli merkitty nenäliina, johon oli laitettu halvaannuttavaa ainetta, ja sitten se postitettiin everstille. CIA-viranomaiset sanoivat komitealle, että teloitusryhmä ampui everstin — minkä kanssa Virastolla ei ollut mitään tekemistä — ennen kuin nenäliina saapui perille.

3. Jostain syystä Yhdysvaltain hallitus piti tärkeänä olla julkistamatta informaatiota Japanin biologisesta sodankäynnistä. Ylempi Detrickin lähde sanoo, ”Me tiesimme, että he ruiskuttivat Mantsuriaa. Meillä oli tulokset siitä miten he tuottivat ja levittivät (biologisia taudinaiheuttajia, mm. pernaruttoa)… Luin ruumiinavausraportit itse. Meillä oli ihmisiä, jotka menivät Japaniin sodan jälkeen.”

4. Gottlieb sanoi hieman Olsonin kuoleman jälkeen, aikana jolloin hän yritti pitää oman pesänsä puhtaana, että hän oli puhunut SOD-tyypeille LSD:stä ja että he olivat sopineet yleisista ehdoista mitä tulee salaa aineen antamiseen koehenkilöille. Kaksi SOD-ryhmästä haastatteluissa ja kolmas kongressin todistuksessa suoraan kiistivät Gottliebin tarinan version. Gottlieb ja SOD-miehet kaikki olivat samaa mieltä siitä, että Gottlieb ei varoittanut etukäteen siitä että hän oli laittanut huumetta heidän viinaansa.

5. Juuri siitä syystä, että suurin osa tripeistä kestää noin 8 tuntia huolimatta siitä miten paljon henkilö ottaa huumetta, lähes kaikki koehenkilöt, mm. TSS:n omat alihankkijat, antavat LSD:tä aamulla välttääkseen unettomat yöt.

6. SOD-rakennukseen päästäkseen, sen lisäksi että tarvitsee uskomattoman vaikeasti saatavan turvaluokituksen, pitää olla rokotuskortti, jossa on arviolta 10-20 uunituoretta rokotusta. Prosessi oli niin tuskallinen ja aikaavievä, että jossain kohtaa 1960-luvulla kenraali, joka johti koko armeijan kemiallisen sodankäynnin toimintaa, päätti että SOD pitää tutkia ja hän halusi saada heti paikalla briiffauksen. Kun tästä tapauksesta kysyttiin, SOD-veteraani joka oli aiemmin irtisanoutunut sanoi, ”Se on se tapa jolla me pidämme heidät poissa. Noilla (armeijan) tyypeillä ei ole tarvetta tietää. Suurin osa turvallisuusrikkeistä tuli ylemmältä johdolta… Hän olisi voinut mennä sisään ilman rokotteita jos hän olisi niin vaatinut. Turvallisuusjohtaja olisi voinut protestoida, mutta hän olisi päässyt sisään.”

7. Rouva Olson sanoo, että tämä on päin naamaa valehtelua.

8. Epäpsykiatri Abramsonilla, joka salli kemisti Lashbrookin kertoa hänelle hänen potilaidensa oireyhtymistä, oli selvästi omituinen käsitys siitä mitä ”terapeuttinen” — puhumattakaan psykoterapeuttisesta — tarkoittaa. Abramsonin vuoden 1953 ehdotuksessa CIA:lle tutkia $85000:lla LSD:tä, hän kirjoitti että seuraavan vuoden ajan hän ”toivoi” antavansa sairaalapotilaille ”jotka olivat olennaisesti normaaleja psykiatriselta kannalta katsottuna… heidän tietämättään huumeannoksia psykoterapeuttisiin tarkoituksiin.” Hänen käsittelynsä tuo mieleen William Burroughsin hahmon Naked Lunchissa joka sanoo, ”Noniin pojat, te ette näe tätä operaatiota suoritettavan kovin usein, ja sille on olemassa syy… katsokaas, tällä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä arvoa.”

9. Presidentti Gerald Ford myöhemmin henkilökohtaisesti pyysi anteeksi Olsonin perheeltä, ja kongressi sääti lain vuonna 1976 maksaa $750000 kompensaationa rouva Olsonille ja hänen kolmelle lapselleen. Perhe vapaaehtoisesti jätti oikeusjutun sikseen.

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades

Toinen 10km torni Merkuriuksessa

Havaintopäivämäärä: helmikuu 6, 2020

Havaintopaikka: Merkurius

Lähde: https://www.google.com/maps/space/mercury/@77.9733692,-16.1593985,1044941m/data=!3m1!1e3

Löysin toisen tornin Merkuriuksesta. Ei se ole niin vaikeaa, mutta kuten sanoin aiemmin, ihmisten mielestä kaikki on jo löydetty ja he eivät koskaan vaivaudu etsimään. Tämä torni on 10km korkea! Se on massiivinen. Maasas ei ole mitään joka on ihmisen tekemä ja näin korkea. Se olisi uskomatonta, että jokin tällainen voisi jäätä tieteentekijiltä huomioimatta, tai ehkä he pelkäävät toisten tieteilijöiden pilkkaamista. Oli miten oli, tässä se on…. uskomatonta.

Scott C Waring, Taiwan

Artikkelin julkaissut ET Data Base

Kuinka kommunikoida avaruusolennoille etäältä

Avaruusolennoille viestiminen: ”Todennäköisyydet ovat hyvät kontaktin saamiselle”, sanoo tri Eamonn Ansbro julkisessa luennossaan Dublinin Trinity Collegessa maanantai-iltana.

Viimeiset 17 vuotta, sen jälkeen kun hän perusti Boyleen Roscommonin maakuntaan Irlantiin hänen Kingsland-observatorionsa,  Eamonn Ansbro on etsinyt maapallon ulkopuolista elämää.

Se on harrastus jota on helppo pilkata. Avaruusolennot yleisen mielipiteen mukaan ovat vihreitä, niiden pää on tylppä ja ne lentävän lautasilla. Ihmiset jotka heitä etsivät joutuvat pilkan kohteeksi.

Kuitenkin viime vuosina on löydetty tuhansia eksoplaneettoja — tähtiä kiertäviä planeettoja — ja tämä on tehnyt maapallon ulkopuolisen älyn etsinnästä (SETI, search for extraterrestrial intelligence) vakavaa toimintaa.

Ongelma on, että me emme tiedä onko maapallon ulkopuolista älyä olemassa vai ei, ja jos se onkin olemassa, me emme tiedä miten se kommunikoi.

Suurin este on välimatkat. Jopa valonnopeudella (250,000km sekunnissa) lähimmälle tähdelle, Alpha Centauriin, lähetetty viesti veisi yhdeksän vuotta sinne ja takaisin.

Tri. Ansbro puhuu valoa nopeamman kommunikaation puolesta, mahdollisen löydön joka muuttaisi Albert Einsteinin määrittelemiä fysiikan lakeja.

“Se on mahdollista”, hän sanoo. “Tästä on ollut teoreettisia malleja. Tämän parissa on tehty työtä muutama vuosi sen mahdolliseksi osoittamiseksi. Tällä hetkellä valonnopeus on rajoite.”

Maan ulkopuolinen äly

Hän spekuloi, että vaikka ihmiset käyttävät neliulotteista teknologaa (eli radiokommunikaatiota), hän uskoo Maan ulkopuolisen älyn käyttävän jotain paljon kehittyneempää, kvanttisuperluminaalista kommunikaatiota (QSC) joka on viisiulotteista. Analogian avulla esitettynä ihmisolennot voivat olla amplitudimoduloiduilla taajuuksilla (AM) ja avaruusolennot voivat olla taajuusmoduloituja (FM).

Tri. Ansbro myöntää, että ei ole varmuutta siitä että Maan ulkopuolella olisi älyä. “SETI-tiede on edelleen astrobiologian [Maan ulkopuoleisen elämän käsitteen] kaukainen haara”, hän sanoo.

“Meillä ei ole samanlaista historiallista taustaa kuin muilla tieteillä, ja me joudumme tekemään useita oletuksia. Se on todella korkean riskin projekti.”

Mutta todisteiden puute ei tarkoita todistetta niiden puuttumisesta. Ihmiskunta on vasta varsin viimeaikoina saanut käyttöönsä työkalut joilla edes aloittaa etsintä. Uusia teleskooppeja kehitetään, jotka etsivät hiilijalanjälkiä elämästä eksoplaneettojen ilmakehässä.

Astronomy Irelandin luennolla tri. Ansbro selittää viimeisintä ajattelua Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuudesta.

“Todennäköisyydet ovat varsin hyvät kontaktille”, hän sanoo. “Äärimmäinen testi tulee Maan ulkopuolisten biosfäärien tutkimisesta.

“Ne mitkä meille ovat äärimmäisiä planeettoja, esim. satojen kilometrien syvät meret täyttävät planeetan pinnan tai paljon kivisemmät planeetat kuin Maa äärimmäisellä painovoimalla, ekstrapolaatiomme ovat suuntaa-antavia. Kuitenkin me voimme kuvitella elämää suuresti vaihtelevissa elinolosuhteissa, huomattavasti suuremmalla vaihtelulla kuin mitä tiedämme Maapallosta.”

Artikkelin julkaissut Irish Times