Aihearkisto: Muut

Muut aiheet

Project Monarch

Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia.

Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:

Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.

Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.

(…)

On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?


Kirjoittanut Ron Patton
HUOM! ÄLÄ LUE TÄTÄ jos olet altis triggereille tai mielenrauhasi kärsii negatiivisesta ohjelmoinnista, tai olet sellaisesta toipumassa.

Natsien mielenhallintaa

Hyväuskoisen kansan hienovaraisen, monenmoisilla manipuloiduilla medioilla aivojen pyörittelyn ytimessä sijaitsee eräs kaikkein saatanallisimmista hirmuteoista, jota on koskaan suoritettu ihmisrodun osan niskoille; systemaattisen mielenhallinnan muoto, joka on läpäissyt koko yhteiskunnan jokaisen aspektin yli viidenkymmenen vuoden ajan. Objektiivisesti seuraavan esittämiseksi täytyy tarkastella ihmiskunnan dualistisen luonteen taustalla olevia ideologioita.

Sen filosofisen kysymyksen ratkaiseminen olemmeko me perusluonteeltamme hyviä vai pahoja ratkaisevasti muokkaa kuvaamme todellisuudesta; erityisesti, elämän yhtälön henkistä komponenttia.

Tätä läpikäyntiä tukee USA:n valtion julkistamat dokumentit, henkilöt jotka ennen ovat työskennelleet USA:n tiedusteluyhteisölle, historialliset kirjoitukset, mielenhallinnan asiantuntijatutkijat, mielenterveysalan ammattilaisten tutkimukset sekä haastattelut, jotka on kerätty tahdonvastaisesti erittäin monimutkaiselle traumaperustaiselle mielenhallinnalle altistuneilta henkilöiltä ohjelmassa, joka tunnetaan MONARCH-projektina.

Intensiivisen systemaattisen mielenhallinnan ja/tai rituaalisen hyväksikäytön selviytyjille varoituksen sana: Tässä artikkelissa esiintyy lukusia ’triggereitä’. On täten varsin suositeltavaa ettet lue sitä ellei sinulla ole asianmukaisia tukijärjestelmiä ympärilläsi juuri nyt, tai läpikotaisen integroitu persoona.

Mielenhallinnan lyhyt historia

Muinaisten Egyptin, Kreikan, Intian ja Babylonin mysteeriuskonnot auttoivat luomaan perustan okkultismille, joka tarkoittaa ”salattua tietoa”. Eräs varhaisimmista kirjoituksista joka viittaa okkultismiin on Egyptin Kuolleiden Kirja, kokoelma rituaaleja, jotka kuvaavat menetelmiä kiduttaa ja häiritä (luoda trauma), käyttää taikajuomaa (huumeita) ja loihtia loitsuja (hypnotismi), joilla lopulta saadaan aikaan kokelaan täydellinen orjuus. [1] Nämä ovat olleet keskeisiä ainesosia satanismina tunnetun okkultismin piirissä vuosikaudet. 1200-luvulta lähtien roomalaiskatolinen kirkko kasvatti ja tiivisti valtaansa Euroopassa Inkvisition avulla. Satanismi selvisi tästä ajasta, ja se on syvään juurruttanut itsensä erilaisiin esoteerisiin ryhmiin.

Vuonna 1776 Baijerin jesuiitta nimeltä Adam Weishaupt sai tehtäväkseen Rothschildeilta keskittää mysteeriuskontojen valta-asemaa siksi mikä nykyään tunnetaan nimellä Illuminati, joka tarkoittaa ’Valaistuneita’. Tämä oli voimakkaiden okkulttisten sukujen, salaseurojen ja valtaapitävien vapaamuurariveljeskuntien keskittymä, jonka tarkoitus oli rakentaa viitekehys ’Uudelle Maailmanjärjestykselle’. Ulospäin tämän Utopian tarkoitus oli tuoda onni ihmisrodulle. Kuitenkin heidän allaolevana tavoitteenaan oli asteittain lisätä kontrollia massoista, ja näin muuttua planeetan herroiksi.

Anglosaksinen liitto

1800-luvulle tultaessa Iso-Britannia ja Saksa tunnustettiin Illuminatin kontrollin pääalueiksi. Ei siis ole varmaankaan mitenkään yllätys, että ensimmäinen Käyttäytymistieteen tutkimus keskittyi Englantiin vuonna 1882, kun suurin osa varhaisesta lääketieteen ja psykiatrian tekniikoista liittyi mielenhallintaan Saksan Keisari Wilhelmin Instituutissa. Lontooseen perustettiin Tavistock Institute vuonna 1921 tutkimaan ihmisten ’hajoamispistettä’. Kurt Lewin, saksalainen psykologi, tuli Tavistock Instituten johtoon vuonna 1932, noin samoihin aikoihin kuin Natsi-Saksa kasvatti tutkimustaan neuropsykologiassa, parapsykologiassa ja usean sukupolven okkultismissa.

Kiinnostavaa kyllä, Saksan ja Englannin välillä oli edistyksellistä ajatustenvaihtoa, kaikkein tunnetuimpana eugeniikan alalla: liike joka oli omistautunut ’parantamaan’ ihmisrotua perinnöllisten tekijöiden kontrollin kautta. Pahamaineisen omintakeinen liitto syntyi kahden maan välillä, osittain Order of the Golden Dawnin kautta, salaseuran joka koostui korkeista natsipuolueen jäsenistä ja Britannian aristokratiasta. Korkean tason SS-upseeri Heinrich Himmler oli tiedeprojektin nimeltä Lebersborn johdossa, johon kuului lasten selektiivistä risteyttämistä ja adoptointia, varsin suuria määriä näistä oli kaksosia. [2] Ohjelman tarkoitus oli luoda superrotu (arjalaiset) joilla olisi täydellinen omistautuminen Kolmannen Valtakunnan asialle (Uusi Maailmanjärjestys).

Iso osa alkuvaiheen geenimuuntelusta ja käyttäytymismuutoksista oli tri. Josef Mengelen käsialaa Auschwitzissa, jossa hän kylmästi analysoi traumasiteiden, silmien värjäämisen ja ’parittamisen’ vaikutuksia uhreihinsa. Keskitysleirillä tehtyjen kammottavien kirurgisten kokeiden lisäksi jotkut lapsista altistettiin suurelle määrälle sähköshokkeja. Surullista kyllä monet eivät selvinneet tällaisesta brutaaliudesta.

Samaan aikaan Dachaun vankeja ’aivopestiin’, jotka asetettiin hypnoosiin ja heille annettiin hallusinogeenista meskaliinihuumetta. Sodan aikaan samanlaista käyttäytymistutkimusta johti tri. George Estabrooks Colgate Universityssa. Hän oli mukana armeijassa, CID:ssa, FBI:ssa ja muissa virastoissa. Estabrooks aina välillä ’lipesi’ ja alkoi puhumaan työstään hypno-ohjelmoitujen lähettien ja hypnoottisesti aikaansaatujen sivupersoonien parissa. [3]

Toisen maailmansodan jälkeen USA:n puolustusministeriö pien toi maahan monia huippuluokan natsi- ja Italian fasistitiedemiehiä ja vakoojia Etelä-Amerikan ja Vatikaanin kautta. Koodinimi operaatiolle oli PAPERCLIP. [4] Eräs tunnettu löytö oli saksalainen kenraali Reinhard Gehlen, Hitlerin tiedusteluoäällikkö Venäjää vastaan. Saapuessaan Washington DC:n vuonna 1945 Gehlen tapasi presidentti Trumanin, kenraali William ’Wild Bill’ Donovanin, OSS:n johtajan, ja Allen Dullesin, joka myöhemmin astuisi CIA:n johtoon. Heidän brainstormin-sessioiden tavoitteena oli järjesteää uudelleen amerikkalaiset tiedusteluoperaatiot ja muuttaa ne tehokkaiksi organisaatioiksi. Vaivannäön seurauksena perustettiin Central Intelligence Group vuonna 1946, ja se nimettiin uudelleen Central Intelligence Agencyksi (CIA) vuonna 1947.

Reinhard Gehlenilla oli myös suuri vaikutus NSA:n luomisessa vuoden 1947 National Security Actin pohjalta. Tämä laki otettiin käyttöön suojaamaan lukematonta määrää laittomia valtion toimia kuten salaisia mielenhallintaohjelmia.

Project MKULTRA syntyy

CIA:n ja kansallisen turvallisuusneuvoston luomisen myötä laitettiin käyntiin sarja salaisia aivopesuohjelmia laivastossa syksyllä 1947. Project CHATTER kehitettiin vastaukseksi Neuvostoliiton ’voitoille’ ’totuushuumeiden’ käytössä. Tämä ajattelutapa oli kuitenkin peitetarina ohjelman paljastuessa. Tutkimus keskittyi sellaisten huumeiden identifikaatioon ja testaukseen joita käyttää agenttien rekrytoimiseen ja kuulusteluihin. [5] Projekti virallisesti lopetettiin 1953.

CIA päätti laajentaa toimiaan käyttäytymisen muokkaamiseen Project BLUEBIRDilla, jonka johtaja Allen Dulles hyväksyi vuonna 1950. Sen tavoitteena oli;

  1. löytää keino ehdollistaa henkilökunta jolla estää informaation laiton keruu heiltä tunnetuilla tavoilla,
  2. tutkia henkilön kontrollin mahdollisuutta soveltamalla erityisiä kuulustelutekniikoita,
  3. tutkia muistin parantamista ja
  4. ottaa käyttöön puolustuskeinot estää viraston henkilökunnan vihamielinen kontrolli.

Elokuussa 1951 Project BLUE BIRD uudelleennimettiin Project ARTICHOKEksi, joka arvioi kuulustelutekniikoiden hyökkäyskäyttöä, joihin kuului myös hypnoosi ja huumeet. Ohjelma lakkasi vuonna 1956. Kolme vuotta ennen Project ARTICHOKEn lakkauttamista syntyi Project MKULTRA huhtikuun 13. päivänä 1953. Tämän myötä Richard Helms, keskustiedustelupalvelun varajohtaja (Deputy Director of Central Intelligence, DDCI), aikoi perustaa ”erityistulenaran erikoisrahoitusmekanismin”. [6] Etuliitteen ’MK’ hypoteettinen etymologia voi viitata sanoihin ’Mind Kontrolle.’ Saksan sana ’Kontrolle’ tarkoittaa kontrollia. [7] Lukuisat saksalaiset tohtorit, jotka rekryttiin sodanjälkeisestä natsijoukosta, olivat arvokas apu MKULTRAn kehityksessä. Korrelaatio keskitysleirikokeiden ja lukuisien MKULTRAn aliprojektien välillä on selvä. MKULTRAn alaisuudessa käyttäytymisen kontrolliin käytettiin menetelmiä kuten säteily, sähköshokki, psykologia, psykiatria, sosiologia, antropologia, grafologia, häiritsevät aineet sekä paramilitaariset laitteet ja materiaalit, joista LSD on kaikkein laajimmin käytössä ollut ’materiaali’. Erikoisproseduuri nimeltään MKDELTA luotiin hallitsemaan MKULTRAn käyttöä ulkomailla. MKULTRA/MKDELTAn materiaaleja käytettiin häirintään, maineen tahraamiseen ja vammauttamiseen. [8] 149:stä identifioidusta aliprojektista MKULTRAn alaisuudessa Project MONARCH, joka alunperin käynnistettiin USA:n armeijan alaisuudessa 1960-luvun alkupuolella (vaikka epävirallisesti jo paljon aiemmin), tuntuu olevan tunnetuin ja edelleen salaisuusluokituksella TOP SECRET. [9] MONARCHiin tiivistyi MKSEARCHin aliprojektit kuten SPELLBINDER, joka oli luotu luomaan ’nukkuvia’ murhaajia (eli ”Mantsurian kandidaatteja”), jotka aktivoituisivat heidän vastaanottaessaan avainsanan tai fraasin hypnoottisessa transsissa. Operaatio OFTEN oli tutkimus joka yritti valjastaa okkulttiset voimat käyttöön, ja se oli mahdollisesti eräs useista salaohjelmista, joilla piilotetaan MONARCHin todellinen luonne.

Määritelmä ja kuvaus

Nimi MONARCH ei välttämättä ole määritelty kuninkaallisen aatelisuuden kontekstissa, vaan se viittaa monarkkiperhoseen. Kun henkilö saa trauman sähköshokista, hän tuntee olonsa sekavaksi; aivan kuten hän leijailisi tai haahuilisi kuin perhonen. Tämän kauniin hyönteisen läpikäymässä metamorfoosissa on myös symbolinen merkitys: toukasta kotiloksi (nukkuu, epäaktiivinen) ja siitä perhoseksi (uusi luomus) joka palaa alkupisteeseensä. Sellainen on tämän lajin ainutlaatuinen kehitys.

Okkulttinen symbolismi voi antaa lisävaloa psyyken todelliseen tarkoitukseen. Psyyke on juurisana sekä ’sielulle’ että ’perhoselle’, joka tulee uskomuksesta että ihmissielut muuttuvat perhosiksi etsiessään uutta inkarnaatiota. [10]

Muinaiset mystiset ryhmät kuten gnostilaiset näkivät perhosen korruptoituneen lihan symbolina. ”Kuoleman Enkeli” gnostilaisessa taiteessa on kuvattu murskaavana perhosena. [11] Marionetti on nukke joka on kiinni langoilla ja sitä kontrolloi nuken mestari, täten MONRACH tunnetaan myös nimellä ”Marionettisyndrooma”. Toinen käytetty termi on ”Keisarillinen Ehdollistaminen”, ja jotkut mielenterveysterapeutit tuntevat sen nimellä ”Ehdollistetut Vasteresponssisekvenssit” (Conditioned Stimulus Response Sequences). Project MONARCH voidaan parhaiten kuvata rakenteellisen dissosiaation ja okkulttisen integraation muotona, jossa mieli siilotetaan useisiin persoonallisuuksiin systemaattisessa viitekehyksessä. Tässä prosessissa suoritetaan saatanallinen rituaali, joka yleensä sisältää kabalistista symboliikkaa, ja sen tarkoituksena on kiinnittää tietty demoni tai demonien ryhmä vastaaviin altereihin. Tottakai skeptikot pitävät tätä vain tapana pahentaa traumaa uhrissa ja sivuuttavat irrationaalisen uskomuksen demooniseen hallintaan.

Alterit ja triggerit

Toinen tapa tutkia tätä vääristynyttä kehon ja sielun uhriuttamista on nähdä se monimutkaisena tietokoneohjelmana. Tiedosto (alter) luodaan trauman, toiston ja pakottamisen avulla. Jotta tiedosto aktivoitaisiin (trigger), tarvitaan erityinen salasana tai koodi (vihje tai komento). Ohjelmoija/käsittelijä nimittää uhria ”orjaksi”, joka vuorostaan näkee tämän ”herrana” tai ”jumalana”. Noin 75% uhreista on naisia, sillä heillä on suurempi toleranssi kipuun ja he pyrkivät dissosioitumaan helpommin kuin miehet. Heitä käytetään yleensä salaisiin operaatioihin, prostituutioon ja pornografiaan; lähinnä he ovat mukana viihdeteollisuudessa. Entinen DIA:n liittyvä armeijan upseeri kertoi kirjoittajalle, ”’Isossa kuvassa’ nämä ihmiset [MONARCH-uhrit] tulevat kaikista taustoista, kadun pummeista valkokaulustyöntekijään”. Eläköitynyt CIA-agentti epätarkasti myönsi sellaisten henkilöiden käytön ”kameleontteina”, joiden tarkoitus on soluttautua ryhmään, kerätä informaatiota ja/tai toteuttaa jotain muuta agendaa.

Uhri/selviytyjällä on monia altereita, useita taustaohjelmia, peilejä ja varjoja. Valon puoli (hyvä) on erotettu pimeän puolesta (paha) ja nämä alterit kytkeytyvät toisiinsa mielessä ja pyörivät akselin ympäri.

Eräs keskeinen sisäinen rakenne (joita on monia) systeemissä on kaksoiskierteen muotoinen, joka koostuu seitsemästä tasosta. Jokaisella järjestelmällä on sisäinen ohjelmoija, joka valvoo ”portinvartijaa”, joka sallii pääsyn eri huoneisiin. Muutama sisäinen kuva, joita uhrit ovat useimmiten nähneet, ovat mm. puut, kabalistinen ”elämän puu”, jonka juurijärjestelmä kytkeytyy äärettömyyden luuppeihin, muinaisiin symboleihin ja kirjaimiin, hämähäkinseitteihin, lasin hajoamiseen, maskeihin, linnoihin, sokkeloihin, demoneihin/hirvioihin/avaruusolentoihin, näkinkenkiin, perhosiin, käärmeisiin, kukkiin, tiimalaseihin, kelloihin, robotteihin, komentodiagrammeihin ja/tai piirustuksiin tietokonepiireistä.

Verilinjat ja kaksoisparittaminen

Suurin osa uhri/selviytyjistä tulee monen sukupolven saatanallisista perheistä (verilinjat) ja heitä ohjelmoidaan ”täyttämään tehtävänsä valittuina tai valittuina sukupolvina” (Mengelen käyttönottama termi Auschwitzissa). Jotkut ovat adoptoitu samanlaisiin perheisiin. Toiset tässä neurobiologisessa painajaisessa nähdään ”poisheitettävinä” (ei-verisukua), jotka yleensä tulevat orpokodeista, sijaisperheistä tai seksuaalisesti hyväksikäyttävistä kodeista joilla on pitkä pedofilian historia. Perheenjäsenillä tuntuu myös olevan kytkös valtioon tai armeijan tiedustelupalveluihin.

Monet hyväksikäytettyjen perheet ovat ”pinnalta” katolisia, mormoneja tai karismaattisia kristittyjä peittääkseen kaameat tekonsa (vaikka muitakin uskontoja on mukana).

Uhrit/selviytyjät yleensä vastaavat helpommin jäykkään uskonnolliseen (dogmaattiseen, legalistiseen) hierarkiajärjestelmään, koska se sivuaa heidän perusohjelmointiaan. Auktoriteetti yleensä on kyseenalaistamaton, heidän tahtonsa on ollut subjektiivista ja komentavaa ehdollistamista.

Uhrien/selviytyjien fyysiset ominaisuudet sisältävät usein sähköllä aikaansaatuja naarmuja ja/tai syyliä iholla. Muutamilla voi olla osa kehostaan veitsien, silitysrauhtojen tai neulojen viiltelemä, kehossa voi olla tatuoituja perhosia tai okkulttisia kuvia. Verilinjalaisilla on todenäköisesti vähemmän merkkejä, sillä heidän ihonsa pitä olla ”puhdas ja koskematon”.

Kehittyneen manipuloinnin lopullinen tarkoitus voi kuulostaa epärealistiselta, riippuen tulkinnallisesta ymmärryksestämme näistä fyysisistä ja henkisistä maailmoista. Syvimmät ja pimeimmät alterit verilinjoilla on tarkoitettu uinuviksi kunnes ’Anti-Kristus~’ paljastetaan. Nämä ’Uuden Maailmanjärjestyksen’ alterit oletettavasti sisältävät takaisinkutsuja ja komentoja kouluttaa ja/tai initioida suuri määrä ihmisiä (mahdollisesti klooneja tai ’sieluttomia’), ja näin stimuloida yhteiskunnallisen kontrollin ohjelmia uudella vuosituhannella. Ei-biologinen ’kaksoisparittaminen’ ovat toisenlaisia karmaisevia ominaisuuksia MONARCH-ohjelmoinnissa. Esimerkkinä, kaksi nuorta lasta, toisilleen ei mitään sukua, initioitaisiin seremoniallisesti maagisen ’sielunliityntärituaalin’ avulla niin, että he ovat ’erottamattomasti paritettu’ (mahdollisesti toinen yhteys Mengeleen?). Heillä on olennaisesti omat puoliskonsa ohjelmoinnista, mikä tekee heidät toisistaan riippuviksi. Paranormaalit ilmiöt kuten astraaliprojektio, telepatia, ESP jne. tuntuvat olevan yleisempiä näiden kahden prosessin läpikäyneen tapauksessa.

MONARCH-ohjelmoinnin tasot [12]

ALPHA. Tätä pidetään ’yleisenä’ tai tavallisena ohjelmointina peruspersoonallisuudella; sitä määrittää äärimmäisen kyvykäs muisti sekä merkittävästi lisääntynyt fyysinen voima ja näkökyky. Alfa-ohjelmointi saavutetaan tarkoituksella jakamalla uhrin persoonallisuudet alipersooniksi, joka olennaisesti aiheuttaa vasemman ja oikean aivopuoliskon välistä erkaantumista, mikä mahdollistaa näiden puoliskojen toisiinsa kytkemisen ohjelmoimalla stimuloitavia hermostopolkuja.

BETA. Tämä tunnetaan myös ”seksuaaliohjelmointina”. Tämä ohjelmointi eliminoi kaikki opitut moraaliset käsitykset ja stimuloi primitiivistä seksuaalivaistoa, täysin ilman puutteita. ”Kissa”-alterit tulevat tällä tasolla.

DELTA. Tämä tunnetaan ”tappajaohjelmointina”, joka alunperin on kehitetty erikoisagenteille ja eliittisotilaille (eli Delta Force, First Earth Battalion, Mossad, jne.) salaisiin operaatioihin. Optimaalinen adrenaliinivirtaus ja kontrolloitu aggression taso ovat seurausta tästä. Kohteilla ei ole pelkoa; he ovat erittäin systemaattisia toteuttaessaan ohjeistustaan. Itsetuhoisia tai itsemurhakomentoja on piilossa tällä tasolla.

THETA. Tätä pidetään ”psyykkisenä” ohjelmointina. Verilinjalaiset (ne jotka tulevat usean sukupolven satanistiperheistä) halusivat paremmat telepaattiset kyvyt kuin ei-verilinjalaiset. Johtuen tietyistä rajoitteista, kuitenkin, eri mallisia sähköisen mielenhallinnan järjestelmiä on kehitetty ja otettu käyttöön, mm. biolääketieteellinen telemetrialaite (aivoimplantit), suunnatut mikroaaltoja ja/tai sähkömagneettista säteilyä käyttävät energialaaserit. On raportoitu, että näitä käytetään kehittyneiden tietokoneiden ja satelliittijärjestelmien kanssa.

OMEGA. Tunnetaan myös ”itsetuho-ohjelmointina” ja nimellä ”Code Green”. Käytökseen kuuluu itsetuhoisia taipumuksia ja/tai viiltelyä. Tämä ohjelmointi yleensä aktivoituu kun uhri/selviytyjä aloittaa terapian tai häntä kuulustellaan ja hän muistaa liikaa.

GAMMA. Toinen systeeminsuojelu ”petkutusohjelmoinnilla”. Tämä tuo esiin misinformaatiota ja vääriä suuntia. Tämä taso on kytketty demonologiaan ja se pyrkii uusimaan itsensä myöhempänä aikana jos sitä ei kytketä pois oikein.

Metodit ja komponentit

Prosessi alkaa luomalla dissosiaatio kohteessa, joka yleensä tapahtuu ensimmäisen kuuden vuoden aikana. Tämä saavutetaan yleensä sähköshokeilla ja ajoittain sitä on tehty myös kun lapsi on äitinsä kohdussa. Johtuen sähköshokkien aiheuttamasta vakavasta traumasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muista metodeista, mieli muodostaa sivupersoonia. Ennen tätä on nimitetty monipersoonaoireyhtymäksi, ja nykyään se tunnetaan dissosiatiivisen identiteettihäiriön nimellä. Se on MONARCH-ohjelmoinnin perusta. Lisäehdollistamista uhrin mieleen saadaan aikaan hypnoosilla, kipu-mielihyvä -vaihdolla, ruoalla, vedellä, unella ja aistideprivaatiolla. Mukana voi olla myös huumeita jotka vaikuttavat aivotoimintaan.

Seuraavassa vaiheessa upotetaan tai annetaan yksityiskohtaisia komentoja tai viestejä tietyille altereille. Tämä saadaan aikaan käyttämällä kehittyneitä headsetteja ja tietokonegeneraattoreita, jotka emittoivat kuultavissa olevia ääniaaltoja ja harmonioita, jotka vaikuttavat RNA:n, mikä vaikuttaa neuronipolkuihin jotka kulkevat alitajuntaan ja tiedostamattomaan mieleen. ”Virtuaalitodellisuuslaitteita” käytetään joskus samaan aikaan harmonisten generaattorien kanssa projisoimaan pulssittaisia valoja ja subliminaalisia visuaaleja. Korkeajännitesähköshokkia käytetään sen jälkeen pyyhkimään muisti.

Ohjelmointia päivitetään toistuvasti visuaalisin, auditorisin ja kirjoitetuin välinein. Jotkut ensimmäisistä ohjelmointiteemoista käyttivät Ozin Velhoa ja Liisaa Ihmemaassa. Molemmat ovat täynnä okkulttista symboliikkaa. Monet uudemmat Disney-elokuvat ja sarjakuvat ovat käytössä kahdenlaisella tavalla: niin että suurin osa kansasta siedätettäisiin näille käsitteille, käytettäisiin subliminaalista ja neurolingvististä ohjelmointia, ja tahallaan rakennettaisiin tiettyjä triggereitä ja avaimia erittäin helposti vaikutettuihin MONARCH-lapsiin. Pääesimerkki siitä miten subliminaalinen ohjelmointi toimii, on katsoa Disneyn Pocahontas-elokuvaa, joka heidän laskujensa mukaan mielenkiintoisesti oli ”kolmaskymmeneskolmas” (skottilaisen vapaamuurariuden korkein aste) animoitu elokuva. Elokuvassa isoäiti Willo on mystinen 400 vuotta vanha puu, joka ohjeistaa Pocahontasta kuuntelemaan sydäntään ja auttaa häntä tajuamaan, että kaikki vastaukset ovat omassa itsessä. Isoäiti Willow jatkuvasti puhuu ”kaksoiskielellä” ja käyttää ”reversaaleja” (eli ”Joskus oikea polku ei ole kaikkein helpoin”; esoteerisesti tarkoittaa: vasemman käden polku, polku joka johtaa tuhoon, on kaikkein helpoin). Illuminatin strukturoidussa MPD-järjestelmässä puu merkitsee druisien okkulttisia voimia. Sisäänrakennettu kuva puun oksista, lehdistä ja juurista on erittäin merkittävä, ja sitä voidaan tulkita negatiivisesti mm.:

  1. Oksia käytetään vihtomaan ritaalipuhdistuksessa
  2. Puu voi saada aikaan suuria säähäiriöitä (esim. myrskyjä) ja se tunnetaan joustavuudestaan ja taipuvaisuudestaan. Uhrit/selviytyjät kuvaavat puun oksien kietovan heidät ympärilleen ilman toivoa pakenemisesta.
  3. Syvä puun juurijärjestelmä saa uhrin/selviytyjän tuntemaan että he uppoavat syvemmälle ja syvemmälle ollessaan transsissa.

Musiikki on keskeisessä asemassa ohjelmoinnissa ääniskaalojen, rytmien ja sanojen kombinaatioiden avulla. Stephen Kingin useissa romaaneissa ja elokuvissa niitä käytetään pahoihin tarkoituksiin, kertovat monet uskottavat lähteet. Eräässä hänen kirjoistaan, Insomnia, on Kingin kuva triggerillä ’ME EMME NUKU KOSKAAN’ (mikä kertoo siitä että jollain on MPD/ DID) kaikkinäkevän silmän alla. Osittainen lista perusohjelmoinnin vahvistamisessa käytetyistä mediasisällöistä on:

Pinokkio, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Kaunotar ja Kulkuri, Aladdin, Pieni Merenneito, Leijonakuningas, E.T., Tähtien Sota, Ghost Busters, Trancers II, Batman, Bewitched, Fantasy Island, Reboot, Tiny Toons, Duck Tails, The Dead Sea Scrolls ja The Tall Book of Make Believe. Muutamissa elokuvissa kuvataan joitain MONARCH-ohjelmoinnin piireitä kuten Hell raiser 3, Raising Cain, Labyrinth, Telefon, Johnny Mneumonic, Point of No Return, The Lawnmower Man ja Closet Land.

Ohjelmoijat ja paikat

On vaikea keksiä sitä kuka tämän saatanallisen projektin ensimmäinen ohjelmoija oli, johtuen suuresta määrästä disinformaatiota ja ”vallassaolijoiden” ristisaastutusta. Ne kaksi joilla oli värikoodinimet olivat tri. Green, juutalainen tohtori tri. Gruenbaum joka oletettavasti teki yhteistyötä natsien kanssa toisen maailmansodan aikaan, ja tri. Josef Mengele, jonka kylmäverinen ja laskelmoitu brutaalius haavoitti Auschwitzistä selviytyneitä ja lisäksi myös lukemattomia muita uhreja ympäri maailman. Mengelen suora mukanaolo kuuluisan keskitysleirin toiminnassa oli epäilyttävästi hyssytelty Nurnbergin oikeudenkäynnissä, ja tämän seurauksena USA tai sen liittolaiset eivät tehneet juuri mitään ottaakseen häntä kiinni. [13] Tutkijoiden sekoittamiseksi hänen sijainnistaan USA:n viranomaiset raportoivat Mengelen olevan uhkaamaton, turvassa Paraguayssa tai Brasiliassa, tai että hän on yksinkertaisesti kuollut (”Kuoleman Enkeli” ihmeellisesti on tuonut hänet takaisin eloon ainakin viisi erillistä kertaa).

Hänen tutkimuksensa tuhansien ihmisten elämien hengellä epäilemättä oli merkittävä bonus Amerikan eduille. Tri. Greenin pseudonyymin lisäksi selviytyjät tunsivat hänet nimillä Vaterchen (iskä), Schoner Josef (kaunis Joseph), David ja Fairchild. Ulkonaisesti komea mies Mengele riisui ihmiset aseista hänen lempeällä ulkokuorellaan, kun taas toisina aikoina hän räjähteli väkivaltaiseen raivoon. [14] Muita piirteitä selviytyjät muistelevat olleen hänen kiiltävät mustat saappaansa hänen kiitäessään edestakaisin sekä hänen Rakastaa/Ei-rakasta -päivänkakkaraleikki. Kun hän repi päivänkakkaralta terälehden, hän pahasti kidutti ja tappoi pienen lapsen toisen lapsen edessä, jota hän oli ohjelmoimassa. Selviytyjät muistavat myös joutuneensa heitetyiksi alastomina häkkeihin apinoiden kanssa, jotka oli opetettu kiusaamaan heitä. Mengele nautti ihmisten tuomisesta eläimen tasolle. Hän myös tahallaan pakotti uhrinsa olemaan itkemättä, huutamatta tai näyttämättä liikaa tunteita.

Jopa tri. Ewen Camerin, joka tunnetaan myös nimellä tri. White, oli entinen Kanadan, Amerikan ja maailman psykiatrialiiton johtaja. Cameronin laaja kokemus ja kredenssit saivat CIA:n pesemään rahaa miljoonittain hänen organisaatioidensa läpi. Organisaatiot kuten Society for the Investigation of Human Ecology, jota Cameron johti armotta. Kokeita tehtiin useissa sijainneissa Montrealissa, suurimmaksi osaksi McGill Universityssa, St Mary’s Hospitalissa ja Allan Memorial Institutessa.

Psykiatrisen tyrannian perinteisten metodien lisäksi, kuten sähköshokkihuumeinjektiot ja lobotomiat, Cameron kehitti ”psyykkisen ajamisen” tekniikan, jossa tietämättömät potilaat pidettiin huumeiden avulla koomassa viikkoja ja heidät altistettiin sähköshokeille, kun sähkökypäriä pidettiin heidän päissään ja toistettuja ääniviestejä annettiin heille eri nopeuksilla. [15] Monet olivat hyväksikäytettyjä lapsia, jotka olivat olleet roomalaiskatolisessa orpokotijärjestelmässä. Ei yllättävästi tri. Cameron on jätetty sopivasti mainitsematta suurimmassa osassa psykiatrian tutkimuslehtiä. Tämä on voinut johtua suurelta osin Project MKULTRAn julkitulosta vuonna 1970, erilaisten oikeusjuttujen kautta jotka kanadalaiset selviytyjät ja heidän perheensä prosessoivat. CIA ja Kanadan valtio sovittelivat oikeudessa niin että heitä ei velvoitettu virallisesti myöntämään mitään rikosta.

Entinen USA:n armeijan everstiluutnantti DIA:n psykologisen sodankäynnin osastolla, Michael Aquino, on viimeisimpiä väitettyjä valtion sponsoroimia sadisteja. Aquino, eksentrinen nero, perusti Setin Temppelin, joka on Anton LaVeyn Saatanan Kirkon sivukonttori. Hänen obsessionsa natsien pakanarituaaleihin ja hänen hypnoottinen ihmisten manipulointinsa teki hänestä kandidaatin ”Mestariohjelmoijaksi”. Aquinolla oli yhteyksiä Presidion tukikohtaan, jossa häntä syytettiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Nuorten uhrien vanhempien suruksi kaikki syytteet hylättiin. Koodinimellä ”Malcolm” Aquino kehitti koulutusnauhoja siitä miten luoda MONARCH-orja ja työskenteli yhdessä valtion/tiedustelupalveluiden ja eri rikollisorganisaatioiden ja okkulttisten ryhmien kanssa MONARCH-orjien välityksessä. [16]

Heinrich Mueller oli toinen ohjelmoija, joka käytti koodinimiä ’Tri. Blue’ tai ’Gog.’ Hänellä ilmeisesti oli kaksi poikaa, jotka jatkoivat työtä. Alkuperäinen ’Tri. Black’ oli ilmeisestikin Leo Wheeler, kenraali Earl G. Wheelerin veljenpoika, joka oli komentajana pääesikunnassa Vietnamin sodan aikaan. Wheelerin suojatteihin kuulunut E. Hummel on aktiivinen koillisessa yhdessä W. Bowersin kanssa (Rothschildien verilinjasta).

Muita menneitä ja nykyisiä mestarimanipulaattoreita ovat: tri. Sydney Gottleib, everstiluutnantti John Alexander, Richard Dabney Anderson (USN), tri. James Monroe, tri. John Lilly, kapteeniluutnantti Thomas Narut, tri, William Jennings Bryan, tri. Bernard L. Diamond, tri. Martin T. Orne, tri. Louis J. West, tri. Robert J. Lifton, tri.. Harris Isbel ja eversti Wilson Green. MKULTRAn salassapitämiseksi CLA hajotti aliprojektit erikoistutkimuksen yksiköiksi joita toteutettiin yliopistoissa ja vankiloissa, yksityisissä laboratorioissa ja sairaaloissa. Toki he saivat suuria summia rahaa valtiolta ja erilaisilta rahastoilta.

Joitain nimekkäitä instituutioita, jotka ovat olleet MONARCH-ohjelmoinnissa mukana, olivat/ovat:

Cornell, Duke, Princeton, UCLA, University of Rochester, MIT, Georgetown University Hospital, Maimonides Medical Center, St. Elizabeth’s Hospital (Washington D.C.), Bell Laboratories, Stanford Research Institute, Westinghouse Friendship Laboratories, General Electric, ARCO ja Manking Research Unlimited. ”Lopputuotteet” usein oli/on luotu armeijan laitoksissa ja tukikohdissa, joissa turvallisuus on huippuluokkaa. Tällaisia ohjelmointikeskuksia tai kuolemanrajakokemustraumakeskuksia ovat:

China Lake Naval Weapons Center, The Presidio, Ft. Dietrick, Ft. Campbell, Ft. Lewis, Ft. Hood, Redstone Arsenal, Offutt ilmatukikohta, Patrick ilmatukikohta, McClellan ilmatukikohta, MacGill ilmatukikohta, Kirkland ilmatukikohta, Nellisilmatukikohta, Homestead ilmatukikohta, Grissom ilmatukikohta, Maxwell ilmatukikohta ja Tinker ilmatukikohta.

Muita keskeisiä ohjelmointipaikkoja ovat Langley Research Center, Los Alamos National Laboratories, Tavistock Institute ja alueet Mt. Shastan lähellä Kaliforniassa, Lampe ja Las Vegas.

Tunnettuja nimiä

Ensimmäisiä dokumentoituja MONARCH-tapauksia oli salainen agentti ja tunnettu 1940-luvun tissimalli Candy Jones. Kirja The Control of Candy Jones (Playboy Press) kuvaa hänen 12 kiinnostavaa vuottaan CIA:n agenttina. Jones, jonka syntymänimi on Jessica Wilcox, ilmeisesti sopi psykologiseen profiiliin olemaan eräs ensimmäisistä koehenkilöistä tai ihmiskoekaniineista valtion ”tieteelliselle” MKULTRA-projektille.

Kaikkein tunnetuin MONARCH-tapaus monomaniasta on tullut esiin kirjassa TRANCE Formation of America: The True Life Story of a ClA Slave, jonka on kirjoittanut Cathy O’Brien. Takakannessa kuvataan empaattisesti, ”Cathy O’Brien on ainoa CIA:n MKULTRA-projektin Monarch-mielenhallintaoperaatiosta selvinnyt. Tämä dokumentoitu omaelämänkerta sisältää vakuuttavia kertomuksia O’Brienin kammottavista insestin vuosista sekä lopullisesta Project MONARCHiin mukaantulosta hänen perverssin isänsä kautta. Yhdessä Mark Phillipsin, hänen pelastajansa ja ohjelmointinsa purkajan, kanssa kirjoitettu kirja kertoo mitä uskomattomimmasta salaliittorikoksesta: pakkoprostituutiosta (valkoinen orjuus) maailmanpolitiikan yläkerrostumien kanssa, salaisista tehtävistä ’huumemuulina’ ja kuriirina, sekä countrymusiikkiteollisuuden suhteesta CIA:n laittomaan toimintaan.”

Paul Bonaci on rohkea selviytyjä, joka on kestänyt lähes kaksi vuosikymmentä Project MONARCHin alaista piinaa. Hän on paljastanut vahvoja todisteita laajamittaisista hänen kuntansa/osavaltiotason korruptiosta ja rikoksista ulottuen aina Valkoiseen Taloon asti. [17] Hän on todistanut seksuaalisesti hyväksikäytetyistä miehistä, jotka on valittu Boy’s Townista Nebraskassa ja viety läheiseen Offutin tukikohtaan, jossa hän sanoo heidän alistettavan intensiiviselle MONARCH-ohjelmoinnille, jota johtaa komentaja Bill Plemmons sekä entinen everstiluutnantti Michael Aquino. [18] Läpikotaisesti kiduttaen nuoria poikia mielettömään sekavuustilaan, heitä käytettiin (yhdessä tyttöjen kanssa) pornografiaan ja prostituutioon useiden valtakunnan poliittisten ja taloudellisten vaikuttajien kanssa. Bonnaci muistaa tulleensa kuljetetuksi McClellandin ilmatukikohtaan lastikoneella Kaliforniassa. Muiden epäonnisten nuorten ja teinien kanssa hänet ajettiin eliitin retriittiin Bohemian Groveen. Pahantekijät käyttivät näitä nuoria uhreja säälimättä hyväkseen ja toteuttivat uskomattomia perversioita tyydyttääkseen saatanalliset himonsa. Jotkut uhrit ilmeisesti murhattiin, mikä lisää traumatisoi jo pelkoa täynnä olevia rikkinäisiä lapsia. Tuntematon (nyt kuollut) näyttelijätär, moraalisesti korruptoitunut TV-evankelista, entinen Vihreiden Barettien upseeri ja tunnettu country-western -laulaja ovat vain muutama sellainen, jotka on alistettu MONARCH-hulluudelle. Lee Harvey Oswald, Sirhan-Sirhan, Charlie Manson, John Hinckley Jr., Mark Chapman, David Koresh, Tim McVeigh ja John Salvi ovat muutamista tunnetuista nimistä, joiden vahvasti epäillään olleen MKULTRAn pelinappuloita ja sieltä maineeseen nousseita.

Ohjelmoinnin purkajat ja paljastajat

Tri. Corydon Hammond, Utahin yliopiston psykologi, piti huikean luennon otsikolla ”Hypnoosi monipersoonahäiriössä: Rituaalinen hyväksikäyttö” Fourth Annual Eastern Regional Conference on Abuse and Multiple Personality -konferenssissa kesäkuun 25. 1992 Alexandriassa, Virginiassa. Hän olennaisesti vahvisti odottavan mielenterveysalan ammattilaisyleisön epäilyt siitä miten tietty prosenttiosuus heidän asiakkaistaan on altistettu mielenhallintaohjelmalle intensiivisen systemaattiseen tapaan. Hammond puhui natsiyhteyksistä, armeijasta, CIA:n mielenhallintatutkimuksesta, kreikkalaisista kirjaimista ja väriohjelmoinnista, sekä erityisesti mainitsi Monarch-projektin operatiivisen ehdollistamisen muotona.

Pian hänen esityksensä jälkeen häntä uhattiin kuolemalla. Hän ei halunnut saattaa perhettään vaaraan ja tri. Hammond lopetti asiasta puhumisen, kunnes aivan viime päiviin asti. Mark Phillips, entinen puolustusministeriön sähköalan alihankkija, oli mukana eräissä huippusalaisissa mielenhallinnan toimissa, joita USA:n valtio toteutti. Hänen päällekäyvä tyylinsä, vahva omatuntonsa ja sydämellinen huoli Cathy O’Brienin puolesta, ”presidenttimallista” Project MONARCHin alaisuudessa, sai hänet paljastamaan joitain tämän suuren kusetuksen sisäisiä mekanismeja vuodesta 1991 eteenpäin. Kuten tarina menee, hän auttoi O’Brienia pakenemaan hänen sieppaajiltaan ja kykeni purkamaan hänen ohjelmointinsa vuosien mittaan Alaskassa. Ristiriitainen Phillips on saanut kritiikkiä osakseen niiltä, jotka ovat skeptisiä hänen väitteidensä suhteen. Neworleansilainen terapeutti Valerie Wolf esitteli kaksi hänen asiakastaan presidentin Ihmissäteilykokeita Käsittelevälle Komitealle maaliskuun 15. päivänä 1995 Washington DC:ssa. Huikeassa todistuksessa, jotka nämä kaksi rohkeaa naista esittivät, esiintyi kertomuksia saksalaisista tohtoreista, kidutusta, huumeita, sähköshokkeja, hypnoosia ja raiskauksia, sen lisäksi että heidät altistettiin tuntemattomalle määrälle säteilyä. Sekä Wolf että hänen potilaansa esittivät, että he saivat takaisin muistinsa tästä CIA-ohjelmoinnista ilman regressiota tai hypnoosia. [19] Wolf tällä hetkellä on omistanut suurimman osan ajastaan tällaisista selvinneiden auttamiseksi.

Entinen työvoimalakimies Atlantic Richfield Co.:sta, David E. Rosenbaum, suoritti 9-vuotisen tutkimuksen (1983-1992) koskien väitteitä useiden työntekijöiden fyysisestä kidutuksesta ja pakottavasta ehdollistamisesta ARCOn tehtaalla Monacassa. [20] Hänen asiakkaansa, Jerry L. Dotey ja Ann White, olivat säteilyaltistuksen uhreja; mutta kun Rosenbaum luotasi syvemmältä hänen haastatteluissaan, avautui ”Pandoran lipas”. Huikeimmassa johtopäätöksessään Jerry Dotey ja Ann White olivat todennäköisesti Adolf Hitlerin lapsia, perustuen heidän fyysisen ulkomuotonsa vaikuttavaan samankaltaisuuteen (kasvonpiirteet; luiden rakenne ja koko). Rosenbaum esittää myös, ”Heillä molemmilla oli tunteita siitä että he olisivat kaksosia.” Dotey ja White väittämän mukaan altistettiin monenlaiselle kidutukselle huumeilla aikaansaadulla hypnoosilla, jossa kumpikin kävi läpi ainakin kolme koulutustekniikkaa. Kumpikin uhri koulutettiin vaipumaan hypnoottiseen tilaan tiettyjen aistiärsykkeiden vaikutuksesta, joihin yleensä liittyi ”vihjesana” tai fraasi, ja hänet koulutettiin ”unohtamaan” se mitä hypnoosissa oli tapahtunut. Toistuvasti heidän altistettiin identtisille ärsyke-vastesarjoille, joilla saatiin aikaan lähes automaattinen reaktio tiettyyn statukseen. MKULTRA-veteraanit, tri. Bernard Diamond, tri. Martin Orne ja tri. Josef Mengele toistuvin väliajoin vierailivat ARCO-tehtaalla Rosenbaumin mukaan. Doteyn ja Whiten erikoisehdollistamisen tarkoitus oli luoda keinotekoisesti saksalainen sivupersoona. Rosenbaum, joka on itse juutalainen, on säilyttänyt ystävyyden näihin kahteen huolimatta olosuhteista.

Toisia tunnettuja terapeutteja, jotka ovat olleet mukana purkamassa ohjelmointia, ovat Cynthia Byrtus, Pamela Monday, Steve Ogilvie, Bennett Braun, Jerry Mungadze ja Colin Ross. Jotkut kristityt terapeutit ovat kyenneet eliminoimaan osittain ohjelmoinnin.

Journalistit, jotka ovat käsitelleet aihetta esimerkilliseen tyyliin, ovat Walter Bowart (Operation Mind Control), Jon Rappoport (U.S. Government Mind-Control Experiments on Children) ja Alex Constantine (Psychic Dictatorship In The USA).

Loppusanat

Kaikkein raskauttavin väite tähän päivään mennessä, joka on Project MONARCHin olemassaolosta esitetty, on Anton Chaitkinilta teoksessa The New Federalist.

Kun entinen CIA-johtaja William Colby kysyi häneltä suoraan ”Entäpä monarch?”, hän vastasi vihaisesti ja epäselvästi ”Me lopetimme 1960-luvun ja 70-luvun taitteessa.” Sanottakoon että yhteiskunta, sen kognitiivisen dissonanssin tilassaan, yleensä kieltää tämän monitahoisen salaliiton olemassaolosta kertovat suuret määrät todisteita. Lukuisat Project MONARCHin uhrit/selviytyjät ovat kiireellisen avun tarpeessa. Kuitenkin suuri enemmistö ihmisistä on niin tohkeissaan omista asioistaan, että he eivät kykene näyttämään minkäänlaista aitoa myötätuntoa näitä vakavasti haavoitettuja yksilöitä kohtaan. Apatia on ottanut haltuun massojen mielet, jotka valitsevat elää tämän maailman mukavuuksien keskellä. Todellisuus on näin mennyt relativismin ja itsekkyyden pimentoon.

Vaikka ohjelmoinnin purkamisterapioilla ja uudelleenintegrointiterapioilla on ollut jonkin asteista menestystä, paljon suurempi ongelma pitäisi korjata. Pyhä Raamattu käsittelee tätä sielun pirstaloitumisen ongelmaa (Hesekiel 13:20). Henkinen palautuminen on se mitä todella tarvitaan (Psalmi 23:3) mutta se voi tapahtua vain täysin luottamalla Jeesukseen Kristukseen ainoana tienä pelastukseen (Johannes 3:16, 1 Pietarin 3:18) ja irtipääsyyn demonisesta alistuksesta ja/tai haltuunotosta (Markus 16:17). Todellinen nöyryys Kristuksessa ja Jumalan rakkaus tehokkaasti voittavat saatanan ylpeyden ja vihan.

Tilastollisesti tie parannukseen näillä uskomattomasta irstaudesta selvinneillä on pitkä ja rankka, mutta Jumala on äärimmäinen parantaja ja vain ajan kanssa Hänen voimastaan ja Hänen armostaan nämä siepatut voidaan vapauttaa (Jesaja 61:1).

Viitteet

  1. David L. Carrico, The Egyptian Masonic Satanic Connection, 1992
  2. Walter H. Bowart, Operation Mind Control, Flatland Editions, 1994, p. 216
  3. Martin Cannon, Mind Control and the American Government, Prevailing Winds Research, 1994, p. 19
  4. Linda Hunt, Secret Agenda, St. Martin’s Press, 1991
  5. Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 337
  6. Ibid, p. 390
  7. John Marks, The Search For The Manchurian Candidate, Times Books, 1979, pp 60-61
  8. Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 391
  9. Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch, 1993
  10. Barbara G. Walker, The Woman’s Dictionary of Symbols and Sacred Objects, Harper Collins, 1988
  11. Marshall Cavendish, Man, Myth and Magic, 1995
  12. Dr. Corydon Hammond, The Greenbaum Speech, 1992; Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch Programming Definitions, 1993
  13. Gerald L. Posner, Mengele: The Complete Story, McGraw-Hill, 1986
  14. Lucette Matalon Lagnado, Dr. Josef Mengele and the Untold Story of the Twins of Auschwitz, Morrow, 1991
  15. Gordon Thomas, Journey into Madness: The True Story of Secret CIA Mind Control and Medical Abuse, Bantam Books, 1989
  16. Cathy O’Brien and Mark Phillips, Trance Formation of America, 1995
  17. John DeCamp, The Franklin Cover-Up, Child Abuse, Satanism and Murder in Nebraska, AWT Inc, 1992
  18. Anton Chaitkin, ’Franklin Witnesses Implicate FBI and U.S. Elites in Torture and Murder of Children’, The New Federalist, 1993
  19. Jon Rappoport, ’CIA Experiments with Mind Control on Children’, Perceptions Magazine, September/October 1995, p. 56
  20. David E. Rosenbaum, Esq., First Draft Overview of Investigation of the Group, 1983-1993

Artikkelin julkaissut PARANOIA: The Conspiracy Reader

Suuri avaruusolentojen tukikohta Merkuriuksessa

Havaintopäivämäärä: helmikuu 2020 Havaintopaikka: Merkurius Lähde: https://www.google.com/maps/space/mercury/@77.9733692,-16.1593985,1044941m/data=!3m1!1e3

Hei kaikki, löysin tämän todella pitkän rakenteen kraaterista Merkuriuksella tänään. Mittasuhteiden mukaan kartan oikeassa alalaidassa se on 10km pitkä. Niin suuri rakennus ei voi jäädä astronomeilta huomaamatta pitkään, mutta ehkä he eivät oikeasti käy NASAn kuvia tarkkaan läpi…. olettaen että kaikki löydettävä on jo löydetty.

Huomaa myös, että tieteilijät ovat jakaantuneet tämän kysymyksen äärellä niihin, jotka uskovat avaruusolentoihin, ja niihin jotka eivät, joten jopa kaikkein ammattimaisimpien tieteentekijöiden keskuudessa tämä on jatkuva debatti, joka lopulta tulee päättymään siihen että kaikki uskovat avaruusolentoihin.

Scott C. Waring, Taiwan

  Artikkelin julkaissut ET Data Base

Toivottakaamme avaruusolennot tervetulleiksi Ummaan

Onko kaikkien muslimien uskonnollinen velvollisuus yrittää käännyttää avaruusolennot uskoon kun he laskeutuvat keskuuteemme?

Artikkelin julkaissut MEL Magazine

Tällä hetkellä on varsin hyväksyttyä, että niistä lähes 1 miljoonasta Facebook-käyttäjästä jotka sanoivat osallistuvansa “Storm Area 51, They Can’t Stop All of Us”-tapahtumaan, suurin osa pelkästään trollaili puolustusministeriötä eikä heillä ollut aikomustakaan vakavasti matkustaa Nevadan erämaahan vapauttamaan vangittuja avaruusolentoja. Mutta tämä ei silti estänyt yhtä ryhmää — eli muslimiteinejä — pohtimasta heidän uskonnollisia velvollisuuksiaan jos osoittautuisi, että USA:n valtio olisi pitänyt kellareissaan Maan ulkopuolisia elämänmuotoja kaikki nämä vuodet.

 

Okei, tämä oli käytännössä vitsi, kun suurin osa muslimiteineistä twiittaili yllä esitetyn kaltaista juttua. Tämä sanoo minulle, että he eläytyivät meemin mukana. “Se Area 51 -meemi oli hauska, ja näin amerikkalaisten muslimiystävieni vitsailevan asiasta, joten halusin mennä myös itse mukaan”, selittää 17-vuotias Khalil Mohamed. Siltikään se ei estänyt esittämästä mitään mielenkiintoista teologista kysymyksenasettelua tämän lisäksi. Tai kuten Mohamed asian esitti, jos osoittautuisi, että nämä avaruusolennot seuraisivat toisenlaista henkistä polkua, “olisi muslimien velvollisuus tuoda heidät Islamin pariin. Koska (Jumala) on kaiken hallitsija. Ei ainoastaan Maan vaan jokaisen Galaksin ja universumin myös. Joten vaikka vitsailin, siinä oli myös hieman vakavuutta mukana.”

Hän jatkaa, “Koraanista ja Haditheista (Profeetta Muhammedin sanomiset) löytyy kohtia, jotka sanovat että jokainen olento Maan päällä on muslimi, ei ainostaan ihmiset. Joten jos kasvit voivat olla muslimeja, ja eläimet voivat olla muslimeja (Jumalan silmissä), eivätkö silloin myös avaruusolennot?”

Kysymys avaruusolennoista on ollut pitkään uskonnollisen ajattelun komponentti, erityisesti kristillisten doktriinien. Niinkin varhain kuin 1200-luvulla, teologit kuten Tuomas Akvinolainen kävivät keskustelua kehittyvän astronomian tieteen kanssa ja kysyivät Jumalan voimista Maan ulkopuolella, ja vuonna 1891 Paavi Leo XIII perusti Specola Vaticanan, eli Vatikaanin Observatorion, sillä perusteella että oli jokaisen kristityn velvollisuus levittää Jumalan sanaa kaikkiin ihmisen tiedossa oleviin kolkkiin. (Latinalainen sanakirja, jonka Vatikaani julkaisi, sisälsi myös akronyymin RIV, res inexplicata volantes, mikä tarkoittaa selittämätöntä lentävää esinettä (UFO).)

Hieman tuoreempana kristilliset liikkeet kuten eksoteologia ovat koetelleet teologista doktriinia Maan ulkopuolisesta elämästä, yrittäen esittää sen miten usko voisi kukoistaa ja päästä yli inhimillisen jumalanpalvonnan rajoitteista. Esimerkiksi kristityt teologit kuten Ted Peters, jonka ajattelu muodostaa paljolti kristillisen transhumanistiliikkeen ajatukset, joissa esitetään uskonnon lopulta ilmenevän ei-fyysisissä avaruuksissa (kuten virtuaalitodellisuudet), uskoo että Maan ulkopuolinen elämä esittäisi “Jumalan vision laajentumista.”

“Kristittyjen tulisi odottaa oppivansa uusia asioita Jumalasta kohdatessaan avaruusolennot” Peters kirjoittaa hänen vuoden 2014 kirjassaan UFOs: God’s Chariots?: Spirituality, Ancient Aliens and Religious Yearnings in the Age of Extraterrestrials. Hän lisää, “Kenen tahansa teologin tulisi tutkia uudestaan tarkkaan sitä miksi me uskomme inhimilliseen arvokkuuteen Maassa, ja millä tavoin me voimme oppia laajentamaan tuota uskomusta. Teologien tulisi kyetä pääsemään yli heidän ajattelutavastaan ja muuttua Astroteologeiksi.”

Islamin tekstejä on varsin vähän kun puhutaan elämästä Maan ulkopuolella. Tämä ei tarkoita, etteikö käsite olisi mahdollinen uskon piirissä. Itse asiassa eräs kaikkein tunnetuimmista islamilaisen teologian konsepteista on jinn — yliluonnolliset henget, jotka voivat antaa ihmisille voimia ja korruptoida heidän uskonsa sekä moraalinsa. Lisäksi torontolainen imaami Shabir Ally vuonna 2013 otti kantaa kysymykseen tulisiko Islamin olla yhteensopiva Maan ulkopuolisen elämän kanssa webinaarissa, jossa hän sanoi:

“Koraani on avoin idealle, että on olemassa monia Maapalloja. Jumalan merkkejä Taivaissa ja Maassa ovat hänen luomuksensa. Tämä ei tarkoita ainoastaan ihmisiä; se tarkoittaa kaikkia eläimiä ja hyönteisiä myös. Ja tämä myös voi viitata toisenlaisiin älykkäisiin elämänmuotoihin. Se ei tarkoita, että vain ihmiset on luotu, ja jos muunlaista elämää on olemassa, me tiedämme että Jumala ei hylkää luomuksiaan. Tämä tarkoittaisi, että Jumala on kommunikoinut Islamin koko hänen luomakuntaansa.”

Useimmat imaamit, joihin otin yhteyttä tästä aiheesta, joko löivät luurin korvaan, tai kaunopuheisemmin sanoiviat minulle, että tämä ei ole heidän asiantuntemuksen alaansa (ennen kuin he löivät luurin korvaan). Eräs imaami (lontoolainen Jaffer Suleiman) kuitenkin oli halukas puhumaan kanssani (hetken ainakin). “Eräs asia, joka on jätettävä taaksemme, on oletus siitä että ‘avaruusolennot’ itse eivät olisi muslimeja”, Suleiman selittää. “Mieti sitä mitä muslimi tarkoittaa Maalle. Ihmisinä meillä on eri tavat ymmärtää Jumala, Islam, se miten me palvelemme ja jopa uskomme. Mutta me emme viittaa muun uskoisiin ihmisiin, tai uskottomiin ihmisiin, ‘tuntemattomina.’”

Hän lisää, että vaikka keskustelu Maan ulkopuolisesta elämästä ei olekaan useimpien imaamien asialistan kärkipäässä, he voivat tarjota tavan keskustella islamilaisesta velvollisuudesta — sekä Maalle itselleen että muslimiyhteisölle laajemmalti. “Kuvittele jos avaruusolennot saapuisivat Maahan huomenna, ja oleta nyt että he hyväksyisivät Islamin. Muslimeilla on velvollisuus tarjota tilaa heille uskontonsa harjoittamiseen ja olla Jumalaa lähellä. Joten keskustelu avaruusolennoista, olettaen että he ovat olemassa ja he tietävät että me olemme täällä, tarkoittaa että osa ‘kääntymisen’ prosessia edellyttää sen, että me siivoamme Maapallomme ja teemme siitä asuttavan. Se tarkoittaa myös, että me teemme Islamista avoimemman ja demokraattisemman — tai ainakin sallimme näiden avaruusolentojen olla osa globaalia ummaa (yhteisö) ja antaa heidän liittyä seuraamme palvomaan Luojaamme.”

Kiinnostavaa kyllä, Suleiman esittää että velvollisuus käännyttää avaruusolennot Islamiin ei ole niin tärkeä kuin muslimiyhteisöjen velvollisuus varmistaa, että vieraat ja ulkopuoliset otetaan vastaan. “Tulivatpa avaruusolennot sitten Maahan, menimmepä me sitten heidän planeetalleen, mitä tahansa tulevaisuudessa tapahtuukaan, muslimit joutuvat johtamaan esimerkillään ja ottamaan kaikki vastaan yhteisöissään”, hän sanoo.

Hän lisää nauraen, “Yksi iso haaste on — ainakin muslimeille — joka aiheuttaa hieman keskustelua: Kukaan ei tiedä mihin suuntaan rukoilla!”

Artikkelin julkaissut MEL Magazine

Shokkilöytö: ’muinainen pyramidi Kuussa’

Avaruuskuvia läpikäynyt UFO-bongari etsi todisteita avaruusolennoista, ja hän sanoo löytäneensä ”pyramidinkaltaisen rakenteen” Kuun pinnalta.

Niinkutsuttu UFOjen metsästäjä Mark Sawalha sanoo löytäneensä pyramidin NASAn kuvasta Eudoxus-kraaterista.

Hän paljasti löydöksensä Youtube-videolla otsikolla ”Pyramidi Kuussa”.

Hän kertoi Express.co.uk:lle, ”Tässä on pyramidilta näyttävä kappale keskellä Eudoxus-kraateria NASAn Kuuta kiertävän satelliitin (Lunar Reconnaissance Orbiter, LROC) kuvissa Kuusta.

”Kun aloin tutkia tätä suurta LROC-karttaa, löysin pyramidilta näyttävän kappaleen Eudoxus-kraaterista. Kanssabongarini ovat myös löytäneet muita kappaleita samasta kuvasta.”

Sawalhan aiempiin löydöksiin kuuluu mahdollisia avaruusolentojen aluksia, kuutioita ja muita rakennuksia Kuussa, ja jopa rakennuksia Venuksessa.

Pyramid-Moon

Mark Sawalha väittää löytäneensä pyramidin Kuusta.

Astronaut Edwin Aldrin walks by the footpad of Apollo 11.
Astronautti Edwin Aldrin kävelee Apollo 11:n jalustan viertä.

Jotkut salaliittoteoreetikot väittävät Kuussa olevan avaruusolentoja, ja että se on syy miksi NASA ei ole lähettänyt Kuuhun uutta miehitettyä tehtävää 1970-luvun Apollojen jälkeen.

Heidän mielestään löydökset kuten pyramidit ja muut anomaliat voivat olla muinaisten avaruusolentojen sivilisaatioiden rakentamia, samaan tapaan kuin pyramidit ja muut rakenteet Maassa.

Anomalioiden metsästäjät ovat löytäneet myös pyramideja Marsista ja muualta Kuusta.

Eräs suosittu, mutta kaukaa haettu, salaliittoteoria väittää, että pyramidit rakentaneet esi-isämme kohtasivat korkeammalla kehitysasteella olevia avaruusolentoja, jotka auttoivat heitä rakentamaan ne.

Kuitenkin skeptikot ja NASA sanovat pyramidien ja muiden löydösten olevaan pareidolian vaikutusta — psykologinen ilmiö jossa aivot kuvittelevat silmien näkevän jotain tuttua muodoissa ja kuvioissa.

Tämä tarkoittaisi, että uusi ”pyramidi Kuussa” onkin vain hassun muotoinen kivi.

UFO-Moon

Scott Brando näyttää miten pyramidia ei ole toisessa kuvassa samasta kraaterista.

UFO-huijausten paljastaja Scott Brando kertoi Express.oc.uk:lle että kraaterissa ei ole pyramidia.

Hänellä on debunkkaussivusto ufoofinterest.org.

Brando sanoo, että videolla käytetty kuva oli huonompilaatuinen kuin jotkut muut saatavilla olevat, ja että kyseessä on vain optinen illuusio.

Hän tarjosi linkin parempilaatuiseen kuvaan samasta osasta Kuuta, eikä pyramidia näkynyt samassa kraaterissa.

 

Artikkelin julkaissut express.co.uk

CIA ja media

Jätettyään Washington Postin vuonna 1977, Carl Bernstein vietti kuusi kuukautta tarkastellen suhdettaan CIA:han ja lehdistöön kylmän sodan vuosina. Hänen 25000 sanan tarina, joka julkaistiin Rolling Stonessa lokakuun 20. päivä 1977, on alla.

Miten American voimakkain uutismedia työskenteli käsi kädessä keskustiedustelun kanssa ja miksi Churchin komitea salasi sen

Kirjoittanut Carl Bernstein

Vuonna 1953 Joseph Alsop, silloinen eräs Amerikan johtavista kolumnisteista, meni Filippiineille käsittelemään vaaleja. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon syndikaatilta. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon lehdeltä, joka painoi hänen kolumninsa. Hän meni sinne CIA:n pyynnöstä.

Alsop on yksi yli 400:sta amerikkalaisjournalistista, jotka ovat viimeisen 25 vuoden ajan salaa tehneet toimeksiantoja keskustiedustelupalvelulle, käy ilmi CIA:n päämajan dokumenteista. Jotkut näistä toimittajista olivat viraston kanssa tilanteen sanelemassa suhteessa, toiset taas olivat eksplisiittisessä suhteessa. Oli yhteistyötä, sopeutumista ja näitä molempia. Toimittajat tarjosivat salaisia palveluita koko skaalalta — yksinkertaisesta tiedustelutiedon keräämisestä täytenä vakoojana toimimiseen kommunistimaissa. Toimittajilla oli muistikirjansa CIA:lla. Päätoimittajat antoivat omaa työvoimaansa käyttöön toisille päätoimittajille. Jotkut journalistit olivat voittaneet Pulitzerin palkinnon, nimekkäitä toimittajia jotka pitivät itseään suurlähettiläänä ilman oman maansa portfoliota. Suurin osa oli vähemmän korkealla: ulkomaankirjeenvaihtajia, jotka saivat selville, että heidän yhteistyönsä Viraston kanssa auttoi heidän työtään; freelancereita jotka olivat kiinnostuneita vakoilun käytännön puolesta; ja pienin kategoria, täysipäiväiset CIA-työntekijät, jotka esiintyivät toimittajina ulkomailla. Monissa tapauksissa CIA:n dokumentit näyttävät, että journalisteille annettiin tehtäväksi erilaisia hommia CIA:n puolesta Amerikan johtavien uutislafkojen suostumuksella.

CIA:n mukanaolon historia Amerikan lehdistössä on edelleen virallisen obfuskaation ja petkuttamisen politiikan piilossa seuraavista syistä:

■ Journalistien käyttö on ollut CIA:n kaikkein tuottavin tapa kerätä tiedustelutietoa. Vaikka Virasto on vähentänyt rajusti toimittajien käyttöä vuodesta 1973 pääosin median painostuksesta, jotkut journalistioperatiivit ovat edelleen ulkomailla.

■ CIA-viranomaiset sanovat, että lisätutkimukset aiheesta väistämättä paljastaisivat sarjan noloja suhteita 1950- ja 60-luvuilla eräiden Amerikan journalismin kaikkein voimakkaimpiin organisaatioihin ja henkilöihin.

Niiden johtajien joukossa, jotka antoivat työvoimaa Virastolle, on Williarn Paley Columbia Broadcasting Systemista, Henry Luce Tirne Inc.:sta, Arthur Hays Sulzberger New York Timesista, Barry Bingham Sr.  LouisviIle Courier‑Journalista ja James Copley Copley News Servicesta. Muita organisaatioita, jotka tekivät yhteistyötä CIA:n kanssa, olivat mm. American Broadcasting Company, National Broadcasting Company, Associated Press, United Press International, Reuters, Hearst Newspapers, Scripps‑Howard, Newsweek-lehti, Mutual Broadcasting System, Miami Herald ja vanhat Saturday Evening Post sekä New York Herald‑Tribune.

Näistä kaikkein arvokkaimpia yhteistyöprojekteja olivat CIA-viranomaisten mukaan New York Times, CBS ja Time Inc.

CIA:n amerikkalaismedian käyttö on ollut paljon laajempaa kuin mitä Virasto haluaa tunnustaa julkisesti tai suljettujen ovien takana kongressin edustajille. Yleiset luonnehdinnat siitä mitä tapahtui ovat kiistämättömiä; yksityiskohdat ovat vaikeampia saada selville. CIA-lähteet vihjailevat, että eräs journalisti salakuljetti kaikenlaista koko Itä-Euroopan alueella; journalisti sanoo ei, hänellä oli vain lounas pomon kanssa. CIA-lähteet sanovat suoraan, että tunnettu ABC:n kirjeenvaihtaja työskenteli Virastolle vuoden 1973; he kieltäytyvät sanomasta hänen nimeään. Korkean tason CIA-viranomainen kertoo, että New York Times tarjosi peitetarinan noin kymmenelle CIA-operatiiville vuodesta 1950 vuoteen 1966; hän ei tiedä keitä he olivat, tai kuka sanomalehden johdossa oli hoitanut järjestelyt.

Viraston erikoissuhteet niinkutsuttuihin julkaisu- ja televisiolähetysalan “suuriin pelureihin” mahdollistivat CIA:n asettaa eräitä sen kaikkein arvokkaimpia operatiiveja ulkomaille ilman kiinnijääntiä yli kahden vuosikymmenen ajan. Useimmissa tapauksissa Viraston tiedostot kertoivat siitä, että CIA:n kaikkein korkeimpien tasojen virkamiehet, yleensä johtaja tai varajohtaja, asioivat henkilökohtaisesti yhteistyötä tekevän uutisorganisaation johdon kanssa. Annettu apu tuli yleensä kahdessa muodossa: työpaikkoina ja ”toimittajapeitteen” kredensseinä (Viraston kielellä) CIA-operatiiveille, jotka aiottiin lähettää ulkomaiden pääkaupunkeihin; ja Viraston jo palkkalistoilla olevien salatoimittajien lainaamisena, joihin kuuluu eräitä parhaiten tunnettuja kirjeenvaihtajia koko alalla.

Alalla toimittajia käytettiin usein auttamaan ulkomaisten agenttien rekrytoinnissa ja käsittelyssä; hankkimaan ja arvioimaan informaatiota ja ujuttamaan väärää informaatiota ulkomaiden hallitusten viranomaisille. Monet allekirjoittivat salassapitosopimuksia, vannoen etteivät koskaan paljastaisi mitään Viraston kanssa tekemisistään; jotkut allekirjoittivat työsopimuksen, joillekin annettiin tapausviranomainen. Toisilla oli vähemmän strukturoidut suhteet Virastoon, vaikka he tekivät samanlaisia hommia: CIA:n henkilökunta briiffasi heitä ennen matkoja ulkomaille, debriiffasi jälkikäteen ja heitä käytettiin välimiehinä oltaessa yhteydessä ulkomaiden agentteihin. Sopivasti CIA käytti termiä ”raportointi” kuvaamaan sitä mitä yhteistyötä tekevät journalistit tekivät Virastolle. ”Me kysyimme heiltä, ’Tekisittekö meille palveluksen?'”, CIA:n korkea viranomainen sanoi. ”Me ymmärrämme, että olet matkalla Jugoslaviaan. Ovatko he kivenneet kaikki kadut? Missä näit lentokoneita? Oliko siellä merkkejä armeijan toiminnasta? Kuinka monta neuvostoliittolaista näit? Jos tapaat neuvostoliittolaisen, ota hänen nimi ylös ja kirjoita se oikein…. Voitko saada solmittua tapaamisen tätä varten? Tai välittää viestin?” Monet CIA-viranomaiset pitivät näitä avuliaita toimittajia operatiiveina; toimittajat pyrkivät näkemään itsensä Viraston luotettavina ystävinä, jotka tekivät ajoittain palveluksia — yleensä ilman palkkaa — kansakunnan edun nimissä.

”Olen ylpeä siitä, että he pyysivät minua ja ylpeä että olen niin tehnyt”, sanoi Joseph Alsop, joka, kuten hänen veljensä Stewart Alsop, teki myös salaisia juttuja Virastolle. ”Ajatus siitä, että lehtimiehellä ei olisi velvoitteita maataan kohtaan on täyttä huttua.”

Viraston näkökulmasta sellaisissa suhteissa ei ole mitään ihmeellistä, ja kaikki eettiset kysymykset jäävät toimittajan ammattikunnan ratkaistaviksi, ei tiedusteluyhteisön. Kuten Stuart Loory, entinen Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja on kirjoittanut Columbia Journalism Review’iin: ”Jos edes yksi amerikkalainen, jolla on pressipassi matkassaan merten taakse, olisi CIA:n maksettu tietovuotaja, silloin kaikki amerikkalaiset tuollaisilla kredensseillä ovat epäilyksen alaisia… Jos uutisia — ja valtiota — vastassa oleva luottamuskriisi aiotaan selättää, toimittajien täytyy olla halukkaita keskittymään itse samaan valokeilaan jonne he niin vimmatusti kouluttavat muita!” Mutta Loory huomautti myös, ”Kun siitä raportoitiin… että lehtimiehet itse olivat CIA:n palkkalistoilla, tarina sai aikaan hieman hässäkkää, ja sitten se unohtui.”

Senaatin tiedustelukomitean, jota veti senaattori Frank Church, tutkiessa CIA:ta vuonna 1976, Viraston mukanaolosta lehdistössä sai kuulla useat paneelin jäsenet, sekä kaksi tai kolme henkilökunnan tutkijaa. Mutta CIA:n korkeimmat viranomaiset, mukaanlukien entiset johtajat William Colby ja George Bush, taivuttelivat komitean rajaamaan sen tutkimukset ja tahallaan väärin esittämään toiminnan laajuus loppuraportissa. Moniosainen raportti sisältää yhdeksän sivua, joissa toimittajien käyttöä käsitellään tahallaan epätarkasti ja joskus harhaanjohtavin termein. Se ei mainitse mitään siitä toimittajien määrästä, jotka tekivät keikkaa CIA:lle. Eikä se riittävästi kuvaa sitä roolia, mikä sanomalehtien ja television johtajilla oli heidän tehdessään yhteistyötä Viraston kanssa.

VIRASTON TOIMINTA LEHDISTÖN KANSSA ALKOI kylmän sodan alkuvuosina. Allen Dulles, josta tuli CIA:n johtaja vuonna 1953, pyrki kehittämään rekryä-ja-salaa -kyvyn Amerikan kaikkein nimekkäimpiin journalistisiin instituutioihin. Akkreditoitujen uutiskirjeenvaihtajien nimissä operoimalla, Dulles uskoi, CIA:n operatiivit ulkomailla saisivat pääsyn asioihin ja liikkumisvapauden, jollaista olisi melkein mahdotonta saavuttaa millään muulla peitteellä.

Kennedy ja Dulles
Kennedy ja Dulles

Amerikkalaiset sanomalehdet, kuten niin monet muut korporaatio- ja instituutiojohtajat tuohon aikaan, olivat halukkaita antamaan yritystensä resursseja ”globaalin kommunismin” vastaiseen taisteluun. Tämän myötä perinteinen raja, joka erotti amerikkalaiset lehdistötyöläiset valtion työntekijöistä hämärtyi: harvoin uutistoimistoa käytettiin tarjoamaan peite CIA-operatiiveille ulkomailla ilman jonkun pääomistajan, julkaisijan tai päätoimittajan tietoa asiasta. Vastoin sitä, että CIA pahamaineisesti soluttautui lehdistöön, oli paljon viitteitä siitä, että Amerikan johtavat lehtitalot ja uutispomot sallivat itsensä ja organisaatioidensa muuttua tiedustelupalvelujen käsikassaroiksi. ”Ei nyt pilkata joitain pahaisia toimittajia, Herra Jumala”, William Colby ärähti yhdessä kohtaa Churchin komitean tutkimuksia. ”Mennään johdon luo. He olivat mukana.” Yhteensä 25 uutistoimistoa, mm. ne jotka on artikkelin alussa mainittu, toimivat peitteinä Virastolle.

Peitekyvyn lisäksi Dulles aloitti kuulusteluproseduurin (”debriiffaus”), jonka alaisuudessa amerikkalaiskirjeenvaihtajat, jotka palasivat ulkomailta, rutiininomaisesti tyhjensivät vihkonsa ja tarjosivat huomioitaan Viraston henkilökunnan käytettäväksi. Sellaiset järjestelyt, joita Dullesin seuraajat jatkoivat tähän päivään asti, ovat olleet kymmenien uutisorganisaatioiden käytössä. 1950-luvulla ei ollut ihmeellistä takaisin tulevien toimittajien tavata CIA-virkamiehiä. ”Nämä CIA-tyypit väläyttelivät henkilökorttejaan ja näyttivät siltä kuin he olisivat kuuluneet Yalen clubiin”, sanoi Hugh Morrow, entinen Saturday Evening Postin kirjeenvaihtaja, joka nykyään on lehdistövastaava entiselle varapresidentti Nelson Rockefellerille. ”Se oli niin rutiininomaista, että tuntui hieman hassulta jos sinulta ei kysytty.”

CIA-viranomaiset lähes aina kieltäytyivät paljastamasta toimittajien nimiä, jotka olivat tehneet yhteistyötä Viraston kanssa. He sanovat, että se olisi epäreilua tuomita näitä henkilöitä eri kontekstissa, kuin missä suhde on alunperin luotu. ”Oli aika, jolloin oman valtion palvelua ei pidetty rikoksena”, sanoi eräs korkea-arvoinen CIA-virkamies, joka ei salaa katkeruuttaan. ”Tämä on kaikki nähtävä nykyajan moraalin kontekstissa, ei menneiden aikojen — ja sen tekopyhyyden.

Monet journalistit, jotka kirjoittivat juttuja toisesta maailmansodasta, olivat lähellä Office of Strategic Servicesin henkilöstöä, CIA:n sota-ajan edeltäjää. Vielä tärkeämpänä, he olivat kaikki samalla puolella. Kun sota loppui ja monet OSS:n viranomaiset menivät CIA:han, oli vain luonnollista, että nämä suhteet jatkuivat. Sillä aikaa ensimmäinen sodanjälkeinen toimittajasukupolvi pääsi mukaan työvoimaan; heille oli yhteistä samat poliittiset ja ammatilliset arvot kuin heidän mentoreillaan. ”Oli jengi joka työskenteli yhdessä toisen maailmansodan aikaan, eikä koskaan päässyt siitä yli”, sanoo eräs Viraston virkamies. ”He olivat aidosti motivoituneita ja erittäin kiinnostuneita sisäpiirissä olosta. Sitten 50- ja 60-luvuilla oli kansallinen konsensus kansallisesta uhasta. Vietnamin sota repi tämän kaiken kappaleiksi — se repi konsensuksen ja heitti sen menemään.” Toinen Viraston viranomainen havainnoi: ”Monet toimittajat eivät epäröineet olla Viraston kanssa tekemisissä. Mutta oli hetki jolloin eettiset ongelmat, jotka suurin osa ihmisistä oli sivuuttanut, nousivat lopulta pintaan. Nykyään suurin osa näistä tyypeistä vakaasti kieltää, että heillä on ollut Viraston kanssa mitään tekemistä.”

Heti kättelyssä toimittajien käyttö oli yksi CIA:n kaikkein arkaluonteisimmista toimista, josta täysi tieto oli vain keskustiedustelun johtajalla ja muutamalla hänen valitsemallaan alamaisella. Dulles ja hänen jälkeentulleet pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos toimittajaoperatiivin peitetarina paljastuu, tai jos Viraston touhujen yksityiskohdat lehdistön kanssa julkistettaisiin. Tämän seurauksena kontaktit uutisorganisaatioihin normaalisti tehtiin Dullesin ja häntä seuranneiden johtajien kautta; sekä varajohtajien ja divisioonien johtajien kautta, jotka olivat salaoperaatioista vastuussa — Frank Wisner, Cord Meyer Jr., Richard Bissell, Desmond FitzGerald, Tracy Barnes, Thomas Karamessines ja Richard Helms itse entinen UPIn kirjeenvaihtaja); sekä, joskus, muiden CIA-hierarkiassa toimineiden kautta, joiden tiedettiin olevan epätavallisen läheisissä väleissä tiettyyn lehdistön tai television johtajaan.

James Angleton, joka jokin aika sitten poistettiin Viraston vastatiedustelun johdosta, pyöritti täysin riippumatonta joukkoa toimittajaoperatiiveja, jotka tekivät arkaluonteisia ja usein vaarallisia tehtäviä; tästä ryhmästä on tiedossa vain vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että Angleton tahallaan piti epätarkkoja tietoja tallessa itse.

CIA pyöritti jopa muodollista koulutusohjelmaa 1950-luvulla opettaakseen agenteille sitä miten olla toimittajia. Tiedusteluviranomaisia ”opetettiin möykkäämään kuten reporttereja”, selitti korkea CIA-virkamies, ja sitten heidät sijoitettiin suuriin uutisorganisaatioihin johdon avulla. ”Nämä kaverit lähtivät ruohonjuuritasolta ja heille sanottiin ’Teistä tulee nyt toimittajia'”, CIA-viranomainen sanoi. Suhteellisen harva niistä noin 400:sta suhteesta, joita Viraston tiedoissa kuvataan olleen, noudatti tuota kuviota. Kuitenkin, suurin osa mukana olleista henkilöistä oli jo bona fide toimittajia kun he alkoivat tehdä keikkaa Virastolle.

Viraston suhteet journalisteihin, kuten CIA-tiedoissa kuvataan, menivät seuraaviin yleiskategorioihin:

■ Legitiimi, akkreditoitu uutisorganisaatioiden henkilöstö — yleensä toimittajia. Joillekin maksettiin; jotkut työskentelivät Virastolle puhtaasti vapaaehtoisina. Tähän ryhmään kuului monia parhaiten tunnettuja toimittajia, jotka suorittivat CIA:n antamia tehtäviä. Tiedoista käy ilmi, että lehti- ja TV-lafkat maksoivoat toimittajien palkkiot, joihin joskus lisättiin CIA-palkkioita, joko matkakulujen tai muiden kulukorvausten muodossa suoritetuista palveluksista. Lähes kaikki palkkioiden maksut suoritettiin käteisellä. Akkreditoituun kategoriaan kuuluu myös valokuvaajat, ulkomaisten uutistoimitusten akkreditoidut henkilöt sekä TV-kuvausryhmien tekninen henkilöstö.

Viraston kaksi arvokkainta henkilökohtaista suhdetta 1960-luvulla, CIA-viranomaisten mukaan, olivat toimittajat jotka käsittelivät latinalaista Amerikkaa — Jerry O’Leary Washington Starista ja Hal Hendrix Miami Newsista, Pulitzer-palkinnon voittaja josta tuli International Telephone and Telegraph Corporationin korkea pamppu. Hendrix oli kovasti avuksi Virastolle tarjotessaan informaatiota Miamin kuubalaisten maanpakolaisten yhteisöstä. O’Learya pidettiin arvokkaana Haitiin ja Dominikaaniseen Tasavaltaan liittyen. Viraston tiedoissa on pitkiä raportteja molemmilta miehiltä heidän CIA:n leipiin tekemistä hommista.

O’Leary on sitä mieltä, että hänen tekemisensä rajoittuivat normaaliin vastavuoroisuuteen, jota toimittajat tekevät ulkomailla tietolähteiden parissa. CIA-viranomaiset kiistävät tämän: “Ei ole epäilystäkään, Jerry raportoi meille”, sanoi eräs. “Jerry arvioi ja etsi [mahdollisia agentteja] mutta hän oli elementissään toimittajana meille.” O’Learyn kiistämiseen viitaten virkamies lisää: “En tiedä mistä ihmeestä hän on huolissaan ellei hänellä ole päällään sitä suoraselkäisyyden manttelia, jonka senaatti on journalisteille antanut.”

O’Leary liittää mielipide-eron semantiikkaan. ”Saatan soittaa heille ja sanoa tyyliin, ’Papa Docilla on taputus, tiesittekö?’ ja he laittaisivat sen tietoihin. En pidä sitä heille raportointina… se on hyödyllistä olla ystävällinen heille ja, yleisesti, olin ystävällinen heille. Mutta mielestäni he olivat avuliaampia minulle kuin minä heille.” O’Leary tekee pesäeroa siinä ettei häntä kuvattu samassa kontekstissa kuin Hendrixiä. ”Hal teki todella työtä heille”, O’Leary sanoo. “Olen edelleen Starissa. Hän päätyi ITT:hen.” Hendrixiä ei saatu tavoitettua kommenttia varten. Viraston viranomaisten mukaan ei Hendrix eikä O’Leary saaneet kumpikaan palkkaa CIA:lta.

■ Roikkujat [2] ja freelancerit. Useimmat olivat Viraston palkkalistoilla normaalein sopimusehdoin. Heidän journalistista CV:tään täydennettiin merkinnöillä yhteistyöstä uutisorganisaatioiden kanssa. Jotkut tekivät juttuja; toiset raportoivat ainoastaan CIA:lle. Joskus CIA ei kertonut uutisorganisaatioille, että heidän roikkujansa työskentelivät myös Virastolle.

■ CIA:n “omat” työntekijät. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Virasto on salaa pyörittänyt useita ulkomaan uutispalveluita, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä — sekä englanniksi että muilla kielillä — jotka tarjosivat loistavan peitteen CIA-operatiiveille. Eräs sellainen julkaisu oli Rome Daily American, josta CIA omisti 40% 1970-luvulle asti. Daily American meni konkurssiin.

■ Päätoimittajat, sanomalehtien ja TV-asemien johtajat. CIA:n suhde useimpiin uutisjohtajiin erosi perustavanlaatuisella tavalla toimittajista ja roikkujista, joita Virasto komensi suoremmin. Muutama johtaja — Arthur Hays Sulzberger New York Timesista muiden muassa — allekirjoitti salassapitosopimuksen. Mutta sellaiset muodolliset yhteisymmärrykset olivat harvinaisia: Viraston viranomaisten suhteet mediajohtajiin olivat yleensä sosiaalisia — ”P ja Q Streetin liittouma Georgetownissa”, sanoi eräs lähde. “Älä käske Wilharn Paley’ta allekirjoittaa paperia, mikä kieltäisi häntä ajattelemasta.”

■ Kolumnistit ja kommentaattorit. Tusinan verran tunnettuja kolumnisteja ja uutiskommentaattoreita oli suhteessa CIA:n kanssa, joka oli paljon normaalia toimittajan ja lähteen välistä suhdetta syvempi. Heihin viitataan Virastossa ”tunnettuina kätyreinä”, ja heitä pystyttiin käyttämään ainoastaan erilaisten salatehtävien suorittamiseen; heitä pidettiin vastaanottavaisena Viraston näkökulmalle eri aiheisiin. Kolme kaikkein tunnetuinta kolumnistia, joilla tällaiset suhteet oli, olivat C.L. Sulzberger New York Timesista, Joseph Alsop, sekä edesmennyt Stewart Alsop, jonka kolumni ilmestyi New York Herald‑Tribunessa, Saturday Evening Postissa ja Newsweekissa. CIA-tiedoissa oli raportteja tietyistä tehtävistä, joita kaikki kolme olivat tehneet. Sulzberger edelleen oli aktiivinen kätyri Virastolle. Erään ylemmän CIA-viranomaisen mukaan, “Nuori Cy Sulzberger oli käyttökelpoinen…. Hän allekirjoitti salassapitosopimuksen koska me annoimme hänelle salaista informaatiota… Oli vaihdantaa, annettiin ja otettiin. Me sanoimme ‘Haluaisimme tietää tämän; jos me kerromme sinulle tämän, pääsisitkö käsiksi sellaiseen ja tällaiseen?’ Johtuen hänen pääsystään Eurooppaan, hän oli avoin kirja. Me pyysimme häntä ainoastaan raportoimaan: ‘Mitä se-ja-se sanoi, miltä hän näytti, oliko hän terve?’ Hän oli erittäin innokas, hän rakasti yhteistyötä.” Eräässä tapauksessa usean CIA-viranomaisen mukaan Sulzbergerille annettiin Viraston briiffauspaperi, jonka kolumnisti kirjoitti melkein sanasta sanaan Timesiin. “Cy tuli ja sanoi, ‘Meinasin tehdä jutun, onko teillä antaa taustoja?’”, CIA-viranomainen sanoi. “Me annoimme sen Cy:lle taustatietoina ja Cy antoi sen painettavaksi ja oli laittanut oman nimensä siihen.” Sulzberger kieltää tällaisen tapahtuneen. “Potaskaa”, hän sanoi.

Sulzberger väittää, ettei hänelle koskaan oltu annettu muodollisesti “tehtävää” Virastolta ja että hän “ei koskaan jäisi kiinni kuumotusbisneksestä. Suhteeni olivat täysin epämuodolliset — minulla oli monia hyviä ystäviä”, hän sanoo. “Olen varma että he pitävät minua kätyrinä. He voivat kysyä kysymyksiä minulta. He saavat selville menetkö Sloboviaan ja he sanovat, ‘Voimmeko puhua kanssasi kun palaat?’ … Tai he haluavat tietää onko Ruritanian hallituksessa psoriaasista. Mutta en koskaan ottanut toimeksiantoja heiltä…. Olen tuntenut Wisnerin hyvin, ja Helmsin ja jopa McConen (entinen CIA-johtaja John McCone) jonka kanssa pelasin ennen golfia. Mutta he olisivat joutuneet olemaan todella hienovaraisia jos olisivat halunneet käyttää minua.”

Sulzberger sanoo, että häntä pyydettiin kirjoittamaan salassapitosopimus 1950-luvulla. “Joku kaveri tuli ja sanoi, ‘Olet vastuullinen toimittaja ja me haluamme sinun kirjoittavan tämän jos haluat että näytämme sinulle yhtään mitään salaista.’ Sanoin etten halua sitoutua ja sanoin heille, ‘Menkää setäni luokse (Arthur Hays Sulzberger, silloinen New York Timesin julkaisija) ja jos hän sanoo että kirjoittaa, niin silloin kirjoitan.’” Hänen setänsä kirjoitti sellaisen sopimuksen, Sulzberger sanoo, ja hänestä hän kirjoitti myös, vaikka hän ei ole varma. “En tiedä, kakskyt-jotain vuotta on pitkä aika.” Hän kuvasi koko kysymystä “kuplana ammeessa.”

Stewart Alsopin suhde Virastoon oli paljon laajempi kuin Sulzbergerin. Eräs viranomainen, joka palveli korkeimmilla CIA:n tasoilla, sanoi suoraan: “Stew Alsop oli CIA-agentti.” Yhtä korkea-arvoinen viranomainen kieltäytyi määrittelemästä Alsopin suhdetta Virastoon muuten kuin sanomalla, että se oli muodollinen. Toiset lähteet sanovat, että Alsop oli erityisen paljon avuksi Virastolle puhuttaessa ulkomaisista hallituksista — kysymällä kysymyksiä, joihin CIA halusi vastauksia, kylvämällä väärää informaatiota, joka oli eduksi Amerikan politiikalle, arvioimalla mahdollisuuksia CIA-rektytoinnille hyväasemaisten ulkomaalaisten keskuudessa.

“Absoluuttista höpöhöpöä”, sanoi Joseph Alsop siitä, että hänen veljensä olisi CIA-agentti. “Minä olin läheisempi Virastolle kuin Stew oli, vaikka Stew oli erittäin läheinen. Voin sanoa, että hän teki joitain keikkoja — hän teki oikein amerikkalaisena… (CIA:n) perustajajäsenet olivat läheisiä ystäviämme.  Dick Bissell (entinen CIA-varajohtaja) oli vanhin ystäväni lapsuudesta. Se oli sosiaalinen juttu. En koskaan saanut dollariakaan, en koskaan kirjoittanut salassapitosopimusta. Minun ei tarvinnut… Olen tehnyt nuo asiat heille, kun pidin sitä oikeana asiana tehdä. Nimitän sitä kansalaisvelvollisuudekseni.”

Alsop suostui puhumaan myös virallisesti kahdesta tekemästään keikasta: vierailu Laosiin vuonna 1952 Frank Wisnerin pyynnöstä, jonka mielestä toiset amerikkalaistoimittajat käyttivät antiamerikkalaisia lähteitä siellä tapahtuvista kansannousuista; ja vierailu Filippiineillä vuonna 1953 kun CIA:n mielestä hänen läsnäolonsa siellä vaikuttaisi vaalitulokseen. “Des FitzGerald halusi minun lähtevän”, Alsop muistelee. “Olisi vähemmän todennäköistä, että [Ramon Magsaysayn vastustajat] kaappaisivat vaalit jos koko maailman silmät katsoisivat sinne. Pysyin suurlähettilään seurassa ja kirjoitin siitä mitä tapahtui.”

Alsopin mielestä Virasto ei koskaan manipuloinut häntä. “Ei voinut sitoutua niin että heillä olisi jotain otetta”, hän sanoi. “Mutta se mitä kirjoitin oli totta. Halusin faktat. Jos joku Virastossa oli väärässä, lakkasin puhumasta hänelle — he olivat antaneet vääriä infoja.” Erään kerran Alsopin mukaan Richard Helms oli antanut luvan Viraston analyyttisen siiven johtajalle antaa Alsopille informaatiota Neuvostoliiton armeijan läsnäolosta Kiinan rajalla. “Viraston analyyttinen puoli oli täysin väärässä Vietnamin sodasta — he luulivat ettei sitä voitaisi voittaa”, Alsop sanoo. “Ja he olivat väärässä neuvostojoukkojen kerääntymisestä. Lopetin puhumasta heille.” Nykyään, hän sanoo, “Ihmiset alalla olisivat suunniltaan sellaisista vihjailuista joita minulle tehtiin. Heidän ei tulisi olla. CIA ei avannut itseään kaikille ihmisille, joihin he eivät luottaneet. Stewiin ja minuun luotettiin, ja olen ylpeä siitä.”

PIMEÄT YKSITYISKOHDAT CIA:N HENKILÖSUHTEISTA ja uutistoimistoista alkoivat vuotaa vuonna 1973 kun ensi kerran paljastettiin, että CIA oli, ajoittain, käyttänyt toimittajia. Nuo raportit, yhdistettynä uuteen informaatioon, toimivat caseina Viraston journalistien käytöstä tiedustelutarkoituksiin. Niihin kuului:

New York Times. Viraston suhde Timesiin oli eittämättä sen kaikkein arvokkain, CIA-viranomaisten mukaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1966 arviolta kymmenen CIA-työntekijää sai Timesilta peitteen sanomalehden julkaisijalta Arthur Hays Sulzbergerilta. Peitejärjestelyt olivat osa yleistä Timesin politiikkaa — jonka Sulzberger oli vehkeillyt — auttamaan CIA:ta aina kuin vain mahdollista.

Sulzberger oli erityisen läheinen Allen Dullesin kanssa. “Tuon tason kontaktissa herra puhui toiselle”, sanoi korkean tason CIA-viranomainen, joka oli läsnä joissain keskusteluissa. “Oli puitesopimus, että me auttaisimme toisiamme. Kysymys peitteestä tuli esiin useissa tapauksissa. Sovittiin, että alaiset hoitaisivat varsinaiset järjestelyt… Herrat eivät halunneet tietää yksityiskohtia; he halusivat uskottavan kiistettävyyden.”

Vanhempi CIA-viranomainen, joka kävi läpi osaa Viraston tiedoista koskien toimittajia kahden tunnin ajan syyskuun 15. päivä 1977 sanoi löytäneensä dokumentaatiota viidestä tapauksesta, joissa Times oli tarjonnut peitteen CIA-työntekijöille vuosina 1954-1962. Jokaisessa tapauksessa hän sanoi, että järjestelyt oli hoitanut Timesin johto; dokumentit sisälsivät standardia Viraston kieltä ”näyttäen että tämän oli tarkastanut New York Timesin korkein johto”, sanoi viranomainen. Dokumentit eivät maininneet kuitenkaan Sulzbergerin nimeä — ainoastaan ne alaiset, joiden identifioinnista viranomaiset kieltäytyivät.

CIA-työntekijät, jotka saivat Timesin CV-merkinnän, esiintyivät roikkujina lehdelle ulkomailla ja työskentelivät Timesin henkilöstön jäseninä sen ulkomaan toimistoilla. Suurin osa oli amerikkalaisia; kaksi tai kolme oli ulkomaalaisia.

CIA-viranomaiset mainitsivat kaksi syytä sille, miksi Viraston työsuhde Timesin kanssa oli läheisempi ja laajempi kuin minkään muun sanomalehden: se, että Times piti suurinta ulkomaantoimistoa amerikkalaisessa lehdistössä; ja läheiset suhteet niiden kanssa jotka pyörittivät molempia instituutioita.

Sulzberger informoi useita toimittajia ja päätoimittajia hänen yleisestä yhteistyöpolitiikastaan Viraston kanssa. “Me olimme yhteydessä heihin — he puhuivat meille ja jotkut tekivät yhteistyötä”, CIA-viranomainen kertoo. Yhteistyöhön kuului yleensä informaation vaihtoa ja agenttiehdokkaiden ”spottaamista” ulkomaalaisten joukosta.

Arthur Hays Sulzberger allekirjoitti salassapitosopimuksen CIA:n kanssa 1950-luvulla CIA-viranomaisten mukaan — fakta, jonka hänen veljenpoikansa C.L. Sulzberger on vahvistanut. Kuitenkin sopimuksen tarkoituksesta esiintyy vaihelevia tulkintoja: C.L. Sulzberger sanoo ettei se ollut enempää kuin lupaus olla paljastamatta salaista tietoa, joka julkaisijalle on annettu. Jotkut Viraston henkilöt tukevat tuota kantaa. Toiset Viraston henkilöt ovat sitä mieltä, että sopimus edusti lupausta olla koskaan paljastamatta Timesin yhteistyötä CIA:n kanssa, erityisesti niitä jotka olivat peitetoiminnassa mukana. Ja sitten on niitä, jotka huomauttavat, että johtuen kaikkien peitejärjestelyjen salaisuudesta, salassapitosopimus pätisi heihin automaattisesti.

Yritykset selvittää ketkä henkilöt Timesin organisaatiossa oikeasti käytännössä järjestelivät CV-merkintöjä CIA-henkilöstölle ovat epäonnistuneet. Kirjeessä toimittaja Stuart Loorylle vuonna 1974 Turner Cadedge, Timesin päätoimittaja vuosina 1951-1964, kirjoitti että CIA:n lähestymisille oltiin viitattu kintaalla lehdessä. ”En tiennyt mitään CIA:n mukanaolosta… mistään ulkomaankirjeenvaihtajista New York Timesissa. Monta kertaa kuulin CIA:n lähestymisistä työntekijöitämme kohtaan, pyrkien käyttämään etuoikeuksiaan, kontaktejaan, koskemattomuuttaan ja, sanoisinko, parempaa tietoa surullisesta vakoilu- ja tiedustelubisneksestä. Jos kukaan heistä lankesi tarjouksiin lahjoista tai käteisestä, en ole siitä tietoinen. Toistuvasti CIA ja muut hyshys-lafkat pyrkivät järjestämään ‘yhteistyötä’ jopa Timesin johdon kanssa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta me aina vastustimme. Motiivimme oli uskottavuutemme suojeleminen.”

Wayne Phillipsin, Timesin entinen toimittaja, mukaan CIA mainitsi Arthur Hays Sulzbergerin nimen kun se yritti rekrytoida hänestä peiteoperatiivia vuonna 1952, kun hän opiskeli Columbia Universityn Venäjän instituutissa. Phillips sanoo, että virasto sanoi hänelle että CIA:lla oli “työjärjestely” julkaisijan kanssa, jossa toisia toimittajia ulkomailla oli sijoitettu Viraston palkkalistoille. Phillips, joka pysy Timesilla vuoteen 1961 asti, myöhemmin sai CIA-dokumentit itselleen FOIA-tietopyyntönä, mistä käy ilmi, että Virasto aikoi tehdä hänestä salaisen “lähteen” jota käyttää ulkomailla.

Tammikuun 31. päivänä 1976 Times julkaisi lyhyen jutun, jossa kuvataan CIA:n aikomusta rekrytoida Phillips. Siinä lainattiin Arthur Ochs Sulzbergeria, nykyistä julkaisijaa, seuraavasti: “En koskaan ollut kuullut, että Timesiä oltaisiin lähestytty, en julkaisijana eikä edesmenneen Sulzbergerin poikana.” Timesin juttu, jonka oli kirjoittanut John M. Crewdson, myös raportoi että Arthur Hays Sulzberger sanoi nimettömälle entiselle kirjeenvaihtajalle, että CIA saattaisi lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli saapunut uuteen kohteeseen ulkomailla. Sulzberger sanoi hänelle, että hänen ei ollut “mikään pakko suostua”, juttu kertoo, ja ett julkaisija itse olisi “onnellisempi” jos hän kieltäytyisi. “Mutta hän jätti valinnan minulle”, Times lainasi entisen toimittajan sanomisia. “Viesti oli, että jos oikeasti haluaisin tehdä niin, ookoo, mutta hän ei pitänyt sitä asianmukaisena Timesin kirjeenvaihtajalle.”

C.L. Sulzberger sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ollut tietoa kenestäkään CIA:n työntekijästä, joka olisi käyttänyt Timesia peitteenä, tai lehden toimittajista jotka olisivat aktiivisesti työskennelleet Virastolle. Hän oli lehden ulkomaantoimituksen johtaja vuosina 1944-1954 ja ilmaisi epäilyksensä siitä että hänen setänsä olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt. Tyypillisempää edesmenneelle julkaisijalle oli Sulzbergerin lupaus, jonka hän oli tehnyt Allen Dullesin veljelle John Fosterille, silloiselle ulkoministerille, että yksikään Timesin työntekijä ei saisi lupaa hyväksyä kutsua vierailla Kiinan kansantasavallassa ilman John Foster Dullesin hyväksyntää. Sellainen kutsu tehtiin julkaisijan veljenpojalle 1950-luvulla; Arthur Sulzberger kielsi häntä hyväksymästä sitä. “Se oli 17 vuotta ennen kuin toinen Timesin kirjeenvaihtaja sai kutsun,” C.L. Sulzberger muistelee.

■ Columbia Broadcasting System. CBS oli kiistämättä CIA:n arvokkain televisiokätyri. CBS:n johtaja William Paley ja Allen Dulles olivat mukavassa työ- ja sosiaalisessa suhteessa. Vuosien mittaan kanava tarjosi peitteen CIA-työntekijöille, mm. ainakin yhdelle hyvin tunnetulle ulkomaankirjeenvaihtajalle sekä useille roikkujille; se tarjosi uutiskuvaa CIA:lle [3]; perusti muodollisen kommunikaatiokanavan Washingtonin toimiston johtajan ja Viraston välille; antoi Virastolle pääsyn CBS:n uutisfilmikirjastoon; ja salli CIA:n monitoroida CBS:n kirjeenvaihtajien Washingtonin ja New Yorkin toimituksille tekemiä juttuja. Kerran vuodessa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa CBS:n kirjeenvaihtajat liittyivät CIA-hierarkian joukkoon yksityisille illallisille ja briiffauksiin.

CBS-CIA -järjestelyjen yksityiskohdat hoiteli Dullesin ja Paleyn alaiset. “Yrityksen johto ei halua saada tietää yksityiskohtia, eikä myöskään CIA:n johtaja”, sanoi CIA-viranomainen. “Molemmat nimittävät apulaisia, jotka hoitavat homman. Se pitää heidät taistelun yläpuolella.” Tri. Frank Stanton, kanavan johtaja 25 vuoden ajan, oli tietoinen Paleyn tekemistä yleisistä järjestelyistä Dullesin kanssa — mm. peitetoiminnasta, CIA-viranomaisten mukaan. Stanton sanoi haastattelussa viime vuonna, että hän ei muistanut yhtään peitejärjestelyä. Mutta Paleyn Virastolle nimittämä kontakti oli Sig Mickelson, CBS Newsin johtaja vuosina 1954-1961. Erään kerran Mickelsonin mukaan hän valitti Stantonille siitä, että hän joutui käyttämään kolikkopuhelinta soittaakseen CIA:lle, ja Stanton ehdotti, että he asentaisivat yksityislinjan, joka ohitaisi CBS:n vaihteen. Mickelsonin mukaan he tekivät niin. Mickelson on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn johtaja, jotka molemmat kytkettiin CIA:han vuosien ajan.

Vuonna 1976 CBS Newsin johtaja Richard Salant komensi talon sisäisen tutkinnan TV-kanavan toiminnasta CIA:n kanssa. Robert Scheer paljasti eräitä sen löydöksistä Los Angeles Timesissa. Mutta Salantin raportti ei mainitse joitain hänen omista tekemisistään Viraston kanssa, mikä jatkui 1970-luvulle.

Salantin kaksi tutkijaa löysivät monia yksityiskohtia CBS-CIA -suhteesta Mickelsonin tiedoista. Dokumentteihin kuuluu mm. syyskuun 13. päivän 1957 muistio Mickelsonille Ted Koopilta,CBS Newsin Washingtonin toimituksen johtajalta vuosina 1948-1961. Se kuvaa Koopin saamaa puhelinsoittoa eversti Stanley Groganilta CIA:lta, ”Grogan soitti ja sanoi, että Reeves (J.B. Love Reeves, toinen CIA-viranomainen) menee New Yorkiin vastaamaan CIA-toimistosta siellä ja soittaa sinulle ja joillekin suojateillesi. Grogan sanoo, että normaali toiminta jatkuu CBS Newsin Washingtonin toimiston kautta.” Salantin raportissa lukee myös: ”Lisätutkimukset Mickelsonin tiedoista paljastavat joitain yksityiskohtia CIA:n ja CBS Newsin välillä… Kaksi tämän suhteen keskeistä henkilöä olivat Mickelson ja Koop… Pääaktiviteetti oli ilmeisesti CBS-uutisfilmien tarjoaminen CIA:lle… Lisäksi oli viitteitä siitä, että vuosina 1964-1971 CBS:n uutisfilmikirjasto tarjosi filmimateriaalia CIA:lle Koopin johdolla… [4] Mickelsonin tietojen muistiinpanoista käy ilmi, että CIA käytti CBS:n filmejä koulutukseen… Kaikki yllämainitut Mickelsonin aktiviteetit hoidettiin luottamuksellisesti ilman, että Central Intelligence Agencya mainittiin sanallakaan. Filmin lähetettiin henkilöille postilaatikkonumeroihin, ja niistä maksettiin henkilökohtaisin shekein, ei valtion shekein.” Mickelson myös monesti lähetti CIA:lle CBS:n sisäisen uutiskirjeen, raportti kertoo.

Salantin tutkimukset johtivat hänet toteamaan, että Frank Kearns, CBS-TV:n toimittaja vuosina 1958-1971, ”oli CIA-kaveri, joka pääsi palkkalistoille jotenkin jonkun CBS:llä toimineen CIA-kontaktin kautta.” Kearns ja Auston Goodrich, CBS:n roikkuja, olivat peitetyöntekijöitä CIA:lta, jotka oltiin palkattu Paleyn hyväksymin järjestelyin.

Paleyn edustaja kiisti raportin, jonka entinen CBS-kirjeenvaihtaja Daniel Schorr oli esittänyt, että Mickelson ja hän olisivat keskustelleen Goodrichin CIA-statuksesta tapaamisessa kahden Viraston edustajan välillä vuonna 1954. Paleyn edustaja väitti, että Paley ei tiennyt siitä, että Goodrich oli työskennellyt CIA:lle. ”Kun minä aloitin hommat, Paley sanoi minulle, että käynnissä oli jatkuva suhde CIA:han”, Mickelson sanoi eräässä haastattelussa. ”Hän esitteli minut kahdelle agentille, joiden hän sanoi pitävän yhteyttä. Me kaikki keskustelimme Goodrichin tilanteesta ja filmijärjestelyistä. Oletin, että tämä oli normaalia tuohon aikaan. Tämä oli pahimman kylmän sodan aikaan, ja oletin että viestintämedian piti tehdä yhteistyötä — vaikka Goodrichin asia oli uhkaava.

CBS:n päämajassa New Yorkissa Paleyn yhteistyö CIA:n kanssa oli itsestäänselvyys monille uutistoimittajille ja johtajille, huolimatta asian kiistämisestä. 76-vuotiasta Paley’a ei Salantin tutkijat haastatelleet. ”Se ei auttaisi mitään”, sanoi eräs CBS-johtaja. ”Se on ainoa asia jossa hänen muistinsa ei toimi.”

Salant keskusteli omista kontakteistaan CIA:lla, ja sitä että hän jatkoi monien edeltäjiensä käytäntöjä, eräässä haastattlussa toimittajan kanssa. Hänen mukaansa kontaktit alkoivat helmikuussa 1961, ”kun sain puhelinsoiton CIA-mieheltä, joka sanoi että hänellä on työsuhde Sig Mickelsoniin. Mies sanoi, että ’Pomosi tietää kaiken siitä’.” Salantin mukaan CIA-edustaja pyysi, että CBS jatkaisi editoimattomien uutisfilmien antamista Virastolle ja antaisi Viraston edustajien edelleen kysellä heidän toimittajiltaan asioita. Salant sanoi, ”Sanoin ei toimittajille puhumiseen, ja annoin heidän nähdä uutisfilmit. Tätä kesti vuosia — 70-luvun alkuun.”

Vuosina 1964 ja 1965 Salant palveli supersalaisessa CIA-iskuryhmässä, joka tutki menetelmiä lähettää amerikkalaisia propagandaohjelmia Kiinan kansantasavaltaan. Toiset neljän miehen tutkimusryhmän jäsenet olivat Zbigniew Brzezinski, silloinen Columbia Universityn professori; William Griffith, silloinen valtiotieteen professori Massachusetts Institute of Technologyssa, ja John Haves, silloinen Washington Post Companyn radio-TV:n varajohtaja [5]. Valtion pääedustajat projektissa olivat  Cord Meyer CIA:sta; McGeorge Bundy, silloinen presidentin kansallisen turvallisuuden erikoisavustaja; Leonard Marks, USIAn silloinen johtaja; ja Bill Moyers, silloinen presidentti Lyndon Johnsonin avustaja ja nykyinen CBS:n kirjeenvaihtaja.

Salantin mukanaolo projektissa alkoi puhelinsoitolla Leonard Marksilta, ”joka sanoi minulle, että Valkoinen talo halusi muodostaa neljän ihmisen komitean tutkimaan Yhdysvaltain ulkomaanlähetyksiä Rautaesiripun taakse.” Kun Salant saapui Washingtonin ensimmäiseen tapaamiseen, hänelle sanottiin, että projekti oli CIA:n sponsoroima. ”Sen tarkoitus”, hän sanoi, ”oli määrittää miten parhaalla tavalla järjestää lyhytaaltolähetykset Punaiseen Kiinaan.” Mukana oli CIA-virkamies Paul Henzie, ja neljän komitea matkasi ympäri maailman tutkimassa Voice of American, Armed Forces Radion, Radio Free Europen ja Radio Libertyn pyörittämiä laitoksia, jotka olivat CIA:n pyörittämiä operaatioita tuohon aikaan. Yli vuoden tutkimusten jälkeen he jättivät raportin Moyersille, jossa suositeltiin, että valtio perustaisi TV-lähettämön, jota Voice of America pyörittäisi, ja se lähettäisi lähetyksiä Kiinan kansantasavaltaan. Salan oli vetänyt kaksi kierrosta CBS Newsin johtajana, vuosina 1961-64 ja vuodesta 1966 eteenpäin. Kiina-projektin aikaan hän oli CBS-johtaja.

■ Time ja Newsweek –lehdet. CIA:n ja senaatin lähteiden mukaan Viraston tiedoissa on kirjoitettuja sopimuksia entisten ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien kanssa molempiin viikoittain ilmestyviin uutisjulkaisuihin. Samat lähteet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA lopettanut kaikki toimintansa henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät näille lehdille. Allen Dulles usein hengaili hyvän ystävänsä, edesmenneen Henry Lucen kanssa, joka on perustanut Time ja Life -lehdet, joka salli tiettyjen työntekijöidensä työskennellä Virastolle ja salli työn ja CV-merkintöjen tarjoamisen toisille CIA-operatiiveille, joilta puuttui toimittajakokemusta.

Usean vuoden ajan Lucen henkilökohtainen CIA-lähettiläs oli C.D. Jackson, Time Inc.:n varajohtaja, joka oli Lifen julkaisija vuodesta 1960 hänen kuolemaansa asti vuonna 1964. Kun Timen johtaja Jackson kirjoitti yhdessä CIA:n kanssa tutkimuksen, joka ehdotti amerikkalaisen tiedustelun uudelleenorganisointia 1950-luvun alussa, Jackson, jonka Time-Life -duunit keskeytyivät yhden vuoden ajaksi Valkoisen talon keikalla hänen avustaessaan presidentti Eisenhoweria, hyväksyi tietyt järjestelyt tarjota CIA-työntekijöille peite Time-Lifessa. Jotkut näistä järjestelyistä tehtiin Lucen vaimon, Clare Boothen, tietäessä asiasta. Toiset järjestelyt Timen peitteelle Lucen kanssa töitä tehneiden CIA-viranomaisten mukaan tehtiin Hedley Donovanin, nykyisen Time Inc.:n päätoimittajan, tietäessä asiasta. Donovan, joka otti päätoimituksen haltiin kaikissa Timen julkaisuissa vuonna 1959, kiisti puhelinhaastattelussa sen, että hän olisi tiennyt mitään sellaisista järjestelyistä. ”Minua ei koskaan lähestynyt kukaan ja olisin yllättynyt jos Luce olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt”, Donovan sanoi. ”Lucella oli erittäin tiukka mielipide journalismin ja valtion toiminnan välisestä erosta.”

1950-luvulta 1960-luvun alkuun Timen ulkomaankirjeenvaihtajat osallistuivat CIA:n ”briiffausillallisiin”, jotka olivat samanlaisia kuin mitä CIA piti CBS:lle. Ja Luce, CIA-viranomaisten mukaan, toistuvasti briiffasi Dullesia tai jotain muuta Viraston korkeaa virkamiestä hänen palatessaan hänen useilta ulkomaanmatkoiltaan. Luce ja miehet, jotka pyörittivät hänen lehtiään 1950- ja 60-luvuilla, rohkaisivat ulkomaankirjeenvaihtajia antamaan apua CIA:lle, erityisesti informaatiota joka voisi olla hyödyllistä Virastolle tiedustelutarkoituksissa tai ulkomaalaisten rekrytoinnissa.

Newsweekissa Viraston lähteiden mukaan CIA käytti useiden ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien palveluita järjestelyiden kautta, jotka vanhempi päätoimittaja lehdessä oli hyväksynyt. Newsweekin roikkuja Roomassa 50-luvun puolivälissä ei paljoa salaillut sitä, että hän oli töissä CIA:lle. Malcolm Muir, Newsweekin päätoimittaja sen perustamisesta 1937 sen myyntiin Washington Post Companylle vuonna 1961 asti sanoi haastattelussa, että hänen toimintansa CIA:n kanssa rajoittui yksityisiin briiffauksiin, joita hän piti Allen Dullesille hänen ulkomaanmatkojensa jälkeen, sekä hänen hyväksymiinsä järjestelyihin, joissa Virasto kuulusteli Newsweekin kirjeenvaihtajia. Hän sanoi, että hän ei koskaan tarjonnut peitettä CIA-operatiiveille, mutta että toiset korkeilla paikoilla Newsweekin organisaatiossa ovat saattaneet tehdä niin ilman hänen tietoaan.

”Olisin luullut, että olisi ollut roikkujia, jotka olivat agentteja, mutta en tiennyt keitä he olivat”, sanoi Muir. ”Mielestäni niihin aikoihin CIA piti varsin läheistä yhteyttä vastuullisiin toimittajiin. Aina kun kuulin jotain, joka olisi mielestäni voinut kiinnostaa Allen Dullesia, soitin hänelle… Kerran hän nimitti erään CIA-miehen olemaan yhteyksissä toimittajiimme, henkilö jonka tunsin mutta jonka nimeä en muista. Minulla oli useita ystäviä Allen Dullein organisaatiossa.” Muir sanoi, että Harry Kern, Newsweekin ulkomaanpäätoimittaja vuosina 1945-1956 ja lehden samanaikainen Washingtonin toimituksen johtaja Ernest K. Lindley ”tasaisesti juttelivat eri CIA-henkilöille”.

”Parhaan tietoni mukaan”, sanoi Kern, ”kukaan Newsweekissa ei työskennellyt CIA:lle… Epämuodollisia suhteita oli kyllä. Miksi kukaan olisi allekirjoittanut mitään? Se minkä me tiesimme, me kerroimme CIA:lle ja ulkoministeriölle… Kun minä menin Washingtoniin, puhuin Fosterille tai Allen Dullesille siitä mitä tapahtui. … Meistä se oli ihailtavaa siihen aikaan. Me olimme kaikki samalla puolella.” CIA-viranomaiset sanovat, että Kernin tekemiset Viraston kanssa olivat laajat. Vuonna 1956 hän lähti Newsweekista pyörittämään Foreign Reportsia, Washingtonissa sijatsevaa uutiskirjettä, jonka tilaajista Kern ei suostu puhumaan.

Ernest Lindley, joka pysyi Newsweekissa vuoteen 1961 asti, sanoi eräässä haastattelussa, että hän usein konsultoi Dullesia ja muita korkeita CIA-viranomaisia ennen ulkomaille lähtöä, ja briiffasi heitä palatessaan. ”Allen oli erittäin paljon avuksi minulle ja yritin antaa vastalahjan kun kykenin”, hän sanoi. ”Annoin hänelle mielipiteeni ihmisistä, joita olin tavannut ulkomailla. Kerran tai kaksi hän pyysi minua briiffaamaan suurta joukkoa tiedusteluihmisiä; kun palasin Aasian-Afrikan konferenssista vuonna 1955, esimerkiksi; he pääosin halusivat tietää eri ihmisistä.”

Washingtonin toimiston johtaja Lindley sanoi saaneensa tietää Malcolm Muirilta, että lehden roikkujat Kaakois-Euroopassa olivat CIA-sopimustyöntekijöitä — heille annettiin CV-merkintä johdon kanssa hoidetuin järjestelyin. ”Muistan kun se tuli esiin — oliko se hyvä vai huono idea pitää tätä henkilöä Virastosta; lopulta päätettiin, että yhteydenpitoa ei jatkettaisi”, Lindley sanoi.

Kun Washington Post Company osti Newsweekin, julkaisja Philip L. Graham sai tietoa Viraston henkilöiltä, että CIA joskus käytti lehteä peitetarkoituksiin, CIA-lähteet sanovat. ”Se oli laajalti tiedossa, että Phil Graham oli sellainen jolta saisi apua”, entinen Viraston varajohtaja sanoo. ”Frank Wisner oli hänen kanssaan tekemisissä”. Wisner, CIA:n varajohtaja vuodesta 1950 hänen vuoden 1965 itsemurhaansa asti oli Viraston ”pimeiden” operaatioiden järjestelijä, joihin kuului myös monia toimittajia. Wisner tykkäsi paukutella henkseleitään ”mahtavasta Wurlitzerista”, ihmeellisestä propagandainstrumenteista jonka hän oli rakentanut lehdistön avulla. Phil Graham oli mahdollisesti Wisnerin läheisin ystävä. Mutta Graham, joka teki itsemurhan vuonna 1963, ilmeisesti ei tiennyt mitään peitejärjestelyistä Newsweekin kanssa, CIA-lähteet sanovat.

Vuosina 1965-66 akkreditoitu Newsweekin roikkuja Kaukoidässä oli itse asiassa CIA:n sopimustyöntekijä, joka tienasi vuosittain $10,000 palkkaa Virastolta, kertoo Robert T. Wood, silloinen CIA-viranomainen Hong Kongin toimistolla. Jotkut Newsweekin kirjeenvaihtajat ja roikkujat jatkoivat salaisten yhteyksien pitoa Viraston kanssa 1970-luvulle asti, CIA-lähteet sanovat.

TietoViraston tekemisistä Washington Postin kanssa oli äärimmäisen hämärää. CIA-viranomaisten mukaan jotkut Postin roikkujat ovat olleet CIA-työntekijöitä, mutta nämä kaikki viranomaiset sanovat, etteivät he tunnet ketään Postin johdossa, joka olisi ollut tietoinen järjestelyistä.

Kaikki päätoimittajat ja vastaavat päätoimittajat Postissa vuodesta 1950 lähtien sanovat, että he eivät tienneet yhdestäkään Viraston muodollisesta suhteesta roikkujiin tai Postin työntekijöihin. ”Jos jotain tehtiin, Phil teki sen meidän tietämättämme”, sanoi eräs. Viraston virkamiehet, eivät kuitenkaan väittäneet että Postin työntekijät olisivat salaa olleet Viraston kanssa tekemisissä heidän työskennellessään lehdelle. [6]

Katharine Graham, Philip Grahamin leski ja Postin nykyinen julkaisija, sanoo että hänelle ei ole kerrottu CIA:n suhteista Postiin tai Newsweekiin. Marraskuussa 1973 rva Graham soitti William Colbylle ja kysyi oliko Postin roikkujat tai työntekijät kytköksissä CIA:han. Colby vakuutti, että yksikään työntekijä ei ollut Viraston palkkalistoilla, mutta Virasto kieltäytyi keskustelemasta roikkujien kysymyksestä.

Louisville Courier‑Journal. Joulukuusta 1964 maaliskuuhun 1965 CIA:n peiteoperatiivi nimeltään Robert H. Campbell työskenteli Courier‑Journalissa. Korkeiden CIA-lähteiden mukaan Campbell palkattiin lehteen Norman E. Isaacsin tekemin järjestelyin, joka oli silloinen Courier‑Journalin vastaava päätoimittaja. Barry Bingham Sr., silloinen lehden julkaisija, tiesi myös järjestelyistä, lähteet sanovat. Sekä Isaacs että Bingham kiistävät tietävänsä siitä, että Campbell oli tiedusteluagentti kun hänet palkattiin.

Campbellin palkkaamisen monimutkainen saaga paljastui Courier‑Journalin tarinassa, jonka on kirjoittanut James R Herzog maaliskuun 27. 1976 senaatin komitean tutkimusten aikaan. Herzogin kertomus alkaa: ”Kun 28-vuotias Robert H. Campbell palkattiin Courier‑Journalin toimittajaksi joulukuussa 1964, hän ei osannut kirjoittaa kirjoituskoneella eikä hän tiennyt paljoakaan uutisten kirjoittamisesta.” Kertomus lainaa lehden entistä vastaavaa päätoimittajaa, joka sanoo että Isaacs sanoi hänelle että Campbell palkattiin CIA:n pyynnöstä: ”Norman sanoi, että kun hän oli Washingtonissa (vuonna 1964), häntä oltiin pyydetty lounaalle joidenkin hänen ystäviensä luokse, jotka olivat töissä CIA:lle (ja että) hän halusi lähettää tämän nuoren kaverin saamaan vähän tietoa uutistoimittamisesta.” Kaikki Campbellin palkkaamisen aspektit olivat erittäin epätavallisia. Hänen taustojaan ei tarkistettu, ja hänen CV:ssään luki seuraavat asiat: ”Isaacsilla on kirjeenvaihtoa ja tutkimusta tästä miehestä” sekä ”Palkattu tilapäistyöhön — taustoja ei tarvitse tarkastaa eikä niitä ole tarkistettu.”

Campbellin journalististen kykyjen taso pysyi yhdenmukaisena koko hänen aikansa lehdessä, ”Campbellin tuottama matsku oli melkein lukemiskelvotonta”, sanoi entinen kaupunkiuutisten apulaispäätoimittaja. Eräs Campbellin suurista reportaasiprojekteista koski puisia intiaaneja. Sitä ei koskaan julkaistu. Hänen aikanaan lehdessä Campbell kävi baarissa muutaman askeleen päässä toimistosta, jossa hän ajoittain muutaman drinkin jälkeen paljasti kanssaryyppääjille olevansa CIA-työntekijä.

CIA-lähteiden mukaan Campbellin aika Courier‑Journalissa järjesteltiin tarjoamaan hänelle CV-merkintä journalistikokemuksesta, joka lisäisi uskottavuutta tulevaisuuden toimittajapeitehommissa ja opettaisi hänelle jotain sanomalehtibisneksestä.  Courier‑Journalin tutkimukset paljastivat myös, että ennen Louisvilleen tuloaan hän oli työskennellyt lyhyen aikaa Hornellille, New Yorkissa, Evening Tribunelle, jota julkaisi Freedom News, Inc. CIA-lähteet sanoivat, että Virasto oli järjestellyt tämän lehden johdon kanssa, että Campbell sai töitä. [7]

Courier‑Journalissa Campbell palkattiin Isaacsin tekemin ja Binghamin hyväksymin järjestelyin, sanovat CIA:n ja senaatin lähteet. “Me maksoimme Courier‑Journalille niin että he voisivat maksaa hänen palkkansa”, sanoi Viraston virkamies, joka oli mukana transaktiossa. Näihin väitteisiin Isaacs vastasi kirjeellä. Hän oli lähtenyt Louisvillestä Wilmingtoniin, Delawareen, johtaakseen News & Journalia. Hän sanoi: “Kaikki mitä voin sanoa, on toistaa yksinkertaista totuutta — että koskaan, ei missään olosuhteissa, tai minään aikana, en ole tietoisesti palkannut valtion agenttia. Olen myös yrittänyt kaivella muistiani, mutta Campbellin palkkaaminen oli minulle niin merkityksetön, että mitään ei muistu mieleen… Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö minua oltaisi joitu ‘jäynätä.’”. Barry Bingham Sr. sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ole muistikuvaa Campbellin palkkaamisesta ja kiisti, että hän olisi tiennyt mistään järjestelyistä lehden johdon ja CIA:n välillä. CIA-viranomaiset sanoivat, että Binghamin kontaktien avulla Courier‑Journal antoi apua Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. Courier-Journalin yksityiskohtaiset etusivun jutut Campbellin palkkaamisesta toteutti Barry Bingham Jr., joka seurasi isäänsä päätoimittajana ja lehden julkaisijana vuonna 1971. Artikkeli on ainoa suuri lehden julkaisema tutkimus omasta toiminnasta, joka tästä aiheesta on ilmestynyt. [8]

■ American Broadcasting Company ja National Broadcasting Company. CIA-viranomaisten mukaan ABC jatkoi peitteen tarjoamista 1960-luvun ajan. Yksi oli Sam Jaffe, jonka CIA-viranomaiset sanovat tehneen salaisia keikkoja Virastolle. Jaffen on tunnustettu ainoastaan tarjonneen informaatiota. Lisäksi toinen tunnettu kanavan kirjeenvaihtaja teki salaisia keikkoja Virastolle CIA-lähteiden mukaan. Senaatin kuulemisten aikaan Viraston virkamiehet korkeimmilla tasoilla toimineet virkamiehet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA:lla edelleen aktiivinen suhde ABC-kanavaan. Kaikki peitejärjestelyt tehtiin lähteiden mukaan ABC-johtajien tiedossa.

Nämä samat lähteet väittivät tietävänsä vain vähän Viraston suhteista NBC:hen, paitsi että useat kanavan ulkomaankirjeenvaihtajat tekivät keikkoja Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. ”Se oli sellainen juttu mitä ihmiset tekivät silloin”, sanoi Richard Wald, NBC Newsin johtaja vuodesta 1973 lähtien. ”En yllättyisi jos ihmiset täällä — mukaanlukien tuon ajan kirjeenvaihtajat — olisivat olleet yhteyksissä Virastoon.”

■ Copley Press, ja sen sivuliike Copley News Service. Tämän suhteen, jonka toimittajat Joe Trento ja Dave Roman paljastivat Penthouse-lehdelle, on CIA-viranomaisten mukaan sanottu olevan Viraston eräs tuottavimmista mitä tulee ”ulkopuolisen” peitteen saamiseen sen työntekijöille. Copley omistaa yhdeksän sanomalehteä Kaliforniassa ja Illinoisissa — mm.  San Diego Union ja Evening Tribune. Trento/Romanin kertomus, jota rahoitettiin tutkivan journalismin rahastosta, esittää, että ainakin 23 Copley News Servicen työntekijää teki työtä CIA:lle. ”Viraston mukanaolo Copleyn organisaatiossa on niin laajaa, että on lähes mahdotonta selvittää sitä”, sanoi CIA-viranomainen, joka kysyi suhteesta vuonna 1976. Toiset Viraston viranomaiset sanoivat, että  James S. Copley, ketjun omistaja vuoden 1973 kuolemaansa asti, henkilökohtaisesti teki suurimman osan peitejärjestelyistä CIA:lle.

Trenton ja Romanin mukaan Copley henkilökohtaisesti antoi uutispalvelunsa vapaaehtoiseksi senaikaiselle presidentti Eisenhowerille toimimaan ”silminä ja korvina” ”kommunistiuhkaa vastaan latinalaisessa ja Keski-Amerikassa” ”tiedustelupalveluillemme”. James Copley oli myös ohjaavana kätenä Inter‑American Press Associationissa, CIA:n rahoittamassa organisaatiossa, jonka jäsenistö koostui vahvasti oikeistolaisista latinalaisen Amerikan uutisten päätoimittajista.

■ Muut suuret uutisorganisaatiot. Viraston viranomaisten mukaan CIA-tiedoissa kuvataan muita peitejärjestelyitä seuraaville uutisorganisaatioille: New York Herald‑Tribune, Saturday‑Evening Post, Scripps‑Howard sanomalehdet; Hearst sanomalehdet; Seymour K. Freidin, Hearstin nykyisen Lontoon toimituksen johtaja ja entinen Herald‑Tribunen päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja, joka on tunnistettu CIA-operatiiviksi Viraston lähteissä; Associated Press; [9] United Press International; Mutual Broadcasting System; Reuters ja Miami Herald. Heraldin peitejärjestelyt, CIA-viranomaisten mukaan, olivat epätavallisia, sillä ne tehtiin “CIA:n toimistolla Miamissa, ei CIA:n päämajassa”.

“Ja tuo on vain lyhyt pätkä listaa”, CIA-hierarkiassa palvelleen sanoin. Kuten monet lähteet, tämä viranomainen sanoi, että ainoa tapa lopettaa epävarmuudet koskien toimittajien antamaa apua CIA:lle on paljastaa CIA-tiedostojen sisältö — jotain mitä melkein kaikki 35% nykyisistä ja entisistä vuoden aikana haastatelluista CIA-viranomaisista vastustaa.

Colby nuolee haavojaan

CIAN: TOIMITTAJIEN KÄYTTÖ JATKUI KÄYTÄNNÖSSÄ muuttumattomana vuoteen 1973 asti, jolloin vastauksena julkiseen paljastukseen siitä, että Virasto oli salaa käyttänyt amerikkalaistoimittajia, William Colby alkoi leikata ohjelmaa. Hänen julkisessa lausunnossaan Colby esitti kuvan siitä, että toimittajien käyttöä oltiin vähennetty ja sillä oli vähemmän painoarvoa Virastolle.

Sitten hän käynnisti sarjan toimia, joiden tarkoitus oli vakuuttaa lehdistö, kongressi ja kansa siitä, että CIA oli päässyt eroon uutisbisneksestä. Mutta Viraston virkamiesten mukaan Colby oli itse asiassa heittänyt suojaverkon hänen arvokkaan tiedustelu- ja toimittajayhteisön päälle. Hän käski alamaisiaan pitämään yllä Viraston suhteita parhaisiin toimittajakontakteihin samalla kun hän pani poikki viralliset suhteet moniin epäaktiivisiin, suhteellisen tuottamattomiin tai ainoastaan marginaalisen tärkeisiin tahoihin. Colbyn käskystä viraston tietoja läpikäydessään viranomaiset saivat selville, että monet toimittajat eivät tehneet mitään hyödyllistä CIA:lle vuosiin. Sellaiset suhteet, joita mahdollisesti oli satoja, lopetettiin vuosien 1973-1976 välillä.

Sillä aikaa tärkeät CIA-operatiivit, jotka oli sijoitettu joidenkin suurten sanomalehtien ja TV-kanavien toimituksiin saivat potkut ja muuttuivat roikkujiksi tai freelancereiksi, mikä näin mahdollisti Colbyn vakuuttaa huolestuneille päätoimittajille, että heidän toimituksissaan ei ollut CIA-työntekijöitä. Colby myös pelkäsi, että jotkut arvokkaat roikkujaoperatiivit saattaisivat paljastua jos Viraston suhteiden syynäämistä journalisteihin jatkettaisiin.

Jotkut näistä henkilöistä saivat uudet tehtävät niinkutsutuissa omissa julkaisuissa — ulkomaan julkaisuissa ja TV-yhtiöissä, jotka salaa olivat CIA:n rahoittamia ja työllistämiä. Toiset journalistit, jotka olivat allekirjoittaneet muodollisen sopimuksen CIA:n kanssa — mikä teki heistä viraston työntekijän — vapautettiin palveluksesta, ja heitä pyydettiin jatkamaan työntekoa vähemmän muodollisten järjestelyjen alaisuudessa.

Marraskuussa 1973 monien tällaisten muutosten jälkeen Colby kertoi New York Timesin ja Washington Starin toimittajille ja päätoimittajille, että Virastolla oli ”noin kolme tusinaa” amerikkalaisia uutistoimittajia ”CIA:n palkkalistoilla”, mm. viisi jotka työskentelivät ”yleisissä uutisorganisaatioissa”. Kuitenkin vaikka senaatin tiedustelukomitea piti kuulemisensa vuonna 1976, erään korkean tahon CIA-lähteen mukaan CIA jatkoi sen yhteydenpitoa 75-90:n kaikensorttisiin journalisteihin — johtajiin, toimittajiin, roikkujiin, valokuvaajiin, kolumnisteihin, toimiston tiskinpitäjiin ja TV-kuvausryhmien jäseniin. Yli puolet näistä oli siirretty pois CIA:n palkkalistoilta, mutta he olivat silti salassapitosopimuksen velvoittamia. Edustajainhuoneen tiedustelukomitean, jota veti edustaja Otis Pike, julkaisemattoman raportin mukaan ainakin 15 uutisorganisaatiota edelleen tarjosi peitteitä CIA-operatiiveille vuonna 1976.

Colby, joka oli rakentanut maineensa eräänä kaikkein kyvykkäimmistä peitetoiminnan taktikoijista CIA:n historiassa, oli itse pyörittänyt journalisteja salaisissa operaatioissa ennen johtajaksi ryhtymistään vuonna 1973. Mutta jopa hänestä sanoivat hänen lähimmät tuttavansa, että hän oli järkyttynyt siitä miten laajamittaisesti ja hänen mielestään harkitsemattomasti Virasto oli jatkuvasti käyttänyt toimittajia silloin kun hän astui johtajan pestiin. “Liian hyvämaineista”, johtaja usein sanoi eräille henkilöille ja uutisorganisaatioille, jotka silloin työskentelivät CIA:lle. Toiset Virastossa viittaavat heidän parhaiten tunnettuihin journalistikätyreihinsä “brändiniminä.”

“Colbyn huoli oli, että hän saattaisi menettää resurssin kokonaan ellemme olisi hieman enemmän varovaisia siitä keitä me käytimme ja miten hankimme heidät”, selitti eräs entinen varajohtaja. Colbyn senjälkeisten toimien tarkoitus oli siirtää Viraston kytkökset pois niinkutsutuista “suurista” ja keskittyä sen sijaan pieniin sanomalehtitoimitusketjuihin, TV-ryhmiin ja sellaisiin erikoisjulkaisuihin kuten kauppalehtiin ja uutiskirjeisiin.

William Colby
William Colby

Colbyn lähdettyä Virastosta tammikuun 28. päivä 1976 hänen jälkeensä ohjat otti George Bush, ja CIA julisti uuden politiikan: “Voimassa välittömästi, CIA ei aio solmia sopimuksia tai maksaa yhdellekään täysipäiväiselle tai osa-aikaiselle uutistoimittajalle, joka on akkreditoitu yhteenkään Yhdysvaltain uutistoimistoon, sanomalehteen, viikkolehteen, radio- tai televisiokanavaan tai -verkostoon”. Tämän julistuksen aikaan Virasto tunnusti, että politiikka johtaisi sopimuksen irtisanomiseen vajaa puolessa 50:stä journalistista, jotka edelleen olivat Viraston kanssa tekemisissä. Ilmoituksen teksti huomautti, että CIA haluaisi ”toivottaa tervetulleeksi” vapaaehtoisen, palkattoman yhteistyön journalistien kanssa. Näin monet suhteet pysyivät sellaisinaan.

Viraston haluttomuus lopettaa journalistien käyttöä ja sen jatkuvat suhteet eräiden uutispomojen kanssa olivat suurelta osin kahden tiedustelupelin kahden perusfaktan tulosta: journalistipeite on ideaali johtuen toimittajan työn tutkivasta luonteeta; ja monet toisista institutionaalisten peitteiden lähteistä CIA oli evännyt viime vuosina firmoilta, säätiöiltä ja koulutusinstituutioilta, jotka kerran tekivät Viraston kanssa yhteistyötä.

“On vaikeaa pyörittää salaista virastoa tässä maassa”, selitti korkean tason CIA-viranomainen. “Me olemme ambivalentteja tiedustelun suhteen. Ulkomaille tarvitsemme peitteitä. Mutta me olemme taistelleet suojan löytämisen ja sen antamisen puolesta. Rauhanturvajoukot ovat pois kysymyksestä, kuten on myös USIA, säätiöt ja vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet poissa kysymyksestä vuodesta ’67 lähtien, ja Fulbrightien (Fulbright-tutkijat) suhteen olemme itse asettaneet kiellon. Jos haluaa ottaa amerikkalaisen yhteiskunnan ja laittaa vierekkäin ne jotka voisivat tehdä CIA:lle töitä ja jotka eivät, siinä on tosi vähän potentiaalia. Edes ulkoasiainministeriö ei halua meitä. Joten mihin hittoon sitä menee? Bisnes on kivaa, mutta lehdistö on luonnollinen. Yksi journalisti on 20 agentin arvoinen. Hänellä on pääsy, kyky kysyä kysymyksiä ilman, että hän herättää epäilyä.”

Churchin komitean rooli

HUOLIMATTA NÄYTÖSTÄ KOSKIEN CIA:N LAAJALLE LEVINNYTTÄ journalistien käyttöä, senaatin tiedustelukomitea ja sen työntekijät päättivät olla kyselemättä yhdeltäkään toimittajalta, päätoimittajalta, julkaisijalta tai TV-pomolta joiden suhteet Virastoon on kirjattu CIA-tietoihin.

Senaatin ja Viraston lähteiden mukaan journalistien käyttö oli yksi kahdesta tutkimusalueesta, joilla CIA meni uskomattoman pitkälle. Toinen oli Viraston jatkuva ja laajamittainen akateemikkojen käyttö rekrytointi- ja tiedonkeräystarkoituksiin.

Molemmissa tapauksissa lähteiden mukaan entiset johtajat Colby ja Bush ja CIA:n erikoisneuvonantaja Mitchell Rogovin kykenivät vakuuttamaan keskeiset komitean jäsenet siitä, että täysi tutkinta tai edes rajattu julkinen paljastus aktiviteettien laajuudesta tekisi korvaamatonta vahinkoa kansakunnan tiedustelutoiminnalle, sekä satojen henkilöiden maineelle. Colbyn raportoitiin olleen erityisen vakuuttava esittäessään, että paljastus saisi aikaan nykypäivän “noitavainot”, joissa uhrit olisivat toimittajia, julkaisijoita ja päätoimittajia.

Walter Elder, entisen CIA-johtaja McConen varajohtaja ja Viraston yhteyshenkilö Churchin komitealle, esitti että komitealta puuttui toimintavaltuus koska CIA ei ollut käyttänyt journalisteja väärin; suhteet olivat vapaaehtoisia. Elder käyttää esimerkkinä Louisville Courier‑Journalia. “Church ja muut komiteassa olivat niskakarvat pystyssä Courier‑Journalista”, eräs Viraston viranomainen sanoi, “kunnes me huomautimme, että me olimme menneet päätoimittajalta pyytämään peitettä, ja päätoimittaja oli sanonut, ‘Selvä.’”

Jotkut Churchin komitean jäsenistä ja työntekijöistä pelkäsivät, että Viraston viranomaiset olivat saaneet tutkimuksen omaan ohjaukseensa ja että heitä höynäytettäisiin. “Virasto oli äärimmäisen fiksu sen suhteen ja komitea pelasi suoraan sen pussiin”, sanoi eräs kongressilähde, joka oli tietoinen kaikista tutkinnan aspekteista. ”Church ja jotkut muut jäsenet olivat enemmän kiinnostuneita otsikoihin pääsystä kuin vakavan tutkimuksen tekemisestä. Virasto esitti, että se paljasti paljon aina kun siltä kysyttiin agenttitouhuista — salamurhista ja salaisista aseista ja James Bond -operaatioista. Sitten kun piti puhua asioista, joista he eivät halunneet puhua, jotka olivat virastolle paljon tärkeämpiä, Colby erityisesti vedätti. Ja komitea nieli sen purematta.”

Senaatin tutkimuskomiteaa journalistien käytöstä veti William B. Bader, entinen CIA-tiedusteluviranomainen, joka palasi hetkeksi Virastoon tänä vuonna varajohtajaksi CIA-johtaja Stansfield Turnerille, joka on nyt korkean tason tiedusteluvirkamies puolustusministeriössä. Baderia avitti David Aaron, joka nyt palvelee Zbigniew Brzezinskin alaisuudessa, joka on presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.

Senaatin tukimustyöntekijöiden mukaan sekä Bader että Aaron olivat järkyttyneitä siitä informaatiosta, mitä CIA-tiedoissa luki toimittajista; he halusivat senaatin uuden jatkuvan CIA-valvontakomission tekevän lisätutkimuksia. Tuo komitea kuitenkin oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa kirjoittaessaan uutta säännöstöä CIA:lle, ja sen jäsenet sanoivat ettei heillä ollut kiinnostusta syventyä CIA:n lehdistön käyttöön enempää.

Baderin tutkimukset tehtiin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän ensimmäinen pyyntönsä erityisinformaatiosta koskien toimittajien käyttöä evättiin CIA:n päästä sillä perusteella, että valta-asemaa ei oltu käyttetty väärin aj että nykyiset tiedusteluoperaatiot vaarantuisivat. Senaattorit Walter Huddleston, Howard Baker, Gary Hart, Walter Mondale ja Charles Mathias — jotka olivat olleet kiinnostuneita CIA:n ja lehdistön aiheesta — olivat samalla tavalla huolissaan kuin Bader CIA:n reaktiosta. Usean puhelun ja tapaamisen jälkeen yhdessä CIA-johtaja George Bushin ja muiden Viraston viranomaisten kanssa senaattorit vaativat, että komitean henkilöstölle annettaisiin informaatiota CIA:n lehdistötoiminnan laajuudesta. Lopulta Bush suostui komentamaan tiedostojen läpikäynnin ja antaa ne tiedostot, jotka käsittelivat operaatioita joissa journalisteja oltiin käytetty. Mutta Bader tai komitea ei saisi raakamateriaalia, Bush intti. Sen sijaan johtaja päätti, että hänen alaisensa tiivistäisivät materiaalin yhden kappaleen tiivistelmiksi, jotka kuvaisivat yleisluontoisesti jokaisen toimittajan aktiviteetteja. Tärkeimpänä Bush määräsi, että journalistien ja uutisorganisaatioiden nimiä, joihin nämä liittyivät, ei paljastettaisi tiivistelmissä. Jotain viitteitä siitä, millä alueella toimittaja oli palvellut ja yleinen kuvaus uutisorganisaatiosta, jossa tämä oli työskennellyt, annettaisiin.

Tiivistelmien tuottaminen oli vaikeaa, sanovat hommaa valvoneet CIA-viranomaiset. Ei ollut olemassa mitään ”toimittajatiedostoja” itsessään ja informaatio piti kerätä eri lähteistä, mikä heijasteli CIA:n erittäin siiloutunutta luonnetta. Tapausviranomaiset, jotka käsittelivät toimittajia, antoivat joitain nimiä. Tiedostoja kaivettiin eri salaoperaatioista, joissa tuntui loogiselta että journalisteja olisi käytetty. Merkittävää kyllä, kaikki toimittajien tekemä työ Virastolle oli salaoperaatioiden kategoriassa, ei ulkomaantiedustelun. Vanhat tiedot ulkomaan toimistoista oli pyyhitty. ”Meidän oli todella sekoitettava”, sanoi eräs viranomainen.

Useiden viikkojen jälkeen Bader alkoi saada tiivistelmiä, joita oli yli 400 siihen mennessä kun Virasto oli saanut tietojen kaivelun loppuun.

Virasto pelasi luvuilla komitean kanssa kiinnostavaa peliä. Ne, jotka valmistelivat materiaalia, sanovat että oli fyysisesti mahdotonta tuottaa kaikkia Viraston tietoja nähtäville toimittajien käytöstä. ”Me annoimme heille laajan, edustavan kuvan”, sanoi eräs viranomainen. ”Me emme koskaan esittäneet, että se oli kokonaiskuva kaikista aktiviteeteista 25 vuoden ajalta, tai kaikkia niitä toimittajia jotka meille oli keikkaa tehneet,” Suhteellisen pieni määrä noista tiivistelmistä kuvasi ulkomaantoimittajien aktiviteetteja — mm. ne jotka työskentelivät roikkujina amerikkalaisille julkaisuille. Ne viranomaiset, jotka olivat eniten perillä aiheesta, sanoivat että 400:n amerikkalaistoimittajan luku on oikean luvun alakantissa siitä keillä oli salaisia suhteita ja ketkä tekivät salaisia keikkoja.

Bader ja muut, joille hän kuvasi tiivistelmien sisältöä, välittömästi tulivat joihinkin yleisluontoisiin johtopäätelmiin: pelkkä salaisten toimittajasuhteiden lukumäärä oli paljon suurempi kuin mitä CIA oli koskaan antanut ymmärtää; ja että Viraston toimittajien sekä uutispamppujen käyttö oli ensimmäisen kertaluokan tiedustelukätyröintiä. Toimittajat olivat olleet mukana melkein kaikenlaisissa kuviteltavissa olevissa operaatioissa. Yli 400:sta henkilöstä, joiden aktiviteetteja oli tiivistetty, noin 200-250 oli ”työtä tekeviä toimittajia” termin yleisessä merkityksessä — toimittajia, päätoimittajia, kirjeenvaihtajia, valokuvaajia — loput olivat töissä nimellisesti, kustantamoissa, toimialajulkaisuissa ja uutiskirjeissä.

Silti tiivistelmät olivat nimenomaan sitä: tiivistettyjä, epätarkkoja, hämäriä, epätäydellisiä. Niitä voitaisiin tulkita löyhästi monella eri tavalla. Ja ne eivät mitenkään kertoneet siitä, että CIA oli käyttänyt auktoriteettiaan väärin manipuloimalla amerikkalaislehtien pääkirjoituksien ja TV-reportaasien sisältöä.

Baderin kuumotus siitä mitä hän oli löytänyt sai hänet kysymään neuvoa useilta kokeneilta ulkomaansuhteiden ja tiedustelun tahoilta. He ehdottivat, että hän painaisi päälle ja vaatisi lisäinformaatiota ja antaisi niille komitean jäsenille, joihin hän luottaisi eniten, yleisen idean siitä mitä tiivistelmät paljastivat. Bader jälleen meni senaattorien Huddleston, Baker, Hart, Mondale ja Mathias luokse. Sillä aikaa hän sanoi CIA:lle, että hän halusi nähdä lisää — kokonaisia tiedostoja mahdollisesti sadasta henkilöstä, joiden aktiviteetit oli tiivistelmissä. Pyyntö evättiin suorilta käsin. Virasto ei antaisi enempää tietoja aiheesta. Piste.

CIA:n jyrkkyys johti uskomattomaan illallistapaamiseen viraston päämajassa maaliskuussa 1976. Läsnäolijoihin kuului senaattorit Frank Church, joka oli nyt saanut Baderilta briiffausta; John Tower, komitean varapuheenjohtaja; Bader; William Miller, komitean henkilöstöjohtaja; CIA-johtaja Bush; Viraston neuvonantaja Rogovin; ja Seymour Bolten, korkea-arvoinen CIA-operatiivi, joka vuosien ajan oli ollut Saksan toimiston päällikkö sekä Willy Brandtin tapausviranomainen. Bush oli ottanut Boltin avustajakseen käsittelemään komitean tietopyyntöjä journalisteista ja akateemikoista. Illallisella Virasto piti kiinni kieltäytymisestään tarjota enempää tietoja. Eikä se antaisi komitealle nimiä kenestäkään yksittäisestä journalistista, joita 400:ssa tiivistelmässä oli käsitelty, tai uutisorganisaatioista joihin he kytkeytyivät. Keskustelu kuumeni, sanoivat osallistujat. Komitean edustajat sanoivat, etteivät he voineet toteuttaa mandaattiaan — määrittää oliko CIA käyttänyt väärin sen valta-asemaa — ilman lisätietoja. CIA sanoi, että se ei voinut suojella legitiimejä tiedusteluoperaatioitaan tai sen työntekijöitä jos lisäpaljastuksia tehtäisiin komitealle. Monet toimittajat olivat sopimustyöntekijöitä Virastolle, Bush sanoi yhdessä kohtaa, ja että CIA ei ollut enempää velvoitettu heille kuin kenelle muullekaan agentille.

Lopulta erittäin epätavallinen sopimus saatiin paukutetuksi läpi: Bader ja Miller saisivat luvan tarkastella ”siivottuja” versioita täysistä tiedostoista 25:sta valitusta journalistista tiivistelmissä; mutta journalistien nimet ja heidät työllistäneet uutisorganisaatiot siivottaisiin pois, kuten myös siivottaisiin CIA-työntekijöiden nimet, joita tiedostoissa mainittiin. Church ja Tower saisivat luvan tarkastella 25:n tiedoston siivoamattomia versioita — määrittääkseen että CIA ei piilotellut mitään muita tietoja kuin pelkät nimet. Koko diili perustui sopimukselle, ettei kukaan, Bader, Miner, Tower tai Church paljastaisi tiedostojen sisältöjä toisille komitean jäsenille tai henkilökunnalle.

Bader alkoi kästellä 400+ tiivistelmää jälleen kerran. Hänen tavoitteensa oli valita 25, jotka perustuen hätäiseen informaatioon tiivistelmissä olisivat läpileikkaus kaikesta. CIA:n toiminnan päivämäärät, yleiset kuvaukset uutisorganisaatioista, toimittajatyypit ja salaoperaatiot olivat kaikki mukana hänen laskelmissaan.

Niistä 25 tiedostosta, jotka hän sai vastauksena, CIA-viranomaisten ja senaatin lähteiden mukaan, syntyi väistämätön johtopäätelmä: että laajuudessa jota ei koskaan aiemmin oltu epäilty, CIA oli 1950-, 60- ja jopa 70-luvulla keskittänyt suhteensa journalisteihin kaikkein nimekkäimmillä Amerikan lehdistön sektoreilla, mm. maan neljässä tai viidessä suurimmassa sanomalehdessä, TV-kanavalla ja kahdessa suuressa viikoittaisessa julkaisussa. Huolimatta nimien ja kytkösten siivoamisesta 25:sta yksityiskohtaisesta tiedostosta, joista jokainen oli 3-11 tuumaa paksu, informaatio oli yleensä riittävää identifioimaan suurinpiirtein joko toimittajan, hänen kytköksensä tai molemmat — erityisesti koska niin moni heistä oli alallaan tunnettuja.

“Suhteet ovat uskomattoman laajalle levinneet”, Bader raportoi senaattoreille. ”Ei tarvitse manipuloida Time-lehteä, esimerkiksi, koska Viraston ihmiset ovat johdossa.”

Ironisesti yksi eräs suurista uutisorganisaatioista, joka asetti rajat CIA:n kanssa toimimiselle, Viraston viranomaisten mukaan, oli ehkäpä suurin pääkirjoituskontakti Viraston pitkässä listassa tavoitteita ja politiikkaa: U.S. News and World Report. Edesmennyt David Lawrence, U.S. Newsin kolumnisti ja perustajapäätoimittaja, oli Allen Dullesin läheinen ystävä. Mutta hän toistuvasti kieltäytyi CIA:n johtajan pyynnöistä käyttää lehteä peitetoimintaan, lähteet sanovat. Erään kerran Lawrence komensi hänen alaisinaan olevia päätoimittajia uhkailemalla potkia kenet tahansa U.S. Newsin työntekijän joka saataisiin kiinni muodollisesta suhteesta Viraston kanssa. Entinen lehden vastaava päätoimittaja myönsi, että sellaisia komentoja oltiin kuultu. CIA-lähteet kieltäytyivät sanomasta, kuitenkin, oliko lehti poissa käytöstä Virastolle Lawrencen kuoleman jälkeen vuonna 1973 vai oliko Lawrencen käskyjä noudatettu.

Sillä aikaa Bader pyrki saamaan lisää informaatiota CIA:lta, erityisesti Viraston nykyisistä suhteista journalisteihin. Hänelle tuli vastaan kiviseinä. “Bush ei ole tehnyt mitään tähän mennessä”, Bader sanoi. “Mikään tärkeistä operaatioista ei ole muuttunut edes marginaalisella tavalla.” CIA kieltäytyi myös henkilöstön pyynnöistä saada lisää informaatiota koskien akateemikkojen käyttöä. Bush alkoi usuttaa komitean jäseniä rajaamaan sen pyyntöjä molemmilla aloilla ja salaamaan sen löydökset loppuraportissa. “Hän intti, ’Älkää vittuilko näille jätkille lehdistössä tai kampuksilla’, vedoten siihen että he olivat ainoat tahot julkisuudessa joilla oli enää mitään uskottavuutta jäljellä”, eräs senaatin lähde raportoi. Colby, Elder ja Rogovin vonkasivat myös yksittäisiä komitean jäseniä pysymään hiljaa siitä mitä henkilöstö oli saanut tietää. “Paljon sanottin, että jos tämä pääsisi julkisuuteen, journalismin suurimmat nimet tahrautuisivat”, sanoi toinen lähde. CIA:n suhteiden akateemikkoihin ja toimittajiin paljastumista pelännyt CIA sulkisi kaksi niistä muutamasta agenttirekrykanavasta, joita edelleen oli auki.  “Paljastumisen vaara ei ole kolikon toinen puoli”, selitti eräs salaisten operaatioiden CIA-asiantuntija. “Tämä ei ole mitään mitä vastapuoli ei tiedä. Viraston huoli on, että peitteestä kieltäydyttäisiin toisella alalla.”

Senaattori, joka oli Viraston lobbauksen kohteena myöhemmin, sanoi: “CIA:n näkökulmasta tämä oli korkein, kaikkein arkaluontoisin salaohjelma kaikista…. se oli paljon suurempi osa operaatiojärjestelmää kuin alunperin oltiin annettu ymmärtää.” Hän lisäsi, “Minulla oli suuri pakkomielle painottaa pointtia, mutta liian myöhään… Jos me olisimme vaatineet, he olisivat menneet lain reittiä ja tapelleet siitä.”

Pistoolia esitellään Churchin komiteassa
Pistoolia esitellään Churchin komiteassa

Komitealta oli loppumassa aika. Monien työntekijöiden mielestä se oli kuluttanut resurssinsa etsiessään CIA-salamurha-aikeita ja myrkkykynäkirjeitä. Se oli tutkinut journalisteja melkein läpällä. Ohjelman ulottuvuudet ja CIA:n herkkyys informaation tarjoamiselle siitä olivat yllättäneet komitean ja sen työntekijät. CIA:n valvontakomissiolla, joka Churchin paneelia seurasi, olisi halu ja aikaa tutkia aihetta metodisemmin; jos, kuten tuntui todennäköiseltä, CIA kieltäytyisi tekemästä enempää yhteistyötä, jälkeentulevan komitean mandaatti asettaisi sen edullisempaan asemaan käydä taistoon… Tai niin luultiin kun Church ja muutama muu senaattori, jotka olivat vähääkään Baderin löydöksistä perillä, tulivat päätökseen olla ajamatta asiaa enää eteenpäin. Yhtäkään toimittajaa ei haastateltu sen yhteyksistä Virastoon — ei henkilöstön eikä senaattorien taholta, salassa tai avoimesti. Haamu, jonka ensin CIA-viranomaiset ottivat esiin, noitavainoista lehdistössä piinasi joitain lehdistön ja komitean jäseniä. “Me emme aikoneet tuoda kavereita komiteaan ja sitten antaa kaikkien sanoa, että he olivat pettäneet ammattinsa ideaalin”, sanoi eräs senaattori.

Bader hänen kumppaniensa mukaan oli tyytyväinen päätökseen ja uskoi, että seuraava komitea ottaisi homman haltuun siitä mihin he olivat sen jättäneet. Hän vastusti yksittäisten toimittajien nimien tekemistä julkiseksi. Hän oli ollut huolestunut siitä, että hän oli astunut “harmaalle alueelle” jolla ei ollut moraalisia absoluutteja. Oliko CIA “manipuloinut” lehdistöä sanan klassisessa merkityksessä? Mahdollisesti ei, hän toteaa; suurimmat uutisorganisaatiot ja niiden pomot olivat omasta tahdostaan lainanneet resursseja Virastolle; ulkomaankirjeenvaihtajat olivat pitäneet työtä CIA:lle kansanpalveluna ja tapana saada parempia juttuja ja päästä kiipeämään ammattikunnan huipulle. Oliko CIA käyttänyt valta-asemaansa väärin? Se oli ollut tekemisissä lehdistön kanssa melkein täysin samalla tavalla kuin se oli toiminut muiden instituutioiden kanssa, joilta se etsi suojaa — diplomaattipalvelut, akatemia, korporaatiot. CIA:n perussäännöissä ei ollut mitään, mikä olisi julistanut mitään näistä instituutioista kielletyiksi Amerikan tiedustelupalvelulle. Ja lehdistön tapauksessa Virasto oli ollut vieläkin huolellisempi sen toiminnassaan kuin monien muiden instituutioiden kanssa; se oli huomattavasti rajoittanut rooliaan informaation keräämisessä ja peitetoiminnassa. [10]

Baderin sanottiin myös olevan huolissaan siitä, että hänen tietonsa perustuivat niin vahvasti informaatioon, jonka CIA on puhdistanut; hän ei ollut saanut tietää tarinan toista puolta niiltä toimittajilta, jotka olivat olleet tekemisissä Viraston kanssa. Hän saattoi katsella vain “valoshow’ta”, hän sanoi kumppaneilleen. Silti Bader oli suhteellisen varma siitä, että hän oli nähnyt varsin laajan kattauksen siitä mitä tiedostoissa oli. Jos CIA olisi halunnut petkuttaa häntä, se ei vain olisi antanut niin paljoa tietoa, hän järkeili. “Virastolta oli fiksua tehdä yhteistyötä sen verran, että näyttää materiaali Baderille”, eräs komitealähde havainnoi. “Sillä tavoin, jos joku päivä tiedosto tulisi esiin, Viraston maine olisi hallussa. He voisivat sanoa, että he olivat jo informoineet kongressia.”

Riippuvuus CIA-tiedoista loi myös toisen ongelman. CIA:n mielipide suhteesta journalisteihin saattaa olla varsin erilainen kuin mikä heidän mielipiteensä on journalisteista: CIA-viranomainen saattoi tulkita, että hän oli käyttänyt valtaansa journalistiin; journalisti saattoi ajatella, että hän oli yksinkertaisesti ollut parilla drinkillä agentin kanssa. Oli mahdollista, että CIA:n tapausviranomaiset olivat kirjoitelleet itseään palvelevia muistioita tietoihin heidän toimittajien tapaamisistaan, että CIA oli yhtä syyllinen yleiseen byrokraattiseen “suojataan oma perse” -paperityöhön kuin mikä tahansa muu valtion virasto.

CIA:n viranomainen, joka yritti taivutella senaatin komitean jäseniä sanomalla, että Viraston journalistien käyttö oli ollut viatonta, oli sitä mieltä, että tiedot olivat täynnä tapausviranomaisten “värikynää”. “Et voi saada selville sitä mikä on väritettyä ja mikä ei”, hän väitti. Monet toimittajat, hän lisää, “rekrytoitiin tietyn tehtävän ajaksi ja he olisivat järkyttyneitä saadessaan tietää, että heidät on listattu (Viraston tietoihin) CIA-operatiiveiksi.” Tämä sama viranomainen arvioi, että tiedostoissa oli kuvauksia noin puolesta tusinasta toimittajia ja kirjeenvaihtajia, joita pidettäisiin ”kuuluisina” — eli että heidän nimensä suurin osa amerikkalaisista tunnistaisi. ”Tiedoista käy ilmi, että CIA menee lehdistön luokse yhtä usein kuin lehdistö tulee CIA:n luokse”, hän havainnoi. ”… Oli sanaton sopimus monissa näissä tapauksissa siitä, että se on quid pro quo” — eli että toimittaja saa hyviä juttuja Virastolta ja että CIA saa jotain arvokasta palvelua toimittajalta.

Mikä tahansa tulkinta olikaan, senaatin komitean tutkimusten löydökset journalistien käytöstä haudattiin tarkoituksella — täydeltä komiteajäsenistöltä, senaatilta ja kansalta. ”Oli mielipide-eroja siitä miten käsitellä aihetta”, selittää eräs lähde. ”Jotkut (senaattorit) pitivät näitä väärinkäytöksinä, jotka tulisi poistaa ja sitten oli niitä jotka sanoivat ’Me emme tiedä onko tämä pahasta vaiko ei’.”

Baderin löydöksistä ei koskaan puhuttu täydellä komitealla, edes johtotasolla. Se johtaisi vuotoihin — erityisesti faktojen räjähtävän luonteen takia. Churchin komitean tutkimuksen alusta lähtien vuodot ovat olleet paneelin suurin pelko, todellinen uhka sen tehtävälle. Pieninkin vuoto voisi johtaa siihen, että CIA leikkaa arkaluontoisen materiaalin antamista, niinkuin se tekikin useita kertoja muilla aloilla, väittäen että komiteaan ei voisi luottaa salaisuuksien kanssa. ”Se oli kuin olisimme olleet oikeudessa — ei CIA:ssa”, sanoi eräs komitean työntekijä. Komitean loppuraportissa lopullisten löydösten kuvaaminen journalistien käytöstä Virastossa aiheuttaisi mekkalan lehdistössä ja senaatisssa. Ja se johtaisi vahvaan painostukseen CIA:n päässä lopettaa sen journalistien käyttö kokonaan. ”Me vain emme olleet valmiita ottamaan sitä askelta”, sanoi eräs senaattori. Samanlainen päätös tehtiin työväen tutkimuksen tulosten salaamiseksi koskien akateemikoiden käyttöä. Bader, joka valvoi molempia tutkimuksia, oli samaa mieltä päätöksistä ja luonnosteli ne kohdat komitean loppuraportissa. Sivut 191-201 olivat otsikolla “Salaiset suhteet Yhdysvaltain mediaan.” “Se tuskin heijastelee sitä mitä me saimme tietää”, sanoi senaattori Gary Hart. “Käytiin pitkiä ja syvällisiä neuvotteluja (CIA:n kanssa) siitä mitä voisi sanoa.”

Faktojen sekoittaminen oli suhteellisen yksinkertaista. 400:sta tiivistelmästä ei sanottu mitään, tai siitä mitä ne kertoivat. Sen sijaan raportti huomioi, että komitean työntekijät olivat käyneet läpi noin 50% toimittajakontakteista — näin annettiin mielikuva siitä, että Viraston toiminta lehdistön kanssa oli rajattu näihin tapauksiin. Raportissa sanottiin, että Viraston tiedostot eivät sisältäneet paljoakaan näyttöä siitä, että amerikkalaisten uutisten sisältöön olisi vaikuttanut CIA:n yhteistyö journalistien kanssa. Colbyn harhaanjohtava julkinen lausunto journalistien käytöstä toistettiin ilman, että sitä kiistettiin tai tarkennettiin mitenkään. Uutispomojen yhteistyö mainittiin lyhyesti. Se fakta, että Virasto oli keskittänyt suhteensa kaikkein nimekkäimpiin lehdistön osiin jätettiin mainitsematta. Se, että CIA jatkuvasti näki lehdistön käytettävänä resurssina, jätettiin mainitsematta edes vihjeen tasolla.

Entinen ‘Washington Postin’ toimittaja CARL BERNSTEIN työstää nyt kirjaa kylmän sodan noitavainoista.

Viitteet

1 John McCone, Viraston johtaja vuosina 1961-1965, sanoi haastattelussa, että hän tiesi ”suuresta määrästä journalistien kuulusteluja ja avunantoa” mutta ettei tiennyt mitään CIA-peitetoiminnan järjestämisestä, jota oltaisiin mediaorganisaatioissa harjoitettu. ”En olisi välttämättä tiennyt semmoisesta”, hän sanoi. ”Helms olisi hoitanut kaiken tuollaisen. Hänelle olisi ollut epätavallista tulla luokseni ja sanoa ’Me aiomme käyttää toimittajia peitetoimintaan,’ Hänellä oli työtä tehtävänä. Ei ollut mitään politiikkaa minun aikanani joka olisi sanonut, ’Älä mene veden äärelle’ tai joka olisi sanonut, ’Mene sinne!'” Churchin komitean hommien aikaan McCone todisti, että hänen alaisensa eivät kertoneet hänelle kotimaan valvontatoiminnasta tai että heillä oli suunnitelmissa salamurhata Fidel Castro. Richard Helms oli Viraston varajohtaja tuohon aikaan; hänestä tuli johtaja vuonna 1966.

2 Roikkuja (stringer) on toimittaja, joka työskentelee yhdelle tai useammalle uutistoimistolle nollatyösopimuksella tai juttukohtaisesti.

3 CIA:n näkökulmasta pääsy uutisfilmeihin ja valokuva-arkistoihin oli äärimmäisen tärkeää. Viraston valokuva-arkisto on mahdollisesti Maan suurin; sen lähteisiin kuuluu satelliitteja, valokuvatiedustelua, lentokoneita, miniatyyrikameroita… ja amerikkalainen lehdistö. 1950- ja 1960-luvuilla Virasto sai vapaat kädet lainata arkiston valokuvia kymmenistä amerikkalaisista sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja televisiosta. Ilmiselvistä syistä CIA antoi korkean prioriteetin valokuvatoimittajien rekrytoinnille, erityisesti ulkomaisille TV-kameraryhmien tiimiläisille.

4 Huhtikuun 3. päivänä 1961 Koop lähti Washingtonin toimistolta CBS:n valtiosuhdeosaston johtajaksi — pesti jossa hän oli eläköitymiseensä asti maaliskuun 31. päivään 1972. Koop, joka työskenteli sensuuriviraston apulaisjohtajana toisen maailmansodan aikaan, jatkoi CIA:n kanssa työskentelyä tästä uudesta pestistään, CBS-lähteet kertovat.

5 Hayes, joka lähti Washington Postista vuonna 1965 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Sveitsiin, on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn hallituksen puheenjohtaja — jotka molemmat ovat panneet poikki suhteensa CIA:han vuonna 1971. Hayes sanoi, että hän on selvittänyt osallistumisensa Kiina-projektiin edesmenneen Frederick S. Beeben kanssa, joka silloin oli Washington Postin hallituksen puheenjohtaja. Katharine Graham, Postin julkaisija, ei tiennyt tehtävän luonteesta, hän sanoi. Projektiin osallistuneet allekirjoittivat salassapitosopimukset.

6 Philip Geyelin, Postin pääkirjoitussivun toimittaja, työskenteli Virastolle ennen Postiin liittymistään.

7 Louis Buisch, Hornell-mediatalon johtaja, sanoi Courier‑Journalille vuonna 1976, että hän ei muistanut paljoakaan Robert Campbellin palkkaamisesta. ”Hän ei ollut kauhean pitkään, eikä hän jättänyt minkäänlaista mielikuvaa”, sanoi Buisch, joka on eläköitynyt sanomalehden aktiivisesta johdosta.

8 Lehdistön ja CIA:n välisestä yhteydestä ehkä kaikkein harkituimman artikkelin on kirjoittanut Stuart H. Loory, ja se ilmestyi syyskuun-lokakuun numerossa Columbia Journalism Reviewissa vuonna 1974.

9 Wes Gallagher, Associated Pressin johtaja vuosina 1962-1976, on poikkeus sääntöön siitä, että AP olisi auttanut Virastoa. ”Me olemme aina pysyneet kaukana CIA:sta; olisin erottanu kenet tahansa joka heille työskenteli. Me emme anna meidän toimittajia edes kuulusteltavaksi.” Ensimmäisten paljastusten aikaan siitä, että toimittajia oli työskennellyt CIA:lle, Gallagher meni Colbyn pakeille. ”Me yritimme selvittää nimiä. Ainoa, mitä hän sanoi, oli että yksikään kokopäiväinen AP:n työntekijä ei ollut töissä Virastolla. Me puhuimme Bushin kanssa. Hän sanoi samaa.” Jos joku Viraston henkilö oli AP:n toimistoilla, sanoi Gallagher, se oltiin tehty ilman että johdolta mitään. Mutta Viraston viranomaiset inttivät, että he kykenivät tekemään peitejärjestelyjä erään AP:n ylemmän johdon henkilön kautta, jonka nimeä he eivät suostuneet mainitsemaan.

10 Monet journalisteista ja jotkut CIA-viranomaisista kiistävät Viraston väitteet siitä, että se oli nihkeästi kunnioittanut amerikkalaisjulkaisujen ja TV-asemien toimituksellista suoraselkäisyyttä.

Artikkelin julkaissut carlbernstein.com

Raamattu ja Maan ulkopuolinen elämä

John Weldon ja Zola Levitt ovat tunnettu kirjan UFOs: What on Earth is Happening? kirjoittajina. Vuoden 1975 kirja oli vaikutusvaltainen popularisoidessaan demoonista eskatologian hypoteesia UFOista, erityisesti koska se sai niin suurta rohkaisua Hal Lindseylta (kirja The Late, Great Planet Earth (1970) kirjoittaja) sekä Walter R Martinilta (eli alkuperäinen Bible Answer -mies ja kirjan Kingdom of the Cults (1965) kirjoittaja).

Weldonin ja Levittin kirja parhaiten on tulkittavissa saatanallisen paniikinlietsonnan tuotteeksi, jota liekittää evankelioivat saarnaajat. Weldon oli tutkimustoimittaja Walter R Martinin Christian Research Institutessa. Levitt oli jo tuolloin tunnettu kirjailija, joka oli jokin aika sitten tullut uskoon vuonna 1971. (Voit kuunnella Levittin puheen vuodelta 1975 kirjan materiaaleihin liittyen täältä: [Osa 1] [Osa 2].)

Vaikka aion käydä läpi kirjan argumentteja yksityiskohtaisemmin myöhemmin, halusin käyttää hetken käydä läpi joitain argumentteja, joita kirja esittää Maan ulkopuolista elämää vastaan Liitteessä 2: Raamattu ja Elämä Ulkoavaruudessa.

He aloittavat odottamattomalla varoituksella syvistä teologisista ongelmista:

“Salliiko Raamattu elämän toisilla planeetoilla jossain päin universumia? Vaikka Jumala on voinut luoda toiset planeetat, tämä johtaa suunnattomiin raamatullisiin ongelmiin jos sellaiset olennot ovat UFO-ilmiön taustalla.”

Joten heti kättelyssä meillä on ongelma. He ovat tarpeettomasti kietoneet UFO-ilmiön kiinni aivan irralliseen kysymykseen mahdollisuudesta Maan ulkopuoliselle elämälle joka ei vielä ole vieraillut tällä planeetalla. Katsotaan miten tämä edistyy.

“Ensinnäkin, Raamattu ei anna mitään viitteitä siitä, että sellaista elämää olisi olemassa.”

Tässä on heti argumentti hiljaisuudesta. Ei mitenkään yllättävää.

“1 Moos 1:14-18 sanoo, että tähdet ja taivaanvahvuus luotiin merkeiksi, vuodenaikoja, päiviä ja vuosia varten ja valaisemaan maata, ei miksikään asuinpaikoiksi.”

Huomaa miten he ovat töksäyttäneet “ei miksikään asuinpaikoiksi”-väitteen, jota ei Raamatusta edes löydy. He periaatteessa seurailevat virheellistä Ilmaistun Aikomuksen Doktriinia, joka on osoitettu vääräksi sillä, että me olemme käyneet kävelemässä Kuussa vaikka se on pelkkä valonlähde vuodenaikoja varten. Selvästikään ilmaistun aikomuksen ei tarvitse olla ainoa aikomus, mikä jättää auki mahdollisuuden sille, että kaukaiset tähtijärjestelmät ovat avoimesti asutettuja.

“5 Moos 4:32 viittaa siihen, että Jumalalla ei ole liittoa minkään muiden olentojen kanssa universumissa.”

Raamatunkohta oikeasti kuuluu näin:

“Sillä kysy menneiltä ajoilta, jotka ovat olleet ennen sinua, alkaen siitä päivästä, jona Jumala loi ihmiset maan päälle, kysy taivaan äärestä toiseen: onko koskaan mitään näin suurta tapahtunut, tai onko mitään tällaista ikinä kuultu? “

Huomauttaisin, että se seikka, että meitä on pyydetty “kysymään taivaan äärestä toiseen”, viittaa jo siihen että olisi joku joka kysyisi, vaikka Jumala olisikin liitossa ainoastaan israelilaisten ihmisolentojen kanssa. Jae ei oikeastan sano sitä mitä he sanovat sen sanovan, siksi kukaan ei myöskään meistä käytä tuota argumenttia nykyään.

“Psalmi 115:16 viittaa siihen, että ihmiselämä on ainutlaatuista Maassa.”

Itseasiassa se sanoo, että Jumala on antanut maan ihmiselle. Se ei sano mitään elämästä muualla, ihmiselämästä eikä mistään muustakaan. Se ei sano edes, että ihmiskunta olisi rajoittunut pelkästään maahan, mikä on selvää siitä seikasta että olemme käyneet Kuussa.

“Missään kohtaa Raamattu ei mainitse muita planeettoja. (King James -käännöksen termi “maailmat” Hebrealaiskirjeessä 1:2 ja muualla kirjaimellisesti tarkoittavat “aikakausia” kreikankielellä.)”

Toinen argumentti hiljaisuudesta. Mennään eteenpäin.

“Toiseksi, jotkut ufonautit ovat selvästikin syntisiä, sillä he raiskaavat, murhaavat, valehtelevat ja pettävät. Näin he ovat selvästi pelastuksen tarpeessa. Tässä me ajaudumme ongelmiin. Raamattu vihjaa, että Kristuksen inkarnaatiota oli suunniteltu etukäteen ikuisuuden ajan tapahtumaan juuri oikeaan aikaan. Kun hän oli kuollut ihmisten syntien tähden, hän ei koskaan enää kuole: Hänen työnsä on valmis. Kuitenkin ihmisten syntien tähden kuoleminen oli absoluuttisen tarpeellista, jotta Hän olisi voinut muuttua ihmiseksi, jotta hän todella voisi edustaa ihmiskuntaa.” “Avaruusolentojen ongelma on, että ainoa tapa Jumalalle pelastaa nämä kaikki oletetut miljoonat olennot on inkarnoitua heidän kaltaisekseen (Hebr. 2:17) jokaiselle heidän planeetalleen ja sitten saada aikaan Kristuksen kuoleman yhä uudelleen ja uudelleen.”

Tämä on Heimoveli-Pelastaja -argumentti ja tämä versio tekee tarpeettoman oletuksen siitä, että Kristuksen olisi pakko inkarnoitua Jumala-Klingonina tai Jumala-Vulkaanina pelastamaan nuo avaruusolentojen rodut. Ongelma on, että jos he ovat langenneet johtuen Aatamin synnistä Aatamin verilinjan ulkopuolella, silloin henkiset vaikutukset tästä Lankeemuksesta tulevat heidän osakseen; jos asia on näin, vanhurskaus voidaan samalla tavoin antaa heidän osakseen armon kautta uskomalla Kristuksen uhrautuneen kaikkien puolesta. Ainoa mitä vaadittaisiin on, että heille kerrotaan tästä, ei tarvita useita inkarnaatioita.

Nyt varautukaa kaikkein kaameimpaan eksoteologiseen argumenttiin avaruusolentojen olemassaoloa vastaan minkä olen koskaan lukenut:

“Kristuksen olisi pakko ollut inkarnoitua hirviönä, kääpiönä, pyramidin muotoisena olentona, kuusikätisenä ja nelijalkaisena olentona jne., sillä tämä on se miltä osa ufonauteista näyttää. Heprealaiskirje 9:25-28 näyttää meille, että tämä ei ole mahdollista. Kutsuttaisiinko Kristusta koskaan hirviön veljeksi (Hepr. 2:11)? Vai voisiko selleriltä näyttävä olento koskaan tulla kutsutuksi Jumalan pojaksi?

Oikeasti? Argumentti oksetuksesta. Tuota ei todellakaan näe joka päivä. Pelkästään surullista.

Kannattaa varmaan tässä mainita, että vaikka olisikin niin, että Kristus joutuisi inkarnoitumaan laajalti Jumalan luomakuntiin, mikäli Maan elämänmuotojen suuri määrä kertoo yhtään mitään, Hän ei varmaankaan olisi yhtä mieltä antroposentrisestä estetiikasta tässä asiassa. Kauneus on katsojan silmässä ja olen varma, että Luoja näkee kauneutta jokaisessa Hänen luomuksessaan. Oli miten oli, sellaiset inkarnaatiot ovat tarpeettomia.

“Jos Kristus joutuu kuolemaan miljardien muiden olentojen puolesta, kaikkein uhrauksellisin teko koko historiassa — Inkarnaatio, jolla on kaikki sen merkityksensä — siitä tulee aivan yleinen asia ja ikuisuuksien ajan suunniteltu teko ei ole enää uniikki. Jopa Kristus Itse, Jumala-Ihminen, ei olisi enää ainutlaatuinen. Historia ja kaikki asiat Jeesus Kristuksen elämisestä Ihmisen Poikana, Jumalan Poikana eivät enää tiivistyisi hänessä (Efesolaiskirje 1:10). Raamattu paljastaa, että Kristus palaa takaisin korotettuna ihmisenä, Ihmisen Poikana. Se seikka, että Kristus pysyy Ihmisenä tarkoittaa, että muut langenneet olennot eivät voi pelastua.

Kuten huomautimme aiemmin, oletus useista inkarnaatioista ja ristiinnaulitsemisista on itse asiassa tarpeeton, joten Kristuksen ainutlaatuisuus on koskematon elämän mahdollisuudesta Maan ulkopuolella.

Heidän viimeisimpänä pointtinaan he tekevät argumentin UFOjen saatanallisuudesta:

“Viimeisimpänä me tarkastelemme Raamatun viitteitä siitä, että UFOt voisivat olla demoonisia. Hypoteesi siitä, että UFOt olisivat esimerkki saatanallisesta yliluonnollisesta petkutuksesta sopii niiden pahanlaatuiseen luonteeseen, ilman että yllämainitut ongelmat muuttuvat esteeksi. Koska Raamattu sanoo, että viimeisinä aikoina saatana tulee maailmaan “kaikin voimin ja merkein ja väärin ihmein ja kaikella pahuuden petkutuksella” ja että Jumala sallii “ihmeet taivaasta”, joten ilmiö kuten saatanalliset UFOt voidaan melkein odottaa näkyvän kun aikamme lähenee loppuaan. Efesolaiskirje 2:2 viittaa saatanaan kun se puhuu “ilmavallan hallitsijasta, hengen hallitsijasta.” Alkuperäisessa kreikankielessä sana “valta” (exousia) on kollektiivinen termi, mikä tarkoittaa kokonaista pahojen henkien imperiumia, ja termi “ilma” (aer) tarkoittaa gfyysistä ilmaa normaalissa merkityksessä. Demooninen vallan keskus, tämän jakeen mukaan, on maan ilmakehä. Jos ilma on demonien mahdin aluetta, me voimme helposti nähdä yhteyden UFOihin joka voisi olla. Kaiken kaikkiaan, kaikki se mitä voisi odottaa henkiseltä sodankäynniltä ja petkutukselta voidaan löytää UFO-ilmiöstä. Raamattu sanoo, ”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa (Efes. 6:12).”

Nyt kun tämä tyypillinen argumentti on esitetty, että “saatana elää taivaassa ja UFOt ovat taivaassa, sitenpä UFOt ovat saatanallisia”, he palaavat takaisin eksoteologisiin argumentteihin Maan ulkopuolista elämää vastaan:

“Vaikka on totta, että toiset langenneet rodut voitaisiin odottaa kieltävän Kristus (niinkuin langenneet ihmiset tekevät), me emme odota tämän olevan totta jokaisessa tapauksessa. Ja jos ei ole keinoa pelastaa näitä olentoja, miksi Jumala ne sitten loi? Ja jos he kieltävät Kristuksen koska he eivät ole hänestä koskaan kuulleet, onko käsitettävä se niin että Jumala ei paljastaisi itseään näillä miljardeille roduille, jotka hän on oletettavasti luonut? Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä enemmän ymmärtää UFOista mitä ne ovat.”

Jälleen kerran mikään näistä pointeista ei oikeasti pidä paikkaansa. Se on pelkkää vetoamista tarpeelliseen reiluuteen koska he olettavat useiden inkarnaatioiden olevan itse asiassa tarpeellisia.

Tämä viimeinen pointti on tiivistelmä koko asiasta, jossa esitetään että Demooninen Hypoteesi on parempi kuin ET-hypoteesi UFOjen selittämiseksi. Saatanallisen paniikinlietsonnan aikakauden suuri paine oli kytkeä kaikki perkeleeseen, joten tämän kirjan tulokulma ei yllätä yhtään:

“Teoria siitä, että UFOt ovat saatanallista alkuperää sopii niin hyvin Raamattuun, että se on kovasti suosittavampi kuin että yksinkertaiset, omituiselta näyttävät, mutta uskomattoman kehittyneet Jumalan luomat olennot ovat tulleet kaukaa universumin tuolta puolen tuntemattomista syistä tarkkailemaan tai terrorisoimaan planeettaamme kaikin niin omituisin tavoin.”

Tottakai UFO-ilmiöllä ei ole mitään tekemistä Maan ulkopuolisen elämän kysymyksen kanssa (ja se on yksi niistä pointeista joista jopa NASA on yhtä mieltä), ja, jos suoraan sanotaan, UFOjen Psykososiaalinen Hypoteesikin on parempi selitys koetuille ilmiöille kuin Demooninen Hypoteesi.

Toivon kovasti, että näiden huonojen argumenttien läpikäynti tämän kristillisen UFO-klassikon sivuilta on ollut avuksi, erityisesti koska monet näistä samoista huonoista argumenteista esiintyvät nykyäänkin avaruusolentoja vastustavassa kristillisessä retoriikassa.

Artikkelin julkaissut exotheology.org

Onko tämä Antarktiksen kadonnut lumikruiseri?

Satelliittikuvat vuodelta 1984, jotka me olemme saaneet kolmannelta osapuolelta, näyttävät massiivisen aluksen Etelänapamantereen lumessa. Vuoden 1984 kuvat ovat myöhemmin sensuroitu Google Earthista.

Antarktiksen lumikruiseri, jonka pituus oli 17 metriä ja korkeus 4,9 metriä, oli suunniteltu vuosina 1937-1939. Sen piti avustaa Etelänapamantereella liikkumista USA:n tutkimusmatkalla vuosina 1939-1941. Lumikruiseri, nimeltään ”The Penguin”, saapui Valaidenlahdelle tammikuussa 1940.

Massiivinen lumikruiseri epäonnistui toimimaan niinkuin sen piti vaikeissa olosuhteissa, ja lopulta se hylättiin Etelänapamantereelle.

Operation Highjumpin aikaan vuoden 1946 loppupuolella tutkimusretkikunta löysi koneen ja havaitsi, että se tarvitsi ainoastaan ilmaa renkaisiin ja hieman pientä laittoa jotta se toimisi.

Vuonna 1958 kansainvälinen tutkimusretkikunta löysi lumikruiserin käyttäen puskutraktoria. Se oli monen kymmenen sentin lumipeitteen alla, mutta pitkä bambukeppi kertoi sen sijainnin.

He kykenivät kaivamaan koneen esiin ja mittaamaan sataneen lumen määrän sen jälkeen kun se oltiin hylätty. Sisällä kone oli juuri sellaisessa kunnossa kuin miehistö oli sen jättänyt, paperit, lehdet, tupakat kaikki pyörivät lattioilla. Myöhemmin se taas katosi vaikeissa sääolosuhteissa.

Massiivinen kone Etelänapamantereella — gammakorjatut kuvat

Ulottuvuuksien ja designin mielessä tämä massiivinen kone vuoden 1984 kuvissa vastaa kadonnutta lumikruiseria, joten voisiko tämä olla se?

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Omituinen hahmo Antarktiksella

Etelänapamanner: omituinen ja epäluonnolliselta näyttävä paikka keskellä ei mitään. Siellä näemme jättiläismäisen noin 145 metriä x 70 metriä alueen, joka muistuttaa jättiläismäistä suden kaltaista olentoa, joka kurottautuu muinaisen symbolin yli.

Suden kaltainen olento ja muinainen symboli näkyvät vain taivaalta. Vähän kuin kuuluisat Nazcan linjat Perussa, ja nämä ovat mahdollisesti geoglyfeja, jotka on raavittu Etelänapamantereen maaperään tuhansia vuosia sitten.

Klikkaa kuvaa suurentaaksesi.

Jos nyt ei puhuta siitä kysymyksestä kuka nämä on luonut ja mitä ne voisivat merkitä, me voimme miettiä onko tämä muinainen design luotu houkuttelemaan avaruusolentoja ja onko se tarpeeksi suuri, niin että avaruusolennot voivat nähdä sen avaruudesta. Ehkä susisymboli liittyy johonkin ritualistiseen?

Koordinaatit: 77° 3’27.48″S 126°23’50.76″W

 

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Ley-linjat ovat mysteerin avain

Jälleen kerran vastaamme tulee mystinen luonnonvoima nimeltään Ley-linjat. Nämä näkymättömät geometriset suunnat kulkevat muinaisten paikkojen läpi, ja ne kytkevät sekä luonnon että pyhät esihistorialliset rakennelmat yhteen, mm. muinaiset monumentit, kivipiirit ja megaliitit.

Kaikki Ley-linjat kulkevat Maan sähkömagneettisten kenttien päältä ja johtavat planetaariseen verkostoon, valon ja energian matriisiin, mikä luo, ympäröi ja ylläpitää planeetta Maata.

Avaruusolentojen ohjastamat UFOt käyttävät Ley-linjoista lähteviä näkymättömiä voimia ja energioita hyväkseen navigoinnissa.

Sanotaan, että Ley-linjat ovat ennen olleet globaali voimaverkko. Kaikissa leikkauspisteissä on ollut mestarikristalli yhteydessä 12 pienempään kristalliin, ja nämä ovat tarjonneet energiaa ympäri planeettaa, mm. Atlantikselle.

Muinaiset voimaverkkokristallit olivat käytössä voimanlähteen lisäksi myös tiedon säilytyksessä sekä vastaanotettaessa erikoista taittunutta valoa ja syötettäessä sitä Ley-energiajärjestelmään ulottuvuuksienvälisen tunnelijärjestelmän käyttöön tai syötettäessä kristallivaloa johtavaan maavirtaverkkoon nostamaan taajuutta itsetietoiselle hyväntahtoisen sähkömagneettisen plasmakentän tasolle, joka kykenee ylläpitämään henkisiä taajuuksia, kirjoittaa TheNewEarth.

Esi-isämme ovat tietäneet näiden Ley-linjojen voimista tuhansia vuosia. Itse asiassa jokainen rotu ja kulttuuri planeetallamme on tiennyt näistä linjoista, ja kuitenkin jokaisella niistä oli oma nimensä näille linjoille.

Meidän tarvitsee vain kääntää katse muinaisiin Maapallon kulttuureihin paljastaaksemme Ley-linjojen mysteerin.

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Suuri mystinen rakennelma Atlantin valtameren pohjassa

Ystäväni Frederick on löytänyt jotain poikkeuksellista Atlantin valtameren pohjasta osana ”törmänneet UFOt ja käytössä olevat tukikohdat”-projektiamme.

Maanalaiseen struktuuriin zoomaaminen kertoo sen näyttävän jättiläismäiseltä noin 38 kilometrin pituiselta sillalta, joka on rakennettu muinaisina aikoina.

Koko alue sen ympärillä ja alla näyttää varsin omituiselta, aivan kuin sillan alla olisi jonkinlainen sisäänkäynti.

Siltaan yhdistyvät tiet tuntuvat jatkavan mahdolliseen vedenalaiseen tukikohtaan tai omituiselta näyttävään siksakkirakennelmaan veden alla, joka näyttää jonkinlaiselta johtimelta.

Siksakkirakenteen koko on jättiläismäinen ja se peittää noin 255 km x 136 km suuruisen alueen. On huikeaa, että siksakkirakenteen viivoilla on kaikilla samat ulottuvuudet.

Samojen kappaleiden ehostetut kuvat — klikkaa kuvia suurentaaksesi niitä.

Jos nämä rakenteet on rakennettu keinotekoisesti, kuka ne on silloin rakentanut?

Silta: 43°47’18.02″S 1° 9’6.08″W Siksakkirakenne: 51°56’5.50″S 5°33’2.62″W Mahdollinen tukikohta: 42°25’28.66″S 0°27’1.34″WSHARE

 

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot