kirjoittanut Michael Salla

Henry Kissingerin kuolemalla marraskuun 29. päivänä tulee olemaan tärkeä merkitys UFO-paljastusprosessille. Hän oli valtahahmo UFO-salailussa aina toisesta maailmansodasta saakka, jolloin hän palveli Yhdysvaltain armeijan vastatiedustelujoukoissa Saksassa ja sen jälkeen Nelson Rockefellerin joukoissa perustamassa PI 40 -erikoistutkimusryhmää Eisenhowerin hallinnolle, joka läheisesti liittyi Majestic 12 -erikoistutkimusryhmään. Kissinger oli täten keskeisessä asemassa salailun toteutuksessa ja hänen kuolemansa tarkoittaa sitä, että totuus avaruusolennoista voi vihdoinkin paljastua.

Olen lisännyt tähän pitkän lainauksen Kissingeristä vuoden 2003 tutkielmasta, jonka otsikko kuuluu “Political Management of the Extraterrestrial Presence: The Challenge to Democracy and Liberty in America”. Tutkielma on julkaistu kirjassani Exopolitics: The Political Implcatons of the Extraterrestrial Presence. Kirjoitin siinä:

“Tietovuotajalähteiltä on vahvaa näyttöä siitä, että MJ-12/PI-40 -ryhmittymän ulkokerroksen muodostaneen erikoistutkimusryhmän mestaristrategi oli Rockefellerin suojatti tohtori Henry Kissinger, jonka kokemus avaruusolentojen läsnäolosta ulottui pidemmälle, kuin yleisesti tunnustetaan.”

Tässä on koko kappale vuoden 2003 tutkielmastani:

Henry Kissingerin maine PI-40:n mestaristrategina

On olemassa merkittävää näyttöä, että Natsi-Saksa oli osittain onnistunut alas ammutun avaruusolentojen aluksen takaisinmallintamisessa, jonka natsit löysivät 1930-luvun puolivälissä. [38] Osittain menestyksekkäät huippunatsitiedemiesten pyrkimykset ymmärtää ja takaisinmallintaa tätä avaruusolentojen teknologiaa oli suuri tekijä Natsi-Saksan asekehitysohjelman menestyksessä ja sodan pitkittämisessä, jotta nämä asejärjestelmät saataisiin täysin otettua käyttöön. Toisen maailmansodan lopulla samaisten natsitiedemiesten siirtäminen maasta USA:n ’Operation Paperclipin’ alaisuudessa merkitsi satojen natsitiedemiesten siirtämistä sotatieteellisiin laboratorioihin, jotka oli perustettu tuottamaan aseita sotaa varten. [39] ’Operation Paperclipin’ vähän tunnettu hahmo oli nuori saksaa puhuva Yhdysvaltain armeijan tiedusteluviranomainen, jolla oli saksanjuutalainen tausta — Henry Kissinger.

Kissinger syntyi Fuerthissa, Saksassa toukokuun 27. päivänä 1923, ja hän palveli armeijan vastatiedustelujoukoissa vuosina 1943-46. Toisen maailmansodan loputtua hän pysyi aktiivipalveluksessa miehitetyssä Länsi-Saksassa. Hänet siirrettiin 970. vastatiedustelujoukkojen osastoon, jonka yksi ’virallisista’ tehtävistä oli rekrytoida natsien tiedustelu-upseereja Neuvostoliiton vastaisiin operaatiohin Neuvostomaista. [40] Kissingerin osasto todellisuudessa oli keskeisessä roolissa ’Operation Paperclipissä’ — tässä roolissa hänet tultaisiin noteeraamaan sotilastiedustelupiireissä hänen strategisen ajattelun kyvyistään — kuinka parhaiten vastata avaruusolentojen läsnäoloon. [41]

Kissinger palasi USA:n ja vuonna 1947 aloitti yliopisto-opinnot Harvardissa. Kissinger kuitenkin piti hänen yhteytensä armeijaan, ja hän oli sotilastiedustelujoukkojen reservin kapteeni. Tämä mahdollisti hänen olla roolissa koskien avaruusolentojen läsnäoloa kaikkein korkeimmilla tasoilla Trumanin hallinnossa. Vuoteen 1950 mennessä Kissinger oli nyt jatko-opiskelija ja työskenteli osa-aikaisena puolustusministeriölle. Hän toistuvasti teki työmatkoja Washingtoniin — Operaatiotutkimusyksikön konsulttina, joka toimi suoraan pääesikunnan alaisuudessa. Operaatiotutkimusyksikkö ’virallisest’ teki erittäin salaista tutkimusta aiheista kuten entisten natsioperatiivien ja natsipartisaanien käyttö CIA:n salaisissa toiminnoissa. Kissingerin viralliset tehtävät olivat jälleen kerran peite hänen roolilleen koordinoida entisten natistiedemiesten rekrytointia ja käyttöä salaisissa projekteissa, jotka liittyivät avaruusolentojen teknologian takaisinmallintamiseen ja useisiin avaruusolentojen läsnäoloon liittyviin stategisiin ja tiedustelualan ongelmiin.

Vuonna 1952 tohtorintutkintonsa jälkeen Kissinger ryhtyi konsultiksi Psychological Strategy Boardille, kansallisen turvallisuuden neuvoston operatiiviselle siivelle, joka toteutti salaisia psykologisia ja paramilitaarisia operaatioita. Näin Kissingerin rooli laajeni käsittelemään avaruusolentojen länsäoloon liittyviä monia politiikkaongelmia. Kissingerin sisäpiiritieto Operation Paperclipista ja avaruusolentojen läsnäolosta yhdistettynä hänen strategisen ajattelun kykyihinsä tekivät hänestä jonkun, jolla oli nopea kyky ottaa nimekäs asema avaruusolentojen läsnäoloon liittyvässä päätöksenteossa. Council on Foreign Relationsin jäsenenä Kissinger epäilemättä oli saanut sen nimekkäimpien jäsenten huomion sellaisena henkilönä, jolla oli kyvyt vastsata avaruusolentojen läsnäoloon.

Vuonna 1954 presidentti Eisenhower nimitti Nelson Rockefellerin hänen erikoisassistentikseen kylmän sodan suunnitteluun, pestiin johon virallisesti kuului ‘CIA:n salaisten operaatioiden valvonta ja hyväksyntä’. Tämä oli peite Rockefellerin todelliselle roolille MJ-12:n johtajan; ja vieläkin tärkeämpänä, Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtajana Orionin tähtikuviosta peräisin olevien avaruusolentojen ja USA:n välillä allekirjoitetun ”salaisen sopimuksen” seurauksena. [42] ’Sopimus’ oli ollut paljon spekulaation kohteena, mutta sen olemassaolo ja sisältö paljastettiin useille armeijan ja valtion entisille ’tiedusteluilmiantajille’. [43]

Vuonna 1955 Kissingeristä tuli kansallisen turvallisuuden neuvoston Operations Coordinating Boardin konstultti, joka toteutti salaisia operaatioita ulkovaltoja vastaan. Kissingerin analyyttiset ja strategiset taidot olivat käytössä sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan salaisten operaatioiden koordinoinnissa ulkovaltoja vastaan että avaruusolentojen rotuja vastaan. [44] Kissingerin rooli salaisissa operaatioissa, hänen läheiset suhteensa Nelson Rockefelleriin, hänen intellektuaaliset kykynsä, kaikki yhdessä kasvattivat hänen vaikutusvaltaansa. Rockefeller ja muut salaisia operaatioita pyörittäneet ymmärsivät vaaran siitä, mikä aiheutui jos ET-rotuihin ja käänteistekniikkaan liittyvää salaista politiikkaa ei sovitettu yhteen tavanomaisempien ulkopoliittisten kysymysten kanssa, jotka olivat yleisön huomion keskipisteenä.

Useiden ongelmien koordinointi vaatii jonkun, jolla on strategista ajattelukykyä näiden alojen koordinointiin. Kissingerin kyvyt saivat Rockefellerin, joka oli Council on Foreign Relationsin johtaja, huomion parhaana henkilönä rooliin. Rockefeller oli keskeisessä roolissa nimittämässä Kissingeriä yhdeksi PI-40:n johtajista, tutkimusryhmän joka tarjosi poliittista neuvontaa MJ-12:n vastauksena Orionista saapuneiden avaruusolentojen kanssa tehtyyn sopimukseen, sekä yleisemmin avaruusolentojen läsnäoloon. [45]

PI-40:n johtajana ja ylimpänä strategistina Kissinger olisi varmasti tiennyt tarpeesta hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa varmistamalla MJ-12:n ja PI-40:n autonomia ja tekemällä laillisuusvalvonnasta tehotonta. MJ-12/PI-40 oli kasvattanut institutionaalista valtaansa niin paljon, että se nyt kykeni käyttämään poliittista valtaansa toimeenpanevaan valtion osaan. Toistaan seuraavien presidenttien valtakausiin vahva vaikuttaminen, jos ei suora käskyttäminen, nähtiin osana sitä miten vastata avaruusolentojen läsnäoloon poliittisesti, mikä tehokkaasti romutti laillisuusvalvonnan, joka oli niin keskeinen osa Rooseveltin ja Trumanin hallintoja.

MJ-12:n tarpeeseen vaikuttaa/kontrolloida kontribuoi ironisesti se, että vaikka suurin osa politiikkaa käsittelevistä virkamiehistä, poliitikoista, uutismediasta ja kansasta uskoikin, että Neuvostoliitto oli suurin uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, itse asiassa Yhdysvallat oli salassa tehnyt yhteistyötä laajalti Neuvostoliiton kanssa koskien avaruusolentojen läsnäoloa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan ja julkisia varoja kuluttavien aseellisten konfliktien retorisen pinnan alla tehtiin salaisia operaatioita yhteista uhkaa vastaan. [46] Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat strategisia liittolaisia mitä tulee avaruusolentokysymykseen, vaikka samanaikaisesti he olivat strategisia kilpailijoita kylmän sodan geopolitiikassa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan vihamielisyys oli teeskentelyä, jolla suunnattiin kansan huomio pois siitä mitä todella tapahtui. Sellainen teeskentely toimisi ainoastaan jos kaikkein korkeimmat virkamiehet presidentin kansliassa olivat tietoisia avaruusolentojen läsnäolosta, jolla helpotettaisiin vihamielisiä politiikan suunnittelijoita, jotka uskoivat kylmän sodan olevan todellinen, jotka peloissaan olivat valmiita käyttämään ydinaseita Neuvostoliittoa vastaan vastauksena heidän odotettuun hyökkäykseensä.

Toistaan seuranneisiin presidentinkanslioihin vaikuttaminen saavutettiin sijoittamalla PI-40:n ydinjäseniä korkeisiin neuvonantaja-asemiin presindentinkanslioihin varmistamaan, että avaruusolentojen läsnäoloa ei paljasteta, ja että kylmän sodan sotatoimia kohtuullistettaisiin. Kennedyn/Johnsonin hallinnossa tämä henkilö oli McGeorge Bundy, yksi PI-40n alkuperäisistä jäsenistä, joka kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi päästessään nimitettiin samalla myös MJ-12:n johtoon. [47] Nixonin tulevan hallinnon tapauksessa tämä saavutettiin sijoittamalla yhä nimekkäämpi PI-40:n jäsen sinne, joka kontrolloisi presidentti Nixonia mikäli tarpeen.

Nixonin hallinnossa tämä henkilö oli kukas muukaan kuin Henry Kissinger, joka ilmestyi tyhjästä vuonna 1968 ja hänet nimitettiin presidentiksi valitun Nixonin kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi. Kissingerin nimittämisessä keskeinen hahmo oli Nelson Rockefeller, joka oli hävinnyt Nixonille vuoden 1968 republikaanien kokouksessa ja sen jälkeen hän järjesti suojattinsa osaksi Nixonin tiimiä. [48] Kissinger aikoi keskittää ulkopolitiikan teon Valkoiseen taloon ja kansallisen turvallisuuden neuvostolle, ja näin varmistettiin hänelle keskeinen rooli sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan muotoilussa että salaisen politiikan muotoilussa avaruusolentojen roduista uudessa roolissaan MJ-12:n johtajana. Kun otetaan huomioon hänen historiansa erikoistutkimusryhmän/PI-40:n johtajana, Kissinger oli kaikkein kokenein ja voimakkain MJ-12 -hahmo Nelson Rockefellerin jälkeen. [49]

Seymour Hershin kriittinen elämänkerta Kissingerin poliittisesta johtamistyylistä Vietnamin aikana kertoo, että Kissinger oli aikeissa kerätä itselleen niin paljon valtaa kuin mahdollista kansainvälisissä asioissa. [50] Kissinger systemaattisesti horjutti muiden sellaisten henkilöiden asemaa, jotka saattoivat uhata hänen kansainvälisten asioidensa hallintaa, erityisesti uuden ulkoministerin William Rogersin ja muiden Nixonin hallinnon keskeisten poliittisten päättäjien asemaa. [51] Kissinger tulee esiin Hershen elämänkerrassa paranoidina poliittisena hahmona, joka pelkäsi luovuttaa valtaa muille, jolta tässä kuvassa puuttui hienovaraisuutta ja älykkyyttä käsitellä kriittisiä ulkopoliittisia ongelmia. Kissingerin johtamistyyli oli varmistaa, että kaikki informaatio kulki hänen kauttaan, sillä hän oli pääasiallinen suodatin Nixonin prioriteettien muokkaajana ja ulkopoliittisena ajattelijana. Kappale Kissingerin avustajan Morton Halperin tekstistä paljastaa Kissingerin poliittisen johtamistyylin:

Tammikuun 25. päivänä 1969, viisi päivää presidentin astuttua valtaan, kansallisen turvallisuuden neuvosto kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa. Asialistalla oli Vietnam, ja Halperin, joka nyt oli selkeästi Kissingerin avustajien ykkösnimi, nimitettiin tekemään tiivistelmät kaikista tutkielmista ja valmistelemaan muistiota näiden pohjalta presidentille. Hän huolellisesti listasi eri vaihtoehtoja kahden tai kolmen sivun tiivistelmässä, jätti tilaa presidentille merkitä hänen vaihtoehtonsa. Idea oli pienentää presidentin työtaakkaa: jos Nixon valitsi lukea liitteenä olevat dokumentit, hän voisi vain läpikäydä Halperinin tiivistelmän (joka toki sai Kissingerin julkaisuluvan) ja tehdä päätöksensä. Henry rakasti tiivistelmää ja piti sitä loistavana. Mutta ‘Mort’, hän sanoi, ‘et ole sanonut presidentille mitä vaihtoehtoja meidän pitäisi valita.’”

“Ajattelin itselleni”, Halperin muistelee, “että meidän ei pitäisi valita puoliamme; meidän pitäisi vain lähettää tiivistelmät vaihtoehdoista.” Vuosia myöhemmin Halperin tajusi miten naiivi hän oli ollut: “Henry oli julkisesti sanonut, että me aiomme hoitaa presidentin asiat. En tiennyt, että Henry halusi antaa hänelle vaihtoehdot, joista presidentti päättäisi. Olin yllättynyt — koska edelleen uskoin mitä Henry oli sanonut.” Kissingerin tiivistelmäpaperit, suosituksineen, muuttuivat kaikkein salaisimmiksi dokumenteiksi Nixonin Valkoisessa talossa. [52]

Kissingerin poliittinen johtamistyyli hallinnossa oli merkittävä, sillä se tarjoaa oivallusta PI-40:n päätöksentekotyyliin Kissingerin alaisuudessa hänen ollessaan tutkimusryhmän johtaja, ja myöhemmin MJ-12:n kun hänestä tuli sen johtaja Nixonin/Fordin hallinnoissa. [53]

Kissingerin roolia Yhdysvaltain ulkopolitiikan ohjaksissa saneli hänen ‘realpolitik’-periaatteensa. Realpolitik oli malli hänen lempivaltiomiehensä toiminnasta, 1800-luvun saksan kanslerin, Otto Von Bismarkin, joka taidokkaasti hoiteli kansainvälisiä liittoja ja rajoitettuja sotia muuttaakseen Preussin/Saksan suurvallaksi ilman, että Saksaa vastaan oltaisiin liittouduttu kansainvälisesti. [54] Bismarkille kansainvälineen politiikka oli suurta shakkipeliä, jossa moraali ja tunteet olivat sivuroolissa, ja se mikä oikeasti merkitsi oli omien resurssien taidokas käyttö omien strategisten päämäärien saavuttamiseksi oman vallan maksimoimiseksi. [55]‘Realpolitik’ dominoi Kissingerin näkökulmaa kansainvälisessä politiikassa paikoissa kuten Laos, Kamputsea, Chile ja Itä-Timor, joissa moraali ja tunteet eivät olleet minkäänlaisessa asemassa kohdeltaessa näitä maita puhtaina pelinappuloina kansainvälisessä shakkipelissä, jossa Yhdysvallat kilpaili Neuvostoliittoa vastaan ja maksimoi sen geopoliittista valtaa, jossa samaan aikaan tehtiin strategista yhteistyötä ja vastattiin avaruusolentojen läsnäoloon.

Yleisesti ei ole kuitenkaan tiedossa, että Kissinger otti käyttöön saman roolin Yhdysvaltain politiikkaa ohjaillessaan siihen miten se vastaisi avaruusolentojen läsnäoloon. Moraali ja tunteet olivat parhaimmillaankin toisarvoisia, kun Yhdysvallat asteittain paransi resurssejaan strategista asemaansa parantaakseen puhuttaessa avaruusolentojen vierailusta Maapallolle. Näiden ihmiskunnan kanssa kanssakäymisessä olleiden avaruusolentojen sekä niiden toiminnasta tietoisia olevien salaisten organisaatioiden moraalinen suuntautuminen eivät saaneet Kissingerin realpolitikissa paljoakaan painoarvoa. Se, mikä oli merkitsevää, oli se miten paljon avaruusolennot tarjoaisivat resursseja amerikkalaisille salaisille organisaatioille parantamaan aseteknologiaa ja näin amerikkalaisten strategista asemaa avaruusolentoihin verrattuna. Kissingerin realpolitik oli tapa jolla monimutkaiset poliittiset, yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ympäristölliset ongelmat voitiin ratkaista avaruusolentojen läsnäolosta puhuttaessa. Kissingerin rooli oli samanlainen kuin hänen 1800-luvun sankarin, Bismarkin. Kissinger olisi muuttamassa USA:a dominantiksi globaaliksi vallaksi, joka käsittelisi avaruusolentoja samanarvoisina, synnyttämättä planeettainvälistä sotaa yhden tai useamman avaruusolentojen rodun kanssa, mikä tarkoittaisi loppua Yhdysvaltain suvereniteetille ja vapaudelle. Kissingerin läheiset suhteet Rockefellerin sukuun varmistivat, että korporaatioamerikka jatkaisi nimekkäässä roolissa avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Kissinger Nixonin hallinnossa samanaikaisesti oli korkeassa asemassa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ja sen salaisessa ‘ulkoplanetaarisessa’ politiikassa MJ-12/PI-40:n kautta, ja tästä seuraa, että avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi oli muutaman harvan käsissä, joiden aikeena oli hamuta niin paljon valtaa kuin mahdollista, eikä heidän aikeena ollut hetkeäkään jakaa sitä MJ-12:n/PI-40:n ulkopuolisille, joita pidettiin kokemattomina ja joilta puuttui poliittinen hienovaraisuus ja äly käsitellä avaruusolentokysymyksen monimutkaisuuksia. Eisenhowerin varoitus siitä, että avaruusolentokysymyksen poliittinen hallinnointi “ei olisi parhaissa käsissä” vaikutti yhtäkkiä profetialta.