kirjoittanut Nathaniel Lloyd
Jotain putosi taivaalta aavikolle kesäkuussa 1947. Roswellissa, New Mexicon osavaltiossa, asuva karjatilallinen Mac Brazel ja hänen poikansa Vernon löysivät sen romupellon, joka heidän mukaansa sisälsi ”kuminauhoja, foliota, [ja] melko sitkeää paperia ja tikkuja”. Myöhemmin samassa kuussa Mac luki Kenneth Arnoldin Washingtonin osavaltiossa tekemästä ”lentävän lautasen” havainnosta, tapauksesta, joka todella käynnisti nykyaikaisen UFO-aikakauden. Mac ajatteli, että nämä romut voisivat mahdollisesti olla tällaisen lautasen jäänteitä, säilytti ne ja otti yhteyttä sheriffiin, joka puolestaan otti yhteyttä Roswellin sotilaslentokentän 509. pommiryhmän tiedustelupalveluun. Kesäkuun alussa tarina levisi lehdistöön, kun Roswellin armeijan ilmakentän virallisessa tiedotteessa todettiin, että ”monista lentävien kiekkojen huhuista tuli totta”, koska pommiryhmän tiedustelupalvelu oli ollut ”onnekas saadessaan haltuunsa kiekon”. Lentävien lautasten mania villitsi jälleen hetkeksi, mutta ennen pitkää korkeammat viranomaiset vetivät ”lentävän kiekon” lehdistötiedotteen takaisin ja vakuuttivat, että romut olivat olleet vain tutkaheijastimella varustetun pudonneen sääilmapallon jäänteitä.
Salaliittoteoriat ja suuri myytti Roswellin tapauksesta eivät syntyneet heti. Eivät todellakaan, itse asiassa näyttää siltä, että useimmat hyväksyivät oikaisun ja eivät ajatelleet asiaa kolmeenkymmeneen vuoteen. 1980-luvulla ufologit, jotka etsivät innokkaasti todisteita hallituksen salailusta, tarttuivat tietenkin Roswellin raporttiin ja tekivät siitä suurenmoisen jutun, jossa oli paitsi löydettyjä avaruusaluksia myös löydettyjä avaruusolentoja. Yhdysvaltain ilmavoimien virallinen selitys ilmestyi 1990-luvulla, ja se todellakin viittasi jonkinlaiseen peittelyyn, sillä siinä selvennettiin, että haltuun otettu tutkaheijastava sääilmapallo oli itse asiassa osa salaista ja arkaluonteista Project Mogul -hanketta, jossa pyrittiin keräämään tietoja Neuvostoliiton ydinpommikokeista sääilmapallojen kuljettamilla laitteilla, jotka olivat eräänlainen varhaisvaiheen tiedusteludrone. Tämä versio tapahtumista näyttää selittävän paljon: Mac Brazelin kuvaus sopii hyvin yhteen Project Mogul -ilmapallon jälkeensä jättämien jäänteiden kanssa, ja jäänteitä koskeva salailu on helposti ymmärrettävissä. Itse asiassa näyttää siltä, että asiakirjat vahvistavat sen, että Mogul-pallo oli laukaistu 4. kesäkuuta Alamogordosta ja kadonnut sen jälkeen.
Mutta vaikka tämä itsessään olisikin ollut peitetarina, ei ole pulaa muista, maanpäällisistä ehdokkaista, jotka olisivat voineet pudota ja jotka hallitus olisi halunnut salata. Se sijaitsi riittävän lähellä White Sandsin koealuetta, jotta mikä tahansa huippusalainen kokeellinen raketti tai lentokone olisi voinut pudota Roswellin aavikolle. Jos näin kuitenkin olisi, miksi hallitus pitäisi sitä edelleen salassa? Vielä kummallisempi kysymys on se, miksi 509. pommiryhmän tiedustelupalvelu, eliittilaivue, jolle ei ollut vierasta salassa pidettävien tietojen turvaaminen, koska se oli pudottanut atomipommit ”Fat Man” ja ”Little Boy” Japaniin vuonna 1945, antaisi lehdistötiedotteen, jossa ilmoitettaisiin, että kyseessä oli alas pudonnut lentävä lautanen, ja näin kiinnitettäisiin huomiota onnettomuuteen sen sijaan, että se salattaisiin. Onko mahdollista, että tarina oli tarkoituksella lavastettu jostain muusta syystä kuin sen salaamiseksi, mikä putosi aavikolle? Eräiden armeijan jäsenten keskuudessa oli huomattavia pelkoja siitä, että Kenneth Arnoldin lentävät lautaset olivat jonkinlaisia kehittyneitä neuvostoliittolaisia lentokoneita. Olisiko tarinan tarkoituksena voinut olla vakuuttaa neuvostoliittolaiset siitä, että olimme kaapanneet yhden heidän oudoista aluksistaan tai että olimme kehittäneet oman aluksemme, vai olisiko se voinut olla yksinkertaisesti houkutuslintu vakoojille? Yksi asia on varmaa, tästä on tullut Yhdysvaltain hallitukselle selvä kaava: se lannistaa UFOihin uskomista yhdellä heiluttavalla sormella, kun taas toisella kutsuvalla kädellä se rohkaisee ufologeja uskomaan.
Tätä kirjoittaessani odotan yhä Pentagonin UFO-raportin julkaisemista, joka innoitti minut käsittelemään tätä aihetta. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, palveleeko UFOja koskevien salaisten tietojen viimeaikainen julkistaminen jotain muuta tarkoitusta. Joulukuussa 2017, silloin kun New York Times kertoi Pentagonin mustalla rahalla rahoitetun Advanced Aerospace Threat Identification Program -ohjelman olemassaolosta ja levitti vuotanutta videokuvaa merivoimien UFO-kohtaamisista ympäri mediaa, saatoin uskoa, että juttu oli aitoa tutkivaa journalismia, jonka taustalla oli ilmiantaja, joka paljasti tietoja, joita hallitus ei halunnut paljastettavan. Kuitenkin viime vuonna, kun Pentagon virallisesti myönsi vuotaneiden videoiden aitouden ja kun sen aktiivisen UAP-työryhmän olemassaolo paljastui, kun se mainittiin avoimesti senaatin valiokunnan raportissa, aloin miettiä, eikö jotain muuta olisi tekeillä.
Nyt, kun koronavirusavustuspakettiin sisältyi vaatimus siitä, että Pentagonin on paljastettava, mitä se tietää UFOista, olen entistäkin epäluuloisempi. Pentagon on jo tiedottanut asiasta edustajainhuoneen tiedustelukomitealle, emmekä ehkä koskaan saa tietää, oliko se, mitä se kertoi kongressille, huomattavasti enemmän kuin se, mitä se lopulta paljastaa julkisesti raportissa, jonka on määrä valmistua kesäkuun loppuun mennessä. Yksinkertainen logiikka ja perehtyneisyys siihen, miten hallitus on aiemmin käsitellyt UFO-aiheita, kertoo meille kuitenkin, ettei meidän pitäisi ottaa heidän sanomisiaan suoraan todesta. Kesäkuun alussa Times julkaisi vuodon tulevan UAP-raportin sisällöstä, jossa todettiin, että raportti ei tarjoa todisteita siitä, että parin viime vuosikymmenen aikana havaitut UFOt olisivat Maan ulkopuolisia tai että ne eivät ole, mutta että siinä kielletään se, että ne edustaisivat salaista amerikkalaista teknologiaa, että Venäjä tai Kiina on saattanut olla tieteellisesti meitä nopeampi yliääniteknologiassa ja kehittää lentokoneita tai droneja, jotka kykenevät suurempaan kiihtyvyyteen ja ohjattavuuteen ja jopa keskipitkän matkan ylittäviin kykyihin, jotka lentävät ja uppoavat sitten mereen, ja kaikki tämä ilman havaittavia pakokaasuputkia. Ongelmana tässä on se, että Yhdysvaltain hallitus ei yleensä halua paljastaa korttejaan näin räikeästi muulle maailmalle. Miten se auttaisi asemaamme maailman näyttämöllä, imagoamme sotilaallisesta ylivoimaisuudestamme, jos ilmoittaisimme maailmalle, että olemme jääneet jälkeen? Miten se auttaa meitä oppimaan enemmän kilpailijan teknologiasta, jos ilmoitamme, että tutkimme sitä aktiivisesti?
Timesin artikkelissa todetaan, että jotkut osat heidän raportistaan pysyvät salaisina, minkä he myöntävät edelleen ruokkivan UFO-salaliittoteorioita, mutta tämä herättää kysymyksen, miksi meidän täydellinen hämmennyksemme tästä teknologiasta on paljastettu? Paitsi jos emme olekaan niin tietämättömiä tämän teknologian suhteen kuin Pentagon väittää. Ellei sitten, kuten olemme nähneet kerta toisensa jälkeen tiedustelumaailman UFO-disinformaatiopelien historiassa, ne vain manipuloivat yleisön käsityksiä kylvääkseen hämmennystä ja epäilyksiä. Tiedän, että jotkut teistä saattavat ajatella, että tämä kuulostaa salaliittoteoreettiselta hölynpölyltä… miten epätavallista tälle podcastille! Mutta pääasiallinen lähteeni on erinomainen kirja, jota suosittelen lämpimästi, Mirage Men: An Adventure into Paranoia, Espionage, Psychological Warfare, and UFOs, jonka on kirjoittanut Mark Pilkington ja joka tarkastelee UFO-ilmiötä ja siihen liittyvää Yhdysvaltain hallituksen disinformaatiota kriittisen ja rationaalisen linssin läpi. Toivon, että tämän sarjan loppuun mennessä huomaatte, että kun kyse on hallituksen harjoittamasta vakoiluun ja kansalliseen turvallisuuteen liittyvästä disinformaatiosta. Salaliitto on pelin nimi, ja huolimatta jonkinasteisesta tukeutumisesta salaliittoteoriaan, tämä on paljon rationaalisempi selitys UFOille kuin pienten harmaiden miesten vierailut.
Yhdysvaltain sotilastiedustelu ei todellakaan keksinyt UFO-myytin keskeisiä osia. Jo ennen Kenneth Arnoldin havaintoa vuonna 1947 tieteiskirjallisuus oli kylvänyt näitä siemeniä. Esimerkiksi vuoden 1946 numerossa Amazing Stories -tieteisfantasia-lehti julkaisi jutun salaperäisistä ”ympyränsiipisistä” lentokoneista, jotka ilmestyivät San Franciscon ylle, sekä kauhutarinan, jossa kuvattiin avaruusolentojen sieppauksia jo kauan ennen ensimmäisiä kirjattuja väitteitä tällaisista kokemuksista. Amazing Stories -lehden päätoimittaja Ray Palmer joutui itsekin osalliseksi vuoden 1947 lentävien lautasten kuohuntaan.
Vain muutama päivä Kenneth Arnoldin paljon julkisuutta saaneen lautashavainnon jälkeen Palmer sai kirjeen eräältä Harold Dahlilta, Washingtonin osavaltion Puget Soundissa työskentelevältä satamapartiomieheltä, joka kertoi, että hänen venettään hännystelivät ilmapallomaiset, donitsinmuotoiset UFOt lähellä Maury Islandia. Kertomuksessa kuvailtiin, kuinka viisi näistä aluksista kiersi kuudetta, joka näytti epäonnistuvan ja olevan syöksymässä maahan, ennen kuin se heitti ulos sulaa kiviainesta, josta osa osui Dahlin poikaan, poltti tämän käden ja tappoi hänen koiransa. Dahlin kertomuksen mukaan sen jälkeen, kun hän oli kertonut tapauksesta satamapartion esimiehelleen, salaperäinen mustapukuinen mies tuli tapaamaan häntä ja varoitti häntä levittämästä tarinaa. Tämä on varhainen esimerkki ”Miehet mustissa” -tarinoista, jotka kertovat hallituksen miehistä tai ihmisiä jäljittelevistä ihmismäisistä olentoista ja jotka usein liittyivät UFO-tarinoihin myöhempinä vuosina. Dahl ei kuitenkaan piitannut tämän hahmon varoituksesta, vaan kirjoitti Palmerille ja liitti mukaan palan hänen UFOstaan vapautunutta kuonamaista materiaalia. Palmer otti sitten yhteyttä Washingtonin osavaltiota tuntevaan lentäjä Kenneth Arnoldiin, alkuperäiseen lautasen havaitsijaan, ja tarjosi hänelle 200 dollaria Maury Islandin tapauksen tutkimiseksi.
Arnoldin luona vieraili ensimmäisen havainnon jälkeen joitakin hallituksen tyyppejä, jotka tosin tunnistivat itsensä Browniksi ja Davidsoniksi, armeijan ilmavoimien tiedustelupalvelun edustajiksi, ja jotka kuulustelivat Arnoldia lentokoneesta, jonka hän oli nähnyt Rainier-vuoren yllä, sekä Maury Islandin tapauksesta, jota Ray Palmer oli pyytänyt häntä tutkimaan. Kiinnostuksensa herättämänä Arnold lensi Tacomaan aloittaakseen tutkimuksensa, mutta hän piti Dahlia melko tyhmäpäisenä ja luuli, että Dahlin hänelle näyttämä materiaali, jonka väitettiin pudonneen UFOsta, oli tavallista vanhaa laavakiveä. Mutta kun Arnold tapasi Dahlin oletetun ”esimiehen” Fred Crismanin, asiat alkoivat muuttua oudommiksi.
Crisman oli paljon tyylikkäämpi ja vakuuttavampi hahmo, jota Dahl kunnioitti, vaikka Crisman ei ollutkaan se, joka oli nähnyt lentävät donitsit. Crisman puhui itsevarmasti Arnoldille ja väitti, että nämä lentokoneet eivät mitenkään voineet olla amerikkalaisia, ja ehdotti, että ne saattaisivat olla kaapattua natsiteknologiaa. Kenneth Arnold alkoi tulla vainoharhaiseksi. Hänestä oli jo outoa, että hänen majoituksensa oli järjestetty hänelle nimettömänä, ja kun eräs toimittaja oli soittanut hänelle ja kertonut, että hänen lentolautastutkimuksestaan oli saatu vihje, hän alkoi luulla, että hänen hotellihuoneensa oli salakuuntelussa. Sitten hän soitti ilmavoimien tiedustelupalvelun yhteyshenkilölleen Brownille, joka kumma kyllä kieltäytyi vastaamasta hänen ensimmäiseen puheluunsa ja soitti hänelle takaisin kolikkopuhelimesta. Brown sanoi, että hän ja Davidson lensivät pois, ja sen jälkeen Arnold sai toisen puhelun toimittajalta, joka kertoi saaneensa toisen vihjeen ilmavoimien tutkimuksesta.
Arnold etsi huoneestaan kuuntelulaitteita, mutta ei löytänyt niitä, minkä vuoksi hän epäili, että Brown ja Davidson olivat kenties selittämättömästi vuotaneet lehdistölle tietoja Maury Islandin tutkimuksesta. Epäintuitiivisesti, mahdollisesti nämä ilmavoimien tiedustelupalvelun agentit halusivat lautaslätinän uutisiin, he saapuivat paikalle ja väittivät, että koko juttu oli Dahlin ja Crismanin keksimä huijaus. Brown ja Davidson ottivat näytteet UFOista purkautuneista kivistä ja nousivat Kaliforniaan matkalla olleeseen sotilaskoneeseen, mutta kone syöksyi maahan, jolloin molemmat ilmavoimien tiedusteluagentit kuolivat 1. elokuuta 1947, samana päivänä, jolloin ilmavoimista tuli erillinen Yhdysvaltain asevoimien haara. Tämän jälkeen, kun häiriintynyt Kenneth Arnold painiskeli ajatuksen kanssa, että Brown ja Davidson oli tapettu heidän osallistumisensa Maury Islandin tutkimukseen, paikalle saapui toinen ilmavoimien edustaja, majuri George Sander, joka vei Arnoldin Maury Islandin lähellä sijaitsevalle teolliselle sulatuspaikalle, jossa oli kasoittain samanlaisia kiviä kuin Dahlin näyttämät kivet, ja yritti vakuuttaa Arnoldille jälleen kerran, että koko juttu oli ollut huijausta.
Mutta Arnold pysyi epäluuloisena. Hänen mukaansa hän palasi Dahlin talolle, mutta hämmästyksekseen hän löysi sen täysin autiona: ”Sisällä ei ollut yhtään huonekalua.” Syvästi huolestuneena Arnold lensi kotiin ja teki vain lyhyen pysähdyksen tankatakseen. Kun hän kuitenkin lähti uudelleen lentoon, hänen moottorinsa petti, ja hän joutui tekemään pakkolaskun, jossa laskutelineet vaurioituivat. Jälkikäteen tehdyissä tutkimuksissa hän kertoi huomanneensa, että hänen polttoaineventtiilinsä oli leikattu irti, mikä sai hänet epäilemään, että hän oli ehkä Brownin ja Davidsonin tavoin joutunut hallituksen salamurhan kohteeksi.
Voidaan toki väittää, että Arnold saattoi kuvitella asioita. Oliko se niin outoa, että hänelle oli järjestetty hotellihuone? Ja onko niin suuri mysteeri, että lehdistö oli saanut tietää hänen UFO-tutkimuksestaan? Olihan hän hyvin julkinen henkilö oman varsin kuuluisan UFO-kohtaamisensa jälkeen. Ja eikö olekin mahdollista, että tarinan joitakin elementtejä oli liioiteltu, kun Arnold kirjoitti niistä jälkikäteen. Kenneth Arnold esimerkiksi väittää, että hän oli tehnyt vielä toisenkin UFO-havainnon lentäessään Tacomaan tutkimaan Dahlin väitteitä, mikä tuntui lautasten kesän aikana vuonna 1947 luultavasti kohtuulliselta, koska epäiltiin, että nämä salaperäiset lentokoneet saattaisivat yleistyä, mutta jälkikäteen ajateltuna se vaikuttaa hieman vaikeasti uskottavalta ja kuulostaa kaunistelun sävyltä.
Jos Arnold otti vapauksia tarinassaan, voimme ehkä jättää huomiotta hänen väitteensä Dahlin talon tyhjentämisestä tai hänen oman lentokoneensa sabotoinnista. Emme voi kuitenkaan jättää huomiotta lento-onnettomuutta, jossa ilmavoimien tiedustelupalvelun miehet ja UFO-tutkijat Brown ja Davidson kuolivat, sillä se on kirjattu. Moottoripalo, joka aiheutti heidän B-25:nsä putoamisen, saattoi kuitenkin olla onnettomuus. Salaliittoteoreetikot eivät kuitenkaan suostu uskomaan sattumaan, joten on liian helppoa olettaa, että onnettomuus oli tahallinen ja liittyi heidän tutkimuksiinsa. Olivatko Brown ja Davidson menneet harhaan ja vuotaneet tietoja lehdistölle? Ja jos olivat, olisiko se ollut niin suuri kansallinen turvallisuusuhka, että heidät olisi pitänyt tappaa? Miksei heitä yksinkertaisesti pidätetty maanpetoksesta, jos he olivat luovuttamassa salaisia tietoja? Yksi mahdollinen selitys on se, että näitä ilmavoimien tiedustelupalvelun miehiä pidettiin neuvostoliittolaisina myyrinä.
Vajaa vuosi aiemmin huippusalainen Venona-vastavakoiluhanke oli paljastanut noin 3 000 viestin salauksen purkamisen avulla neuvostoliittolaisten myyrien olemassaolon Yhdysvaltain hallituksen kaikilla tasoilla, jopa presidentin hallintovirkamiesten ja Manhattan-projektin henkilökunnan keskuudessa sekä armeijan ilmavoimissa. Kun otetaan huomioon tämä asiayhteys, on mahdollista, että Brownin ja Davidsonin näennäisen outo vaatimus kommunikoida Arnoldin kanssa maksullisen puhelimen välityksellä voidaan selittää sillä, että he olivat vakoojia, jotka etsivät tietoja Amerikan salaisista atomilentokoneista. Silloin voidaan myös ehdottaa, että koko Maury Islandin havainto oli ollut kätketty, valheellinen tarina, joka oli asetettu houkuttimeksi, jonka tarkoituksena oli houkutella esiin neuvostoliittolaisia myyriä, jotka aikoivat saada selville Yhdysvaltojen salaista teknologiaa, ja että se toimi. Tätä käsitystä tukee Fred Crismanin yllättävä tausta, sillä hän lensi aiemmin armeijan ilmavoimissa toisen maailmansodan Tyynenmeren sotatoimialueella eikä vaikuttanut lainkaan Harold Dahlin ”esimieheltä”. Lisäksi huhut kertoivat, että Crisman oli työskennellyt myös Office of Strategic Services -virastossa, joka oli CIA:n edeltäjä, ennen kuin hän ilmestyi Maury Islandille, ja hänen yhteytensä tiedustelumaailmaan johtivat vuosia myöhemmin siihen, että piirisyyttäjä Jim Garrison nimesi hänet mahdollisesti osalliseksi JFK:n salamurhaan. Mutta tämä on tietysti spekulaatiota. Kylmän skeptisyyden valossa Crisman oli vain huijari ja Kenneth Arnold kuuluisuudenhaluinen tarinankertoja, ja Brownin ja Davidsonin tulinen kuolema oli traaginen onnettomuus, jolla ei ollut mitään tekemistä heidän Maury Islandin tapauksen tutkinnan kanssa.
Kuukausi traagisen lento-onnettomuuden jälkeen, joka vaati ilmavoimien tiedusteluagenttien Brownin ja Davidsonin hengen, kenraali Nathan Twining kirjoitti ilmavoimien sisäisen muistion, jossa hän totesi, että lentävä lautanen -ilmiö oli ”todellinen eikä visionäärinen”, mutta Roswellin myyttiä heikentäen hän valitteli ”fyysisten todisteiden puutetta pudonneiden löytöesineiden muodossa”. Twining ehdotti kahta vaihtoehtoa: lautaset olivat huippusalainen amerikkalainen hanke, josta vastaperustetut ilmavoimat pidettiin tietämättöminä, tai ne edustivat jonkin vieraan valtion kehittämää kehittynyttä teknologiaa.
Pelko siitä, että neuvostoliittolaiset olivat kehittäneet natsien salaista teknologiaa, oli kouriintuntuva, ja sen vuoksi käynnistettiin Sign-projekti, jonka tehtävänä oli tutkia lentävien lautasien luonnetta ja alkuperää. Wright Pattersonin ilmavoimien tukikohtaan sijoitetun hankkeen toiveena oli selvästi saada Yhdysvalloille jonkin verran tätä oletettua lentoteknologiaa, sillä tukikohdassa sijaitsi Air Technical Intelligence Center, joka oli Amerikan oma laitteisto kaapattujen saksalaislentokoneiden takaisinmallintamiseksi. Seuraavana vuonna Project Sign julkaisi raporttinsa Estimate of the Situation. Legendan mukaan tässä raportissa todettiin, että lautashavainnot eivät vastanneet mitään saksalaisten hallussaan pitämiä piirustuksia ja että kaikki todisteet viittasivat johonkin muuhun kuin ihmisen käyttämään teknologiaan. Emme kuitenkaan oikeastaan tiedä, mihin Project Signin raportissa päädyttiin, koska sen sisältö suututti ilmavoimien esikuntapäällikön niin paljon, että hän määräsi kaikki kopiot tuhottaviksi. Kesän 1947 alkupäivinä, kun ilmavoimista tuli itsenäinen asevoimien haara, lautaspaniikki saattoi tuntua siunaukselta, sillä se varmisti, että ilmatilamme suojelemisesta vastaavalle sotilashaaralle myönnettiin runsaasti määrärahoja.
Mutta sen jälkeen, kun Yhdysvaltain ilmavoimia oli vuoden ajan jatkuvasti pommitettu virheellisillä havainnoilla, ja lisäksi oli tehty havaintoja joistakin omista lentokoneistamme, joista emme halunneet ihmisten puhuvan, Yhdysvaltain ilmavoimat olivat saaneet tarpeekseen lentävistä lautasista ja näyttivät haluavan irrottautua koko ilmiöstä. Tätä varten ja ehkä osittain vastareaktiona Project Sign -hankkeen raportissa esitetylle oletetulle avaruusolentohypoteesille ilmavoimat käynnistivät uuden UFO-tutkimuksen, Project Grudgen, joka toimi olettaen, että lentävät lautaset eivät mitenkään voisi olla todellisia, ja pyrki kumoamaan kaikki lautashavainnot ja luomaan PR-kampanjan, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa maailma siitä, että lentävät lautaset ovat hölynpölyä. Heidän kampanjansa hedelmä, Saturday Evening Post -lehdessä julkaistu artikkeli, selittää vakuuttavasti, että kaikki lautashavainnot johtuvat Aviator’s Vertigo -ilmiöstä, ilmapalloista ja valon heijastumisesta pilvistä ja lentokoneiden katoksista. Artikkeli auttoi pitkälle lentäviä lautasia koskevan jännityksen lopettamisessa.
Joulukuussa 1949 lentävien lautasten mania kuitenkin palasi. Suositussa miestenlehdessä True julkaistiin Donald Keyhoen artikkeli ”Flying Saucers Are Real”, jossa väitettiin, että lentävät lautaset olivat todellakin aitoja lentokoneita, että ne olivat avaruusolentojen rakentamia ja että hallitus aktiivisesti salaili niitä. On totta, että Keyhoe oli pulp fiction -kirjoittaja, mutta hänen auktoriteettinsa tässä asiassa perustui hänen taustaansa merijalkaväen lentäjänä, ja hän väitti päätyneensä johtopäätöksiinsä haastateltuaan lukuisia virkamiehiä, jotka olivat jarruttaneet hänen tutkimuksiaan. Tämän jälkeen komentaja Robert McLaughlin, Alamogordossa sijaitsevan White Sandsin koealueen merivoimien yksikön päällikkö, kirjoitti True-lehteen jatkokertomuksen, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti viiden merivoimien tiedemiehen havainneen lentolautasen sääilmapalloa tarkkaillessaan. Nämä artikkelit kumosivat Saturday Evening Postin artikkelin ja maalasivat sen osaksi peittelyä. Mutta voisiko näissä kilpailevissa artikkeleissa olla enemmän kuin mitä silmä näkee?
Mark Pilkington, joka on kirjoittanut tärkeimmän lähteeni Mirage Men, huomauttaa, että vuonna 1949 laivasto ja ilmavoimat kävivät katkeraa kilpailua keskenään. Vastaperustetun ilmavoimien kannattajat olivat alkaneet levittää ajatusta, jonka mukaan laivasto oli vanhentunut, koska tulevat sodat voitettaisiin yksinomaan strategisilla mannertenvälisillä pommituksilla. Kun uusi ulkoministeri, joka itse kannatti tätä ilmavoimien ylivaltaa koskevaa ajatusta, peruutti laivaston supertukialushankkeen ilmavoimien pommikonehankkeen hyväksi, se merkitsi sotaa. Merivoimien komentorakenteen virkamiehet iskivät takaisin vuotamalla todisteita siitä, että ilmavoimien kenraalit olivat toimineet petollisesti tiettyjen sotilasurakoitsijoiden kanssa pommikoneidensa rakentamisessa. Koko juttu riistäytyi niin käsistä, että edustajainhuoneen asevoimien komitean kuulemistilaisuus oli kutsuttava koolle heidän riitansa tukahduttamiseksi. Niinpä kun myöhemmin samana vuonna kaksi laivaston miestä lietsoi lentäviä lautasia koskevaa liekkiä sen jälkeen, kun ilmavoimat oli käyttänyt niin paljon energiaa niiden sammuttamiseen, ei ehkä ole kovinkaan suuri älyllinen harppaus olettaa, että kyseessä oli pikemminkin vain uusi taistelu heidän keskinäisessä kiistassaan kuin aito paljastus UFO-toiminnasta. Mutta tämäkin jää, kuten lähes kaikki tähän aiheeseen liittyvät seikat, arvailuksi.
Tässä alkaa näkyä kuvio. Kuten Roswellin tapauksessa, näemme eri ihmisten tai eri voimien armeijan sisällä ponnistelevan ja vetävän toisiaan vastaan, kiistävän lentävien lautasien olemassaolon ja samalla pitävän siitä kiinni. Eräs toinen tarina havainnollistaa tätä jälleen kerran, jos sitä voi uskoa. Maaliskuussa 1950, samassa kuussa, kun True-lehti julkaisi toisen juttunsa lentävistä lautasista, eräs salaperäinen luennoitsija esitti Denverin yliopiston tiedeopiskelijoille, että lentäviä lautasia laskeutui Aztecin lähelle New Mexicoon, ei kauas Roswellin lähistölle, ja että armeija löysi sieltä useita kuolleita avaruusolentoja, joita he olivat sittemmin tutkineet yhdessä talteen otettujen alustensa kanssa. Denver Post paljasti myöhemmin luennoitsijan Silas Newton -nimiseksi öljymieheksi, ja tarkemmat tutkimukset osoittivat, että Newton oli saanut tietonsa sekopäiseltä natsisympatisoijalta Leo Gebauerilta, joka omituisuudestaan huolimatta oli aikoinaan työskennellyt Air Research Companyn palveluksessa Arizonan Pheonixissa.
Mutta sen sijaan, että Gebauer olisi päässyt käsiksi johonkin valtiosalaisuuteen, osoittautui, että atsteekkien tarina oli peräisin pari vuotta aiemmin Aztec Independent Review -lehdessä julkaistusta huijauksesta. Tässä ei ole mitään nähtävää… paitsi että Silas Newton kirjoitti henkilökohtaisissa päiväkirjoissaan kahdesta miehestä ”erittäin salaisesta Yhdysvaltain hallituksen yksiköstä”, jotka lähestyivät häntä ja ilmoittivat, että tiesivät hänen tarinansa olevan huijaus, mutta rohkaisivat häntä silti jatkamaan tarinan kertomista ja lupasivat suojella sekä häntä että Gebaueria, jos he tekisivät niin. Tämä on helppo jättää huomiotta, mutta mielenkiintoista on, että kaksi vuotta tämän jälkeen Newton ja Gebauer tuomittiin petoksesta, koska he olivat myyneet ihmisille kaivoslaitteita, joiden he väittivät olleen Maan ulkopuolisesta teknologiasta kehitettyjä, mutta heidän tuomionsa keskeytettiin. Olivatko he lopulta pyytäneet palvelusta hallituksen miehiltä, joiden tarkoitusperiä heidän törkeät tarinansa jotenkin palvelivat? Ja miksi nämä hämärähemmot, jos niitä oli olemassa, olivat niin kiinnostuneita lentävien lautasten huijauksen levittämisestä yliopisto-opiskelijoiden keskuuteen? Mielenkiintoista oli, että Newtonin luennon päätteeksi hän antoi täytettäväksi kyselylomakkeen, jolla pyrittiin selvittämään kuinka uskottavana nämä koulutetut nuoret pitivät tarinaa. Lisäksi raportoitiin opiskelijoiden keskuudessa tehdyistä seurantakyselyistä, jotka oli toteuttanut kukas muu kuin ilmavoimien tiedustelu. Kun ilmavoimat olivat epäonnistuneet yrityksissään tukahduttaa lentäviä lautasia koskeva innostus, oliko he sitten päättäneet tehdä markkinatutkimusta selvittääkseen, miten he voisivat käyttää tarinoita lentävistä lautasista omaksi hyödykseen?
Mielenkiintoista on, että vaikka tämä tarina avaruusalusten ja avaruusolentojen ruumiiden löytymisestä Aztecin autiomaasta oli tunnetusti huijausta, se oli osa Roswellin UFO-onnettomuuden vuosikymmeniä myöhemmin uudelleen elpyvää myyttiä. Ilmavoimien tiedustelupalvelu käytti luvattuja todisteita tästä tarinasta porkkanana useaan otteeseen houkutellessaan UFO-tutkijoita ilmiantamaan muita ufologeja ja vakuuttaakseen heidät levittämään väärää tietoa kasvavaan UFO-tutkijoiden yhteisöön. Asiat muuttuivat tästä vielä paljon hullummiksi, ja ihmisiä ajettiin vielä paljon hullummiksi, kuten näette tämän UFO-disinfoa käsittelevän sarjan jatko-osassa. Sillä välin odotan henkeäni pidätellen Pentagonin UFO-raportin julkaisemista, varmana siitä, ettei se sisällä mitään todella kiinnostavaa, ja samalla toivoen, että siinä voisi olla jotain aiheemme kannalta kiinnostavaa.
Kun kuitenkin selvitän edelleen Yhdysvaltain vastavakoilun ja havaintojen hallinnan Gordionin solmua, joka on alusta alkaen ollut sidoksissa UFO-havaintoihin, alan epäillä, ettei kyseessä ole muuta kuin lavastusta. Jotkut Yhdysvaltain tiedustelu- ja turvallisuuskoneiston ylemmissä portaissa näyttävät tulleen siihen tulokseen, että meille voi olla hyötyä siitä, että tunnustamme viimeaikaiset havainnot (ja vain viimeaikaiset) ja myönnämme tai teeskentelemme tietämättömyyttä niistä. Ja jos ajatellaan asiaa näin, tämä ei ole mitään sellaista, mitä emme olisi nähneet ennenkin. Ainoa todellinen ero näyttää olevan se, että tekniikan kehittymisen ansiosta näitä havaintoja ei enää voida syyttää huimauksesta ja optisesta harhasta.
Artikkelin julkaissut Historical Blindness
Loading…
Taking too long?
Reload document
Open in new tab 