Avainsana-arkisto: CIA

MKULTRA lyhyesti

Toisen maailmansodan lopussa maailmanlaajuisen konfliktin ilmasto oli muuttunut kylmän sodan synnyksi, joka muutti sotastrategian suuntaa.

Sodan aikaan Office of Strategic Services (OSS) oli tässä roolissa. Sodan jälkeen vuoden 1947 National Security Act virallisesti perusti Central Intelligence Agencyn aikeenaan laajentaa näitä operaatioita ja luoda muodollinen auktoriteetti valvomaan salaoperaatioita maailmanlaajuisesti.

Historia & Laajuus

Uuden viraston eräs ensimmäisistä tehtävistä oli tutkia käyttäytymisen muokkausta ja mielenhallintaa. Project MKUltran ajatellaan saaneen alkunsa 1950-luvun alussa, ja lähes 20 vuoden ajan CIA:n ohjelmat altistivat lukemattomia pahaa-avistamattomia amerikkalaisia huumeille, hypnoosille, aistideprivaatiolle, hyväksikäytölle ja kidutukselle. Vasta Churchin komitean kuulemistilaisuus kongressin alaisuudessa vuonna 1975 toi päivänvaloon monet CIA:n MKUltra-aktiviteetit.

Valitettavasti me emme koskaan saa tietää ohjelman koko laajuutta, sillä entinen johtaja Richard Helms märäsi MKUltra-tiedot tuhottaviksi vuonna 1973. Mutta se mitä me tiedämme on hälyttävää.

Sidney-Gottlieb
tri. Sidney Gottlieb

Project MKUltra ei ollut ensimmäinen sallittu valtion ohjelma, jossa tutkitaan kidutusta ja aivopesua; amerikkalaiset tiedustelu-upseerit ja entiset natsitiedemiehet toteuttivat varhaisia mielenhallinnan kokeita toisen maailmansodan aikaan Operation Paperclipin alaisuudessa. Paperclipista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta mielenhallinnan mahdollisuus oli CIA:lle liian suurenmoinen ohitettavaksi.

Amerikkalaiset sotavangit Koreassa puhuivat eri tekniikoista, joita kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset kokeilivat mielen hallitsemiseksi, ja Yhdysvallat ei halunnut jäädä jälkeen. Näyttääkseen omistautumisensa ohjelmalle, CIA sai luvan käyttää 6% heidän koko toimintabudjetistaan Project MKUltraan ilman ohjeistusta tai valtontaa siitä miten rahat käytettiin. Tri. Sidney Gottlieb (kuvassa) sai tehtäväkseen johtaa projektia, joka virallisesti alkoi vuonna 1953.

MKUltra halusi tehdä useita mielenhallinnan kokeita erilaisilla potilailla. Salaisuus oli keskeistä; kylmän sodan vakoojan soluttautumisen aiheuttama paranoia tarkoitti, että kaikki operaatiot siilottaisiin toisiltaan niin, ettei kukaan toinen henkilö voisi ymmärtää projektin koko laajuutta. Salaisuuden ylläpitämiseksi ja lopputulosten vääristymisen välttämiseksi tutkijat eivät kertoisi potilaille että heille annettaisiin huumeita tai että potilaille valehdeltaisiin.

Project MK Ultra

Yli 44 yliopistoa käytettiin Project MKUltraan. Lisäksi useita sairaaloita, vankiloita ja lääkefirmoja rahoitettiin CIA-peiteyrityksistä tekemään eri koketa ilman että herätettiin epäilyksiä. Yhteensä yli 80 erillistä tukimustahoa sai rahaa CIA:n eri aliohjelmien kauta kokeisin, ja useimmilla tutkijoilla ei ollut ideaa siitä miksi he tekivät kokeita tai kenelle he työskentelivät.

MKUltra-operaatiot olivat niin salaisia, että edes CIA-peiteyrityksiä pyörittävät agentit eivät tienneet mitään oman operationsa ulkopuolisista asioista, väitetään.

Project MK Ultra

MKUltran tavoitteet

MKUltran tavoite oli tutkia mielen kontrolloinnin ja siihen vaikuttamisen metodeja — pääosin tiedonkeruu kohteilta, jotka vastustelivat kulusteluisa. Kokeita oli lähes sata muuta: aivopestyn Mantsurian kandidaatin mahdollisuus, huumeilla aiheutettu amnesia, halvaannuttaminen ja kyvyttömyys fyysiseen toimintaan.

MKUltra pyrki myös löytämään aineita joilla aiheuttaa halvaantuminen, alkoholinkaltaisia vaikutuksia, paranoian lisääntymistä tai aivovamma. Tämä oli vain MKUltran jäävuoren huippu — kokeet eivät loppuneet siihen.

MKUltra LSD
LSD:tä köytettiin Project MKUltrassa.

Kokeet

MKUltra-6

MKUltran alkupään toimiin kuului lysergiinihapon dietyyliamidin (LSD) testaaminen. Vuonna 1938 syntetisoidun LSD:n vaikutukset ja tehokkuus olivat 1950-luvulla vielä suuremmalti tuntemattomat. CIA-operatiivit halusivat tietää voitaisiinko ulkomaiset tiedusteluagentit saada loikkaamaan vasten heidän tahtoaan, ja kääntäen voisiko samaa soveltaa jenkkioperatiiveihin.

Tuhansien halukkaiden koehenkilöiden löytäminen salaa olisi vaikeaa sellaiselle massiiviselle ohjelmalle. Viranomaiset määrittivät parhaaksi tavaksi kokeiden suorittamiselle ilman epäilysten herättämistä tai viholliselle tietojen vuotamista sen ettei kerrottaisi kenellekään — edes koehenkilöille.

Valittiin koehenkilöt, jotka kaikkein pienimmällä todennäköisyydellä “panisivat hanttiin”. Vanhainkodit, vankilat ja mielisairaalat olivat suosittuja paikkoja koehenkilöille. LSD:tä annettaisiin myös lääkäreille, armeijan henkilöstölle, CIA-agenteille ja yleisölle — useimmiten heidän tietämättään.

Eräälle potilaalle annettiin LSD:tä 174 päivää putkeen; toinen tarina kertoi bordellinpitäjästä San Fransiscossa, joka tietämättään huumattiin LSD:llä ja joutui tarkkailun kohteeksi, oletuksena oli että he olisivat liian häpeissään puhumaan. Mukanaolostaan tietoiset olivat yleensä köyhiä tai hyväksikäytettyjä. Heroiininarkomaaneja käytettiin hyväksi, lahjottiin mukaan osallistumaan sillä että saisi lisää heroiinia.

MKUltra-12

Syytöksiä kuultin siitä, että tiedemiehet palkkaisivat ja sitten huumaisivat prostituoituja, tietäen että tämä ei menisi poliisin tietoon tai että syytteitä ei nostetaisi. Ne harvat koehenkilöt, jotka tulivat vapaaehtoisina, yleensä suljettiin pois härskimmistä kokeista. Eräässä tapauksessa seitsemälle vapaaehtoiselle annettiin LSD:tä 77 päivän ajan yhtäjaksoisesti.

LSD ei ollut ainoa Project MKUltrassa käytetty huume. Monia huumeita kokeiltiin eri tavoin, mm. heroiinia, morfiinia, MDMA:ta, meskaliinia, natriumpentothalia, alkoholia ja marijuanaa. Tohtorit kokeilivat myös huumeita sekaisin, erään kerran ruiskuttaen potilaalle barbituraatteja yhteen käteen ja amfetamiinia toiseen käteen.

MKUltra-11-2

Kuolonuhrit

Koska MKUltran tiedot suurimmaksi osaksi tuhottin, me emme tiedä ohjelman henkilökustannusten koko laajuutta. Tästä huolimatta voimme sanoa jollain varmuudella, että ohjelmaan liittyi kuolonuhreja.

Ehkäpä kaikkein tunnetuin MKUltran uhri oli tri. Frank Olson (kuvassa), armeijan tiedemies ja eräs CIA:n biosodankäynnin tutkijoista. Kuvaukset tapahtuneesta vaihtelevat, mutta Olsonin perheen mukan hän oli tympääntynyt biosodankäynnin ohjelmaan ja etsi tietä ulos.

Frank-Olson-2
Tri. Frank Olson

Deep Creek Lakessa pidetyn CIA-retriitin jälkeen, jossa agenteille annettiin heidän tietämättään LSD:tä, Olson kärsi pahasta paranoiasta ja hermoromahduksesta. Viraston psykiatrin arvioinnin jälkeen Olsonille suositeltiin mielisairaalaan lepäämään menoa. Valitettavasti tri. Olson ei koskaan päässyt laitokseen; arviointiaikaan New Yorkissa tri. Olson hyppäsi kuolemaansa 10. kerroksen hotellin ikkunasta. Tähän päivään asti monet uskovat, että tri. Olson “pakotettiin” hypäämään ikkunasta. Kun Olson kuoli, biosodankäynnin ohjelman paljastumisen vaara kuoli hänen mukanaan. Vaikka he eivät koskan myönnä mukanaoloaan, CIA lopulta maksoi Olsonin perheelle $750,000.

Toinen tunnettu Project MKUltran kuolonuhri oli ammattilaistennispelaaja Harold Blauer, joka kuoli tammikuussa 1953 armeijan salaisen kokeen jälkeen, jossa hänelle annettiin suuria märiä MDA:ta.

Hypnoosi & muu kokeilu

Hypnoosi oli iso osa ohjelmaa. CIA rekrytoi tunnetun skotlantilaisen psykiatrin Donald Ewen Cameronin (kuvassa), joka oli kokeillut ihmispsyyken uudelleenohjelmoinnilla pyyhkimällä muistin. Jotkut kokeet olivat epäinhimillisiä ja tarpeeksi salaisia, minkä ansiosta CIA siirsi Cameronin operaatiot Kanadaan, pois USA:n juridisten valtuuksien piiristä ja median silmistä.

Donald-Cameron
Donald Ewen Cameron

Cameronin menetelmiin kuului potilaille kooman aiheuttaminen huumeila useiksi viikoiksi samalla kun näille soitettiin toistuvia ääniä tai melua. Hän käytti sähköshokkiterapiaa 30-40 kertaisella teholla normaaliin verrattuna. Hän käytti aistideprivaatiota, lukitsi ihmisiä huoneisiinsa ilman aistiärsykkeitä viikoiksi.

Näistä kokeista aiheutui merkittäviä henkilövahinkoja; Cameronin potilaat muuttuivat inkontinenteiksi, heille tuli amnesia ja äärimmäisissä tapauksissa potilas ei enää tiennyt kuka oli tai miten puhua. Koko uransa ajan Donald Cameron intti, että hänellä oi kunialliset aikeet tutkiessaan menetelmiä skitsofrenian parantamiseksi psyyken uudelleenohjelmoinnilla, mutta täysin vammautuneiden potilaiden lauma hänen hoidossaan kertoo toista.

Monet asiantuntijat ovat sen jälkeen debatoineet Cameronin käyttämistä menetelmistä ja aikeista. Ylevien aikeiden sijaan he esittävät, että Cameron suunnitteli tieteellistä järjestelmää kerätä informaatiota vastahankaisilta lähteiltä (eli kidutusta). Cameronin arvostelijat haluavat myös muistuttaa siitä, että hänelle maksettiin maltaita ja hänen annettiin toteuttaa operaatioitaan käytännössä ilman valvontaa — väärinkäytöksille valmis systeemi.

Valitettavasti me emme koskaan saa tietää mitä Cameron havainnoi tai päätteli hänen kokeistaan; hän “kuoli patikoidessa” vuonna 1967, Project MKUltran ollessa kesken. Tuntemattomista syistä Cameronin perheen sanotaan tuhonneen hänen muistiinpanonsa. Vaikka tapaus ei mahdollisesti olekaan niin läpinäkyvä kuin tri. Olsonin tapaus, jotkut asiantuntijat epäilevät Cameronin kuolemaan johtaneita syitä ja senjälkeistä kaikkien hänen muistiinpanojensa tuhoamista.

Ohjelman lopettaminen & Churchin komitea

Watergate-skandaali vuonna 1972 toi valtion väärinkäytöset yleisön tietoon. CIA-johtaja Richard Helms, aistiessaan kasvavan kuumotuksen, määräsi Project MKUltran lopetettavaksi ja kaikkien siihen liittyvien tiedostojen välittömän tuhoamisen. Helms osui oikeaan; New York Timesin artikkeli joulukuussa 1974 väitti, että CIA oli tehnyt laittomuuksia kotimaassa pahaa-aavistamattomille Amerikan kansalaisille.

Tämä artikkeli johti kongressin tutkintaan koskien näitä väitteitä, ja komitea pystytettiin vetämään tutkimuksia. Senaattori Frank Church (kuvassa) nimitettiin vetämään hänen nimeään kantavaa komiteaa.

Frank-Church MKUltra
Senaattori Frank Church

Huolimatta Helmsin käskystä tuhota tiedostot, yli 20 tuhatta dokumenttia koskien Project MKUltraa selvisi CIAn kirjaroviosta. Dokumentit selvisivät, koska ne liittyivät rahoitukseen ja ne olivat tallessa muualla (ja tuhoamiskäskyn käytyä niitä ei pidetty tärkeinä). Koska ne olivat luonteltaan rahoituksellisia, dokumentit eivä paljastaneet muuta kuin mukana olleet pelurit ja ja miten paljon käytettiin rahaa. Todelliset tutkimuksen löydökset tulisivat haastatteluista, joita Churchin komitea teki koskien Project MKUltraa.

Siis niiden, jotka tuolloin olivat vielä elossa ja halukkaita puhumaan.

CIA Infiltrated 17 area groups, gave out LSD
Sanomalehden artikkelissa lukee: “CIA soluttautui 17 alueelliseen ryhmään, antoi LSD:tä.”

Löydökset

Vuonna 1977 Yhdysvaltain senaatti julkisti raportin Project MKUltrasta. Senaattori Ted Kennedy paljasti USA:lle, että CIA oli kuin olikin tehnyt kokeita pahaa-aavistamattomilla kansalaisilla, ja että kokeisiin liittyi LSD:tä ja että toimintaan liittyi kuolonuhreja.

CIA myöhemmin myönsi, että kokeet eivät tieteellisessä mielessä olleet järkeviä, koska muunmuassa MKUltrassa mukanaolleet agentit eivät olleet päteviä tieteellisten kokeiden tekijöitä. Sidney Gottlieb, MKUltran vastuuhenkilö, kertoi varsin vähän virallisesti ohjelmasta muuta kuin myönsi eläköityessään vuonna 1972, että tulokset olivat “käyttökelvottomia.”

Yhdysvaltain valtionkonttorin raportti vuonna 1984 paljasti, että vuosien 1940 ja 1974 välillä CIA oli altistanut tuhansia ihmiskoehenkilöitä vaarallisille aineille. Tottakai projektin dokumentteja ei ollut enää saatavilla eivätkä todistajat halunneet enää kertoa mistään, joten todellinen lukumäärä täytyy olla suurempi.

MK Ultra documents
MKUltra documents

Tunnettuja koehenkilöitä & aiheeseen liittyviä teorioita

Useat tunnetut henkilöt olivat tietämättään mukana Project MKUltrassa. Theodore Kaczynski (kuvassa) oli tutkija Harvardin yliopistossa vuosina 1959-1962, kun koulu toteutti MKUltra-kokeita. Myöhemmin hänestä tulisi kuuluisa Unabomber.

Kirjailija Ken Kesey (Yksi Lensi Yli Käenpesän) oli eräs MKUltran vapaaehtoisista LSD-koehenkilöistä, vaikka tuohon aikaan hän luuli sen olevan vain paikallisessa virginialaisessa sairaalassa tehtävää tutkimusta.

Kaczynski MkUltra
Theodore (Ted) Kaczynski.

Grateful Deadin jäsen Robert Hunter oli toinen vapaaehtoinen ohjelmassa, mutta myöhemmin hän myönsi, että hän luuli sen olevan harmitonta tutkimusta viattomassa stanfordilaisessa ohjelmassa. Salamurhaaja Sirhan Sirhanin asianajaja sanoi, että tuomittu murhaaja oli MKUltra-ohjelman hypnoosin alainen, kun hän ampui Robert Kennedyn vuonna 1968.

Vieläkin härömpiä teorioita on olemassa. Jotkut ovat ehdottaneet, etä Jonestown Guyanassa oli itse asiassa eräs MKUltran testipaikka, ja että ei ollutkaan ihme että äänekäs CIA-kriitikko, kongressiedustaja Leo Ryan salamurhattiin siellä hänen vierailunsa aikana.

Nykypäivä

On epätodennäköistä, että CIA olisi lakkauttanut kaikkia kokeilullisen psykoterapian ja huumeiden testauksen ohjelmiaan. Aina muuttuva sotatilanne vihjaa tämän tyyppiseen kokeilun jatkuvan.

Project MKultran virallisissa dokumenteissa lukee, että ohjelma lakkautettiin vuonna 1973, vaikka myöhemmät todisteet puhuvat siitä, että ohjelmaa on jatkettu eri nimisenä.

Joitain selvinneitä MKUltra-dokumentteja

MKUltra documents
MKUltra documents
MKUltra documents

Vuonna 1977 tehdyssä haastattelussa 14-vuotinen CIA-veteraani Victor Marchetti sanoi, että CIA:n väitteet Project MKUltran lakkauttamisesta olivat “peitetarina”, ja että kokeita todennäköisesti jatkettiin.

Marchettin mukaan budjetin uudelleenallokointi ja uusi nimike todennäköisesti jatkaisivat ohjelmaa hamaan tulevaisuuteen.

**

Artikkelin julkaissut Sometimes Interesting

Galaktinen diplomatia ja valtion negatiiviset responssit

Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia.

Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:

Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.

Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.

(…)

On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?


Kirjoittanut Jonathan Andrews*

Eksopoliittisen liikkeen saadessa pontta se voi olla mahdollisuus kiinnittää huomiota työterveysvaaroihin, jotka tämän alan mukana tulevat. Eksopolitiikassa mukana olevat, ja erityisesti kansalaisdiplomatiaa avaruusolentojen kanssa harjoittavat, saattavat olla tietoisia valtion negatiivisista vasteista sellaisiin aloitteisiin. Kysymys herää tällöin mitä suojamekanismeja kansalaisdiplomaatit saattaisivat käyttää valtion negatiivisia responsseja vastaan.

Yleisesti ottaen kansalaisdiplomatiaa voidaan kuvata kaikkina epävirallisina kontakteina eri valtioiden kansalaisten välillä, verrattuna virallisiiin diplomaattikontakteihin valtioiden edustajien välillä. [1] Mutta vielä erityisemmin kansalaisdiplomatiaa käytetään usein erityisen epämuodollisen diplomatian tarkoitukseen, jossa epäviralliset edustajat (akateemikot, eläköityneet armeijan ja siviiliväestön edustajat, tunnetut julkisuuden hahmot ja yhteiskunnalliset aktivistit) ottavat osaa dialogiin, jonka tarkoituksena on konfliktin ratkaisu, tai luottamuksen rakentaminen. [2] Tässä merkityksessä siihen usein viitataan termillä “Radan II diplomatia.” (Track II Diplomacy) Toisen Radan diplomatia on osoittautunut hyödylliseksi tilanteissa, joissa viralliset, diplomaattiset kommunikaatioyhteydet maiden tai valtion ja kapinallisjoukon välillä ovat hajonneet. Näissä olosuhteissa epäviralliset kanavat voivat toimia usein tehokkaammin ja raivata tietä sitä seuraavalle ”ensimmäisen radan” diplomatialle. [3]

Kun kontaktihenkilöiden määrä kasvaa tasaisesti vuosien mittaan, niin tekee myös yksityisten kansalaisten aloitteiden määrä, joilla luoda yhteys avaruusolentoihin. Nämä pyrkimykset voidaan nähdä ensiaskeleena kansalaisdiplomatian alalla avaruusolentoihin, siinä että ne pyrkivät saamaan kommunikaatioyhteyden ja mahdollisesti tuomaan oman panoksensa luottamuksen rakentamiseen. Mutta miten valtiot reagoivat sellaisiin yksityisiin aloitteisiin? Tulisiko epävirallisten galaktisten diplomaattien olla varovaisia?

Kysymys siitä tulisiko avaruusolentojen kanssa kansalaisdiplomatiaa harjoittavien yksilöiden olla varuillaan valtio negatiivisista vasteista ei ole akateeminen. Päin vastoin, kuten Michael Salla huomautti ECETI-konferenssissa vuonna 2006, on todellakin “laajasti todisteita siitä, että yksilöitä, joilla on kontakti tai kommunikaatioyhteys avaruusolentoihin, on vainottu. (…) Avaruusolentojen kanssa kontaktissa olevien yksilöiden ja organisaatioiden vainoaminen käy selväksi useista eri esimerkkitapauksista, joissa häiritään, ahdistellaan, käydään fyysisesti käsiksi tai vieläkin pahempaa.[4]

Ennen kuin siirrymme eri tyyppisiin valtion negatiivisiin vasteisiin, joita saattaa tulla vastaan, voi olla hyödyllistä ottaa kantaa kysymykseen siitä miksi valtio reagoisi negatiivisesti mihinkään mikä liittyy avaruusolentojen läsnäoloon. Sellaisia reaktioita kuvataan useissa dokumenteissa, kuten esimerkiksi niinkutsutussa Eisenhowerin briiffausdokumentissa (tästä eteenpäin EBD) [5], Robertsonin paneelin löydöksissä vuonna 1953, [6] Brookingsin raportissa vuodelta 1961, [7] sekä, mikäli autenttinen, ensimmäisessä MJ-12:n vuosikertomuksessa. [8] Kaikkiin liittyy päällimmäisenä syynä kansallinen turvallisuus.

Kiinnostavaa kyllä, uhkana kansalliselle turvallisuudelle näissä dokumenteissä ei ole UFOt tai niiden matkaajat itse, vaan mahdollinen kansan reaktio niihin. Todellakin, vaikka oli huolta siitä, että “näiden vierailijoiden motiivit ja lopulliset aikeet pysyvät tuntemattomina” (EBD), yleiskuva on että UFOt ja niiden matkustajat eivät ole osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä tai tehneet mitään vihamielisiä tekoja. [9] Sen sijaan yllämainitut keskittyvät:

  • Massahysteriaan ja “tarpeeseen välttää julkinen paniikki” (EBD), [10] joka nähdään “uhkana poliittista toimintaa suojelevien elinten järjestäytyneelle toiminnalle.” [11]
  • Mahdolliseen yhteiskunnan hajoamiseen. Brookingsin raportti sivulla 215 varoittaa, että
  • Antropologiset havainnot sisältävät monia esimerkkejä yhteiskunnista, jotka tietävät paikkansa universumissa, mutta jotka ovat hajonneet kun ne ovat joutuneet käsittelemään aiemmin tuntematonta yhteiskuntaa, jolla on erilaisia ideoita ja eri elämäntyylejä; toiset jotka selvisivät sellaisesta kokemuksesta tekivät sen yleensä maksamalla hinnan omien arvojensa ja käyttäytymisensä muutoksena.[12] Ennen tuota MJ-12:n ensimmäisessä vuosikertomuksessa oli jo varoitettu samasta asiasta. [13]
  • Mahdollisuuteen, että ulkovallat voisivat yrittää käyttää avaruusolentojen uhasta kertovaa informaatiota psykologisen sodankäynnin tarkoituksiin. Tämä oli eräs Robertsonin paneelin päähuolenaiheista, joka eksplisiittisesti suositti sen johtopäätöksissään, että 4 “Että tiedustelupalvelut ryhtyvät välittömiin toimenpiteisiin riistääkseen Tunnistamattomilta Lentäviltä Esineiltä niiden erikoisstatuksen, joka niille on annettu, ja mystisyyden auran, jonka ne valitettavasti ovat saaneet.” [14]

Toinen kansallisen turvallisuuden syy liittyy teknologiaan, joka on saatu haltuun, ja sen kansainvälisiin vaikutuksiin. Meidän tulee pitää mielessä, että kaikki tämä on laitettu liikkeelle kylmän sodan aikaan. Maan ulkopuolinen teknologia nähtiin Amerikan mahdollisuutena varmistaa sen dominanssi. Todellakin, MJ-12:n ensimmäisessä vuosikertomuksessa pidetään avaruusolentojen teknologian rekonstruktion etuja ‘mittaamattomina.’ [15] USA:n dominanssin varmistamiseksi oli tärkeää, että muut maat, ja erityisesti Neuvostoliitto, eivät saisi minkäänlaista pääsyä näihin avaruusolentojen teknologioihin. USA:n dominanssin varmistamiseksi informaatio Maan ulkopuolisesta teknologiasta tuli pitää salassa.

MJ-12:n ensimmäisessä vuosikertomuksessa liitetään Majestic-operaatiole, joka käsitteli avaruusolentojen presenssiä Maassa, salassapito-ominaisuus joka ylittää vetypommin kehityksen. [16] Vielä tärkeämpänä dokumentti eksplisiittisesti sanoo: Kotimaiset ja perustuslailliset kysymykset: Käsiteltäessä selkeitä kansaa koskettavien lakien rikkomuksia ja perustuslaissa määriteltyjä takeita, on MAJESTIC TWELVEn jäsenten keskusteluissa tultu tulokseen, että sellaisten kansalaisoikeuksien suoja on vähemmän tärkeä kuin tämän uhan luonne. [17] (Korostus lisätty).

Se ehdottaa lisäksi:

Eräs kaikkein vaikeimmista kansan mielipiteen valtionkontrolloinnin aspekteista mitä tulee kiistämiseen ja tietämättömyyteen — on lehdistön tosiasiallinen kontrollointi. (…) presidentin Erikoispaneelin suositus yhdessä MAJESTIC TWELVEn tukemana on, että jyrkkä kiistämisen politiikka kaikista julki tulevista New Mexicon Roswellin tapahtumista, ja mistään muusta saman kaliiperin tapahtumasta, tulee pakkokeinoin ylläpitää. Kontrolloidusti medialle annettujen julkaisujen interaktiivinen ohjelma, sellaiseen tapaan jossa mustamaaltaan kaikkia siviilien tutkimuksia, tulee ottaa käyttöön aiemman vuoden 1947 National Security Actin mukaisesti. [18] (Korostus lisätty).

Jos tämä dokumentti on aito, se eksplisiittisesti varmistaa Valtiolla oleva käytänteen mustamaalata mikä tahansa avaruusolentokysymyksen siviilitutkimus, kansallisen turvallisuuden nimissä.

Nyt kun me tiedämme miksi, me voimme siirtää huomiomme siihen minkä tyyppisiä negatiivisia reaktioita voidaan odottaa. Seuraavassa on satunnainen valikoima dokumentoituja tapauksia.

Ensimmäinen mahdollinen reaktio on sensuuri, jossa avaruusolentoja ja niiden aktiviteetteja kuvaava informaatio yksinkertaisesti sivuutetaan. James Gilliland, esimerkiksi, tähän mennessä on yli 60 tuntia kuvamateriaalia interaktioista avaruusolentojen kanssa, ja kuitenkin media kieltäytyy kiinnittämästä häneen mitään huomiota. [19] Tai otetaan esimerkiksi Disclosure Press Conference, jonka tri. Steven Greer järjesti, jossa kymmenet uskottavat silminnäkijät julistivat olleensa mukana Valtion avaruusolentoja käsittelevissä projekteissa. Jonathan Kolber aivan oikeutetusti ihmettelee miksi tällainen tapahtuma ei ole saanut massamediassa mitään huomiota, ja tuli päätelmään siitä, että tämä on osaltaan tarkoituksellinen strategia. [20]

Sensuurin lisäksi naurunalaiseksi saattaminen on yleinen vaste. Jonathan Kolberin epäilys siitä, että tämä on hyvin suunniteltu strategia, on myös muiden mielipide: “Perustuen [Robertsonin paneelin] suosituksiin, PR-suhteiden komitea kokoontui vähentämään kansan kiinnostusta UFOihin. Sellaisiin käsitteisiin uskovat esitettiin julkisesti typerinä ja irrationaalisina. Tämä yritys hyödynsi tunnettuja tiedemiehiä sekä julkkiksia ja massamediaa. Jopa vaikutusvaltainen Disney-korporaatio oli mukana debunkkauksessa. Tästä eteenpäin ufologia nähtiin huonomaineisena akateemisissa piireissä, ja UFOt ovat muuttuneet sekopääyhteisöjen aiheeksi.” [21]

Tyypillinen esimerkki tästä on Dana Milbankin kirjoittama juttu Washinton Postissa 17. syyskuuta 2007 X-Conferencesta sekä lehdistötilaisuudesta, jonka Paradigm Research Group piti 16. syyskuuta 2007 National Press Clubilla. [22] Milbank esitti asiat irti kontekstista niin, että ne näyttivät naurettavilta ja X-Conferencen lehdistötilaisuus farssilta.

Avaruusolentojen kanssa kansalaisdiplomatiaa toteuttavat henkilöt voivat odottaa myös joutuvansa valtion valvonnan alaisiksi. “Lopultakin [Robertsonin] komitean ehdotuksien johdosta valtion agentit ja vakoojat valvoivat UFOja tutkivia ryhmiä estääkseen heitä vaikuttamasta massojen ajatteluun. Niinkin myöhään kuin 1976 löydettiin CIA:n muistio, joka kertoi UFO-ryhmiin kohdistuneista aktiviteeteista.[23] UFO-tutkija Nick Redfern kirjoitti kirjan UFO-silminnäkijöiden ja -tutkijoiden valtionvalvonnan historiasta. [24] Sellainen valvonta voi esiintyä jopa kaukokatselun muodossa. [25]

Valtion valvonnan lisäksi avaruusolentojen kanssa kansalaisdiplomatiaa harjoittavat USA:n kansalaiset voivat kohdata myös juridisia toimenpiteitä. Tässä kontekstissa relevantteja ovat Logan Act sekä niinkutsuttu Extraterrestrial Exposure Act, joka voi tarjota valtiolle joitain oikeuslähteitä joille rakentaa keissi.

Logan Actin tarkoitus on estää yksityisiltä kansalaisilta kansainvälisen diplomatian häiritseminen / väliintulo, tekemällä siitä rikos.

§ 953. Yksityinen kirjeenvaihto ulkovaltojen kanssa.

Kuka tahansa USA:n kansalainen, missä hän sitten onkaan, joka, ilman USA:n valtuutusta, suoraan tai epäsuorasti aloittaa tai jatkaa minkäänlaista kirjeenvaihtoa tai keskustelua minkään ulkomaisen valtion tai viranomaisen tai agentin kanssa, aikeenaan vaikuttaa minkään ulkomaisen valtion tai minkään ulkomaisen virkailijan tai agentin toimenpiteisiin tai käytökseen, suhteessa mihinkään kiistoihin USA:n kanssa, tai kumoten USA:n toimet, voidaan tuomita tämän lain nojalla sakkoon tai vankeuteen korkeintaan kolmeksi vuodeksi, tai molempia. (…) [26]

Logan Acti ei mainitse Maapallon ulkopuolisia suhteita. Se sanoo, että yksityiset kansalaiset, jotka ovat tekemisissä ulkomaisten valtioiden kanssa virallisten kanavien ulkopuolella, voivat saada sakkoa tai vankeutta. Kuitenkin on järkevää olettaa, että jos ratio legis kieltää USA:n kansalaiselta ilman auktoriteettia mikä tahansa väliintulo USA:n valtion ja ulkomaiden hallitusten välisiin suhteisiin, silloin a fortiori USA:n valtio ei halua kansalaistensa tulevan väliin Maan ulkopuolisten sivilisaatioiden suhteisiin.

Toinen laillinen oikeutus voisi johtua niinkutsutusta ‘Extraterrestrial Exposure Actista,’ joka virallisesti on nyt kumottu. Tämä laki teki kontaktista USA:n kansalaisen ja avaruusolennon tai niiden aluksen kanssa suoraan laitonta. “Jo kirjoissa olevan lain mukaan: (Osio 14, Kohta 1211 Liittovaltion Lainsäädännössä, joka on otettu käyttöön heinäkuun 16. 1969, ennen Apollo-kuutehtäviä), kuka tahansa sellaiseen kontaktiin syyllistynyt automaattisesti muuttuu rikolliseksi, joka saa vankeutta vuodeksi ja sakkoa $5,000. NASAn johtajalla on valtuus määrittää joko kuullen tai kuulematta tätä henkilöä että hän tai esine ovat ”maan ulkopuolisesti altistuneet” ja asettaa määrämättömän pituisen aseellisen karanteenin, jota ei voida lopettaa millään oikeuden päätöksellä.

Henkilöiden määrälle ei ole minkäänlaista rajaa kuinka monta heistä voidaan näin asettaa karanteeniin mielivaltaisesti.

”Maan ulkopuolisen altistuksen” määritelmä jätetään täysin NASAn johtajan tehtäväksi, joka näin saa täyden diktatorisen vallan, joka on täysin epäperustuslaillinen.” [27]

Ihmiset kokevat myös rahallista sabotaasia ja/tai estämistä. Wendelle Stevens, eläköitynyt everstiluutnantti USA:n ilmavoimista, joka ensimmäisenä todisti UFO-sataa palvellessaan Alaskassa 1947, mainitsee miten tietovuotaja otti häneen yhteyttä, joka halusi tulla tapaamaan häntä. “Hän sanoi pakkaavansa ja hyppäävänsä bussiin iltapäivällä. sain soiton kaksi tuntia myöhemmin, ja hän sanoi että hän oli mennyt pankkiin nostamaan rahaa matkaansa varten ja hänen pankkikorttinsa ei toiminut. Hän koitti Visaa ja Mastercardia, ja nekään eivät toimineet. Kaikki hänen rahoituslähteensä oltiin pantu poikki.[28] Tämä tuntuu olevan ‘standarditoimenpide’: “Kaikki potentiaaliset tietovuotajat tai muuten ongelmana nähdyt pian huomasivat miten CIA käytti sen suhdettaan muihin valtion virastoihin (kuten verotoimistoon)… ja että hänen luottokelpoisuutensa oli huonontunut, työhistoria pilattu, pankkitili jäädytetty, saapuneet postit avattu ja urat pilattu.[29]

Toinen yleinen ilmiö on tietokonesabotaasi. Verkkosivut kuten Project Camelot,[30], joka on omistautunut tietovuotajien todistuksille, joutuu usein DDOS-hyökkäysten (‘dedicated denial of service’) kohteeksi eikä sinne pääse. Julkisella BBS:llä, joka on osittain omistautunut UFO-asialle, kontakti- ja abduktioilmiön tutkimukselle, useat jäsenet selittävät miten he ovat kokeneet tietokoneidensa ja kovalevyjensä kaatumista, hakkerointia ja hakkerointiyrityksiä.[31]

Monet kuvaavat eri tyyppistä häirintää ja ahdistelua. Tri. Karla Turner [englanninkielen professori josta tuli avaruusolentojen abudktioilmiön asiantuntija] elokuvassa Taken, kertoi seuraavista esimerkeistä häirinnästä, jota hänen tuntemansa abduktoidut kokivat:

  • “Kun Amy lähti ajamaan kotiin, häntä seurasi valtion partioauto, joka pysyi muutaman tuuman päässä hänen puskuristaan tai hänen autonsa vierellä maileja.”
  • “armeijan helikopterin häirintä,”
  • “puhelujen häirintä,
  • ja muut tapaukset jotka tuntuvat enemmän olevan ihmisperua kuin perua avaruusolennoilta.”[32]

Jotkut Serpo-tarinaa tutkineet — joka kertoo väitetystä vaihdantaohjelmasta USA:n valtion ja maan ulkopuolisen planeetan nimeltä Serpo välillä — kokivat asuntomurtoja. [33]

Pahamaineisia myös ovat vierailut niinkutsutuilta “miehiltä mustissa”, jotka usein mutta eivät aina esittävät valtion viranomaisia. Useat ovat todistaneet miten heidät altistettiin näiden mustapukeisten henkilöiden väijymisen “terrorille”.[34]

Joskus ihmiset kokevat laittomia pidätyksiä. Mack Brazel, joka löysi ja raportoi viranomaisille kuuluisan Roswellin tapauksen, pidätettiin laittomasti ja pidettiin ilmatukikohdassa kolme päivää.[35]

Tähän läheisesti liittyen on tapauksia joissa ihmisiä abduktoidaan. Karla Turner esimerkiksi kuvaa useita abduktiotapauksia, jotka avaruusolentojen abduktiotapauksensa jälkeen joutuivat armeijan abduktoimiksi. Hän lainaa Leah Haley’n tapausta ‘ilmiselvänä.’[36]  Tätä ilmiötä on laajalti tutkinut tri. Helmut Lammer, joka kirjoitti kirjan ja useita artikkeleja siitä. [37] Hän otti käyttöön termin ‘MILABs’ (armeijan abduktioista tai armeijan henkilöistä jotka on abduktoitu) sitä varten. Toiset kirjailijat abduktioilmiöstä, esim. Katharina Wilson, myös kuvaavat näitä ‘MILABs’-tapauksia.[38]

Abduktioiden ja laittomien pidätysten aikaan monien väitetään joskus altistuneen muistin muokkaukselle ja indoktrinaatiolle.[39] Tämä ei tapahdu vain siviileille: valtiolle työskennelleet ja Maan ulkopuolista materiaalia tai olentoja käsitelleet ihmiset usein kärsivät samasta kohtalosta.[40] Eräs pahamaineisempi (ja kiistellympi) tapaus tässä suhteessa on väitetty Dan Burischin tapaus, jossa hänen väitetään olleen mikrobiologi ja työskennelleen useissa “syvän pimeissä” avaruusolentoihin liittyneissä projekteissa, kuten Bill Hamilton raportoi.[41]

Samalla tavoin, joskus, häirintään ja ahdisteluun liittyy muita psykologisen sodankäynnin menetelmiä. Eräs tunnettu tapaus on Paul Bennewitzin tapaus, jossa sähkölaitteiden asiantuntija purki salaisia kommunikaatioita väitetystä avaruusolentojen tukikohdasta.[42] Monet kirjoittajat ovat sitä mieltä, että Bennewitz tahallaan ‘henkisesti murennettiin.’ Useat abduktiohenkilöt raportoivat, että heidät altistetaan toisenlaisille mielenhallintatekniikoille, ja on väitetty, että he eivät ole tässä yksin: eräässä haastattelussa terapeutti Stephanie Relfe mainitsee miten tämä on tapahtunut hänelle ja hänen aviomiehelleen, ja miten heidät altistettiin eri tyypin psyykkisille hyökkäyksille.[43]

Usein ihmisiä uhkaillaan fyysisellä väkivallalla.[44] Mutta pahimmissa tapauksissa kohde eliminoidaan. Todellakin, jos kaikki muu epäonnistuu, vallassaolijat eivät epäröi sortua murhaamaan, niinkuin professori Schellhorn huomauttaa: ampuma-aseen laukauksesta johtuva kuolema. Mahdollisesta myrkytyksestä johtuva kuolema. Mahdollisesta kuristamisesta johtuva kuolema. Tappavien virusten käyttämisestä johtuvat mahdolliset kuolemat. Kukaan ei elä ikuisesti. Kuitenkin viimeaikaiset UFO-tutkijoiden Phil Schneider, Ron Johnson, Con Routine, Ann Livingston ja Karla Turner epäilyttävät kuolemat, sekä usean aiemman tutkijan kuolemat tuntuvat vain lisäävän painoarvoa todellisuudelle, josta monet muut ufologit ovat tietoisia: UFO-tutkimus ei ainoastaan ole potentiaalisesti sekä vaarallista, mutta että keskimääräisen vakavan tutkijan elinikä on paljon lyhyempi kuin valtakunnan keskiarvo.[45] (korostus lisätty)

Haastattelussa Wendelle Stevens, joka yllä mainittiin, myöntää että tietovuotaja otti häneen yhteyttä, joka väitti olevansa tällainen palkkamurhaaja.[46] Se, että tällaisia käytänteitä on olemassa, saa usealta muulta tutkijalta vahvistusta: “CIA harvoin likaa itse omia käsiään johonkin niin sotkuiseen ja vaaralliseen kuin palkkamurha. Usein palkkamurhaajat ja sopimusagentit pidetään listoilla tällaisia toimia varten. Kun CIA ei henkilökohtaisesti ole mukana, se yrittää saada kohteen kuoleman näyttämään niin paljon ’vahingolta’ kuin mahdollista…[47] Vivienne Legg viittaa tähän myös ‘kuolettavana häirintänä.’[48]

Project Camelotin verkkosivulla on monia‘tribuuttisivuja’ ihmisille, jotka ovat kuolleet epäilyttävissä olosuhteissa.[49] Artikkelissan prof. Schellhorn mainitsee käytännössä saman listan ihmisistä, jotka ovat kuolleet epäilyttävissä olosuhteissa. Listaan kuuluu mm. tri. John Badwey, Paul Bennewitz, tri. Eugene Blass, Ron Bonds, Mae Brussell, Danny Casolaro, tri. J. Clayton, William Cooper, tri. Cooperson, Ruth Drown, Frank Edwards, Don Elkins, James V. Forrestal, tri. Max Gerson, Harry Hoxsey, Morris K. Jessup, tri. Milbank Johnson, Ron Johnson, Todd Kauppila, Jim Keith, tri. David Kelly, John F. Kennedy, Dorothy Kilgallen, tri. William Koch, George Lakhovsky, Ann Livingston, Brian Lynch, tri. Eugene Mallove, tri. James McDonald, Stanley Meyer, tri. Wilhelm Reich, Royal Rife, Ron Rummel, Phil Schneider, Leonid Strachunsky, Jose Trias, Karla Turner, Gary Webb sekä 25 Marconin tieteilijää, jotka kaikki kuolivat mystisissä olosuhteissa vuosina 1982-88. [50]

Esitetyt esimerkkihenkilöt yllä ovat kaikki altistuneet valtion negatiivisille vasteille, ja olennaisesti johtopäätös on, että kuka tahansa millä tavalla tahansa Maan ulkopuolisen presenssin kanssa tekemisissä oleva voi muuttua kohteeksi, oli kyseessä sitten UFO-tutkija, abduktiohenkilö, kontaktihenkilö, tieteentekijä tai valtiolle työskentelevä.

Yllämainitut tapaukset paljastavat myös, että nämä negatiiviset valtiolliset vasteet ovat olleet käynnissä erittäin pitkän aikaa. Professori G. Cope Schellhorn viittaa vuoden 1971 Otto Binderin artikkeliin, joka tutki 137:ää epäilyttävää kuolemantapausta vuodesta 1961. Mystiset ja epäilyttävät kuolemat UFO-tutkijoiden keskuudessa eivät ole mitään uutta. Vuonna 1971 tunnettu kirjailija ja tutkija Otto Binder kirjoitti artikkelin Saga-lehden erikoisraporttiin UFOista otsikolla “UFO-tutkijoiden likvidointi.” Binder oli tutkinut kuolemantapauksia ”ei vähempää kuin 137 lentävien lautasten tutkijoiden, kirjailijoiden, tieteentekijöiden ja silminnäkijöiden keskuudessa, jotka olivat kuolleet viimeisen 10 vuoden aikana, joista monet olivat kuolleet mitä mystisimmissä olosuhteissa.”

Binderin esittämät valitut tapaukset olivat täynnä sydänkohtauksia, epäilyttäviä syöpiä ja esimerkkejä suorista murhista. [51]

Häirintätapaukset alkoivat paljon tuota ennen: Alan Benderin luona kävivät “miehet mustissa” vuonna 1954.[52] Ja jopa ennen tuota Roswellin aikaan vuonna 1947 Mack Brazelia pidettiin laittomasti pidätettynä monta päivää.[53]

Näitä negatiivisia valtion vasteita kohdatessaan, mitä suojamekanismeja voivat kansalaisdiplomatiaa avaruusolentojen kanssa harjoittavat keksiä? Mahdolliset suojamekanismit toimivat kolmella tasolla. Ensimmäinen mekanismitaso voisi koostua toimista, jotka ovat osoitettu suoraan tietyn tyyppisiin vasteisiin. Toisen tason mekanismi voisi olla yleisempiä suojamekanismeja negatiivisia vasteita vastaan. Molemmat näistä eivät kuitenkaan tarjoa pitkäaikaista menestystä, sillä ne hoitavat vain oireita (negatiiviset vasteet), sen sijaan että ne hoitaisivat syytä (miksi valtio reagoi negatiivisesti). Kolmannen tason mekanismien täten tulisi etsiä ratkaisuja, jotka vastaavat negatiivisten vasteiden juurisyyhyn. Sekä syyhyn että seuraukseen vaikuttaminen todennäköisemmin tarjoaa paremmat mahdollisuudet pitkäaikaisemmalle menestykselle. Tarkastellaan nyt tarkemmin näitä kolmea tasoa.

Ensimmäisen tyypin mekanismi koostuu tietyistä vastatoimista erityisiin vasteisiin. Sensuuri, esimerkiksi, on osoittautumassa vaikeammaksi ja vaikeammaksi uusien kommunikaatioteknologioiden myötä. Internet tarjoaa ihmisille mahdollisuuden levittää tietoa paljon helpommin kuin ennen. Informaatiota voidaan julkaista verkkosivuilla tai uutiskirjeenä, keskustelupalstoille ja uutisryhmiin, tai lähettää sähköpostilla suuria määriä. Useat vastaanottajat voivat edelleen levittää viestiä eteenpäin useille ihmisille.

On myös varsin helppoa suorittaa ehkäiseviä toimenpiteitä erilaisia tietokonesabotaasin muotoja vastaan, sillä teknisiä ratkaisuja on saatavilla. Palomurin asentaminen voi estää hyökkäykset ja hakkerointiyritykset. Palvelunestohyökkäyksiä voidaan ehkäistä yhdistämällä palomuuri ja kuormanjakosofta. Eräs Open Minds -foorumin jäsenistä esimerkiksi raportoi miten yritykset murtautua hänen tietokoneelleen epäonnistuivat, koska hänellä oli asianmukaiset suojaavat ohjelmistot asennettuna.[54] Joitain toimenpiteitä voidaan suorittaa myös vähentämään rahallisen sabotaasin mahdollisuuksia, kuten vähentää korttiostojen määrää ja pitämällä transaktiot kontrollissa.

Nämä vastatoimet ovat aina yksittäistä negatiivista vastetta varten mietitty. On selvää, että suorat vastatoimet tiettyjä negatiivisia vasteita vastaan ovat vaikeampia joissain tapauksissa. Miten esimerkiksi estää valvonta? Myöskään abduktioille ei tunnuta kykenevän tekemään paljoakaan ehkäisevästi (ilman että joutuu sijoittamaan paljon rahaa, esim. palkkaamaan henkivartijat). Monet MILABin kokeneet abduktiohenkilöt ovat raportoineet, että heidät on tahtonsa vastaisesti huumattu ja usein heidän tietämättään ennen abduktiota.[55]

Toisen typpinen suojamekanismi negatiivisia vasteita vastaan on siis yleisluontoisempi. Julkisuus, esimerkiksi, toimii hyvin monille tietovuotajille. Vetämällä itseensä huomiota he ehkäisevät negatiivisia vasteita, koska valtio ei halua heille enempää huomiota, ja negatiiviset vasteet tuntuisivat lisäävän uskottavuutta heidän väitteilleen. Julkisuus on osoittautunut onnistuneeksi monien tietovuotajien tapauksessa, kuten esim. Bob Lazar.[56] Se ei kuitenkaan ole täysvarma mekanismi, sillä jotkut tietovuotajat ovat kadonneet. John Maynardin, kuuluisan tietovuotajan Disclosure Projectista, tapaus tulee mieleen.[57] Maynard mystisesti katosi paljastettuaan salaista informaatiota koskien avaruusolentoja, jonka hän oli löytänyt palvellessaan puolustustiedustelupalvelu DIA:n leivissä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hänet vapautettiin liittovaltion kuritushuoneelta vuonna 2003 salassapitovalansa rikkomisesta.[58]

Läheisesti julkisuuteen liittyvä vastakeino on verkostoituminen, sillä negatiiviset vasteet todennäköisemmin paljastuisivat verkostolle.

Toinen mekanismi on käyttää ‘uskottavan kiistettävyyden’ suojaa kun levittää informaatiota, sillä tämä vähentää informaation ‘uhkaavuustasoa’. Viimeisenä oikeusturvavakuutus on mahdollisesti hyvä idea, sillä tapauksia viedään usein oikeusasteiden käsiteltäväksi.

Kolmannen tyypin mekanismit pureutuvat suoraan negatiivisten vasteiden juurisyihin ja vastaavat kysymykseen “miksi” näitä vasteita esiintyy. Se mitä vastassamme on, on ilmeinen intressiristiriita, ja näin konfliktinratkaisun tekniikoita voidaan soveltaa. Nykyisissä olosuhteissa on tärkeää yrittää ja löytää win-win -lopputuloksia kontaktihenkilöiden ja tiedustelupalveluiden välillä avaruusolentoja koskevan tiedon levittämisessä. Tämä voidaan saavuttaa keskittymällä yhteisiin etuihin (vastakkaisten kantojen sijaan), sillä sellaiset yhteiset edut ovat keskeinen win-win -ratkaisuissa.[59] Tämä edellyttää tasapainoista ja vastuullista lähestymistapaa, joka välttää minkäänlaisten negatiivisten reaktioiden synnyttämisen. Tässä kontekstissa on tärkeää kehittää konfliktinratkaisukeinoja ja avata kommunikaatiokanavat.

Ensimmäinen askel tuohon suuntaan kansalaisdiplomaateilla on lähettää selvä signaali siitä, että he eivä ole vihollisia, ja että he eivät ole uhka, ja että päinvastoin he etsivät yhteistä ratkaisua joka on kaikille hyväksyttävä. Useisiin ongelma-alueisiin, jossa kansallisen turvallisuuden uhka havaitaan, löytyy ratkaisuja. Kansaa voidaan esimerkiksi valistaa siitä etteivät he reagoisi massahysterialla asteittaiseen tiedonjulkistamiseen. Näyttää siltä kuin siedätysohjelma olisi käynnissä, ja kansalaisdiplomaatit voivat olla aktiivisessa roolissa avustaessaan sen edistämisessä. Toinen tärkeä aspekti voi olla puhua koskemattomuuden mahdollisuudesta niille, jotka ovat kokeneet negatiivisia valtiollisia vasteita. Yhä useampi pyytää sellaista koskemattomuutta, [60] ja jopa ‘Totuuskomissiota’.[61] Samalla tavoin voidaan tutkia ratkaisuja muilla alueilla. Kaikki näistä, kuitenkin, ovat tämän tutkielman skoopin ulkopuolella.

Johtopäätös: Valtion negatiiviset vasteet ovat todellisuus, jonka kansalaisdiplomaateiksi haluavat joutuvat ottamaan huomioon. Nämä vasteet voivat vaihdella yksinkertaisesta häirinnästä ja sensuurista aina kohteen eliminointiin silloin kun kohde nähdään uhkana. Esimerkit yllä näyttävät, että sellaiset negatiivset vasteet ovat olleet käynnissä vuosikymmeniä ja että kukaan ei ole a priori suojassa sellaisilta vasteilta.

Vastatoimet näille negatiivisille vasteille, jotka todennäköisimmin tarjoaisivat pitkäaikaisen menestyksen mahdollisuuden, ovat niitä jotka ottavat kantaa negatiivisten vasteiden juurisyyhyn. Soveltamalla konfliktinratkaisun tekniikoita voidaan saavuttaa pitkäaikainen win-win ratkaisu, joka keskittyy kaikkien osapuolten yhteisiin etuihin. Me voimme toivoa, että niin tekemällä kansalaisdiplomatia avaruusolentojen kanssa seuraa samanlaista polkua kuin kansalaisdiplomatia kansainvälisissä suhteissa, jossa sitä alunperin vastustettiin, sitten vastahakoisesti sopeuduttiin, ja nyt sitä virallisesti käytetään diplomaattiyhteisössä.

*  * *

*HUOM: Jonathan Andrews on pseudonyymi kirjoittajalle, joka haluaa pysyä nimettömänä. Kirjoittaja on tiedossa Exopolitics Journalin päätoimittajalle, joka on suostunut julkaista tämän artikkelin pseudonyymillä johtuen legitiimistä huolesta, että kirjoittajaa vastaan hyökättäisiin.


Viitteet

[1]    http://iboinstitute.org/mod/glossary/view.php?id=64&mode=letter&hook=C&sortkey=CREATION& sortorder=asc

[2]    http://en.wikipedia.org/wiki/Track_II_diplomacy. Muita hyödyllisiä kansalaisdiplomatian määritelmiä löydät esim:  http://en.wikipedia.org/wiki/Citizen_diplomacy ; ja  http://www.colorado.edu/conflict/peace/treatment/citdip.htm

[3]    http://www.colorado.edu/conflict/peace/treatment/citdip.htm.

[4]    Michael Salla, “ECETI Conference & Galactic Peace Sanctuaries,” in Exopolitics Journal, vol. 1:4 (October 2006). Verkossa: http://www.exopoliticsjournal.com/vol_1_4_salla.pdf.

[5]    Briefing Document: Operation Majestic 12. Prepared for president-elect Dwight D. Eisenhower, 18 November 1952. Available online at: http://www.majesticdocuments.com/pdf/eisenhower_briefing.pdf.

[6]    Robertsonin paneelin löydökset ja ehdotukset ovat osa niinkutsuttua Durant’n raporttia, joka on yksityiskohtainen raportti paneelin mietinnöistä. Sen virallinen nimi on Report Of Scientific Advisory Panel On Unidentified Flying Objects Convened By Office Of Scientific Intelligence, CIA. Se löytyy verkosta: http://www.cufon.org/cufon/robert.htm.

[7]    Brookingsin raportti, s. 215; lainattu sivulla http://www.enterprisemission.htm/brooking.htm, jossa on myös useita skannattuja sivuja alkuperäisestä raportista. Raportin nimi on Proposed Studies on the Implications of Peaceful Space Activities for Human Affairs.

[8]    Majestic Twelve Project: 1st Annual Report. Tämän dokumentin aitous on kiistetty, jossa jotkut asiantuntijat, kuten Wood (www.majesticdocuments.com) pitävät sitä aitona, ja toiset kuten Stanton Friedman pitävät sitä kollaasina, joka on kopioitu muista dokumenteista. Raportti on verkossa: http://www.geocities.com/Athens/Crete/9923/mj12i1.html, sekä muilla sivuilla.

[9]    Mainittu esim. Robertsonin paneelin löydöksissä.

[10]   Ilmaistu EBD:ssä.

[11]   Mainittu esim. Robertsonin paneelin löydöksissä: 3.a.

[12]   The Brookings Report, l.c.

[13]   Majestic Twelve Project: 1st Annual Report, p. 8.

[14]   The Durant Report, l.c.

[15]   Majestic Twelve Project: 1st Annual Report, p. 5.

[16]   Majestic Twelve Project: 1st Annual Report, p. 7.

[17]   Majestic Twelve Project: 1st Annual Report, p. 8.

[18]   Majestic Twelve Project: 1st Annual Report, p. 8.

[19]   James Gilliland, “Contact and Censorship,” http://www.eceti.org/censorship.htm

[20]   Jonathan Kolber, “ DEAFENING SILENCE: Media Response to the May 9th Event and its Implications Regarding the Truth of Disclosure,” http://www.disclosureproject.org/May9response.htm

[21]   http://www.articlesbase.com/hobbies-articles/the-robertson-panel-the-cia-considers-ufos-211953.html

[22]   Dana Milbank, “There’s the Red Vote, the Blue Vote . . . and the Little Green Vote,” Washington Post, 17 Sept 2007. Verkossa: http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2007/09/17/AR2007091701780_pf.html

[23]   http://www.articlesbase.com/hobbies-articles/the-robertson-panel-the-cia-considers-ufos-211953.html

[24]   Nick Redfern, On the Trail of the Saucer Spies. Steve Hammons teki arvion: Steve Hammons, “History of government surveillance of UFO witnesses and investigators examined in new book,” American Chroniclessa, http://www.americanchronicle.com/articles/viewArticle.asp?articleID=8341.

[25]   Kontaktihenkilö / abduktiohenkilö Jeanine Marie Steiner kuvaa sitä miten häntä monitoroivat kaukokatselijat. Jeanine Marie Steiner, The Masquerade Party at Secret Canyon, omakustanne, Denver (CO), USA, 1998.

[26]   1 Stat. 613, January 30, 1799, codified at 18 U.S.C. § 953 (2004).

[27]   http://www.karenlyster.com/law.html

[28]   “Leading Edge Research haastattelee Wendelle C. Stevensia,” http://groups.yahoo.com/group/exopolitics/message/83

[29]   Steve Mizrach, “Welcome to Spookland: Tricks of the Trade of the CIA,” http://www.fiu.edu/~mizrachs/spookland.html.

[30]  Project Camelot verkkosivu: www.projectcamelot.org

[31]   Verkkosivu: www.openmindsforum.com . Erikoisketju foorumilla omistettu ‘Valtion tarkkailulle.’ See:http://lucianarchy.proboards21.com/index.cgi?board=talk&action=display&thread=1155254404

[32]   Karla Turner, Taken, e-bookversio, s. 148. Saatavilla: http://www.karlaturner.org.

[33]   Bill Ryan myöhemmin vahvisti tämän yksityisessä sähköpostikeskustelussa. Bill Ryan on entinen Serpo-julkaisujen verkkosivun ylläpitäjä, www.serpo.org.

[34] Miehistä mustissa on monia dokumentoituja tapauksia. Hyviä artikkeleita: Anne Jablonicky, “Men in Black: The UFO Terrorists,” UFO Universe Magazine, Vol.1, No.3, Nov., 1988.  Saatavilla verkossa at: http://www.totse.com/en/fringe/men_in_black/ufoterr.html

[35] Thomas J. Carey ja Donald R. Schmitt, Witness to Roswell. Unmasking the 60-year Cover-Up, New Page Books, 2007, p. 67-76.

[36]   Karla Turner, Taken, e-bookversio, s. 148. Saatavilla verkossa: http://www.karlaturner.org.

[37]   Helmut Lammer, “New Evidence of Military Involvement In Abductions.” Saatavilla verkossa:  http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/abduct069.html.

[38] Katharina Wilson, I forgot what I wasn’t supposed to remember, e-book, 2007, saatavilla verkossa: http://www.alienjigsaw.com.

[39]   Yllämainittu haastattelu Wendelle Stevensin kanssa antaa esimerkkejä tästä, kuten myös Steve Mirzachin artikkeli.

[40]   Kts. esim. yllämainittu Steve Mirzachin artikkeli. Toinen kiinnostava tapaus, jossa henkilön muistoja muutettiin on kuvattu yksityiskohtaisesti tekstissä “The Mars Record Interview,” http://www.surfingtheapocalypse.com/mars_records.html.

[41]   Bill Hamilton, “The Saga of Dan Burisch from Beginning to End,” http://www.rense.com/general42/mssy.htm.

[42]   Dee Finney, the mental destruction of Paul Bennewitz, julkaistu verkossa: www.greatdreams.com/Falcon-Richard-Doty.htm.

[43]   “The Mars Record Interview,” http://www.surfingtheapocalypse.com/mars_records.html

[44]   Kts. esim. Anne Jablonickyn artikkeli joka mainittiin yllä.

[45]   Prof. G. Cope Schellhorn, “Is someone killing our UFO investigators,” UFO Universe Magazinessa, Syksy 1997. Saatavilla verkossa: http://www.metatech.org/ufo_research_magazine_evidence.html.

[46]   Wendelle Stevens, l.c.

[47]   Steve Mirzach, a.c.

[48] Vivienne Legg, “The UFO Conspiracy – It’s Really Down to Earth People,” http://www.gaiaguys.net/UFOs_Down_to_Earth.htm

[49]   www.projectcamelot.org/tribute.html.

[50]   Prof. G. Cope Schellhorn, a.c.

[51]   Prof. G. Cope Schellhorn, a.c.

[52]   Anne Jablonicky, a.c.

[53] Thomas J. Carey ja Donald R. Schmitt, Witness to Roswell. Unmasking the 60-year Cover-Up, New Page Books, 2007, p. 67-76.

[54]   http://lucianarchy.proboards21.com/index.cgi?board=talk&action=display&thread=1155254404.

[55]   Kts. esim. Katharina Wilson joka mainitsee kymmeniä tapauksia joissa hänet on huumattu ja abduktoitu: Katharina Wilson, I forgot what I wasn’t supposed to remember, e-book, 2007, Saatavilla: http://www.alienjigsaw.com.

[56]   George Knapp teki dokumentin Lazarista Las Vegasin TV-kanava KLASille. Lisäinfoa Bob Lazarista löytyy http://en.wikipedia.org/wiki/Bob_Lazar.

[57]   Tätä kirjoitettaessa, syyskuussa 2007, John Maynard on ollut kateissa useita kuukausia. Hänen katoamisestaan raportoiti UFO-tutkijoiden yhteisöön sähköpostilla Randy Kitchur elokuussa 2007. Maaliskuussa 2003 John Maynard oltiin pidätetty rikkomasta hänen salassapitovalaansa, mutta vapautettu pian tämän jälkeen. http://www.virtuallystrange.net/ufo/sdi/program/backgrounders/234bg.html. Sitten vuonna 2007, hän mystisesti katosi uudelleen.

[58]  Lähde: http://www.virtuallystrange.net/ufo/sdi/program/backgrounders/234bg.html

[59]   Tästä kontekstista kts. esim. Roger Fisher ja William Ury, “Getting to Yes: Negotiating Agreement Without Giving In,” http://www.colorado.edu/conflict/peace/example/fish7513.htm.

[60]   Kiinnostava kuvaus on esitetty Brian Hambleyn tekstissä “Truth Amnesty – A Higher Calling,” verkossa: http://c3hamby.blogspot.com/2007/09/truth-amnesty-higher-calling.html.

[61]   Eräs tällaisen Truth and Reconcilliation Commission -totuuskomission pääpuolestapuhujia on Alfred Webre, joka puolusti ideaa myös vuoden 2007 X-Conferencessa. Lisätietoja ja detaljeja, kts: http://exopolitics.blogs.com/exopolitics/2007/09/x-conference-li.html

Salaisen kontaktihenkilöiden vastaisen vastatiedusteluohjelman paljastaminen

Artikkelin julkaissut Exopolitics Journal

Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia.

Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:

Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.

Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.

(…)

On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?


Kirjoittanut Michael E. Salla, Ph.D.[1]

1950-luvun alussa eräs tietty ryhmä henkilöitä alkoi julkisesti esittää väitteitä suorasta fyysisestä kontaktista ‘ihmisiltä näyttävien’ eri Maan ulkopuolisten sivilisaatioiden edustajien kanssa. Nämä ‘kontaktihenkilöt’ väittivät saaneensa tietoa Maan ulkopuolisista kehittyneistä teknologioista, filosofisista uskomuksista ja heidän pyrkimyksistään avustaa ihmiskuntaa muuttumaan osaksi galaktista yhteiskuntaa jossa avoin kontakti muiden planeettojen sivilisaatioiden kanssa tapahtuisi. Kontaktihenkilöt kuvasivat avaruusolentoja hyväntahtoisiksi, erittäin kunnioittavaisiksi ihmisten vapaata tahtoa kohtaan sekä olevansa muinaista sukua ihmiskunnalle (näin he saivat nimen “avaruusveljet”). Lisäksi kontaktihenkilöt paljastivat, että avaruusolennot, jotka olivat monissa tapauksissa erottamattomasti ihmisen näköisiä, olivat salaa integroituneet ihmiskuntaan. [2] Heidän tavoitteenaan oli paremmin sopeuttaa itsensä eri kansallisiin kulttuureihin ja/tai osallistua koulutusohjelmaan jolla valmistella ihmiskunta galaktiseen statukseen. Kontaktihenkilöt alkoivat levittää kansalle tietoa heidän kokemuksensa luonteesta ja heidän kontaktin aikana saamistaan tiedoista.

Kontaktihenkilöiden paljastama tieto on kiistämätön kansallisen turvallisuuden kriisi poliittisille päättäjille USA:ssa ja muissa suurissa valtioissa. Tämä kriisi syntyy kahdesta pääelementist. Ensinnäkin kehittyneet avaruusalukset ja teknologiat, joita Maan ulkopuolisilla sivilisaatioilla on, ovat paljon sofistikoituneempia kuin kehittyneimmät lentokoneet, aseet ja kommunikaatiojärjestlemät kansallisvaltioiden hallituksilla. Tämä on kiireellinen teknologinen ongelma, joka vaatii laajoja kansallisia resursseja joilla sillata yhteen teknologinen juopa avaruusolentoihin. Se on johtanut toiseen Manhattan-ohjelmaan, jonka olemassaolo ja salainen rahoitus on tiedossa vain niillä, joilla on “tarve tietää.” [3] Manhattan II, yhtessä todisteiden kanssa avaruusolentojen vierailuista ja teknologioista, pidettäisiin salassa kansalta ja medialta sekä suurimmalta osalta valittuja kansanedustajia.

Toiseksi Maan ulkopuoliset sivilisaatiot ottivat yhteyttä yksityishenkilöihin, ja jotkut heidän edustajistaan jopa integroituivat ihmiskuntaan. [4] Tämä oli rohkaisi useita henkilöitä osallistumaan salaiseen avaruusolentopyrkimykseen valmistella ihmiskuntaa “galaktiseen statukseen” — jossa avaruusolentojen olemassaolo virallisesti tunnustettaisiin ja avoin kontakti voisi tapahtua. Lisäongelmana oli ydinaseriisunta. Kymmenet tuhannet henkilöt tukivat kontaktihenkiöitä, jotka levittivät uutiskirjeitä, puhuivat konferensseissa ja matkustivat laajalle levittämään informaatiota rauhanomaisesta planeetan transformaatiosta, ja peräänkuuluttivat välitöntä ydinaseiden kehittämisen lopettamista. Ydinaseet uhkaavat enemmän kuin pelkästään ihmiskunnan tulevaisuutta, sanovat avaruusolennot. Jokainen räjäytys häiritsi avaruuden rakennetta, joka voi myös vakavasti vahingoittaa heidän omia maailmojaan tuhoisilla tavoilla.

Jokaisen suurvallan politiikkaa vastaan käytiin suoraan, sillä ne aktiivisesti kehittivät ydinaseita. Massiivista vallankumouspotentiaalia levitettiin koko planeetalle. Näin kontaktihenkilöit olivat uhka kansalliselle turvallisuudelle, ja heitä varten tuli kehittää vastatiedusteluohjelma. Avaruusolentoje opetusten ja heiltä saatujen kokemusten pohjalle rakentunut kontaktiliike piti estää muuttumasta globaalien muutosten katalyytiksi. Tämän johdosta toeutettiin huippusalainen ja julma vastatiedusteluohjelma, joka otti suoraan kohteikseen kontaktihenkilöt ja heidän tukijansa.

Sarja salaisia tiedusteluohjelmia toteutettiin, jotka pyrkivät neutralisoimaan kontaktiliikkeen vallankumouksellisen potentiaalin. Nämä ohjelmat kehittyivät kolmessa vaiheessa, joka joti lopulliseen vastatiedusteluohjelmaan, joka otettiin käyttöön eliminoimaan mikä tahansa kontaktihenkilöiden esittämä uhka.

  • Ensimmäisessä vaiheessa kontaktihenkilöitä tarkkailivat tiedusteluviranomaiset, jotka yrittivät selvittää ihmisten ja avaruusolentojen välisen kanssakäymisen laajuuden ja sen seuraamukset.
  • Toisessa vaiheessa aktiivisesti debunkattiin ja pilattiin kontaktihenkilöiden sekä heidän tukijoidensa maine.
  • Lopulta kolmannessa vaiheessa se integroitiin FBI:n COINTELPRO:n, joka tarjosi tarpeellisen peitteen jolla neutralisoida mikä tahansa uhka kontaktihenkiöistä saattaisi aiheutuakin, mikäli he liittyisivät muihin politiikan muutosta ajaviin ryhmittymiin.

Kaikkia kolmea kontaktihenkiöiden vastaista vaihetta salaisista ohjelmista pyörittivät CIA, ilmavoimien erikoistutkimusvirasto (Air Force Office of Special Investigations, AFOSI) sekä NSA, jonka kenttäagentit olivat suoraan tietoisia Maan ulkopuolisen elämän todellisuudesta sekä kontaktista ja kommunikaatiosta joka tapahtui yksityisten kansalaisten kanssa.

Tämä tutkielma keskittyy salaisiin vastatiedusteluohjelmiin, jotka USA:n kansalliset turvallisuusvirastot ovat ottaneet käyttöönsä, jotka ottivat kohteekseen kontaktihenkilöt lähtien 1950-luvulta, joiden aikeena oli mitätöidä, pilkata ja debunkata todisteet, jotka vahvistaisivat sen että yksityiset kansalaiset olisivat olleet yhteydessä Maan ulkopuolisiin sivilisaatioihin, sekä se vallankumouksellinen potentiaali joka näillä oli transformoida tämä planeetta.

Vaihe Yksi: Tiedusteluviranomaiset valvovat kontaktihenkilöitä

On olemassa laajalti dokumentaatiota jolla osoittaa, että FBI läheisesti monitoroi kontaktihenkilöitä, ja että he olivat vimmaisen kiinnostuneita määrittämään heidän toimiensa laajuuden, joka seurasi avaruusolentojen kanssa käydystä kommunikaatiosta ja interaktiosta. [5] Salaiset FBI:n dokumentit esittävät, että tunnettuja kontaktihenkilöitä tarkkailtiin tutkimalla heidän lausuntojaan ja tekemisiään, ja kenttäagentit raportoivat suoraan FBI:n johtajalle J. Edgar Hooverille. Kenttäagenttien raportit viittaavat siihen, että FBI:n johtaja oli vakavasti yrittämässä saada selkoa kontaktihenkilöiden vallankumouksellisesta potentiaalista ja uhasta USA:n kansalliselle turvallisuudelle. Tämä ei ole yllättävää kun otetaan huomioon dokumentit, joista käy ilmi että FBI oli suurelta osin jätetty sivuun avaruusolentojen teknologioita koskevasta tiedustelupiiristä. [6] Hoover mahdollisesti luotti kontaktihenkilöiden valvontaan saadakseen selvyyden todellisesta avaruusolentotilanteesta.

Photo of George Van Tassel

George Van Tassel [vasemmalla kuvassa] väittää, että elokuussa 1953 hänellä oli fyysinen kohtaaminen ihmiseltä näyttävän avaruusolennon kanssa Venukselta. Hän tämän jälkeen piti yhteyttä tasaisin väliajoin ‘telepaattisesti’ heidän kanssaan, jolloin hänelle annettiin tietoa jonka hän välitti monille hänen tukijoilleen ja julkisen puolen virkamiehille. Van Tasselin suosio kasvoi nopeasti, ja hänen uutiskirjeellään oli tuhansia lukijoita ja tuhannet tulivat kuuntelemaan hänen julkisia luentojaan. Tuhannet ottivat myös osaa Van Tasselin vuosittaiseen Giant Rock Flying Saucer -kokoontumiseen Mojaven aavikolla, joka alkoi vuonna 1964 ja 23 vuoden ajan oli keskeinen kokoontumispaikka kontaktiliikkeelle.

FBI:n kiinnostus Van Tasselia kohtaan on perua marraskuulta 1953 kun hän lähetti kirjeen ilmavoimien tiedustelukeskukseen (Air Technical Intelligence Center, ATIC) Wright Pattersonin ilmatukikohtaan ‘Komentaja Ashtarin’ puolesta välittämään “ystävällismielisen” varoituksen koskien tuhoisia aseita, joita tuolloin kehitettiin. [7] Tämä johti tapaamiseen ilmavoimien erikoistutkimusviraston (Air Force Office of Special Investigations, AFOSI) majurin S. Avnerin (yhdessä FBI:n) kanssa. Kaikki tämä huipentui siihen kun Van Tasselia haastatteli kaksi erikoisagenttia marraskuun 16. päivänä 1954. Agentit lähettivät laajan muistion J. Edgar Hooverille, jossa käytiin läpi Van Tasselin väitteet avaruusolentojen vierailuista. [8] Muistiossa paljastui Hooverin erikoiskiinnostus siihen mitä avaruusolennot olivat sanoneet ydinaseista, tulevasta kolmannesta maailmansodasta sekä heidän kyvystään telepaattisesti kommunikoida Van Tasselin kanssa. Kiistämättä FBI tarkkaili Van Tasselia läheisesti, kuten käy ilmi huhtikuun 12. päivän dokumentista 1965, jossa lukee: “Van Tassel on tunnettu Los Angelesin FBI:n toimistossa vuodesta 1954 lähtien. [9]

Toinen paljon huomiota saanut kontaktihenkilö on George Adamski. Adamski tuli tunnetuksi vuonna 1947 hänen lentävien lautasten ja emoalusten valokuvistaan, jotka oli otettu amatööriteleskoopilla Mount Palomarilla, Kaliforniassa. Kuvat saivat laajalti huomiota. Hänestä tuli kaikkein tunnetuin kontaktihenkilö johtuen hänen kansainvälisestä myyntihittikirjastaan, jossa hän kuvasi kohtaamisia avaruusolentojen kanssa. Hänen ensimmäinsen kirjansa Flying Saucers Have Landed (1953) perustui hänen marraskuun 20. päivänä 1952 Desert Centerissä tapahtuneeseen kohtaamiseen venuslaisen ‘Orthonin” kanssa, joka saapui partioaluksella. Orthon kertoi Adamskille ydinaseiden vaaroista ja mahdollisuudesta sille, että kaikki elämä tuhoutuisi kontrolloimattomassa ydinreaktiossa. Neljä kuukautta myöhemmin helmikuussa 1953 Adamski väitti jälleen kokeneensa kohtaamisen. Kaksi avaruusolentoa nouti hänet Los Angeles -hotellin aulasta, ja ajoi salaiseen paikkaan jossa hän jälleen tapasi Orthonin ja hänet vietiin venuslaisen emoaluksen kyytiin. [10] Adamskin UFO-havainnot ja kontaktit avaruusolentojen kanssa saivat tukea merkittävältä joukolta todistuksia, valokuvia ja filmejä, joista useat riippumattomat tutkijat totesivat että ne eivät voineet olla väärennöksiä. [11]

FBI:n kiinnostus Adamskia kohtaan heräsi syyskuussa 1950 kun luottamuksellinen lähde alkoi välittää informaatiota FBI:n San Diegon toimistolle. Lähteen mukaan Adamski selitti, että avaruusolentojen yhteiskuntajärjestys muistutti kaikkein läheisimmin kommunismia. Tämä “nostatti kulmakarvoja FBI:ssä ja johti jatkuvaan, syvään tarkkailuun.” [12] Lisäksi FBI:n lähteen mukaan Adamski väitti, että “tämä maa on hallintomuodoltaan korruptoitunut ja kapitalistit orjuuttavat köyhiä.” [13] Ennustettavasti sellaiset kommentit johtivat Adamskin tarkkailuun “turvalisuuskysymyksenä.” [14] FBI ei koskaan paljastanut lähdettä ja niin ei ole keinoa arvioida lähteen objektiivisuutta sellaisen ennakko-oletuksia sisältävän informaation suhteen. Adamskin väitteet siitä, että avaruusolennot näkivät ydinaseiden kehittämisen uhkana ihmiskunnan tulevaisuudelle oli viranomaisille syvä huolenaihe. Sellaiset mielipiteet saivat FBI:n pitämään häntä Van Tasselin lisäksi tahona joka vaati jatkuvaa tarkkailua. Tämä käy ilmi vuoden 1952 dokumentista. [15]

Adamskin pitämä luento Kalifornian Lions Clubilla maaliskuun 12. päivänä 1953 sai palstatilaa paikallisessa sanomalehdessä, jossa raportoitiin että Adamskilla oli FBI:n ja ilmavoimien virallinen suostumus esittää materiaalia kansalle. Adamskin mukaan sanomalehden raportti oli ‘väärin’, mutta se johti FBI:n ja ilmavoimien edustajien vierailuun, jotka ilmeisesti olivat huolissaan viittauksista viralliseen lupaan. [16] Edustajat vaativat, että Adamski allekirjoittaisi dokumentin, jossa sanotaan että hänen materiaalillaan ei ole virallista suostumusta. J. Edgar Hooverin toimisto sai FBI:n ja ilmavoimien edustajien raportin ja allekirjoitetun paperin. Suosio ja Adamskin kansainvälinen matkailu saivat FBI:n ja muut tiedusteluvirastot kiinnittämään häneen sekä hänen lausuntoihinsa ja julkisiin reaktioihinsa läheistä huomiota. Adamski väitti tavanneensa yksityisesti Paavi Johannes XXIII:n, Alankomaiden kuningatar Julianan ja muita VIP-henkilöitä. [17] Helmikuussa 1959 Adamski matkasi Uuteen Seelantiin ja puhui täysille saleille. Yksisivuinen Foreign Service Dispatchin dokumentti Adamskin keskeisistä pointeista kiersi FBI:ssa, CIA:ssa, ilmavoimissa ja laivastossa, mikä näin vahvistaa Adamskin jatkuvan valvonnan.

Muut kontakihenkilöt, joita FBI monitoroi julki tuotujen dokumenttien mukaan ovat Daniel Fry, George Hunt Williamson ja Truman Bethurum. [18] Kontaktihenkilöiden välittämä informaatio koskien avaruusolentojen yhteiskunta- ja talousjärjestelmiä, yhdessä kritiikin kanssa koskien ympäri maailmaa tapahtuvaa ydinaseiden kehittämistä, johti siihen että heidät ja heidän tukijansa nähtiin turvallisuusuhkana. Ottaen huomioon kansallisen kommunismia koskevan hysterian McCarthyn aikaan USA:ssa, tämä johti kontaktihenkilöitä vastaan toteutettuihin vastatiedusteluohjelmiin. Kontaktihenkilön väitteiden debunkkaus ja pilkkaaminen olivat merkittävimpiä esiintyneitä toimenpiteitä.

Vaihe Kaksi: Kontaktihenkilöiden debunkkaaminen ja maineen pilaaminen

CIA:lla oli aktiivinen rooli tarpeellisen juridisen, poliittisen ja sosiaalisen ympäristön luomisessa lentävien lautasten raporttien debunkkaamiseksi ja kontaktiväitteiden mustamaalaamiseksi. Tämän se saavutti kuvaamalla raportit lentävistä lautasista kansallisen turvallisuuden uhkana jos ulkovaltojen viholliset käyttäisivät massahysteriaa niistä hyväkseen. Sellaisten psykologisten ohjelmien oikeutus rakennettiin tunnetun vuoden 1938 Orson Wellesin radio-ohjelman päälle. Tri. Hadley Cantril lähetti radiossa tunnettuun H. G. Wellsin kirjaan perustuvan lähetyksen, joka keskittyi paniikin psykologiaan, ja myöhemmin kansallisen turvallisuuden ammattilaiset laajalti siteerasivat sitä aina kun puhuttiin kansan kiinnostuksesta lentävien lautasten raportteihin. [19] Tämän seurauksena CIA pyöritti salaisia psykologisia operaatioita, jotka ‘kouluttaisivat’ Amerikan kansaa ‘paikkansa pitävillä faktoilla’ lentävien lautasten raporteista ja kontaktiväitteistä. Eräs CIA:n suorittamista toimista oli luoda virastojen välinen ryhmä nimeltä Psychological Strategy Board, joka käsittelisi kansallisen turvallisuuden uhkia salaisten psykologisten operaatioiden kautta.

Heinäkuun 18. 1951. Gordon Gray (oikealla) vannoo valan ensimmäisen Psychological Strategy Boardin johtajana Frank K. Sandersonin avustamana (vasemmalla), kun presidentti Harry S. Truman (keskellä) todistaa tapahtumaa. Lähde: Truman Library Collection.

Presidentin päätöksellä 4. huhtikuuta 1951 luotiin Psychological Strategy Board ”valtuuttamaan ja toteuttamaan tehokkaampaa suunnittelua, koordinaatiota ja toteuttamaan hyväksyttyjen kansallisten päätösten viitekehyksen mukaisesti psykologisia operaatioita.” [20] Gordon Grayn, presidentti Trumanin huippuneuvonantaja tuohon aikaan (myöhemmin myös Eisenhowerin), perustama Psychological Strategy Board oli virastojen välinen organisaatio joka alunperin sijaitsi CIA:n sisällä, mutta raportoi kansalliselle turvallisuusneuvostolle (National Security Council). Organisaation oli tarkoitus johtaa salaisia psykologisia operaatioita, jotka käsittelisivät kylmän sodan uhkaa.

Kylmän sodan uhka oli peite jolla salattiin todellinen toiminta. Todellisuudessa Psychological Strategy Board luotiin käsittelemään lentävien lautasten raporttien ja kontaktiväitteiden aiheuttamaa kansallisen turvallisuuden uhkaa, jotka voisivat saattaa USA:n valtion auktoriteetin vaaraan. Valtion dokumenttien todisteiden mukaan Gray kuvataan salaisen kontrolliryhmän perustajajäsenenä, jonka väitetään olevan nimeltään Majestic-12 Special Studies Group (MJ-12), joka otti avaruusolentoaiheen hoitoonsa. [21] Erään vuodetun Majestic-12 -dokumentin mukaan presidentti Truman loi Psychological Strategy Boardin MJ-12:n johtajan suosituksesta. [22] Grayn johto ja rooli MJ-12:n luomisessa auttaa varmentamaan sen, että Psychological Strategy Board luotiin pyskologisia operaatioita varten, joilla muokata kansan mielipidettä avaruusolentokysymyksessä.

Psychological Strategy Boardin menestys yhdessä sen seuraajan Operations Coordinating Boardin kanssa, sekä kaikkien muitten Maan ulkopuolista elämää käsittelevien salaisten operaatioiden myötä näkyi siinä miten totuus oli tarkoitus paljastaa vain niille joilla oli “tarve tietä.” [23] Tämä vaati sopivan kansallisen turvallisuuden peiteprojektin luomista psykologisille operaatioille, joita suoritettiin Amerikan kansaa vastaan. Voitto saavutettaisiin muodostamala asiantuntijapaneeli, joka muokkaisi valtion politiikkaa ja tiedustelutoimia niitä vastaan, jotka ovat mukana Maan ulkopuolisissa asioissa. Tämän seurauksena CIA salaa kokosi julkisen paneelin ‘mukanaolleista’ asiantuntijoista, jotka keskustelisivat saatavilla olevasta fyysisestä todistusaineistosta.

Puheenjohtajan tri. Howard Robertsonin mukaan nimetty Robertsonin paneeli kävi läpi tapauksia lentävistä lautasista neljän tunnin ajan yhteensä 12 tuntia, eivätkä he pitäneet yhtäkään niistä uskottavana. Paneelin johtopäätökset julkaistiin dokumentissa nimeltä Durant’n raportti. Se suositti ‘lentävien lautasten ilmiön’ ja Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuden saatamista naurunalaiseksi, kansallisen turvallisuuden nimissä. Raportti on keskeinen kun halutaan ymmärtää institutioiden suorittamaa Maan ulkopuolisen elämän todisteiden debunkkausta ja mustamaalausta. CIA:n johtavan roolin varmentaminen paneelissa ja asiantuntijoiden valinnassa näkyy myös Durant’n raportissa itsessään, huolimatta kaikista niistä yrityksistä joilla CIA yritti salata oman roolinsa ensimmäisissä raportin sensuroiduissa versioissa. CIA:n tiedusteluneuvonantajakomitea oli sopinut, että “Keskustiedustelun johtaja tulee… [r]ekrytoimaan valitut tiedemiehet käymään läpi ja tekemään selko saatavilla olevista todisteista hyväksyttyjen tieteellisten teorioiden valossa…” [24]

Raportti keskittyi lähes yksinomaan ulkovaltojen aiheuttamaan kansallisen turvallisuuden uhkaan, jos ne hyväksikäyttäisivät Amerikan kansan uskoa lentävien lautasten ilmiöön. Se julisti: “Kansan alistaminen massahysterialle ja suuremalle haavoittuvuudelle mahdollisen vihollisen psykologiselle sodankäynnille… [ja] jos raportoidut kanavat ovat saturoitu väärillä ja huonosti dokumentoiduilla raporteilla, kykymme havaita vihollistoiminta heikkenee.” [25] Tämän seurauksena Robertsonin paneeli ehdotti ‘koulutusohjelmaa’ jolla poistaa vihollisvaltioiden uhka väärinkäyttää kansan uskoa lentäviin lautasiin:

Paneelin konsepti laajemmasta koulutusohjelmasta, jolla integroitaisiin kaikkien asiassa mukana olevien virastojen pyrkimykset, oli että sillä tulisi olla kaksi tavoitetta: kouluttaminen ja “debunkkaus.” “Debunkkauksen” tavoite johtaisi kansan kiinnostuksen laantumiseen “lentäviä lautasia” kohtaan, jotka nykypäivänä saavat aikaan vahvan psykologisen reaktion. Tämä koulutus tulisi suorittaa massamedian avulla, kuten televisio, elokuvat ja suositut artikkelit… Sellaisen ohjelman tulisi onnistua vähentämään nykyistä kansan hyväuskoisuutta ja sen seurauksena heidän alttiuttaan uskoa nerokasta vihamielistä propagandaa. [26]

CIA:n koolle kutsuma paneeli, jossa CIA:n valitsemat asiantuntijat istuvat, käyvät läpi raportteja lentävistä lautasista yhteensä 12 tunnin ajan neljän päivän mittaisella ajanjaksolla, ja toteavat että kansan psykologinen reaktio lentäviin lautasiin on mahdollisen turvallisuusuhan peruste. Kylmä sota tarjosi tarpeellisen turvallisuusympäristön CIA:lle ja muille yhteistoimintavirastoille kuten Psychological Strategy Board väittää, että Neuvostoliitto voisi käyttää lentäviä lautasia psykologisen sodankäynnin tekniikoissa. Tämän johdosta tulisi suorittaa psykologisia operaatioita massamedian ja virastojen avulla joilla debunkata raportit lentävistä lautasista ja poistaa mahdollinen uhka. Huolimatta kontaktihenkilöiden väitteistä siitä, että he ovat kohdanneet avaruusolentoja, tämä tarkoitti että kansan mahdollinen reaktio lentäviin lautasiin ja Maan ulkopuoliseen elämään oikeutti kaikkien kontaktikertomusten debunkkaamisen. Debunkkaustekniikoita, joita käytettäisiin konktaktihenkilöiden mustamaalauksessa, olivat mm. kontakihenkiöiden väitteiden pilkkaaminen, raportoitujen tapausten liioittelu mediassa, se että kriitikot sivuuttavat kaikki fyysiset todisteet, toistuvasti nimekkäiden auktoriteettihahmojen siteeraaminen jotka pitivät näitä väitteitä harhaluuloina ja petoksena, sekä tiedemaailman kiinnostuksen puute näitä kontaktiraportteja kohtaan.

Durant’n raportti loi tarvittavan juridisen oikeutuksen debunkata todisteita, jotka kontaktihenkilöt esittivät, huolimatta heidän väitteidensä meriitistä. Tämä käy ilmi siitä aasta, jolla FBI ja muut tiedusteluvirastot yksityisesti kommunikoivat kontaktihenkilöille, ja sitten he antoivat julkisia lausuntoja tai vuodettua informaatiota medialle tavoilla jotka kyseenalaistivat kontaktihenkilöiden rehellisyyden. Esimerkiksi Adamski oli kommunikoinut FBI:n, AFOSI:n ja Pentagonin kanssa materiaalin sisällöstä, jonka hän aikoi laittaa kirjoihinsa, sekä dokumenteista jotka hän esittäisi julkisesti. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että monet kontaktihenkilöt Adamskin lailla olivat entisiä armeijan työntekijöitä, jotka ymmärsivät sen tärkeyden ettei tehtäisi mitään millä uhataan kansallista turvallisuutta. Adamski johdateltiin uskomaan, että hänellä oli lupa levittää tiettyä dokumenttia, ja hän teki julkisen lausunnon tästä. Tämä sai FBI:n PR-osaston johtajan Louis B. Nicholsin ohjeistamaan erikoisagentti Willisiä tapaamaan Adamski ja puhumaan tästä dokumentista. Tämän jälkeinen FBI:n dokumentti 16. joulukuuta 1953 kertoo:

Willisia komennettiin antaa San Diegon agenttien, joiden seurana oli OSIn edustajia mikäli he halusivat lähteä mukan, soittaa Adamskille ja lukea mellakkalaki ja päivänselvästi osoittaa hänelle, ett ähän on käyttänyt tätä dokumenttia valheellisella, epäasianmukaisella tavalla, jota tämä Virasto ei ole tukenut, hyväksynyt tai valtuuttanut hänen puheissaan tai kirjoissaan käyttämään. [27]

FBI teki julkiseksi mielipiteensä Adamskin käytöksestä tavalla, joka “kolhaisi Adamskin uskottavuutta suuresti”. [28] Aikana jolloin kansa kyseenalaistamatta uskoi julkisten virkamiesten tekemien lausuntojen tarkkuuteen, sellaiset negatiiviset kommentit olivat rittäviä viemään henkilöltä uran tai uskottavuuden. Todellakin monet kansasta, jotka uskoivat lentäviin lautasiin ilmiönä, pitivät Adamskia nyt huiputtajana. Tämä oli erityisen merkittävää nille, jotka ajoivat lentävien lautasten tieteellistä tutkimusta. Se mitä kansa ei tajunnut oli, että tiedustelupalvelut kuten FBI ja AFOSI aikoivat debunkata kontaktihenkilöt politiikan vuoksi johtuen heidän esittämästän uusresta uhasta kansallisele turvallisuudelle. Näin kontaktihenkilöitä pystyttiin helposti “jallittamaan” uskomaan johonkin jota sisäpiiriläiset heile kertoivat, ja siten julkisessa kohtaamisessa viranomaisten kanssa he olivat esittäneet valheellisia väitteitä kun he eivät kyenneet varmentamaan sitä mitä heille oltiin kerrottu.

The World Weekly News (National Enquirerin sivujulkaisu) ilmestyi vuosina 1979-2007

Toinen tapa jolla kontaktihenkilöidet väiteet voitiin debunkata oli antaa tabloidilehden kuten National Enquirer julkaista sensaatiomaisia raportteja, jotka vääristelivät kontaktihenkilöiden väitteitä tai olivat kokonaan toimituskunnan päästään tekaisemia. Mikä tahansa tutkimus, joka tämän jälkeen esittäisi sellaisia väitteitä, olisi täysin liioiteltu tai perusteeton, ja näin kontaktihenkilöiden ja UFO-tutkimuksen laajemmin maine tahriintui. Se mitä ei yleisesti tiedety oli, että National Enquirer CIAn juoksupoikien perustama ja pyörittämä, jonka salainen toimeksianto oli saattaa naurunalaiseksi koko lentävien lautasten ilmiö. Gene Pope pyöritti New York Enquireria vuonna 1953, ja hän julkaisu nimettin uudelleen The National Enquireriksi vuonna 1954. Pope oli nimetty hänen omassa Who’s Who -elämänkerrassaan entiseksi CIA:n tiedustelu-upseeriksi joka oli ollut mukana “psykologisessa sodankäynnissä.” [29] Salaisten psykologisten operaatioiden keskeinen työkalu joilla debunkata kontaktihenkilöiden väitteet ja raportit lentävistä lautasista oli The National Enquirer sen sensaatiomaisella tabloidityylillään. Lehti yhdessä muiden medialähteidn kanssa, jotka kirjoittivat kontaktihenkilöistä, olivat osa koulutusohjelma joka vaati lentävien lautasten raporttien debunkausta. Ennustetavaa kyllä, sensaatiomaisen tabloidilähestymistavan lopputulos oli, että vakavat raportoijat ja tutkijat välttelivät lehden tarinoita.

CIA:n ja muiden tiedustelupalveluiden psykologisen sodankäynin muotoihin kontaktihenkilöitä vastaan kuului The National Enquirer, joka oli suurmenestys. Se menestyi niin hyvin, että vaikutusvaltaiset UFO-tutkijat, joilla oli tieteellistä meritiä UFO-raporttien käsitelyssä, muuttuivat tietämättään salaisen psykologisen ohjelman liittolaisiksi joilla kumota kontaktihenkilöiden väitteet. Tämä käy ilmi erään johtavan UFO-tutkijan kuten majuri Donald Keyhoen kommenteista, joka painotti tarvetta erottaa aidot UFO-raportit “suuresta joukosta villejä kertomuksia ja yleensä naurettavia ’kontaktihenkilöiden’ väitteitä”. [30] Keyhoe yhdessä muiden UFO-tutkijoiden kanssa oli suuresti huolissaan kontaktihenkilöiden väitteistä, joita lehdistö liioitteli, “valitetavasti lehdistyö lyttää yhteen kaikki raportit ’avaruusmiehistä’, mikä saa aikaan sen etä monet hylkäävät kaiken UFO-aineiston.” [31] Keyhoe piti kontaktiraportteja häpeänä, joka piti erottaa tieteellisemmin suuntautuneesta UFO-tutkimuksesta. Muut UFO-tutkijat seurasivat Keyhoen tyyliä ja näin saatiin aikaan suuri skisma niiden kesken, jotka olivat vakuutuneita siitä etä Maan ulkopuolinen elämä vieraili Maassa. Menestyksekkään debunkkaukset raporteista koskien lentäviä lautasia ja Maan ulkopuolista elämää mahdollistivat CIA:n, FBI:n ja armeijan tiedustelupalveluiden siirtyä kolmanten vaiheseen psykologisia operaatioitaan. Seuraavaksi täyden rintaman vastatiedustelusodankäynnin tekniikat joilla häiritä ja neutralisoida kontaktihenkilöliike.

Vaihe Kolme: Galaktinen COINTELPRO

COINTELPRO oli vastatiedusteluohjelma, joka perustettiin vuona 1956 tiettyjä poliittisia mielipiteitä vastaan, jonka raportoidaan loppuneen vuonna 1971. Se oli pääosin FBI:n pyörittämä; toiset tiedustelupalvelut kuten CIA ja NSA avustivat tietyissä salaisissa toimissa. COINTELPRO oletti, että väärien poliittisten mielipiteiden edustajat USA:sa olivat ulkovaltojen vaikutusten alla tavoilla, joista tuli uhka USA:n kansalliselle turvallisudelle. On syytä kerrata COINTELPRO:n käyttämiä tekniikoita. Sekä kontaktihenkilöiden että väärien poliittisten mielipiteiden omaavien tapauksessa “ulkovaltojen” vaikutuksen ajateltiin oikeuttavan sotilastyyliset vastatiedusteluohjelmat, joilla häiritä ja neutraloida näitä ryhmiä. Näiden “ulkovaltojen” “Maan ulkopuolinen” luonne, avarusolennot, eivät nähtävästi muutaneet vastatiedustelun sekä “kontaktihenkilöihin” että väärien poliittisten mielipiteiden kannattajiin käyttämien menetelmien luonnetta. Molemmissa tapauksissa näiden ryhmien aktiviteteja pidettiin uhkana USA:n kansallisele turvallisuudelle.

Oli kaksi merkittävää eroa siinä miten COINTELPRO toimi väärien poliittisten mielipiteiden kannattajia ja kontaktihenkilöitä vastaan. Ensimäinen oli, että vaika tiedusteluagenteja briiffattiinkin “ulkovaltojen” vaikutuksesta poliittiseen toimintan, on epätodennäköistä että he saivat tällaista briiffausta kontaktihenkilöiden tapauksessa. Toiseksi, vaika COINTELPRO väärien poliittisten mielipideiden kannattajien tapauksessa paljastui ja ilmeisesti lopetettiin vuonna 1971, COINTELPRO kontaktihenkilöitä vastaan ei koskaan paljastunut. Se lähes varmasti jatku nykypäivänä.

Vuonna 1975 USA:n senaatin komitea, jota johti senaattori Frank Church, tutki COINTELPROn menetelmiä ja kohteita, ja julkaisi yksityiskohtaisen raportin vuonna 1976. [32] Churchun komitea kuvaa COINTELPRO:ta seuraavasti:

COINTELPRO on FBI:n akronyymi sarjalle salaisia toimenpideohjelmia, jotka on suunnattu kotimaan ryhmiä vastaan. Näissä ohjelmissa Virasto teki muutakin kuin keräsi tiedustelutietoa, ja siirtyi suorittaman salaisia toimenpiteitä ”disruptoidakseen” ja ”neutraloidakseen” kohderyhmiä ja henkilöitä. Tekniikat otettiin käyttöön selaisinan sodan aikaisesta vastatiedustelusta… [33]

Vastatiedustelu, siten kuin Churchin komitea sen märittelee, koostuu “niistä tiedustelupalvelun toimista joiden tarkoitus on suojella sen oma turvallisuutta ja hyökätä vihamielisiä tiedusteluoperaatioita kohtaan.” [34] Komitea kuvasi miten “tiettyjä Viraston tekniikoita, joita oltiin käytetty vihamielisiä ulkovaltojen agentteja vastaan, käytettiin kotimaisia uhkia vastaan, joiden koettiin uhkaavan vakiintunutta poliittista ja yhteiskunnallista järjestystä.” [35] Komitea kuvasi COINTELPRO:ta sarjaksi salaisia toimenpiteitä, joita toteutettiin Amerikan kansalaisia vastaan, ja se oli osa “rankkaa, kovaa ja likaista peliä” FBI:n johtaja William Sullivanin mukaan. [36] Komitea sai kuulla, että: “Ryhmiä ja henkilöitä on ahdisteltu ja häiritty johtuen heidän politisista mielipiteistään tai heidän elämäntyylistään…” [37]

Komitean mielestä COINTELPRO oli “suunnattu eri rotujen edustajien ja naisten oikeuksia puolustavia vastaan, väkivallattomuuden ja rotujen välistä harmoniaa äänekkäästi ajavia apostoleja vastan; asemansa vakiinnuttaneita politikkoja vastaan; uskonnollisia ryhmiä vastan; sekä uudenlaista elämäntyyliä ajavia vastaan.” [38] Vuosina 1960-1974 käynnistettin yli 500 tuhatta tutkimusta USA:n valtiota mahdollisesti vastaan olevista henkilöistä, mutta yhtään syytteitä ei koskaan nostettu vedoten mihinkään lakiin jotka käsittelivät vallankaapausta tai USA:n hallinnon syrjäyttämistä. [39] Komitea ryhmiteli COINTELPRO:n toimenpiteet seuraavasti:

  1. Yleiset yritykset mustamaalata;
  2. Median manipulointi;
  3. Valtion politiikkaa tai kansan käsityksiä koskettavan datan vääristely;
  4. Ensimmäisen perustuslain lisäyksen takaamien oikeuksien ”höllentäminen” sekä
  5. Vapaan ideoiden vaihdannan estäminen. [40]

Komitean mielestä: “Tiedustelupalvelujen viranomaiset tunnustivat, että tiety aktiviteetit olivat laittomia, .. [ja] että laki, ja Perustuslaki yksinkertaisesti sivuutettiin.” [41] Mikä järkyttävämpää, Churchin komitea totesi, että “Julmia ja ruokottomia taktiikoita on käytetty.” [42]

Churchin komitea ei puhunut COINTELPRO:sta suhteessa UFO-kysymykseen tai kontaktihenkilöiden väitteisiin. Huolimatta asiaan liittyvästä hiljaisuudesta, todisteet selvästi osoittavat siihen, että COINTELPRO:ta käytetään kontaktihenkilöitä vastaan, ja se oli viimeinen hyvin vehkeillyn vastatiedusteluohjelman vaihe, jolla ”disruptoida” ja ”neutralisoida” kontaktihenkilöliike. Kuten aiemmista Van Tasselin ja Adamskin väitteistä käy ilmi, kontaktihenkilöiden väitteet, jotka koskevat eri sosioekonomisia ja sotilaallisia päätöksiä koskien Maan ulkopuolista elämää, nähtiin suorana uhkana USA:n kansalliselle turvallisuudelle.

Täysi sen uhan luonne, jonka Maan ulkopuolisen elämän todellisuus ja teknologiat aiheuttavat, kävi elävästi selväksi vuoden 1961 Brookings Instituten raportista, jonka NASA oli antanut USA:n kongressin puolesta toimeksi. Otsikolla “Ehdotetut tutkimukset rauhallisen avaruustoiminnan vaikutuksista ihmisten asioihin” Brookings Instituten raportti keskusteli Maan ulkopuolisen elämän vaikutuksista sekä ‘artifakteista’ joita löydettäisiin läheisiltä planeetoilta. Raportti kuvasi yhteiskunnan arvaamattomia reaktioita sellaiseen löydökseen:

 Todisteita [Maan ulkopuolisesta] elämästä voidaan löytää myös artifakteista, joita on jäänyt Kuuhun tai muille planeetoille. Tämän vaikutukset asenteisiin ja arvoihin ovat arvaamattomia, mutta ne vaihtelisivat huomattavasti eri kulttuureissa ja monimutkaisten yhteiskuntien ryhmien välillä; kriittinen tekijä olisi meidän ja muitten olentojen välisen kommunikaation luonne. [43]

Raportin mukaan kontaktista teknologisesti kehittyneempiin Maan ulkopuolisiin yhteisöihin voisi syntyä tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia:

Antropologiset havainnot sisältävät monia esimerkkejä yhteiskunnista, jotka tietävät paikkansa universumissa, mutta jotka ovat hajonneet kun ne ovat joutuneet käsittelemään aiemmin tuntematonta yhteiskuntaa, jolla on erilaisia ideoita ja eri elämäntyylejä; toiset jotka selvisivät sellaisesta kokemuksesta tekivät sen yleensä maksamalla hinnan omien arvojensa ja käyttäytymisensä muutoksena. [44]

Brookingsin raportti esitti mahdollisuuden jättää kertomatta mistään Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuudesta tai artifakteista kansallisen turvallisuuden nimissä: “Miten sellainen infromaatio, missä olosuhteissa, voitiaisiin esittää tai vetää pois kansalta?” [45] Tämän johdosta on selvää, että virallinen pelko yhteiskunnan vasteista mihinkään viralliseen julkistukseen Maan ulkopuolisesta elämästä on suuri kansallisen turvallisuuden huoli. Oltiin löydetty COINTELPRO:n kontaktihenkilöiden vastaiseen käyttöön oikeuttava selitys.

Eräs COINTELPRO:n yleisimmistä käyttämistä taktiikoista oli häiritä väärän poliittisen mielipiteen omaavia ryhmiä luomalla hajaannusta ja epäilyä heidän tukijoidensa keskuuteen. COINTELPRO:n ‘Galactisessa’ versiossa hajaannus syntyi asettamalla vastakkain ne jotka hyväksyivät Maan ulkopuolisesta todellisuudesta kertovan todistusaineiston. Hajaannus puhtaan tieteellisen lähetymistavan UFO-asiaan valinneiden ja kontaktihenkilöiden todistuksia tukevien välillä oli COINTELPRO:n operatiivien kierosti vehkeilemä. Voitto saavutettaisiin vakuuttelemalla teknisesti suuntautuneemmille puhtaan tieteelisen maailmankuvan tukijoille, että kontaktihenkilöliike aiheuttaisi “vakavammille” tutkijoille heidän maineensa tahraantumista. Tieteellisen lähestymistavan tukijoiden vakuuttelemiseksi siitä, että heidän pyrkimyksensä kantaisivat hedelmää, käynnistettiin ilmavoimien virallinen tutkimus vuonna 1952. Project Blue Book ei ollut paljoa muuta kuin ilmavoimien PR-harjoitus jolla vakuutellaan kansalle ja UFO-tutkijoille, että se käsitteli UFO-raportteja vakavasti. Todellisuudessa Project Blue Book ei tarjonnut vakaville UFO-tutkijoille paljoakaan tukea ja pääosin se toimi elimenä jolla laimentaa julkinen kiinnostus UFO-raportteja kohtaan.[46]

Eräs Project Blue Bookin pääasiallisista funktioista oli toteuttaa ensimmäinen Durant’n raportin “koulutusohjelman” toimista. Se “kouluttaisi” kansaa siitä miten asianmukaisesti arvioida UFO-dataa tavoilla, jotka laimentaisivat kansan ja median kiinnostuksen sellaisia raportteja kohtaan. Lyhyesti Project Blue Book oli keskeinen osa salaista psykologista operaatiota jolla vakuuteltiin kansaa ja mediaa siitä, että UFO-raportit eivät olleet tärkeitä, eikä maksanut vaivaa pohtia niitä. Yhtä kaikki, Project Blue Bookin asema virallisena ilmavoimien tutkimuksena rohkaisi UFO-tutkijoita siitä, että huolelliset ja riittävät menetelmät ja tutkimus lopulta kantaisi hedelmää. Sellaiset toiveet lytättiin vuoden 1969 Condonin komitean loppuraportissa, joka julkisesti lakkautti ilmavoimien tutkimukset ja Project Blue Bookin.

Toinen pääasialline Project Blue Bookin funktio oli neutralisoida kontaktihenkilöliike kuvaamalla henkilökohtaiset kontaktikertomukset avaruusolentojen kanssa epätieteellisinä. Esittämällä erittäin näkyvästi julkisen tutkimuksen, Project Blue Book tarjosi tarpeellisen ‘koulutuksen’ tieteelliselle tutkimukselle joka systemaattisesti sulkisi pois kontaktiraportteja. UFO-tutkijat rohkaistuisivat hyökkäämään kontaktiraportteja vastaan epätieteellisinä, harhaluuloille tai petkutukselle alttiina sekä loukkaavana ‘vakavalle’ UFO-tutkimukselle. Johtavien UFO-tutkijoiden kuten J. Allen Hynek, joka oli entinen Project Blue Bookin konsultti, lausunnottarjoavat todisteita siitä että sellainen prosessi oikeasti oli olemassa. Kirjassa, jonka tarkoitus on esittää UFO-tutkimuksen tieteellinen perusta, tri. J. Allen Hynek sivuutti kontaktihenkilöiden kertomukset, joita hän piti “pseudouskonnollisina fanaatikkoina” joilla oli  “vähäinen uskottavuus”:

Minun tulee painottaa sitä, että kontaktiraportteja ei luokitella Kolmannen asteen kohtaamisiksi. Se on valitettavaa, vähintäänkin, että raportit sellaisista kuten nämä ovat saattaneet koko UFO-ongelman naurunalaiseksi tiedeyhteisössä ja kansan piirissä, joka pitää yllä suosittua kuvaa “pienistä vihreistä miehistä” ja fiktionaalista ilmapiiriä tuon aihepiirin aspektin ympärillä. [47]

Kuten Hynekin lausunnoista käy ilmi, UFO-tutkijat hyökkäsivät kontaktiraporttien kimppuun suurella vimmalla purkaakseen sen mitä he pitivät suurena haasteena vakavalle julkiselle UFO-raporttien tarkastelulle. Rohkaisemalla UFO-tutkijoita siitä, että puhtaan tieteellinen lähestymistapa johtaisi siihen että totuus UFOista ja avaruusolennoista lopulta tehtäisiin julkiseksi, Galaktinen COINTELPRO onnistui luomaan suuren skisman niiden keskuudessa, jotka hyväksyivät todellisuuden UFOista ja Maan ulkopuolisesta elämästä. 1960-luvun loppuun mennessä kontaktiliike oli niin läpikotaisin debunkattu ja mustamaalattu UFO-tutkijoiden suulla, että COINTELPROn ei enää tarvinnut jatkaa Project Blue Bookia. UFO-tutkijoista oli tullut tietämättään tiedustelupalveluiden käsikassara, joka salaa toteutti erilaisia psykologisia ohjelmia joista Galaktinen COINTELPRO koostui.

Galaktisella COINTELPRO:lla oli myös pahantahtoisempi puolensa, kun puhutaan niistä “julmista ja ruokottomista taktiikoista joita on käytetty” kontaktihenkilöitä vastaan, jotka sivusivat vääriä poliittisia mielipiteitä kannattavia vastaan käytettyjä menetelmiä. [48] Mystinen Miehet Mustissa (Men In Black, MIB) -ilmiö on useiden tutkijoiden kuvaama, jotka saivat selville, että henkilöitä, joilla oli kokemuksia avaruusolennoista, usein uhkaili ja ahdisteli hyvin pukeutuneet miehet mustissa liikemiesvaatteissa, jotka antoivat kuvan siitä että he olisivat julkisia virkamiehiä. Todisteita siitä, että eliittitiedusteluryhmille on annettu toimeksi uhkailla, häiritä ja jopa “neutraloida” kontaktihenkilöitä tai muita joilla on suoria kokemuksia avaruusolennoista tai heidän teknologiastaan, löytyy vuodetussa dokumentissa, jota useat veteraanitutkijat pitävät aitona. [49] Special Operations Manualissa lukee:

Jos mitenkään mahdollista, silminnäkijöitä pidetään hiljaisina kunnes on määritetty se mitä he tietävät ja mikä heidän mukanaolonsa laajuus on. Silminnäkijöitä tulee patistaa olemaan puhumatta siitä mitä he ovat nähneet, ja uhkailu voi olla tarpeen heidän yhteistyönsä varmistamiseksi. [50]

USA:n ilmavoimat on myös tehnyt tutkimuksia, jotka liittyivät huoleen siitä että MIB:t ovat imitoineet ilmavoimien upseereita. Maaliskuun 1. päivän 1967 muistiossa, jonka on valmistellut pääesikunnan varajohtaja, kuvataan tapauksia joissa siviileihin on ottanut yhteyttä henkilöt, jotka väittävät olevansa NORADin jäseniä ja vaatineensa silminnäkijöillä hallussaan olevia todisteita. [51]

MIB:n hämäräperäiset operaatiot ja SOM1-01 -dokumentti viittaavat siihen, että he ovat osa vastatiedustelun “pakottavaa” siipeä, joka koostuu FBI:sta, ilmavoimien OSI:sta, laivaston tiedustelupalvelusta ja jopa CIA:sta. On erittäin mahdollista, että MIB liittyy vieläkin salaisempiin virastoihin kuten National Security Agency (NSA) ja National Reconnaissance Office (NRO), joilla on korkeammat turvallisuusluokitukset käsitellä todisteita Maan ulkopuolisesta elämästä. [52]

Tämän seurauksena tiedustelupalveluilla on nokkimisjärjestys Galaktisessa COINTELPRO:ssa, jossa jokainen suorittaa omaa tehtäväänsä. FBI:n, ilmavoimien OSI:n (sekä muiden armeijan haarojen yksiköiden kuten laivaston ONI:n) leivistä otetut agentit olivat pääosin mukana tiedustelutiedon keräämisessä ja läheisesti kontaktihenkilöiden aktiviteettien valvonnassa, kuten käy ilmi tietopyynnöillä saaduista dokumenteista. CIA oli mukana koordinoidussa debunkkauksessa ja mustamaalaamisessa, joka oli osoitettu kontaktihenkilöitä vastaan Durant’n raportin ehdottaman koulutusohjelman avulla. NSA ja NRO ovat mukana seuraamassa kommunikaatiota ja interaktioita Maan ulkopuolisen elämän kanssa, ja heillä on tiimejä joilla vetää pois julkiseksi tehtyä todistusaineistoa ja häiritä kontaktihenkilöitä hiljaiseksi. Galaktinen COINTELPRO voi näin minimoida avaruusolentoja koskevan informaation, joita eri tiedustelupalveluilla on, kun agentteja käskettiin toteuttamaan erikoistehtäviä. Kaikkein eniten ulkona Maan ulkopuolisia asioita koskevista tiedustelupiireistä oli FBI. Toisaalta NSA ja NRO vaikuttivat olevan eniten piirin sisällä johtuen heidän toteuttamistaan avaruusolentojen valvontatoimista sähköisillä valvontalaitteilla ja satelliittikuvilla. Armeijan tiedustelupalvelut vaikuttivat olevan sivuroolissa, jossa he tukivat Galaktista COINTELPRO:ta ilman että he saivat pääsyä kaikkeen informaatioon koskien Maan ulkopuolista elämää ja projekteja. Tämä käy ilmi kun vara-amiraali Tom Wilson, pääesikunnan tiedustelupäällikön (J-2), vuonna 1998 oli jätetty ilmeisesti pois Maan ulkopuolisia projekteja koskevien tietojen jakelusta. [53]

Loppusanat

Galaktisen COINTELPROn kontaktihenkilöitä vastaan tarkoitus on minimoida ihmisiltä näyttävien avaruusolentojen ilmentämä uhka niille päätöksillle, jotka on tehty salaa valituissa komiteoissa koskettaen Maan ulkopuolista elämää ja teknologioita. Pääasiallinen avaruusolentojen uhka oli se, että kontaktihenkilöt onnistuisivat vakuuttamaan suuren osan Amerikkaa ja globaalia populaatiota muuttamaan politiikkaa suuresti valmisteltaessa ihmiskuntaa galaktisen yhteisön jäseneksi. Sellainen politiikan muutos on tulkittu olevan suora uhka kansalliselle turvallisuudelle USA:n ja muiden maiden taholta, jotka ovat saaneet briiffauksia Maan ulkopuolisen elämän olemassaolosta. Galaktinen COINTELPRO käsittää kolme vaihetta, jotka kulminoituvat kattavaan vastatiedusteluohjelmaan, jolla neutralisoida ja disruptoida kontaktiliikkeen uhkia. Ensimmäinen on FBI:n vetämä  valvontaohjelma, joka läheisesti monitoroi kontaktihenkilöiden julkisia luentoja, interaktioita ja kommunikaatioita. Tietopyyntöjen kautta saadut dokumentit ovat vahvistaneet, että FBI harjoitti laajaa tunnettujen  kontaktihenkilöiden valvontaa, ja työskenteli muiden tiedustelupalveluiden kuten ilmavoimien OSI:n kanssa.

Toinen vaihe Galaktisessa COINTELPRO:ssa oli debunkkaus- ja mustamaalausohjelma, jota CIA salaa veti, joka kutsui koolle Robertsonin paneelin ja joka julkaisi Durant’n raportin vuonna 1953. Sen tärkein löydös vastatiedusteluohjelmille oli oikeuttaa koulutusohjelma, joka sisälsi kansan ‘kouluttamista’ ja silminnäkijöiden kertomusten “debunkkaamista”, mukaanlukien kontaktihenkilöiden, sillä perusteella että ne olivat uhka kansalliselle turvallisuudelle koska kansan uskoa UFOihin saattaisivat vihollisvaltiot käyttää hyväkseen. Huolimatta kontaktihenkilöiden väitteiden meriitistä tämä tarkoitti, että todistet ja lausunnot debunkattaisiin ja mustamaalattaisiin kansallisen turvallisuuden nimissä. Tiedusteluammattilaiset joutuivat ei-niin-kadehdittavaan hommaan debunkata ja mustamaalata niitä, joilla heidän mielestään oli yksityisesti todettu olevan aitoja kokemuksia. FBI:n dokumentista käy ilmi, että FBI:n agentit ja tietolähteet olivat aktiivisessa roolissa nimekkäiden kontaktihenkilöiden mustamaalauksessa osana kontaktihenkilöitä vastaan luotua CIA:n psykologisen sodankäynnin ohjelmaa. Galaktisen COINTELPRO:n viimeinen vaihe on luoda skismaa niiden välillä, jotka hyväksyvät todisteet Maan ulkopuolisesta elämästä. Ryhmä UFO-tutkijoita, jotka ajavat tieteellistä menetelmää, saivat rohkaisua etäännyttää itsensä kontaktihenkilöiden väitteistä, joita pidettiin epätieteellisinä, ja jotka epätodennäköisesti saiisvat julkista tukea akateemikoilta, byrokraateilta ja kongressiedustajilta. Project Blue Book luotiin rohkaisemaan UFO-tutkijoita pitämään kiinni virheellisestä uskomuksesta, että tiukan tieteellinen metodologia riittäisi kääntämään valtion politiikan jolla salattiin todellisuus Maan ulkopuolisesta elämästä. UFO-tutkijat täten olivat itse eturintamassa vastassa kun kontaktihenkilöiden väitteitä tarkasteltiin vakavasti. Project Blue Bookin tutkimusten avustuksella kansaa koulutettiin siitä minkälaiset UFO-todisteiden kategoriat tulisi tulkita legitiimeiksi. Mikään näistä kategorioista ei sisällä kontaktihenkilöiden väitteitä.

Galaktinen COINTELPRO ei olisi ollut menestys ilman UFO-veteraanitutkijoiden apua, jotka kaikki olivat liian innokkaita sivuuttamaan kontaktihenkilöiden väitteet epätieteellisinä ja alttiina harhaluuloille tai petkutukselle. Sellaiset tutkijat epäonnistuivat pahasti näkemään, että Galaktinen COINTELPRO olisi suunniteltu häiritsemään ja neutralisoimaan kontaktihenkilöiden väitteitä, ja he innokkaasti hyväksyivät viralliset lausunnot, jotka kyseenalaistivat kontaktihenkilöiden lausuntojen todenperäisyyden. Todellakin, se innokkuus millä FUO-tutkijat asemoivat itsensä vakavan tieteellisen UFO-tutkimuksen portinvartijoiksi ja debunkkasivat kontaktihenkiöiden väitteet on mitä traagisin aspekti kuudessa vuosikymmenessä UFO- ja Maan ulkopuolisen elämän tutkimusta.

Toinen keskeinen tekijä Galaktisen COINTELPRO:n menestymisessä tähän päivään mennessä on ollut avaruusolentoihin liittyvän informaation siilouttaminen. Tämä on mahdollistanut tiedustelupalvelujen suorittaa tiettyjä tehtäviä Galaktisessa COINTELPRO:ssa ilman, että agentit saavat koko totuutta kontaktihenkilöiden väitteistä. Kontaktihenkilöiden debunkkaamisen ja mustamaalaamisen onnistumisen on täytynyt riippua siitä uskovatko tiedusteluagentit kontaktihenkilöiden olevan aidosti turvallisuusuhka. Tämän seurauksena Maan ulkopuolisia asioita koskevan tiedon tekeminen saataville vain silloin kun siihen on tarve on varmistanut sen, että vain tietty ryhmä henkilöitä eri tiedustelupalveluista saa briiffauksen yleensäkään.

Tiivistelmä keskeisistä tiedustelupalveluista ja niiden tehtävistä Galaktisessa COINTELPRO:ssa, sekä niiden avaruusolentoja koskettavan informaation tiedonsaantiluokituksesta löytyy taulukosta 1. Taulukko 1. USA:n tiedustelupalvelut ja Galaktinen COINTELPRO

Virasto Toimenpiteet Pääsy avaruusolentoinformaatioon
Federal Bureau of Investigations, FBI Tiedustelutietojen kerääminen, todisteiden piilottaminen ja kontaktihenkilöiden mustamaalaaminen kenttäagenttien avulla. Ei mitään. FBI:n johtaja Hooverilta evättiin pääsy eikä hänellä ollut kapasiteettia valvoa Maan ulkopuolisia aktiviteetteja.
Air Force Office of Special Investigations, OSI (yhteistyössä muiden armeijan tiedustelupalvelujen kuten Office of Naval Intelligencen kanssa, ONI) Tiedustelutietojen kerääminen, todisteiden piilottaminen ja kontaktihenkilöiden mustamaalaaminen Project Blue Bookin avulla. Skisman luominen UFO/ET-tutkijoiden keskuuteen. Osittainen. Armeijan tiedustelupalvelu tarkkailee Maan ulkopuolisia aktiviteetteja, mahdollisia kontaktitapauksia siviilien kanssa, ja välittää tiedon näistä muille virastoille.
Central Intelligence Agency, CIA Vetää julkista koulutusohjelmaa kouluttamalla kansaa ja debunkkaa kontaktihenkilöiden raportteja. Luo skismaa UFO/ET-tutkijoiden keskuuteen. Osittainen. Koordinoi virastojen välistä yritystä varmistaa, että avaruusolentoinformaatio ei pääse julkisuuteen.
National Security Agency, NSA & National Reconnaissance Organization, NRO Tarjoavat tiimit joilla vetää pois todisteet ja häiritä kontaktihenkilöt hiljaisiksi. Täysi. Tarkkailee Maan ulkopuolista elämää ja sen interaktioita yksityisten kansalaisten ja valtioiden välillä.
Psychological Strategy Board / Operations Coordinating Board (tätä seurannut virasto toimii yhdessä kontrolliryhmän MJ-12 kanssa) Koordinoi virastojen välisiä salaisia psykologisen sodankäynnin ohjelmia, joilla petkutetaan kansaa Maan ulkopuolisesta elämästä. Täysi. Sillä on pääsy kaikkeen informaatioon, jota muut tiedustelupalvelut ovat keränneet, jotta voitaisiin kehittää strateginen vastaus avaruusolentojen toiminnalle.

Lopputiivistelmänä monet pioneerinaiset ja -miehet, jotka ovat tarkasti kertoneet fyysisestä kontaktistaan avaruusolentojen kanssa, ovat joutuneet systemaattisen maineen ja uran pilaamisen uhriksi julkisten virkamiesten, massamedian ja UFO-tutkijoiden taholta. Vaikuttaa siltä kuin sellainen lopputulema oli tarkoituksella haluttu saada aikaan virallisella Galaktisella COINTELPRO:lla, joka jatkuu tähän päivään asti. FBI:n lakkauttaman poliittisen COINTELPRO:n vastapainoksi on erittäin todennäköistä, että henkilöt julkisissa viroissa, massamediassa ja UFO-tutkijoiden keskuudessa voivat olla aktiivisia agentteja käynnissä olevalle COINTELPRO:lle, joka on perustettu kontaktihenkilöitä vastaan. Toiveena on, että Galaktisen COINTELPRO:n paljastaminen auttaisi hälventämään jatkuvaa kontaktitodistusten parjaamista, joka on tähän päivään asti estänyt objektiivisesti arvioimasta suoraa fyysistä kohtaamista aaruusolentojen ja yksityisten kansalaisten välillä.

***

Kirjoittajasta: Michael E. Salla, PhD., on kirjoittanut teoksen Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004) ja hän on sivuston www.Exopolitics.Org perustaja. Hänellä on a tohtorintutkinto University of Queenslandista, Australiasta. Hän on perustanut Exopolitics Instituten.

***

Kirjoittajasta: Michael E. Salla, PhD., on kirjoittanut teoksen Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004) ja hän on sivuston www.Exopolitics.Org perustaja. Hänellä on a tohtorintutkinto University of Queenslandista, Australiasta. Hän on perustanut Exoopolitics Instituten.


Viitteet

[1] Olen kiitollinen Angelika Sareighn Whitecliffille hänen tyylillisistä parannuksistaan tälle artikkelille.

[2] Kts. Michael Salla, “Extraterrestrials Among Us,” Exopolitics Journal 1:4 (2006) 284 -300. Verkossa: http://exopoliticsjournal.com/Journal-vol-1-4.htm

[3] Kts. Michael Salla, “The Black Budget Report: An Investigation into the CIA’s ‘Black Budget’ and the Second Manhattan Project,” Scoop Independent News (30 January 2004): http://www.scoop.co.nz/stories/HL0401/S00151.htm

[4] Kts. Michael Salla, “Extraterrestrials Among Us,” Exopolitics Journal 1:4 (2006) 284 -300. Verkossa: http://exopoliticsjournal.com/Journal-vol-1-4.htm

[5] Kts. Nick Redfern, On the Trail of the Saucer Spies (Anomalist Books, 2006).

[6] Kts. FBI:n (FOIA-tietopyynnön) documenttijulkaisu 06/09/1986 koskien J. Edgar Hooverin väitteitä siitä, että FBI:ltä on evätty pääsy talteen noudettuun lentävään lautaseen: http://www.cufon.org/cufon/foia_001.htm .

[7]  Kts. Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 24.

[8]  Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 25.

[9]  Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 23.

[10] George Adamski, Inside the Spaceships (Abelard-Schuman, 1955).

[11] Osittainen arvio Adamskin tapauksesta, jonka on kirjoittanut Lou Zinsstag ja Timothy Good kirjassa George Adamski- The Untold Story (Ceti Publications, 1983).

[12] Redfern, On the Trail of the Saucer Spies,35.

[13] Lainattu kirjassa Redfern, On the Trail of the Saucer Spies,36.

[14] Lainattu kirjassa Redfern, On the Trail of the Saucer Spies,36.

[15] Kts. Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 33.

[16] Tapauksen on kuvannut Timothy Good kirjassa Alien Base: The Evidence for Extraterrestrial Colonization of Earth (Avon Books, 1998) 112.

[17]  Kts. Timothy Good, Alien Base, 135-40.

[18] Kts. Redfern, On the Trail of the Saucer Spies,39.

[19] Hadley Cantril, The invasion from Mars; a study in the psychology of panic (Princeton University Press, 1940).

[20] Kts. SourceWatch, “Psychological Strategy Board,” http://www.sourcewatch.org/index.php?title=Psychological_Strategy_Board

[21] Kts. Stanton Friedman, TOP Secret/MAJIC: Operation Majestic-12 and the United States Government’s UFO Cover Up (Marlowe and Co., 2005) 50,55.

[22] Kts. ”Majestic Twelve Project, 1st Annual Report, ” Robert and Ryan Woods, eds., Majestic Documents (Wood and Wood Enterprises, 1998) 114. (p. 10). Verkossa: http://209.132.68.98/pdf/mj12_fifthannualreport.pdf

[23] Keskustelua siitä miten “tarve tietää” sovellettiin avaruusolentoinformaatioon, katso Timothy Good, Need to Know: UFOs, the Military, and Intelligence (Pegasus Books, 2007).

[24] “Report of the Meetings of Scientific Advisory Panel on Unidentified Flying Objects Convened by Office of Scientific Intelligence, CIA, Jan 14-18, 1953” (Released November 16, 1978) 1. Verkossa: http://www.ufologie.net/htm/durantreport.htm

[25] “Report of the Meetings of Scientific Advisory Panel on Unidentified Flying Objects,” 15.

[26] “Report of the Meetings of Scientific Advisory Panel on Unidentified Flying Objects,” 19-20.

[27] Lainattu kirjassa Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 39.

[28] Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 38-39.

[29] Keskustelua siitä miten paavi ja CIA liittyvät the National Enquireriin, katso Terry Hansen, The Missing Times (Xlibris Corporation, 2001) 231-46.

[30] Donald Keyhoe, Aliens from Space (Signet, 1973) 198.

[31] Keyhoe, Aliens from Space, 198.

[32] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities together with additional, supplemental, and separate views, April 26 (Legislative Day, April 14), 1976. Verkossa: http://www.icdc.com/~paulwolf/cointelpro/

[33] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book III., sec. I.

[34] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book III., sec. I.

[35] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book III., sec. I.

[36] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book III., sec. D.1.

[37]  USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.

[38] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.2.

[39] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.6.

[40] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.6.

[41] USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.4.

[42]  USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.

[43]  Brookingsin raportti, 215. Yleiskatsaus löytyy: http://www.enterprisemission.com/brooking.html

[44]  Brookings Report,  215.

[45]  Brookings Report,  215.

[46] Kuvaus resurssien puutteesta ja vajavaisestailmavoimien tuesta Project Blue Bookille, kts. Edward Ruppelt, The Report on Unidentified Flying Objects (Doubleday, 1956).

[47] Allen Hynek, The UFO Experience: A Scientific Inquiry (Henry Regnery, 1972) 30.

[48]  USA:n senaatti, Final Report of the Select Committee to study Governmental Operations with respect to Intelligence Activities, Book II, Section 1.C.

[49] Kts. Ryan Wood, Majic Eyes Only: Earth’s Encounters with Extraterrestrial Technology (Wood Enterprises, 2005) 264-67; & Stanton Friedman, TOP Secret/MAJIC, 161-84.

[50] “SOM1-01: Majestic-12 Group Special Operations Manual,” The Majestic Documents, eds. Robert Wood & Ryan Wood (Wood & Wood Enterprises, 1988) [ch. 3.12b.] 165

[51] Redfern, On the Trail of the Saucer Spies, 57.

[52] Kts. Daniel M. Salter, Life with a Cosmos Clearance (Light Technology, 2003) 15-16, 122-23; & Dan Sherman, Above Black: Project Preserve Destiny – Insider Account of Alien Contact and Government Cover Up (OneTeam Publishing, 1998).

[53] Kts. Steven Greer, Hidden Truth Forbidden Knowledge (Crossing Point, Inc., 2006) 158-59.

Artikkelin julkaissut Exopolitics Journal

Project Monarch

Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia.

Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:

Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.

Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.

(…)

On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?


Kirjoittanut Ron Patton
HUOM! ÄLÄ LUE TÄTÄ jos olet altis triggereille tai mielenrauhasi kärsii negatiivisesta ohjelmoinnista, tai olet sellaisesta toipumassa.

Natsien mielenhallintaa

Hyväuskoisen kansan hienovaraisen, monenmoisilla manipuloiduilla medioilla aivojen pyörittelyn ytimessä sijaitsee eräs kaikkein saatanallisimmista hirmuteoista, jota on koskaan suoritettu ihmisrodun osan niskoille; systemaattisen mielenhallinnan muoto, joka on läpäissyt koko yhteiskunnan jokaisen aspektin yli viidenkymmenen vuoden ajan. Objektiivisesti seuraavan esittämiseksi täytyy tarkastella ihmiskunnan dualistisen luonteen taustalla olevia ideologioita.

Sen filosofisen kysymyksen ratkaiseminen olemmeko me perusluonteeltamme hyviä vai pahoja ratkaisevasti muokkaa kuvaamme todellisuudesta; erityisesti, elämän yhtälön henkistä komponenttia.

Tätä läpikäyntiä tukee USA:n valtion julkistamat dokumentit, henkilöt jotka ennen ovat työskennelleet USA:n tiedusteluyhteisölle, historialliset kirjoitukset, mielenhallinnan asiantuntijatutkijat, mielenterveysalan ammattilaisten tutkimukset sekä haastattelut, jotka on kerätty tahdonvastaisesti erittäin monimutkaiselle traumaperustaiselle mielenhallinnalle altistuneilta henkilöiltä ohjelmassa, joka tunnetaan MONARCH-projektina.

Intensiivisen systemaattisen mielenhallinnan ja/tai rituaalisen hyväksikäytön selviytyjille varoituksen sana: Tässä artikkelissa esiintyy lukusia ’triggereitä’. On täten varsin suositeltavaa ettet lue sitä ellei sinulla ole asianmukaisia tukijärjestelmiä ympärilläsi juuri nyt, tai läpikotaisen integroitu persoona.

Mielenhallinnan lyhyt historia

Muinaisten Egyptin, Kreikan, Intian ja Babylonin mysteeriuskonnot auttoivat luomaan perustan okkultismille, joka tarkoittaa ”salattua tietoa”. Eräs varhaisimmista kirjoituksista joka viittaa okkultismiin on Egyptin Kuolleiden Kirja, kokoelma rituaaleja, jotka kuvaavat menetelmiä kiduttaa ja häiritä (luoda trauma), käyttää taikajuomaa (huumeita) ja loihtia loitsuja (hypnotismi), joilla lopulta saadaan aikaan kokelaan täydellinen orjuus. [1] Nämä ovat olleet keskeisiä ainesosia satanismina tunnetun okkultismin piirissä vuosikaudet. 1200-luvulta lähtien roomalaiskatolinen kirkko kasvatti ja tiivisti valtaansa Euroopassa Inkvisition avulla. Satanismi selvisi tästä ajasta, ja se on syvään juurruttanut itsensä erilaisiin esoteerisiin ryhmiin.

Vuonna 1776 Baijerin jesuiitta nimeltä Adam Weishaupt sai tehtäväkseen Rothschildeilta keskittää mysteeriuskontojen valta-asemaa siksi mikä nykyään tunnetaan nimellä Illuminati, joka tarkoittaa ’Valaistuneita’. Tämä oli voimakkaiden okkulttisten sukujen, salaseurojen ja valtaapitävien vapaamuurariveljeskuntien keskittymä, jonka tarkoitus oli rakentaa viitekehys ’Uudelle Maailmanjärjestykselle’. Ulospäin tämän Utopian tarkoitus oli tuoda onni ihmisrodulle. Kuitenkin heidän allaolevana tavoitteenaan oli asteittain lisätä kontrollia massoista, ja näin muuttua planeetan herroiksi.

Anglosaksinen liitto

1800-luvulle tultaessa Iso-Britannia ja Saksa tunnustettiin Illuminatin kontrollin pääalueiksi. Ei siis ole varmaankaan mitenkään yllätys, että ensimmäinen Käyttäytymistieteen tutkimus keskittyi Englantiin vuonna 1882, kun suurin osa varhaisesta lääketieteen ja psykiatrian tekniikoista liittyi mielenhallintaan Saksan Keisari Wilhelmin Instituutissa. Lontooseen perustettiin Tavistock Institute vuonna 1921 tutkimaan ihmisten ’hajoamispistettä’. Kurt Lewin, saksalainen psykologi, tuli Tavistock Instituten johtoon vuonna 1932, noin samoihin aikoihin kuin Natsi-Saksa kasvatti tutkimustaan neuropsykologiassa, parapsykologiassa ja usean sukupolven okkultismissa.

Kiinnostavaa kyllä, Saksan ja Englannin välillä oli edistyksellistä ajatustenvaihtoa, kaikkein tunnetuimpana eugeniikan alalla: liike joka oli omistautunut ’parantamaan’ ihmisrotua perinnöllisten tekijöiden kontrollin kautta. Pahamaineisen omintakeinen liitto syntyi kahden maan välillä, osittain Order of the Golden Dawnin kautta, salaseuran joka koostui korkeista natsipuolueen jäsenistä ja Britannian aristokratiasta. Korkean tason SS-upseeri Heinrich Himmler oli tiedeprojektin nimeltä Lebersborn johdossa, johon kuului lasten selektiivistä risteyttämistä ja adoptointia, varsin suuria määriä näistä oli kaksosia. [2] Ohjelman tarkoitus oli luoda superrotu (arjalaiset) joilla olisi täydellinen omistautuminen Kolmannen Valtakunnan asialle (Uusi Maailmanjärjestys).

Iso osa alkuvaiheen geenimuuntelusta ja käyttäytymismuutoksista oli tri. Josef Mengelen käsialaa Auschwitzissa, jossa hän kylmästi analysoi traumasiteiden, silmien värjäämisen ja ’parittamisen’ vaikutuksia uhreihinsa. Keskitysleirillä tehtyjen kammottavien kirurgisten kokeiden lisäksi jotkut lapsista altistettiin suurelle määrälle sähköshokkeja. Surullista kyllä monet eivät selvinneet tällaisesta brutaaliudesta.

Samaan aikaan Dachaun vankeja ’aivopestiin’, jotka asetettiin hypnoosiin ja heille annettiin hallusinogeenista meskaliinihuumetta. Sodan aikaan samanlaista käyttäytymistutkimusta johti tri. George Estabrooks Colgate Universityssa. Hän oli mukana armeijassa, CID:ssa, FBI:ssa ja muissa virastoissa. Estabrooks aina välillä ’lipesi’ ja alkoi puhumaan työstään hypno-ohjelmoitujen lähettien ja hypnoottisesti aikaansaatujen sivupersoonien parissa. [3]

Toisen maailmansodan jälkeen USA:n puolustusministeriö pien toi maahan monia huippuluokan natsi- ja Italian fasistitiedemiehiä ja vakoojia Etelä-Amerikan ja Vatikaanin kautta. Koodinimi operaatiolle oli PAPERCLIP. [4] Eräs tunnettu löytö oli saksalainen kenraali Reinhard Gehlen, Hitlerin tiedusteluoäällikkö Venäjää vastaan. Saapuessaan Washington DC:n vuonna 1945 Gehlen tapasi presidentti Trumanin, kenraali William ’Wild Bill’ Donovanin, OSS:n johtajan, ja Allen Dullesin, joka myöhemmin astuisi CIA:n johtoon. Heidän brainstormin-sessioiden tavoitteena oli järjesteää uudelleen amerikkalaiset tiedusteluoperaatiot ja muuttaa ne tehokkaiksi organisaatioiksi. Vaivannäön seurauksena perustettiin Central Intelligence Group vuonna 1946, ja se nimettiin uudelleen Central Intelligence Agencyksi (CIA) vuonna 1947.

Reinhard Gehlenilla oli myös suuri vaikutus NSA:n luomisessa vuoden 1947 National Security Actin pohjalta. Tämä laki otettiin käyttöön suojaamaan lukematonta määrää laittomia valtion toimia kuten salaisia mielenhallintaohjelmia.

Project MKULTRA syntyy

CIA:n ja kansallisen turvallisuusneuvoston luomisen myötä laitettiin käyntiin sarja salaisia aivopesuohjelmia laivastossa syksyllä 1947. Project CHATTER kehitettiin vastaukseksi Neuvostoliiton ’voitoille’ ’totuushuumeiden’ käytössä. Tämä ajattelutapa oli kuitenkin peitetarina ohjelman paljastuessa. Tutkimus keskittyi sellaisten huumeiden identifikaatioon ja testaukseen joita käyttää agenttien rekrytoimiseen ja kuulusteluihin. [5] Projekti virallisesti lopetettiin 1953.

CIA päätti laajentaa toimiaan käyttäytymisen muokkaamiseen Project BLUEBIRDilla, jonka johtaja Allen Dulles hyväksyi vuonna 1950. Sen tavoitteena oli;

  1. löytää keino ehdollistaa henkilökunta jolla estää informaation laiton keruu heiltä tunnetuilla tavoilla,
  2. tutkia henkilön kontrollin mahdollisuutta soveltamalla erityisiä kuulustelutekniikoita,
  3. tutkia muistin parantamista ja
  4. ottaa käyttöön puolustuskeinot estää viraston henkilökunnan vihamielinen kontrolli.

Elokuussa 1951 Project BLUE BIRD uudelleennimettiin Project ARTICHOKEksi, joka arvioi kuulustelutekniikoiden hyökkäyskäyttöä, joihin kuului myös hypnoosi ja huumeet. Ohjelma lakkasi vuonna 1956. Kolme vuotta ennen Project ARTICHOKEn lakkauttamista syntyi Project MKULTRA huhtikuun 13. päivänä 1953. Tämän myötä Richard Helms, keskustiedustelupalvelun varajohtaja (Deputy Director of Central Intelligence, DDCI), aikoi perustaa ”erityistulenaran erikoisrahoitusmekanismin”. [6] Etuliitteen ’MK’ hypoteettinen etymologia voi viitata sanoihin ’Mind Kontrolle.’ Saksan sana ’Kontrolle’ tarkoittaa kontrollia. [7] Lukuisat saksalaiset tohtorit, jotka rekryttiin sodanjälkeisestä natsijoukosta, olivat arvokas apu MKULTRAn kehityksessä. Korrelaatio keskitysleirikokeiden ja lukuisien MKULTRAn aliprojektien välillä on selvä. MKULTRAn alaisuudessa käyttäytymisen kontrolliin käytettiin menetelmiä kuten säteily, sähköshokki, psykologia, psykiatria, sosiologia, antropologia, grafologia, häiritsevät aineet sekä paramilitaariset laitteet ja materiaalit, joista LSD on kaikkein laajimmin käytössä ollut ’materiaali’. Erikoisproseduuri nimeltään MKDELTA luotiin hallitsemaan MKULTRAn käyttöä ulkomailla. MKULTRA/MKDELTAn materiaaleja käytettiin häirintään, maineen tahraamiseen ja vammauttamiseen. [8] 149:stä identifioidusta aliprojektista MKULTRAn alaisuudessa Project MONARCH, joka alunperin käynnistettiin USA:n armeijan alaisuudessa 1960-luvun alkupuolella (vaikka epävirallisesti jo paljon aiemmin), tuntuu olevan tunnetuin ja edelleen salaisuusluokituksella TOP SECRET. [9] MONARCHiin tiivistyi MKSEARCHin aliprojektit kuten SPELLBINDER, joka oli luotu luomaan ’nukkuvia’ murhaajia (eli ”Mantsurian kandidaatteja”), jotka aktivoituisivat heidän vastaanottaessaan avainsanan tai fraasin hypnoottisessa transsissa. Operaatio OFTEN oli tutkimus joka yritti valjastaa okkulttiset voimat käyttöön, ja se oli mahdollisesti eräs useista salaohjelmista, joilla piilotetaan MONARCHin todellinen luonne.

Määritelmä ja kuvaus

Nimi MONARCH ei välttämättä ole määritelty kuninkaallisen aatelisuuden kontekstissa, vaan se viittaa monarkkiperhoseen. Kun henkilö saa trauman sähköshokista, hän tuntee olonsa sekavaksi; aivan kuten hän leijailisi tai haahuilisi kuin perhonen. Tämän kauniin hyönteisen läpikäymässä metamorfoosissa on myös symbolinen merkitys: toukasta kotiloksi (nukkuu, epäaktiivinen) ja siitä perhoseksi (uusi luomus) joka palaa alkupisteeseensä. Sellainen on tämän lajin ainutlaatuinen kehitys.

Okkulttinen symbolismi voi antaa lisävaloa psyyken todelliseen tarkoitukseen. Psyyke on juurisana sekä ’sielulle’ että ’perhoselle’, joka tulee uskomuksesta että ihmissielut muuttuvat perhosiksi etsiessään uutta inkarnaatiota. [10]

Muinaiset mystiset ryhmät kuten gnostilaiset näkivät perhosen korruptoituneen lihan symbolina. ”Kuoleman Enkeli” gnostilaisessa taiteessa on kuvattu murskaavana perhosena. [11] Marionetti on nukke joka on kiinni langoilla ja sitä kontrolloi nuken mestari, täten MONRACH tunnetaan myös nimellä ”Marionettisyndrooma”. Toinen käytetty termi on ”Keisarillinen Ehdollistaminen”, ja jotkut mielenterveysterapeutit tuntevat sen nimellä ”Ehdollistetut Vasteresponssisekvenssit” (Conditioned Stimulus Response Sequences). Project MONARCH voidaan parhaiten kuvata rakenteellisen dissosiaation ja okkulttisen integraation muotona, jossa mieli siilotetaan useisiin persoonallisuuksiin systemaattisessa viitekehyksessä. Tässä prosessissa suoritetaan saatanallinen rituaali, joka yleensä sisältää kabalistista symboliikkaa, ja sen tarkoituksena on kiinnittää tietty demoni tai demonien ryhmä vastaaviin altereihin. Tottakai skeptikot pitävät tätä vain tapana pahentaa traumaa uhrissa ja sivuuttavat irrationaalisen uskomuksen demooniseen hallintaan.

Alterit ja triggerit

Toinen tapa tutkia tätä vääristynyttä kehon ja sielun uhriuttamista on nähdä se monimutkaisena tietokoneohjelmana. Tiedosto (alter) luodaan trauman, toiston ja pakottamisen avulla. Jotta tiedosto aktivoitaisiin (trigger), tarvitaan erityinen salasana tai koodi (vihje tai komento). Ohjelmoija/käsittelijä nimittää uhria ”orjaksi”, joka vuorostaan näkee tämän ”herrana” tai ”jumalana”. Noin 75% uhreista on naisia, sillä heillä on suurempi toleranssi kipuun ja he pyrkivät dissosioitumaan helpommin kuin miehet. Heitä käytetään yleensä salaisiin operaatioihin, prostituutioon ja pornografiaan; lähinnä he ovat mukana viihdeteollisuudessa. Entinen DIA:n liittyvä armeijan upseeri kertoi kirjoittajalle, ”’Isossa kuvassa’ nämä ihmiset [MONARCH-uhrit] tulevat kaikista taustoista, kadun pummeista valkokaulustyöntekijään”. Eläköitynyt CIA-agentti epätarkasti myönsi sellaisten henkilöiden käytön ”kameleontteina”, joiden tarkoitus on soluttautua ryhmään, kerätä informaatiota ja/tai toteuttaa jotain muuta agendaa.

Uhri/selviytyjällä on monia altereita, useita taustaohjelmia, peilejä ja varjoja. Valon puoli (hyvä) on erotettu pimeän puolesta (paha) ja nämä alterit kytkeytyvät toisiinsa mielessä ja pyörivät akselin ympäri.

Eräs keskeinen sisäinen rakenne (joita on monia) systeemissä on kaksoiskierteen muotoinen, joka koostuu seitsemästä tasosta. Jokaisella järjestelmällä on sisäinen ohjelmoija, joka valvoo ”portinvartijaa”, joka sallii pääsyn eri huoneisiin. Muutama sisäinen kuva, joita uhrit ovat useimmiten nähneet, ovat mm. puut, kabalistinen ”elämän puu”, jonka juurijärjestelmä kytkeytyy äärettömyyden luuppeihin, muinaisiin symboleihin ja kirjaimiin, hämähäkinseitteihin, lasin hajoamiseen, maskeihin, linnoihin, sokkeloihin, demoneihin/hirvioihin/avaruusolentoihin, näkinkenkiin, perhosiin, käärmeisiin, kukkiin, tiimalaseihin, kelloihin, robotteihin, komentodiagrammeihin ja/tai piirustuksiin tietokonepiireistä.

Verilinjat ja kaksoisparittaminen

Suurin osa uhri/selviytyjistä tulee monen sukupolven saatanallisista perheistä (verilinjat) ja heitä ohjelmoidaan ”täyttämään tehtävänsä valittuina tai valittuina sukupolvina” (Mengelen käyttönottama termi Auschwitzissa). Jotkut ovat adoptoitu samanlaisiin perheisiin. Toiset tässä neurobiologisessa painajaisessa nähdään ”poisheitettävinä” (ei-verisukua), jotka yleensä tulevat orpokodeista, sijaisperheistä tai seksuaalisesti hyväksikäyttävistä kodeista joilla on pitkä pedofilian historia. Perheenjäsenillä tuntuu myös olevan kytkös valtioon tai armeijan tiedustelupalveluihin.

Monet hyväksikäytettyjen perheet ovat ”pinnalta” katolisia, mormoneja tai karismaattisia kristittyjä peittääkseen kaameat tekonsa (vaikka muitakin uskontoja on mukana).

Uhrit/selviytyjät yleensä vastaavat helpommin jäykkään uskonnolliseen (dogmaattiseen, legalistiseen) hierarkiajärjestelmään, koska se sivuaa heidän perusohjelmointiaan. Auktoriteetti yleensä on kyseenalaistamaton, heidän tahtonsa on ollut subjektiivista ja komentavaa ehdollistamista.

Uhrien/selviytyjien fyysiset ominaisuudet sisältävät usein sähköllä aikaansaatuja naarmuja ja/tai syyliä iholla. Muutamilla voi olla osa kehostaan veitsien, silitysrauhtojen tai neulojen viiltelemä, kehossa voi olla tatuoituja perhosia tai okkulttisia kuvia. Verilinjalaisilla on todenäköisesti vähemmän merkkejä, sillä heidän ihonsa pitä olla ”puhdas ja koskematon”.

Kehittyneen manipuloinnin lopullinen tarkoitus voi kuulostaa epärealistiselta, riippuen tulkinnallisesta ymmärryksestämme näistä fyysisistä ja henkisistä maailmoista. Syvimmät ja pimeimmät alterit verilinjoilla on tarkoitettu uinuviksi kunnes ’Anti-Kristus~’ paljastetaan. Nämä ’Uuden Maailmanjärjestyksen’ alterit oletettavasti sisältävät takaisinkutsuja ja komentoja kouluttaa ja/tai initioida suuri määrä ihmisiä (mahdollisesti klooneja tai ’sieluttomia’), ja näin stimuloida yhteiskunnallisen kontrollin ohjelmia uudella vuosituhannella. Ei-biologinen ’kaksoisparittaminen’ ovat toisenlaisia karmaisevia ominaisuuksia MONARCH-ohjelmoinnissa. Esimerkkinä, kaksi nuorta lasta, toisilleen ei mitään sukua, initioitaisiin seremoniallisesti maagisen ’sielunliityntärituaalin’ avulla niin, että he ovat ’erottamattomasti paritettu’ (mahdollisesti toinen yhteys Mengeleen?). Heillä on olennaisesti omat puoliskonsa ohjelmoinnista, mikä tekee heidät toisistaan riippuviksi. Paranormaalit ilmiöt kuten astraaliprojektio, telepatia, ESP jne. tuntuvat olevan yleisempiä näiden kahden prosessin läpikäyneen tapauksessa.

MONARCH-ohjelmoinnin tasot [12]

ALPHA. Tätä pidetään ’yleisenä’ tai tavallisena ohjelmointina peruspersoonallisuudella; sitä määrittää äärimmäisen kyvykäs muisti sekä merkittävästi lisääntynyt fyysinen voima ja näkökyky. Alfa-ohjelmointi saavutetaan tarkoituksella jakamalla uhrin persoonallisuudet alipersooniksi, joka olennaisesti aiheuttaa vasemman ja oikean aivopuoliskon välistä erkaantumista, mikä mahdollistaa näiden puoliskojen toisiinsa kytkemisen ohjelmoimalla stimuloitavia hermostopolkuja.

BETA. Tämä tunnetaan myös ”seksuaaliohjelmointina”. Tämä ohjelmointi eliminoi kaikki opitut moraaliset käsitykset ja stimuloi primitiivistä seksuaalivaistoa, täysin ilman puutteita. ”Kissa”-alterit tulevat tällä tasolla.

DELTA. Tämä tunnetaan ”tappajaohjelmointina”, joka alunperin on kehitetty erikoisagenteille ja eliittisotilaille (eli Delta Force, First Earth Battalion, Mossad, jne.) salaisiin operaatioihin. Optimaalinen adrenaliinivirtaus ja kontrolloitu aggression taso ovat seurausta tästä. Kohteilla ei ole pelkoa; he ovat erittäin systemaattisia toteuttaessaan ohjeistustaan. Itsetuhoisia tai itsemurhakomentoja on piilossa tällä tasolla.

THETA. Tätä pidetään ”psyykkisenä” ohjelmointina. Verilinjalaiset (ne jotka tulevat usean sukupolven satanistiperheistä) halusivat paremmat telepaattiset kyvyt kuin ei-verilinjalaiset. Johtuen tietyistä rajoitteista, kuitenkin, eri mallisia sähköisen mielenhallinnan järjestelmiä on kehitetty ja otettu käyttöön, mm. biolääketieteellinen telemetrialaite (aivoimplantit), suunnatut mikroaaltoja ja/tai sähkömagneettista säteilyä käyttävät energialaaserit. On raportoitu, että näitä käytetään kehittyneiden tietokoneiden ja satelliittijärjestelmien kanssa.

OMEGA. Tunnetaan myös ”itsetuho-ohjelmointina” ja nimellä ”Code Green”. Käytökseen kuuluu itsetuhoisia taipumuksia ja/tai viiltelyä. Tämä ohjelmointi yleensä aktivoituu kun uhri/selviytyjä aloittaa terapian tai häntä kuulustellaan ja hän muistaa liikaa.

GAMMA. Toinen systeeminsuojelu ”petkutusohjelmoinnilla”. Tämä tuo esiin misinformaatiota ja vääriä suuntia. Tämä taso on kytketty demonologiaan ja se pyrkii uusimaan itsensä myöhempänä aikana jos sitä ei kytketä pois oikein.

Metodit ja komponentit

Prosessi alkaa luomalla dissosiaatio kohteessa, joka yleensä tapahtuu ensimmäisen kuuden vuoden aikana. Tämä saavutetaan yleensä sähköshokeilla ja ajoittain sitä on tehty myös kun lapsi on äitinsä kohdussa. Johtuen sähköshokkien aiheuttamasta vakavasta traumasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muista metodeista, mieli muodostaa sivupersoonia. Ennen tätä on nimitetty monipersoonaoireyhtymäksi, ja nykyään se tunnetaan dissosiatiivisen identiteettihäiriön nimellä. Se on MONARCH-ohjelmoinnin perusta. Lisäehdollistamista uhrin mieleen saadaan aikaan hypnoosilla, kipu-mielihyvä -vaihdolla, ruoalla, vedellä, unella ja aistideprivaatiolla. Mukana voi olla myös huumeita jotka vaikuttavat aivotoimintaan.

Seuraavassa vaiheessa upotetaan tai annetaan yksityiskohtaisia komentoja tai viestejä tietyille altereille. Tämä saadaan aikaan käyttämällä kehittyneitä headsetteja ja tietokonegeneraattoreita, jotka emittoivat kuultavissa olevia ääniaaltoja ja harmonioita, jotka vaikuttavat RNA:n, mikä vaikuttaa neuronipolkuihin jotka kulkevat alitajuntaan ja tiedostamattomaan mieleen. ”Virtuaalitodellisuuslaitteita” käytetään joskus samaan aikaan harmonisten generaattorien kanssa projisoimaan pulssittaisia valoja ja subliminaalisia visuaaleja. Korkeajännitesähköshokkia käytetään sen jälkeen pyyhkimään muisti.

Ohjelmointia päivitetään toistuvasti visuaalisin, auditorisin ja kirjoitetuin välinein. Jotkut ensimmäisistä ohjelmointiteemoista käyttivät Ozin Velhoa ja Liisaa Ihmemaassa. Molemmat ovat täynnä okkulttista symboliikkaa. Monet uudemmat Disney-elokuvat ja sarjakuvat ovat käytössä kahdenlaisella tavalla: niin että suurin osa kansasta siedätettäisiin näille käsitteille, käytettäisiin subliminaalista ja neurolingvististä ohjelmointia, ja tahallaan rakennettaisiin tiettyjä triggereitä ja avaimia erittäin helposti vaikutettuihin MONARCH-lapsiin. Pääesimerkki siitä miten subliminaalinen ohjelmointi toimii, on katsoa Disneyn Pocahontas-elokuvaa, joka heidän laskujensa mukaan mielenkiintoisesti oli ”kolmaskymmeneskolmas” (skottilaisen vapaamuurariuden korkein aste) animoitu elokuva. Elokuvassa isoäiti Willo on mystinen 400 vuotta vanha puu, joka ohjeistaa Pocahontasta kuuntelemaan sydäntään ja auttaa häntä tajuamaan, että kaikki vastaukset ovat omassa itsessä. Isoäiti Willow jatkuvasti puhuu ”kaksoiskielellä” ja käyttää ”reversaaleja” (eli ”Joskus oikea polku ei ole kaikkein helpoin”; esoteerisesti tarkoittaa: vasemman käden polku, polku joka johtaa tuhoon, on kaikkein helpoin). Illuminatin strukturoidussa MPD-järjestelmässä puu merkitsee druisien okkulttisia voimia. Sisäänrakennettu kuva puun oksista, lehdistä ja juurista on erittäin merkittävä, ja sitä voidaan tulkita negatiivisesti mm.:

  1. Oksia käytetään vihtomaan ritaalipuhdistuksessa
  2. Puu voi saada aikaan suuria säähäiriöitä (esim. myrskyjä) ja se tunnetaan joustavuudestaan ja taipuvaisuudestaan. Uhrit/selviytyjät kuvaavat puun oksien kietovan heidät ympärilleen ilman toivoa pakenemisesta.
  3. Syvä puun juurijärjestelmä saa uhrin/selviytyjän tuntemaan että he uppoavat syvemmälle ja syvemmälle ollessaan transsissa.

Musiikki on keskeisessä asemassa ohjelmoinnissa ääniskaalojen, rytmien ja sanojen kombinaatioiden avulla. Stephen Kingin useissa romaaneissa ja elokuvissa niitä käytetään pahoihin tarkoituksiin, kertovat monet uskottavat lähteet. Eräässä hänen kirjoistaan, Insomnia, on Kingin kuva triggerillä ’ME EMME NUKU KOSKAAN’ (mikä kertoo siitä että jollain on MPD/ DID) kaikkinäkevän silmän alla. Osittainen lista perusohjelmoinnin vahvistamisessa käytetyistä mediasisällöistä on:

Pinokkio, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Kaunotar ja Kulkuri, Aladdin, Pieni Merenneito, Leijonakuningas, E.T., Tähtien Sota, Ghost Busters, Trancers II, Batman, Bewitched, Fantasy Island, Reboot, Tiny Toons, Duck Tails, The Dead Sea Scrolls ja The Tall Book of Make Believe. Muutamissa elokuvissa kuvataan joitain MONARCH-ohjelmoinnin piireitä kuten Hell raiser 3, Raising Cain, Labyrinth, Telefon, Johnny Mneumonic, Point of No Return, The Lawnmower Man ja Closet Land.

Ohjelmoijat ja paikat

On vaikea keksiä sitä kuka tämän saatanallisen projektin ensimmäinen ohjelmoija oli, johtuen suuresta määrästä disinformaatiota ja ”vallassaolijoiden” ristisaastutusta. Ne kaksi joilla oli värikoodinimet olivat tri. Green, juutalainen tohtori tri. Gruenbaum joka oletettavasti teki yhteistyötä natsien kanssa toisen maailmansodan aikaan, ja tri. Josef Mengele, jonka kylmäverinen ja laskelmoitu brutaalius haavoitti Auschwitzistä selviytyneitä ja lisäksi myös lukemattomia muita uhreja ympäri maailman. Mengelen suora mukanaolo kuuluisan keskitysleirin toiminnassa oli epäilyttävästi hyssytelty Nurnbergin oikeudenkäynnissä, ja tämän seurauksena USA tai sen liittolaiset eivät tehneet juuri mitään ottaakseen häntä kiinni. [13] Tutkijoiden sekoittamiseksi hänen sijainnistaan USA:n viranomaiset raportoivat Mengelen olevan uhkaamaton, turvassa Paraguayssa tai Brasiliassa, tai että hän on yksinkertaisesti kuollut (”Kuoleman Enkeli” ihmeellisesti on tuonut hänet takaisin eloon ainakin viisi erillistä kertaa).

Hänen tutkimuksensa tuhansien ihmisten elämien hengellä epäilemättä oli merkittävä bonus Amerikan eduille. Tri. Greenin pseudonyymin lisäksi selviytyjät tunsivat hänet nimillä Vaterchen (iskä), Schoner Josef (kaunis Joseph), David ja Fairchild. Ulkonaisesti komea mies Mengele riisui ihmiset aseista hänen lempeällä ulkokuorellaan, kun taas toisina aikoina hän räjähteli väkivaltaiseen raivoon. [14] Muita piirteitä selviytyjät muistelevat olleen hänen kiiltävät mustat saappaansa hänen kiitäessään edestakaisin sekä hänen Rakastaa/Ei-rakasta -päivänkakkaraleikki. Kun hän repi päivänkakkaralta terälehden, hän pahasti kidutti ja tappoi pienen lapsen toisen lapsen edessä, jota hän oli ohjelmoimassa. Selviytyjät muistavat myös joutuneensa heitetyiksi alastomina häkkeihin apinoiden kanssa, jotka oli opetettu kiusaamaan heitä. Mengele nautti ihmisten tuomisesta eläimen tasolle. Hän myös tahallaan pakotti uhrinsa olemaan itkemättä, huutamatta tai näyttämättä liikaa tunteita.

Jopa tri. Ewen Camerin, joka tunnetaan myös nimellä tri. White, oli entinen Kanadan, Amerikan ja maailman psykiatrialiiton johtaja. Cameronin laaja kokemus ja kredenssit saivat CIA:n pesemään rahaa miljoonittain hänen organisaatioidensa läpi. Organisaatiot kuten Society for the Investigation of Human Ecology, jota Cameron johti armotta. Kokeita tehtiin useissa sijainneissa Montrealissa, suurimmaksi osaksi McGill Universityssa, St Mary’s Hospitalissa ja Allan Memorial Institutessa.

Psykiatrisen tyrannian perinteisten metodien lisäksi, kuten sähköshokkihuumeinjektiot ja lobotomiat, Cameron kehitti ”psyykkisen ajamisen” tekniikan, jossa tietämättömät potilaat pidettiin huumeiden avulla koomassa viikkoja ja heidät altistettiin sähköshokeille, kun sähkökypäriä pidettiin heidän päissään ja toistettuja ääniviestejä annettiin heille eri nopeuksilla. [15] Monet olivat hyväksikäytettyjä lapsia, jotka olivat olleet roomalaiskatolisessa orpokotijärjestelmässä. Ei yllättävästi tri. Cameron on jätetty sopivasti mainitsematta suurimmassa osassa psykiatrian tutkimuslehtiä. Tämä on voinut johtua suurelta osin Project MKULTRAn julkitulosta vuonna 1970, erilaisten oikeusjuttujen kautta jotka kanadalaiset selviytyjät ja heidän perheensä prosessoivat. CIA ja Kanadan valtio sovittelivat oikeudessa niin että heitä ei velvoitettu virallisesti myöntämään mitään rikosta.

Entinen USA:n armeijan everstiluutnantti DIA:n psykologisen sodankäynnin osastolla, Michael Aquino, on viimeisimpiä väitettyjä valtion sponsoroimia sadisteja. Aquino, eksentrinen nero, perusti Setin Temppelin, joka on Anton LaVeyn Saatanan Kirkon sivukonttori. Hänen obsessionsa natsien pakanarituaaleihin ja hänen hypnoottinen ihmisten manipulointinsa teki hänestä kandidaatin ”Mestariohjelmoijaksi”. Aquinolla oli yhteyksiä Presidion tukikohtaan, jossa häntä syytettiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Nuorten uhrien vanhempien suruksi kaikki syytteet hylättiin. Koodinimellä ”Malcolm” Aquino kehitti koulutusnauhoja siitä miten luoda MONARCH-orja ja työskenteli yhdessä valtion/tiedustelupalveluiden ja eri rikollisorganisaatioiden ja okkulttisten ryhmien kanssa MONARCH-orjien välityksessä. [16]

Heinrich Mueller oli toinen ohjelmoija, joka käytti koodinimiä ’Tri. Blue’ tai ’Gog.’ Hänellä ilmeisesti oli kaksi poikaa, jotka jatkoivat työtä. Alkuperäinen ’Tri. Black’ oli ilmeisestikin Leo Wheeler, kenraali Earl G. Wheelerin veljenpoika, joka oli komentajana pääesikunnassa Vietnamin sodan aikaan. Wheelerin suojatteihin kuulunut E. Hummel on aktiivinen koillisessa yhdessä W. Bowersin kanssa (Rothschildien verilinjasta).

Muita menneitä ja nykyisiä mestarimanipulaattoreita ovat: tri. Sydney Gottleib, everstiluutnantti John Alexander, Richard Dabney Anderson (USN), tri. James Monroe, tri. John Lilly, kapteeniluutnantti Thomas Narut, tri, William Jennings Bryan, tri. Bernard L. Diamond, tri. Martin T. Orne, tri. Louis J. West, tri. Robert J. Lifton, tri.. Harris Isbel ja eversti Wilson Green. MKULTRAn salassapitämiseksi CLA hajotti aliprojektit erikoistutkimuksen yksiköiksi joita toteutettiin yliopistoissa ja vankiloissa, yksityisissä laboratorioissa ja sairaaloissa. Toki he saivat suuria summia rahaa valtiolta ja erilaisilta rahastoilta.

Joitain nimekkäitä instituutioita, jotka ovat olleet MONARCH-ohjelmoinnissa mukana, olivat/ovat:

Cornell, Duke, Princeton, UCLA, University of Rochester, MIT, Georgetown University Hospital, Maimonides Medical Center, St. Elizabeth’s Hospital (Washington D.C.), Bell Laboratories, Stanford Research Institute, Westinghouse Friendship Laboratories, General Electric, ARCO ja Manking Research Unlimited. ”Lopputuotteet” usein oli/on luotu armeijan laitoksissa ja tukikohdissa, joissa turvallisuus on huippuluokkaa. Tällaisia ohjelmointikeskuksia tai kuolemanrajakokemustraumakeskuksia ovat:

China Lake Naval Weapons Center, The Presidio, Ft. Dietrick, Ft. Campbell, Ft. Lewis, Ft. Hood, Redstone Arsenal, Offutt ilmatukikohta, Patrick ilmatukikohta, McClellan ilmatukikohta, MacGill ilmatukikohta, Kirkland ilmatukikohta, Nellisilmatukikohta, Homestead ilmatukikohta, Grissom ilmatukikohta, Maxwell ilmatukikohta ja Tinker ilmatukikohta.

Muita keskeisiä ohjelmointipaikkoja ovat Langley Research Center, Los Alamos National Laboratories, Tavistock Institute ja alueet Mt. Shastan lähellä Kaliforniassa, Lampe ja Las Vegas.

Tunnettuja nimiä

Ensimmäisiä dokumentoituja MONARCH-tapauksia oli salainen agentti ja tunnettu 1940-luvun tissimalli Candy Jones. Kirja The Control of Candy Jones (Playboy Press) kuvaa hänen 12 kiinnostavaa vuottaan CIA:n agenttina. Jones, jonka syntymänimi on Jessica Wilcox, ilmeisesti sopi psykologiseen profiiliin olemaan eräs ensimmäisistä koehenkilöistä tai ihmiskoekaniineista valtion ”tieteelliselle” MKULTRA-projektille.

Kaikkein tunnetuin MONARCH-tapaus monomaniasta on tullut esiin kirjassa TRANCE Formation of America: The True Life Story of a ClA Slave, jonka on kirjoittanut Cathy O’Brien. Takakannessa kuvataan empaattisesti, ”Cathy O’Brien on ainoa CIA:n MKULTRA-projektin Monarch-mielenhallintaoperaatiosta selvinnyt. Tämä dokumentoitu omaelämänkerta sisältää vakuuttavia kertomuksia O’Brienin kammottavista insestin vuosista sekä lopullisesta Project MONARCHiin mukaantulosta hänen perverssin isänsä kautta. Yhdessä Mark Phillipsin, hänen pelastajansa ja ohjelmointinsa purkajan, kanssa kirjoitettu kirja kertoo mitä uskomattomimmasta salaliittorikoksesta: pakkoprostituutiosta (valkoinen orjuus) maailmanpolitiikan yläkerrostumien kanssa, salaisista tehtävistä ’huumemuulina’ ja kuriirina, sekä countrymusiikkiteollisuuden suhteesta CIA:n laittomaan toimintaan.”

Paul Bonaci on rohkea selviytyjä, joka on kestänyt lähes kaksi vuosikymmentä Project MONARCHin alaista piinaa. Hän on paljastanut vahvoja todisteita laajamittaisista hänen kuntansa/osavaltiotason korruptiosta ja rikoksista ulottuen aina Valkoiseen Taloon asti. [17] Hän on todistanut seksuaalisesti hyväksikäytetyistä miehistä, jotka on valittu Boy’s Townista Nebraskassa ja viety läheiseen Offutin tukikohtaan, jossa hän sanoo heidän alistettavan intensiiviselle MONARCH-ohjelmoinnille, jota johtaa komentaja Bill Plemmons sekä entinen everstiluutnantti Michael Aquino. [18] Läpikotaisesti kiduttaen nuoria poikia mielettömään sekavuustilaan, heitä käytettiin (yhdessä tyttöjen kanssa) pornografiaan ja prostituutioon useiden valtakunnan poliittisten ja taloudellisten vaikuttajien kanssa. Bonnaci muistaa tulleensa kuljetetuksi McClellandin ilmatukikohtaan lastikoneella Kaliforniassa. Muiden epäonnisten nuorten ja teinien kanssa hänet ajettiin eliitin retriittiin Bohemian Groveen. Pahantekijät käyttivät näitä nuoria uhreja säälimättä hyväkseen ja toteuttivat uskomattomia perversioita tyydyttääkseen saatanalliset himonsa. Jotkut uhrit ilmeisesti murhattiin, mikä lisää traumatisoi jo pelkoa täynnä olevia rikkinäisiä lapsia. Tuntematon (nyt kuollut) näyttelijätär, moraalisesti korruptoitunut TV-evankelista, entinen Vihreiden Barettien upseeri ja tunnettu country-western -laulaja ovat vain muutama sellainen, jotka on alistettu MONARCH-hulluudelle. Lee Harvey Oswald, Sirhan-Sirhan, Charlie Manson, John Hinckley Jr., Mark Chapman, David Koresh, Tim McVeigh ja John Salvi ovat muutamista tunnetuista nimistä, joiden vahvasti epäillään olleen MKULTRAn pelinappuloita ja sieltä maineeseen nousseita.

Ohjelmoinnin purkajat ja paljastajat

Tri. Corydon Hammond, Utahin yliopiston psykologi, piti huikean luennon otsikolla ”Hypnoosi monipersoonahäiriössä: Rituaalinen hyväksikäyttö” Fourth Annual Eastern Regional Conference on Abuse and Multiple Personality -konferenssissa kesäkuun 25. 1992 Alexandriassa, Virginiassa. Hän olennaisesti vahvisti odottavan mielenterveysalan ammattilaisyleisön epäilyt siitä miten tietty prosenttiosuus heidän asiakkaistaan on altistettu mielenhallintaohjelmalle intensiivisen systemaattiseen tapaan. Hammond puhui natsiyhteyksistä, armeijasta, CIA:n mielenhallintatutkimuksesta, kreikkalaisista kirjaimista ja väriohjelmoinnista, sekä erityisesti mainitsi Monarch-projektin operatiivisen ehdollistamisen muotona.

Pian hänen esityksensä jälkeen häntä uhattiin kuolemalla. Hän ei halunnut saattaa perhettään vaaraan ja tri. Hammond lopetti asiasta puhumisen, kunnes aivan viime päiviin asti. Mark Phillips, entinen puolustusministeriön sähköalan alihankkija, oli mukana eräissä huippusalaisissa mielenhallinnan toimissa, joita USA:n valtio toteutti. Hänen päällekäyvä tyylinsä, vahva omatuntonsa ja sydämellinen huoli Cathy O’Brienin puolesta, ”presidenttimallista” Project MONARCHin alaisuudessa, sai hänet paljastamaan joitain tämän suuren kusetuksen sisäisiä mekanismeja vuodesta 1991 eteenpäin. Kuten tarina menee, hän auttoi O’Brienia pakenemaan hänen sieppaajiltaan ja kykeni purkamaan hänen ohjelmointinsa vuosien mittaan Alaskassa. Ristiriitainen Phillips on saanut kritiikkiä osakseen niiltä, jotka ovat skeptisiä hänen väitteidensä suhteen. Neworleansilainen terapeutti Valerie Wolf esitteli kaksi hänen asiakastaan presidentin Ihmissäteilykokeita Käsittelevälle Komitealle maaliskuun 15. päivänä 1995 Washington DC:ssa. Huikeassa todistuksessa, jotka nämä kaksi rohkeaa naista esittivät, esiintyi kertomuksia saksalaisista tohtoreista, kidutusta, huumeita, sähköshokkeja, hypnoosia ja raiskauksia, sen lisäksi että heidät altistettiin tuntemattomalle määrälle säteilyä. Sekä Wolf että hänen potilaansa esittivät, että he saivat takaisin muistinsa tästä CIA-ohjelmoinnista ilman regressiota tai hypnoosia. [19] Wolf tällä hetkellä on omistanut suurimman osan ajastaan tällaisista selvinneiden auttamiseksi.

Entinen työvoimalakimies Atlantic Richfield Co.:sta, David E. Rosenbaum, suoritti 9-vuotisen tutkimuksen (1983-1992) koskien väitteitä useiden työntekijöiden fyysisestä kidutuksesta ja pakottavasta ehdollistamisesta ARCOn tehtaalla Monacassa. [20] Hänen asiakkaansa, Jerry L. Dotey ja Ann White, olivat säteilyaltistuksen uhreja; mutta kun Rosenbaum luotasi syvemmältä hänen haastatteluissaan, avautui ”Pandoran lipas”. Huikeimmassa johtopäätöksessään Jerry Dotey ja Ann White olivat todennäköisesti Adolf Hitlerin lapsia, perustuen heidän fyysisen ulkomuotonsa vaikuttavaan samankaltaisuuteen (kasvonpiirteet; luiden rakenne ja koko). Rosenbaum esittää myös, ”Heillä molemmilla oli tunteita siitä että he olisivat kaksosia.” Dotey ja White väittämän mukaan altistettiin monenlaiselle kidutukselle huumeilla aikaansaadulla hypnoosilla, jossa kumpikin kävi läpi ainakin kolme koulutustekniikkaa. Kumpikin uhri koulutettiin vaipumaan hypnoottiseen tilaan tiettyjen aistiärsykkeiden vaikutuksesta, joihin yleensä liittyi ”vihjesana” tai fraasi, ja hänet koulutettiin ”unohtamaan” se mitä hypnoosissa oli tapahtunut. Toistuvasti heidän altistettiin identtisille ärsyke-vastesarjoille, joilla saatiin aikaan lähes automaattinen reaktio tiettyyn statukseen. MKULTRA-veteraanit, tri. Bernard Diamond, tri. Martin Orne ja tri. Josef Mengele toistuvin väliajoin vierailivat ARCO-tehtaalla Rosenbaumin mukaan. Doteyn ja Whiten erikoisehdollistamisen tarkoitus oli luoda keinotekoisesti saksalainen sivupersoona. Rosenbaum, joka on itse juutalainen, on säilyttänyt ystävyyden näihin kahteen huolimatta olosuhteista.

Toisia tunnettuja terapeutteja, jotka ovat olleet mukana purkamassa ohjelmointia, ovat Cynthia Byrtus, Pamela Monday, Steve Ogilvie, Bennett Braun, Jerry Mungadze ja Colin Ross. Jotkut kristityt terapeutit ovat kyenneet eliminoimaan osittain ohjelmoinnin.

Journalistit, jotka ovat käsitelleet aihetta esimerkilliseen tyyliin, ovat Walter Bowart (Operation Mind Control), Jon Rappoport (U.S. Government Mind-Control Experiments on Children) ja Alex Constantine (Psychic Dictatorship In The USA).

Loppusanat

Kaikkein raskauttavin väite tähän päivään mennessä, joka on Project MONARCHin olemassaolosta esitetty, on Anton Chaitkinilta teoksessa The New Federalist.

Kun entinen CIA-johtaja William Colby kysyi häneltä suoraan ”Entäpä monarch?”, hän vastasi vihaisesti ja epäselvästi ”Me lopetimme 1960-luvun ja 70-luvun taitteessa.” Sanottakoon että yhteiskunta, sen kognitiivisen dissonanssin tilassaan, yleensä kieltää tämän monitahoisen salaliiton olemassaolosta kertovat suuret määrät todisteita. Lukuisat Project MONARCHin uhrit/selviytyjät ovat kiireellisen avun tarpeessa. Kuitenkin suuri enemmistö ihmisistä on niin tohkeissaan omista asioistaan, että he eivät kykene näyttämään minkäänlaista aitoa myötätuntoa näitä vakavasti haavoitettuja yksilöitä kohtaan. Apatia on ottanut haltuun massojen mielet, jotka valitsevat elää tämän maailman mukavuuksien keskellä. Todellisuus on näin mennyt relativismin ja itsekkyyden pimentoon.

Vaikka ohjelmoinnin purkamisterapioilla ja uudelleenintegrointiterapioilla on ollut jonkin asteista menestystä, paljon suurempi ongelma pitäisi korjata. Pyhä Raamattu käsittelee tätä sielun pirstaloitumisen ongelmaa (Hesekiel 13:20). Henkinen palautuminen on se mitä todella tarvitaan (Psalmi 23:3) mutta se voi tapahtua vain täysin luottamalla Jeesukseen Kristukseen ainoana tienä pelastukseen (Johannes 3:16, 1 Pietarin 3:18) ja irtipääsyyn demonisesta alistuksesta ja/tai haltuunotosta (Markus 16:17). Todellinen nöyryys Kristuksessa ja Jumalan rakkaus tehokkaasti voittavat saatanan ylpeyden ja vihan.

Tilastollisesti tie parannukseen näillä uskomattomasta irstaudesta selvinneillä on pitkä ja rankka, mutta Jumala on äärimmäinen parantaja ja vain ajan kanssa Hänen voimastaan ja Hänen armostaan nämä siepatut voidaan vapauttaa (Jesaja 61:1).

Viitteet

  1. David L. Carrico, The Egyptian Masonic Satanic Connection, 1992
  2. Walter H. Bowart, Operation Mind Control, Flatland Editions, 1994, p. 216
  3. Martin Cannon, Mind Control and the American Government, Prevailing Winds Research, 1994, p. 19
  4. Linda Hunt, Secret Agenda, St. Martin’s Press, 1991
  5. Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 337
  6. Ibid, p. 390
  7. John Marks, The Search For The Manchurian Candidate, Times Books, 1979, pp 60-61
  8. Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 391
  9. Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch, 1993
  10. Barbara G. Walker, The Woman’s Dictionary of Symbols and Sacred Objects, Harper Collins, 1988
  11. Marshall Cavendish, Man, Myth and Magic, 1995
  12. Dr. Corydon Hammond, The Greenbaum Speech, 1992; Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch Programming Definitions, 1993
  13. Gerald L. Posner, Mengele: The Complete Story, McGraw-Hill, 1986
  14. Lucette Matalon Lagnado, Dr. Josef Mengele and the Untold Story of the Twins of Auschwitz, Morrow, 1991
  15. Gordon Thomas, Journey into Madness: The True Story of Secret CIA Mind Control and Medical Abuse, Bantam Books, 1989
  16. Cathy O’Brien and Mark Phillips, Trance Formation of America, 1995
  17. John DeCamp, The Franklin Cover-Up, Child Abuse, Satanism and Murder in Nebraska, AWT Inc, 1992
  18. Anton Chaitkin, ’Franklin Witnesses Implicate FBI and U.S. Elites in Torture and Murder of Children’, The New Federalist, 1993
  19. Jon Rappoport, ’CIA Experiments with Mind Control on Children’, Perceptions Magazine, September/October 1995, p. 56
  20. David E. Rosenbaum, Esq., First Draft Overview of Investigation of the Group, 1983-1993

Artikkelin julkaissut PARANOIA: The Conspiracy Reader

Termi “salaliittoteoria” on CIA:n keksintö

Kirjoittanut pastori Douglas Wilson, Project Unspeakablen ydinryhmän jäsen

Luettuani JFK:n ja the Unspeakablen vuosia sitten, olen miettinyt Kennedyn salamurhaa aika paljon ja nähnyt miten “salaliittoteoriaa” käytetään lopettamaan keskustelu, signaloimaan että nyt astutaan “puhumattomalle” alueelle. Joten aloin miettiä liittyykö termin Salaliittoteoria käyttöön salaliittoa itsessään.

Aloin tutkia, ja yllätys yllätys, vuodelta 1967 löytyy CIA:n muistio, joka esittää monia Warrenin komission raportin käyttämiä vastalauseita, joita yleisesti kuullaan Kennedyn salamurhaan liittyen. CIA omisti 250 mediayritystä 1960-luvulla, käytti lähes miljardi dollaria (nykypäivän dollareissa) levittämään informaatiota, ja sillä oli paljon ihmisiä palkkalistoillaan tekemässä sen tahdon mukaisesti jokaisessa maailman suuressa kaupungissa. Ei siis ole yllättävää, että he kykenivät levittämään tämän idean muillekin.

Tämä ongelma on myös nykyään, se ei ole ainoastaan historiallinen. Cass Sunstein on Obaman hallinnon sisäpiiriläinen, joka uusi kirja Conspiracy Theories and Other Dangerous Ideas on sofistikoitunut apologia nykysysteemille. Viimeisenä artikkelisarjassa on CIA:n vuoden 1967 muistio itsessään.

CIA-dokumentti numerolla 1035-960: Aseistetun termin perusta

Lähde Memory Hole: Reflections on Media and Politics

© Memory Hole Blog / James F. Tracy

alunperin julkaistu tammikuun 20. 2013

“Salaliittoteoria” on termi, joka luo pelkoa ja ahdistusta lähes jokaisen julkisuuden henkilön sydämeen, erityisesti toimittajien ja akateemikkojen. 1960-luvulta lähtien leima on muuttunut kuritustoimenpiteeksi, joka on ollut yllättävän tehokas määrittelemään tiettyjä rajoja sille miten asioista saa puhua tai niitä tutkia. Erityisesti USA:ssa legitiimien kysymysten kysyminen epäilyttävistä narratiiveista, joita käytetään julkisen mielipiteen ohjailuun (ja täten myös poliittisten päätösten ohjailuun) on suuri ajatusrikos, joka tulee poistaa kansan psyykeestä kaikin keinoin.

CIA

Salaliittoteorian akuutin negatiiviset konnotaatiot voidaan jäljittää liberaalihistorioitsija Richard Hofstadterin tunnettuun vehkeilyyn “Uutta Oikeistoa” vastaan. Kuitenkin juuri CIA:n keskustiedustelu oli todennäköisesti se, joka oli suurimmassa roolissa termin tehokkaassa “aseistamisessa”. Kansan kyseenalaistaessa Warrenin komission raportin löydöksiä presidentti John F. Kennedyn murhasta, CIA lähetti yksityiskohtaisen direktiivin kaikille sen toimistoille. Otsikolla “Warrenin komission raporttia vastaan esitettyyn kritiikkiin vastaaminen” nimetty direktiivi oli merkittävässä roolissa sanan “salaliittoteoria” muuttamisessa aseeksi lähes kaikkia yksilöitä ja ihmisryhmiä vastaan, jotka halusivat kyseenalaistaa valtion salaiset ohjelmat ja aktiviteetit.

Tätä tärkeää muistiota ja sen laajoja vaikutuksia amerikkalaiseen politiikkaan ja julkiseen keskusteluun käsitellään Florida State Universityn valtiotieteilijä Lance deHaven-Smithin kirjassa Conspiracy Theory in America. Tohtori deHaven-Smith kehitteli käsitteen valtion rikokset demokratiaa vastaan tulkitsemaan ja selittämään potentiaalista valtion mukanaoloa tapahtumissa kuten Tonkininlahden tapaus, 1960-luvun suuret poliittiset murhat ja 9/11.

CIA:n documentti 1035-960 julkistettiin vastauksena vuoden 1976 FOIA-tietopyyntöön, jonka New York Times oli tehnyt. Direktiivi oli erityisen merkittävä, koska se kuvaili CIA:n huolia koskien “Amerikan hallituksen yleismainetta” mitä tulee Warrenin komission raporttiin. Virasto oli erityisen kiinnostunut säilyttämään oman julkisuuskuvansa ja roolinsa kun se “kontribuoi informaatiota [Warrenin] tutkimukseen.”

Muistio yksityiskohtaisesti kuvaa useita toimia ja tekniikoita joilla “vastata salaliittoteoreetikoiden väitteisiin ja pilkata niitä niin, että estetään sellaisten väitteiden kiertäminen muihin maihin.” Esimerkiksi lähestyttäessä “ystävällisiä eliittikontakteja (erityisesti poliitikkoja ja päätoimittajia”, tulee priorisoida heidän muistuttamistaan Warrenin komission suoraselkäisyydestä ja rehellisyydestä. “[K]riitikkojen esittämät väitteet eivät perustu millekään vakavalle”, dokumentissa sanotaan, ja “spekulatiivinen lisäkeskustelu pelaa ainoastaan [kommunistisen] opposition pussiin.”

Virasto on myös ohjeistanut sen jäseniä “[k]äyttämään propagandaa levittäviä yhteyshenkilöitä [kumoamaan] ja ehkäisemään kriitikkojen hyökkäykset. Kirja-arvostelut ja asiasta kirjoitettavat artikkelit ovat erityisen sopivia tähän tarkoitukseen.”

1035-960 lisäksi kuvaa erityisiä tekniikoita, joilla vastata “salaliittoihin” perustuviin argumentteihin, jotka pyörivät Warrenin komission löydösten ympärillä. Sellaiset vastareaktiot ja niiden yhdistäminen pilkkanimeen ovat olleet rutiininomaisessa käytössä eri syistä korporaatiomediassa, kommentaattoreiden ja poliitikkojen puheenvuoroissa tähän päivään asti niitä vastaan, jotka vaativat totuutta ja suoraselkäisyyttä käänteentekevistä tapahtumista maailmalla.

Vasta-argumentteja:

  • Yhtään uutta merkittävää näyttöä ei ole tullut esiin mitä [Warrenin] komissio ei olisi tarkastellut.
  • Kriitikot yleensä antavat liikaa painoarvoa tietyille kohdille ja sivuuttavat toiset.
  • Niin suuren mittakaavan salaliitto kuin tässä on esitetty olisi mahdoton pitää salassa Yhdysvalloissa.
  • Kriitikoita vaivaa yleensä älyllisen ylpeyden eräs muoto: he esittävät jonkin teorian ja rakastuvat siihen.
  • Oswald ei olisi ollut kenenkään selväjärkisen valinta ottaa mukaan mihinkään salaliittoon.
  • Sellaiset epäselvät syytökset kuten “yli kymmenen ihmistä kuoli mystisesti” [Warrenin komission tutkinnan aikana] voidaan aina selittää jollain luonnollisella syyllä: kyseiset henkilöt ovat suurimmaksi osaksi kuolleet luonnollisista syistä.

Nykyään enemmän kuin koskaan uutisten mediapersoonat ja kommentaattorit ovat valtaa käyttävässä asemassa, joista on helppo levittää propagandaa joka muistuttaa läheisesti dokumentissa 1035-960 kuvattua, ketä tahansa sellaista ihmistä vastaan joka saattaisikin kyseenalaistaa valtion hyväksymät narratiivit ja huonosti ymmärretyt tapahtumat. Dokumentissa kuvatut motiivit ja menetelmät on onnistuneesti syötetty pajunköytenä kaikelle kansalle median kautta, ja tapausten kuten Oklahoma Cityn pommitus, 9/11 ja viimeisimpänä Sandy Hookin joukkoampumiset ovat suurimmalta nielty uutisten kautta täysin kyseenalaistamatta.

Akatemian ja journalismin tutkimus näistä selittämättömistä tapauksista saattaa saada liikkeelle asiasta kiinnostuneet kansalaiset ja syntyy keskustelua, jolla on aina ollut dramaattinen ja kauaskantoinen vaikutus. Ei tarvitse kuin katsoa kehittyvää poliisivaltiota ja kansalaisoikeuksien ja perustuslaillisen suojan katoamista todisteina siitä miten hyvin tämä hienovarainen ja valheellinen pelottelutaktiikka on perustavanlaatuisesti toiminut ja rampauttanut tulevaisuuden riippumattoman itsemääräämiskyvyn ja kansalaisten voimaantumisen.

Älä hämäänny ‘salaliittoteoria’-leimakirveestä

Lähde Washington’s Blog

kirjoittanut Andrew Kreig

alunperin postattu toukokuun 28. 2014

CNN ja Newsweek jokin aika sitten kirjoittivat mieltä tylsyttäviä reposteluja niinkutsuttuja “salaliittoteorioita” vastaan. Dag Hammarskjöld

Samaan aikaan Wall Street Journal julkaisi artikkelin YK harkitsee uudelleen tutkia vuoden 1961 törmäystä joka tappoi Dag Hammarskjöldin, raportti joka mainitsi ohimennen mahdollisuudesta että Yhdysvallat olisi saattanut olla mukana YK:n pääjohtajan kuolemassa, joka näkyy valokuvassa. Sellaisten viestien ymmärtämiseksi pyydän lukijaa arvioimaan todisteita avoimin mielin — ja erityisesti epäillä sellaisia kommentaattoreita jotka käsittelevät asiaa toistellen yksikantaan termiä “salaliittoteoria” ilman minkäänlaisia oikeita todisteita mistään.

Kenelläkään ei ole aikaa tutkia kaikkea ilman jotain etukäteisajatusta asiasta. Tehokkaasti toimiaksemme me luotamme osittain lempilähteidemme esittämiin puolueellisiin kommentaareihin. Mutta jos kyseessä on suuret panokset ja me haluamme olla rehellisiä (ainakin itsellemme), meidän tulisi myöntää, että alustavat johtopäätöksemme tulisi muuttua sitä myöden kun saamme lisää dataa aiheesta.

Ehdotukseni on, että seurata Justice Integrity Projectin henkeä JFK:n salamurhatutkimuksen “Oppaasta”. Se on 11-osainen sarja, joka alkoi listalla kirjoja, arkistoja, raportteja ja videoita. Sitten se siirtyi arvioimaan eri teorioita presidentti Kennedyn vuoden 1963 murhasta. Tähän mennessä me tiedämme julkisiksi tehdyistä dokumenteista, että CIA pyöritti massiivista ja salaista kampanjaa, jolla mustamaalata Warrenin komission kriitikot “salaliittoteoreetikon” pilkkanimellä. Kampanja käytti useita CIA:lle ystävällisiä valtavirtamedioita, esimerkiksi mustamaalaamaan neworleansilaista syyttäjää Jim Garrisonia, joka näkyy alla. Garrison syytti neworleansilaista liikemiestä Clay Shawia niinkutsutusta salaliitosta murhata Kennedy. Shaw, joka on korkea-arvoisen brittiläisen tiedustelu-upseerin tuttu toisen maailmansodan ajalta, perusti tunnetun kauppapaikan New Orleansiin pian sodan jälkeen. Garrison syytti Shawia siitä, että hän oli tavannut JFK:n oikeistovastustajia suunnitellakseen heidän kanssaan Kennedyn murhan. (toim. huom. englanninkielisen artikkelin kommenteisa huomautetaan, että Shaw ennen kuolemaansa paljastui CIA-yhteyshenkilöksi: https://www.maryferrell.org/pages/The_CIA_and_the_JFK_Assassination.html) Jim Garrison

50-sivuinen CIA:n muistio nimeltään “CIA Dispatch 1035-960” ohjeisti agentteja kontaktoimaan medialähteitä ja pilkkaamaan Garrisonia ja hänen kaltaisiaan siitä, että he kritisoivat Warrenin komission päätelmää, että Lee Harvey Oswald olisi tappanut Kennedyn ja toiminut yksin. Vuoden 1967 dokumentti on tässä alkuperäisenä, ja täällä tiivistelmänä.

Pöytäkirja CIA-tapaamisesta samalta vuodelta kertoo siitä pelosta, että Garrison olisi voittanut yleisen mielipiteen puolelleen.

Mutta jury antoi sapiskaa Shawille potentiaalisten silminnäkijöiden kuolemasta (mukaanlukien itsemurhasta) ja kovasta mustamaalauskampanjasta Garrisonia vastaan, jota mediassa käytiin. NBC News palkkasi entisen oikeusministeriön virkamiehen Walter Sheridanin, joka oli ollut varhainen supersalaisen NSA:n työntekijä 1950-luvulla. Julkisesti Sheridan oli tutkiva journalisti, joka oli mukana myös Garrisonin pilkkaamisoperaatiossa.

Operation Mockingbird oli CIA:n salainen ohjelma, jolla ujutettiin uutistarinoita kansakunnan kaikkein hyvämaineisimpiin uutistoimistoihin.

“Tämän [CIA:n] muistion ja CIA:n mediavaikutuksen avulla”, kirjailija Peter Janney kirjoitti kolumnissaan, “‘salaliittoteoreetikon’ käsite tuotiin kansan käyttöön ja syövytettiin poliittiseen käsitteistöön ja siitä tuli se mitä se on nykypäivänä: termi jolla pilkata, mustamaalata, saattaa naurunalaiseksi ja tuhota kaikkien maine, jotka yrittävät puhua mistään tahansa rikoksesta, jonka valtio, armeija tai tiedustelupalvelut ovat koskaan tehneet.”

Janney, jonka edesmennyt isä Wistar Janney oli ollut korkea-arvoinen CIA-pomo, jatkoi: “Ihmiset, jotka haluavat jatkaa sen leikkimistä että salaliittoja ei ole olemassa — kun ne itse asiassa ovat kaikkein yleisin modus operandi merkittäville historiallisille muutosliikkeille ympäri maailman ja meidän maassamme — raivostuvat silmittömästi kun heidän naiivi illuusionsa kyseenalaistetaan.”

Tuota taustaa vasten tarkastellaan hieman viimeaikaisempia termin käyttötapauksia valtavirran mediassa, joilla on pilkattu niitä, jotka ehdottavat että valtio on mukana pahamaineisissa tapahtumissa.

CNN, Newsweek älähtävät valtiota kritisoiville

CNN:n Jake Tapper teki vähän muutakin kuin pelkästään haukkui rumasti ihmisiä hänen ohjelmassaan ‘Truthers’ to protest 9/11 Museum. Tapper otti ohjelmaan mukaan samanmielisen vieraan, Salonin kolumnistin Emily Bazelonin, joka joka käyttää samanlaista puskista revittyä spekulaatiota protestihenkilöiden pilkkaamiseen.

Toinen esimerkki selektiivisestä analyysista oli Newsweekin peitetarina toukokuun 15. päivälle The Plots to Destroy America, jonka on käsikirjoittanut Kurt Eichenwald. Yllättävää kyllä Newsweekin sensaatiomaiseen otsikkoon itsessään jo kuului viittaus salaliittoon — että useat valtiota kritisoivat vasemmiston ja oikeiston tahot yrittivät “tuhota” kansakunnan “juonillaan”.

Minä huomasin kaavan. Kolme vuotta sitten juonsin kirjailija Jonathan Kayn haastattelua viikoittaisessa radio-ohjelmassani Washington Update. Kay, joka on kanadalainen sanomalehtitoimittaja ja oikeustieteen tutkinnon haltija, oli kirjoittanut 340-sivuisen kirjan Among the Truthers. Sen luettuani tajusin, että se laittoi hälytyskellot päälle ja pilkkasi virallisten 9/11-tutkijoiden kriitikkoja, mutta ei analysoinut heidän argumenttejaan.

Samalla tavalla Eichenwald siteeraa auktoriteettina kourallista systeemimielisiä “asiantuntijoita”, jotka pilkkasivat niitä jotka kritisoivat valtiota tai muuta systeemin instituutiota.

Newsweekin siteeraamien asiantuntijoiden joukossa oli Cass Sunstein, Harvardin oikeustieteen professori, joka on kirjoittanut kirjan Conspiracy Theories, ja joka on entinen Obaman hallinnon virkamies. Obaman ensimmäisellä kaudella Sunstein valvoi kaikkea liittovaltion lainsäädäntöä Valkoisen talon valtiovarainhallinnosta. Biden, Sunstein and Power

Samantha Power vannoo virkavalansa  Joe Bidenin kanssa, jossa Cass Sunstein on keskellä

Valkoisen talon valokuva näyttää Sunsteinin vaimonsa kanssa, joka on Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs Samantha Power, kun varapresidentti Joe Biden vannotti hänet virkaansa. Hänen nimityksensä seurasi sen jälkeen kun hän oli tehnyt korkea-arvoista kansallisen turvallisuuden työtä Valkoisessa talossa ja ulkoministeriössä Obaman ensimmäisellä kaudella. Kuten kirjassani Presidential Puppetry esitän, hän on kaikkein kovaäänisimmin ajanut vallanvaihtoa ja armeijan väliintuloa globaalisti humanitääristen periaatteiden nimissä.

Lisäksi Obama nimitti Sunsteinin neljän muun nimen kanssa komissioon käsittelemään NSA-tietovuotaja Edward Snowdenin paljastuksia massiivisesta amerikkalaisten vakoilusta. Eichenwald retostelee tällä kovalla kansallisen turvallisuuden taustallaan ja retoriikalla, jota tarvitaan kansan tuen voittamiseksi globaaleille väliintuloille. Vieläkin relevantimpaa on se, että Eichenwald epäonnistui huomauttamaan siitä, että Sunstein oli mukana kirjoittamassa vuonna 2008 tutkielmaa, joka puhui propagandatekniikoiden käyttöönoton puolesta.

Tutkielmassa “Conspiracy Theories” Sunstein kannatti sitä, että valtio salaa palkkaisi akateemikkoja ja journalisteja liittovaltion viranomaisten tulkinnan mukaan vaarallisten uskomusten kumoamiseksi, joita miljoonilla äänestäjillä oli mm. siitä, että valtio oli mukana 9/11:ssa tai salaamassa sitä.

Sunsteinin oma ehdotus kuulostaa aika tavalla sellaiselta juonittelulta, joita valtion kritisoijat pitävät orwellilaisen isovelivaltion perustuslaillisten oikeuksien rikkeenä.

Ja kuitenkin Eichenwald esitti, että “rahtuakaan näyttöä” ei ole olemassa hänen ajamistaan teorioista. Hän kutsui niitä “huuhaaksi ilman todisteita”. Mutta hän epäonnistui, kuten kaikki muutkin hänenkaltaiset, kumoamaan hänen kohteidensa esittämiä parhaita argumentteja.

Sen sijaan hän toistuvasti siteerasi hyvämaineisia asiantuntijoita, jotka suurimman osan aikaa taputtivat valtion virkamiehiä selkään ja trivialisoivat valittajien huolia. Sellainen elitistinen, puolueellinen Newsweekin ja CNN:n raportointi kuvaa hyvin sitä miksi näiden tahojen lukijamäärät ovat romahtamassa ja lafkat keskittyvät puolitotuuksiin, jotka ovat tärkeitä joillekin mutta eivät yleisölle. Internet tarjoaa vaihtoehtoisia uutislähteitä.

Vuonna 2010 Washington Post myi Newsweekin vain yhdellä dollarilla ja velkojen kuittaamisella. Post ilmoitti, että se halusi antaa lafkan samanmielisen julkaisijan käsiin. Tämä oli Sidney Harman, kongressiedustaja Jane Harmanin aviomies (dem-Kalifornia), Harvardin oikeustieteistä valmistunut kaveri ja tunnettu sotateollisen kompleksin lobbari. Newsweek, paljon kuten CNN, on vain haikea muisto entisestä ja se on myyty kahdesti eteenpäin sen jälkeen kun Sidney Harman kuoli.

Useimmat meistä edelleen nojaavat suuresti massamediaan tukemaan muiden lähteiden väitteitä.

Esimerkki tästä on YK-kirjeenvaihtaja Joe Laurian rapotti Wall Street Journalissa.

Lauria ammensi vuosien kokemuksestaan ja raportoi Journalille, että YK saattaa ottaa uudestaan käsittelyyn Hammaskjöldin tapauksen, sillä uutta todistusaineistoa oli tullut esiin, määrittämään sen oliko Hammarskjöld murhattu tieten tahtoen vuoden 1961 rauhanturvaoperaatiossa.

Pari vuotta aiemmin urallani Journaliin kirjoittaneena voin kuvitella miten paljon tutkimusta toimittajan on ollut tuotettava ennen kuin sellainen tarina pääsisi painoon asti. Hänen saavutuksensa on erityisen huomattava Murdochin omistamassa sanomalehdessä, jonka omistaja on paremmin tunnettu siitä, että hän hyötyy omasta asemastaan, eikä niinkään tämän aseman henkilöiden paljastamisesta.

Ja mitä jos YK menee asian kanssa eteenpäin ja löytää todisteita siitä, että pääjohtaja kuoli kepulipelin seurauksena?

Yksi asia on selvää, se ei olisi hyvä uutinen niille, jotka kiistävät salaliittojen olemassaolon. Mutta he varmasti löytäisivät tavan välttää syvälle menevän journalismin.

Artikkelin julkaissut Justice Integrity Project (www.justice-integrity.org)

“Salaliittoteorioiden” psykolingvistisen koodin murtaminen: Riippumattoman tutkimuksen ja analyysin vastainen noitavaino

Lähde Global Research

kirjoittanut Prof. James F. Tracy

alunperin julkaistu toukokuun 21. 2014

Uudenlainen ristiretki näyttää olevan käynnissä riippumatonta tutkimusta ja analyysia vastaan, jota tehdään vaihtoehtoisessa uutismediassa. Maaliskuussa julkaistiin “kognitiivisen soluttautumisen” kannattajan Cass Sunsteinin uusi kirja Conspiracy Theories and Other Dangerous Ideas. Huhtikuussa liittovaltion tiedusteluelin Southern Poverty Law Center (SPLC) julkisti uuden raportin “Agenda 21: The UN, Sustainability, and Right Wing Conspiracy Theory.” Viimeisimpänä Newsweek-lehti julkaisi peitetarinan otsikolla “The Plots to Destroy America: Conspiracy Theories Are a Clear and Present Danger.”

Kuten diskurssi esittää, tämä propagandakampanja toteutettiin käyttämällä nyt tuttua “salaliittoteoria”-leimakirvestä, kuten CIA:n dokumentti 1035-960 esittää, vuoden 1967 muistio jossa käsitellään strategiaa CIA:n “mediatyöläisille”, jolla vastata Warrenin komissiota vastaan esitettyyn kritiikkiin ja hyökätä riippumattomien presidentti John F. Kennedyn murhaa tutkivien kimppuun. Tuohon aikaan kohteisiin kuului lakimies Mark Lane ja neworleansilainen syyttäjä Jim Garrison, jotka saivat toistuvasti osakseen pilkkaa ja mustamaalausta amerikkalaisessa uutismediassa.

Julkistettu valtiollinen dokumentti on osoittanut Lanen ja Garrisonin väitteet CIA:n mukanaolosta salamurhassa suurelta osin todenmukaisiksi. Siitä huolimatta uhka siitä, että omaan niskaan lyötäisiin salaliittoteoreetikon leima, on edelleen voimakas ase jolla uhkailla kirjailijoita, journalisteja ja tutkijoita ja estää heitä käsittelemästä monimutkaisia tapahtumia, poliittisia päätöksiä ja muita mahdollisesti arkaluonteisia asioita.

Kuten Newsweekin jutun otsikko antaa ymmärtää, pääasiallinen nykypäivän propagandakampanjan elementti, joka käyttää salaliittoteor(ian/eetikon) leimaa, on antaa ymmärtää, että kansalaisten epäluottamus valtion tekemisiä ja imperatiiveja kohtaan johtaa väkivaltaisuuksiin. Termi “salaliittoteoreetikko” on tahallaan sekoitettu “salaliitossa mukanaolijaan” ja näin nämä kaksi yhdistetään kansan alitajunnassa. Kuvat Lee Harvey Oswaldista, Timothy McVeigh’sta ja Osama bin Ladenista lyödään aina pöytään vaivihkaa kun maagiseen termiin viitataan. Todellisuudessa juuri länsivallat tyypillisesti käyttävät poliisia tai armeijaansa, jotka ovat yleisimpiä väkivallan käyttäjiä ja sillä uhkailijoita — sekä kotimaassa että ulkomailla.

Newsweekin artikkelissa kirjailija ja journalisti Kurt Eichenwald selektiivisesti käyttää SPLC:n, Sunsteinin sekä muutaman tieteentekijän väitteitä postuloimaan orwellimaisesti, että riippumaton tutkimus ja analyysi Yhdysvaltojen Agenda 21:sta, “Common Core”-koulutusohjelman koulutuksen vastaisuudesta sekä rokotevammojen ja veden fluorauksen vaaroista että syyskuun 11. päivästä — kaikki tärkeät poliittiset päätökset ja asiat jotka ovat vakavan tutkimisen arvoisia — ovat päiväpolitiikalle “tartuntatauti”.

Toimintakuntoisessa yhteiskunnassa rehelliset akateemikot ja toimittajat saisivat ilman esteitä keskittyä näihin ongelmiin sekä samanlaisiin muihin ongelmiin — geenimanipulaatioon, valtion toteuttamaan terrorismiin, ei-ionisoivan säteilyn vaaroihin — erityisesti siksi koska sellaiset ilmiöt ovat vakava uhka sekä kansan suvereeniudelle että itsemääräämiskyvylle. Tällaiset intellektuaalit toiminnallaan tarjoaisivat tärkeitä havaintoja julkiselle keskustelulle.

Kun tällaista ei ole, kansan tietyt osat, jotka edelleen kykenevät kriittiseen ajatteluun, joutuvat turvautumaan informaatioon joka saa heidät kyseenalaistamaan byrokratiaa ja joissain tapauksissa ehdottamaan mahdollisesti laajempaa poliittista agendaa. Nykypäivän maailmassa kuitenkin sellaiset huuhaatutkimusprojektit, jotka ovat äärimmäisen varauksellisia valtiota tai säätiörahoitteisia teknokraatteja kohtaan, “vääristävät sitä debattia, joka on demokratialle kriittisen tärkeää”, sanoo Dartmouthin valtiotieteilijä Brendan Nyhan.

Pitäen ylläolevan mielessä, yksinkertainen mutta informatiivinen harjoitus salaliittoteoriapropagandan psykolingvistisistä tekniikoista on korvata ilmaus “salaliittoteor(ia/eetikko)” fraasilla “riippumaton tutkimus ja analyysi” tai “riippumattomat tutkijat.” Soveltakaamme tätä seuraavaksi joihinkin Eichenwaldin Newsweek-artikkelin kappaleisiin. Esimerkiksi, “Psykologian tutkimus on näyttänyt, että ainoa piirre, joka johdonmukaisesti viittaa mahdollisuuteen siitä, että joku uskoo salaliittoteorioita riippumatonta tutkimusta ja analyysia on, jos henkilö uskoo muihin salaliittoteorioihin riippumattomiin tutkimuksiin ja analyyseihin”, Eichenwald viisaasti esittää.

“Eräs kaikkein yleisin tapa esitellä salaliittoteorioita riippumatonta tutkimusta ja analyysia on ‘vain kysyä kysymyksiä’ viranomaisten sanomisista,’’’ sanoo Karen Douglas, British Journal of Social Psychologyn eräs päätoimittajista ja vanhempi akateemikko… Britannian University of Kentissa.”

Itse asiassa, fraasien korvaaminen tällä tavoin koko läpi koko artikkelin merkittävästi neutralisoi sen yleisen propagandistisen vaikutuksen.

Tutkijat ovat samaa mieltä: riippumaton tutkimus ja analyysi, jota kansa tekee jokaisella yhteiskunnan tasolla, on tapa etsiä rauhaa elämän kaaokseen, joskus yksinkertaisesti vahvistamalla omia uskomuksia. 9/11 conspiracy theorists independent researchers protest outside the World Trade Center in 2011

9/11 salaliittoteoreetikot riippumattomat tutkijat protestoivat World Trade Centerilla vuonna 2011

Vaikka uutislähteiden määrän kasvu on auttanut levittämään riippumatonta tutkimusta ja analyysia, se ei ole mitenkään verrattavissa sosiaalisen median ja internetin vaikutukseen, sanovat asiantuntijat.

“Jos sinulla on sosiaalisia verkostoja, joissa ihmiset keskustelevat keskenään, silloin riippumaton tutkimus ja analyysi voi levitä nopeasti’’ sanoo Cass Sunstein, Harvard Law Schoolin professori … “Se on kirjaimellisesti kuin tartuntatauti.”

Vaikka jotkut voivat sivuuttaa riippumattoman tutkimuksen tietämättömänä tai epävakaana, tieteellinen tutkimus on näyttänyt tämän aivan muuta. “Idea siitä, että ainoastaan tyhmät ihmiset uskovat tähän, on väärin’’ sanoo Dartmouthin Nyhan.

Ihmiset, jotka vahvemmin uskovat riippumattomaan tutkimukseen ja analyysiin, merkittävän paljon todennäköisemmin jättivät käyttämättä aurinkorasvaa tai käymättä vuosittain lääkärintarkastuksessa. Southern Poverty Law Centerin julkaiseman raportin mukaan huhtikuussa riippumatonta tutkimusta ja analyysia virtasi Alabaman senaatin koulutuskomitean kuulemisesta koskien lainsäädäntöä jolla sallia koulujen hylätä Common Core -opetus. Se on totta. Syyskuun 11. päivästä 2001 lähtien internet on yhä enemmän mahdollistanut perusjantterin hakea, tutkia ja jakaa informaatiota tärkeistä tapahtumista ja ilmiöistä enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja tutkimus, jonka on julkaissut nimekäs journaali Frontiers of Psychology, esittää, että “vaihtoehtoisiin salaliittoteorioihin” vetoaminen mieluummin kuin valtion virallisiin selityksiin syyskuun 11. päivän 2001 hyökkäyksistä on merkki “individuaatiosta”, eli psykologisesta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä.

Sellainen ympäristö on selvä uhka niille, jotka toivovat saavansa itselleen poliittisen vallan. Todellakin, kyky vapaasti levittää ja keskustella valtion kammottavista teoista on kaikkein painavin tyrannian vastavoima. Koska tätä kykyä ei voida takavarikoida tai tukahduttaa, sitä tulee pilkata, marginalisoida ja jopa diagnosoida se psykiatriseksi sairaudeksi.

Nettineutraaliuden hylkääminen saattaa lopulta vaikeuttaa riippumatonta tutkimusta, ajattelua ja analyysia. Siihen asti korporaatiomedian yritykset maalittaa ja pelotella kansalaisia salaliittoteoriameemillä tulevat olemaan merkki siitä mikä tänä päivänä on vielä uutisia ja kommentaaria.

CIA Document 1035-960

200px-CIA.svg

1967

CIA Document 1035-960

Koskien Warrenin raporttia kohtaan esitettyä kritiikkiä

1. Meidän huolemme. Presidentti Kennedyn salamurhan päivästä lähtien on ollut spekulaatioita hänen murhansa vastuullisuudesta. Vaikka tämä oli perua Warrenin komission raportista (joka julkaistiin syyskuun lopulla 1964), eri kirjoittajilla on nyt ollut aikaa käydä läpi komission julkaisema raportti sekä dokumentit joiden varjolla kysellä uudelleen lisää, ja useita kirjoja ja artikkeleja on julkaistu, jotka kritisoivat komission löydöksiä. Useimmissa tapauksissa kriitikot ovat spekuloineet jonkinlaisella salaliitolla, ja usein he ovat vihjailleet, että komissio itse olisi ollut mukana. Gallup, jonka tulokset oletettavasti ovat seurausta Warrenin komission raportin lisääntyneestä kyseenalaistamisesta, sanoivat että 46% amerikkalaisista ei ollut sitä mieltä, että Oswald oli toiminut yksin, kun taas yli puolet vastanneista oli sitä mieltä, että komissio oli jättänyt joitain kysymyksiä ratkaisematta. Epäilemättä gallupit ulkomailla näyttäisivät samanlaisia, tai jopa vieläkin kielteisempiä tuloksia.

2. Tämä mielipidetrendi on huolenaihe Yhdysvalloille, mm. meidän organisaatiollemme. Warrenin komission jäsenet oli valittu heidän suoraselkäisyytensä, kokemuksensa ja hyvämaineisuutensa perusteella. He olivat molemmista suurista puolueista, ja he ja heidän apulaisensa oltiin valittu kaikista osista maata. Komission jäsenten kannan takia pyrkimykset tahrata heidän puhtoisuuttaan ja viisauttaan luovat epäilyksen varjon koko amerikkalaisen yhteiskunnan johtajiston päälle. Lisäksi tuntuu olevan yhä suurempi pyrkimys vihjailla, että presidentti Johnson itse, ainoana ihmisenä jonka voitaisiin sanoa hyötyneen tilanteesta, oli jollain tavalla vastuussa salamurhasta. Sellaisten vakavien väitteiden aiheuttama häiriö vaikuttaa sekä henkilöön, jota kohtaan ne esitetään, että koko Amerikan hallinnon maineeseen. Organisaatiomme itse on suoraan ollut mukana: me annoimme muiden faktojen muassa informaatiota tutkimukseen. Salaliittoteoriat ovat usein luoneet epäilyä organisaatiotamme kohtaan, esimerkiksi valheellisesti väittäen, että Lee Harvey Oswald työskenteli meille. Tämän muistion tarkoituksena on esittää materiaalia, jolla vastata salaliittoteoreetikoiden väitteisiin ja pilkata niitä niin, että estetään sellaisten väitteiden kiertäminen muihin maihin. Taustainformaatiota annetaan salaisessa osuudessa ja useassa salaamattomassa liitteessä.

3. Toiminta. Me emme suosittele, että keskustelua salamurhakysymyksestä aloitettaisiin siellä missä sitä ei jo käydä. Missä keskustelu on aktiivista, [liiketoiminnan] sijaintipaikkoja pyydetään:

a. Keskustelemaan julkisesti ongelmasta sekä [?]:n että ystävällisten eliittikontaktien kanssa (erityisesti poliitikkojen ja päätoimittajien), ja huomauttamaan heille, että Warrenin komissio teki niin läpikotaisen tutkimuksen kuin inhimillisesti oli mahdollista, että kriitikoiden väitteillä ei ole vakavastiotettavaa perustaa, ja että lisäspekulaatiot ainoastaan pelaavat opposition pussiin. Huomauttakaa myös, että salaliittopuheet vaikuttavat kommunistipropagandan levittäjien tahallaan tekaisemilta. Usuttakaa heitä käyttämään vaikutusvaltaansa lopettamaan perusteeton ja vastuuton spekulointi.

b. Käyttämään propagandaa levittäviä yhteyshenkilöitä [kumoamaan] ja ehkäisemään kriitikkojen hyökkäykset. Kirja-arvostelut ja asiasta kirjoitettavat artikkelit ovat erityisen sopivia tähän tarkoitukseen. Tähän ohjeistukseen liittyvien kaikkien nähtävillä olevien liitteiden tulisi tarjota hyödyllistä taustamateriaalia, jota antaa propagandanlevittäjien käyttöön. Meidän viestimme tulisi huomauttaa, silloin kun on soveliasta, että kriitikot ovat (I) kiintyneet teorioihin, jotka on kehitetty ennen kuin näyttöä niille oli olemassa, (II) poliittisessa intressiryhmässä, (III) taloudellisessa intressiryhmässä, (IV) liian nopeita ja epätarkkoja tutkimuksissaan, tai (V) viehättyneet heidän omista teorioistaan. Keskustelujen myötä koko kritiikin ilmiö, hyödyllinen strategia voi olla sulkea pois Epsteinin hyökkäysteoria, käyttäen Fletcherin [?] artikkelia ja Spectatorin juttua tausta tietoina. (Vaikka Mark Lanen kirja on paljon vähemmän vakuuttavampi kuin Epsteinin ja näyttää huonolta kun asiasta jotain tietävät kriitikot esittävät siitä kritiikkiä, siihen on myös paljon vaikeampi vastata kokonaisuutena, sillä helposti hukkuu nippelitiedon keskelle.)

4. Yksityisissä mediakeskusteluissa, jotka ei ole osoitettu kenellekään yksittäiselle kirjoittajalle, tai hyökätessä tulevia julkaisuja vastaan, seuraavat argumentit voivat olla hyödyllisiä:

a. Mitään merkittävää näyttöä ei ole tullut esiin, jota komissio ei olisi tarkastellut. Salamurhaa on joskus verrattu (esim. Joachim Joesten tai Bertrand Russell) Dreyfusin tapaukseen; kuitenkin, toisin kuin tuo tapaus, hyökkäys Warrenin komissiota kohtaan ei ole tuottanut uutta näyttöä, uusia tekijöitä ei ole identifioitu, eikä kriitikkojen keskuudessa olla yhtä mieltä. (Parempi vertauskuva, vaikkakin epätäydellinen, voi olla Reichstagin tulipalo vuonna 1933, jonka jotkut pätevät historioitsijat (Fritz Tobias, AJ.P. Taylor, D.C. Watt) nyt uskovat Vander Lubben sytyttämäksi hänen omasta aloitteestaan, ilman että hän olisi toiminut natsien tai kommunistien nimissä; natsit yrittivät maalittaa häntä syyttämään kommunisteja, mutta jälkimmäiset olisivat olleet menestyksekkäämpiä vakuuttamaan maailman siitä että natsit ovat syypäitä.)

b. Kriitikot yleensä antavat liikaa painoarvoa tietyille kohdille ja sivuuttavat toiset. He pyrkivät antamaan enemmän painoarvoa yksittäisten todistajien muistoille (jotka ovat vähemmän luotettavia ja enemmän eroavat toisistaan — ja näin niitä voi kritisoida enemmän) ja vähemmän ballistiikalle, ruumiinavaukselle ja valokuvatodisteille. Komission tallenteiden lähitarkastelu yleensä näyttää, että ristiriitaisiin silminnäkijäkuvauksiin viitataan irti kontekstista tai komissio on jättänyt ne pois hyvästä ja riittävästä syystä.

c. Niin suuren mittakaavan salaliitto kuin tässä on esitetty olisi mahdoton pitää salassa Yhdysvalloissa, erityisesti koska informantit voivat odottaa saavansa suuria palkkioita jne. Huomaa, että Robert Kennedy, joka oli valtakunnansyyttäjä tuohon aikaan ja John F. Kennedyn veli, olisi viimeinen mies joka sivuuttaisi tai salaisi mitään salaliittoa. Ja kuten eräs tutkija huomautti, kongressiedustaja Gerald R. Ford tuskin olisi ollut hiljaa demokraattihallinnon puolesta, ja senaattori Russellilla olisi ollut kaikki poliittiset syyt paljastaa mikä tahansa Warrenin tekemä sikailu. Salaliittoilija lisäksi tuskin valitsisi sellaista sijaintia ampujalle, joka riippuisi niin paljon olosuhteista joita hän ei hallitse mitenkään: reitti, autojen nopeus, liikkuva kohde, riski siitä että salamurhaaja jäisi kiinni. Rikkaiden salaliittoilijoiden ryhmä olisi järjestänyt paljon turvallisemmat olosuhteet.

d. Kriitikoita vaivaa yleensä älyllisen ylpeyden eräs muoto: he esittävät jonkin teorian ja rakastuvat siihen; he myös ovat nihkeitä komissiota kohtaan koska se ei aina vastaa kaikkiin kysymyksiin yksikäsitteisesti suuntaan tai toiseen. Itse asiassa komission ja sen henkilöstön koostumus oli loistava suoja millekkään teorialle liikaa omistautumista vastaan, tai vastaan laitonta mahdollisuuksien kääntämistä varmuuksiksi.

e. Oswald ei olisi ollut kenenkään selväjärkisen valinta ottaa mukaan mihinkään salaliittoon. Hän oli ”yksinäinen”, sekaisin, hänen todellisuudentajunsa oli arveluttava ja tuntematon millekkään ammattimaiselle tiedustelupalvelulle.

f. Mitä tulee syytteisiin siitä, että komission raportti oli hätäisesti hosuttu, se valmistui kolme kuukautta alkuperäisen deadlinen jälkeen. Mutta kun komissio yritti jouduttaa raporttiaan, tämä johtui suurelta osin vastuuttoman spekulaation ilmestymisen aiheuttamasta paineesta, joka joissain tapauksissa oli peräisin samoilta kriitikoilta jotka kieltäytyivät myöntämästä virheitään ja nyt esittivät uudenlaista kritiikkiä.

g. Sellaiset epäselvät syytökset kuten “yli kymmenen ihmistä kuoli mystisesti” [Warrenin komission tutkinnan aikana] voidaan aina selittää jollain luonnollisella syyllä: kyseiset henkilöt ovat suurimmaksi osaksi kuolleet luonnollisista syistä; komission henkilöstö kuulusteli 418 silminnäkijää (FBI haastatteli paljon useampaa, teki 25 tuhatta haastattelua ja uusintahaastattelua), ja niin suuressa ryhmässä voidaan odottaa tietty määrä kuolemia. (Kun Penn Jones, joka oli eräs ”kymmenen mystistä kuolemaa”-sutkautuksen keksijöistä, esiintyi televisiossa, kävi ilmi että kaksi kuolemaa listalla oli sydänkohtauksia, yksi syöpä, yksi oli yhteentörmäys sillalla ja yksi tapahtui kun kuski ajoi sillan tukirakenteeseen.)

5. Aina kun mahdollista, esittäkää vastaspekulaatiota rohkaisemalla viittaamaan komission raporttiin itseensä. Avomieliset lukijat tulevat siltikiin yllättymään siitä huolellisuudesta, läpikotaisuudesta, objektiivisuudesta ja nopeudesta jolla komissio teki työnsä. Muitten kirjojen arvioijat voivat rohkaistua lisäämään omiin todistuksiinsa idean siitä, että raporttia tarkastellessa he tajusivat sen olevan paljon parempi kuin sen kriitikoiden esittämät jutut.


Artikkelin kommenteista: Mark Robinowitz Hyvä artikkeli. On myös tärkeää tunnustaa, että yksi apologistien taktiikoista on korostaa (tai luoda) vääriä väitteitä salalitosta, jota sitten pilkata. Disinformaatio on tärkeä pilkkaamisen työkalu. Esimerkiksi, Sunstein on kirjoittanut, lainausmerkeissä, väittestä että lentokone ei osunut Pentagoniin, nokkelasti huomauttaen että jotkut meistä tajusivat tämän olevan fiksu huijaus, mutta hän sivuuttaa sen miten varoitukset vääjäämättömistä hyökkäyksistä tukahdutettiin. JFK:ta vastan tehty vallankaappaus sisältää paljon valheellisia väittämiä, joita on ripoteltu oikean näytön sekaan. Tämä tekee siitä vaikeampaa havaita itsestäänselvän — JFK:n poistaminen virastaan johtui huomattavista kiistoista sotateollisen kompleksin kanssa. Kahden valinnan lähestymistapa tässä, että oli virallinen tarina ja sitten vastaväitteet, on riittämätön. Jupakassa on erilaisia perääntymiskantoja ja vähättelevää disinformaatiota, jolla luoda hämmennystä.   Artikkelin julkaissut Project Unspeakable

Biologista sodankäyntiä: tri. Frank Olsonin tapaus

Tämä on viides kappale John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate

Marraskuussa 1953 Sid Gottlieb päätti testauttaa LSD:tä ryhmällä tieteentekijöitä armeijan kemiallisen sodankäynnin osaston erikoisdivisioonasta (Army Chemical Corps’ Special Operations Division, SOD) Fort Detrickissa Frederickissa, Marylandissa. Vaikka salaisen palvelun hierarkian ylätaso oli kahdesti pannut tiukasti kieltoon LSD:n ilman lupaa, Gottliebilla on ollut vissiinkin tunne siitä, että huumeen ujuttaminen SOD-miesten tajuntaan ei eronnut mitenkään siitä että hän antaa sitä kollegoilleen toimistolla. TSS:n ja SOD:n tyypit kuitenkin työskentelivät intiimisti yhdessä, ja heillä oli yhteinen salaisuus kylmän sodan ajalta: USA:n valtio ylläpiti kykyä — jota se saattoi käyttää koska vain — tappaa tai tehdä kyvyttömäksi valittuja ihmisiä biologisilla aseilla. Ainoastaan kourallinen korkeimpia CIA-viranomaisia tiesi, että TSS maksoi SODille arviolta $200,000 vuodessa siitä, että käytössä olevat järjestelmät infektoisivat vihollisia taudeilla.

Gottlieb suunnitteli tiputtavansa LSD:tä SOD-miehiin kolmen päivän työretriitillä. Kahdesti vuodessa SOD:n ja TSS:n henkilöstö, joka teki yhteistyötä MKNAOMIn, heidän yhteisohjelmansa, tiimoilta pitivät suunnittelutilaisuuden kaukaisessa paikassa, jossa he voisivat brainstormata ilman että kukaan häiritsee. Marraskuun 18. päivänä 1953 he kerääntyivät Deep Creek Lodgeen, hirsirakennukseen läntisen Marylandin metsissä. Se oli rakennettu partiolaisille leirirakennukseksi 25 vuotta aiemmin. Vuorijärvien ympäröimä paikka kolmelta suunnalta, Appalakkien huippujen näkyessä paksun metsän takaa, kämppä oli tarpeeksi syrjässä jopa kaikkein turvallisuustietoisimmalle vakoojalle. Ainoastaan joskus muutama metsästäjä haahuilisi paikalle kesäkuukausien jälkeen.

Tri. John Schwab, joka perusti SOD:n vuonna 1950, kenraaliluutnantti Vincent Ruwet, sen nykyinen päällikkö ja tri. Frank Olson, sen väliaikainen johtaja aiemmin sinä vuonna, vetivät Detrickin ryhmää. Nämä pöpötaistelijat saivat peitetarinan luontokirjailijoina ja luennoitsijoina, jotka olivat lomalla. He huolellisesti poistivat Fort Detrickin pysäköintitarrat heidän autoistaan ennen lähtöä. Sid Gottlieb toi kolme työntekijää Virastosta, mm. hänen varamiehensä Robert Lashbrookin.

He tapasivat loosin olohuoneessa, suuren liekehtivän takan edustalla. Sitten he jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi erikoistapaamisia varten. Näistä sessioista selvinneet ovat asiasta yhtä turpa kiinni kuin ennenkin, kertovat vain muutamia yksityiskohtia yleisestä tunnelmasta, mutta ei mitään itse käsitellystä asiasta. Kuitenkin toisista Fort Detrickin lähteistä ja valtion dokumenteista voidaan lukea, että MKNAOMIn tutkimus on mahdollista kasata yhteen. Juuri tästä ohjelmasta tuon kohtalokkaan retriitin aikaan keskusteltiin.

MKNAOMIn alaisuudessa SOD-miehet kehittelivät kokonaisen myrkyllisen arsenaalin CIA:n käyttöön. Jos Viraston operaattorien piti tappaa joku muutamassa sekunnissa, esimerkiksi itsemurhapillerillä, SODilla oli supertappavaa äyriäisen myrkkyä. [1] Hänen epäonnisella U-2 -lennolla Neuvostoliiton yli vuonna 1960, Francis Gary Powers kantoi mukanaan — ja valitsi olla käyttämättä — poran osaa, joka oli päällystetty tällä myrkyllä, joka oli piilotettu hopeadollariin. Vaikka se oli täydellinen jollekin sellaiselle, joka aikoi kuolla — tai tappaa — välittömästi, äyriäistoksiini oli liian nopea, eikä sitä voitu helposti jäljittää. Paljon hyödyllisempi salamurhiin, CIA:n ja SOD:n miesten mielestä, oli botuliini. Sen toiminta-aika oli 8-12 tuntia, ja tämä mahdollistaa tappajan lähteä pois kohteen luota. Viraston operaattorit myöhemmin antoivat pillereitä täynnä tätä tappavaa ruokamyrkkyä sen mafialiittolaisille, jotta sitä laitettaisiin Fidel Castron pirtelöön. Jos CIA-viranomaiset halusivat salamurhan näyttävän kuolemalta luonnollisista syistä, he saattoivat valita pitkästä listasta kuolettavia tauteja, jotka normaalisti esiintyivät tietyissä maissa. Näin vuonna 1960 salaisen palvelun johtaja Richard Bissell pyysi Sid Gottliebia valitsemaan sopivan sairauden tappamaan Kongon Patrice Lumumban. Gottlieb kerto senaatin tutkijoille, että hän valitsi sen, jonka ”oli tarkoitus tuottaa tauti, jota esiintyi… luonnostaan tuolla alueella (Länsi-Afrikka) ja että se voisi olla tappava.” Gottlieb henkilökohtaisesti kuljetti bakteerin Kongoon, mutta tämä murhaoperaatio ajautui karillle ennen kuin Lumumba sai infektion. (Kongon johtaja kuoli pian tämän jälkeen olosuhteissa, jotka edelleenkään eivät ole selvät.)

Kun CIA-operaattorit halusivat päästä jostain eroon hetkeksi, SOD löi heille kymmenisen tautia ja eri vahvuista myrkkyä. Suhteellisen miedossa päässä listaa oil stafylokokki-enterotoksiini, ruokamyrkytyksen mieto muoto — verrattuna botuliiniin. Tämä stafylokokki-infektio ei melkein koskaan tappanut ketään ja ainoastaan teki toimintakyvyttömäyksi uhrin 3-6 tunniksi. Sid Gottliebin sodan ajan edeltäjän, Stanley Lovellin, osaavassa ohjauksessa OSS oli käyttänyt juuri tätä ainetta estämään natsivirkamies Hjalmar Schachtia osallistumasta sodan ajan talouskonferenssiin. SOD:n arsenaalin virulentimpia tapauksia oli venezuelalainen hevosaivokuumevirus. Se yleensä teki henkilön toimintakyvyttömäksi 2-5 päiväksi ja piti hänet heikentyneessä tilassa useita viikkoja. Jos Virasto halusi tehdä jonkun toimintakyvyttömäksi useaksi kuukaudeksi, SOD:lla oli kahta erilaista bruselloosia.[2]

Entinen Fort Detrickin korkea viranomainen oli tarpeeksi kiltti käydäkseen kanssani läpi kaikki pöpöt ja toksiinit, joita SOD säilytti CIA:lle, listasi niiden edut ja haitat. Ennen kuin hän teki niin, hän painotti että SOD yritti keksiä keinoja suojella amerikkalaisia ja laitoksia samanlaisten aineiden hyökkäyksiltä. ”Ei voi puolustaa vakavastiotettavasti”, hän sanoi, ”ellei jollain ole ajatuksena hyökätä.” Hän sanoi, että Japani teki toistuvia bioasehyökkäyksiä Kiinaa vastaan toisessa maailmansodassa — mikä oli yksi syy aloittaa amerikkalaisohjelma.[3] Hän ei tiedä, että mikään muu suurvalta olisi tehnyt samoin.

Detrickin viranomaisen mukaan kuka tahansa, joka harkitsi biotuotteen käyttämistä, oli joutunut miettimään muitakin tekijöitä kuin toksisuus ja inkubaatioaika.

Voidaanko pöpö havaita helposti ja sitä vastaan rokottaa? Hän huomauttaa, että pernarutto, kuolettava tauti (kun sitä hengittää) jota SOD säilöi CIA:lle, oli edullinen koska sen oireet muistuttivat keuhkokuumetta; samalla tavoin venezuelalainen hevosaivokuume voidaan tulkita väärin influenssaksi. Vaikka rokotteita onkin olemassa monille säilötyille taudeille, SOD jatkoi yhä vain virulentimpien laatujen kehittäistä. ”En tiedä yhtäkään lääkkeelle altista organismia, jota ei voitaisi tehdä resistentimmäksi sille”, Detrickin mies sanoo.

Levisikö tauti paljon ensimmäisestä taudinsaajasta? SOD haluaisi ettei leviäisi, koska bakteerisodankäyntiäijät eivät halunneet aloittaa epidemiaa — se oli toisten fortdetrickilaisten duunia.

Oliko organismi vakaa? Miten kosteus vaikuttaa siihen? SOD mietti näitä ja monia muitakin tekijöitä.

CIA:lle mahdollisesti tärkein kysymys oli voisiko se salaa sujauttaa bakteereja infektoimaan oikean henkilön. Yksi SODin haara erikoistui taudinlevitysjärjestelmiin, joista kaikkein tunnetuin oli nuolipyssy, joka oli tehty .45 pistoolista, jonka CIA:n ex-johtaja William Colby toi näytille vuoden 1975 senaatin kuulemiseen. Virasto oli pitkään toivonut SODin kehittävän ”havaitsemattoman mikrobiologisen rokottimen”, joka voisi antaa ihmisille kuolettavia ruiskeita, joita CIA:n dokumentin mukaan ”ei voitaisi helposti havaita yksityiskohtaisessa ruumiinavauksessa.” SOD myös vehkeili aerosoliruiskujen kanssa, jotka voitaisiin laittaa päälle kauko-ohjauksella, mm. fluoresoiva kytkin joka voitaisiin aktivoida laittamalla valot päälle, tupakansytytin joka ruiskutti kun se sytytettiin ja moottorin sytytintulppa joka tuuttasi ulos tavaraa kun moottori lämpeni. ”Jos meinaat infektoida ihmisiä, kaikkein todennäköisin tapa on hengityksen kautta”, huomauttaa korkean tason Detrickin upseeri. ”Kaikki hengittävät, mutta kaikkia ei voi saada syömään.”

Frank Olson erikoistui tautien hengitysilmavälitykseen. Hän oli työskennellyt alalla vuodesta 1943, kun hän tuli Fort Detrickiin eräänä alkuperäisistä armeijan upseereista USA:n biologisen sodankäynnin ohjelmaan. Ennen sodan loppua hänelle tuli kivulias vatsahaava, joka vei hänet sairastuvalle ja hän joutui lopettamaan aktiivipalveluksen, mutta hän pysyi mukana siviilinä. Hän liittyi SODiin kun se perustettiin vuonna 1950. Selvästi alansa osaajana Olson palveli usean kuukauden ajan SODin johtajana vuosina 1952-53, mutta häntä pyydettiin lopettamaan kun stressi pahensi vatsahaavaa. Hän iloisesti palasi alempaan pestiin haaran johtajaksi, jossa hänellä oli vähemmän byrokratiaa niskoillaan ja kykeni käyttämään enemmän aikaa laboratoriossa. Käytännön vitsien rakastaja Olson oli myös suosittu ystäviensä keskuudessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut mes, mutta kuten suurin osa hänen sukupolvestaan, hän piti sisimmät tunteensa itsellään. Hänen suuri intohimo oli hänen perheensä, ja hän käytti suurimman osan vapaa-ajastaan leikkien kolmen lapsensa kanssa ja auttaen kotona. Hän oli tavannut vaimonsa kun he molemmat opiskelivat Wisconsinin yliopistossa.

Olson otti osaa kaikkiin sessioihin, ja ilmeisesti teki kaiken mitä häneltä odotettiin kahden ensimmäisen loosipäivän aikana. Torstaisen illallisen jälkeen marraskuun 19. päivänä 1953 — samana päivänä jolloin Washington Postin pääkirjoitus halusi lopettaa koirien käytön kemiallisissa kokeissa — Olson joi Cointreauta kaikkien muiden paitsi kahden läsnäolijan kanssa. (Yhdellä oli sydänvika, toinen oli entinen alkoholisti eikä juonut.) SOD-miesten tietämättä Sid Gottlieb oli terästänyt viinaa LSD:llä. [4]

”Minulle kaikki olivat varsin normaaleja” sanoo SODin Benjamin Wilson. ”Kukaan ei ollut tietoinen siitä mitä oli tapahtunut, kunnes Gottlieb mainitsi siitä. (20 minuuttia juoman jälkeen) Gottlieb pyysi oliko kukaan huomannut mitään omituista. Kaikki olivat tietoisia, heti kun se tuotiin heidän tietoonsa.” He yrittivät jatkaa keskustelua, mutta kun huume alkoi vaikuttaa, kokous oli pelkkää naurua ja hälinää. Kaksi SOD-miestä ilmeisesti keskustelivat koko yön filosofiasta, mikä ei liittynyt mitenkään biologiseen sodankäyntiin. Ruwet muistelee sitä ”kaikkein pelottavimpana kokemuksena joka hänellä oli koskaan ollut tai jota hän koskaan toivoo kokevansa.” Ben Wilson muistelee, että ”Olson oli psykoottinen. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän luuli, että joku leikki hänen kanssaan… Eräs hänen lempi-ilmaisuistaan oli ’te jätkät ootte pelkkiä pellejä.'”

Olson ja suurin osa muista tunsi olonsa epämukavaksi eikä voinut nukkua.[5] Kun ryhmä kerääntyi aamulla, Olson oli edelleen kiihtynyt, selvästikin järkyttynyt, niinkuin suurin osa hänen kollegoistaan. Kokous oli muuttunut nihkeäksi, eikä kukaan halunnut enää ottaa osaa. He kaikki menivät matkoihinsa päivällä.

Alice Olson muistaa hänen miehensä tulleen ennen illallista kotiin: ”Hän ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä. Yleensä kun hän tuli takaisin matkoiltaan, hän kertoi minulle kaikenlaisia asioita — mitä he söivät, sensellaista. Illallisen aikaan sanoin, ’On tosi harmi että tämän perheen aikuiset eivät voi kommunikoida enää.’ Hän sanoi, ’Odota kunnes lapset menevät nukkumaan ja kerron sinulle.'” Myöhemmin illalla Frank Olson kertoi vaimolleen, että hän oli tehnyt ”kaamean virheen”, että hänen kollegansa olivat nauraneet hänelle ja nöyryyttäneet häntä. Rouva Olson vakuutti hänelle, että muut olivat hänen ystäviään, että he eivät pilkkaisi häntä. Olson ei kuitenkaan puhunut vaimolleen enempää. Hän piti pelkonsa sisällään, ja hän ei kertonut kenellekään kasvavasta tunteesta, että joku aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. Alice Olson oli tottunut siihen, että hänellä oli salaisuuksia. Vaikka hän tajusi miehensä työskentelevän biologisessa sodankäynnissä, he eivät koskaan puhuneet siitä. Hänellä oli vain pieniä välähdyksiä miehen ammatista. Mies valitti tuskallisista rokotteista, joita hän aina sai.[6] Hän ei melkein koskaan käynyt kylvyssä, koska hän kävi toimistolla suihkussa ennen ja jälkeen työpäivän. Kun Detrickin työntekijä kuoli pernaruttoon (yksi kolmesta kuolemantapauksesta laitoksen 27-vuotisen historian aikana), Frank Olson kertoi vaimolleen, että mies oli kuollut keuhkokuumeeseen.

Alice Olson ei koskaan ollut nähnyt sitä rakennusta, jossa hänen miehensä työskenteli. Fort Detrick oli rakennettu samankeskisten ympyröiden periaatteelle, jossa salaisuudet sisälsivät toisia salaisuuksia. Sisemmälle alueelle, jossa SOD toimi, pääsemiseksi tarvittiin korkeimman kulkuluvan lisäksi ”tarve tietää”-lupa. Hänen miehensä ei ollut pääsemässä irti valtion pakottamasta salailusta kertoakseen hänelle HUIPPUSALAISISTA kokeista, joita Sid Gottlieb oli hänelle tehnyt. Olsonien viikonloppu yhdessä oli hiljainen. Sunnuntaina he istuivat olohuoneessaan, pitivät käsistä toisiaan — jotain mitä he eivät olleet tehneet pitkään aikaan. ”Se oli kaamea marraskuinen päivä”, muistelee rouva Olson. ”Sumu ulkona oli niin paksu, että tuskin näki etuovesta. Frankin masennus oli hirveä.” Lopulta, hän muistelee, että he pakkasivat kolme nuorta lastaan, ja menivät teatteriin. Filmi oli Luther. ”Se oli vakava elokuva”, muistaa rouva Olson, ”ei kauhean kiva katsoa kun on masentunut.”

Seuraavana päivänä Olson tuli aamulla 7:30 pomonsa toimistoon, everstiluutnantti Ruwetin luo. Ruwetille Olson näyttäytyi ”kiihtyneeltä”. Hän sanoi Ruwetille, että hän halusi joko lopettaa tai potukut. Hämmentyneenä Ruwet vakuutti Olsonille, että hänen käytöksensä loosissa oli ollut ”enemmän kuin sekavaa”. Selvästi tyydyttyneenä ja helpottuneena Olson suostui pysymään ja käytti loppupäivän rutiininomaisiin SOD-hommiin. Sinä iltana Olsoneilla oli kevyin ilta sitten Deep Creek Lodgen retriitin, ja he suunnittelivat läksiäisiä kollegalle seuraavaksi lauantai-illaksi.

Tiistaiaamuna Ruwet jälleen saapui hänen toimistolleen ja löysi häiriintyneen Frank Olsonin tätä odottamasta. Olson sanoi, että hän tunsi olonsa ”sekavaksi” ja kyseenalaisti omaa osaamistaan. Hän sanoi, että hänen ei olisi pitänyt lähteä armeijasta sodan aikana hänen vatsahaavansa takia ja että häneltä puuttui kyky tehdä nykyistä hommaansa. Tunnin jälkeen Ruwet päätti, että Olson tarvitsi ”psykiatrin huomiota”. Ruwet ilmeisesti tulkitsi, että CIA oli saanut aikaan Olsonin ongelman alunperinkin, ja sen sijaan, että hänet oltaisiin lähetetty tukikohdan sairaalaan, hän soitti Gottliebin apulaiselle Robert Lashbrookille että tämä järjestäisi Olsonille psykiatrin.

Nopean puhelun jälkeen Lashbrook ja Gottlieb päättivät lähettää Olsonin tri. Harold Abramsonin luokse New Yorkiin. Abramsonilla ei ollut virallista psykiatrian koulutusta eikä hän pitänyt itseään psykiatrina. Hän oli allergia-asiantuntija ja immunologisti, jota kiinnosti hoitaa mielen ongelmia. Gottlieb valitsi hänet, koska hänellä oli HUIPPUSALAINEN CIA-turvaluokitus ja koska hän oli työskennellyt LSD:n parissa — Viraston sopimuksella — usean vuoden ajan. Gottlieb selvästi suojeli omaa byrokraattista asemaansa eikä antanut kenenkään TSS:llä saada tietää sitä minkä hän oli tehnyt. Koska hän oli epäonnistunut saamaan LSD:n käytölle korkeamman tahon siunausta, Gottlieb meni ja rikkoi toista CIA-sääntöä. Siinä lukee, käytännössä, että jos syntyy mahdollinen tyräys, joka saattaisi nolata CIA:n tai johtaa salaisuuden murtumiseen, kaikkien tapaukseen liittyvien tulisi välittömästi soittaa turvallisuusosastolle. Terveysongelmissa kuten Olsonilla oli, turvallisuusosasto ja CIA:n lääketieteellinen osasto pitivät pitkää listaa lääkäreistä (ja psykiatreista), joilla oli HUIPPUSALAINEN turvaluokitus ja jotka kykenivät tarjoamaan hoitoa.

Gottliebilla oli Frank Olsonille muita suunnitelmia, ja SODin häiriintynyt biokemisti meni New Yorkiin Ruwetin ja Lashbrookin seurassa. Olsonin tila vaihteli paremmasta syvempään ja syvempään masennukseen, riittämättömyyden, syyllisyyden ja paranoian tunteisiin. Hän alkoi kuvitella, että CIA laittoi stimulantteja kuten Benzedrine hänen kahviinsa pitääkseen hänet hereillä ja että Virasto oli se, joka hänen kimppuunsa hyökkäisi. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa Abramson otti Olsonin vastaan. Sitten kello 22:30 immunologi vieraili Olsonin hotellihuoneessa mukanaan pullo viinaa ja pullo rauhoittavaa nimeltä Nembutal — epätavallinen yhdistelmä tohtorille antaa sellaisia lääkkeeksi Olsonin kaltaisiin oireisiin.

Ennen Olsonin aikaa Abramsonilla seuraavana päivänä, hän ja Ruwet menivät Lashbrookin kanssa tapaamaan kuuluisaa newyorkilaista taikuria nimeltä John Mulhollan, jonka TSS oli ottanut sopimuksella valmistelemaan manuaalia, joka soveltaisi ”taikurin taidemuotoa salaisiin aktiviteetteihin.” Pupuja hatusta vetävä asiantuntija voisi helposti löytää uusia ja parempia keinoja sujauttaa huumeita juomiin, ja Gottlieb otti Mulhollandin mukaan työstämään mm. ”erilaisten materiaalien välittämistä asiasta tietämättömille kohteille.” Lashbrook ajatteli, että magia voisi huvittaa Olsonia, mutta Olson muuttui ”erittäin epäileväiseksi”. Ryhmä kohteliaasti jätti vierailunsa lyhyeksi, ja Lashbrook jätti Olsonin Abramsonin toimistolle. Tunnin Abramsonin konsultaation jälkeen iltapäivällä Olson sai luvan palata Frederickiin seuraavana päivänä, joka oli kiitospäivä, perheensä luo.

Olson, Ruwet, ja Lashbrook olivat varanneet lennot torstaiaamuksi, joten illalla ennen lomaa, yrittääkseen nostattaa tuntoja, he menivät katsomaan Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaalia Me and Juliet. Olson kuumottui ensimmäisen aktin aikana ja sanoi Ruwetille, että hän tiesi että teatterin ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä hänet pidättääkseen. Olson ja Ruwet lähtivät näytöksestä väliajalla, ja kaksi vanhaa ystävystä kävelivät takaisin Statler Hotelliin, lähelle Pennin asemaa. Myöhemmin, kun Ruwet nukkui viereisessä sängyssä, Olson läksi hotellista ja haahuili kaduilla. Hän eli harhassa, että hän seurasi Ruwetin käskyjä, hän repi kaikki paperirahansa, ja heitti lompakonsa menemään. Kello 5:30 aamulla Ruwet ja Lashbrook löysivät hänet istumassa Statlerin aulassa hattu ja takki päällä.

He kirjautuivat ulos hotellista ja lensivät takaisin Washingtoniin. SODin kuski haki Olsonin ja Ruwetin lentokentältä, ja alkoi ajaa heitä Frederickiin. Heidän ajaessaan Wisconsin Avenueta, Olson pyysi kuskin pysäyttämään Howard Johnsonin parkkipaikalle. Hän sanoi Ruwetille, että hän oli ”häpeissään” nähdessään perheensä nykytilassaan ja että hän pelkäsi, että hän alkaisi väkivaltaiseksi lastensa kanssa. Ruwet ehdotti, että he menisivät takaisin Abramsonin luo New Yorkiin, ja Olson suostui. Ruwet ja Olson ajoivat Lashbrookin alunnolle New Hampshire Avenuelle Dupon Circlen ohi, ja Lashbrook kutsui Sid Gottliebin kiitospäivän aterialta Virginiasta. Kaikki olivat samaa mieltä, että Lashbrook veisi Olsonin takaisin New Yorkiin sillä aikaa kun Ruwet menisi Frederickiin selittämään tilanteen rouva Olsonille ja hänen omalle perheelleen. (Ruwet oli Olsonin ystävä, kun taas Lashbrook ei ollut muuta kuin työkaveri. Olsonin poika Eric uskoo, että hänen isänsä henkinen tila kärsi kun Ruwet jätti hänet CIA:n Lashbrookin käsiin, erityisesti koska Olsonin mielestä CIA oli ”tulossa nappaamaan hänet.”) Olson ja Lashbrook lensivät LaGuardian lentokentälle ja menivät tapaamaan Abramsonia hänen Long Islandin vastaanotolleen. Sitten kaksi miestä söivät ilottoman kiitospäivän aterian paikallisessa ravintolassa. Perjantaiaamuna Abramson ajoi heidät Manhattanille. Allergisti Abramson tajusi viimein, että Olson hänen käsissään oli enemmän kuin mitä hän kykeni hoitamaan, ja hän suositteli sairaalaan viemistä. Hän kirjoitti jälkikäteen, että Olson ”oli psykoositilassa… hänellä oli vainoharhoja.”

Olson suostui menemään Chestnut Lodgeen, mielisairaalaan Rockvillessa, Marylandissa, jonka palkkalistoilla oli CIA:n hyväksymiä psykiatreja. He eivät saaneet lentoja varattua ennen seuraavaa aamua, joten Olson ja Lashbrook päättivät viettää yhden illan Statlerissa. He ottivat huoneen kymmenennestä kerroksesta. Olsonin henki parani, ja hän päätti soittaa vaimolleen ensi kerran sitten kun hän oli viimeksi lähtenyt New Yorkiin. Heillä oli mieluisa puhelu, mikä jätti vaimolle paremman fiiliksen.

Seuraavan aamun pikkutunneilla Lashbrook heräsi juuri ajoissa nähdäkseen Olsonin paiskautuvan sälekaihtimien ja suljetun ikkunan läpi.

Sekunneissa ryhmä kerääntyi Olsonin ruhjoutuneen ruumiin ympärille kadulla, ja peittely alkoi. Lashbrook soitti Gottliebille kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ennen kuin hän ilmoitti poliisille. Seuraavaksi Lashbrook soitti Abramsonille, joka Lashbrookin mukaan ”halusi pysyä poissa asiasta täysin.” Abramson pian soitti takaisin ja tarjoutui avustamaan. Kun poliisi saapui, Lashbrook kertoi heille, että hän työskenteli puolustusministeriölle. Hän sanoi ettei hänellä ollut ideaa siitä miksi Olson tappoi itsensä, mutta hän tiesi että kuollut mies ”kärsi vatsahaavasta”. Tapausta tutkivat etsivät myöhemmin raportoivat, että informaation saaminen Lashbrookilta oli kuin ”olisi repinyt hampaita”. He spekuloivat toisilleen, että tapaus voisi olla murha jossa on homoseksuaalisia vivahteita, mutta pian he jättivät kyselyt kun Ruwet ja Abramson varmistivat Lashbrookin hätäisen kertomuksen ja näyttivät korkean tason yhteytensä valtioon.

Washingtonissa Sid Gottlieb lopulta tunsi asiakseen kertoa turvallisuusosastolle Olsonin tapauksesta. Johtaja Allen Dulles henkilökohtaisesti määräsi valtakunnantutkijan Lyman Kirkpatrickin tekemään täyden tutkimuksen. Mutta sitä ennen Viraston viranomaiset yrittäisivät varmistaa, että kukaan ulkopuolinen ei yhdistäisi Olsonin kuolemaa ei CIA:han eikä LSD:hen. Turvatiimin viranomaiset pian pyörivät New Yorkissa ja Washingtonissa varmistaen, että Virasto oli peitellyt jälkensä. Yksi haastattelu Lashbrookia ja sitten meni hänen mukanaan tapaamaan Abramsonia. Kun Lashbrook ja Abramson pyysivät turvallisuusviranomaiselta että jättää nämä rauhaan, hän myöntyi ja, sitten hänen toimistonsa parhaiden tapojen mukaan, kuunteli keskustelua salaa. Hänen raportistaan koskien keskustelua voidaan sanoa, että Lashbrook ja Abramson olivat salaliitossa varmistaakseen, että he kertoivat identtiset tarinat. Lashbrook saneli Abramsonille, joka kirjoitti Olsonin oireet ylös joista hänen olisi pitänyt kärsiä ja ongelmista jotka häntä riivasivat. Lashbrook jopa sanoi, että rouva Olson oli ehdottanut miehelleen psykiatrin tapaamista muutaman kuukauden ennen LSD-tapausta.[7] Lashbrookin kommentit kävivät ilmi kolmessa Abramsonin jättämässä raportissa CIA:lle, mutta nämä raportit olivat epäyhdenmukaiset. Yhdessä muistiossa Abramson oli kirjoittanut, että Olsonin ”psykoottinen tila… tuntui olevan (LSD-) kokeen kiteyttämä.” Myöhemmässä raportissa Abramson kutsuu LSD-annosta ”terapeuttiseksi” ja sanoo, että hän uskoi ”tällaisen annoksen tuskin olevan minkäänlaisessa merkittävässä roolissa sitä seuranneissa tapahtumissa.”[8]

CIA virallisesti — mutta salaa — otti kannan, että LSD oli ”triggeröinyt” Olsonin itsemurhan. Viraston viranomaiset olivat työskennelleet kovasti kulisseissa varmistaakseen, että Olson saisi riittävän valtion eläkkeen — kaksi kolmasosaa hänen aviomiehensä peruspalkasta. Ruwet, joka oli uhannut paljastaa koko asian jollei rouva Olson saanut eläkettään, jätti lomakkeen jossa sanoi Olsonin kuolleen ”salaisesta sairaudesta”. Gottlieb ja Lashbrook jatkoivat yrittämistään saadakseen kantansa läpi koskien Olsonille LSD:n antamista, CIA:n johtoryhmän mukaan. He tunnustivat LSD:n triggeröivän funktion hänen kuolemassaan, mutta he myös väittivät, että se oli ”käytännössä mahdotonta” että huumeella olisi negatiivisia jälkivaikutuksia. CIA:n johtoryhmä kutsui näitä kahta kantaa ”täysin epäjohdonmukaisiksi”, ja hän kirjoitti että hän ”ei ollut iloinen siitä mikä vaikutti minusta olevan tavallinen TSS:n edustajien asenne siihen miten tämä koe tehtiin ja minkälaiset olivat heidän kommenttinsa siitä, että tämä oli vain yksi tieteellisen tutkimuksen riskeistä.”

Osana tutkimusta tutkija General Kirkpatrick kävi läpi Gottliebin LSD-tiedostot, mistä Kirkpatrick muistaa ettei se ilahduttanut kauheasti Gottliebia. ”Sain hänet änkyttämään”, sanoo Kirkpatrick hymyssä suin. ”Häntä huoletti hänen tulevaisuutensa.” Kirkpatrick lopulta suositti, että jonkinlainen nuhtelu annettaisiin Gottliebille, TSS-johtaja Willis Gibbonsille sekä TSS-varajohtaja James ”Trapper” Drumille, jotka olivat odottaneet 20 päivää Olsonin kuoleman jälkeen myöntääkseen, että Gottlieb oli selvittänyt kokeen hänen kanssaan. Toiset vastustivat Kirkpatrickin suositusta. Amiraali Luis deFlorez, viraston tutkimusjohtaja, lähetti henkilökohtaisen muistion Allen Dullesille sanoen, että nuhteet olisivat ”epäoikeudenmukaista” ja haittaisi ”sitä aloitteellisuuden ja innostuksen henkeä joka työllemme on niin tarpeen.” Johtaja oli samaa mieltä, ja Kirkpatrick aloitti raastavan prosessin, jossa hän valmisteli kirjeitä Dullesin allekirjoitettavaksi, joissa lukisi että Gottlieb, Gibbons ja Drum olivat tehneet väärin, mutta eivät liian väärin. Kirkpatrick kirjoitti kuusi versiota pelkästään Gottliebin kirjeestä ennen kuin hän kehitti soveliaan sanamuodon. Hän aloitti sanomalla, että TSS-viranomaiset olivat näyttäneet ”erittäin huonoa arviointikykyä”. Se oli liian karskia korkealle Viraston viranomaiselle, joten Kirkpatrik yritti ”erittäin heikkoa arviointikykyä”. Silti liian rankkaa. Hän tyytyi ”heikkoon arviointikykyyn.” TSS-viranomaisille kerrottiin, että heidän ei pitäisi tulkita kirjeiden olevan nuhteita ja että mitään merkintää kirjeistä ei jäisi heidän henkilökohtaisiin tietoihinsa, mikä voisi vahingoittaa heidän tulevaa uraansa.

Olsonin perhe Frederickissä ei päässyt niin helpolla. Ruwet sanoi heille, että Olson oli hypännyt tai pudonnut ikkunasta New Yorkissa, muttei maininnut sanaakaan LSD:stä, jonka vaikutuksien Ruwet itse uskoi johtaneen Olsonin kuolemaan. Aina hyvänä taistelijana Ruwet ei kyennyt puhumaan salaisista kokeista — edes helpottaakseen Alice Olsonin surua. Rouva Olson ei halunnut hyväksyä ideaa siitä, että hänen aviomiehensä oli omasta tahdostaan tehnyt itsemurhan. ”Se oli erittäin tärkeää minulle — lähes koko elämäni suola — että lapsieni mielestä heidän isänsä olisi jättänyt heidät”, muistelee rouva Olson.

Seuraavien 22 vuoden ajan Alice Olsonilla ei ollut kovempaa näyttöä kuin hänen oma uskomuksensa siitä, että hänen aviomiehensä ei ollut jättänyt häntä tai perhettään. Sitten kesäkuussa 1975 Rockefellerin komissio tutki CIA:n laittomia kotimaan operaatioita ja raportoi, että Frank Olsonin kuvaukseen sopiva mies oli hypännyt New Yorkissa hotellin ikkunasta sen jälkeen kun CIA oli antanut hänelle LSD:tä ilman hänen tietoaan siitä. Olsonin perhe luki tapauksesta Washington Postista. Tytär Lisa Olson Hayward ja hänen aviomiehensä menivät tapaamaan Ruwetia, joka oli eläköitynyt armeijasta ja asettunut Frederickiin. Tunteikkaassa tapaamisessa Ruwet myönsi, ett Olson oli tuo mies ja sanoi ettei hän voinut kertoa perheelle aiemmin koska hänellä ei ollut lupaa. Ruwet yritti toppuutella heitä etteivät he menisi julkisuuteen tai hakisi korvauksia valtiolta, mutta Olsonin perhe teki molemmat. [9] Alice Olson ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan luki televisiossa heidän valmistelemansa lausunnon:

Meidän mielestämme CIA on hyökännyt perhettämme vastaan kahdella tavalla”, siinä luki. ”Ensinnäkin, Frank Olsonilla tehtiin kokeita laittomasti ja varomattomasti. Toiseksi, hänen kuolemansa todellinen luonne salattiin 22 vuoden ajan… Kertoessamme tarinaamme, me olemme huolissamme siitä, että sekä perheemme kokema henkilökohtainen tuska että meidän tuntemamme moraalinen ja poliittinen suuttumus on painettu villasella. Ainoastaan tällä tavoin voi Frank Olsonin kuolema muuttua osaksi amerikkalaista muistoa ja olla osana sitä poliittista ja etnistä reformia, jota yhteiskuntamme niin kovasti kaipaa.”

Lausunto jatkui vertaamalla Olsoneja kolmannen maailman perheisiin ”joiden toiveet paremmasta elämästä on CIA interventioillaan tuhonnut.” Vaikka Eric Olson luki nuo sanat koko perheen puolesta, ne heijastelivat enemmän lasten politiikkaa kuin heidän äitinsä Alice Olsonin tunteita. Uskomattoman vahva nainen, joka tuntuu tehneen rauhan maailman kanssa. Rouva Olson meni takaisin yliopistoon hänen aviomiehensä kuoltua, sai tutkinnon, ja piti perheen kasassa hänen opettaessaan koulussa. Hänellä ei ole pahaa sydämessään Vin Ruwetia kohtaan, hänen ystäväänsä joka panttasi tätä tärkeää informaatiota häneltä kaikki nuo vuodet. Ruwet lohdutti häntä ja tuki häntä kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hän arvostaa sitä kovin. Rouva Olson puolustaa Ruwetia sanomalla, että hän oli ”huonossa asemssa”, mutta sitten hän pysäyttää kesken lauseen ja sanoo, ”jos minulle oltaisiin annettu edes jotain viitteitä työpaineista… Jos minulla olisi ollut jotain, olisin voinut kertoa lapsille. Mutta en tiedä miten (Ruwet) olisi voinut tehdä sitä myöskään. Se oli kaamea asia miehelle, joka rakasti häntä.”

”En vaadi Viniltä (Ruwet) mitään”, pohtii rouva Olson. ”Gottlieb on eri asia. Hän oli halveksuttava.” Hän kertoo miten Gottlieb ja Lashbrook molemmat olivat Olsonin hautajaisissa Frederickissa ja lahjoittivat muistokeräykseen. Viikkoa tai kahta myöhemmin kaksi miestä vierailivat hänen luonaan. Hän tiesi, etteivät he olleet Detrickissä töissä, mutta hän ei ymmärtänyt sitä mikä heidän roolinsa oli. ”En halua nähdä heitä”, hän huomauttaa. ”Vin kertoi minulle, että heille tulisi siitä parempi olo. En halua mitään heiltä. Mielestäni se ei olisi ollut tarpeen, mutta okei. Suostuin. Jälkikäteen ajateltuna, se oli niin omituista, että tulee paha olo… Minua vedettiin höplästä.”

Gottlieb ja Lashbrook eivät ilmeisesti koskaan palanneet SOD:n biologisen sodankäynnin osastolle. Paljoakaan ei kuitenkaan muuttunut. Ray Treichler ja Henry Bortner ryhtyivät SOD-yhteyshenkilöiksi CIA:lla. SOD jatkoi bakteeritaudinaiheuttajien tuotantoa ja varastointia CIA:lle vuoteen 1969 asti, jolloin presidentti Richard Nixon sanoutui irti biologisesta sodankäynnistä. Oletettavasti joku korvasi Frank Olsonin.

Huomioita

Kuvaus CIA:n suhteesta SOD:n Fort Detrickissa on peräisin usean entisen Fortin työntekijän haastatteluista; Churchin komitean kuulemisista ”Toksisten taudinaiheuttajien luvattomasta säilönnästä, osa 1”; Churchin komitean ”Tiivistelmäraportti CIA:n tutkimuksesta koskien MKNAOMIa”, joka löytyy raportista, kirja I, sivut 360-63; ja Kennedyn alakomitean kuulemisista koskien puolustusministeriön ihmiskohteiden biologista testaamista, 1977. Sid Gottliebin mukanaolo juonessa tappaa Patrice Lumumba löytyy Churchin komitean väliraportista ”Väitetyt ulkomaisten johtajien salamurhasuunnitelmat”, s. 20-21. Churchin komitea antoi Gottliebin olla listattuna pseudonyymilla Victor Scheider, mutta useat lähteet vahvistivat Gottliebin oikean identiteetin, kuten myös CIA:n Kennedyn alakomitealle antama biografiadata, joka asettaa hänet samaan hommaan kuin ”Scheider” samaan aikaan. Juoni antaa botuliinia Fidel Castrolle kuvataan salamurharaportissa sivuilla 79-83. Irakilaisen everstin tapaus löytyy sivulta 181 samasta raportista.

Olsonin perhe julkaisi monta tuumaa CIA-dokumentteja Olsonin tapauksesta vuonna 1976 ja ne löytyvät Kennedyn alakomitean vuoden 1975 kuulemisista koskien biomedikaalista ja käyttäytymistutkimusta, s. 1005-1132. Ne muodostavat pohjan isolle osalle narratiivia, mm. Alice Olsonin, Eric Olsonin, Benjamin Wilsonin ja usean muun entisen SOD-miehen haastattelut (jotka eivät tuottaneet paljoakaan lisäarvoa). Vincent Ruwetin todistuksesta kaivettiin myös informaatiota Kennedyn alakomitean edessä vuonna 1975, s. 138-45 ja Churchin komitean tiivistelmässä tapauksesta, kirja I, s. 394-403. Lainaus Harold Abramsonin aikeista antaa potilailleen heidän tietämättään LSD:tä löytyy MKULTRA-alaprojektista numero 7, kesäkuun 8. 1953, kirje tohtori (poistettu). Taikuri John Mulhollandin työ Virastolle kuvataan MKULTRA-alaprojekteissa 19 ja 34.

Alaviitteet

1. Toksiinit ovat kemiallisia ainesosia, eivät eläviä organismeja, jotka on tuotettu biologisista taudinaiheuttajista. Vaikka ne voivat sairastuttaa tai tappaa ihmisiä, ne eivät voi lisääntyä itsekseen kuten bakteerit. Johtuen niiden biologisesta alkuperästä, toksiinit siirtyivät Fort Detrickin alaisuuteen Edgewood Arsenalin sijaan, laitoksen joka käsitteli Amerikan kemiallisten ja biologisten aseiden kemiallista puolta.

2. Bruselloosi on hyvin voinut olla Gottliebin keväällä 1960 valitsema tauti kun salaisen palvelun terveydenmuokkauskomitea hyväksyi operaation hoidella irakilaiseversti pois päiviltä, jonka sanottiin ”ajavan itäblokin poliittisia intressejä” ainakin kolmen kuukauden ajan. Gottlieb sanoi Churchin komitealle, että hänellä oli merkitty nenäliina, johon oli laitettu halvaannuttavaa ainetta, ja sitten se postitettiin everstille. CIA-viranomaiset sanoivat komitealle, että teloitusryhmä ampui everstin — minkä kanssa Virastolla ei ollut mitään tekemistä — ennen kuin nenäliina saapui perille.

3. Jostain syystä Yhdysvaltain hallitus piti tärkeänä olla julkistamatta informaatiota Japanin biologisesta sodankäynnistä. Ylempi Detrickin lähde sanoo, ”Me tiesimme, että he ruiskuttivat Mantsuriaa. Meillä oli tulokset siitä miten he tuottivat ja levittivät (biologisia taudinaiheuttajia, mm. pernaruttoa)… Luin ruumiinavausraportit itse. Meillä oli ihmisiä, jotka menivät Japaniin sodan jälkeen.”

4. Gottlieb sanoi hieman Olsonin kuoleman jälkeen, aikana jolloin hän yritti pitää oman pesänsä puhtaana, että hän oli puhunut SOD-tyypeille LSD:stä ja että he olivat sopineet yleisista ehdoista mitä tulee salaa aineen antamiseen koehenkilöille. Kaksi SOD-ryhmästä haastatteluissa ja kolmas kongressin todistuksessa suoraan kiistivät Gottliebin tarinan version. Gottlieb ja SOD-miehet kaikki olivat samaa mieltä siitä, että Gottlieb ei varoittanut etukäteen siitä että hän oli laittanut huumetta heidän viinaansa.

5. Juuri siitä syystä, että suurin osa tripeistä kestää noin 8 tuntia huolimatta siitä miten paljon henkilö ottaa huumetta, lähes kaikki koehenkilöt, mm. TSS:n omat alihankkijat, antavat LSD:tä aamulla välttääkseen unettomat yöt.

6. SOD-rakennukseen päästäkseen, sen lisäksi että tarvitsee uskomattoman vaikeasti saatavan turvaluokituksen, pitää olla rokotuskortti, jossa on arviolta 10-20 uunituoretta rokotusta. Prosessi oli niin tuskallinen ja aikaavievä, että jossain kohtaa 1960-luvulla kenraali, joka johti koko armeijan kemiallisen sodankäynnin toimintaa, päätti että SOD pitää tutkia ja hän halusi saada heti paikalla briiffauksen. Kun tästä tapauksesta kysyttiin, SOD-veteraani joka oli aiemmin irtisanoutunut sanoi, ”Se on se tapa jolla me pidämme heidät poissa. Noilla (armeijan) tyypeillä ei ole tarvetta tietää. Suurin osa turvallisuusrikkeistä tuli ylemmältä johdolta… Hän olisi voinut mennä sisään ilman rokotteita jos hän olisi niin vaatinut. Turvallisuusjohtaja olisi voinut protestoida, mutta hän olisi päässyt sisään.”

7. Rouva Olson sanoo, että tämä on päin naamaa valehtelua.

8. Epäpsykiatri Abramsonilla, joka salli kemisti Lashbrookin kertoa hänelle hänen potilaidensa oireyhtymistä, oli selvästi omituinen käsitys siitä mitä ”terapeuttinen” — puhumattakaan psykoterapeuttisesta — tarkoittaa. Abramsonin vuoden 1953 ehdotuksessa CIA:lle tutkia $85000:lla LSD:tä, hän kirjoitti että seuraavan vuoden ajan hän ”toivoi” antavansa sairaalapotilaille ”jotka olivat olennaisesti normaaleja psykiatriselta kannalta katsottuna… heidän tietämättään huumeannoksia psykoterapeuttisiin tarkoituksiin.” Hänen käsittelynsä tuo mieleen William Burroughsin hahmon Naked Lunchissa joka sanoo, ”Noniin pojat, te ette näe tätä operaatiota suoritettavan kovin usein, ja sille on olemassa syy… katsokaas, tällä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä arvoa.”

9. Presidentti Gerald Ford myöhemmin henkilökohtaisesti pyysi anteeksi Olsonin perheeltä, ja kongressi sääti lain vuonna 1976 maksaa $750000 kompensaationa rouva Olsonille ja hänen kolmelle lapselleen. Perhe vapaaehtoisesti jätti oikeusjutun sikseen.

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades

Tässä on Amerikan Tohtori Kuolema

Stephen KinzerPoisoner In Chief: Sidney Gottlieb and the CIA Search for Mind Control, September 2019, Henry Holt & Co., 368 pages

Vuoden 1962 filmisovituksessa Richard Condonin The Manchurian Candidatesta, saatanallinen pohjoiskorealainen tohtori nimeltä Yen Lo sanoo ylikersantti Raymond Shaw’lle että “viettää hiukan aikaa pasianssin kanssa.” Nämä triggerisanat, joiden mukana näytettiin ruutukuningatar-pelikortti, saavat velton sotilaan nousemaan ja käskystä brutaalisti tappamaan kaksi hänen omaa toveriaan, jotka istuivat vieressä, jotka molemmat näyttivät olevan samassa transsissa kuin Raymond.

Myöhemmin selviää, että kyseessä ei ollutkaan uni vaan Shaw oli ohjelmoitu oikeassa elämässä yksityiskohtaisella mielenhallinnalla, jota oli suoritettu ennen hänen lähettämistään kotimaahan USA:han kommunistipuolueen nukkumasolun agenttina, jota hänen oma äitinsä johti. “Hänen aivonsa on sekä pesty, niinkuin sanotaan, että myös puhdistettu”, julistaa tri. Lo hymyssä suin.

(Kuva © Ted Streshinsky/CORBIS/Corbis / Getty Images). Oikealla Sidney Gottlieb todistaa kongressin edessä 1970-luvulla.

Filmi julkaistiin kun maa oli pahassa kylmän sodan ahdistuksessa. Idea siitä, että kommunistit olivat pitkällä henkilöiden aivopesussa ja ohjelmoinnissa ihmisaseiksi, ei ollut tietenkään uusi. Se oli vain löytämässä tiensä yhä vain paranoidimpaan populaarikulttuuriin. Mutta se mitä amerikkalaiset eivät tienneet oli, että heidän oma valtionsa oli vastuussa noista tarinoista peitteenä heidän omille aivopesukokeilleen, jotka puksuttivat eteenpäin tavarajunan tahtiin.

Vuonna 1953 Allen Dulles kertoi ryhmälle Princetonin alumneja, että USA oli paljon jäljessä venäläisiä ja pohjoiskorealaisia “aivosodankäynnissä”. Hän varoitti mielenhallinnan etumatkan kasvamisesta, koska “meillä lännessä… ei ole ihmiskoekaniineja joilla kokeilla näitä poikkeuksellisia tekniikoita.”

Tämä oli henkeäsalpaavan suuri vale. Usean vuoden ajan hänen johtama CIA oli jo tehnyt äärimmäisiä kokeita niistä tietämättömille “ihmiskoekaniineille” salaisissa kohteissa Ranskassa, Saksassa ja Etelä-Koreassa. Pian hänen Princetonin kavereille kyynisen maanittelun välittämisensä jälkeen hän hyväksyi MKULTRA:n, kaikkein laittomimman ja moraalisesti korruptoituneimman tiedusteluohjelman Amerikan historiassa (ainakin mistä me olemme tietoisia). Siinä CIA testasi kuvottavan laajalti erilaisia tuohon aikaan laillisia huumeita, sähköshokkeja, aistideprivaatiota ja muita äärimmäisiä tekniikoita näistä mitään aavistamattomilla sieluilla ympäri Yhdysvaltoja — “turvataloissa”, vankiloissa, psykiatrisissa sairaaloissa, lääkärien vastaanotolla — jopa CIA:n omalla toimistolla. Ihmisiä kuoli, tuli hulluksi tai vaipui vegetatiiviseen tilaan, usein täysin tietämättä siitä mitä heille tapahtui.

Teoksessa Poisoner in Chief, joka juuri julkaistiin, toimittaja ja kirjailija Stephen Kinzer tekee tri. Sidney Gottliebista Yhdysvaltain kylmän sodan voittamisen, sen vääristyneen moraalisen kompassin ja äärimmäisen laista piittaamattomuuden pakkomielteisen ilmentymän. Vuodesta 1951 1960-luvun lopulle Dullesin suojeluksessa Gottlieb oli pääpeluri maanisessa tehtävässä etsiä täydellinen huume, jolla tuhota/kontrolloida/uudelleenohjelmoida ihmismieli. Hän uskoi, vaikka ei koskaan kyennyt sitä osoittamaan, että tuo huume oli LSD.

Gottlieb oli myös päätiedemies CIA-ohjelmassa, joka kehitti myrkkyjä joilla salamurhata maailman johtajat (epäonnistuneisiin yrityksiin kuuluu Kuuban Fidel Castro ja Kongon pääministeri Patrice Lumumba), testasi ilmaan ruiskutettavia bakteereja ja tappavia kaasuja ja kehitteli äärimmäisiä kidutustekniikoita. Häntä on nimitetty Tohtori Kuolemaksi, Washingtonin “viralliseksi myrkyttäjäksi” ja hulluksi tiedemieheksi. Mutta “Sidney Gottlieb” ei koskaan tullut tunnetuksi, suurimmaksi osaksi koska hän ei koskaan joutunut vastuuseen rikoksistaan. Kiitos Deep Staten politiikan, rajoittavien lakien, hyvän lakimiehen ja masentavan heikkojen kongressin tutkijoiden, Gottlieb vei pahimmat salaisuudet mukanaan hautaan vuonna 1999.

“The Manchurian Candidate” (1962, Universal Artists)

Koostaen olemassaolevaa tutkimusta, uusia esilletulleita dokumentteja ja tuoreita haastatteluja, Kinzer asettaa Amerikan Imperiumin takaisin mikroskoopin alle. Se ei ole kaunista — mutta se on opettavaista.

“Maailmanparantaminen tarjoaa äärimmäisen oikeutuksen epämoraalisille toimille. Patriotismi on kaikkein viettelevin noista tavoitteista”, Kinzer töksäyttää yrittäessään kuvata Gottliebin ja Dullesin toiminnan, sekä myös Gottliebin lähimmän toverin ja salaliittoilijan Richard Helmsin kontekstia, joka palveli CIA-päällikkönä Dullesin jälkeen ja MKULTRAn loppuvuosina.

“Jotkut tekevät asioita, jotka he tietävät olevan väärin, mutta heidän mielestään hyvistä syistä”, Kinzer jatkaa. “Kukaan muu Gottliebin sukupolvesta, kuitenkaan, ei ollut saanut hallinnolta valtaa tehdä niin monia asioita, jotka olivat niin perustavalla ja kammottavalla tavalla väärin. Yksikään muu amerikkalainen — ainakaan sellainen josta me olisimme tietoisia — ei ole omannut sellaista kammottavaa elämän ja kuoleman valtaa pysyessään samalla niin täysin näkymättömissä.”

Kun materiaalia on käsillä niin paljon, Poisoner in Chief on tuskanhuutojen paraati. Mutta siihen mennessä kun irvokas ruljanssi on hiljennyt, kaksi suurta teemaa jää mietittäväksi.

Ensinnäkin, Gottlieb ei syntynyt mistään toisen maailmansodan jälkeisen moraalisen oikeutuksen tyhjiön alkulimasta. Vaikka Amerikka oli tuomassa julkista hyvettään näytille Nürnbergin oikeudenkäynnissä, armeija sen Joint Intelligence Objectives Agencyn alaisuudessa liehitteli natsitiedemiehiä, jotka olivat olleet mukana mitä groteskeimmissa ihmiskokeissa, joita kuvitella saattaa sodan aikana. Heidän asiantuntemuksensa biologisessa sodankäynnissä ja psykoaktiivissa huumeissa oli erittäin arvokasta. Amerikkalaisten piti varmistaa, että kommarit eivät saisi heitä käsiinsä ensin.

Joten Operation Paperclipin alaisuudessa armeija “valkaisi” heidän CV:nsä ja toi nämä herrat usean muun sadan kolmannen valtakunnan riveissä palvelleen tiedemiehen, insinöörin ja teknikon mukana maahan. Vankilan sijaan heille annettiin mukava nimettömyys Washingtonin lähiössä Yhdysvaltain hallitukselle työskennellen.

Niille, joiden rikoksia ei saatu niin helposti pyyhittyä, armeija löysi tavan tehdä yhteistyötä meren takaa vieläkin vähemmän kontrolloitavissa olevassa ympäristössä. Kuten Kurt Blome, natsitiedemies joka tahallaan infektoi vankeja kuolettavilla viruksilla, mm. rutolla, Auschwitzin keskitysleirillä ja muissa paikoissa. Nürnbergin piinapenkistä pelastamisen jälkeen viranomaiset hiljaksiin istuttivat hänet Euroopan tiedustelukeskukseen Oberurseliin, Länsi-Saksaan — joka tunnettiin toisella nimellä “Camp King” — tekemään lisää kokeita, mutta nyt jenkkien leivissä.

Sama kävi japanilaiselle tiedemiehelle Shiro Ishille, jonka tiedetään olleen vastuussa 10 tuhannen ihmisen kuolemasta hänen Mantsurian kompleksissaan nimeltä Yksikkö 731 sodan aikaan. Hänen kalmaisiin toimiinsa kuului kaikki mahdollinen koehenkilöiden hitaasti hiillostamisesta sähköllä raajojen amputointiin ja ihmisten leikkelyyn elävältä heidän kuolemaansa tarkkailtaessa. Yhdessä kohtaa hän usutti riviin alastomia kiinalaisnaisia ja lapsia nähdäkseen miten pitkään he elävät sen jälkeen, kun heitä on pistetty sirpaleella perseeseen. Hän myös tuotti tonneja pernaruttoa, jota myöhemmin käytettiin tappamaan tuhansia kiinalaissiviilejä.

Mutta sen sijaan, että tämä hirviö oltaisiin tuotu oikeuden eteen, amerikkalaisagentit antoivat Ishille ja hänen japanilaistovereilleen koskemattomuuden ja saivat kaikki hänen tutkimuksensa siitä miten toksinit vaikuttavat kehoon — mm. kaikki kudosnäytteet niiltä ihmisiltä, joiden sisäelimet leikeltiin kehosta heidän ollessaan edelleen hengissä. “Tiedemiehet Camp Detrickissa (Marylandissa) ilahtuivat”, Kinzer kirjoittaa.

“Näin tuhansien elävien vankien leikkelystä vastannut mies… vältti rangaistuksen”, hän lisää, huomauttaen että Ishi ja hänen alaisensa jäivät töihin Yhdysvaltain vankikeskuksiin Itä-Aasiaan, jossa he “auttoivat amerikkalaisia kehittämään ja toteuttamaan kokeita ihmiskoehenkilöillä, mitä ei olisi voinut laillisesti toteuttaa Yhdysvalloissa.”

Toiseksi Kinzer näyttää miten helppoa Amerikan hallinnon viranomaisille oli ottaa käyttöön entisten sota-ajan vihollisten armoton asenne ihmiskokeisiin, tehden niitä ilman valvontaa ilmeisen fanaattiseen tyyliin ilman seuraamuksia. Aikana jolloin monet amerikkalaiset katselivat lähiöihin etsiessään “Leave it to Beaveria”, Gottlieb palkkasi ihmisiä kuten George White, suoraan “The Sweet Smell of Successista”.

White oli “kovanaamainen huumekyttä joka eli leveästi rikoksen ja huumeiden maailman rajamailla”, kirjoittaa Kinzer. Vuonna 1953 hän alkoi perustaa “turvataloja” New Yorkiin ja San Franciscoon, jossa hän käytti maksettuja laitapuolenkulkijoita ja huumattuja prostituoituja myrkyttääkseen pahaa-aavistamattomia kohteita yhä suuremilla määrillä LSD:tä “juhlissa”, kun CIA väijyi toimintaa läpinäkyvästä peilistä, joiden taakse oli laitettu kamerat.

Sillä aikaa Gottlieb jakeli tonneja rahaa ja LSD:tä lääkäreille kuten Harris Isbell addiktiotutkimuskeskuksessa Lexingtonissa, Kentuckyssa. “Virallisesti tämä keskus oli sairaala, mutta se toimi enemmän vankilan tapaan”, kirjoitaa Kizner. “Useimmat vangit olivat afroamerikkalaisia yhteiskunnan laitamilta. He tuskin valittaisivat väärinkäytöksistä.”

Ja väärin heitä käytettiin, kuten suurinta osaa CIA:n rahoittamien vankilaohjelmien koehenkilöistä. Jos heille sanottiin, että he olivat osa koetta (sopimus oli tyypillisesti vaihdantaa, kuten hyvän käytöksen pisteitä tai hyvälaatuista heroiinia), heille ei kerrottu minkälaisia huumeita heille annetiin tai miten paljon. Monet kokeista sisälsivät koehenkilöiden myrkyttämistä yhä suuremmalla ja suuremmalla määrällä LSD:tä pitkiä aikoja. Gottlieb halusi nähdä missä kohtaa mieli alkaisi tuhoutua. “Hän oli tyytyväinen kun hänellä oli varma lähde ‘uhrattavia’ ympäri USA:ta”, Kinzer huomauttaa.

Varmasti hänen koehenkilöt CIA-kuulustelupaikoissa merten takana olivat “uhrattavia”. Kinzer esittää useita tapauksia joissa ulkomaalaiset vangit, joita yleensä epäiltiin vakoojiksi, saivat massiivisia määriä eri huumeita “että nähtäisin voitaisinko heidän mieliään muuttaa”. Toisille annettiin sähköshokkeja. Heidät myöhemmin tapettiin, “ja heidän rumiinsa poltettiin”.

Oli myös satunnaiselta vaikutavia tragedioita. Kuten taideopiskelija Stanley Glickman, jonka Gottliebin uskotaan huumanneen henkilökohtaisesti kahvilassa Pariisissa vuonna 1952, ja sitten hänet vietiin sairaalaan jossa tehtiin lisää “kokeita”. Se oli “hänen tuottavan elämänsä loppu”, kirjoittaa Kinzer. Glickman kuoli yksin ja mielisairaana New York Cityssa useita vuosikymmeniä myöhemmin. Tai Frank Olson, joka “putosi tai hyppäsi” manhattanilaisesta hotellista sen jälkeen, kun hänelle oltiin pahaa-aavistamattomasti annettu LSD:tä Gottliebin pitämällä “retriitillä” viikkoa aiemmin. Vaikka hänen perheensä yritti, he eivät koskaan saaneet yhdistettyä hänen omituista kuolemaansa Gottliebiin tai valtioon.

“Kellopeliappelsiini” (Warner Bros./1971)

Kinzer näyttää, että joskus paranoia syntyy ihan oikeasta syystä — että Isoveli sekä valvoo että lähes 20 vuoden ajan on huumannut ja tehnyt kokeita baktereilla ja muilla toksiineilla pahaa-aavistamattomille amerikkalaisille kuin nämä olisivat laboratoriorottia. Ja että Gottlieb, Dulles ja Helms eivät olleet minkään ylivilkkaan mielikuvituksen tuotteita. He olivat erittäin kunnioitettuja ja korkean aseman miehiä, joilla oli takanaan yhteensä 105 vuotta palvelusta valtiolle. He olivat itse systeemi.

Joten miten meidän tulisi ottaa tämä nykypäivänä? Me voimme aloittaa tunustamalla, että tarkoitus pyhittää aina keinot, koska valtio aina haluaa päästä pälkähästä. Ja me elämme edelleen näiden vaikutusten kanssa. Kidutustekniikat, jotka on otettu käyttöön 1950-luvulla, esimerkiksi, myöhemmin tulivat esiin Vietnamin Phoenix-ohjelman sysimustilla vesillä, ja paljon tuoreemmalti Abu Ghraibin vankilassa.

Todellakin, Punaisen Kauhun ja luoja tietää vaikka minkä muun täyttämät, näiden niinkutsutun “Suurimman Sukupolven” päät pommittivat maailmaa niinkuin Amerikka olisi omistanut sen. Ehkäpä se niin tekikin. Amerikan Imperiumilla oli monet kasvot kylmän sodan aikaan, ja kiitos Kinzerin, Sidney Gottlieb on eräs jota ei pidä unhoittaman.

  Artikkelin julkaissut The American Conservative

Miksi yli 40v vanha Churchin komitean raportti pitäisi edelleen kiinnostaa

Artikkeli on julkaistu vuonna 2016

Nykyään jos menet Twitteriin, voit löytää NSA:n twiittailemasta sen sitoutumisesta kierrättämiseen, tai CIA:n vitsailemasta siitä ettei se edelleenkään tiedä missä Tupac on. Miksi nämä ennen niin karmaisevat vakoilulafkat ovat niin innokkaita luomaan meille ystävällisen kuvan? Vastaus voidaan jäljittää vuosien 1975-76 Churchin komiteaan, joka muutti ikuisesti sen tavan miten amerikkalaiset näkevät tiedustelupalvelut, joiden piti palvella heitä.

Viime viikolla tuli täyteen 40 vuotta siitä kun Churchin komitean loppuraportti julkaistiin. Voit lukea raportin täältä. Watergaten jälkimainingeissa tammikuussa 1975 perustettu komitea perustettiin hieman sen jälkeen kun tutkiva journalisti Seymour Hersh oli paljastanut CIA:n roolin sekä ulkovaltojen hallitusten jallittamisessa että Yhdysvaltain kansalaisten vakoilussa. Komitea vietti 16 kuukautta käyden läpi salaisia ja julkisia dokumentteja ja grillaten satoja vastatiedustelu-upseereja, CIA-johtajia, FBI:n johtoa ja muita viranomaisia valaistakseen sitä laajuutta, jolla tiedusteluyhteisö on sikaillut aiempina vuosikymmeninä.

Tuloksena oli ennennäkemätön silmäys hämäräperäiseen amerikkalaisen tiedustelun maailmaan, mikä ikuisesti muutti kansan käsitystä Yhdysvaltain eri tiedustelupalveluista. Tämä piti erityisen paljon paikkansa NSA:n tapauksessa, jonka rooli ja jopa olemassaolo oli vähän tunnettu kansan keskuudessa ennen komitean paljastuksia.

Tärkeintä oli se mitä komitea oikeasti paljasti. Sen loppuraportti, joka julkaistiin huhtikuun 26. päivä 1976, luetteli huikean laajasti tiedusteluyhteisön laittomuutta ja väärinkäytöksiä, jotka olivat toistaan seuranneiden presidenttien alaisuudessa kääntäneet valtansa yhä enemmän itse kansalaisia vastaan. Virastot kuten CIA ja FBI näyttivät toimivan hallituksena omin nokkineen, luikerrellen lakirajoitteiden ohi niiden pyörittäessä ohjelmia, joista äänillä valitut edustajat, jopa presidentti, pidettiin pimennossa.

Suurin osa Churchin komitean paljastuksista tuntuu keskittyvän muutamaan nyt tunnettuun ohjelmaan, jotka ovat muuttuneet ikonisiksi virastojen rikkomuksiksi. Oli FBI:N COINTELPRO, 1960- ja 70-lukujen yhteiskunnallisia liikkeitä vastaan perustettu salainen toimintaohjelma, jonka kohteena olivat kotimaan yhteiskunnallista ja poliittista järjestystä uhkaavat ryhmät. Ohjelma urheasti yritti disruptoida ja tuhota yhteiskunnallisia liikkeitä kuten Mustat Pantterit ja Students for a Democratic Society. Se myös vehkeili omituisia juonia kuten FBI:n ehdottama suunnitelma iskeä painotaloihin aineella, joka “jäljitteli kuvottavimman tuoksuista paskan katkua”. Raportin mukaan ainakin 18 prosenttia ohjelman kohteista oli puhujia, opettajia, kirjoittajia ja tapaamisia tai rauhanomaisia mielenosoituksia, eikä niinkään rikollinen toiminta.

Sitten oli FBI:n oikeudeton salakuunteluhojelma, NSA:n oikeudeton sähkeiden ja muiden kansainvälisten viestien keruuohjelma sekä CIA:n ja FBI:n postin avaamisohjelmat, jotka avasivat, valokuvasivat ja tallensivat erään kerran yli 215 000 postilähetystä. Monet näistä ohjelmista olivat sisäsiittoisia ja jakoivat informaatiota eri tiedusteluvirastoille ja valtion laitoksille.

Vähemmän tunnettuja nykyään ovat ohjelmat kuten armeijan kotimaan mielenosoitusryhmien valvonta, tietojen pito ainakin 100 tuhannesta amerikkalaisesta lähtien Jesse Jacksonista Joan Baeziin ja Arlo Guthrieen, tai FBI:n “pidätyslista”, FBI:n pitämä lista ulkomaalaisista ja oman maan kansalaisista, jotka pidätettäisiin välittömästi mikäli sota syttyisi. Ehkäpä kaikkein shokeeraavin oli Huston Plan, jossa raportti peräänkuulutti “kansakunnan korkeimman poliittisen hahmon sallivan laittomuudet tiedusteluyhteissä” — lähinnä joustaen amerikkalaisten valvontaa sääntelevistä laeista ja sallia virastojen murtautua kohteiden koteihin, muun muassa. Nixon lyhyesti salli nämä toimet, kunnes J. Edgar Hoover vakuutti presidentin muuttamaan mieltään siinä pelossa, että toimet paljastuisivat ja hän joutuisi henkilökohtaisesti bussin alle.

Komitean laajamittaiset paljastukset saivat aikaan tiedustelupalvelujen toimintatapojen muutoksen. Vuonna 1978 kongressi hyväksyi Foreign Intelligence Surveillance Actin (FISA), joka loi salaisen tuomioistuimen jolla antaa lupia kotimaan vakoiluun. FISA-oikeusistuinta pidetään komitean suurena perintönä, joka on luonut paljon kaivattua valvontaa maan tiedusteluvirastoja kohtaan, jotka ovat härskisti leikkineet amerikkalaisten kansalaisoikeuksilla.

Todellisuudessa konkreettinen komitean perintö on paljon epäselvempi. FISA-oikeutta ei nykyään pidetä kauhean paljoa kumileimasinta ihmeellisempänä, ja se on evännyt vain 0.3 prosenttia sille tehdyistä valvontapyynnöistä viimeisen 33 vuoden aikana. Jopa silloinkin, aina kun piti käydä ristiriitaisimpaan Snowdenia edeltäneeseen valvontaan — Bushin hallinnon 9/11-salakuuntelu — valtio yksinkertaisesti vain sivuutti oikeusistuimen. Ei ainoastaan tuo, vaan jos yhtään mitään niin kotimaan valvonta on lisääntynyt komitean saadessa työnsä päätökseen. NSA nykyään kerää ja tallentaa lukemattomien amerikkalaisten viestintätiedot, jotka ovat paljon intiimimpiä ja paljastavampia kuin mistä komitea puhui 4 vuosikymmentä sitten. Hetki sitten korkein oikeus antoi FBI:lle luvan hakkeroida mahdollisesti miljoonia tietokoneita yksittäisellä luvalla. Ja nämä ovat ainoastaan asioita joista me olemme kuulleet.

Miten komitean perintöä tulisi sitten tarkastella? Mitkä ovat sen saavutukset valtiotason valvonnan lisäksi?

Churchin komitean todellinen arvo on niissä läksyissä, joita me voimme opiskella sen löydöksistä. Enemmän kuin minkään valtion politiikan käytännön vaikutukset tai se miten amerikkalaisten mielikuva tiedustelusta on muuttunut, kyse on sen kaukonäköisistä varoituksista koskien deep staten valtaa, joka on sen kaikkein pitkäikäisin perintö.

Kansallisen turvallisuuden valta melkein aina kääntyy omia kansalaisia vastaan

Monet Churchin komitean raportissa kuvatut ohjelmat alkoivat yrityksinä selättää ulkomaista aiheutuvat uhat. Kuitenkaan ei kestänyt kauaakaan kun romahtavien yhteiskunnallisten olosuhteiden ja projektin käsiinleviämisen yhteisvaikutus — lähinnä protestiliikkeiden ja terroristitekojen kasvu — sai tiedusteluvirastot kääntämään kaiken näkevän silmänsä sisäänpäin.

“Epäselviin termeihin kuten ‘vallankumouksellinen toiminta’, ‘kansalliset intressit’, ‘kotimaan turvallisuus’ ja ‘kansallinen turvalisuus’ luotettiin sähköisesti valvottaessa monia henkilöitä, jotka eivät olleet tehneet mitään rikollista ja jotka kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan eivät olleet mikään uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle”, raportti esittää FBI:n oikeudettomasta salakuunteluohjelmasta.

Komitea tunnusti näiden ohjelmien suuren potentiaalin väärinkäytöksille, varoittaen että “NSA:n teknologiset kyvyt… voisivat kääntyä amerikkalaisia itseään vastaan suuresti vaikuttaen kansalaisvapauteen.” Tämän näkökannan epätodennäköinen kannattaja oli Tom Huston, entinen Valkoisen talon avustaja, joka vuonna 1970 oli painostanut Nixonia hyväksymään Huston Planin, mikä olisi antanut lisää valvontaoikeuksia eri tiedusteluvirastoille (hän ei tiennyt, että jotkut näistä virastoista olivat salaa käyttäneet sellaisia oikeuksia jo vuosia). Viisi vuotta myöhemmin, tämä oli hänen kantansa:

Riski oli, että ihmiset saataisiin herkistettyä poliittisille mietinnöille kansallisen turvallisuuden mietintöjen sijaan…. siirtyä lapsesta pommin kanssa lapseen kyltin kanssa, ja lapsesta kyltin kanssa lapseen autonpuskuritarran kanssa. Ja tätä vain jatkettiin ja jatkettiin.

Komiteaa on tässä patistettu tätä seuranneiden tapausten myötä, lähtien NYPD:n rauhallisten muslimiyhteisön vakoilusta suuriin määriin korkean teknologian sodankäyntiin tarkoitettua laitteistoa, jota on annettu paikallisille poliisiasemille.

Millään tavalla systeeminvastaiset ovat todennäköisiä kohteita

Standardipuolustus valtion valvonnalle on, että “jos sinulla ei ole mitään salattavaa, sinulla ei ole mitään pelättävää.” Useimmille tämä on helppo kanta, ottaen huomioon että kokonaisuutena suurin osa ihmisistä ei ole valtion valvonnan kohteita. Churchin komitean loppuraportissa valtarakenteita kyseenalaistavat, tai edes yksinkertaisella tavalla valtanormeista poikkeavat ovat niitä, jotka nähdään todennäköisesti vihollisina.

Olipa kyseessä sitten FBI, CIA, NSA tai armeija, eri komitean tietoonsa saamat kotimaan vastatiedusteluohjelmat pyrkivät yleensä käytännössä valvomaan samoja kohteita. He olivat “Uuden Vasemmiston” jäseniä — jota FBI ei kyennyt määrittelemään, paitsi “enemmän tai vähemmän asenteena” — eri kommunististen ja sosialististen puolueiden jäseniä, kotimaan niskoittelijoita ja sodan vastaisia mielenosoittajia. Vaikka ohjelmat kohdistettiin myös valkoisen ylivallan ryhmiin kuten KKK, he olivat paljon enemmän kiinnostuneita yhä vain militantimman vasemmiston jäsenistä, joiden he epäilivät toimivan ulkovallan vaikutuksen alaisina.

Näiden laajojen leimojen takia valtion vastatiedusteluohjelmien kohteet päätyivät kattamaan tieteentekijät, Neuvostoliittoa tutkivat akateemikot kuten John Steinbeck ja kaksi sananvapauden kannattakaa, jotka puolustivat “klassisen nelikirjaimisen sanan käyttöä”, koska se “näytti ilmiselvää keskisormea hyveellisyydelle ja yleiselle moraalisuudelle.” Siihen kuului jopa jotain niinkin pikkumaista kuin opiskelijalehtien painostaminen muuttamaan niiden sisältöä.

Kuitenkin siviilioikeuksien ja yksityisyyden jatkuvasti ollessa vain valkoisten, keskiluokkaisten ongelmana, nämä ohjelmat keskittyivät kansalaisoikeusryhmiin ja “mustien nationalistisiin vihapuheryhmiin” (joihin FBI:n mielestä kuului Martin Luther Kingin Southern Christian Leadership Conference ja “suurin osa mustien ryhmistä”).

Useimmat nykypäivänä tietävät FBI:n Martin Luther Kingin niskaan hönkäilevästä ahdistelusta, jonka komitea sai selville. Siihen kuului kaikki mahdollinen Kingin vakoilusta myllykirjeiden lähettämiseen hänelle ja hänen nimensä mustamaalaamiseen hänen tukijoiden silmissä. Mutta tämä oli vain jäävuoren huippu. FBI laittomasti salakuunteli Malcolm X:ää, Huey Newtonia ja muita “mustia ekstremistijohtajia” sekä puertoricolaista nationalistiryhmää ja Palestiinaa kannattavia organisaatiota. Sen tavoitteena oli “neutralisoida” rauhanomaiset kansalaisoikeusryhmät kuten Student Nonviolent Coordinating Committee ja CORE, samalla kun armeija vakoili ja piti tiedostoja aktivisteista kuten Julian Bond ja Walter Fauntroy.

Black Lives Matter -liikkeen edistyessä ja organisaatioiden kuten BYP 100 ja maahanmuuttajaoikeuksia ajavien ryhmien jatkaessa valtaapitävien haastamista, on hyödyksi muistaa, että tiedustelupalvelut ovat perinteisesti nähneet ei-valkoiset kapinalliset erityisen uhkaavina ja heidän huomionsa arvoisina. (Journalistit ovat paljastaneet että nämä liikkeet ovat joutuneet viime vuosina valtion viranomaisten tarkan valvonnan kohteiksi.)

Valvonta on uhka vapaalle lehdistölle

Huolimatta tuoreesta vapaan lehdistön suitsutuksesta, presidentti Obama on ollut suurelta osin vihamielinen journalismin roolia kohtaan nykypäivän Yhdysvalloissa. Hän on käynyt tietovuotajien ja sisäpiiriläisten kimppuun pahemmin kuin kukaan muu Nixonin jälkeen, ja hän on jopa käyttänyt USA:n turvallisuusviranomaista lehdistön edustajia vastaan. Ja nyt Trumpin nousun myötä ihmiset ovat alkaneet miettiä mitä lehdistön vapaus tarkoittaisi paranoidin, lehdistöä vihaavan öykkärin alaisuudessa, jolla on kaikki modernin valvontavaltion voimat käytössään.

Churchin komitean löydökset antavat meille jotain viitteitä. Komitean loppuraportin mukaan lähes 30 amerikkalaista joutui FBI:n salakuunteluun vuosina 1960-1972 osana salaisen informaation tietovuotajien etsintää. Näistä seitsemän oli journalisteja. Nixon oli vastuussa 17:sta salakuuntelusta, sen jälkeen kun New York Times julkaisi raportin hallinnon Kamputsean salapommituksesta. Nixon jopa salakuunteli omaa puheidensa kirjoittajaa sen jälkeen, kun hän suostui kertomaan toimittajalle taustoja sosiaalitukireformia käsitelleestä puheesta.

Olisi virhe pitää tätä käytöstä vain Nixonille tyypillisenä. Kennedy seurasi Newsweekin toimittajaa sen jälkeen, kun tämä kirjoitti artikkelin, joka hallinnon mukaan perustui salaiseen tiedustelutietoon, kun taas Johnsonin valtakunnansyyttäjä salakuunteli kommunismin vastaisen uutiskirjeen päätoimittajaa samasta rikkeestä.

Läksy on selvä: kun annetaan kyky tutkia vuotoja väijymällä lehdistöä, valassaolijat käyttävät sitä.

Sota ja taistelufiilis kasvattavat väärinkäytösten todennäköisyyttä

Churchin komitean löydökset tekivät selväksi, että Yhdysvaltain pystyttävä valvontasysteemi ja sen väärinkäytön taustalla oleva mentaliteetti ei olisi voinut olla olemassa ilman Yhdysvaltain ikuisen sodan politiikkaa.

William C. Sullivan, FBI:n johtajan entinen assistentti, kertoi komitealle FBI:n kotimaan ryhmien vastaisiin ohjelmiin liittyen: “Me olemme käyttäneet (näitä tekniikoita) neuvostoagentteja vastaan… (Samat menetelmät) tuotiin kotiin mitään organisaatiota vastaan, joita me vastustimme.” Kuten raportti sen sano, “mikä toimii yhtä vihollista vastaan, toimii toista vihollista vastaan.”

Sullivan selitti, että viraston välinpitämättömyys lakia kohtaan oli perintöä “sotapsykologiasta” 1940-luvulta, jolloin “laillisuus ei ollut mikään kysymys.” Hän täsmentää:

Sitten tuli kylmä sota. Me ajoimme samaa asiaa Korean sodassa, ja kylmä sota jatkui, sitten Vietnamin sota. Me emme koskaan vapauttanet itseämme siitä psykologiasta, jolla meidät oltiin indoktrinoitu, juuri Pearl Harborin jälkeen.

Kun vanha valta näytti romahtavan kotona, tämä loi räjähdysherkän sekoituksen. Vaikka amerikkalaiset näkevät terrorismin eräänä pahimmista uhista heidän elämäntyylilleen nykyään, terrori-iskujen määrä USA:ssa nykyään kalpenee verrattaessa sitä 1970-lukuun, kun sodanvastaiset, uskonnolliset ja kansallismieliset organisaatiot toteuttivat kymmenittäin pommi-iskuja ja hyökkäyksiä poliisia vastaan.

Kun tämä yhdistetään protestiliikkeiden kasvuun ja niiden lisääntyneeseen radikalismiin sekä sarjaan mellakoita 1970-luvulla, on selvää että valtion viranomaiset alkoivat nähdä siviilipopulaation vihollisena. “Varmasti sadat, mahdollisesti tuhannet amerikkalaiset — jotka suurin osa olivat alle 3-kymppisiä — olivat päättäneet tuhota yhteiskuntamme”, lukee paperissa, joka on tuotettu presidentille vuonna 1970. FBI-johtaja Clarence M. Kelley sanoi komitealle, että “sarja tilanteita on tapahtunut menneisyydessä ja tulee tapahtuman tulevaisuudessa kun valtio on erkaantunut sen perinteisestä roolista…. ja kun se ottaa askelia joita tarvitaan välittömään uhkaan vastaamiseen ihmiselämälle tai omaisuudelle.”

Sellaiset asenteet tuottavat yhtälailla radikaaleja toimia. Armeija on oikeuttanut laittoman kotimaan valvontaohjelmansa sillä perusteella, että se “tarvitsi sellaista informaatiota 1960-luvun lopulla, joka mahdollistaisi sen valmistautua tilanteisiin joissa se kutsuttaisiin tukahduttamaan kansan väkivaltaisuudet.” Hänen keskustellessaan Nixonin kanssa mahdollisuudesta antaa lupa “salamyhkäiselle sisääntulolle”, Tom Huston myönsi, että se oli “selvästi laitonta: sitä voidaan verrata asuntomurtoon” mutta että “se on myös mitä hedelmällisin työkalu.”

Vaikka yhteiskunnan romahtamisen todennäköisyys ei olekaan 1970-luvun vertainen, se mikä on tärkeämpää on mielikuva. Yhdysvaltain hallitus on jo rakentanut vuosittain yli $1 biljoonan arvoisen kansallisen turvallisuuden valtion yhden terroristi-iskun jälkeen, kun islamofobia on kasvussa kiitos jatkuvan varoittelun terroristien soluttautumisesta ja nukkuvista soluista, mikä saattaa tavalliset muslimit “vihollisena” näkemisen vaaraan. Niin kauan kuin “terrorismin vastainen sota” jatkuu, niin kauan jatkuu myös väärinkäytösten potentiaali.

Kun puhutaan Churchin komitean havaitsemista laittomuuksista tiedusteluyhteisössä, on houkutus nähdä sellaiset asiat tapahtuneen vain kerran ja pitää niitä nyt mahdottomina. Kuitenkin väärinkäytökset, joista me tiedämme jo — oli kyse sitten FBI:n nuorten muslimimiesten vangitsemisesta, Obaman hallinnon erääseen Fox Newsin toimittajaan kohdistamasta valvonnasta tai NSA:n työntekijöiden nakukuvien levittämisestä ja rakkauselämän kiinnostusten vakoilusta — osoittavat että Churchin komitean pelot neljä vuosikymmentä sitten ovat yhtä relevantteja tänä päivänä. Jokaista pelottaa Donald Trumpin muuttuminen seuraavaksi Hitleriksi. Miksi emme ole huolissamme siitä, että tiedusteluyhteisö palaa vanhojen jekkujensa pariin?

Artikkelin julkaissut In These Times

CIA ja media

Jätettyään Washington Postin vuonna 1977, Carl Bernstein vietti kuusi kuukautta tarkastellen suhdettaan CIA:han ja lehdistöön kylmän sodan vuosina. Hänen 25000 sanan tarina, joka julkaistiin Rolling Stonessa lokakuun 20. päivä 1977, on alla.

Miten American voimakkain uutismedia työskenteli käsi kädessä keskustiedustelun kanssa ja miksi Churchin komitea salasi sen

Kirjoittanut Carl Bernstein

Vuonna 1953 Joseph Alsop, silloinen eräs Amerikan johtavista kolumnisteista, meni Filippiineille käsittelemään vaaleja. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon syndikaatilta. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon lehdeltä, joka painoi hänen kolumninsa. Hän meni sinne CIA:n pyynnöstä.

Alsop on yksi yli 400:sta amerikkalaisjournalistista, jotka ovat viimeisen 25 vuoden ajan salaa tehneet toimeksiantoja keskustiedustelupalvelulle, käy ilmi CIA:n päämajan dokumenteista. Jotkut näistä toimittajista olivat viraston kanssa tilanteen sanelemassa suhteessa, toiset taas olivat eksplisiittisessä suhteessa. Oli yhteistyötä, sopeutumista ja näitä molempia. Toimittajat tarjosivat salaisia palveluita koko skaalalta — yksinkertaisesta tiedustelutiedon keräämisestä täytenä vakoojana toimimiseen kommunistimaissa. Toimittajilla oli muistikirjansa CIA:lla. Päätoimittajat antoivat omaa työvoimaansa käyttöön toisille päätoimittajille. Jotkut journalistit olivat voittaneet Pulitzerin palkinnon, nimekkäitä toimittajia jotka pitivät itseään suurlähettiläänä ilman oman maansa portfoliota. Suurin osa oli vähemmän korkealla: ulkomaankirjeenvaihtajia, jotka saivat selville, että heidän yhteistyönsä Viraston kanssa auttoi heidän työtään; freelancereita jotka olivat kiinnostuneita vakoilun käytännön puolesta; ja pienin kategoria, täysipäiväiset CIA-työntekijät, jotka esiintyivät toimittajina ulkomailla. Monissa tapauksissa CIA:n dokumentit näyttävät, että journalisteille annettiin tehtäväksi erilaisia hommia CIA:n puolesta Amerikan johtavien uutislafkojen suostumuksella.

CIA:n mukanaolon historia Amerikan lehdistössä on edelleen virallisen obfuskaation ja petkuttamisen politiikan piilossa seuraavista syistä:

■ Journalistien käyttö on ollut CIA:n kaikkein tuottavin tapa kerätä tiedustelutietoa. Vaikka Virasto on vähentänyt rajusti toimittajien käyttöä vuodesta 1973 pääosin median painostuksesta, jotkut journalistioperatiivit ovat edelleen ulkomailla.

■ CIA-viranomaiset sanovat, että lisätutkimukset aiheesta väistämättä paljastaisivat sarjan noloja suhteita 1950- ja 60-luvuilla eräiden Amerikan journalismin kaikkein voimakkaimpiin organisaatioihin ja henkilöihin.

Niiden johtajien joukossa, jotka antoivat työvoimaa Virastolle, on Williarn Paley Columbia Broadcasting Systemista, Henry Luce Tirne Inc.:sta, Arthur Hays Sulzberger New York Timesista, Barry Bingham Sr.  LouisviIle Courier‑Journalista ja James Copley Copley News Servicesta. Muita organisaatioita, jotka tekivät yhteistyötä CIA:n kanssa, olivat mm. American Broadcasting Company, National Broadcasting Company, Associated Press, United Press International, Reuters, Hearst Newspapers, Scripps‑Howard, Newsweek-lehti, Mutual Broadcasting System, Miami Herald ja vanhat Saturday Evening Post sekä New York Herald‑Tribune.

Näistä kaikkein arvokkaimpia yhteistyöprojekteja olivat CIA-viranomaisten mukaan New York Times, CBS ja Time Inc.

CIA:n amerikkalaismedian käyttö on ollut paljon laajempaa kuin mitä Virasto haluaa tunnustaa julkisesti tai suljettujen ovien takana kongressin edustajille. Yleiset luonnehdinnat siitä mitä tapahtui ovat kiistämättömiä; yksityiskohdat ovat vaikeampia saada selville. CIA-lähteet vihjailevat, että eräs journalisti salakuljetti kaikenlaista koko Itä-Euroopan alueella; journalisti sanoo ei, hänellä oli vain lounas pomon kanssa. CIA-lähteet sanovat suoraan, että tunnettu ABC:n kirjeenvaihtaja työskenteli Virastolle vuoden 1973; he kieltäytyvät sanomasta hänen nimeään. Korkean tason CIA-viranomainen kertoo, että New York Times tarjosi peitetarinan noin kymmenelle CIA-operatiiville vuodesta 1950 vuoteen 1966; hän ei tiedä keitä he olivat, tai kuka sanomalehden johdossa oli hoitanut järjestelyt.

Viraston erikoissuhteet niinkutsuttuihin julkaisu- ja televisiolähetysalan “suuriin pelureihin” mahdollistivat CIA:n asettaa eräitä sen kaikkein arvokkaimpia operatiiveja ulkomaille ilman kiinnijääntiä yli kahden vuosikymmenen ajan. Useimmissa tapauksissa Viraston tiedostot kertoivat siitä, että CIA:n kaikkein korkeimpien tasojen virkamiehet, yleensä johtaja tai varajohtaja, asioivat henkilökohtaisesti yhteistyötä tekevän uutisorganisaation johdon kanssa. Annettu apu tuli yleensä kahdessa muodossa: työpaikkoina ja ”toimittajapeitteen” kredensseinä (Viraston kielellä) CIA-operatiiveille, jotka aiottiin lähettää ulkomaiden pääkaupunkeihin; ja Viraston jo palkkalistoilla olevien salatoimittajien lainaamisena, joihin kuuluu eräitä parhaiten tunnettuja kirjeenvaihtajia koko alalla.

Alalla toimittajia käytettiin usein auttamaan ulkomaisten agenttien rekrytoinnissa ja käsittelyssä; hankkimaan ja arvioimaan informaatiota ja ujuttamaan väärää informaatiota ulkomaiden hallitusten viranomaisille. Monet allekirjoittivat salassapitosopimuksia, vannoen etteivät koskaan paljastaisi mitään Viraston kanssa tekemisistään; jotkut allekirjoittivat työsopimuksen, joillekin annettiin tapausviranomainen. Toisilla oli vähemmän strukturoidut suhteet Virastoon, vaikka he tekivät samanlaisia hommia: CIA:n henkilökunta briiffasi heitä ennen matkoja ulkomaille, debriiffasi jälkikäteen ja heitä käytettiin välimiehinä oltaessa yhteydessä ulkomaiden agentteihin. Sopivasti CIA käytti termiä ”raportointi” kuvaamaan sitä mitä yhteistyötä tekevät journalistit tekivät Virastolle. ”Me kysyimme heiltä, ’Tekisittekö meille palveluksen?'”, CIA:n korkea viranomainen sanoi. ”Me ymmärrämme, että olet matkalla Jugoslaviaan. Ovatko he kivenneet kaikki kadut? Missä näit lentokoneita? Oliko siellä merkkejä armeijan toiminnasta? Kuinka monta neuvostoliittolaista näit? Jos tapaat neuvostoliittolaisen, ota hänen nimi ylös ja kirjoita se oikein…. Voitko saada solmittua tapaamisen tätä varten? Tai välittää viestin?” Monet CIA-viranomaiset pitivät näitä avuliaita toimittajia operatiiveina; toimittajat pyrkivät näkemään itsensä Viraston luotettavina ystävinä, jotka tekivät ajoittain palveluksia — yleensä ilman palkkaa — kansakunnan edun nimissä.

”Olen ylpeä siitä, että he pyysivät minua ja ylpeä että olen niin tehnyt”, sanoi Joseph Alsop, joka, kuten hänen veljensä Stewart Alsop, teki myös salaisia juttuja Virastolle. ”Ajatus siitä, että lehtimiehellä ei olisi velvoitteita maataan kohtaan on täyttä huttua.”

Viraston näkökulmasta sellaisissa suhteissa ei ole mitään ihmeellistä, ja kaikki eettiset kysymykset jäävät toimittajan ammattikunnan ratkaistaviksi, ei tiedusteluyhteisön. Kuten Stuart Loory, entinen Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja on kirjoittanut Columbia Journalism Review’iin: ”Jos edes yksi amerikkalainen, jolla on pressipassi matkassaan merten taakse, olisi CIA:n maksettu tietovuotaja, silloin kaikki amerikkalaiset tuollaisilla kredensseillä ovat epäilyksen alaisia… Jos uutisia — ja valtiota — vastassa oleva luottamuskriisi aiotaan selättää, toimittajien täytyy olla halukkaita keskittymään itse samaan valokeilaan jonne he niin vimmatusti kouluttavat muita!” Mutta Loory huomautti myös, ”Kun siitä raportoitiin… että lehtimiehet itse olivat CIA:n palkkalistoilla, tarina sai aikaan hieman hässäkkää, ja sitten se unohtui.”

Senaatin tiedustelukomitean, jota veti senaattori Frank Church, tutkiessa CIA:ta vuonna 1976, Viraston mukanaolosta lehdistössä sai kuulla useat paneelin jäsenet, sekä kaksi tai kolme henkilökunnan tutkijaa. Mutta CIA:n korkeimmat viranomaiset, mukaanlukien entiset johtajat William Colby ja George Bush, taivuttelivat komitean rajaamaan sen tutkimukset ja tahallaan väärin esittämään toiminnan laajuus loppuraportissa. Moniosainen raportti sisältää yhdeksän sivua, joissa toimittajien käyttöä käsitellään tahallaan epätarkasti ja joskus harhaanjohtavin termein. Se ei mainitse mitään siitä toimittajien määrästä, jotka tekivät keikkaa CIA:lle. Eikä se riittävästi kuvaa sitä roolia, mikä sanomalehtien ja television johtajilla oli heidän tehdessään yhteistyötä Viraston kanssa.

VIRASTON TOIMINTA LEHDISTÖN KANSSA ALKOI kylmän sodan alkuvuosina. Allen Dulles, josta tuli CIA:n johtaja vuonna 1953, pyrki kehittämään rekryä-ja-salaa -kyvyn Amerikan kaikkein nimekkäimpiin journalistisiin instituutioihin. Akkreditoitujen uutiskirjeenvaihtajien nimissä operoimalla, Dulles uskoi, CIA:n operatiivit ulkomailla saisivat pääsyn asioihin ja liikkumisvapauden, jollaista olisi melkein mahdotonta saavuttaa millään muulla peitteellä.

Kennedy ja Dulles
Kennedy ja Dulles

Amerikkalaiset sanomalehdet, kuten niin monet muut korporaatio- ja instituutiojohtajat tuohon aikaan, olivat halukkaita antamaan yritystensä resursseja ”globaalin kommunismin” vastaiseen taisteluun. Tämän myötä perinteinen raja, joka erotti amerikkalaiset lehdistötyöläiset valtion työntekijöistä hämärtyi: harvoin uutistoimistoa käytettiin tarjoamaan peite CIA-operatiiveille ulkomailla ilman jonkun pääomistajan, julkaisijan tai päätoimittajan tietoa asiasta. Vastoin sitä, että CIA pahamaineisesti soluttautui lehdistöön, oli paljon viitteitä siitä, että Amerikan johtavat lehtitalot ja uutispomot sallivat itsensä ja organisaatioidensa muuttua tiedustelupalvelujen käsikassaroiksi. ”Ei nyt pilkata joitain pahaisia toimittajia, Herra Jumala”, William Colby ärähti yhdessä kohtaa Churchin komitean tutkimuksia. ”Mennään johdon luo. He olivat mukana.” Yhteensä 25 uutistoimistoa, mm. ne jotka on artikkelin alussa mainittu, toimivat peitteinä Virastolle.

Peitekyvyn lisäksi Dulles aloitti kuulusteluproseduurin (”debriiffaus”), jonka alaisuudessa amerikkalaiskirjeenvaihtajat, jotka palasivat ulkomailta, rutiininomaisesti tyhjensivät vihkonsa ja tarjosivat huomioitaan Viraston henkilökunnan käytettäväksi. Sellaiset järjestelyt, joita Dullesin seuraajat jatkoivat tähän päivään asti, ovat olleet kymmenien uutisorganisaatioiden käytössä. 1950-luvulla ei ollut ihmeellistä takaisin tulevien toimittajien tavata CIA-virkamiehiä. ”Nämä CIA-tyypit väläyttelivät henkilökorttejaan ja näyttivät siltä kuin he olisivat kuuluneet Yalen clubiin”, sanoi Hugh Morrow, entinen Saturday Evening Postin kirjeenvaihtaja, joka nykyään on lehdistövastaava entiselle varapresidentti Nelson Rockefellerille. ”Se oli niin rutiininomaista, että tuntui hieman hassulta jos sinulta ei kysytty.”

CIA-viranomaiset lähes aina kieltäytyivät paljastamasta toimittajien nimiä, jotka olivat tehneet yhteistyötä Viraston kanssa. He sanovat, että se olisi epäreilua tuomita näitä henkilöitä eri kontekstissa, kuin missä suhde on alunperin luotu. ”Oli aika, jolloin oman valtion palvelua ei pidetty rikoksena”, sanoi eräs korkea-arvoinen CIA-virkamies, joka ei salaa katkeruuttaan. ”Tämä on kaikki nähtävä nykyajan moraalin kontekstissa, ei menneiden aikojen — ja sen tekopyhyyden.

Monet journalistit, jotka kirjoittivat juttuja toisesta maailmansodasta, olivat lähellä Office of Strategic Servicesin henkilöstöä, CIA:n sota-ajan edeltäjää. Vielä tärkeämpänä, he olivat kaikki samalla puolella. Kun sota loppui ja monet OSS:n viranomaiset menivät CIA:han, oli vain luonnollista, että nämä suhteet jatkuivat. Sillä aikaa ensimmäinen sodanjälkeinen toimittajasukupolvi pääsi mukaan työvoimaan; heille oli yhteistä samat poliittiset ja ammatilliset arvot kuin heidän mentoreillaan. ”Oli jengi joka työskenteli yhdessä toisen maailmansodan aikaan, eikä koskaan päässyt siitä yli”, sanoo eräs Viraston virkamies. ”He olivat aidosti motivoituneita ja erittäin kiinnostuneita sisäpiirissä olosta. Sitten 50- ja 60-luvuilla oli kansallinen konsensus kansallisesta uhasta. Vietnamin sota repi tämän kaiken kappaleiksi — se repi konsensuksen ja heitti sen menemään.” Toinen Viraston viranomainen havainnoi: ”Monet toimittajat eivät epäröineet olla Viraston kanssa tekemisissä. Mutta oli hetki jolloin eettiset ongelmat, jotka suurin osa ihmisistä oli sivuuttanut, nousivat lopulta pintaan. Nykyään suurin osa näistä tyypeistä vakaasti kieltää, että heillä on ollut Viraston kanssa mitään tekemistä.”

Heti kättelyssä toimittajien käyttö oli yksi CIA:n kaikkein arkaluonteisimmista toimista, josta täysi tieto oli vain keskustiedustelun johtajalla ja muutamalla hänen valitsemallaan alamaisella. Dulles ja hänen jälkeentulleet pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos toimittajaoperatiivin peitetarina paljastuu, tai jos Viraston touhujen yksityiskohdat lehdistön kanssa julkistettaisiin. Tämän seurauksena kontaktit uutisorganisaatioihin normaalisti tehtiin Dullesin ja häntä seuranneiden johtajien kautta; sekä varajohtajien ja divisioonien johtajien kautta, jotka olivat salaoperaatioista vastuussa — Frank Wisner, Cord Meyer Jr., Richard Bissell, Desmond FitzGerald, Tracy Barnes, Thomas Karamessines ja Richard Helms itse entinen UPIn kirjeenvaihtaja); sekä, joskus, muiden CIA-hierarkiassa toimineiden kautta, joiden tiedettiin olevan epätavallisen läheisissä väleissä tiettyyn lehdistön tai television johtajaan.

James Angleton, joka jokin aika sitten poistettiin Viraston vastatiedustelun johdosta, pyöritti täysin riippumatonta joukkoa toimittajaoperatiiveja, jotka tekivät arkaluonteisia ja usein vaarallisia tehtäviä; tästä ryhmästä on tiedossa vain vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että Angleton tahallaan piti epätarkkoja tietoja tallessa itse.

CIA pyöritti jopa muodollista koulutusohjelmaa 1950-luvulla opettaakseen agenteille sitä miten olla toimittajia. Tiedusteluviranomaisia ”opetettiin möykkäämään kuten reporttereja”, selitti korkea CIA-virkamies, ja sitten heidät sijoitettiin suuriin uutisorganisaatioihin johdon avulla. ”Nämä kaverit lähtivät ruohonjuuritasolta ja heille sanottiin ’Teistä tulee nyt toimittajia'”, CIA-viranomainen sanoi. Suhteellisen harva niistä noin 400:sta suhteesta, joita Viraston tiedoissa kuvataan olleen, noudatti tuota kuviota. Kuitenkin, suurin osa mukana olleista henkilöistä oli jo bona fide toimittajia kun he alkoivat tehdä keikkaa Virastolle.

Viraston suhteet journalisteihin, kuten CIA-tiedoissa kuvataan, menivät seuraaviin yleiskategorioihin:

■ Legitiimi, akkreditoitu uutisorganisaatioiden henkilöstö — yleensä toimittajia. Joillekin maksettiin; jotkut työskentelivät Virastolle puhtaasti vapaaehtoisina. Tähän ryhmään kuului monia parhaiten tunnettuja toimittajia, jotka suorittivat CIA:n antamia tehtäviä. Tiedoista käy ilmi, että lehti- ja TV-lafkat maksoivoat toimittajien palkkiot, joihin joskus lisättiin CIA-palkkioita, joko matkakulujen tai muiden kulukorvausten muodossa suoritetuista palveluksista. Lähes kaikki palkkioiden maksut suoritettiin käteisellä. Akkreditoituun kategoriaan kuuluu myös valokuvaajat, ulkomaisten uutistoimitusten akkreditoidut henkilöt sekä TV-kuvausryhmien tekninen henkilöstö.

Viraston kaksi arvokkainta henkilökohtaista suhdetta 1960-luvulla, CIA-viranomaisten mukaan, olivat toimittajat jotka käsittelivät latinalaista Amerikkaa — Jerry O’Leary Washington Starista ja Hal Hendrix Miami Newsista, Pulitzer-palkinnon voittaja josta tuli International Telephone and Telegraph Corporationin korkea pamppu. Hendrix oli kovasti avuksi Virastolle tarjotessaan informaatiota Miamin kuubalaisten maanpakolaisten yhteisöstä. O’Learya pidettiin arvokkaana Haitiin ja Dominikaaniseen Tasavaltaan liittyen. Viraston tiedoissa on pitkiä raportteja molemmilta miehiltä heidän CIA:n leipiin tekemistä hommista.

O’Leary on sitä mieltä, että hänen tekemisensä rajoittuivat normaaliin vastavuoroisuuteen, jota toimittajat tekevät ulkomailla tietolähteiden parissa. CIA-viranomaiset kiistävät tämän: “Ei ole epäilystäkään, Jerry raportoi meille”, sanoi eräs. “Jerry arvioi ja etsi [mahdollisia agentteja] mutta hän oli elementissään toimittajana meille.” O’Learyn kiistämiseen viitaten virkamies lisää: “En tiedä mistä ihmeestä hän on huolissaan ellei hänellä ole päällään sitä suoraselkäisyyden manttelia, jonka senaatti on journalisteille antanut.”

O’Leary liittää mielipide-eron semantiikkaan. ”Saatan soittaa heille ja sanoa tyyliin, ’Papa Docilla on taputus, tiesittekö?’ ja he laittaisivat sen tietoihin. En pidä sitä heille raportointina… se on hyödyllistä olla ystävällinen heille ja, yleisesti, olin ystävällinen heille. Mutta mielestäni he olivat avuliaampia minulle kuin minä heille.” O’Leary tekee pesäeroa siinä ettei häntä kuvattu samassa kontekstissa kuin Hendrixiä. ”Hal teki todella työtä heille”, O’Leary sanoo. “Olen edelleen Starissa. Hän päätyi ITT:hen.” Hendrixiä ei saatu tavoitettua kommenttia varten. Viraston viranomaisten mukaan ei Hendrix eikä O’Leary saaneet kumpikaan palkkaa CIA:lta.

■ Roikkujat [2] ja freelancerit. Useimmat olivat Viraston palkkalistoilla normaalein sopimusehdoin. Heidän journalistista CV:tään täydennettiin merkinnöillä yhteistyöstä uutisorganisaatioiden kanssa. Jotkut tekivät juttuja; toiset raportoivat ainoastaan CIA:lle. Joskus CIA ei kertonut uutisorganisaatioille, että heidän roikkujansa työskentelivät myös Virastolle.

■ CIA:n “omat” työntekijät. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Virasto on salaa pyörittänyt useita ulkomaan uutispalveluita, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä — sekä englanniksi että muilla kielillä — jotka tarjosivat loistavan peitteen CIA-operatiiveille. Eräs sellainen julkaisu oli Rome Daily American, josta CIA omisti 40% 1970-luvulle asti. Daily American meni konkurssiin.

■ Päätoimittajat, sanomalehtien ja TV-asemien johtajat. CIA:n suhde useimpiin uutisjohtajiin erosi perustavanlaatuisella tavalla toimittajista ja roikkujista, joita Virasto komensi suoremmin. Muutama johtaja — Arthur Hays Sulzberger New York Timesista muiden muassa — allekirjoitti salassapitosopimuksen. Mutta sellaiset muodolliset yhteisymmärrykset olivat harvinaisia: Viraston viranomaisten suhteet mediajohtajiin olivat yleensä sosiaalisia — ”P ja Q Streetin liittouma Georgetownissa”, sanoi eräs lähde. “Älä käske Wilharn Paley’ta allekirjoittaa paperia, mikä kieltäisi häntä ajattelemasta.”

■ Kolumnistit ja kommentaattorit. Tusinan verran tunnettuja kolumnisteja ja uutiskommentaattoreita oli suhteessa CIA:n kanssa, joka oli paljon normaalia toimittajan ja lähteen välistä suhdetta syvempi. Heihin viitataan Virastossa ”tunnettuina kätyreinä”, ja heitä pystyttiin käyttämään ainoastaan erilaisten salatehtävien suorittamiseen; heitä pidettiin vastaanottavaisena Viraston näkökulmalle eri aiheisiin. Kolme kaikkein tunnetuinta kolumnistia, joilla tällaiset suhteet oli, olivat C.L. Sulzberger New York Timesista, Joseph Alsop, sekä edesmennyt Stewart Alsop, jonka kolumni ilmestyi New York Herald‑Tribunessa, Saturday Evening Postissa ja Newsweekissa. CIA-tiedoissa oli raportteja tietyistä tehtävistä, joita kaikki kolme olivat tehneet. Sulzberger edelleen oli aktiivinen kätyri Virastolle. Erään ylemmän CIA-viranomaisen mukaan, “Nuori Cy Sulzberger oli käyttökelpoinen…. Hän allekirjoitti salassapitosopimuksen koska me annoimme hänelle salaista informaatiota… Oli vaihdantaa, annettiin ja otettiin. Me sanoimme ‘Haluaisimme tietää tämän; jos me kerromme sinulle tämän, pääsisitkö käsiksi sellaiseen ja tällaiseen?’ Johtuen hänen pääsystään Eurooppaan, hän oli avoin kirja. Me pyysimme häntä ainoastaan raportoimaan: ‘Mitä se-ja-se sanoi, miltä hän näytti, oliko hän terve?’ Hän oli erittäin innokas, hän rakasti yhteistyötä.” Eräässä tapauksessa usean CIA-viranomaisen mukaan Sulzbergerille annettiin Viraston briiffauspaperi, jonka kolumnisti kirjoitti melkein sanasta sanaan Timesiin. “Cy tuli ja sanoi, ‘Meinasin tehdä jutun, onko teillä antaa taustoja?’”, CIA-viranomainen sanoi. “Me annoimme sen Cy:lle taustatietoina ja Cy antoi sen painettavaksi ja oli laittanut oman nimensä siihen.” Sulzberger kieltää tällaisen tapahtuneen. “Potaskaa”, hän sanoi.

Sulzberger väittää, ettei hänelle koskaan oltu annettu muodollisesti “tehtävää” Virastolta ja että hän “ei koskaan jäisi kiinni kuumotusbisneksestä. Suhteeni olivat täysin epämuodolliset — minulla oli monia hyviä ystäviä”, hän sanoo. “Olen varma että he pitävät minua kätyrinä. He voivat kysyä kysymyksiä minulta. He saavat selville menetkö Sloboviaan ja he sanovat, ‘Voimmeko puhua kanssasi kun palaat?’ … Tai he haluavat tietää onko Ruritanian hallituksessa psoriaasista. Mutta en koskaan ottanut toimeksiantoja heiltä…. Olen tuntenut Wisnerin hyvin, ja Helmsin ja jopa McConen (entinen CIA-johtaja John McCone) jonka kanssa pelasin ennen golfia. Mutta he olisivat joutuneet olemaan todella hienovaraisia jos olisivat halunneet käyttää minua.”

Sulzberger sanoo, että häntä pyydettiin kirjoittamaan salassapitosopimus 1950-luvulla. “Joku kaveri tuli ja sanoi, ‘Olet vastuullinen toimittaja ja me haluamme sinun kirjoittavan tämän jos haluat että näytämme sinulle yhtään mitään salaista.’ Sanoin etten halua sitoutua ja sanoin heille, ‘Menkää setäni luokse (Arthur Hays Sulzberger, silloinen New York Timesin julkaisija) ja jos hän sanoo että kirjoittaa, niin silloin kirjoitan.’” Hänen setänsä kirjoitti sellaisen sopimuksen, Sulzberger sanoo, ja hänestä hän kirjoitti myös, vaikka hän ei ole varma. “En tiedä, kakskyt-jotain vuotta on pitkä aika.” Hän kuvasi koko kysymystä “kuplana ammeessa.”

Stewart Alsopin suhde Virastoon oli paljon laajempi kuin Sulzbergerin. Eräs viranomainen, joka palveli korkeimmilla CIA:n tasoilla, sanoi suoraan: “Stew Alsop oli CIA-agentti.” Yhtä korkea-arvoinen viranomainen kieltäytyi määrittelemästä Alsopin suhdetta Virastoon muuten kuin sanomalla, että se oli muodollinen. Toiset lähteet sanovat, että Alsop oli erityisen paljon avuksi Virastolle puhuttaessa ulkomaisista hallituksista — kysymällä kysymyksiä, joihin CIA halusi vastauksia, kylvämällä väärää informaatiota, joka oli eduksi Amerikan politiikalle, arvioimalla mahdollisuuksia CIA-rektytoinnille hyväasemaisten ulkomaalaisten keskuudessa.

“Absoluuttista höpöhöpöä”, sanoi Joseph Alsop siitä, että hänen veljensä olisi CIA-agentti. “Minä olin läheisempi Virastolle kuin Stew oli, vaikka Stew oli erittäin läheinen. Voin sanoa, että hän teki joitain keikkoja — hän teki oikein amerikkalaisena… (CIA:n) perustajajäsenet olivat läheisiä ystäviämme.  Dick Bissell (entinen CIA-varajohtaja) oli vanhin ystäväni lapsuudesta. Se oli sosiaalinen juttu. En koskaan saanut dollariakaan, en koskaan kirjoittanut salassapitosopimusta. Minun ei tarvinnut… Olen tehnyt nuo asiat heille, kun pidin sitä oikeana asiana tehdä. Nimitän sitä kansalaisvelvollisuudekseni.”

Alsop suostui puhumaan myös virallisesti kahdesta tekemästään keikasta: vierailu Laosiin vuonna 1952 Frank Wisnerin pyynnöstä, jonka mielestä toiset amerikkalaistoimittajat käyttivät antiamerikkalaisia lähteitä siellä tapahtuvista kansannousuista; ja vierailu Filippiineillä vuonna 1953 kun CIA:n mielestä hänen läsnäolonsa siellä vaikuttaisi vaalitulokseen. “Des FitzGerald halusi minun lähtevän”, Alsop muistelee. “Olisi vähemmän todennäköistä, että [Ramon Magsaysayn vastustajat] kaappaisivat vaalit jos koko maailman silmät katsoisivat sinne. Pysyin suurlähettilään seurassa ja kirjoitin siitä mitä tapahtui.”

Alsopin mielestä Virasto ei koskaan manipuloinut häntä. “Ei voinut sitoutua niin että heillä olisi jotain otetta”, hän sanoi. “Mutta se mitä kirjoitin oli totta. Halusin faktat. Jos joku Virastossa oli väärässä, lakkasin puhumasta hänelle — he olivat antaneet vääriä infoja.” Erään kerran Alsopin mukaan Richard Helms oli antanut luvan Viraston analyyttisen siiven johtajalle antaa Alsopille informaatiota Neuvostoliiton armeijan läsnäolosta Kiinan rajalla. “Viraston analyyttinen puoli oli täysin väärässä Vietnamin sodasta — he luulivat ettei sitä voitaisi voittaa”, Alsop sanoo. “Ja he olivat väärässä neuvostojoukkojen kerääntymisestä. Lopetin puhumasta heille.” Nykyään, hän sanoo, “Ihmiset alalla olisivat suunniltaan sellaisista vihjailuista joita minulle tehtiin. Heidän ei tulisi olla. CIA ei avannut itseään kaikille ihmisille, joihin he eivät luottaneet. Stewiin ja minuun luotettiin, ja olen ylpeä siitä.”

PIMEÄT YKSITYISKOHDAT CIA:N HENKILÖSUHTEISTA ja uutistoimistoista alkoivat vuotaa vuonna 1973 kun ensi kerran paljastettiin, että CIA oli, ajoittain, käyttänyt toimittajia. Nuo raportit, yhdistettynä uuteen informaatioon, toimivat caseina Viraston journalistien käytöstä tiedustelutarkoituksiin. Niihin kuului:

New York Times. Viraston suhde Timesiin oli eittämättä sen kaikkein arvokkain, CIA-viranomaisten mukaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1966 arviolta kymmenen CIA-työntekijää sai Timesilta peitteen sanomalehden julkaisijalta Arthur Hays Sulzbergerilta. Peitejärjestelyt olivat osa yleistä Timesin politiikkaa — jonka Sulzberger oli vehkeillyt — auttamaan CIA:ta aina kuin vain mahdollista.

Sulzberger oli erityisen läheinen Allen Dullesin kanssa. “Tuon tason kontaktissa herra puhui toiselle”, sanoi korkean tason CIA-viranomainen, joka oli läsnä joissain keskusteluissa. “Oli puitesopimus, että me auttaisimme toisiamme. Kysymys peitteestä tuli esiin useissa tapauksissa. Sovittiin, että alaiset hoitaisivat varsinaiset järjestelyt… Herrat eivät halunneet tietää yksityiskohtia; he halusivat uskottavan kiistettävyyden.”

Vanhempi CIA-viranomainen, joka kävi läpi osaa Viraston tiedoista koskien toimittajia kahden tunnin ajan syyskuun 15. päivä 1977 sanoi löytäneensä dokumentaatiota viidestä tapauksesta, joissa Times oli tarjonnut peitteen CIA-työntekijöille vuosina 1954-1962. Jokaisessa tapauksessa hän sanoi, että järjestelyt oli hoitanut Timesin johto; dokumentit sisälsivät standardia Viraston kieltä ”näyttäen että tämän oli tarkastanut New York Timesin korkein johto”, sanoi viranomainen. Dokumentit eivät maininneet kuitenkaan Sulzbergerin nimeä — ainoastaan ne alaiset, joiden identifioinnista viranomaiset kieltäytyivät.

CIA-työntekijät, jotka saivat Timesin CV-merkinnän, esiintyivät roikkujina lehdelle ulkomailla ja työskentelivät Timesin henkilöstön jäseninä sen ulkomaan toimistoilla. Suurin osa oli amerikkalaisia; kaksi tai kolme oli ulkomaalaisia.

CIA-viranomaiset mainitsivat kaksi syytä sille, miksi Viraston työsuhde Timesin kanssa oli läheisempi ja laajempi kuin minkään muun sanomalehden: se, että Times piti suurinta ulkomaantoimistoa amerikkalaisessa lehdistössä; ja läheiset suhteet niiden kanssa jotka pyörittivät molempia instituutioita.

Sulzberger informoi useita toimittajia ja päätoimittajia hänen yleisestä yhteistyöpolitiikastaan Viraston kanssa. “Me olimme yhteydessä heihin — he puhuivat meille ja jotkut tekivät yhteistyötä”, CIA-viranomainen kertoo. Yhteistyöhön kuului yleensä informaation vaihtoa ja agenttiehdokkaiden ”spottaamista” ulkomaalaisten joukosta.

Arthur Hays Sulzberger allekirjoitti salassapitosopimuksen CIA:n kanssa 1950-luvulla CIA-viranomaisten mukaan — fakta, jonka hänen veljenpoikansa C.L. Sulzberger on vahvistanut. Kuitenkin sopimuksen tarkoituksesta esiintyy vaihelevia tulkintoja: C.L. Sulzberger sanoo ettei se ollut enempää kuin lupaus olla paljastamatta salaista tietoa, joka julkaisijalle on annettu. Jotkut Viraston henkilöt tukevat tuota kantaa. Toiset Viraston henkilöt ovat sitä mieltä, että sopimus edusti lupausta olla koskaan paljastamatta Timesin yhteistyötä CIA:n kanssa, erityisesti niitä jotka olivat peitetoiminnassa mukana. Ja sitten on niitä, jotka huomauttavat, että johtuen kaikkien peitejärjestelyjen salaisuudesta, salassapitosopimus pätisi heihin automaattisesti.

Yritykset selvittää ketkä henkilöt Timesin organisaatiossa oikeasti käytännössä järjestelivät CV-merkintöjä CIA-henkilöstölle ovat epäonnistuneet. Kirjeessä toimittaja Stuart Loorylle vuonna 1974 Turner Cadedge, Timesin päätoimittaja vuosina 1951-1964, kirjoitti että CIA:n lähestymisille oltiin viitattu kintaalla lehdessä. ”En tiennyt mitään CIA:n mukanaolosta… mistään ulkomaankirjeenvaihtajista New York Timesissa. Monta kertaa kuulin CIA:n lähestymisistä työntekijöitämme kohtaan, pyrkien käyttämään etuoikeuksiaan, kontaktejaan, koskemattomuuttaan ja, sanoisinko, parempaa tietoa surullisesta vakoilu- ja tiedustelubisneksestä. Jos kukaan heistä lankesi tarjouksiin lahjoista tai käteisestä, en ole siitä tietoinen. Toistuvasti CIA ja muut hyshys-lafkat pyrkivät järjestämään ‘yhteistyötä’ jopa Timesin johdon kanssa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta me aina vastustimme. Motiivimme oli uskottavuutemme suojeleminen.”

Wayne Phillipsin, Timesin entinen toimittaja, mukaan CIA mainitsi Arthur Hays Sulzbergerin nimen kun se yritti rekrytoida hänestä peiteoperatiivia vuonna 1952, kun hän opiskeli Columbia Universityn Venäjän instituutissa. Phillips sanoo, että virasto sanoi hänelle että CIA:lla oli “työjärjestely” julkaisijan kanssa, jossa toisia toimittajia ulkomailla oli sijoitettu Viraston palkkalistoille. Phillips, joka pysy Timesilla vuoteen 1961 asti, myöhemmin sai CIA-dokumentit itselleen FOIA-tietopyyntönä, mistä käy ilmi, että Virasto aikoi tehdä hänestä salaisen “lähteen” jota käyttää ulkomailla.

Tammikuun 31. päivänä 1976 Times julkaisi lyhyen jutun, jossa kuvataan CIA:n aikomusta rekrytoida Phillips. Siinä lainattiin Arthur Ochs Sulzbergeria, nykyistä julkaisijaa, seuraavasti: “En koskaan ollut kuullut, että Timesiä oltaisiin lähestytty, en julkaisijana eikä edesmenneen Sulzbergerin poikana.” Timesin juttu, jonka oli kirjoittanut John M. Crewdson, myös raportoi että Arthur Hays Sulzberger sanoi nimettömälle entiselle kirjeenvaihtajalle, että CIA saattaisi lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli saapunut uuteen kohteeseen ulkomailla. Sulzberger sanoi hänelle, että hänen ei ollut “mikään pakko suostua”, juttu kertoo, ja ett julkaisija itse olisi “onnellisempi” jos hän kieltäytyisi. “Mutta hän jätti valinnan minulle”, Times lainasi entisen toimittajan sanomisia. “Viesti oli, että jos oikeasti haluaisin tehdä niin, ookoo, mutta hän ei pitänyt sitä asianmukaisena Timesin kirjeenvaihtajalle.”

C.L. Sulzberger sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ollut tietoa kenestäkään CIA:n työntekijästä, joka olisi käyttänyt Timesia peitteenä, tai lehden toimittajista jotka olisivat aktiivisesti työskennelleet Virastolle. Hän oli lehden ulkomaantoimituksen johtaja vuosina 1944-1954 ja ilmaisi epäilyksensä siitä että hänen setänsä olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt. Tyypillisempää edesmenneelle julkaisijalle oli Sulzbergerin lupaus, jonka hän oli tehnyt Allen Dullesin veljelle John Fosterille, silloiselle ulkoministerille, että yksikään Timesin työntekijä ei saisi lupaa hyväksyä kutsua vierailla Kiinan kansantasavallassa ilman John Foster Dullesin hyväksyntää. Sellainen kutsu tehtiin julkaisijan veljenpojalle 1950-luvulla; Arthur Sulzberger kielsi häntä hyväksymästä sitä. “Se oli 17 vuotta ennen kuin toinen Timesin kirjeenvaihtaja sai kutsun,” C.L. Sulzberger muistelee.

■ Columbia Broadcasting System. CBS oli kiistämättä CIA:n arvokkain televisiokätyri. CBS:n johtaja William Paley ja Allen Dulles olivat mukavassa työ- ja sosiaalisessa suhteessa. Vuosien mittaan kanava tarjosi peitteen CIA-työntekijöille, mm. ainakin yhdelle hyvin tunnetulle ulkomaankirjeenvaihtajalle sekä useille roikkujille; se tarjosi uutiskuvaa CIA:lle [3]; perusti muodollisen kommunikaatiokanavan Washingtonin toimiston johtajan ja Viraston välille; antoi Virastolle pääsyn CBS:n uutisfilmikirjastoon; ja salli CIA:n monitoroida CBS:n kirjeenvaihtajien Washingtonin ja New Yorkin toimituksille tekemiä juttuja. Kerran vuodessa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa CBS:n kirjeenvaihtajat liittyivät CIA-hierarkian joukkoon yksityisille illallisille ja briiffauksiin.

CBS-CIA -järjestelyjen yksityiskohdat hoiteli Dullesin ja Paleyn alaiset. “Yrityksen johto ei halua saada tietää yksityiskohtia, eikä myöskään CIA:n johtaja”, sanoi CIA-viranomainen. “Molemmat nimittävät apulaisia, jotka hoitavat homman. Se pitää heidät taistelun yläpuolella.” Tri. Frank Stanton, kanavan johtaja 25 vuoden ajan, oli tietoinen Paleyn tekemistä yleisistä järjestelyistä Dullesin kanssa — mm. peitetoiminnasta, CIA-viranomaisten mukaan. Stanton sanoi haastattelussa viime vuonna, että hän ei muistanut yhtään peitejärjestelyä. Mutta Paleyn Virastolle nimittämä kontakti oli Sig Mickelson, CBS Newsin johtaja vuosina 1954-1961. Erään kerran Mickelsonin mukaan hän valitti Stantonille siitä, että hän joutui käyttämään kolikkopuhelinta soittaakseen CIA:lle, ja Stanton ehdotti, että he asentaisivat yksityislinjan, joka ohitaisi CBS:n vaihteen. Mickelsonin mukaan he tekivät niin. Mickelson on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn johtaja, jotka molemmat kytkettiin CIA:han vuosien ajan.

Vuonna 1976 CBS Newsin johtaja Richard Salant komensi talon sisäisen tutkinnan TV-kanavan toiminnasta CIA:n kanssa. Robert Scheer paljasti eräitä sen löydöksistä Los Angeles Timesissa. Mutta Salantin raportti ei mainitse joitain hänen omista tekemisistään Viraston kanssa, mikä jatkui 1970-luvulle.

Salantin kaksi tutkijaa löysivät monia yksityiskohtia CBS-CIA -suhteesta Mickelsonin tiedoista. Dokumentteihin kuuluu mm. syyskuun 13. päivän 1957 muistio Mickelsonille Ted Koopilta,CBS Newsin Washingtonin toimituksen johtajalta vuosina 1948-1961. Se kuvaa Koopin saamaa puhelinsoittoa eversti Stanley Groganilta CIA:lta, ”Grogan soitti ja sanoi, että Reeves (J.B. Love Reeves, toinen CIA-viranomainen) menee New Yorkiin vastaamaan CIA-toimistosta siellä ja soittaa sinulle ja joillekin suojateillesi. Grogan sanoo, että normaali toiminta jatkuu CBS Newsin Washingtonin toimiston kautta.” Salantin raportissa lukee myös: ”Lisätutkimukset Mickelsonin tiedoista paljastavat joitain yksityiskohtia CIA:n ja CBS Newsin välillä… Kaksi tämän suhteen keskeistä henkilöä olivat Mickelson ja Koop… Pääaktiviteetti oli ilmeisesti CBS-uutisfilmien tarjoaminen CIA:lle… Lisäksi oli viitteitä siitä, että vuosina 1964-1971 CBS:n uutisfilmikirjasto tarjosi filmimateriaalia CIA:lle Koopin johdolla… [4] Mickelsonin tietojen muistiinpanoista käy ilmi, että CIA käytti CBS:n filmejä koulutukseen… Kaikki yllämainitut Mickelsonin aktiviteetit hoidettiin luottamuksellisesti ilman, että Central Intelligence Agencya mainittiin sanallakaan. Filmin lähetettiin henkilöille postilaatikkonumeroihin, ja niistä maksettiin henkilökohtaisin shekein, ei valtion shekein.” Mickelson myös monesti lähetti CIA:lle CBS:n sisäisen uutiskirjeen, raportti kertoo.

Salantin tutkimukset johtivat hänet toteamaan, että Frank Kearns, CBS-TV:n toimittaja vuosina 1958-1971, ”oli CIA-kaveri, joka pääsi palkkalistoille jotenkin jonkun CBS:llä toimineen CIA-kontaktin kautta.” Kearns ja Auston Goodrich, CBS:n roikkuja, olivat peitetyöntekijöitä CIA:lta, jotka oltiin palkattu Paleyn hyväksymin järjestelyin.

Paleyn edustaja kiisti raportin, jonka entinen CBS-kirjeenvaihtaja Daniel Schorr oli esittänyt, että Mickelson ja hän olisivat keskustelleen Goodrichin CIA-statuksesta tapaamisessa kahden Viraston edustajan välillä vuonna 1954. Paleyn edustaja väitti, että Paley ei tiennyt siitä, että Goodrich oli työskennellyt CIA:lle. ”Kun minä aloitin hommat, Paley sanoi minulle, että käynnissä oli jatkuva suhde CIA:han”, Mickelson sanoi eräässä haastattelussa. ”Hän esitteli minut kahdelle agentille, joiden hän sanoi pitävän yhteyttä. Me kaikki keskustelimme Goodrichin tilanteesta ja filmijärjestelyistä. Oletin, että tämä oli normaalia tuohon aikaan. Tämä oli pahimman kylmän sodan aikaan, ja oletin että viestintämedian piti tehdä yhteistyötä — vaikka Goodrichin asia oli uhkaava.

CBS:n päämajassa New Yorkissa Paleyn yhteistyö CIA:n kanssa oli itsestäänselvyys monille uutistoimittajille ja johtajille, huolimatta asian kiistämisestä. 76-vuotiasta Paley’a ei Salantin tutkijat haastatelleet. ”Se ei auttaisi mitään”, sanoi eräs CBS-johtaja. ”Se on ainoa asia jossa hänen muistinsa ei toimi.”

Salant keskusteli omista kontakteistaan CIA:lla, ja sitä että hän jatkoi monien edeltäjiensä käytäntöjä, eräässä haastattlussa toimittajan kanssa. Hänen mukaansa kontaktit alkoivat helmikuussa 1961, ”kun sain puhelinsoiton CIA-mieheltä, joka sanoi että hänellä on työsuhde Sig Mickelsoniin. Mies sanoi, että ’Pomosi tietää kaiken siitä’.” Salantin mukaan CIA-edustaja pyysi, että CBS jatkaisi editoimattomien uutisfilmien antamista Virastolle ja antaisi Viraston edustajien edelleen kysellä heidän toimittajiltaan asioita. Salant sanoi, ”Sanoin ei toimittajille puhumiseen, ja annoin heidän nähdä uutisfilmit. Tätä kesti vuosia — 70-luvun alkuun.”

Vuosina 1964 ja 1965 Salant palveli supersalaisessa CIA-iskuryhmässä, joka tutki menetelmiä lähettää amerikkalaisia propagandaohjelmia Kiinan kansantasavaltaan. Toiset neljän miehen tutkimusryhmän jäsenet olivat Zbigniew Brzezinski, silloinen Columbia Universityn professori; William Griffith, silloinen valtiotieteen professori Massachusetts Institute of Technologyssa, ja John Haves, silloinen Washington Post Companyn radio-TV:n varajohtaja [5]. Valtion pääedustajat projektissa olivat  Cord Meyer CIA:sta; McGeorge Bundy, silloinen presidentin kansallisen turvallisuuden erikoisavustaja; Leonard Marks, USIAn silloinen johtaja; ja Bill Moyers, silloinen presidentti Lyndon Johnsonin avustaja ja nykyinen CBS:n kirjeenvaihtaja.

Salantin mukanaolo projektissa alkoi puhelinsoitolla Leonard Marksilta, ”joka sanoi minulle, että Valkoinen talo halusi muodostaa neljän ihmisen komitean tutkimaan Yhdysvaltain ulkomaanlähetyksiä Rautaesiripun taakse.” Kun Salant saapui Washingtonin ensimmäiseen tapaamiseen, hänelle sanottiin, että projekti oli CIA:n sponsoroima. ”Sen tarkoitus”, hän sanoi, ”oli määrittää miten parhaalla tavalla järjestää lyhytaaltolähetykset Punaiseen Kiinaan.” Mukana oli CIA-virkamies Paul Henzie, ja neljän komitea matkasi ympäri maailman tutkimassa Voice of American, Armed Forces Radion, Radio Free Europen ja Radio Libertyn pyörittämiä laitoksia, jotka olivat CIA:n pyörittämiä operaatioita tuohon aikaan. Yli vuoden tutkimusten jälkeen he jättivät raportin Moyersille, jossa suositeltiin, että valtio perustaisi TV-lähettämön, jota Voice of America pyörittäisi, ja se lähettäisi lähetyksiä Kiinan kansantasavaltaan. Salan oli vetänyt kaksi kierrosta CBS Newsin johtajana, vuosina 1961-64 ja vuodesta 1966 eteenpäin. Kiina-projektin aikaan hän oli CBS-johtaja.

■ Time ja Newsweek –lehdet. CIA:n ja senaatin lähteiden mukaan Viraston tiedoissa on kirjoitettuja sopimuksia entisten ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien kanssa molempiin viikoittain ilmestyviin uutisjulkaisuihin. Samat lähteet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA lopettanut kaikki toimintansa henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät näille lehdille. Allen Dulles usein hengaili hyvän ystävänsä, edesmenneen Henry Lucen kanssa, joka on perustanut Time ja Life -lehdet, joka salli tiettyjen työntekijöidensä työskennellä Virastolle ja salli työn ja CV-merkintöjen tarjoamisen toisille CIA-operatiiveille, joilta puuttui toimittajakokemusta.

Usean vuoden ajan Lucen henkilökohtainen CIA-lähettiläs oli C.D. Jackson, Time Inc.:n varajohtaja, joka oli Lifen julkaisija vuodesta 1960 hänen kuolemaansa asti vuonna 1964. Kun Timen johtaja Jackson kirjoitti yhdessä CIA:n kanssa tutkimuksen, joka ehdotti amerikkalaisen tiedustelun uudelleenorganisointia 1950-luvun alussa, Jackson, jonka Time-Life -duunit keskeytyivät yhden vuoden ajaksi Valkoisen talon keikalla hänen avustaessaan presidentti Eisenhoweria, hyväksyi tietyt järjestelyt tarjota CIA-työntekijöille peite Time-Lifessa. Jotkut näistä järjestelyistä tehtiin Lucen vaimon, Clare Boothen, tietäessä asiasta. Toiset järjestelyt Timen peitteelle Lucen kanssa töitä tehneiden CIA-viranomaisten mukaan tehtiin Hedley Donovanin, nykyisen Time Inc.:n päätoimittajan, tietäessä asiasta. Donovan, joka otti päätoimituksen haltiin kaikissa Timen julkaisuissa vuonna 1959, kiisti puhelinhaastattelussa sen, että hän olisi tiennyt mitään sellaisista järjestelyistä. ”Minua ei koskaan lähestynyt kukaan ja olisin yllättynyt jos Luce olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt”, Donovan sanoi. ”Lucella oli erittäin tiukka mielipide journalismin ja valtion toiminnan välisestä erosta.”

1950-luvulta 1960-luvun alkuun Timen ulkomaankirjeenvaihtajat osallistuivat CIA:n ”briiffausillallisiin”, jotka olivat samanlaisia kuin mitä CIA piti CBS:lle. Ja Luce, CIA-viranomaisten mukaan, toistuvasti briiffasi Dullesia tai jotain muuta Viraston korkeaa virkamiestä hänen palatessaan hänen useilta ulkomaanmatkoiltaan. Luce ja miehet, jotka pyörittivät hänen lehtiään 1950- ja 60-luvuilla, rohkaisivat ulkomaankirjeenvaihtajia antamaan apua CIA:lle, erityisesti informaatiota joka voisi olla hyödyllistä Virastolle tiedustelutarkoituksissa tai ulkomaalaisten rekrytoinnissa.

Newsweekissa Viraston lähteiden mukaan CIA käytti useiden ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien palveluita järjestelyiden kautta, jotka vanhempi päätoimittaja lehdessä oli hyväksynyt. Newsweekin roikkuja Roomassa 50-luvun puolivälissä ei paljoa salaillut sitä, että hän oli töissä CIA:lle. Malcolm Muir, Newsweekin päätoimittaja sen perustamisesta 1937 sen myyntiin Washington Post Companylle vuonna 1961 asti sanoi haastattelussa, että hänen toimintansa CIA:n kanssa rajoittui yksityisiin briiffauksiin, joita hän piti Allen Dullesille hänen ulkomaanmatkojensa jälkeen, sekä hänen hyväksymiinsä järjestelyihin, joissa Virasto kuulusteli Newsweekin kirjeenvaihtajia. Hän sanoi, että hän ei koskaan tarjonnut peitettä CIA-operatiiveille, mutta että toiset korkeilla paikoilla Newsweekin organisaatiossa ovat saattaneet tehdä niin ilman hänen tietoaan.

”Olisin luullut, että olisi ollut roikkujia, jotka olivat agentteja, mutta en tiennyt keitä he olivat”, sanoi Muir. ”Mielestäni niihin aikoihin CIA piti varsin läheistä yhteyttä vastuullisiin toimittajiin. Aina kun kuulin jotain, joka olisi mielestäni voinut kiinnostaa Allen Dullesia, soitin hänelle… Kerran hän nimitti erään CIA-miehen olemaan yhteyksissä toimittajiimme, henkilö jonka tunsin mutta jonka nimeä en muista. Minulla oli useita ystäviä Allen Dullein organisaatiossa.” Muir sanoi, että Harry Kern, Newsweekin ulkomaanpäätoimittaja vuosina 1945-1956 ja lehden samanaikainen Washingtonin toimituksen johtaja Ernest K. Lindley ”tasaisesti juttelivat eri CIA-henkilöille”.

”Parhaan tietoni mukaan”, sanoi Kern, ”kukaan Newsweekissa ei työskennellyt CIA:lle… Epämuodollisia suhteita oli kyllä. Miksi kukaan olisi allekirjoittanut mitään? Se minkä me tiesimme, me kerroimme CIA:lle ja ulkoministeriölle… Kun minä menin Washingtoniin, puhuin Fosterille tai Allen Dullesille siitä mitä tapahtui. … Meistä se oli ihailtavaa siihen aikaan. Me olimme kaikki samalla puolella.” CIA-viranomaiset sanovat, että Kernin tekemiset Viraston kanssa olivat laajat. Vuonna 1956 hän lähti Newsweekista pyörittämään Foreign Reportsia, Washingtonissa sijatsevaa uutiskirjettä, jonka tilaajista Kern ei suostu puhumaan.

Ernest Lindley, joka pysyi Newsweekissa vuoteen 1961 asti, sanoi eräässä haastattelussa, että hän usein konsultoi Dullesia ja muita korkeita CIA-viranomaisia ennen ulkomaille lähtöä, ja briiffasi heitä palatessaan. ”Allen oli erittäin paljon avuksi minulle ja yritin antaa vastalahjan kun kykenin”, hän sanoi. ”Annoin hänelle mielipiteeni ihmisistä, joita olin tavannut ulkomailla. Kerran tai kaksi hän pyysi minua briiffaamaan suurta joukkoa tiedusteluihmisiä; kun palasin Aasian-Afrikan konferenssista vuonna 1955, esimerkiksi; he pääosin halusivat tietää eri ihmisistä.”

Washingtonin toimiston johtaja Lindley sanoi saaneensa tietää Malcolm Muirilta, että lehden roikkujat Kaakois-Euroopassa olivat CIA-sopimustyöntekijöitä — heille annettiin CV-merkintä johdon kanssa hoidetuin järjestelyin. ”Muistan kun se tuli esiin — oliko se hyvä vai huono idea pitää tätä henkilöä Virastosta; lopulta päätettiin, että yhteydenpitoa ei jatkettaisi”, Lindley sanoi.

Kun Washington Post Company osti Newsweekin, julkaisja Philip L. Graham sai tietoa Viraston henkilöiltä, että CIA joskus käytti lehteä peitetarkoituksiin, CIA-lähteet sanovat. ”Se oli laajalti tiedossa, että Phil Graham oli sellainen jolta saisi apua”, entinen Viraston varajohtaja sanoo. ”Frank Wisner oli hänen kanssaan tekemisissä”. Wisner, CIA:n varajohtaja vuodesta 1950 hänen vuoden 1965 itsemurhaansa asti oli Viraston ”pimeiden” operaatioiden järjestelijä, joihin kuului myös monia toimittajia. Wisner tykkäsi paukutella henkseleitään ”mahtavasta Wurlitzerista”, ihmeellisestä propagandainstrumenteista jonka hän oli rakentanut lehdistön avulla. Phil Graham oli mahdollisesti Wisnerin läheisin ystävä. Mutta Graham, joka teki itsemurhan vuonna 1963, ilmeisesti ei tiennyt mitään peitejärjestelyistä Newsweekin kanssa, CIA-lähteet sanovat.

Vuosina 1965-66 akkreditoitu Newsweekin roikkuja Kaukoidässä oli itse asiassa CIA:n sopimustyöntekijä, joka tienasi vuosittain $10,000 palkkaa Virastolta, kertoo Robert T. Wood, silloinen CIA-viranomainen Hong Kongin toimistolla. Jotkut Newsweekin kirjeenvaihtajat ja roikkujat jatkoivat salaisten yhteyksien pitoa Viraston kanssa 1970-luvulle asti, CIA-lähteet sanovat.

TietoViraston tekemisistä Washington Postin kanssa oli äärimmäisen hämärää. CIA-viranomaisten mukaan jotkut Postin roikkujat ovat olleet CIA-työntekijöitä, mutta nämä kaikki viranomaiset sanovat, etteivät he tunnet ketään Postin johdossa, joka olisi ollut tietoinen järjestelyistä.

Kaikki päätoimittajat ja vastaavat päätoimittajat Postissa vuodesta 1950 lähtien sanovat, että he eivät tienneet yhdestäkään Viraston muodollisesta suhteesta roikkujiin tai Postin työntekijöihin. ”Jos jotain tehtiin, Phil teki sen meidän tietämättämme”, sanoi eräs. Viraston virkamiehet, eivät kuitenkaan väittäneet että Postin työntekijät olisivat salaa olleet Viraston kanssa tekemisissä heidän työskennellessään lehdelle. [6]

Katharine Graham, Philip Grahamin leski ja Postin nykyinen julkaisija, sanoo että hänelle ei ole kerrottu CIA:n suhteista Postiin tai Newsweekiin. Marraskuussa 1973 rva Graham soitti William Colbylle ja kysyi oliko Postin roikkujat tai työntekijät kytköksissä CIA:han. Colby vakuutti, että yksikään työntekijä ei ollut Viraston palkkalistoilla, mutta Virasto kieltäytyi keskustelemasta roikkujien kysymyksestä.

Louisville Courier‑Journal. Joulukuusta 1964 maaliskuuhun 1965 CIA:n peiteoperatiivi nimeltään Robert H. Campbell työskenteli Courier‑Journalissa. Korkeiden CIA-lähteiden mukaan Campbell palkattiin lehteen Norman E. Isaacsin tekemin järjestelyin, joka oli silloinen Courier‑Journalin vastaava päätoimittaja. Barry Bingham Sr., silloinen lehden julkaisija, tiesi myös järjestelyistä, lähteet sanovat. Sekä Isaacs että Bingham kiistävät tietävänsä siitä, että Campbell oli tiedusteluagentti kun hänet palkattiin.

Campbellin palkkaamisen monimutkainen saaga paljastui Courier‑Journalin tarinassa, jonka on kirjoittanut James R Herzog maaliskuun 27. 1976 senaatin komitean tutkimusten aikaan. Herzogin kertomus alkaa: ”Kun 28-vuotias Robert H. Campbell palkattiin Courier‑Journalin toimittajaksi joulukuussa 1964, hän ei osannut kirjoittaa kirjoituskoneella eikä hän tiennyt paljoakaan uutisten kirjoittamisesta.” Kertomus lainaa lehden entistä vastaavaa päätoimittajaa, joka sanoo että Isaacs sanoi hänelle että Campbell palkattiin CIA:n pyynnöstä: ”Norman sanoi, että kun hän oli Washingtonissa (vuonna 1964), häntä oltiin pyydetty lounaalle joidenkin hänen ystäviensä luokse, jotka olivat töissä CIA:lle (ja että) hän halusi lähettää tämän nuoren kaverin saamaan vähän tietoa uutistoimittamisesta.” Kaikki Campbellin palkkaamisen aspektit olivat erittäin epätavallisia. Hänen taustojaan ei tarkistettu, ja hänen CV:ssään luki seuraavat asiat: ”Isaacsilla on kirjeenvaihtoa ja tutkimusta tästä miehestä” sekä ”Palkattu tilapäistyöhön — taustoja ei tarvitse tarkastaa eikä niitä ole tarkistettu.”

Campbellin journalististen kykyjen taso pysyi yhdenmukaisena koko hänen aikansa lehdessä, ”Campbellin tuottama matsku oli melkein lukemiskelvotonta”, sanoi entinen kaupunkiuutisten apulaispäätoimittaja. Eräs Campbellin suurista reportaasiprojekteista koski puisia intiaaneja. Sitä ei koskaan julkaistu. Hänen aikanaan lehdessä Campbell kävi baarissa muutaman askeleen päässä toimistosta, jossa hän ajoittain muutaman drinkin jälkeen paljasti kanssaryyppääjille olevansa CIA-työntekijä.

CIA-lähteiden mukaan Campbellin aika Courier‑Journalissa järjesteltiin tarjoamaan hänelle CV-merkintä journalistikokemuksesta, joka lisäisi uskottavuutta tulevaisuuden toimittajapeitehommissa ja opettaisi hänelle jotain sanomalehtibisneksestä.  Courier‑Journalin tutkimukset paljastivat myös, että ennen Louisvilleen tuloaan hän oli työskennellyt lyhyen aikaa Hornellille, New Yorkissa, Evening Tribunelle, jota julkaisi Freedom News, Inc. CIA-lähteet sanoivat, että Virasto oli järjestellyt tämän lehden johdon kanssa, että Campbell sai töitä. [7]

Courier‑Journalissa Campbell palkattiin Isaacsin tekemin ja Binghamin hyväksymin järjestelyin, sanovat CIA:n ja senaatin lähteet. “Me maksoimme Courier‑Journalille niin että he voisivat maksaa hänen palkkansa”, sanoi Viraston virkamies, joka oli mukana transaktiossa. Näihin väitteisiin Isaacs vastasi kirjeellä. Hän oli lähtenyt Louisvillestä Wilmingtoniin, Delawareen, johtaakseen News & Journalia. Hän sanoi: “Kaikki mitä voin sanoa, on toistaa yksinkertaista totuutta — että koskaan, ei missään olosuhteissa, tai minään aikana, en ole tietoisesti palkannut valtion agenttia. Olen myös yrittänyt kaivella muistiani, mutta Campbellin palkkaaminen oli minulle niin merkityksetön, että mitään ei muistu mieleen… Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö minua oltaisi joitu ‘jäynätä.’”. Barry Bingham Sr. sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ole muistikuvaa Campbellin palkkaamisesta ja kiisti, että hän olisi tiennyt mistään järjestelyistä lehden johdon ja CIA:n välillä. CIA-viranomaiset sanoivat, että Binghamin kontaktien avulla Courier‑Journal antoi apua Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. Courier-Journalin yksityiskohtaiset etusivun jutut Campbellin palkkaamisesta toteutti Barry Bingham Jr., joka seurasi isäänsä päätoimittajana ja lehden julkaisijana vuonna 1971. Artikkeli on ainoa suuri lehden julkaisema tutkimus omasta toiminnasta, joka tästä aiheesta on ilmestynyt. [8]

■ American Broadcasting Company ja National Broadcasting Company. CIA-viranomaisten mukaan ABC jatkoi peitteen tarjoamista 1960-luvun ajan. Yksi oli Sam Jaffe, jonka CIA-viranomaiset sanovat tehneen salaisia keikkoja Virastolle. Jaffen on tunnustettu ainoastaan tarjonneen informaatiota. Lisäksi toinen tunnettu kanavan kirjeenvaihtaja teki salaisia keikkoja Virastolle CIA-lähteiden mukaan. Senaatin kuulemisten aikaan Viraston virkamiehet korkeimmilla tasoilla toimineet virkamiehet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA:lla edelleen aktiivinen suhde ABC-kanavaan. Kaikki peitejärjestelyt tehtiin lähteiden mukaan ABC-johtajien tiedossa.

Nämä samat lähteet väittivät tietävänsä vain vähän Viraston suhteista NBC:hen, paitsi että useat kanavan ulkomaankirjeenvaihtajat tekivät keikkoja Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. ”Se oli sellainen juttu mitä ihmiset tekivät silloin”, sanoi Richard Wald, NBC Newsin johtaja vuodesta 1973 lähtien. ”En yllättyisi jos ihmiset täällä — mukaanlukien tuon ajan kirjeenvaihtajat — olisivat olleet yhteyksissä Virastoon.”

■ Copley Press, ja sen sivuliike Copley News Service. Tämän suhteen, jonka toimittajat Joe Trento ja Dave Roman paljastivat Penthouse-lehdelle, on CIA-viranomaisten mukaan sanottu olevan Viraston eräs tuottavimmista mitä tulee ”ulkopuolisen” peitteen saamiseen sen työntekijöille. Copley omistaa yhdeksän sanomalehteä Kaliforniassa ja Illinoisissa — mm.  San Diego Union ja Evening Tribune. Trento/Romanin kertomus, jota rahoitettiin tutkivan journalismin rahastosta, esittää, että ainakin 23 Copley News Servicen työntekijää teki työtä CIA:lle. ”Viraston mukanaolo Copleyn organisaatiossa on niin laajaa, että on lähes mahdotonta selvittää sitä”, sanoi CIA-viranomainen, joka kysyi suhteesta vuonna 1976. Toiset Viraston viranomaiset sanoivat, että  James S. Copley, ketjun omistaja vuoden 1973 kuolemaansa asti, henkilökohtaisesti teki suurimman osan peitejärjestelyistä CIA:lle.

Trenton ja Romanin mukaan Copley henkilökohtaisesti antoi uutispalvelunsa vapaaehtoiseksi senaikaiselle presidentti Eisenhowerille toimimaan ”silminä ja korvina” ”kommunistiuhkaa vastaan latinalaisessa ja Keski-Amerikassa” ”tiedustelupalveluillemme”. James Copley oli myös ohjaavana kätenä Inter‑American Press Associationissa, CIA:n rahoittamassa organisaatiossa, jonka jäsenistö koostui vahvasti oikeistolaisista latinalaisen Amerikan uutisten päätoimittajista.

■ Muut suuret uutisorganisaatiot. Viraston viranomaisten mukaan CIA-tiedoissa kuvataan muita peitejärjestelyitä seuraaville uutisorganisaatioille: New York Herald‑Tribune, Saturday‑Evening Post, Scripps‑Howard sanomalehdet; Hearst sanomalehdet; Seymour K. Freidin, Hearstin nykyisen Lontoon toimituksen johtaja ja entinen Herald‑Tribunen päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja, joka on tunnistettu CIA-operatiiviksi Viraston lähteissä; Associated Press; [9] United Press International; Mutual Broadcasting System; Reuters ja Miami Herald. Heraldin peitejärjestelyt, CIA-viranomaisten mukaan, olivat epätavallisia, sillä ne tehtiin “CIA:n toimistolla Miamissa, ei CIA:n päämajassa”.

“Ja tuo on vain lyhyt pätkä listaa”, CIA-hierarkiassa palvelleen sanoin. Kuten monet lähteet, tämä viranomainen sanoi, että ainoa tapa lopettaa epävarmuudet koskien toimittajien antamaa apua CIA:lle on paljastaa CIA-tiedostojen sisältö — jotain mitä melkein kaikki 35% nykyisistä ja entisistä vuoden aikana haastatelluista CIA-viranomaisista vastustaa.

Colby nuolee haavojaan

CIAN: TOIMITTAJIEN KÄYTTÖ JATKUI KÄYTÄNNÖSSÄ muuttumattomana vuoteen 1973 asti, jolloin vastauksena julkiseen paljastukseen siitä, että Virasto oli salaa käyttänyt amerikkalaistoimittajia, William Colby alkoi leikata ohjelmaa. Hänen julkisessa lausunnossaan Colby esitti kuvan siitä, että toimittajien käyttöä oltiin vähennetty ja sillä oli vähemmän painoarvoa Virastolle.

Sitten hän käynnisti sarjan toimia, joiden tarkoitus oli vakuuttaa lehdistö, kongressi ja kansa siitä, että CIA oli päässyt eroon uutisbisneksestä. Mutta Viraston virkamiesten mukaan Colby oli itse asiassa heittänyt suojaverkon hänen arvokkaan tiedustelu- ja toimittajayhteisön päälle. Hän käski alamaisiaan pitämään yllä Viraston suhteita parhaisiin toimittajakontakteihin samalla kun hän pani poikki viralliset suhteet moniin epäaktiivisiin, suhteellisen tuottamattomiin tai ainoastaan marginaalisen tärkeisiin tahoihin. Colbyn käskystä viraston tietoja läpikäydessään viranomaiset saivat selville, että monet toimittajat eivät tehneet mitään hyödyllistä CIA:lle vuosiin. Sellaiset suhteet, joita mahdollisesti oli satoja, lopetettiin vuosien 1973-1976 välillä.

Sillä aikaa tärkeät CIA-operatiivit, jotka oli sijoitettu joidenkin suurten sanomalehtien ja TV-kanavien toimituksiin saivat potkut ja muuttuivat roikkujiksi tai freelancereiksi, mikä näin mahdollisti Colbyn vakuuttaa huolestuneille päätoimittajille, että heidän toimituksissaan ei ollut CIA-työntekijöitä. Colby myös pelkäsi, että jotkut arvokkaat roikkujaoperatiivit saattaisivat paljastua jos Viraston suhteiden syynäämistä journalisteihin jatkettaisiin.

Jotkut näistä henkilöistä saivat uudet tehtävät niinkutsutuissa omissa julkaisuissa — ulkomaan julkaisuissa ja TV-yhtiöissä, jotka salaa olivat CIA:n rahoittamia ja työllistämiä. Toiset journalistit, jotka olivat allekirjoittaneet muodollisen sopimuksen CIA:n kanssa — mikä teki heistä viraston työntekijän — vapautettiin palveluksesta, ja heitä pyydettiin jatkamaan työntekoa vähemmän muodollisten järjestelyjen alaisuudessa.

Marraskuussa 1973 monien tällaisten muutosten jälkeen Colby kertoi New York Timesin ja Washington Starin toimittajille ja päätoimittajille, että Virastolla oli ”noin kolme tusinaa” amerikkalaisia uutistoimittajia ”CIA:n palkkalistoilla”, mm. viisi jotka työskentelivät ”yleisissä uutisorganisaatioissa”. Kuitenkin vaikka senaatin tiedustelukomitea piti kuulemisensa vuonna 1976, erään korkean tahon CIA-lähteen mukaan CIA jatkoi sen yhteydenpitoa 75-90:n kaikensorttisiin journalisteihin — johtajiin, toimittajiin, roikkujiin, valokuvaajiin, kolumnisteihin, toimiston tiskinpitäjiin ja TV-kuvausryhmien jäseniin. Yli puolet näistä oli siirretty pois CIA:n palkkalistoilta, mutta he olivat silti salassapitosopimuksen velvoittamia. Edustajainhuoneen tiedustelukomitean, jota veti edustaja Otis Pike, julkaisemattoman raportin mukaan ainakin 15 uutisorganisaatiota edelleen tarjosi peitteitä CIA-operatiiveille vuonna 1976.

Colby, joka oli rakentanut maineensa eräänä kaikkein kyvykkäimmistä peitetoiminnan taktikoijista CIA:n historiassa, oli itse pyörittänyt journalisteja salaisissa operaatioissa ennen johtajaksi ryhtymistään vuonna 1973. Mutta jopa hänestä sanoivat hänen lähimmät tuttavansa, että hän oli järkyttynyt siitä miten laajamittaisesti ja hänen mielestään harkitsemattomasti Virasto oli jatkuvasti käyttänyt toimittajia silloin kun hän astui johtajan pestiin. “Liian hyvämaineista”, johtaja usein sanoi eräille henkilöille ja uutisorganisaatioille, jotka silloin työskentelivät CIA:lle. Toiset Virastossa viittaavat heidän parhaiten tunnettuihin journalistikätyreihinsä “brändiniminä.”

“Colbyn huoli oli, että hän saattaisi menettää resurssin kokonaan ellemme olisi hieman enemmän varovaisia siitä keitä me käytimme ja miten hankimme heidät”, selitti eräs entinen varajohtaja. Colbyn senjälkeisten toimien tarkoitus oli siirtää Viraston kytkökset pois niinkutsutuista “suurista” ja keskittyä sen sijaan pieniin sanomalehtitoimitusketjuihin, TV-ryhmiin ja sellaisiin erikoisjulkaisuihin kuten kauppalehtiin ja uutiskirjeisiin.

William Colby
William Colby

Colbyn lähdettyä Virastosta tammikuun 28. päivä 1976 hänen jälkeensä ohjat otti George Bush, ja CIA julisti uuden politiikan: “Voimassa välittömästi, CIA ei aio solmia sopimuksia tai maksaa yhdellekään täysipäiväiselle tai osa-aikaiselle uutistoimittajalle, joka on akkreditoitu yhteenkään Yhdysvaltain uutistoimistoon, sanomalehteen, viikkolehteen, radio- tai televisiokanavaan tai -verkostoon”. Tämän julistuksen aikaan Virasto tunnusti, että politiikka johtaisi sopimuksen irtisanomiseen vajaa puolessa 50:stä journalistista, jotka edelleen olivat Viraston kanssa tekemisissä. Ilmoituksen teksti huomautti, että CIA haluaisi ”toivottaa tervetulleeksi” vapaaehtoisen, palkattoman yhteistyön journalistien kanssa. Näin monet suhteet pysyivät sellaisinaan.

Viraston haluttomuus lopettaa journalistien käyttöä ja sen jatkuvat suhteet eräiden uutispomojen kanssa olivat suurelta osin kahden tiedustelupelin kahden perusfaktan tulosta: journalistipeite on ideaali johtuen toimittajan työn tutkivasta luonteeta; ja monet toisista institutionaalisten peitteiden lähteistä CIA oli evännyt viime vuosina firmoilta, säätiöiltä ja koulutusinstituutioilta, jotka kerran tekivät Viraston kanssa yhteistyötä.

“On vaikeaa pyörittää salaista virastoa tässä maassa”, selitti korkean tason CIA-viranomainen. “Me olemme ambivalentteja tiedustelun suhteen. Ulkomaille tarvitsemme peitteitä. Mutta me olemme taistelleet suojan löytämisen ja sen antamisen puolesta. Rauhanturvajoukot ovat pois kysymyksestä, kuten on myös USIA, säätiöt ja vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet poissa kysymyksestä vuodesta ’67 lähtien, ja Fulbrightien (Fulbright-tutkijat) suhteen olemme itse asettaneet kiellon. Jos haluaa ottaa amerikkalaisen yhteiskunnan ja laittaa vierekkäin ne jotka voisivat tehdä CIA:lle töitä ja jotka eivät, siinä on tosi vähän potentiaalia. Edes ulkoasiainministeriö ei halua meitä. Joten mihin hittoon sitä menee? Bisnes on kivaa, mutta lehdistö on luonnollinen. Yksi journalisti on 20 agentin arvoinen. Hänellä on pääsy, kyky kysyä kysymyksiä ilman, että hän herättää epäilyä.”

Churchin komitean rooli

HUOLIMATTA NÄYTÖSTÄ KOSKIEN CIA:N LAAJALLE LEVINNYTTÄ journalistien käyttöä, senaatin tiedustelukomitea ja sen työntekijät päättivät olla kyselemättä yhdeltäkään toimittajalta, päätoimittajalta, julkaisijalta tai TV-pomolta joiden suhteet Virastoon on kirjattu CIA-tietoihin.

Senaatin ja Viraston lähteiden mukaan journalistien käyttö oli yksi kahdesta tutkimusalueesta, joilla CIA meni uskomattoman pitkälle. Toinen oli Viraston jatkuva ja laajamittainen akateemikkojen käyttö rekrytointi- ja tiedonkeräystarkoituksiin.

Molemmissa tapauksissa lähteiden mukaan entiset johtajat Colby ja Bush ja CIA:n erikoisneuvonantaja Mitchell Rogovin kykenivät vakuuttamaan keskeiset komitean jäsenet siitä, että täysi tutkinta tai edes rajattu julkinen paljastus aktiviteettien laajuudesta tekisi korvaamatonta vahinkoa kansakunnan tiedustelutoiminnalle, sekä satojen henkilöiden maineelle. Colbyn raportoitiin olleen erityisen vakuuttava esittäessään, että paljastus saisi aikaan nykypäivän “noitavainot”, joissa uhrit olisivat toimittajia, julkaisijoita ja päätoimittajia.

Walter Elder, entisen CIA-johtaja McConen varajohtaja ja Viraston yhteyshenkilö Churchin komitealle, esitti että komitealta puuttui toimintavaltuus koska CIA ei ollut käyttänyt journalisteja väärin; suhteet olivat vapaaehtoisia. Elder käyttää esimerkkinä Louisville Courier‑Journalia. “Church ja muut komiteassa olivat niskakarvat pystyssä Courier‑Journalista”, eräs Viraston viranomainen sanoi, “kunnes me huomautimme, että me olimme menneet päätoimittajalta pyytämään peitettä, ja päätoimittaja oli sanonut, ‘Selvä.’”

Jotkut Churchin komitean jäsenistä ja työntekijöistä pelkäsivät, että Viraston viranomaiset olivat saaneet tutkimuksen omaan ohjaukseensa ja että heitä höynäytettäisiin. “Virasto oli äärimmäisen fiksu sen suhteen ja komitea pelasi suoraan sen pussiin”, sanoi eräs kongressilähde, joka oli tietoinen kaikista tutkinnan aspekteista. ”Church ja jotkut muut jäsenet olivat enemmän kiinnostuneita otsikoihin pääsystä kuin vakavan tutkimuksen tekemisestä. Virasto esitti, että se paljasti paljon aina kun siltä kysyttiin agenttitouhuista — salamurhista ja salaisista aseista ja James Bond -operaatioista. Sitten kun piti puhua asioista, joista he eivät halunneet puhua, jotka olivat virastolle paljon tärkeämpiä, Colby erityisesti vedätti. Ja komitea nieli sen purematta.”

Senaatin tutkimuskomiteaa journalistien käytöstä veti William B. Bader, entinen CIA-tiedusteluviranomainen, joka palasi hetkeksi Virastoon tänä vuonna varajohtajaksi CIA-johtaja Stansfield Turnerille, joka on nyt korkean tason tiedusteluvirkamies puolustusministeriössä. Baderia avitti David Aaron, joka nyt palvelee Zbigniew Brzezinskin alaisuudessa, joka on presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.

Senaatin tukimustyöntekijöiden mukaan sekä Bader että Aaron olivat järkyttyneitä siitä informaatiosta, mitä CIA-tiedoissa luki toimittajista; he halusivat senaatin uuden jatkuvan CIA-valvontakomission tekevän lisätutkimuksia. Tuo komitea kuitenkin oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa kirjoittaessaan uutta säännöstöä CIA:lle, ja sen jäsenet sanoivat ettei heillä ollut kiinnostusta syventyä CIA:n lehdistön käyttöön enempää.

Baderin tutkimukset tehtiin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän ensimmäinen pyyntönsä erityisinformaatiosta koskien toimittajien käyttöä evättiin CIA:n päästä sillä perusteella, että valta-asemaa ei oltu käyttetty väärin aj että nykyiset tiedusteluoperaatiot vaarantuisivat. Senaattorit Walter Huddleston, Howard Baker, Gary Hart, Walter Mondale ja Charles Mathias — jotka olivat olleet kiinnostuneita CIA:n ja lehdistön aiheesta — olivat samalla tavalla huolissaan kuin Bader CIA:n reaktiosta. Usean puhelun ja tapaamisen jälkeen yhdessä CIA-johtaja George Bushin ja muiden Viraston viranomaisten kanssa senaattorit vaativat, että komitean henkilöstölle annettaisiin informaatiota CIA:n lehdistötoiminnan laajuudesta. Lopulta Bush suostui komentamaan tiedostojen läpikäynnin ja antaa ne tiedostot, jotka käsittelivat operaatioita joissa journalisteja oltiin käytetty. Mutta Bader tai komitea ei saisi raakamateriaalia, Bush intti. Sen sijaan johtaja päätti, että hänen alaisensa tiivistäisivät materiaalin yhden kappaleen tiivistelmiksi, jotka kuvaisivat yleisluontoisesti jokaisen toimittajan aktiviteetteja. Tärkeimpänä Bush määräsi, että journalistien ja uutisorganisaatioiden nimiä, joihin nämä liittyivät, ei paljastettaisi tiivistelmissä. Jotain viitteitä siitä, millä alueella toimittaja oli palvellut ja yleinen kuvaus uutisorganisaatiosta, jossa tämä oli työskennellyt, annettaisiin.

Tiivistelmien tuottaminen oli vaikeaa, sanovat hommaa valvoneet CIA-viranomaiset. Ei ollut olemassa mitään ”toimittajatiedostoja” itsessään ja informaatio piti kerätä eri lähteistä, mikä heijasteli CIA:n erittäin siiloutunutta luonnetta. Tapausviranomaiset, jotka käsittelivät toimittajia, antoivat joitain nimiä. Tiedostoja kaivettiin eri salaoperaatioista, joissa tuntui loogiselta että journalisteja olisi käytetty. Merkittävää kyllä, kaikki toimittajien tekemä työ Virastolle oli salaoperaatioiden kategoriassa, ei ulkomaantiedustelun. Vanhat tiedot ulkomaan toimistoista oli pyyhitty. ”Meidän oli todella sekoitettava”, sanoi eräs viranomainen.

Useiden viikkojen jälkeen Bader alkoi saada tiivistelmiä, joita oli yli 400 siihen mennessä kun Virasto oli saanut tietojen kaivelun loppuun.

Virasto pelasi luvuilla komitean kanssa kiinnostavaa peliä. Ne, jotka valmistelivat materiaalia, sanovat että oli fyysisesti mahdotonta tuottaa kaikkia Viraston tietoja nähtäville toimittajien käytöstä. ”Me annoimme heille laajan, edustavan kuvan”, sanoi eräs viranomainen. ”Me emme koskaan esittäneet, että se oli kokonaiskuva kaikista aktiviteeteista 25 vuoden ajalta, tai kaikkia niitä toimittajia jotka meille oli keikkaa tehneet,” Suhteellisen pieni määrä noista tiivistelmistä kuvasi ulkomaantoimittajien aktiviteetteja — mm. ne jotka työskentelivät roikkujina amerikkalaisille julkaisuille. Ne viranomaiset, jotka olivat eniten perillä aiheesta, sanoivat että 400:n amerikkalaistoimittajan luku on oikean luvun alakantissa siitä keillä oli salaisia suhteita ja ketkä tekivät salaisia keikkoja.

Bader ja muut, joille hän kuvasi tiivistelmien sisältöä, välittömästi tulivat joihinkin yleisluontoisiin johtopäätelmiin: pelkkä salaisten toimittajasuhteiden lukumäärä oli paljon suurempi kuin mitä CIA oli koskaan antanut ymmärtää; ja että Viraston toimittajien sekä uutispamppujen käyttö oli ensimmäisen kertaluokan tiedustelukätyröintiä. Toimittajat olivat olleet mukana melkein kaikenlaisissa kuviteltavissa olevissa operaatioissa. Yli 400:sta henkilöstä, joiden aktiviteetteja oli tiivistetty, noin 200-250 oli ”työtä tekeviä toimittajia” termin yleisessä merkityksessä — toimittajia, päätoimittajia, kirjeenvaihtajia, valokuvaajia — loput olivat töissä nimellisesti, kustantamoissa, toimialajulkaisuissa ja uutiskirjeissä.

Silti tiivistelmät olivat nimenomaan sitä: tiivistettyjä, epätarkkoja, hämäriä, epätäydellisiä. Niitä voitaisiin tulkita löyhästi monella eri tavalla. Ja ne eivät mitenkään kertoneet siitä, että CIA oli käyttänyt auktoriteettiaan väärin manipuloimalla amerikkalaislehtien pääkirjoituksien ja TV-reportaasien sisältöä.

Baderin kuumotus siitä mitä hän oli löytänyt sai hänet kysymään neuvoa useilta kokeneilta ulkomaansuhteiden ja tiedustelun tahoilta. He ehdottivat, että hän painaisi päälle ja vaatisi lisäinformaatiota ja antaisi niille komitean jäsenille, joihin hän luottaisi eniten, yleisen idean siitä mitä tiivistelmät paljastivat. Bader jälleen meni senaattorien Huddleston, Baker, Hart, Mondale ja Mathias luokse. Sillä aikaa hän sanoi CIA:lle, että hän halusi nähdä lisää — kokonaisia tiedostoja mahdollisesti sadasta henkilöstä, joiden aktiviteetit oli tiivistelmissä. Pyyntö evättiin suorilta käsin. Virasto ei antaisi enempää tietoja aiheesta. Piste.

CIA:n jyrkkyys johti uskomattomaan illallistapaamiseen viraston päämajassa maaliskuussa 1976. Läsnäolijoihin kuului senaattorit Frank Church, joka oli nyt saanut Baderilta briiffausta; John Tower, komitean varapuheenjohtaja; Bader; William Miller, komitean henkilöstöjohtaja; CIA-johtaja Bush; Viraston neuvonantaja Rogovin; ja Seymour Bolten, korkea-arvoinen CIA-operatiivi, joka vuosien ajan oli ollut Saksan toimiston päällikkö sekä Willy Brandtin tapausviranomainen. Bush oli ottanut Boltin avustajakseen käsittelemään komitean tietopyyntöjä journalisteista ja akateemikoista. Illallisella Virasto piti kiinni kieltäytymisestään tarjota enempää tietoja. Eikä se antaisi komitealle nimiä kenestäkään yksittäisestä journalistista, joita 400:ssa tiivistelmässä oli käsitelty, tai uutisorganisaatioista joihin he kytkeytyivät. Keskustelu kuumeni, sanoivat osallistujat. Komitean edustajat sanoivat, etteivät he voineet toteuttaa mandaattiaan — määrittää oliko CIA käyttänyt väärin sen valta-asemaa — ilman lisätietoja. CIA sanoi, että se ei voinut suojella legitiimejä tiedusteluoperaatioitaan tai sen työntekijöitä jos lisäpaljastuksia tehtäisiin komitealle. Monet toimittajat olivat sopimustyöntekijöitä Virastolle, Bush sanoi yhdessä kohtaa, ja että CIA ei ollut enempää velvoitettu heille kuin kenelle muullekaan agentille.

Lopulta erittäin epätavallinen sopimus saatiin paukutetuksi läpi: Bader ja Miller saisivat luvan tarkastella ”siivottuja” versioita täysistä tiedostoista 25:sta valitusta journalistista tiivistelmissä; mutta journalistien nimet ja heidät työllistäneet uutisorganisaatiot siivottaisiin pois, kuten myös siivottaisiin CIA-työntekijöiden nimet, joita tiedostoissa mainittiin. Church ja Tower saisivat luvan tarkastella 25:n tiedoston siivoamattomia versioita — määrittääkseen että CIA ei piilotellut mitään muita tietoja kuin pelkät nimet. Koko diili perustui sopimukselle, ettei kukaan, Bader, Miner, Tower tai Church paljastaisi tiedostojen sisältöjä toisille komitean jäsenille tai henkilökunnalle.

Bader alkoi kästellä 400+ tiivistelmää jälleen kerran. Hänen tavoitteensa oli valita 25, jotka perustuen hätäiseen informaatioon tiivistelmissä olisivat läpileikkaus kaikesta. CIA:n toiminnan päivämäärät, yleiset kuvaukset uutisorganisaatioista, toimittajatyypit ja salaoperaatiot olivat kaikki mukana hänen laskelmissaan.

Niistä 25 tiedostosta, jotka hän sai vastauksena, CIA-viranomaisten ja senaatin lähteiden mukaan, syntyi väistämätön johtopäätelmä: että laajuudessa jota ei koskaan aiemmin oltu epäilty, CIA oli 1950-, 60- ja jopa 70-luvulla keskittänyt suhteensa journalisteihin kaikkein nimekkäimmillä Amerikan lehdistön sektoreilla, mm. maan neljässä tai viidessä suurimmassa sanomalehdessä, TV-kanavalla ja kahdessa suuressa viikoittaisessa julkaisussa. Huolimatta nimien ja kytkösten siivoamisesta 25:sta yksityiskohtaisesta tiedostosta, joista jokainen oli 3-11 tuumaa paksu, informaatio oli yleensä riittävää identifioimaan suurinpiirtein joko toimittajan, hänen kytköksensä tai molemmat — erityisesti koska niin moni heistä oli alallaan tunnettuja.

“Suhteet ovat uskomattoman laajalle levinneet”, Bader raportoi senaattoreille. ”Ei tarvitse manipuloida Time-lehteä, esimerkiksi, koska Viraston ihmiset ovat johdossa.”

Ironisesti yksi eräs suurista uutisorganisaatioista, joka asetti rajat CIA:n kanssa toimimiselle, Viraston viranomaisten mukaan, oli ehkäpä suurin pääkirjoituskontakti Viraston pitkässä listassa tavoitteita ja politiikkaa: U.S. News and World Report. Edesmennyt David Lawrence, U.S. Newsin kolumnisti ja perustajapäätoimittaja, oli Allen Dullesin läheinen ystävä. Mutta hän toistuvasti kieltäytyi CIA:n johtajan pyynnöistä käyttää lehteä peitetoimintaan, lähteet sanovat. Erään kerran Lawrence komensi hänen alaisinaan olevia päätoimittajia uhkailemalla potkia kenet tahansa U.S. Newsin työntekijän joka saataisiin kiinni muodollisesta suhteesta Viraston kanssa. Entinen lehden vastaava päätoimittaja myönsi, että sellaisia komentoja oltiin kuultu. CIA-lähteet kieltäytyivät sanomasta, kuitenkin, oliko lehti poissa käytöstä Virastolle Lawrencen kuoleman jälkeen vuonna 1973 vai oliko Lawrencen käskyjä noudatettu.

Sillä aikaa Bader pyrki saamaan lisää informaatiota CIA:lta, erityisesti Viraston nykyisistä suhteista journalisteihin. Hänelle tuli vastaan kiviseinä. “Bush ei ole tehnyt mitään tähän mennessä”, Bader sanoi. “Mikään tärkeistä operaatioista ei ole muuttunut edes marginaalisella tavalla.” CIA kieltäytyi myös henkilöstön pyynnöistä saada lisää informaatiota koskien akateemikkojen käyttöä. Bush alkoi usuttaa komitean jäseniä rajaamaan sen pyyntöjä molemmilla aloilla ja salaamaan sen löydökset loppuraportissa. “Hän intti, ’Älkää vittuilko näille jätkille lehdistössä tai kampuksilla’, vedoten siihen että he olivat ainoat tahot julkisuudessa joilla oli enää mitään uskottavuutta jäljellä”, eräs senaatin lähde raportoi. Colby, Elder ja Rogovin vonkasivat myös yksittäisiä komitean jäseniä pysymään hiljaa siitä mitä henkilöstö oli saanut tietää. “Paljon sanottin, että jos tämä pääsisi julkisuuteen, journalismin suurimmat nimet tahrautuisivat”, sanoi toinen lähde. CIA:n suhteiden akateemikkoihin ja toimittajiin paljastumista pelännyt CIA sulkisi kaksi niistä muutamasta agenttirekrykanavasta, joita edelleen oli auki.  “Paljastumisen vaara ei ole kolikon toinen puoli”, selitti eräs salaisten operaatioiden CIA-asiantuntija. “Tämä ei ole mitään mitä vastapuoli ei tiedä. Viraston huoli on, että peitteestä kieltäydyttäisiin toisella alalla.”

Senaattori, joka oli Viraston lobbauksen kohteena myöhemmin, sanoi: “CIA:n näkökulmasta tämä oli korkein, kaikkein arkaluontoisin salaohjelma kaikista…. se oli paljon suurempi osa operaatiojärjestelmää kuin alunperin oltiin annettu ymmärtää.” Hän lisäsi, “Minulla oli suuri pakkomielle painottaa pointtia, mutta liian myöhään… Jos me olisimme vaatineet, he olisivat menneet lain reittiä ja tapelleet siitä.”

Pistoolia esitellään Churchin komiteassa
Pistoolia esitellään Churchin komiteassa

Komitealta oli loppumassa aika. Monien työntekijöiden mielestä se oli kuluttanut resurssinsa etsiessään CIA-salamurha-aikeita ja myrkkykynäkirjeitä. Se oli tutkinut journalisteja melkein läpällä. Ohjelman ulottuvuudet ja CIA:n herkkyys informaation tarjoamiselle siitä olivat yllättäneet komitean ja sen työntekijät. CIA:n valvontakomissiolla, joka Churchin paneelia seurasi, olisi halu ja aikaa tutkia aihetta metodisemmin; jos, kuten tuntui todennäköiseltä, CIA kieltäytyisi tekemästä enempää yhteistyötä, jälkeentulevan komitean mandaatti asettaisi sen edullisempaan asemaan käydä taistoon… Tai niin luultiin kun Church ja muutama muu senaattori, jotka olivat vähääkään Baderin löydöksistä perillä, tulivat päätökseen olla ajamatta asiaa enää eteenpäin. Yhtäkään toimittajaa ei haastateltu sen yhteyksistä Virastoon — ei henkilöstön eikä senaattorien taholta, salassa tai avoimesti. Haamu, jonka ensin CIA-viranomaiset ottivat esiin, noitavainoista lehdistössä piinasi joitain lehdistön ja komitean jäseniä. “Me emme aikoneet tuoda kavereita komiteaan ja sitten antaa kaikkien sanoa, että he olivat pettäneet ammattinsa ideaalin”, sanoi eräs senaattori.

Bader hänen kumppaniensa mukaan oli tyytyväinen päätökseen ja uskoi, että seuraava komitea ottaisi homman haltuun siitä mihin he olivat sen jättäneet. Hän vastusti yksittäisten toimittajien nimien tekemistä julkiseksi. Hän oli ollut huolestunut siitä, että hän oli astunut “harmaalle alueelle” jolla ei ollut moraalisia absoluutteja. Oliko CIA “manipuloinut” lehdistöä sanan klassisessa merkityksessä? Mahdollisesti ei, hän toteaa; suurimmat uutisorganisaatiot ja niiden pomot olivat omasta tahdostaan lainanneet resursseja Virastolle; ulkomaankirjeenvaihtajat olivat pitäneet työtä CIA:lle kansanpalveluna ja tapana saada parempia juttuja ja päästä kiipeämään ammattikunnan huipulle. Oliko CIA käyttänyt valta-asemaansa väärin? Se oli ollut tekemisissä lehdistön kanssa melkein täysin samalla tavalla kuin se oli toiminut muiden instituutioiden kanssa, joilta se etsi suojaa — diplomaattipalvelut, akatemia, korporaatiot. CIA:n perussäännöissä ei ollut mitään, mikä olisi julistanut mitään näistä instituutioista kielletyiksi Amerikan tiedustelupalvelulle. Ja lehdistön tapauksessa Virasto oli ollut vieläkin huolellisempi sen toiminnassaan kuin monien muiden instituutioiden kanssa; se oli huomattavasti rajoittanut rooliaan informaation keräämisessä ja peitetoiminnassa. [10]

Baderin sanottiin myös olevan huolissaan siitä, että hänen tietonsa perustuivat niin vahvasti informaatioon, jonka CIA on puhdistanut; hän ei ollut saanut tietää tarinan toista puolta niiltä toimittajilta, jotka olivat olleet tekemisissä Viraston kanssa. Hän saattoi katsella vain “valoshow’ta”, hän sanoi kumppaneilleen. Silti Bader oli suhteellisen varma siitä, että hän oli nähnyt varsin laajan kattauksen siitä mitä tiedostoissa oli. Jos CIA olisi halunnut petkuttaa häntä, se ei vain olisi antanut niin paljoa tietoa, hän järkeili. “Virastolta oli fiksua tehdä yhteistyötä sen verran, että näyttää materiaali Baderille”, eräs komitealähde havainnoi. “Sillä tavoin, jos joku päivä tiedosto tulisi esiin, Viraston maine olisi hallussa. He voisivat sanoa, että he olivat jo informoineet kongressia.”

Riippuvuus CIA-tiedoista loi myös toisen ongelman. CIA:n mielipide suhteesta journalisteihin saattaa olla varsin erilainen kuin mikä heidän mielipiteensä on journalisteista: CIA-viranomainen saattoi tulkita, että hän oli käyttänyt valtaansa journalistiin; journalisti saattoi ajatella, että hän oli yksinkertaisesti ollut parilla drinkillä agentin kanssa. Oli mahdollista, että CIA:n tapausviranomaiset olivat kirjoitelleet itseään palvelevia muistioita tietoihin heidän toimittajien tapaamisistaan, että CIA oli yhtä syyllinen yleiseen byrokraattiseen “suojataan oma perse” -paperityöhön kuin mikä tahansa muu valtion virasto.

CIA:n viranomainen, joka yritti taivutella senaatin komitean jäseniä sanomalla, että Viraston journalistien käyttö oli ollut viatonta, oli sitä mieltä, että tiedot olivat täynnä tapausviranomaisten “värikynää”. “Et voi saada selville sitä mikä on väritettyä ja mikä ei”, hän väitti. Monet toimittajat, hän lisää, “rekrytoitiin tietyn tehtävän ajaksi ja he olisivat järkyttyneitä saadessaan tietää, että heidät on listattu (Viraston tietoihin) CIA-operatiiveiksi.” Tämä sama viranomainen arvioi, että tiedostoissa oli kuvauksia noin puolesta tusinasta toimittajia ja kirjeenvaihtajia, joita pidettäisiin ”kuuluisina” — eli että heidän nimensä suurin osa amerikkalaisista tunnistaisi. ”Tiedoista käy ilmi, että CIA menee lehdistön luokse yhtä usein kuin lehdistö tulee CIA:n luokse”, hän havainnoi. ”… Oli sanaton sopimus monissa näissä tapauksissa siitä, että se on quid pro quo” — eli että toimittaja saa hyviä juttuja Virastolta ja että CIA saa jotain arvokasta palvelua toimittajalta.

Mikä tahansa tulkinta olikaan, senaatin komitean tutkimusten löydökset journalistien käytöstä haudattiin tarkoituksella — täydeltä komiteajäsenistöltä, senaatilta ja kansalta. ”Oli mielipide-eroja siitä miten käsitellä aihetta”, selittää eräs lähde. ”Jotkut (senaattorit) pitivät näitä väärinkäytöksinä, jotka tulisi poistaa ja sitten oli niitä jotka sanoivat ’Me emme tiedä onko tämä pahasta vaiko ei’.”

Baderin löydöksistä ei koskaan puhuttu täydellä komitealla, edes johtotasolla. Se johtaisi vuotoihin — erityisesti faktojen räjähtävän luonteen takia. Churchin komitean tutkimuksen alusta lähtien vuodot ovat olleet paneelin suurin pelko, todellinen uhka sen tehtävälle. Pieninkin vuoto voisi johtaa siihen, että CIA leikkaa arkaluontoisen materiaalin antamista, niinkuin se tekikin useita kertoja muilla aloilla, väittäen että komiteaan ei voisi luottaa salaisuuksien kanssa. ”Se oli kuin olisimme olleet oikeudessa — ei CIA:ssa”, sanoi eräs komitean työntekijä. Komitean loppuraportissa lopullisten löydösten kuvaaminen journalistien käytöstä Virastossa aiheuttaisi mekkalan lehdistössä ja senaatisssa. Ja se johtaisi vahvaan painostukseen CIA:n päässä lopettaa sen journalistien käyttö kokonaan. ”Me vain emme olleet valmiita ottamaan sitä askelta”, sanoi eräs senaattori. Samanlainen päätös tehtiin työväen tutkimuksen tulosten salaamiseksi koskien akateemikoiden käyttöä. Bader, joka valvoi molempia tutkimuksia, oli samaa mieltä päätöksistä ja luonnosteli ne kohdat komitean loppuraportissa. Sivut 191-201 olivat otsikolla “Salaiset suhteet Yhdysvaltain mediaan.” “Se tuskin heijastelee sitä mitä me saimme tietää”, sanoi senaattori Gary Hart. “Käytiin pitkiä ja syvällisiä neuvotteluja (CIA:n kanssa) siitä mitä voisi sanoa.”

Faktojen sekoittaminen oli suhteellisen yksinkertaista. 400:sta tiivistelmästä ei sanottu mitään, tai siitä mitä ne kertoivat. Sen sijaan raportti huomioi, että komitean työntekijät olivat käyneet läpi noin 50% toimittajakontakteista — näin annettiin mielikuva siitä, että Viraston toiminta lehdistön kanssa oli rajattu näihin tapauksiin. Raportissa sanottiin, että Viraston tiedostot eivät sisältäneet paljoakaan näyttöä siitä, että amerikkalaisten uutisten sisältöön olisi vaikuttanut CIA:n yhteistyö journalistien kanssa. Colbyn harhaanjohtava julkinen lausunto journalistien käytöstä toistettiin ilman, että sitä kiistettiin tai tarkennettiin mitenkään. Uutispomojen yhteistyö mainittiin lyhyesti. Se fakta, että Virasto oli keskittänyt suhteensa kaikkein nimekkäimpiin lehdistön osiin jätettiin mainitsematta. Se, että CIA jatkuvasti näki lehdistön käytettävänä resurssina, jätettiin mainitsematta edes vihjeen tasolla.

Entinen ‘Washington Postin’ toimittaja CARL BERNSTEIN työstää nyt kirjaa kylmän sodan noitavainoista.

Viitteet

1 John McCone, Viraston johtaja vuosina 1961-1965, sanoi haastattelussa, että hän tiesi ”suuresta määrästä journalistien kuulusteluja ja avunantoa” mutta ettei tiennyt mitään CIA-peitetoiminnan järjestämisestä, jota oltaisiin mediaorganisaatioissa harjoitettu. ”En olisi välttämättä tiennyt semmoisesta”, hän sanoi. ”Helms olisi hoitanut kaiken tuollaisen. Hänelle olisi ollut epätavallista tulla luokseni ja sanoa ’Me aiomme käyttää toimittajia peitetoimintaan,’ Hänellä oli työtä tehtävänä. Ei ollut mitään politiikkaa minun aikanani joka olisi sanonut, ’Älä mene veden äärelle’ tai joka olisi sanonut, ’Mene sinne!'” Churchin komitean hommien aikaan McCone todisti, että hänen alaisensa eivät kertoneet hänelle kotimaan valvontatoiminnasta tai että heillä oli suunnitelmissa salamurhata Fidel Castro. Richard Helms oli Viraston varajohtaja tuohon aikaan; hänestä tuli johtaja vuonna 1966.

2 Roikkuja (stringer) on toimittaja, joka työskentelee yhdelle tai useammalle uutistoimistolle nollatyösopimuksella tai juttukohtaisesti.

3 CIA:n näkökulmasta pääsy uutisfilmeihin ja valokuva-arkistoihin oli äärimmäisen tärkeää. Viraston valokuva-arkisto on mahdollisesti Maan suurin; sen lähteisiin kuuluu satelliitteja, valokuvatiedustelua, lentokoneita, miniatyyrikameroita… ja amerikkalainen lehdistö. 1950- ja 1960-luvuilla Virasto sai vapaat kädet lainata arkiston valokuvia kymmenistä amerikkalaisista sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja televisiosta. Ilmiselvistä syistä CIA antoi korkean prioriteetin valokuvatoimittajien rekrytoinnille, erityisesti ulkomaisille TV-kameraryhmien tiimiläisille.

4 Huhtikuun 3. päivänä 1961 Koop lähti Washingtonin toimistolta CBS:n valtiosuhdeosaston johtajaksi — pesti jossa hän oli eläköitymiseensä asti maaliskuun 31. päivään 1972. Koop, joka työskenteli sensuuriviraston apulaisjohtajana toisen maailmansodan aikaan, jatkoi CIA:n kanssa työskentelyä tästä uudesta pestistään, CBS-lähteet kertovat.

5 Hayes, joka lähti Washington Postista vuonna 1965 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Sveitsiin, on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn hallituksen puheenjohtaja — jotka molemmat ovat panneet poikki suhteensa CIA:han vuonna 1971. Hayes sanoi, että hän on selvittänyt osallistumisensa Kiina-projektiin edesmenneen Frederick S. Beeben kanssa, joka silloin oli Washington Postin hallituksen puheenjohtaja. Katharine Graham, Postin julkaisija, ei tiennyt tehtävän luonteesta, hän sanoi. Projektiin osallistuneet allekirjoittivat salassapitosopimukset.

6 Philip Geyelin, Postin pääkirjoitussivun toimittaja, työskenteli Virastolle ennen Postiin liittymistään.

7 Louis Buisch, Hornell-mediatalon johtaja, sanoi Courier‑Journalille vuonna 1976, että hän ei muistanut paljoakaan Robert Campbellin palkkaamisesta. ”Hän ei ollut kauhean pitkään, eikä hän jättänyt minkäänlaista mielikuvaa”, sanoi Buisch, joka on eläköitynyt sanomalehden aktiivisesta johdosta.

8 Lehdistön ja CIA:n välisestä yhteydestä ehkä kaikkein harkituimman artikkelin on kirjoittanut Stuart H. Loory, ja se ilmestyi syyskuun-lokakuun numerossa Columbia Journalism Reviewissa vuonna 1974.

9 Wes Gallagher, Associated Pressin johtaja vuosina 1962-1976, on poikkeus sääntöön siitä, että AP olisi auttanut Virastoa. ”Me olemme aina pysyneet kaukana CIA:sta; olisin erottanu kenet tahansa joka heille työskenteli. Me emme anna meidän toimittajia edes kuulusteltavaksi.” Ensimmäisten paljastusten aikaan siitä, että toimittajia oli työskennellyt CIA:lle, Gallagher meni Colbyn pakeille. ”Me yritimme selvittää nimiä. Ainoa, mitä hän sanoi, oli että yksikään kokopäiväinen AP:n työntekijä ei ollut töissä Virastolla. Me puhuimme Bushin kanssa. Hän sanoi samaa.” Jos joku Viraston henkilö oli AP:n toimistoilla, sanoi Gallagher, se oltiin tehty ilman että johdolta mitään. Mutta Viraston viranomaiset inttivät, että he kykenivät tekemään peitejärjestelyjä erään AP:n ylemmän johdon henkilön kautta, jonka nimeä he eivät suostuneet mainitsemaan.

10 Monet journalisteista ja jotkut CIA-viranomaisista kiistävät Viraston väitteet siitä, että se oli nihkeästi kunnioittanut amerikkalaisjulkaisujen ja TV-asemien toimituksellista suoraselkäisyyttä.

Artikkelin julkaissut carlbernstein.com

Bill Cooper: MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus

                  SALAINEN HALLITUS
      MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus

           Hypotheesi, jonka on kirjoittanut
                 Milton William Cooper
                  Toukokuun 23. 1989

HUOM….Monia informaation lähteitä on käytetty tämän tutkielman taustatutkimuksissa. Suurin osa tästä tiedosta tulee suoraan tai on seurausta omista TOP SECRET/MAJIC-materiaalin tutkimuksistani, jonka henkilökohtaisesti näin ja luin vuosien 1970 ja 1973 välillä Tyynenmeren laivaston komentajan tiedustelubriiffaustiimin jäsenenä. Koska osa tästä informaatiosta on johdettu lähteistä joita en voi ilmiselvistä syistä paljastaa, sekä julkaistuista lähteistä joiden puolesta henkilökohtaisesti en voi puhua, tämä tutkielma tulee käsitellä hypoteesina. Vaikkakin vakaasti uskon, että tämä on todellinen Pedon luonne. Se on ainoa skenaario, joka on kyennyt johdonmukaisesti sitomaan kaikki eri elementit, jotka ovat saattaneet tutkijoita kyyneliin heidän etsiessään vastauksia. Se on ainoa elitys joka näyttää tapahtumien kronologisen järjestyksen ja näyttää, että eri kronologiat yhteenliitettyinä sopivat yhteen täydellisesti. Suurimman osan tästä tiedän todeksi. Lopusta en mene takuuseen, ja siksi tällä tutkielmalla tulee lukea otsikossa hypoteesi.


Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Yhdysvaltain hallitus koki sarjan tapahtumia, jotka tulisivat muuttamaan sen tulevaisuuden suunnan, ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuuden, ennustamattomaksi. Nämä tapahtumat olivat niin uskomattomia, että ne uhmasivat uskoa. Hämmästynyt presidentti Truman ja hänen huippusotilasjohtajansa tajusivat olevansa käytännössä kyvyttömiä toimimaan voitettuaan juuri kaikkein tuhoisimman ja kalleimman sodan koko historiassa. Yhdysvallat oli kehittänyt, käyttänyt ja ainoa maa maailmassa jolla oli hallussaan atomipommi, jolla yksin oli potentiaali tuhota mikä tahansa vihollinen, ja jopa Maapallo itsessään. Samaan aikaan USA:lla oli paras talous, kehittynein teknologia, korkein elintaso, sillä oli eniten vaikutusvaltaa, ja sillä oli suurin ja voimakkain sotilasvoima historiassa. Me voimme vain kuvitella hämmennyksen ja huolet kun Yhdysvaltain hallituksen asioista perillä oleva eliitti tajusi, että avaruusolentojen alus, jota ohjasti hyönteisen kaltaiset olennot täysin käsittämättömästä kulttuurista, oli törmännyt New Mexicon erämaahan-

Tammikuun 1947 ja joulukuun 1952 välillä vähintään 16 haaksirikkoutunutta tai alas ammuttua avaruusolentojen alusta, 65 avaruusolentojen ruumista ja 1 elävä avaruusolento saatiin talteen. Lisäksi avaruusolentojen alus oli räjähtänyt eikä mitään saatu tästä tapauksesta talteen. Näistä tapauksista 13 sattui USA:n rajojen sisäpuolella, joihin ei kuulu alus joka tuhoutui ilmassa. Näistä 13:sta 1 oli Arizonassa, 11 New Mexicossa ja 1 Nevadassa. Kolme oli ulkomailla. Noista 1 oli Norjassa ja 2 Meksikossa. UFO-havaintoja tehtiin niin useita, että vakavat tutkimukset ja jokaisen raportin debunkkaaminen oli mahdotonta käyttäen olemassaolevia tiedusteluresursseja.

Avaruusolentojen alus löydettiin helmikuun 13. päivä 1948 läheltä Aztecia, New Mexicossa. Toinen alus paikallistettiin maaliskuun 25. päivä 1949 Hart Canyonista lähellä Aztecia, New Mexicossa. Se oli 30 metriä läpimitaltaan. Yhteensä 17 avaruusolentojen ruumista saatiin talteen noista kahdesta aluksesta. Vieläkin merkittävämpää oli löytää suuri ihmisruumiin palasten määrä, jotka oli säilötty näihin molempiin aluksiin. Demoni nosti rumaa päätään ja paranoia nopeasti sai haltuunsa kaikki, jotka tuolloin tiesivät jostain jotain. Salaisesta korkista tuli yhtäkkiä Huippusalainen korkki, joka ruuvattiin todella tiukalle. Turvallisuuspeite oli vieläkin tiukemmalla kuin Manhattan Projectin päällä ollut. Tulevina vuosina nämä tapahtumat muuttuisivat maailman vartioiduimmaksi salaisuudeksi koko maailman historiassa.

Amerikan huipputieteilijöiden erikoisryhmä järjestäytyi Project Sign -nimen alaisuudessa joulukuussa 1947 tutkimaan ilmiötä. Koko ilkeä homma verhottiin salaisuuden huntuun. Project Sign kehittyi Project Grudgeksi joulukuussa 1948. Matalan tason disinformaatioprojekti nimeltään Blue Book muodostettiin Grudgen alaisuuteen. 16 kirjaa julkaistiin Grudgen alaisuudessa, mm. ristiriitainen ”Grudge 13” jonka minä ja Bill English näimme, luimme ja paljastimme kansalle. ”Siniset Tiimit” kasattiin noutamaan törmänneitä lautasia ja kuolleita tai eläviä avaruusolentoja. Siniset Tiimit myöhemmin kehittyivät Alfa-tiimeiksi Project Pouncen alaisuudessa.

Näinä alkuvuosina USA:n ilmavoimat ja CIA olivat täydessä kontrollissa avaruusolentojen salaisuudesta. Itse asiassa CIA muodostettiin presidentin päiväkäskyllä ensin keskustiedusteluryhmäksi ainoana tehtävänään käsitellä avaruusolentojen läsnäoloa. Myöhemmin National Security Act saatettiin voimaan ja se teki siitä CIAn. Kansallisen turvallisuuden neuvosto perustettiin valvomaan tiedusteluyhteisöä ja erityisesti avaruusolentojen toimia. Liuta neuvoston muistioita ja päiväkäskyjä otti pois CIA:lta sen ainoan tehtävän kerätä ulkomaista tiedustelutietoa ja hitaasti mutta varmasti ’laillisti’ suoran toiminnan salaisten aktiviteettien muodossa koti- ja ulkomailla.

Joulukuun 9. päivänä 1947 Truman hyväksyi National Security Councilin päätöksen NSC-4 otsikolla ”Ulkomaisten tiedustelutoimien koordinointi” usuttaen ministereitä Marshall, Forrestal, Patterson, sekä ulkoministeriön kansliapäällikköä Kennania.

Ulkomaiden ja sotilastiedustelun kirja 1, ”Komitean loppuraportti valtion toimista tiedustelutehtävissä”, Yhdysvaltain senaatti, 94. kongressi, 2. sessio, raportti no. 94-755, huhtikuun 26. päivänä 1976, s. 49 esittää: ”Tämä direktiivi valtuuttaa ulkoministeriön koordinoimaan ulkomaiden informaatiotoimintaa, jonka tehtävänä on kommunismin vastustaminen. Huippusalainen NSC-4:n lisäpöytäkirja, NSC-4A, ohjeisti keskustiedustelun johtajaa (DCI) ryhtymään salaisiin psykologisiin toimenpiteisiin NSC-4:ssä esitettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. CIA:n saama alkuvaiheen valtuutus salaisiin operaatioihin NSC-4A:n alaisuudessa ei puhunut muodollisista proseduureista näiden operaatioiden koordinoimiseksi eikä hyväksymiseksi. Se yksinkertaisesti ohjeisti DCI:a ’ryhtymään salaisiin toimiin ja varmistamaan, yhdessä valtion ja puolustusvoimien kanssa, että toteutetut operaatiot ovat yhdenmukaiset Amerikan politiikan kanssa.'”

Myöhemmin NSC-10/1 ja NSC-10/2 korvasivat NSC-4:n ja NSC-4A:n ja laajensivat salaisia kyvykkyyksiä lisää. Office of Policy Coordinationin (OPC) tehtäväksi annettiin toteuttaa laajennettu salaisten aktiviteettien ohjelma. NSC-10/1 ja NSC-10/2 vahvistivat laittomat ja lain ulkopuoliset käytänteet ja proseduurit hyväksyttäviksi kansallisen turvallisuuden johdolle. Reaktio oli nopea. Tiedusteluyhteisön silmissä ”kaikki oli sallittua”. NSC-10/1:n alaisuudessa perustettiin koordinaattoriryhmä (ECG) käsittelemään, mutta ei hyväksymään, salaisia projektiehdotuksia. ECG sai salaa tehtäväkseen koordinoida avaruusolentoihin liittyviä projekteja. NSC-10/2 ja /2 tulkittiin tarkoittavan, että kukaan huipulla ei halunnut tietää mitään ennenkuin se oli ohi ja menestyksekäs. Nämä toimet saivat aikaan puskurin presidentin ja informaation välille. Tämän puskurin tarkoitus oli toimia keinona presidentille kieltää tieto jos tieto vuotaisi julkisuuteen. Tämä puskuri oli käytössä myöhempinä vuosina tehokkaasti eristämässä seuraavilta presidenteiltä kaikki tieto avaruusolentojen läsnäolosta muuten kuin mitä Salainen Hallitus ja tiedusteluyhteisö halusivat heidän tietää. NSC-10/2 perusti tutkimuspaneelin, joka tapasi salassa ja joka koostui aikansa parhaista tieteentekijöistä. Tutkimuspaneelin nimi ei ollut MJ-12. Toinen NSC-muistio, NSC-10/5 lisäksi kuvasi tutkimuspaneelin tehtävät. Nämä NSC-muistiot ja salaiset päiväkäskyt valmistelivat näyttämön MJ-12:n luomiselle vain 4 vuotta tämän jälkeen.

Puolustusministeri James Forrestal alkoi vastustaa salailua. Hän oli erittäin idealistinen ja uskonnollinen mies, joka uskoi että kansalle tulisi kertoa. Kun hän alkoi puhua oppositiopuolueelle ja kongressin johtajille avaruusolentojen ongelmasta, Truman pyysi häntä eroamaan. Hän ilmaisi pelkonsa monille ja aivan oikeutetusti uskoi, että häntä tarkkaillaan. Ne, jotka eivät tienneet faktoja, tulkitsivat tämän paranoiaksi. Forrestalin sanottiin myöhemmin kärsineen hermoromahduksesta ja hänet otettiin hoitoon Bethesda Naval Hospitaliin. Itse asiassa pelättiin, että Forrestal alkaisi puhua jälleen, ja hänet piti eristää ja mustamaalata. Aikaisin aamulla toukokuun 22. päivänä 1949 CIA-agentit sitoivat lakanan hänen kaulansa ympärille, kiinnittivät toisen pään kiinnikkeeseen huoneessa ja heittivät James Forrestalin ikkunasta. Lakana repesi ja hän putosi alas kuolemaan. Hänestä tuli ensimmäisiä salailun uhreja.

Elävä avaruusolento, joka oltiin saatu talteen vuoden 1949 Roswellin törmäyksestä, sai nimen EBE. Nimeä oli ehdottanut tri. Vannever Bush ja se oli lyhenne sanoista Extraterrestrial Biological Entity. EBEllä oli taipumus valehdella, ja vuoden aikana vastasi vain halutulla tavalla esitettyihin kysymyksiin. Ne kysymykset, jotka eivät johtaisi haluttuun vastaukseen jäivät vastaamatta. Jossain kohtaa toisena vankeuden vuonna hän alkoi avautua, ja EBEltä saatu informaatio oli vähintäänkin huikeaa. Tämä kokoelma hänen paljastuksiaan myöhemmin loi perustan sille mikä tunnettaisiin ”Keltaisena Kirjana” (Yellow Book). EBEstä otettiin valokuvia, jotka muiden lisäksi minä ja Bill English näimme vuosia myöhemmin GRUDGE 13:ssa.

Vuoden 1951 lopulla EBE sairastui. Lääkintähenkilöstö ei kyennyt määrittämään EBEn sairauden syytä, eikä sillä ollut mitään taustaa mistä ammentaa. EBEn keho perustui klorofylliin ja hän prosessoi ruokaa energiaksi paljon samaan tapaan kuin kasvit. Jätemateriaali tuli ulos samoin kuin kasveilla. Päätettiin, että kutsuttaisiin koolle kasvitieteen asiantuntija. Kasvitieteilijä tri. Guillermo Mendoza tuotiin yrittämään auttaa häntä selviämään. Tri. Mendoza työskenteli pelastaakseen EBEn kunnes vuoden 1952 puolessa välissä EBE kuoli. Tri. Mendozasta tuli asiantuntija avaruusolentojen biologiassa.

Turhassa yrityksessä pelastaa EBE ja päästä väleihin teknologisesti ylempänä olevan avaruusolentorodun kanssa Yhdysvaltain hallitus alkoi lähettää avunpyyntöä vuonna 1952 kauas avaruuteen. Kutsuun ei vastattu, mutta projekti jatkui hyvän toivon eleenä.

Presidentti Truman loi supersalaisen National Security Agencyn (NSA) salaisella päiväkäskyllä marraskuun 4. päivänä 1952. Sen pääasiallinen tarkoitus oli tulkata avaruusolentojen kommunikaatiota ja kieltä ja saada aikaan dialogi avaruusolentojen kanssa. Tämä mitä kiireellisin tehtävä oli jatkumoa aiemmista pyrkimyksistä ja se sai koodinimen SIGMA. Toinen NSA:n tarkoitus oli monitoroida kaikkea viestintää ja lähetyksiä mistä tahansa laitteesta maailmassa tiedustelutiedon keräämiseksi, sekä ihmisten että avaruusolentojen. Project Sigma oli menestys. NSA ylläpitää yhteyksiä myös Kuutukikohtaan ja muihin Salaisiin Avaruusohjelmiin. Päiväkäskyllä NSA on kaikkien muiden lakien ulottumattomissa, paitsi niiden jotka erityisesti mainitsevat NSA:n lakitekstissä sitä koskevana. Tämä tarkoittaa, että jos viraston nimi ei ole kirjoitettu minkään kongressin säätämän lain tekstiin, laki ei kosketa NSA:ta. NSA suorittaa nyt muitakin tehtäviä ja itse asiassa se on päätiedustelupalvelu koko tiedusteluyhteisössä. Nykyään NSA saa 75% kaikista rahoista, jotka menevät tiedusteluyhteisölle. Vanha sanonta ”minne rahat menee, siellä valta lepää” pitää paikkansa. DCI nykyään on pesti pelkkää julkisuutta varten. Pääasiallinen NSA:n tehtävä on edelleen avaruusolennoille kommunikointi, mutta nyt sillä on myös muita avaruusolentoprojekteja.

Presidentti Truman on pitänyt liittolaisemme, mukaanlukien Neuvostoliiton, informoituna avaruusolentojen ongelman kehittymisestä Roswellin haltuunotosta eteenpäin. Tämä on tehty sitä varten mikäli avaruusolennot osoittautuisivat uhaksi ihmiskunnalle. Suunnitelmia luotiin puolustaa Maapalloa hyökkäyksen varalta. Kansainvälisen salaisuuden säilyttäminen osoittautui erittäin vaikeaksi. Päätettiin, että ulkoinen ryhmittymä oli tarpeen koordinoida ja kontrolloida kansainvälisiä pyrkimyksiä, jotta piilotettaisiin salaisuudet normaalilta vallan vahtikoiran valvonnalta. Lopputuloksena muodostettiin salaseura, joka sai nimen ”Bilderberg”. Päämaja on Sveitsissä, Genevessä. Bilderberg kehittyi salaiseksi maailmanhallitukseksi, joka nyt kontrolloi kaikkea. YK oli silloin, ja on edelleenkin, kansainvälinen vitsi.

Vuonna 1953 uusi presidentti istui Valkoisessa Talossa. Hän oli mies, joka oli tottunut kurinalaiseen henkilöstöorganisaatioon, jolla on komentoketju. Hänen metodinsa oli delegoida vastuuta ja hallita komitealla. Hän teki suuria päätöksiä mutta vain kun hänen neuvonantajansa eivät kyenneet pääsemään konsensukseen. Hänen normaali menetelmänsä oli lukea läpi tai kuunnella useita vaihtoehtoja ja sitten hyväksyä yksi niistä. Ne, jotka työskentelivät hänen lähellään, ovat sanoneet että hänen suosikkikommenttinsa oli, ”tee mitä tahansa se vaatiikin”. Hän käytti paljon aikaa golf-kentällä. Tämä ei ollut mitenkään omituista miehelle, jolla oli ura armeijassa ja jonka korkein asema siellä oli ollut Liittoutuneiden Komentaja sodan aikaan. Pesti, joka toi mukanaan 5 tähteä. Tämä presidentti oli armeijan kenraali Dwight David Eisenhower.

Ensimmäisenä virkavuotenaan, 1953, ainakin 10 muuta törmännyttä lautasta saatiin talteen kera 26 kuolleen ja 4 elävän avaruusolennon. Kymmenestä neljä löytyi Arizonasta, 2 Teksasista, 1 New Mexicosta, 1 Louisianasta, 1 Montanasta ja 1 Etelä-Afrikasta. Havaintoja oli satoja.

Eisenhower tiesi, että hän joutui kamppailemaan ja ratkaisemaan avaruusolento-ongelman. Hän tiesi, että hän ei voisi tehdä sitä paljastamalla salaisuutta kongressille. Alkuvuonna 1953 uusi presidentti kääntyi ystävänsä ja komiteatoverinsa Council on Foreign Relationsissa, Nelson Rockefellerin, puoleen saamaan apua avaruusolentokysymykseen. Eisenhower ja Rockefeller alkoivat suunnitella salaista struktuuria jolla valvoa avaruusolentotehtävien suorittamista, jonka oli määrä olla todellisuutta vuoden päästä. Idea MJ-12:sta sai näin syntynsä. Se oli Nelsonin setä Winthrop Aldrich joka oli ollut kriittinen vakuuttaessaan Eisenhowerin mukaan presidenttikisaan. Koko Rockefellerien perhe ja heidän mukanaan Rockefellerien imperiumi oli yksissä tuumin tukenut Ikea. Avunpyyntö Rockefellereilta avaruusolentoasiassa tuli olemaan Eisenhowerin suurin USA:n tulevaisuutta koskien tekemä virhe koskaan, sekä varmasti suurin koko ihmiskunnan tulevaisuutta koskeva virhe.

Viikon sisään Eisenhowerin valinnasta hän oli nimittänyt Nelson Rockefellerin presidentin valtiojärjestyksen neuvonantajakomitean puheenjohtajaksi. Rockefeller vastasi valtion uudelleenorganisoinnin suunnittelusta. New Deal -ohjelmia lähetettiin yhdelle yksittäiselle kabinettiviralle nimeltä Terveys-, Koulutus- ja Hyvinvointiministeriö. Kun kongressi hyväksyi uuden kabinettiroolin huhtikuussa 1953, Nelson nimettiin aliministeriksi Oveta Culp Hobbylle.

Vuonna 1953 astronomit löysivät suuria esineitä avaruudesta, jotka liikkuivat kohti Maapalloa. Aluksi uskottiin, että ne olivat asteroideja. Myöhempi todistusaineisto osoitti esineiden olevan mahdollisesti avaruusaluksia. Project Sigma sieppasi avaruusolentojen radiokommunikaatiota. Kun esineet saavuttivat Maapallon, ne siirtyivät korkealle kiertoradalle päiväntasaajalle. Siellä oli useita suuria aluksia, ja niiden oikeat aikeet eivät olleet tiedossa. Project Sigma, ja uusi projekti nimeltään Plato, radioviestinnän avulla käyttäen tietokoneen binäärikieltä, kykeni järjestämään laskeutumisen, joka johti kasvokkain kohtaamiseen avaruusolentojen kanssa toiselta planeetalta. Project Plato sai tehtäväkseen solmia diplomaattisuhteet tämän avaruusolentojen rodun kanssa.

Samaan aikaan ihmisiltä näyttävien avaruusolentojen rotu otti yhteyttä Yhdysvaltain hallitukseen. Tämä avaruusolentojen ryhmä varoitti meitä avaruusolennoista, jotka kiersivät päiväntasaajaa, ja tarjosivat apuaan henkisessä kehityksessä. He ainoana suurena ehtonaan vaativat, että riisumme ja tuhoamme ydinaseemme. He kieltäytyivät vaihtamasta teknologiaa sanoen, että me emme olleet henkisesti kyvykkäitä käsittelemään teknologiaa, joka meillä silloin oli hallussa. He uskoivat, että me käyttäisimme mitä tahansa uutta teknologiaa tuhoamaan toisemme. Tämä rotu sanoi, että me olimme matkalla itsetuhoon ja että meidän tulee lopettaa toistemme tappaminen, lopettaa Maapallon saastuttaminen, lopettaa Maapallon luonnonvarojen raiskaaminen ja oppia elämään harmoniassa. Nämä ehdot herättivät suurta epäilyä, erityisesti ydinaseiden purkamisen vaade. Uskottiin, että tapaaminen näillä ehdoilla jättäisi meidät turvattomaksi avaruusolentojen uhkaa vastaan. Meillä ei myöskään ollut historiassamme mitään aiempaa joka olisi auttanut tässä päätöksessä. Ydinaseista riisuntaa ei pidetty Yhdysvaltain parhaana etuna. Tarjouksista kieltäydyttiin.

Myöhemmin vuonna 1954 suurinenäisten Harmaiden Avaruusolentojen rotu, joka oli kiertänyt Maapalloa, laskeutui Hollomanin ilmatukikohtaan. Päästiin perussopimukseen. Tämä rotu esittäytyi olevansa kotoisin Orionin vyön punaista tähteä, jota me kutsumme nimellä Betelgeuse, kiertävältä planeetalta. He esittivät, että heidän planeettansa on kuolemassa ja että tulevana tuntemattomana aikana he eivät enää kykenisi siellä selviämään. Tämä johti toiseen laskeutumiseen Edwardsin ilmatukikohtaan. Historiallista tapahtumaa oltiin suunniteltu etukäteen ja tämän sopimuksen yksityiskohdista päästiin yksimielisyyteen. Eisenhower järjesti loman itselleen Palm Springsiin. Sovittuna päivänä presidentti suuntasi tukikohtaan ja tekosyy oli, että hänen piti vierailla hammaslääkärissä.

Presidentti Eisenhower tapasi avaruusolennot ja Yhdysvaltojen sekä avaruusolentojen kansan välillä allekirjoitettiin muodollinen sopimus. Sitten saimme ensimmäisen avaruusolentojen suurlähettilään ulkoavaruudesta. Hänen nimensä ja tittelinsä oli Hänen ”Kaikkivoipa Korkeutensa Krlll”, joka lausuttiin Krill. Amerikkalaisessa perinteessä pilkata kuninkaallisia titteleitä häntä salaa kutsuttiin nimellä ”Alkuperäinen Panttivanki Krlll”. Sinun tulisi tietää, että avaruusolentojen lippu tunnetaan nimellä ”Trilateraalinen Merkki” ja se näkyy heidän aluksissaan ja on päällä heidän univormuissaan. Molemmat nämä laskeutumiset sekä jälkimmäinen tapaaminen filmattiin. Filmit ovat olemassa tänäkin päivänä.

Sopimuksessa luki: Avaruusolennot eivät sekaantuisi elämäämme emmekä me sekaantuisi heidän. Me pitäisimme heidän läsnäolonsa Maassa salaisuutena. He antaisivat meille kehittynyttä teknologiaa, ja auttaisivat teknologisessa kehityksessämme. He eivät tekisi yhtään sopimusta minkään muun Maan valtion kanssa. He voisivat abduktoida ihmisiä rajoitetusti ja tietyin väliajoin lääketieteellisesti tutkiakseen ja tarkkaillakseen kehitystämme sillä ehdolla, että ihmisille ei aiheutuisi haittaa, ja heidät palautettaisiin abduktiopaikalle, että ihmisillä ei olisi muistikuvaa tapahtuneesta ja että avaruusolentojen kansa antaisivat listan MJ-12:lle kaikista ihmiskontakteista sekä abduktiohenkilöistä tasaisin väliajoin. Sovittiin, että sopimuksen osapuolet vastaanottaisivat vastapuolen suurlähettilään niin kauan kun sopimus on voimassa. Lisäksi sovittiin, että avaruusolentojen kansakunta ja USA vaihtaisivat 16 henkilöä keskenään tarkoituksenaan oppia toinen toisiltaan. Avaruusolentojen ”Kutsuvieraat” pysyisivät Maassa ja ihmisten ”Kutsuvieraat” matkustaisivat avaruusolentojen alkupisteeseen tietyksi ajaksi ja sitten palaisivat, jossa kohtaa henkilöt vaihdettaisiin uudelleen. Sovittiin myös, että tukikohtia rakennettaisiin maan alle avaruusolentojen kansakunnan käyttöön ja että 2 tukikohtaa rakennettaisiin yhteiskäyttöön avaruusolennoille ja USA:n valtiolle. Teknologian vaihdantaa tapahtuisi yhteisissä tukikohdissa. Nämä avaruusolentojen tukikohdat rakennettaisiin intiaanireservaattien alle Utahiin, Coloradoon, New Mexicoon, Arizonaan ja 1 rakennettaisiin Nevadaan alueelle nimeltään S-4, joka sijaitsee arviolta 7 mailia etelään Area 51:n länsirajasta, joka tunnetaan nimellä Dreamland. Kaikki avaruusolentojen alueet ovat laivaston alaisuudessa ja kaikki näissä työskentelevät henkilöt saavat palkkansa laivastolta. Näiden tukikohtien rakentaminen alkoi välittömästi, mutta edistys oli hidasta kunnes suuria määriä rahaa tuotiin saataville vuonna 1957. Työ ”Keltaisen Kirjan” parissa jatkui.

Project REDLIGHT käynnistettiin ja koelennot avaruusolentojen aluksella aloitettiin. Super-HUIPPUSALAINEN laitos rakennettiin Nevadan Groom Lakeen aseiden testausalueen keskelle. Sen koodinimi oli DREAMLAND. Laitos sijoitettiin laivaston alaisuuteen, ja kaikilta henkilöitä vaadittiin turvaluokituksena ”Q” sekä presidentin hyväksyntä. Tämä on ironista johtuen siitä seikasta, että Yhdysvaltain presidentillä itsellään ei ole turvaluokitusta vierailla alueella. Avaruusolentojen tukikohta ja teknologian vaihdanta tapahtui alueella nimeltä S-4. Alue S-4:n koodinimi oli ”The Dark Side of the Moon” (Kuun Pimeä Puoli).

Maavoimille annettiin tehtäväksi muodostaa supersalainen organisaatio, jolla ylläpitää turvallisuutta kaikissa avaruusolentojen toimeksiantamissa projekteissa. Tämä organisaatio muuttui National Reconnaissance Organizationiksi (NRO), joka sijaitsi Fort Carsonissa, Coloradossa. Erikoisjoukkoja nimeltään Delta koulutettiin turvaamaan projekteja.

Toinen projekti sai koodinimen SNOWBIRD, ja se perustettiin selittämään kaikki REDLIGHTin testialuksista tehdyt havainnot ilmavoimien kokeina. SNOWBIRDin alukset valmistettiin käyttäen perinteistä teknologiaa ja niitä lennettiin lehdistön mieliksi useaan otteeseen. Project SNOWBIRDia käytettiin myös debunkkaamaan legitiimit julkiset havainnot avaruusolentojen aluksista (UFOt). Project SNOWBIRD menestyi erittäin hyvin ja kansan tekemiä havaintoraportteja esiintyi jatkuvasti vähemmän aivan viime vuosiin saakka.

Usean miljoonan dollarin SALAINEN rahasto järjestettiin ja pidettiin Valkoisen Talon Asevoimien osastolla. Tätä rahastoa käytettiin rakentamaan 75 laitosta syvälle maan alle. Presidentit, jotka kysyivät jotain, saivat kuulla rahastoa käytettävän rakentamaan syviä maanalaisia väestönsuojia presidenteille sodan varalta. Vain muutamat rakennettiin presidenteille. Miljoonia dollareita kanavoitiin tämän osaston läpi MJ-12:lle ja siitä sitten alihankkijoille. Sitä käytettiin rakentamaan HUIPPUSALAISIA avaruusolentojen tukikohtia sekä HUIPPUSALAISIA DUMBeja (Deep Underground Military Bases), ja laitoksia joita ”Alternative 2” käytti ympäri maan. Presidentti Johnson käytti tätä rahastoa rakentamaan elokuvateatterin ja raivaamaan tien hänen ranchilleen. Hänellä ei ollut ideaa sen todellisesta tarkoituksesta.

Salainen Valkoisen Talon maanalainen rakennusrahasto perustettiin vuonna 1957 presidentti Eisenhowerin toimeksiannosta. Rahoitus tuli kongressilta tarkoitukseen ”salaisten tilojen rakentaminen ja ylläpito, jonne presidentti voidaan viedä sotilashyökkäyksen tapauksessa: Presidentin Hätätilat”. Tilat olivat kirjaimellisesti reikiä maassa, tarpeeksi syvällä kestääkseen ydinräjähdyksen ja niihin laitettiin aikansa parasta kommunikaatiolaitteistoa. Tähän päivään asti sellaisia paikkoja on 75 ympäri maata, jotka rakennettiin tämän rahaston rahoilla. Atomienergiakomissio on rakentanut ainakin 22 lisätilaa maan alle.

Kaikkien näiden salaisten paikkojen sijainti ja muu niihin liittyvä on HUIPPUSALAISTA. Rahat olivat ja ovat edelleen Valkoisen Talon Asevoimien osaston kontrollissa, ja niitä pestiin ja pestään edelleen pitkän verkoston läpi, jota edes kaikkein asiasta perillä olevin vakooja tai kirjanpitäjä ei kykenisi seuraamaan. Vuonna 1980 vain muutamat tämän verkoston alku- ja loppupäissä tiesivät mitä varten rahat olivat. Alkupäässä olivat edustaja George Mahon Teksasista, edustajainhuoneen budjetointikomitean ja sen puolustusalakomitean puheenjohtajaM sekä edustaja Robert Sikes Floridasta, edustajainhuoneen sotilasrakentamisen alakomitean puheenjohtaja. Nykyään huhutaan, että edustajainhuoneen puhemies Jim Wright kontrolloisi rahaa kongressissa, ja että kamppailu vallasta on käynnissä hänen syrjään sysäämiseksi. Toisessa päässä olivat presidentti, MJ-12, Asevoimain osaston johtaja ja Washingtonin laivaston telakan komentaja.

Rahat antoi budjetointikomitea, joka allokoi ne puolustusministeriölle HUIPPUSALAISENA merkintänä maavoimien rakennusohjelmaan. Maavoimat, kuitenkaan, ei kyennyt sitä käyttämään eikä itse asiassa tiennyt mitä tarkoitusta varten se oli. Valtuutus käyttää rahat olivat tosiasiassa annettu laivastolle. Rahat kanavoitiin laivaston insinööreille Chesapeakeen, jotka eivät myöskään tienneet mitä varten ne olivat. Vain yksi mies, laivaston komentaja, joka oli Chesapeaken divisioonassa kirjoilla, mutta todellisuudessa vastasi ainoastaan Asevoimien osastolle Valkoisessa Talossa, tiesi HUIPPUSALAISTEN rahojen todellisen tarkoituksen, suuruuden ja lopullisen kohteen. Täydellinen salaisuus rahaston ympärillä tarkoitti, että lähes kaikki jäljet siitä voitaisiin hävittää niiden muutaman kynällä jotka sitä kontrolloivat. Näitä salaisia rahoja ei ole koskaan eikä niitä tuskin tulla koskaan tilintarkastamaan.

Suuria määriä rahaa siirrettiin HUIPPUSALAISEEN rahastoon Floridan Palm Beachissa, joka kuuluu rannikkovartiostolle, paikassa nimeltä Peanut Island. Saari sijaitsee Joseph Kennedyn omistaman kiinteistön vieressä. Rahojen sanotaan käytetyn maisemanrakennukseen ja yleiseen kaunistamiseen. Jokin aika sitten TV-uutisten erikoislähetys Kennedyn salamurhasta sanoi rannikkovartioston upseerin kuljettaneen rahaa salkussa Kennedyn työntekijälle tämän kiinteistöalueen läpi. Voisiko tämä olla ollut salainen maksu Kennedyn perheelle heidän poikansa John F. Kennedyn menetyksestä? Maksut jatkuivat vuoden 1967 ajan ja sitten lakkasivat. Siirretty rahojen kokonaismäärä ei ole tiedossa, eikä rahojen käyttökohteista tiedetä myöskään.

Sillä aikaa Nelson Rockefeller muuttaisi jälleen pestiään. Tällä kertaa hän ottaisi C. D. Jacksonin vanhan duunin joka oli ollut psykologisen strategian erikoisassistentti. Nelsonin nimittäminen virkaansa muutti hänen tittelinsä kylmän sodan strategian erikoisassistentiksi. Tämä virka kehittyisi vuosien mittaan samaksi tehtäväksi joka Henry Kissingerillä oli lopulta presidentti Nixonin alaisuudessa. Virallisesti hänen oli tarkoitus antaa ”neuvoja ja apua kaikkien ihmisten välillä tapahtuvan yhteistyön ja ymmärryksen lisäämiseksi”. Virallinen kuvaus oli savuverho, sillä salaa hän oli presidentin tiedusteluyhteisön koordinaattori. Uudessa pestissään Rockefeller raportoi suoraan ja ainoastaan presidentille. Hän otti osaa kabinetin, ulkomaisen talouspolitiikan neuvoston ja kansallisen turvallisuuden neuvoston tapaamisiin, joka oli korkein politiikan suuntaviivoja vetelevä elin valtiossa.

Nelson Rockefeller sai myös toisen tärkeän tehtävän salaisen yksikön nimeltä Planning Coordination Group johtajana, joka muodostettiin NSC 5412/1:n päätöksellä maaliskuussa 1955. Ryhmä koostui eri ad hoc -jäsenistä riippuen agendalla olevasta asiasta. Perusjäsenet olviat Rockefeller, puolustusministeriön edustaja, ulkoministeriön edustaja sekä keskustiedustelun johtaja. Pian sitä nimitettiin ”5412-komiteaksi” tai ”Erikoisryhmäksi”. NSC 5412/1 saattoi voimaan säännön, että salaiset operaatiot piti hyväksyttää hallintokomitealla, kun aiemmin nämä operaatiot käynnistettiin ainoastaan keskustiedustelun auktoriteetilla.

Salaisen muistion NSC 5410:n avulla Eisenhower edelsi vuoden 1954 NSC 5412/1-muistiota, jolla perustettiin pysyvä komitea (ei ad hoc), joka tultaisiin tuntemaan nimellä Majority Twelve (MJ-12) joka valvoisi ja toteuttaisi kaikki salaiset toimet, jotka liittyivät avaruusolentokysymykseen. NSC 5412/1 luotiin selittämään näiden tapaamisten tarkoitus kun kongressi tai lehdistö kiinnostui niistä. Majority Twelve koostui henkilöistä Nelson Rockefeller, keskustiedustelun johtaja Allen Welsh Dulles, ulkoministeri John Foster Dulles, puolustusministeri Charles E. Wilson, pääesikunnan johtaja amiraali Arthur W. Radford, FBI:n johtaja J. Edgar Hoover sekä kuudesta Council on Foreign Relationsin johtokunnan miehestä, jotka tunnettiin nimellä ”Viisaat Miehet” (Wise Men). Nämä kaikki miehet olivat oppineiden salaseuran jäseniä, joka kutsui itseään nimellä ”The Jason Society”, tai ”The Jason Scholars”, jotka rekrytoivat jäsenensä muiden Harvardin ja Yalen salaseuroista ”Skull and Bones” sekä ”Scroll and Key”.

Viisaat Miehet olivat Council on Foreign Relationsin ydinjäseniä. Jäseniä oli 12, mukaanlukien ensimmäiset 6 hallituksen viroista. Tämä ryhmä koostui vuosien varrella Council on Foreign Relationsin ja myöhemmin Trilateral Commissionin huippuviranomaisista ja johtajista. Gordon Dean, George Bush ja Zbigniew Brzezinski olivat heidän joukossaan. Kaikkein tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat ”Viisaista Miehistä”, jotka MJ-12:ssa oli mukana, olivat John McCloy, Robert Lovett, Averell Harriman, Charles Bohlen, George Kennan sekä Dean Acheson. Heidän politiikkansa suuntaviivat kestäisivät pitkälle 70-luvulle. On merkittävää, että presidentti Eisenhower sekä ensimmäiset 6 MJ-12 -jäsentä hallituksesta olivat myös Council on Foreign Relationsin jäseniä.

Hommansa hyvin tekevät tutkijat tulevat pian havaitsemaan, että aivan kaikki ”Viisaat Miehet” eivät käyneet Harvardia tai Yalea, eivätkä kaikki heistä saaneet jäsenyyttä ”Skull and Bones” tai ”Scroll and Key” -salaseuroihin yliopistovuosinaan. Viisaiden Miesten mysteerin voi nopeasti selvittää kirjan ”The Wise Men” avulla, jonka ovat kirjoittaneet Walter Isaacson & Evan Thomas (Simon and Schuster, New York). Kuvan #9 alla kirjan keskiosassa löytyy kuvateksti: ”Lovett Yalen yksikön kanssa, oikealla ylhäällä, ja rannalla: Hänen initiaationsa Skull and Bonesiin tapahtui ilmatukikohdassa lähellä Dunkirkia”. Olen havainnut, että jäseniä valittiin jatkuvasti kutsumalla heitä meriittiensä mukaan yliopisto-opintojen jälkeen, eikä se rajoittunut mitenkään Harvardiin tai Yaleen.

Muutamat valitut myöhemmin initioitiin Jason Societyyn. He ovat kaikki Council on Foreign Relationsin jäseniä, ja tuohon aikaan ryhmä tunnettiin nimellä ”Eastern Establishment”. Tämän tulisi antaa vihje siitä kauaskantoisesta ja vakavasta luonteesta, joka suurimmalla osalla näitä yliopistojen opiskelijajärjestöjä on. Järjestö elää ja voi hyvin tänä päivänä, mutta siinä on nyt mukana jäseniä myös Triteral Commissionista. Trilateralistit ovat olleet olemassa salaa vuosia ENNEN vuotta 1973. Nimi Trilateral Commission otettiin avaruusolentojen lipusta, joka tunnetaan nimellä Trilateraalinen Merkki.

Majority Twelve tulisi selviämään nykypäivään asti. Eisenhowerin ja Kennedyn alaisuudessa sitä nimitettiin erheellisesti ”5412-komiteaksi” tai tarkemmin ”Erikoisryhmäksi”. Johnsonin hallinnon aikaan sen nimi muuttui ”303-komiteaksi”, koska nimi 5412 oli vaarantunut kirjassa ”The Secret Government”. Itse asiassa NSC 5412/1 vuodettiin julki sen kirjoittajalle peittämään NSC 5410:n olemassaolo. Nixonin, Fordin ja Carterin alaisuudessa sitä kutsuttiin nimellä ”40-komitea”, ja Reagainin alaisuudessa nimellä ”PI-40 komitea”. Kaikkien niiden vuosien aikana ainoastaan nimi muuttui.

Vuoteen 1955 mennessä kävi selväksi, että avaruusolennot olivat petkuttaneet Eisenhoweria ja rikkoneet sopimuksen. Silvottuja ihmisiä löytyi yhdessä silvottujen eläinten kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Epäiltiin, että avaruusolennot eivät lähettäneet täyttä listaa ihmiskontakteista ja abduktiohenkilöistä MJ-12:lle ja epäiltiin, että kaikkia abduktiohenkilöitä ei oltu palautettu. Neuvostoliittoa epäiltiin toimimisesta heidän kanssaan, ja tämä osoittautui todeksi. Saatiin selville, että avaruusolennot olivat manipuloineet suuria määriä ihmisiä salaseurojen, noituuden, magian, okkultismin ja uskonnon avulla. Usean ilmavoimien taistelutilanteen avaruusolentojen kanssa jälkeen kävi myös selväksi, että aseistamme ei ollut heille vastusta.

Marraskuussa 1955 NSC-5412/2 perusti komitean tutkimaan ”kaikkia tekijöitä, jotka liittyivät ulkopolitiikan tekoon ja toteuttamiseen ydinaseaikana”. Tämä oli pelkkä peitetarina jolla salattiin todellinen aihe, avaruusolentokysymys.

Salaisella presidentin muistiolla NSC 5411 vuonna 1954, Eisenhower oli komentanut tutkimusryhmän ”käymään läpi kaikki faktat, todisteet, valheet ja petkutuksen ja löytämään totuuden avaruusolentokysymykseen”. NSC 5412/2 oli pelkkä peite joka oli muuttunut tarpeelliseksi kun lehdistö alkoi kysellä todellsita tarkoitusta niin tärkeiden miesten kokoontumiselle. Ensimmäiset tapaamiset pidettiin vuonna 1954 ja niitä nimitettiin Quantico-tapaamisiksi, koska ne pidettiin Quanticon laivastotukikohdassa. Tutkimusryhmä koostui yksinomaan Council on Foreign Relationsin 35 jäsenestä, jotka olivat ”The Jason Societyn” jäseniä, eli ”The Jason Scholars”. Tri. Edward Teller sai pyynnön osallistua. Tri. Zbigniew Brzezinski oli tutkimusjohtaja ensimmäiset 18 kuukautta. Tri. Henry Kissinger valittiin ryhmän vetäjäksi seuraavaksi 18 kuukaudeksi alkaen marraskuusta 1955. Nelson Rockefeller oli tutkimuksien aikana usein mukana vierailemassa.

                TUTKIMUSRYHMÄN JÄSENET




                Gordon Dean, puheenjohtaja

         Tri. Henry Kissinger, tutkimusjohtaja
Tri. Edward Teller             Frank Altschul
Maj. Gen. Richard C. Lindsay   Hamilton Fish Armstrong
Hanson W. Baldwin              Maj. Gen. James McCormack, Jr.
Lloyd V. Berkner               Robert R. Bowie
Frank C. Nash                  McGeorge Bundy
Paul H. Nitze                  William A. M. Burden
Charles P. Noyes               John C. Campbell
Frank Pace, Jr.                Thomas K. Finletter
James A. Perkins               George S. Franklin, Jr.
Don K. Price                   I. I. Rabi
David Rockefeller              Roswell L. Gilpatric
Oscar M. Ruebhausen            N. E. Halaby
Lt. Gen. James M. Gavin        Gen. Walter Bedell Smith
Caryl P. haskins               Henry DeWolf Smyth
James T. Hill, Jr.             Shields Warren
Joseph E. Johnson              Carroll L Wilson
Mervin J. Kelly                Arnold Wolfers

  Artikkelin julkaissut textfiles.com