Avainsana-arkisto: tiede

Kit Greeniä edeltävät UAP-vahinkotutkimukset

Kirjoittanut Keith Basterfield

Blogin lukijat ovat huomanneet, että olen käyttänyt aikaa kirjoittaen mahdollisista lääketieteellisistä vaikutuksista, joita lähikohtaamisilmiöllä voi olla. Tämä aihe on pitkään kiinnostanut minua.

Tri. Kit Greenin työhön liittyvän keskustelun myötä UAP:n aiheuttamista lääketieteellisistä loukkaantumisista, haluaisin tarkastella Kit Greeniä edeltäviä lääketieteellisiä tutkimuksia, joissa on tutkittu samanlaisa aiheita, erityisesti amerikkalaisia tutkijoita Richard Charles Niemtzow ja John F. Schuessler.

Tässä postauksessa käyn läpi Niemtzow’n työtä vuosien 1975-1996 välillä, ja sitten tarkastelen samanhenkistä John F. Schuesslerin työtä samalla aikavälillä.

Richard Niemtzow

Niemtzow syntyi USA:ssa vuonna 1942 mutta kävi lääkiksen Ranskassa vuosina 1965-1976 Universite de Montpellierin Faculte de Medecinessa, Montpellierissa, Ranskassa. Tämä yhteys Ranskaan tulee uudelleen esiin myöhemmin. Hän palasi USA:n ja hänestä tuli ilmavoimien kirurgi.

Noin vuonna 1975, kun hän oli edelleen Ranskassa, hän liittyi Aerial Phenomenon Research Organisationiin (APRO) ja kirjoitti artikkelin ”Halvaantuminen ja UFOjen lähikohtaamiset.” APRO Bulletiniin [Vol. 23, No. 5, March 1975, pp 1 & 6.]

Niemtzow kirjoitti enemmän artikkeleja APRO Bulletiniin, MUFON Journaliin ja English Flying Saucer Review’n; jotkut yksinään ja jotkut John Schuesslerin kanssa.

Vuoteen 1981 mennessä, kuten Jacques Valleen päiväkirjoissa kirjoitetaan, Niemtzow oli ystävystynyt tri. Kit Greenin sekä Claude Poherin kanssa Ranskan UFO-tutkimusryhmästä, joka nimettiin GEPANiksi. Myöhemmin Niemtzow oli kirjeenvaihdossa Alain Esterlen kanssa, joka oli GEPANin seuraava johtaja.

Myöhemmin vuonna 1981 tuolloinen radiologi Niemtzow perusti Project UFOMD:n, jonka sanottiin olevan lääketieteen harjoittajien verkosto UFOihin liittyvien vammojen tutkimiseen. Hän pyysi tohtoreita jotka olivat MUFONin jäseniä liittymään Project UFOMD:n.

Toukokuussa 1982 Niemtzow, MUFON Journalin [No. 179, Jan. 1983, pp 14-16] mukaan, palkattiin USA:n armeijan lääketieteellisen osaston konsultiksi, joka käsitteli Cash-Landrum tapausta.

Vuonna 1985 Niemtzow, J Allen Hynek ja Jacques Vallee vierailivat GEPANin toimistolla Ranskassa ja tapasivat heidän tiedekuntaansa. Tuossa tapaamisessa Niemtzow esitti tutkimuksen otsikolla ”Fysiologiset ja säteilyvaikutukset erittäin valoisista tunnistamattomista lentävistä esineistä.”

MUFON Journalissa vuonna 1987 [No. 225, January 1987, p18] raportoitiin, että Project UFOMD oli tuottanut vain kaksi tapausta välillä lokakuun 1. 1981 – lokakuun 1. 1983.

Vallee päiväkirjoissaan kuvaa merkinnässä 6. joulukuuta 1987 miten Niemtzow sai puhelinsoiton ranskalaiselta everstiluutnantilta, ilmeisesti UAP:n liittyen. Puhelun aiheena oli mikroaaltojen vaikutukset ihmisten kudoksiin.

Ranskalaiset jatkoivat Niemtzow’n hännystelyä UAP-aihetta koskien, mm. ranskalaisten mikroaaltoasiantuntijoiden tiimi vieraili hänen luonaan USA:ssa 1989. Vallee illallisti Jean-Jacques Velascon kanssa, joka oli GEPANin tuleva johtaja kesäkuussa 1989. Velasco vahvisti Valleelle, että jotkut ranskalaiset tiimit, jotka olivat kiinnostuneet mikroaaltoaseista, halusivat puhua Niemtzow’lle.

Heinäkuussa 1989 Niemtzow vieraili Ranskassa ja keskusteli UAP:sta ja mikroaaltojen fysiologisista vaikutuksista. Myöhemmin ranskalainen lääkäri, joka on asiantuntija ihmiskudosten säteilyvaikutuksissa, vieraili Niemtzow’n luona USA:ssa. CNES, eli Ranskan avaruusvirasto, jossa GEPAN myös sijaitsee, oli lähellä tarjota Niemtzow’lle töitä heiltä.

Myöhemmin Valleen päiväkirjoissa, eli neljännessä opuksessa, kerrotaan miten Niemtzow tutki paria abduktiotapausta, joissa yhdessä mukana oli naispuoleinen ilmavoimien majuri. Vallee lisää, että ”Richard on ollut yhteydessä amiraali Mohriin, Reaganin henkilöstöpäällikköön, joka oli kiinnostunut tällaisista tapauksista.” (merkintä 27. helmikuuta 1994.)

Vallee ei viittaa Niemtzow’n enää 28. tammikuuta 1996 jälkeen. Hänen kiinnostus aiheeseen oli lopahtanut.

Haluan selvittää miksi Niemtzow’n kiinnostus loppui niin kiinnostavaan aiheeseen. Vuonna 2016 sain selville hänen osoitteensa ja lähetin sähköpostia. Kysyin kolmea kysymystä.

1. Kerättyänne dataa vammoista, mihin johtopäätökseen tulitte?

2. Miksi lopetitte tutkimuksenne?

3. Mitkä ovat lopulliset päätelmänne UAP:sta?

Niemtzow vastasi:

”Lopetin tutkimuksen umpikujaan. Alalla ei olla edistytty juurikaan ja iso osa on pelkkää spekulaatiota.”

Loput Niemtzow’n haastattelusta löydät tästä vuoden 2016 postauksesta.

John Schuessler

Kuten mainittua, Schuessler ja Niemtzow kirjoittivat yhdessä useita artikkeleita UFO-kohtaamisten terveyshaitoista, jotka ovat ilmaantuneet UFO-kirjallisuuteen 1970- ja 1980-luvuilla.

Vuodesta 1981 eteenpäin Schuessler tutki ja dokumentoi usean vuoden ajan 29. joulukuuta 1980 sattunutta tapausta, jossa Betty Cash, Vicki Landrum ja Colby Landrum olivat mukana epätavallisessa kohtaamisessa.

Lähde: Keith Basterfield

Tapaukseen liittyi lämmön tunne ja kirkas valo. Tapauksen jälkeen he raportoivat seuraavia oireita: pahoinvointi, oksentelu, ripuli, silmien kirvely ja auringonpistoksen tunne. Cash raportoi rakkuloita ihollaan. Hiustenlähtöä raportoitiin myös.

Kaksi parasta informaatiolähdettä säteilytapaukselle löytyvät Schuesslerin vuoden 1998 kirjasta ”The Cash-Landrum UFO Incident.” [Geo Graphics Printing Co.] sekä Curt Collinsin blogista ”Blue Blurry Lines.”

Vuonna 1991 MUFON muodosti lääketieteellisen komitean, ja Schuessler oli ryhmänjohtaja MUFONille. Komitean rooli oli tuoda yhteen lääketieteen tutkijoita muodostamaan toimintaprotokolla, keräämään ja arvioimaan tapausdataa, käsittelemään lääketieteellistä evidenssiä ja edistämään tiedonvaihtoa.

Vuoteen 1995 mennessä Schuesslerin katalogi ”Luettelo UFOihin liittyvistä fysiologisista vaikutuksista ihmisille” sisälsi lähes 400 tapausta. Kuten kaikki sellaiset katalogit, se oli vain kasa materiaalia eri lähteistä, eikä faktoja voitu tarkistaa oikeiksi tai jäljittää informaation alkuperäistä lähdettä. Esimerkiksi minä tarkastin Australian tapaukset katalogissa. Jotkut olivat anekdootteja, toiset taas eivät olleet lähikohtaamisia. Lisäksi jotkut lääketieteelliset vaikutukset oltiin merkitty ”abduktioksi”, joka itsessään ei ole lääketieteellinen vaikutus.

Lopputiivistelmä

UFOihin liittyvien lääketieteellisten vammojen tutkimus ulottuu ainakin vuoteen 1975, noin 45 vuotta, ja tätä työtä on jatkanut tri. Kit Greenin tutkimukset.

Tunnustus

Kiitos brittiläiselle tutkijalle Isaac Koi siitä, että hän tarjosi linkin AFUn verkkosivuille, josta Schuesslerin katalogin voi ladata.

Artikkelin julkaissut ufos-scientificresearch.blogspot.com

Etelä-Atlantin magneetti-ilmiö saattaa jakautua!

Maapallon magneettikentät, joista planeetta on riippuvainen aurinkotuulilta suojautuakseen, näyttävät heikkenevän. Astrofyysikko Juan Soler puhuu Rick Sanchezin kanssa huolestuttavista uutisista seuraavalla videolla.

Euroopan Swarm-satelliitit ovat paljastaneet uutta dataa omituisesta ilmiöstä Maapallon magneettikentässä. Etelä-Atlantin anomalia saattaa jakautua kahtia. ”Uusi, itäinen Etelä-Atlantin anomalian minimi on ilmaantunut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana”, sanoo Jürgen Matzka saksalaisesta geotieteiden tutkimuskeskuksesta. ”Viime vuosina se on kehittynyt voimakkaasti.”

Etelä-Atlantin anomalia on heikko kohta Maapallon magneettikentässä, joka on keskittynyt Etelä-Amerikan Atlantin puoleiselle alueelle. Se on löydetty vuonna 1958, ja se on kasvanut ja liikkunut vuosikymmenten aikana. Viimeisin data Swarmista näyttää heikon kohdan muodostumassa Afrikan eteläkärjen lähelle.

”Swarm-satelliitti kiertoradalla tutkii kehitystä”, sanoo Matzka.

Spaceweatherin mukaan Swarm on laukaistu marraskuussa 2013. Se on kolmen identtisen satelliitin muodostelma, jotka kiertävät Maapalloa. Niissä on magnetometrit, tähtien tarkkailulaitteet ja muita insturmentteja. Niiden avulla satelliitit voivat tehdä tarkkoja 3D-mittauksia Maapallon magneettikentästä. Mahdollinen anomalian jakautuminen on vain yksi monista löydöksistä.

Tutkijat ovat pitkään tienneet magneettikentän heikkenemisestä. Viimeisen 200 vuoden aikana magneettikenttä on globaalisti menettänyt noin 9% sen voimakkuudestaan, ja Etelä-Atlantin anomalia johtaa kehitystä.

Etelä-Atlantin anomalian heikentyessä sisempi Van Allenin vyö on vuotanut siihen, mikä on päästänyt korkeaenergisiä hiukkasia (erityisesti protoneita) 200 kilometrin päähän maanpinnasta. Tämä ei uhkaa ihmisiä maanpinnalla, mutta avaruusaluksille se aiheuttaa ongelmia.

Kun satelliitit lentävät anomalian läpi, ne altistuvat suhteellisen suurelle säteilymäärälle. Satelliittien tietokoneet saattavat buuttailla ja digitaalikamerat sekoilla varautuneiden hiukkasten vaikutuksesta. ISS:llä on erityissuojauksia tämän ongelman ratkaisemiseksi, ja Hubble-teleskooppi ei edes voi tehdä havaintoja tai mittauksia sen ollessa anomalian kohdilla.

Jos Etelä-Atlantin anomalia lopulta jakautuu kahtia, satelliittitehtävien suunnittelijat joutuvat ottamaan huomioon uuden korkean säteilyn alueen. Jakautuminen vaikuttaa enemmänkin. Se voi kuitenkin tarjota vihjeitä itse anomalian alkuperästä. Tulikuuman sulan raudan liikkeiden aiheuttamat virtaukset luovat Maan magneettikentän noin 3000 kilometriä jalkojemme alapuolella. Muutokset ”täällä ylhäällä” voivat kertoa tutkijoille siitä mitä tapahtuu ”siellä alhaalla”.

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Hotspot

Pedra do Inga: Muinaisen tähtikartan monumentti

Ingán kunnassa, Brasilian Paraíban osavaltiossa, on kivi nimeltään Inga tai Pedra do Inga.

Sen pinnalle ovat muinaiset kaivaneet sarjan yksityiskohtaisia symboleja, tähtiä ja spiraaleja.

Kivi itsessään on massiivinen; kivimuodostelma kattaa noin 250 neliömetrin alueen.

The Pedra do Inga in Brazil, is covered in strange symbols that experts believe are depictions of stars, galaxies and even constellations.
 Pedra do Inga Brasiliassa on peitetty omituisilla symboleilla, joiden asiantuntijat uskovat olevan kuvia tähdistä, galakseista ja jopa tähtikuvioista.

Pystysuora 3.8 metriä korkea ja 46 metriä pitkä seinä kuvaa tuntemattomia merkityksiä.

IgorSuassuna / Pixabay

Tähtien ja spiraalien lisäksi muinaiset ‘astronomit’ kaiversivat muita merkkejä, joiden tarkka merkitys on pysynyt mysteerinä asiantuntijoille.

Huolimatta tästä, tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että tähtien, tähtikuvioiden ja galaksien kuvat ovat selvästi näkyvillä kiven pinnalla.

Vaikka kaiverrusten tarkka ikä on vaikea sanoa, tutkijoiden mielestä kivimuodostelman ikä on noin 6000 vuotta.

Tähän mennessä asiantuntijat ovat identifioineet yli 400 kaiverrusta kiven pinnalta. Jotkut niistä ovat luonteeltaan zoomorfisia, kun toiset taas esittävät abstrakteja kuvioita ja tähtiä.

Erään hypoteesin mukaan Ingán petroglyyfit ovat poikkeuksellisen tärkeitä arkeoastronomisessa mielessä.

The true meaning of the symbols remains an enigma.
Symbolien todellinen merkitys on enigma.

Vuonna 1976 espanjalainen insinööri Pavía Alemany alkoi matemaattisesti tutkia arkeologista monumenttia.

Instituto of Arqueologia Brasileira julkaisi hänen tuloksensa vuonna 1986. Alemany identifioi kiven pinnalta joukon “kulhoja” sekä toisen petroglyyfin, joka on kaiverrettu Ingan seinän pystysuoraan pintaan joka muodosti “aurinkokalenterin”, jonka avulla gnomon projisoi varjonsa aamun ensimmäisten auringon säteiden aikaan.

Alemany myöhemmin jatkoi tutkimuksiaan keskittyen tallentamaan ja dokumentoimaan sarjaa symboleita, jotka havainnoija voi huomata tähdiksi, jotka näyttävät olevan keskenään ryhmässä tähtikuvioina.

Mutta nämä “kulhot” ja “tähtikuviot” kiven pinnassa ovat antaneet Pedra do Ingalle sen arkeoastronomisen merkityksensä.

Paikka jossa Ingan kivi nykyään sijaitsee on jatkuvassa vaarassa vahingoittua korjaamattomaksi vandalisoinnin takia.

Artikkelin julkaissut Curiosmos

Vihreä tulipallo Australiassa

Havaintopäivämäärä: kesäkuun 14. 2020

Havaintopaikka: Läntinen Australia

Australian media on nimennyt tämän mahdollisesti meteoriksi… mutta huomaa, he sanoivat että mahdollisesti. Todennäköisemmin tämä on verhoutunut UFO, joka on luonut värittynyttä usvaa ympärilleen näyttääkseen meteorilta. Avaruusolennoilla on sääntöjä, joita pitää noudattaa jos he aikovat vierailla avaruusolentojen tukikohdissa Maapallolla. Yksi niistä on ettei salli itsensä tulla näkyville kansan silmien eteen ilman, että luodaan illuusio siitä että kyseessä on jokin muu kuin avaruusolentojen alus.

Tämä vihreä väri ei ole yksin tässä. Kun suurennan sitä, nään sateenkaaren värit, vihreä, purppura ja keltainen. Mikään meteori ei kykene tekemään sitä tällaisella täydellisyydellä. Tarkoitan, katsokaa nyt sitä. Siinä ei ole pieniä osia tai palasia irtoamassa pyrstöstä. Se palaa, mutta ei hajoa. Pyrstö on tehty palasista, jotka irtoavat, mutta jos mikään ei irtoa, mistä pyrstö silloin tulee? Se tulee aluksesta, joka koittaa näyttää meteorilta.

Scott C. Waring

 

Artikkelin julkaissut ET Data Base

Biologista sodankäyntiä: tri. Frank Olsonin tapaus

Tämä on viides kappale John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate

Marraskuussa 1953 Sid Gottlieb päätti testauttaa LSD:tä ryhmällä tieteentekijöitä armeijan kemiallisen sodankäynnin osaston erikoisdivisioonasta (Army Chemical Corps’ Special Operations Division, SOD) Fort Detrickissa Frederickissa, Marylandissa. Vaikka salaisen palvelun hierarkian ylätaso oli kahdesti pannut tiukasti kieltoon LSD:n ilman lupaa, Gottliebilla on ollut vissiinkin tunne siitä, että huumeen ujuttaminen SOD-miesten tajuntaan ei eronnut mitenkään siitä että hän antaa sitä kollegoilleen toimistolla. TSS:n ja SOD:n tyypit kuitenkin työskentelivät intiimisti yhdessä, ja heillä oli yhteinen salaisuus kylmän sodan ajalta: USA:n valtio ylläpiti kykyä — jota se saattoi käyttää koska vain — tappaa tai tehdä kyvyttömäksi valittuja ihmisiä biologisilla aseilla. Ainoastaan kourallinen korkeimpia CIA-viranomaisia tiesi, että TSS maksoi SODille arviolta $200,000 vuodessa siitä, että käytössä olevat järjestelmät infektoisivat vihollisia taudeilla.

Gottlieb suunnitteli tiputtavansa LSD:tä SOD-miehiin kolmen päivän työretriitillä. Kahdesti vuodessa SOD:n ja TSS:n henkilöstö, joka teki yhteistyötä MKNAOMIn, heidän yhteisohjelmansa, tiimoilta pitivät suunnittelutilaisuuden kaukaisessa paikassa, jossa he voisivat brainstormata ilman että kukaan häiritsee. Marraskuun 18. päivänä 1953 he kerääntyivät Deep Creek Lodgeen, hirsirakennukseen läntisen Marylandin metsissä. Se oli rakennettu partiolaisille leirirakennukseksi 25 vuotta aiemmin. Vuorijärvien ympäröimä paikka kolmelta suunnalta, Appalakkien huippujen näkyessä paksun metsän takaa, kämppä oli tarpeeksi syrjässä jopa kaikkein turvallisuustietoisimmalle vakoojalle. Ainoastaan joskus muutama metsästäjä haahuilisi paikalle kesäkuukausien jälkeen.

Tri. John Schwab, joka perusti SOD:n vuonna 1950, kenraaliluutnantti Vincent Ruwet, sen nykyinen päällikkö ja tri. Frank Olson, sen väliaikainen johtaja aiemmin sinä vuonna, vetivät Detrickin ryhmää. Nämä pöpötaistelijat saivat peitetarinan luontokirjailijoina ja luennoitsijoina, jotka olivat lomalla. He huolellisesti poistivat Fort Detrickin pysäköintitarrat heidän autoistaan ennen lähtöä. Sid Gottlieb toi kolme työntekijää Virastosta, mm. hänen varamiehensä Robert Lashbrookin.

He tapasivat loosin olohuoneessa, suuren liekehtivän takan edustalla. Sitten he jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi erikoistapaamisia varten. Näistä sessioista selvinneet ovat asiasta yhtä turpa kiinni kuin ennenkin, kertovat vain muutamia yksityiskohtia yleisestä tunnelmasta, mutta ei mitään itse käsitellystä asiasta. Kuitenkin toisista Fort Detrickin lähteistä ja valtion dokumenteista voidaan lukea, että MKNAOMIn tutkimus on mahdollista kasata yhteen. Juuri tästä ohjelmasta tuon kohtalokkaan retriitin aikaan keskusteltiin.

MKNAOMIn alaisuudessa SOD-miehet kehittelivät kokonaisen myrkyllisen arsenaalin CIA:n käyttöön. Jos Viraston operaattorien piti tappaa joku muutamassa sekunnissa, esimerkiksi itsemurhapillerillä, SODilla oli supertappavaa äyriäisen myrkkyä. [1] Hänen epäonnisella U-2 -lennolla Neuvostoliiton yli vuonna 1960, Francis Gary Powers kantoi mukanaan — ja valitsi olla käyttämättä — poran osaa, joka oli päällystetty tällä myrkyllä, joka oli piilotettu hopeadollariin. Vaikka se oli täydellinen jollekin sellaiselle, joka aikoi kuolla — tai tappaa — välittömästi, äyriäistoksiini oli liian nopea, eikä sitä voitu helposti jäljittää. Paljon hyödyllisempi salamurhiin, CIA:n ja SOD:n miesten mielestä, oli botuliini. Sen toiminta-aika oli 8-12 tuntia, ja tämä mahdollistaa tappajan lähteä pois kohteen luota. Viraston operaattorit myöhemmin antoivat pillereitä täynnä tätä tappavaa ruokamyrkkyä sen mafialiittolaisille, jotta sitä laitettaisiin Fidel Castron pirtelöön. Jos CIA-viranomaiset halusivat salamurhan näyttävän kuolemalta luonnollisista syistä, he saattoivat valita pitkästä listasta kuolettavia tauteja, jotka normaalisti esiintyivät tietyissä maissa. Näin vuonna 1960 salaisen palvelun johtaja Richard Bissell pyysi Sid Gottliebia valitsemaan sopivan sairauden tappamaan Kongon Patrice Lumumban. Gottlieb kerto senaatin tutkijoille, että hän valitsi sen, jonka ”oli tarkoitus tuottaa tauti, jota esiintyi… luonnostaan tuolla alueella (Länsi-Afrikka) ja että se voisi olla tappava.” Gottlieb henkilökohtaisesti kuljetti bakteerin Kongoon, mutta tämä murhaoperaatio ajautui karillle ennen kuin Lumumba sai infektion. (Kongon johtaja kuoli pian tämän jälkeen olosuhteissa, jotka edelleenkään eivät ole selvät.)

Kun CIA-operaattorit halusivat päästä jostain eroon hetkeksi, SOD löi heille kymmenisen tautia ja eri vahvuista myrkkyä. Suhteellisen miedossa päässä listaa oil stafylokokki-enterotoksiini, ruokamyrkytyksen mieto muoto — verrattuna botuliiniin. Tämä stafylokokki-infektio ei melkein koskaan tappanut ketään ja ainoastaan teki toimintakyvyttömäyksi uhrin 3-6 tunniksi. Sid Gottliebin sodan ajan edeltäjän, Stanley Lovellin, osaavassa ohjauksessa OSS oli käyttänyt juuri tätä ainetta estämään natsivirkamies Hjalmar Schachtia osallistumasta sodan ajan talouskonferenssiin. SOD:n arsenaalin virulentimpia tapauksia oli venezuelalainen hevosaivokuumevirus. Se yleensä teki henkilön toimintakyvyttömäksi 2-5 päiväksi ja piti hänet heikentyneessä tilassa useita viikkoja. Jos Virasto halusi tehdä jonkun toimintakyvyttömäksi useaksi kuukaudeksi, SOD:lla oli kahta erilaista bruselloosia.[2]

Entinen Fort Detrickin korkea viranomainen oli tarpeeksi kiltti käydäkseen kanssani läpi kaikki pöpöt ja toksiinit, joita SOD säilytti CIA:lle, listasi niiden edut ja haitat. Ennen kuin hän teki niin, hän painotti että SOD yritti keksiä keinoja suojella amerikkalaisia ja laitoksia samanlaisten aineiden hyökkäyksiltä. ”Ei voi puolustaa vakavastiotettavasti”, hän sanoi, ”ellei jollain ole ajatuksena hyökätä.” Hän sanoi, että Japani teki toistuvia bioasehyökkäyksiä Kiinaa vastaan toisessa maailmansodassa — mikä oli yksi syy aloittaa amerikkalaisohjelma.[3] Hän ei tiedä, että mikään muu suurvalta olisi tehnyt samoin.

Detrickin viranomaisen mukaan kuka tahansa, joka harkitsi biotuotteen käyttämistä, oli joutunut miettimään muitakin tekijöitä kuin toksisuus ja inkubaatioaika.

Voidaanko pöpö havaita helposti ja sitä vastaan rokottaa? Hän huomauttaa, että pernarutto, kuolettava tauti (kun sitä hengittää) jota SOD säilöi CIA:lle, oli edullinen koska sen oireet muistuttivat keuhkokuumetta; samalla tavoin venezuelalainen hevosaivokuume voidaan tulkita väärin influenssaksi. Vaikka rokotteita onkin olemassa monille säilötyille taudeille, SOD jatkoi yhä vain virulentimpien laatujen kehittäistä. ”En tiedä yhtäkään lääkkeelle altista organismia, jota ei voitaisi tehdä resistentimmäksi sille”, Detrickin mies sanoo.

Levisikö tauti paljon ensimmäisestä taudinsaajasta? SOD haluaisi ettei leviäisi, koska bakteerisodankäyntiäijät eivät halunneet aloittaa epidemiaa — se oli toisten fortdetrickilaisten duunia.

Oliko organismi vakaa? Miten kosteus vaikuttaa siihen? SOD mietti näitä ja monia muitakin tekijöitä.

CIA:lle mahdollisesti tärkein kysymys oli voisiko se salaa sujauttaa bakteereja infektoimaan oikean henkilön. Yksi SODin haara erikoistui taudinlevitysjärjestelmiin, joista kaikkein tunnetuin oli nuolipyssy, joka oli tehty .45 pistoolista, jonka CIA:n ex-johtaja William Colby toi näytille vuoden 1975 senaatin kuulemiseen. Virasto oli pitkään toivonut SODin kehittävän ”havaitsemattoman mikrobiologisen rokottimen”, joka voisi antaa ihmisille kuolettavia ruiskeita, joita CIA:n dokumentin mukaan ”ei voitaisi helposti havaita yksityiskohtaisessa ruumiinavauksessa.” SOD myös vehkeili aerosoliruiskujen kanssa, jotka voitaisiin laittaa päälle kauko-ohjauksella, mm. fluoresoiva kytkin joka voitaisiin aktivoida laittamalla valot päälle, tupakansytytin joka ruiskutti kun se sytytettiin ja moottorin sytytintulppa joka tuuttasi ulos tavaraa kun moottori lämpeni. ”Jos meinaat infektoida ihmisiä, kaikkein todennäköisin tapa on hengityksen kautta”, huomauttaa korkean tason Detrickin upseeri. ”Kaikki hengittävät, mutta kaikkia ei voi saada syömään.”

Frank Olson erikoistui tautien hengitysilmavälitykseen. Hän oli työskennellyt alalla vuodesta 1943, kun hän tuli Fort Detrickiin eräänä alkuperäisistä armeijan upseereista USA:n biologisen sodankäynnin ohjelmaan. Ennen sodan loppua hänelle tuli kivulias vatsahaava, joka vei hänet sairastuvalle ja hän joutui lopettamaan aktiivipalveluksen, mutta hän pysyi mukana siviilinä. Hän liittyi SODiin kun se perustettiin vuonna 1950. Selvästi alansa osaajana Olson palveli usean kuukauden ajan SODin johtajana vuosina 1952-53, mutta häntä pyydettiin lopettamaan kun stressi pahensi vatsahaavaa. Hän iloisesti palasi alempaan pestiin haaran johtajaksi, jossa hänellä oli vähemmän byrokratiaa niskoillaan ja kykeni käyttämään enemmän aikaa laboratoriossa. Käytännön vitsien rakastaja Olson oli myös suosittu ystäviensä keskuudessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut mes, mutta kuten suurin osa hänen sukupolvestaan, hän piti sisimmät tunteensa itsellään. Hänen suuri intohimo oli hänen perheensä, ja hän käytti suurimman osan vapaa-ajastaan leikkien kolmen lapsensa kanssa ja auttaen kotona. Hän oli tavannut vaimonsa kun he molemmat opiskelivat Wisconsinin yliopistossa.

Olson otti osaa kaikkiin sessioihin, ja ilmeisesti teki kaiken mitä häneltä odotettiin kahden ensimmäisen loosipäivän aikana. Torstaisen illallisen jälkeen marraskuun 19. päivänä 1953 — samana päivänä jolloin Washington Postin pääkirjoitus halusi lopettaa koirien käytön kemiallisissa kokeissa — Olson joi Cointreauta kaikkien muiden paitsi kahden läsnäolijan kanssa. (Yhdellä oli sydänvika, toinen oli entinen alkoholisti eikä juonut.) SOD-miesten tietämättä Sid Gottlieb oli terästänyt viinaa LSD:llä. [4]

”Minulle kaikki olivat varsin normaaleja” sanoo SODin Benjamin Wilson. ”Kukaan ei ollut tietoinen siitä mitä oli tapahtunut, kunnes Gottlieb mainitsi siitä. (20 minuuttia juoman jälkeen) Gottlieb pyysi oliko kukaan huomannut mitään omituista. Kaikki olivat tietoisia, heti kun se tuotiin heidän tietoonsa.” He yrittivät jatkaa keskustelua, mutta kun huume alkoi vaikuttaa, kokous oli pelkkää naurua ja hälinää. Kaksi SOD-miestä ilmeisesti keskustelivat koko yön filosofiasta, mikä ei liittynyt mitenkään biologiseen sodankäyntiin. Ruwet muistelee sitä ”kaikkein pelottavimpana kokemuksena joka hänellä oli koskaan ollut tai jota hän koskaan toivoo kokevansa.” Ben Wilson muistelee, että ”Olson oli psykoottinen. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän luuli, että joku leikki hänen kanssaan… Eräs hänen lempi-ilmaisuistaan oli ’te jätkät ootte pelkkiä pellejä.'”

Olson ja suurin osa muista tunsi olonsa epämukavaksi eikä voinut nukkua.[5] Kun ryhmä kerääntyi aamulla, Olson oli edelleen kiihtynyt, selvästikin järkyttynyt, niinkuin suurin osa hänen kollegoistaan. Kokous oli muuttunut nihkeäksi, eikä kukaan halunnut enää ottaa osaa. He kaikki menivät matkoihinsa päivällä.

Alice Olson muistaa hänen miehensä tulleen ennen illallista kotiin: ”Hän ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä. Yleensä kun hän tuli takaisin matkoiltaan, hän kertoi minulle kaikenlaisia asioita — mitä he söivät, sensellaista. Illallisen aikaan sanoin, ’On tosi harmi että tämän perheen aikuiset eivät voi kommunikoida enää.’ Hän sanoi, ’Odota kunnes lapset menevät nukkumaan ja kerron sinulle.'” Myöhemmin illalla Frank Olson kertoi vaimolleen, että hän oli tehnyt ”kaamean virheen”, että hänen kollegansa olivat nauraneet hänelle ja nöyryyttäneet häntä. Rouva Olson vakuutti hänelle, että muut olivat hänen ystäviään, että he eivät pilkkaisi häntä. Olson ei kuitenkaan puhunut vaimolleen enempää. Hän piti pelkonsa sisällään, ja hän ei kertonut kenellekään kasvavasta tunteesta, että joku aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. Alice Olson oli tottunut siihen, että hänellä oli salaisuuksia. Vaikka hän tajusi miehensä työskentelevän biologisessa sodankäynnissä, he eivät koskaan puhuneet siitä. Hänellä oli vain pieniä välähdyksiä miehen ammatista. Mies valitti tuskallisista rokotteista, joita hän aina sai.[6] Hän ei melkein koskaan käynyt kylvyssä, koska hän kävi toimistolla suihkussa ennen ja jälkeen työpäivän. Kun Detrickin työntekijä kuoli pernaruttoon (yksi kolmesta kuolemantapauksesta laitoksen 27-vuotisen historian aikana), Frank Olson kertoi vaimolleen, että mies oli kuollut keuhkokuumeeseen.

Alice Olson ei koskaan ollut nähnyt sitä rakennusta, jossa hänen miehensä työskenteli. Fort Detrick oli rakennettu samankeskisten ympyröiden periaatteelle, jossa salaisuudet sisälsivät toisia salaisuuksia. Sisemmälle alueelle, jossa SOD toimi, pääsemiseksi tarvittiin korkeimman kulkuluvan lisäksi ”tarve tietää”-lupa. Hänen miehensä ei ollut pääsemässä irti valtion pakottamasta salailusta kertoakseen hänelle HUIPPUSALAISISTA kokeista, joita Sid Gottlieb oli hänelle tehnyt. Olsonien viikonloppu yhdessä oli hiljainen. Sunnuntaina he istuivat olohuoneessaan, pitivät käsistä toisiaan — jotain mitä he eivät olleet tehneet pitkään aikaan. ”Se oli kaamea marraskuinen päivä”, muistelee rouva Olson. ”Sumu ulkona oli niin paksu, että tuskin näki etuovesta. Frankin masennus oli hirveä.” Lopulta, hän muistelee, että he pakkasivat kolme nuorta lastaan, ja menivät teatteriin. Filmi oli Luther. ”Se oli vakava elokuva”, muistaa rouva Olson, ”ei kauhean kiva katsoa kun on masentunut.”

Seuraavana päivänä Olson tuli aamulla 7:30 pomonsa toimistoon, everstiluutnantti Ruwetin luo. Ruwetille Olson näyttäytyi ”kiihtyneeltä”. Hän sanoi Ruwetille, että hän halusi joko lopettaa tai potukut. Hämmentyneenä Ruwet vakuutti Olsonille, että hänen käytöksensä loosissa oli ollut ”enemmän kuin sekavaa”. Selvästi tyydyttyneenä ja helpottuneena Olson suostui pysymään ja käytti loppupäivän rutiininomaisiin SOD-hommiin. Sinä iltana Olsoneilla oli kevyin ilta sitten Deep Creek Lodgen retriitin, ja he suunnittelivat läksiäisiä kollegalle seuraavaksi lauantai-illaksi.

Tiistaiaamuna Ruwet jälleen saapui hänen toimistolleen ja löysi häiriintyneen Frank Olsonin tätä odottamasta. Olson sanoi, että hän tunsi olonsa ”sekavaksi” ja kyseenalaisti omaa osaamistaan. Hän sanoi, että hänen ei olisi pitänyt lähteä armeijasta sodan aikana hänen vatsahaavansa takia ja että häneltä puuttui kyky tehdä nykyistä hommaansa. Tunnin jälkeen Ruwet päätti, että Olson tarvitsi ”psykiatrin huomiota”. Ruwet ilmeisesti tulkitsi, että CIA oli saanut aikaan Olsonin ongelman alunperinkin, ja sen sijaan, että hänet oltaisiin lähetetty tukikohdan sairaalaan, hän soitti Gottliebin apulaiselle Robert Lashbrookille että tämä järjestäisi Olsonille psykiatrin.

Nopean puhelun jälkeen Lashbrook ja Gottlieb päättivät lähettää Olsonin tri. Harold Abramsonin luokse New Yorkiin. Abramsonilla ei ollut virallista psykiatrian koulutusta eikä hän pitänyt itseään psykiatrina. Hän oli allergia-asiantuntija ja immunologisti, jota kiinnosti hoitaa mielen ongelmia. Gottlieb valitsi hänet, koska hänellä oli HUIPPUSALAINEN CIA-turvaluokitus ja koska hän oli työskennellyt LSD:n parissa — Viraston sopimuksella — usean vuoden ajan. Gottlieb selvästi suojeli omaa byrokraattista asemaansa eikä antanut kenenkään TSS:llä saada tietää sitä minkä hän oli tehnyt. Koska hän oli epäonnistunut saamaan LSD:n käytölle korkeamman tahon siunausta, Gottlieb meni ja rikkoi toista CIA-sääntöä. Siinä lukee, käytännössä, että jos syntyy mahdollinen tyräys, joka saattaisi nolata CIA:n tai johtaa salaisuuden murtumiseen, kaikkien tapaukseen liittyvien tulisi välittömästi soittaa turvallisuusosastolle. Terveysongelmissa kuten Olsonilla oli, turvallisuusosasto ja CIA:n lääketieteellinen osasto pitivät pitkää listaa lääkäreistä (ja psykiatreista), joilla oli HUIPPUSALAINEN turvaluokitus ja jotka kykenivät tarjoamaan hoitoa.

Gottliebilla oli Frank Olsonille muita suunnitelmia, ja SODin häiriintynyt biokemisti meni New Yorkiin Ruwetin ja Lashbrookin seurassa. Olsonin tila vaihteli paremmasta syvempään ja syvempään masennukseen, riittämättömyyden, syyllisyyden ja paranoian tunteisiin. Hän alkoi kuvitella, että CIA laittoi stimulantteja kuten Benzedrine hänen kahviinsa pitääkseen hänet hereillä ja että Virasto oli se, joka hänen kimppuunsa hyökkäisi. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa Abramson otti Olsonin vastaan. Sitten kello 22:30 immunologi vieraili Olsonin hotellihuoneessa mukanaan pullo viinaa ja pullo rauhoittavaa nimeltä Nembutal — epätavallinen yhdistelmä tohtorille antaa sellaisia lääkkeeksi Olsonin kaltaisiin oireisiin.

Ennen Olsonin aikaa Abramsonilla seuraavana päivänä, hän ja Ruwet menivät Lashbrookin kanssa tapaamaan kuuluisaa newyorkilaista taikuria nimeltä John Mulhollan, jonka TSS oli ottanut sopimuksella valmistelemaan manuaalia, joka soveltaisi ”taikurin taidemuotoa salaisiin aktiviteetteihin.” Pupuja hatusta vetävä asiantuntija voisi helposti löytää uusia ja parempia keinoja sujauttaa huumeita juomiin, ja Gottlieb otti Mulhollandin mukaan työstämään mm. ”erilaisten materiaalien välittämistä asiasta tietämättömille kohteille.” Lashbrook ajatteli, että magia voisi huvittaa Olsonia, mutta Olson muuttui ”erittäin epäileväiseksi”. Ryhmä kohteliaasti jätti vierailunsa lyhyeksi, ja Lashbrook jätti Olsonin Abramsonin toimistolle. Tunnin Abramsonin konsultaation jälkeen iltapäivällä Olson sai luvan palata Frederickiin seuraavana päivänä, joka oli kiitospäivä, perheensä luo.

Olson, Ruwet, ja Lashbrook olivat varanneet lennot torstaiaamuksi, joten illalla ennen lomaa, yrittääkseen nostattaa tuntoja, he menivät katsomaan Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaalia Me and Juliet. Olson kuumottui ensimmäisen aktin aikana ja sanoi Ruwetille, että hän tiesi että teatterin ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä hänet pidättääkseen. Olson ja Ruwet lähtivät näytöksestä väliajalla, ja kaksi vanhaa ystävystä kävelivät takaisin Statler Hotelliin, lähelle Pennin asemaa. Myöhemmin, kun Ruwet nukkui viereisessä sängyssä, Olson läksi hotellista ja haahuili kaduilla. Hän eli harhassa, että hän seurasi Ruwetin käskyjä, hän repi kaikki paperirahansa, ja heitti lompakonsa menemään. Kello 5:30 aamulla Ruwet ja Lashbrook löysivät hänet istumassa Statlerin aulassa hattu ja takki päällä.

He kirjautuivat ulos hotellista ja lensivät takaisin Washingtoniin. SODin kuski haki Olsonin ja Ruwetin lentokentältä, ja alkoi ajaa heitä Frederickiin. Heidän ajaessaan Wisconsin Avenueta, Olson pyysi kuskin pysäyttämään Howard Johnsonin parkkipaikalle. Hän sanoi Ruwetille, että hän oli ”häpeissään” nähdessään perheensä nykytilassaan ja että hän pelkäsi, että hän alkaisi väkivaltaiseksi lastensa kanssa. Ruwet ehdotti, että he menisivät takaisin Abramsonin luo New Yorkiin, ja Olson suostui. Ruwet ja Olson ajoivat Lashbrookin alunnolle New Hampshire Avenuelle Dupon Circlen ohi, ja Lashbrook kutsui Sid Gottliebin kiitospäivän aterialta Virginiasta. Kaikki olivat samaa mieltä, että Lashbrook veisi Olsonin takaisin New Yorkiin sillä aikaa kun Ruwet menisi Frederickiin selittämään tilanteen rouva Olsonille ja hänen omalle perheelleen. (Ruwet oli Olsonin ystävä, kun taas Lashbrook ei ollut muuta kuin työkaveri. Olsonin poika Eric uskoo, että hänen isänsä henkinen tila kärsi kun Ruwet jätti hänet CIA:n Lashbrookin käsiin, erityisesti koska Olsonin mielestä CIA oli ”tulossa nappaamaan hänet.”) Olson ja Lashbrook lensivät LaGuardian lentokentälle ja menivät tapaamaan Abramsonia hänen Long Islandin vastaanotolleen. Sitten kaksi miestä söivät ilottoman kiitospäivän aterian paikallisessa ravintolassa. Perjantaiaamuna Abramson ajoi heidät Manhattanille. Allergisti Abramson tajusi viimein, että Olson hänen käsissään oli enemmän kuin mitä hän kykeni hoitamaan, ja hän suositteli sairaalaan viemistä. Hän kirjoitti jälkikäteen, että Olson ”oli psykoositilassa… hänellä oli vainoharhoja.”

Olson suostui menemään Chestnut Lodgeen, mielisairaalaan Rockvillessa, Marylandissa, jonka palkkalistoilla oli CIA:n hyväksymiä psykiatreja. He eivät saaneet lentoja varattua ennen seuraavaa aamua, joten Olson ja Lashbrook päättivät viettää yhden illan Statlerissa. He ottivat huoneen kymmenennestä kerroksesta. Olsonin henki parani, ja hän päätti soittaa vaimolleen ensi kerran sitten kun hän oli viimeksi lähtenyt New Yorkiin. Heillä oli mieluisa puhelu, mikä jätti vaimolle paremman fiiliksen.

Seuraavan aamun pikkutunneilla Lashbrook heräsi juuri ajoissa nähdäkseen Olsonin paiskautuvan sälekaihtimien ja suljetun ikkunan läpi.

Sekunneissa ryhmä kerääntyi Olsonin ruhjoutuneen ruumiin ympärille kadulla, ja peittely alkoi. Lashbrook soitti Gottliebille kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ennen kuin hän ilmoitti poliisille. Seuraavaksi Lashbrook soitti Abramsonille, joka Lashbrookin mukaan ”halusi pysyä poissa asiasta täysin.” Abramson pian soitti takaisin ja tarjoutui avustamaan. Kun poliisi saapui, Lashbrook kertoi heille, että hän työskenteli puolustusministeriölle. Hän sanoi ettei hänellä ollut ideaa siitä miksi Olson tappoi itsensä, mutta hän tiesi että kuollut mies ”kärsi vatsahaavasta”. Tapausta tutkivat etsivät myöhemmin raportoivat, että informaation saaminen Lashbrookilta oli kuin ”olisi repinyt hampaita”. He spekuloivat toisilleen, että tapaus voisi olla murha jossa on homoseksuaalisia vivahteita, mutta pian he jättivät kyselyt kun Ruwet ja Abramson varmistivat Lashbrookin hätäisen kertomuksen ja näyttivät korkean tason yhteytensä valtioon.

Washingtonissa Sid Gottlieb lopulta tunsi asiakseen kertoa turvallisuusosastolle Olsonin tapauksesta. Johtaja Allen Dulles henkilökohtaisesti määräsi valtakunnantutkijan Lyman Kirkpatrickin tekemään täyden tutkimuksen. Mutta sitä ennen Viraston viranomaiset yrittäisivät varmistaa, että kukaan ulkopuolinen ei yhdistäisi Olsonin kuolemaa ei CIA:han eikä LSD:hen. Turvatiimin viranomaiset pian pyörivät New Yorkissa ja Washingtonissa varmistaen, että Virasto oli peitellyt jälkensä. Yksi haastattelu Lashbrookia ja sitten meni hänen mukanaan tapaamaan Abramsonia. Kun Lashbrook ja Abramson pyysivät turvallisuusviranomaiselta että jättää nämä rauhaan, hän myöntyi ja, sitten hänen toimistonsa parhaiden tapojen mukaan, kuunteli keskustelua salaa. Hänen raportistaan koskien keskustelua voidaan sanoa, että Lashbrook ja Abramson olivat salaliitossa varmistaakseen, että he kertoivat identtiset tarinat. Lashbrook saneli Abramsonille, joka kirjoitti Olsonin oireet ylös joista hänen olisi pitänyt kärsiä ja ongelmista jotka häntä riivasivat. Lashbrook jopa sanoi, että rouva Olson oli ehdottanut miehelleen psykiatrin tapaamista muutaman kuukauden ennen LSD-tapausta.[7] Lashbrookin kommentit kävivät ilmi kolmessa Abramsonin jättämässä raportissa CIA:lle, mutta nämä raportit olivat epäyhdenmukaiset. Yhdessä muistiossa Abramson oli kirjoittanut, että Olsonin ”psykoottinen tila… tuntui olevan (LSD-) kokeen kiteyttämä.” Myöhemmässä raportissa Abramson kutsuu LSD-annosta ”terapeuttiseksi” ja sanoo, että hän uskoi ”tällaisen annoksen tuskin olevan minkäänlaisessa merkittävässä roolissa sitä seuranneissa tapahtumissa.”[8]

CIA virallisesti — mutta salaa — otti kannan, että LSD oli ”triggeröinyt” Olsonin itsemurhan. Viraston viranomaiset olivat työskennelleet kovasti kulisseissa varmistaakseen, että Olson saisi riittävän valtion eläkkeen — kaksi kolmasosaa hänen aviomiehensä peruspalkasta. Ruwet, joka oli uhannut paljastaa koko asian jollei rouva Olson saanut eläkettään, jätti lomakkeen jossa sanoi Olsonin kuolleen ”salaisesta sairaudesta”. Gottlieb ja Lashbrook jatkoivat yrittämistään saadakseen kantansa läpi koskien Olsonille LSD:n antamista, CIA:n johtoryhmän mukaan. He tunnustivat LSD:n triggeröivän funktion hänen kuolemassaan, mutta he myös väittivät, että se oli ”käytännössä mahdotonta” että huumeella olisi negatiivisia jälkivaikutuksia. CIA:n johtoryhmä kutsui näitä kahta kantaa ”täysin epäjohdonmukaisiksi”, ja hän kirjoitti että hän ”ei ollut iloinen siitä mikä vaikutti minusta olevan tavallinen TSS:n edustajien asenne siihen miten tämä koe tehtiin ja minkälaiset olivat heidän kommenttinsa siitä, että tämä oli vain yksi tieteellisen tutkimuksen riskeistä.”

Osana tutkimusta tutkija General Kirkpatrick kävi läpi Gottliebin LSD-tiedostot, mistä Kirkpatrick muistaa ettei se ilahduttanut kauheasti Gottliebia. ”Sain hänet änkyttämään”, sanoo Kirkpatrick hymyssä suin. ”Häntä huoletti hänen tulevaisuutensa.” Kirkpatrick lopulta suositti, että jonkinlainen nuhtelu annettaisiin Gottliebille, TSS-johtaja Willis Gibbonsille sekä TSS-varajohtaja James ”Trapper” Drumille, jotka olivat odottaneet 20 päivää Olsonin kuoleman jälkeen myöntääkseen, että Gottlieb oli selvittänyt kokeen hänen kanssaan. Toiset vastustivat Kirkpatrickin suositusta. Amiraali Luis deFlorez, viraston tutkimusjohtaja, lähetti henkilökohtaisen muistion Allen Dullesille sanoen, että nuhteet olisivat ”epäoikeudenmukaista” ja haittaisi ”sitä aloitteellisuuden ja innostuksen henkeä joka työllemme on niin tarpeen.” Johtaja oli samaa mieltä, ja Kirkpatrick aloitti raastavan prosessin, jossa hän valmisteli kirjeitä Dullesin allekirjoitettavaksi, joissa lukisi että Gottlieb, Gibbons ja Drum olivat tehneet väärin, mutta eivät liian väärin. Kirkpatrick kirjoitti kuusi versiota pelkästään Gottliebin kirjeestä ennen kuin hän kehitti soveliaan sanamuodon. Hän aloitti sanomalla, että TSS-viranomaiset olivat näyttäneet ”erittäin huonoa arviointikykyä”. Se oli liian karskia korkealle Viraston viranomaiselle, joten Kirkpatrik yritti ”erittäin heikkoa arviointikykyä”. Silti liian rankkaa. Hän tyytyi ”heikkoon arviointikykyyn.” TSS-viranomaisille kerrottiin, että heidän ei pitäisi tulkita kirjeiden olevan nuhteita ja että mitään merkintää kirjeistä ei jäisi heidän henkilökohtaisiin tietoihinsa, mikä voisi vahingoittaa heidän tulevaa uraansa.

Olsonin perhe Frederickissä ei päässyt niin helpolla. Ruwet sanoi heille, että Olson oli hypännyt tai pudonnut ikkunasta New Yorkissa, muttei maininnut sanaakaan LSD:stä, jonka vaikutuksien Ruwet itse uskoi johtaneen Olsonin kuolemaan. Aina hyvänä taistelijana Ruwet ei kyennyt puhumaan salaisista kokeista — edes helpottaakseen Alice Olsonin surua. Rouva Olson ei halunnut hyväksyä ideaa siitä, että hänen aviomiehensä oli omasta tahdostaan tehnyt itsemurhan. ”Se oli erittäin tärkeää minulle — lähes koko elämäni suola — että lapsieni mielestä heidän isänsä olisi jättänyt heidät”, muistelee rouva Olson.

Seuraavien 22 vuoden ajan Alice Olsonilla ei ollut kovempaa näyttöä kuin hänen oma uskomuksensa siitä, että hänen aviomiehensä ei ollut jättänyt häntä tai perhettään. Sitten kesäkuussa 1975 Rockefellerin komissio tutki CIA:n laittomia kotimaan operaatioita ja raportoi, että Frank Olsonin kuvaukseen sopiva mies oli hypännyt New Yorkissa hotellin ikkunasta sen jälkeen kun CIA oli antanut hänelle LSD:tä ilman hänen tietoaan siitä. Olsonin perhe luki tapauksesta Washington Postista. Tytär Lisa Olson Hayward ja hänen aviomiehensä menivät tapaamaan Ruwetia, joka oli eläköitynyt armeijasta ja asettunut Frederickiin. Tunteikkaassa tapaamisessa Ruwet myönsi, ett Olson oli tuo mies ja sanoi ettei hän voinut kertoa perheelle aiemmin koska hänellä ei ollut lupaa. Ruwet yritti toppuutella heitä etteivät he menisi julkisuuteen tai hakisi korvauksia valtiolta, mutta Olsonin perhe teki molemmat. [9] Alice Olson ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan luki televisiossa heidän valmistelemansa lausunnon:

Meidän mielestämme CIA on hyökännyt perhettämme vastaan kahdella tavalla”, siinä luki. ”Ensinnäkin, Frank Olsonilla tehtiin kokeita laittomasti ja varomattomasti. Toiseksi, hänen kuolemansa todellinen luonne salattiin 22 vuoden ajan… Kertoessamme tarinaamme, me olemme huolissamme siitä, että sekä perheemme kokema henkilökohtainen tuska että meidän tuntemamme moraalinen ja poliittinen suuttumus on painettu villasella. Ainoastaan tällä tavoin voi Frank Olsonin kuolema muuttua osaksi amerikkalaista muistoa ja olla osana sitä poliittista ja etnistä reformia, jota yhteiskuntamme niin kovasti kaipaa.”

Lausunto jatkui vertaamalla Olsoneja kolmannen maailman perheisiin ”joiden toiveet paremmasta elämästä on CIA interventioillaan tuhonnut.” Vaikka Eric Olson luki nuo sanat koko perheen puolesta, ne heijastelivat enemmän lasten politiikkaa kuin heidän äitinsä Alice Olsonin tunteita. Uskomattoman vahva nainen, joka tuntuu tehneen rauhan maailman kanssa. Rouva Olson meni takaisin yliopistoon hänen aviomiehensä kuoltua, sai tutkinnon, ja piti perheen kasassa hänen opettaessaan koulussa. Hänellä ei ole pahaa sydämessään Vin Ruwetia kohtaan, hänen ystäväänsä joka panttasi tätä tärkeää informaatiota häneltä kaikki nuo vuodet. Ruwet lohdutti häntä ja tuki häntä kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hän arvostaa sitä kovin. Rouva Olson puolustaa Ruwetia sanomalla, että hän oli ”huonossa asemssa”, mutta sitten hän pysäyttää kesken lauseen ja sanoo, ”jos minulle oltaisiin annettu edes jotain viitteitä työpaineista… Jos minulla olisi ollut jotain, olisin voinut kertoa lapsille. Mutta en tiedä miten (Ruwet) olisi voinut tehdä sitä myöskään. Se oli kaamea asia miehelle, joka rakasti häntä.”

”En vaadi Viniltä (Ruwet) mitään”, pohtii rouva Olson. ”Gottlieb on eri asia. Hän oli halveksuttava.” Hän kertoo miten Gottlieb ja Lashbrook molemmat olivat Olsonin hautajaisissa Frederickissa ja lahjoittivat muistokeräykseen. Viikkoa tai kahta myöhemmin kaksi miestä vierailivat hänen luonaan. Hän tiesi, etteivät he olleet Detrickissä töissä, mutta hän ei ymmärtänyt sitä mikä heidän roolinsa oli. ”En halua nähdä heitä”, hän huomauttaa. ”Vin kertoi minulle, että heille tulisi siitä parempi olo. En halua mitään heiltä. Mielestäni se ei olisi ollut tarpeen, mutta okei. Suostuin. Jälkikäteen ajateltuna, se oli niin omituista, että tulee paha olo… Minua vedettiin höplästä.”

Gottlieb ja Lashbrook eivät ilmeisesti koskaan palanneet SOD:n biologisen sodankäynnin osastolle. Paljoakaan ei kuitenkaan muuttunut. Ray Treichler ja Henry Bortner ryhtyivät SOD-yhteyshenkilöiksi CIA:lla. SOD jatkoi bakteeritaudinaiheuttajien tuotantoa ja varastointia CIA:lle vuoteen 1969 asti, jolloin presidentti Richard Nixon sanoutui irti biologisesta sodankäynnistä. Oletettavasti joku korvasi Frank Olsonin.

Huomioita

Kuvaus CIA:n suhteesta SOD:n Fort Detrickissa on peräisin usean entisen Fortin työntekijän haastatteluista; Churchin komitean kuulemisista ”Toksisten taudinaiheuttajien luvattomasta säilönnästä, osa 1”; Churchin komitean ”Tiivistelmäraportti CIA:n tutkimuksesta koskien MKNAOMIa”, joka löytyy raportista, kirja I, sivut 360-63; ja Kennedyn alakomitean kuulemisista koskien puolustusministeriön ihmiskohteiden biologista testaamista, 1977. Sid Gottliebin mukanaolo juonessa tappaa Patrice Lumumba löytyy Churchin komitean väliraportista ”Väitetyt ulkomaisten johtajien salamurhasuunnitelmat”, s. 20-21. Churchin komitea antoi Gottliebin olla listattuna pseudonyymilla Victor Scheider, mutta useat lähteet vahvistivat Gottliebin oikean identiteetin, kuten myös CIA:n Kennedyn alakomitealle antama biografiadata, joka asettaa hänet samaan hommaan kuin ”Scheider” samaan aikaan. Juoni antaa botuliinia Fidel Castrolle kuvataan salamurharaportissa sivuilla 79-83. Irakilaisen everstin tapaus löytyy sivulta 181 samasta raportista.

Olsonin perhe julkaisi monta tuumaa CIA-dokumentteja Olsonin tapauksesta vuonna 1976 ja ne löytyvät Kennedyn alakomitean vuoden 1975 kuulemisista koskien biomedikaalista ja käyttäytymistutkimusta, s. 1005-1132. Ne muodostavat pohjan isolle osalle narratiivia, mm. Alice Olsonin, Eric Olsonin, Benjamin Wilsonin ja usean muun entisen SOD-miehen haastattelut (jotka eivät tuottaneet paljoakaan lisäarvoa). Vincent Ruwetin todistuksesta kaivettiin myös informaatiota Kennedyn alakomitean edessä vuonna 1975, s. 138-45 ja Churchin komitean tiivistelmässä tapauksesta, kirja I, s. 394-403. Lainaus Harold Abramsonin aikeista antaa potilailleen heidän tietämättään LSD:tä löytyy MKULTRA-alaprojektista numero 7, kesäkuun 8. 1953, kirje tohtori (poistettu). Taikuri John Mulhollandin työ Virastolle kuvataan MKULTRA-alaprojekteissa 19 ja 34.

Alaviitteet

1. Toksiinit ovat kemiallisia ainesosia, eivät eläviä organismeja, jotka on tuotettu biologisista taudinaiheuttajista. Vaikka ne voivat sairastuttaa tai tappaa ihmisiä, ne eivät voi lisääntyä itsekseen kuten bakteerit. Johtuen niiden biologisesta alkuperästä, toksiinit siirtyivät Fort Detrickin alaisuuteen Edgewood Arsenalin sijaan, laitoksen joka käsitteli Amerikan kemiallisten ja biologisten aseiden kemiallista puolta.

2. Bruselloosi on hyvin voinut olla Gottliebin keväällä 1960 valitsema tauti kun salaisen palvelun terveydenmuokkauskomitea hyväksyi operaation hoidella irakilaiseversti pois päiviltä, jonka sanottiin ”ajavan itäblokin poliittisia intressejä” ainakin kolmen kuukauden ajan. Gottlieb sanoi Churchin komitealle, että hänellä oli merkitty nenäliina, johon oli laitettu halvaannuttavaa ainetta, ja sitten se postitettiin everstille. CIA-viranomaiset sanoivat komitealle, että teloitusryhmä ampui everstin — minkä kanssa Virastolla ei ollut mitään tekemistä — ennen kuin nenäliina saapui perille.

3. Jostain syystä Yhdysvaltain hallitus piti tärkeänä olla julkistamatta informaatiota Japanin biologisesta sodankäynnistä. Ylempi Detrickin lähde sanoo, ”Me tiesimme, että he ruiskuttivat Mantsuriaa. Meillä oli tulokset siitä miten he tuottivat ja levittivät (biologisia taudinaiheuttajia, mm. pernaruttoa)… Luin ruumiinavausraportit itse. Meillä oli ihmisiä, jotka menivät Japaniin sodan jälkeen.”

4. Gottlieb sanoi hieman Olsonin kuoleman jälkeen, aikana jolloin hän yritti pitää oman pesänsä puhtaana, että hän oli puhunut SOD-tyypeille LSD:stä ja että he olivat sopineet yleisista ehdoista mitä tulee salaa aineen antamiseen koehenkilöille. Kaksi SOD-ryhmästä haastatteluissa ja kolmas kongressin todistuksessa suoraan kiistivät Gottliebin tarinan version. Gottlieb ja SOD-miehet kaikki olivat samaa mieltä siitä, että Gottlieb ei varoittanut etukäteen siitä että hän oli laittanut huumetta heidän viinaansa.

5. Juuri siitä syystä, että suurin osa tripeistä kestää noin 8 tuntia huolimatta siitä miten paljon henkilö ottaa huumetta, lähes kaikki koehenkilöt, mm. TSS:n omat alihankkijat, antavat LSD:tä aamulla välttääkseen unettomat yöt.

6. SOD-rakennukseen päästäkseen, sen lisäksi että tarvitsee uskomattoman vaikeasti saatavan turvaluokituksen, pitää olla rokotuskortti, jossa on arviolta 10-20 uunituoretta rokotusta. Prosessi oli niin tuskallinen ja aikaavievä, että jossain kohtaa 1960-luvulla kenraali, joka johti koko armeijan kemiallisen sodankäynnin toimintaa, päätti että SOD pitää tutkia ja hän halusi saada heti paikalla briiffauksen. Kun tästä tapauksesta kysyttiin, SOD-veteraani joka oli aiemmin irtisanoutunut sanoi, ”Se on se tapa jolla me pidämme heidät poissa. Noilla (armeijan) tyypeillä ei ole tarvetta tietää. Suurin osa turvallisuusrikkeistä tuli ylemmältä johdolta… Hän olisi voinut mennä sisään ilman rokotteita jos hän olisi niin vaatinut. Turvallisuusjohtaja olisi voinut protestoida, mutta hän olisi päässyt sisään.”

7. Rouva Olson sanoo, että tämä on päin naamaa valehtelua.

8. Epäpsykiatri Abramsonilla, joka salli kemisti Lashbrookin kertoa hänelle hänen potilaidensa oireyhtymistä, oli selvästi omituinen käsitys siitä mitä ”terapeuttinen” — puhumattakaan psykoterapeuttisesta — tarkoittaa. Abramsonin vuoden 1953 ehdotuksessa CIA:lle tutkia $85000:lla LSD:tä, hän kirjoitti että seuraavan vuoden ajan hän ”toivoi” antavansa sairaalapotilaille ”jotka olivat olennaisesti normaaleja psykiatriselta kannalta katsottuna… heidän tietämättään huumeannoksia psykoterapeuttisiin tarkoituksiin.” Hänen käsittelynsä tuo mieleen William Burroughsin hahmon Naked Lunchissa joka sanoo, ”Noniin pojat, te ette näe tätä operaatiota suoritettavan kovin usein, ja sille on olemassa syy… katsokaas, tällä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä arvoa.”

9. Presidentti Gerald Ford myöhemmin henkilökohtaisesti pyysi anteeksi Olsonin perheeltä, ja kongressi sääti lain vuonna 1976 maksaa $750000 kompensaationa rouva Olsonille ja hänen kolmelle lapselleen. Perhe vapaaehtoisesti jätti oikeusjutun sikseen.

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades

Kuinka kommunikoida avaruusolennoille etäältä

Avaruusolennoille viestiminen: ”Todennäköisyydet ovat hyvät kontaktin saamiselle”, sanoo tri Eamonn Ansbro julkisessa luennossaan Dublinin Trinity Collegessa maanantai-iltana.

Viimeiset 17 vuotta, sen jälkeen kun hän perusti Boyleen Roscommonin maakuntaan Irlantiin hänen Kingsland-observatorionsa,  Eamonn Ansbro on etsinyt maapallon ulkopuolista elämää.

Se on harrastus jota on helppo pilkata. Avaruusolennot yleisen mielipiteen mukaan ovat vihreitä, niiden pää on tylppä ja ne lentävän lautasilla. Ihmiset jotka heitä etsivät joutuvat pilkan kohteeksi.

Kuitenkin viime vuosina on löydetty tuhansia eksoplaneettoja — tähtiä kiertäviä planeettoja — ja tämä on tehnyt maapallon ulkopuolisen älyn etsinnästä (SETI, search for extraterrestrial intelligence) vakavaa toimintaa.

Ongelma on, että me emme tiedä onko maapallon ulkopuolista älyä olemassa vai ei, ja jos se onkin olemassa, me emme tiedä miten se kommunikoi.

Suurin este on välimatkat. Jopa valonnopeudella (250,000km sekunnissa) lähimmälle tähdelle, Alpha Centauriin, lähetetty viesti veisi yhdeksän vuotta sinne ja takaisin.

Tri. Ansbro puhuu valoa nopeamman kommunikaation puolesta, mahdollisen löydön joka muuttaisi Albert Einsteinin määrittelemiä fysiikan lakeja.

“Se on mahdollista”, hän sanoo. “Tästä on ollut teoreettisia malleja. Tämän parissa on tehty työtä muutama vuosi sen mahdolliseksi osoittamiseksi. Tällä hetkellä valonnopeus on rajoite.”

Maan ulkopuolinen äly

Hän spekuloi, että vaikka ihmiset käyttävät neliulotteista teknologaa (eli radiokommunikaatiota), hän uskoo Maan ulkopuolisen älyn käyttävän jotain paljon kehittyneempää, kvanttisuperluminaalista kommunikaatiota (QSC) joka on viisiulotteista. Analogian avulla esitettynä ihmisolennot voivat olla amplitudimoduloiduilla taajuuksilla (AM) ja avaruusolennot voivat olla taajuusmoduloituja (FM).

Tri. Ansbro myöntää, että ei ole varmuutta siitä että Maan ulkopuolella olisi älyä. “SETI-tiede on edelleen astrobiologian [Maan ulkopuoleisen elämän käsitteen] kaukainen haara”, hän sanoo.

“Meillä ei ole samanlaista historiallista taustaa kuin muilla tieteillä, ja me joudumme tekemään useita oletuksia. Se on todella korkean riskin projekti.”

Mutta todisteiden puute ei tarkoita todistetta niiden puuttumisesta. Ihmiskunta on vasta varsin viimeaikoina saanut käyttöönsä työkalut joilla edes aloittaa etsintä. Uusia teleskooppeja kehitetään, jotka etsivät hiilijalanjälkiä elämästä eksoplaneettojen ilmakehässä.

Astronomy Irelandin luennolla tri. Ansbro selittää viimeisintä ajattelua Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuudesta.

“Todennäköisyydet ovat varsin hyvät kontaktille”, hän sanoo. “Äärimmäinen testi tulee Maan ulkopuolisten biosfäärien tutkimisesta.

“Ne mitkä meille ovat äärimmäisiä planeettoja, esim. satojen kilometrien syvät meret täyttävät planeetan pinnan tai paljon kivisemmät planeetat kuin Maa äärimmäisellä painovoimalla, ekstrapolaatiomme ovat suuntaa-antavia. Kuitenkin me voimme kuvitella elämää suuresti vaihtelevissa elinolosuhteissa, huomattavasti suuremmalla vaihtelulla kuin mitä tiedämme Maapallosta.”

Artikkelin julkaissut Irish Times

Muinainen temppeli Marsissa kertoo uskonnosta

Havaintopäivämäärä: helmikuu 4, 2020

Havaintopaikka: Mars

Valokuvalähde: http://gigapan.com/galleries/13463/gigapans/202057

Löysin tämän temppelin Marsin kukkulalta Gigapan-kuvasta. Tämä temppeli on puoliksi hautautunut, mutta silti näkyvissä on ovi ja se on katsojan suuntaan. Seinien kulmat ovat edelleen hyvin säilyneet ja helposti nähtävillä. Monumenttien asettaminen vuorille ja kukkuloille on aina ollut uskonnollisesti, kulttuurillisesti ja historiallisesti merkittävää. Tämä vaikuttaa temppeliltä. Ehkäpä uskonto antaa kaikille lajeille tietynlaisen tarkoituksen ja turvallisuudentunteen.

Scott C. Waring

  Artikkelin julkaissut ET Data Base

Toim. huom. Courtney Brownin kaukokatselukirjassa Cosmic Voyage puhutaan tästä samasta aiheesta. Siinä kaukokatselun avulla ollaan selvitetty, että Marsissa asuvilla on yhteiskunnassaan eräänlaiset kaksi luokkaa. Ylempi luokka on hallitsijaluokka joka ei tavallaan usko mihinkään, ja alempi luokka on uskovaiset, johon kuuluu myös papisto heidän ”hallitsijoinaan”. Courtneyn yhdistys tekee edelleen kaukokatselutyötä:

Massiivinen kupolirakennelma löydetty Kuusta

UFO-bongarit väittävät, että he ovat löytäneet massiivisen avaruusolentojen tukikohdan Kuussa, joka on yhdeksän mailia läpimitaltaan. Ja vaikka tiedemiehet väittävät sitä vain kraateriksi, avaruusfanaatikot inttävet sen olevan suuri lasikupoli. Tubettaja Tony Wilke havaitsi muodon Kuun pinnasta NASAn Apollo-missioiden aikaan otetussa valokuvassa. Tämä tulee hieman sen jälkeen kun Marsin pinnasta otetut satelliittivalokuvat paljastivat epäluonnollisia muotoja koverrettuna sisäänkäyntien muotoon niinkuin maanalaiseen tunneliin pääsy. ”Tiedemiehet ovat väärin nimenneet sen kraateriksi, kun se on selkeästi kupoli”.

Tonyn mukaan, joka pyörittää Youtube-kanavaa Earth Files Earths History, kupoli on arviolta 250 miljoonaa vuotta vanha. Tuona aikana se on kärsinyt vahinkoa, mutta se on silti pystyssä koska sitä tukeva tanko on yli kaksi mailia pitkä. Rakenne on noin yhdeksän mailia läpimitaltaan ja ainakin kaksi mailia syvä, väitetään.

Miksi avaruusolentojen pitäisi rakentaa jättiläismäinen areena lasista ei vielä ole selvillä. UFO Sightings Dailyn Scott C Waring ihmettelee miksi tiedemiehet eivät ole löytäneet sitä. ”Kuten voitte nähdä itsekin, tämä kupoli on maapallon Kuussa”, hän sanoo. ”Tiedemiehet ovat väärin nimenneet sen kraateriksi, kun se on selkeästi kupoli. Tämä on väärin nimetty astronomiassa Hardenin Kraateriksi. En syytä tiedemiehiä. Se on vain se miten koulussa asiat opitaan.” Tony sanoi, että kun kupoli rakennettiin ikuisuuksia sitten, lasi olisi ollut täysin läpinäkyvää. ”Kun nämä kupolit saatiin valmiiksi, ne olivat täysin läpinäkyviä”, hän sanoi. ”Olisit voinut ottaa sivun mitalta 30 metrisen lasipalan ja nähdä täydellisesti läpi ilman häiriötä. Mutta tämä on vain yksi miljoonien ja miljoonien vuosien vaikutus.”

NASAn tiedemiehet ja mitä he sanovat kuusta

Kuupyramidi

Useat NASAn työntekijät ovat tehneet aika shokeeraavia väitteitä Kuusta. George Leonard, NASAn tiedemies ja valokuva-analyytikko joka oli saanut käsiinsä useita NASAn valokuvia Kuusta, joista monet on julkaistu hänen kirjassaan Somebody Else Is On The Moon, on vain yksi työntekijä. Vaikka hänen valokuvansa ovat pieniä kooltaan ja niiden resoluutio ei yllä nykypäivän standardeihin, ne näyttävät yksityiskohtia alkuperäisistä vedoksista jotka olivat massiivisia.

Vaikka Leonard julkaisi kuvien tunnistenumerot hänen teoksessaan todisteina, me emme silti voi olla varmoja olivatko ne todellisia, ja niiden huono resoluutio tekee tilanteesta vieläkin pahemman. Paljon uskottavampaa kuin nämä kuvat ovat hänen väitteensä siitä mitä kuusta löydettiin, hänen todennettujen NASA-suositustensa lisäksi. Leonard ei ollut ainoa uskottavalla taustalla joka yrittää kertoa maailmalle totuuden koskien kuuta ja valokuvia jotka otettiin Apollo-missioiden aikana.

“Hyvät naiset ja herrat, NASA, jonka monet meistä USA:ssa sanovat olevan akronyymi sanoista Never A Straight Answer, tuhosi 40 filmirullaa Apollo-ohjelmasta — lennosta kuuhun, lennosta kuun ympäri, laskeutumisesta Kuuhun, kävelystä sen pinnalla. He tuhosivat 40 filmirullaa noista tapahtumista. Nyt me puhumme tuhansista yksittäisistä otetuista freimeistä, jotka niinkutsuttujen viranomaisten mukaan on määritetty oikeudettomiksi nähdä. Voi, ne olivat ‘disruptiivisia,’ ‘yhteiskunnallisesti hyväksymättömiä,’ ‘poliittisesti hyväksymättömiä.’ Olen raivoissani. Olen eläköitynyt upseeri. Minulla ei tunnetusti ollut pitkää pinnaa.

Kuun rakenteet

Ylläoleva lainaus tulee Bob Deanilta, joka puhui konferenssissa Euroopassa. Bob on eläkkeellä oleva USA:n armeijan komentajamajuri, ja hän on myös palvellut liittoutuneiden voimien päätukikohdassa (Supreme Headquarters Allied Powers Europe, SHAPE) NATOssa tiedusteluanalyytikkona. Mitä UFO-ilmiöön tulee, meillä on nyt tuhansia julkisesti paljastettuja dokumentteja ja satoja uskottavia silminnäkijälausuntoja. On tärkeää myös huomata Venäjän hallinnon jokin aika sitten peräänkuuluttaneen kansainvälistä tutkimusta USA:n kuulaskeutumisesta ja siihen liittyvästä alkuperäisen vuoden 1969 kuulaskeutumisen filmimateriaalin katomaisesta. He viittaavat myös (arviolta) 400 kilogrammaan kuukiveä, joka saatiin useiden tehtävien ajalta vuosien 1969-1972 välillä. Leonard esittää, että NASA tiesi avaruusolentojen toiminnasta Kuussa, ja yritti piilottaa tiedon. Hän ei ole ainoa, joka tällaista on esittänyt.

“Lukekaa ne kirjat, lukekaa tarinat, alkakaa ymmärtää mitä on todella ollut meneillään, koska ei ole epäilystäkään etteikö luonamme vierailtaisi… Universumi jossa elämme on paljon ihmeellisempi, innostavampi, monimutkaisempi ja kauaskantoisempi kuin mitä voimme koskaan tällä hetkellä tajuta… [Ihmiskunta on pitkään miettinyt olemmeko] yksin universumissa. [Mutta] vain nykyaikanamme meillä todella on todisteita. Ei, me emme ole yksin. — Tri. Edgar Mitchell, NASAn astronautti (kuudes ihminen Kuun pinnalla)

Tässä on leike jossa NASAn astronautti tri. Brian O’Leary sanoo saman. Leonard ei ole ainoa NASAn tiedemies, joka sanoo omituisia asioita Kuusta. Plasmatiedemies nimeltään tri. John Brandenburg sanoi saman asian. Hän oli varajohtaja Clementinen kuutehtävässä, joka oli osa yhteistä avaruusprojektia ohjuspuolustusorganisaation (Ballistic Missile Defense Organization, BMDO) ja NASAn kanssa. Tehtävä löysi vettä Kuun navoilta vuonna 1994.

Lasitorni Kuussa

Se oli (Clementine-missio) valokuvaustehtävä, joka periaatteessa tarkasti josko joku rakentaisi Kuuhun tukikohtia, joista meillä ei ollut tietoa. Laajensivatko he rakennuksiaan?

Sitten hän esitti, että: Kaikista kuvista, joita olen nähnyt Kuusta joissa näkyy mahdollisia rakennelmia, kaikkein hämmästyttävin on kuva mailien kokoisesta suorakulmaisen viivojen rakenteesta. tämä näyttää erehdyttävän keinotekoiselta, ja sen ei pitäisi olla siellä. Avaruustiedusteluyhteisön jäsenenä katson mitä tahansa tällaisia rakennelmia Kuusta huolissani, sillä se ei ole meidän, ei ole keinoa jolla me olisimme rakentaneet sinne sitä. Se tarkoittaa, että joku muu laittoi sen sinne.

Jos kertoisit satunnaiselle kaverille kadulla, että mielestäsi toinen sivilisaatio, avaruusmatkailuun kykenevä, olisi ollut Kuussa ennen kuin me pääsimme sinne ja mahdollisesti edelleenkin on siellä, saisit epäilemättä joitain varsin merkitseviä katseita osaksesi. Toisaalta, jos tuo toinen henkilö päättäisi kuunnella sinua, saisit varmasti hänen huomionsa varsin nopeasti.

Tämän tyyppinen informaatio voi olla hämmentävää, jopa pelottavaa, ja se on ookoo. Monet ihmiset eivät ole valmiita avaamaan mieliään näille mahdollisuuksille, mutta totuus asiasta on, että se on jotain minkä me joudumme jossain vaiheessa kohtaamaan. Me selvästikin olemme kulkemassa kohti väistämätöntä avaruusolentokontaktin todellisuutta — mikäli me nyt viisastumme ja alamme huolehtia planeetastamme parhaan kykymme mukaan. Ehkäpä me selviämme tarpeeksi kauan tehdäksemme tästä tulevaisuutemme, tai ehkä se tapahtuu paljon aiemmin kuin luulemme. On paljon viitteitä siitä, että avaruusolentokontakti tapahtuu jo nyt.

Ken Pfeifer

Artikkelin julkaissut National UFO Center

Tämä voi olla Viimeisen Ehtoollisen pöytäliina

Kuka tahansa joka on järjestänyt illallisen 13 ihmiselle tietää, että kunnollinen pöytäkattaus tarkoittaa muutakin kuin pelkkää yksittäistä viinilasia — vaikka se olisikin iso, puhdasta kultaa ja sen huhuttaisiin saavan aikaan ihmeitä. 13 ihmisen läsnäollessa Raamatun Viimeinen Ehtoollinen tarvitsi ainakin joitain lautasia, veitsiä ja kivan pöytäliinan — jopa Leonardo da Vincin mielestä. Valitettavasti viinilasi, josta tuli Pyhä Graali, saa kaiken huomion. Eräs artikkeli Espanjasta valaisee tohtorinväitöskirjaa, joka mainitsee vähän tunnetun artefaktin olleen talletettuna katedraaliin Espanjassa, joka saattaa olla Viimeisen Ehtoollisen pöytäliina.

Onko se sitä? Saiko oppilas tohtorintutkintonsa?

Aleteia-julkaisun mukaan Viimeisen Ehtoollisen pöytäliinaksi uskottua liinaa pidetään Santa Maria de la Asunción de Coria in Extremaduran katedraalin reliikkikappelissa, joka on lähellä Portugalin rajaa. Hänen vuoden 2016 taidehistorian tohtorinväitöskirjassaan Maria del Carmen Sanabria Sierra huomauttaa, että katedraalin rakentaminen alkoi 1498, mikä tekee siitä mahdollisesti ensimmäisen kristillisen kirkon Iberian niemimaalla. Vaikka väitöskirjan fokus on Espanjan barokkitaide, jota katedraalissa säilytetään, hän mainitsee väitetyn pyhän pöytäliinan olevan olemassa.

Yksityiskohtaisempi selonteko pöytäliinan historiasta ja mahdollisesta autenttisuudesta esitettiin vuonna 2014, kun entinen NASAn tiedemies professori John Jackson (Coloradon Turinin käärinliinakeskuksen johtaja) tutki pöytäliinaa lähes 35 vuotta sen jälkeen kun ryhmä jossa hän oli mukana sallittiin päästä Vatikaaniin tutkimaan Turinin käärinliinaa. Tämän tulisi yksinkertaisella laskutoimituksella olla yhtä vanha kuin Viimeisen Ehtoollisen pöytäliina. Jackson on tutkija, joka väittää, että Turinin käärinliinan hahmo on kolmiulotteinen kuva.

Tarkasteltuaan liinaa Extremadurassa hänen vaimonsa ja tutkijakollegansa Rebeccan kanssa Jackson teki toisen kiinnostavan väitteen. Hän määritti pöytäliinalle lähes samanlaiset ulottuvuudet (4.32 m pitkä kertaa 0.90 m leveä) kuin käärinliinalla on (4.40 m kertaa 1 m eli noin 14 jalkaa kertaa 3.2 jalkaa). Rebecca ehdotti, että tuolloin olisi ollut yleinen rituaali ottaa kaksi pöytäliinaa käyttöön, jossa toisella symbolisesti peitetään ruoka hiekalta ja hyönteisiltä, niinkuin oltaisiin tehty alkuperäisellä Pääsiäismatkalla erämaan yli. Kolmen tunnin aikaikkunassa, joka Joosef Arimealaisella oli hakea Kristuksen ruumis Pilatukselta ja haudata se hautaan, pöytäliina on voinut toimittaa hätävarana käärinliinan virkaa, mikä viittaisi siihen että käärinliina ja pöytäliina voivat olla jopa samasta kangaspakasta.

Pöytäliinan kirjoitettu historia ulottuu vain vuoteen 1404, kun paavi Benedictus XIII tunnusti sen aitouden. On tiedossa, että liinaa käytettiin peittämään alttareita jumalanpalveluksissa ja että se on pesty. Vaikka sen kudokset tuntuvat sopivan Turinin käärinliinaan, tuo liina on ollut yksityiskohtaisten tutkimusten alainen eikä sitä siltikään ole todettu oikeaksi, joten pyhä pöytäliina on jäänyt vaiheeseen jossa sillä on samat epäilyt eikä nykyinen katolinen kirkko enää usko Benedictus XIII:n päätöksiin.

Kuitenkin kyseessä on kiinnostava tarina ja sellainen jonka tulisi ansaita osakseen lähes yhtä paljon argumentteja kuin käärinliina sai. Saiko Maria del Carmen Sanabria Sierra tohtorinpaperinsa? Hän tällä hetkellä opettaa lukiossa ja hänen oppilaansa mahdollisesti ovat kyllästyneitä kuulemaan pöytäliinan tarinasta ruokalassa lounaalla.

  Artikkelin julkaissut Mysterious Universe