Tämä on toinen luku Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittamasta  kirjasta Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin.

kirjoittanut Jaakko Närvä

Erilaisten ufokokemusten, ufotutkimuksen ja koko nykyisen ufokulttuurimme lähtökohta ja innoituksen lähde ovat vuonna 1947 virinneet havainnot ”lentävistä lautasista” ja jo samana vuonna Yhdysvalloissa aloitetut viralliset lentolautasten ufotutkimukset. Virallisissa ufotutkimuksissa esiintyy sekä maltillista että skeptistä otetta. Toisaalta eri turvallisuusorganisaatioiden ufoilmoitusten tarkastelu on tarkoittanut paljolti vain ilmatilan valvontaa. Tällöin ”UFOja”, tunnistamattomia lentäviä esineitä, on haluttu pitää silmällä mahdollisesti ilmatilaan tunkeutuvien viholliskoneiden takia ja on haluttu tunnistaa niiden alkuperä. Ufohavaintojen ja virallisten ufotutkimusten keskeiset historialliset vaiheet kuuluvat ufouskomuksia koskevaan perustietouteen. Ja miksi sotilaallisissa ja virallisissa teknis-tieteellisissä instituutioissa on esiintynyt ja esiintyy edelleen maltillis-ufologisia sävyjä? Maltillisessa ufologiassa suhtaudutaan ufojen todenperäisyyteen myönteisesti tai avoimesti, ja kaikessa tieteellisessä vaikuttavuudessaan sitä voidaan perustellusti ainakin epäillä ufouskonnolliseksi ajatteluksi — ja epätieteeksi. Virallisen ufotutkimuksen skeptinen sisältö ei sen sijaan edusta uskonnollista näkökulmaa yliluonnollisten olentojen vakavasti ottamisen merkityksessä, kuten ei ilmatilan valvontakaan. Maltillisen ufologian olennaisena aineistona ufohavainnot linkittyvät kysymykseen sen uskonnollisesta luonteesta ja päinvastoin.

Mystiset ilmalaivat

Ufohavaintojen, virallisen ufotutkimuksen ja niiden innoittaman koko ufoperinteen selkeästi dokumentoitu historia alkaa 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloista. Vuosina 1877-1880 ilmalaivoiksi (airship, mysterious airship) kutsuttuja mystisiä ilma-aluksia havaittiin Uudessa Meksikossa ja vuosina 1896—1897 kaikkialla Yhdysvalloissa, erityisesti Kaliforniassa ja maan keskiosissa, sekä Kanadassa. Yhdysvalloissa ilmiö jatkui vielä parin vuoden ajan. Kesällä ja syksyllä 1987 outoja aluksia nähtiin myös esimerkiksi Norjassa, Ruotsissa ja Siperiassa.

* Ilmalaivoja kuvailtiin monin tavoin. Usein niiden sanottiin olevan isokokoisia, soikeahkoja, epäselvästi erottuvia tai kirkkaita aluksia tai taivaallisia valoja värisävyineen. Monesti kuvattiin ilmalaivojen ylös ja alas liikkuvia siipiä, propelleja, hyttiä, valonheitintä ja roikkuvia ankkurinköysiäkin. Aluksista kerrottiin kuuluneen surinaa, puhetta tai musiikkia, ja niistä kerrottiin pudonneen alas esimerkiksi metallinpalasia tai kirjeitä. Ilmalaivoista tehtiin joukkohavaintoja, ja usein havaintoja tekivät luotettavina pidetyt henkilöt ja virkamiehet, kuten poliisit. Valokuviakin ilmalaivoista otettiin — osa niistä oli ilmeisiä trikkikuvia — ja katseltiin ilmalaivoja kiikareilla. Joskus nähtiin ilmalaivojen lentäjiä, ja syrjäseuduilla saatettiin jopa keskustella heidän kanssaan. Lentäjät muun muassa tekivät laskeutuneelle alukselle pieniä korjauksia. Yhden ilmalaivan kapteeni, pitkäpartainen vanhus, kertoi arkansasilaiselle senaattorille keksineensä antigravitaatiolangan, joka aluksen ympärille laitettuna teki siitä painottoman. Kapteeni paljasti myös koettavansa vierailla aluksellaan Marsissa. Jotkut jopa väittivät päässeensä ilmalaivan kyytiin.

Yleinen oletus oli, että jokin erikoinen, arvoituksellinen rahakas keksijä, nero tai professori oli ratkaissut ilmailun salaisuuden. Suosittu oli myös ajatus, että ilmalaivahavainnot viittasivat paholaiseen. Eräs mies New Jerseystä puolestaan näki kaukoputkella, että ilmalaivan miehistö koostui hienosti vaatetetuista siivekkäistä enkeleistä. Toisaalta monet tiedemiehet ja toimittajat pyrkivät selittämään havainnot muun muassa virhetulkinnoiksi Venuksesta, ”laumakäyttäytymiseksi”, piloiksi tai viinanhuuruisten harhoiksi; selitysten sävy oli usein ivaileva. Avaruusolento-oletus ei saanut paljoakaan huomiota osakseen. Jotkut kuitenkin kertoivat tavanneensa ilmalaivoilla matkaavia marsilaisia, jotka kuvattiin esimerkiksi yli kolmemetrisiksi ja isopäisiksi.

Missourilainen mies sanoi kohdanneensa marsilaisia Springfieldin kukkuloilla. He olivat kuin ilmettyjä ihmisiä, mies ja nainen — ja alastomia. Nainen oli häkellyttävän muodokas, kreikkalaiset patsaat kalpenivat hänen rinnallaan. Naisen kultainen, kiiltävä tukka laskeutui aaltoilevasti hänen vyötärölleen. Otsallaan naisella oli kimaltavin jalokivin koristeltu, pään ympäri kiertävä panta. Miehellä oli jalot piirteet, ylevä katse ja kastanjanruskea, olkapäille laskeutuva tukka sekä rintaan ulottuva täyteläinen, hiukan hiuksia vaaleampi parta. Kertoja sai elein vakuutettua marsilaisille, ettei tahtonut heille pahaa. Kun nainen tuli kertojan luokse, kertoja suuteli naisen kättä kiihkoisasti, jolloin ujon naisen kasvoille levisi ruusunpuna. Marsin mies otti kertojaa kädestä ja vei tämän heidän lähellä sijaitsevalle alukselleen (se oli yli kuusi metriä pitkä ja alle kaksi ja puoli metriä leveä). Sen sisällä oli upean sohva. Aluksen alkaessa nousta kertoja kiirehti pois, ja sitten alus kohosi kuin lintu ja ampaisi nuolen tavoin taivaalle. Muukalaiset nauroivat ja vilkuttivat hyvästiksi.

Aika oli otollinen teknologis-uskonnollisten kuvausten muodostumiselle. Merkittäviä keksintöjä, kuten puhelin, gramofoni, hehkulamppu, auto, höyrykone, dieselkone, röntgensäteet ja radio, tehtiin 1800-luvun jälkipuoliskolla. 1880—1890-luvut olivat väkevän tiedekiinnostuksen ja tieteisuskon aikaa. Unelmoitiin etenkin lentoaluksen rakentamisesta. Tieteelliset ja tekniset julkaisut kirjoittivat aiheesta innokkaasti, ja Yhdysvalloissa maallikkoinsinöörit kyhäilivät ilma-aluksia takapihoillaan. Lehdistö ja tieteiskirjailijat ylistivät ja mystifioivat heitä, ja kisa lentävän koneen patentoimisesta kävi kuumana. Tieteiskirjallisuus oli alkanut kukoistaa 880-luvulta lähtien. Idea lentoaluksesta kirvoitti kansan mielikuvitusta ja oi optimismia aluksen keksimisestä. Ajan tieteisusko liittyi unelmaan utopistisesta yhteiskunnasta.

Marsilaisten suosioon yli muiden avaruusrotujen vaikutti yhdysvaltalaisen harrastajatähtitieteilijän Percival Lowellin 1900-luvun alussa julkaistu kirja. Siinä hän täsmensi kaukoputkihavaintojensa perusteella italialaisen G.V. Schiaparellin havaintoja, joiden mukaan Marsin pinnalla oli keinotekoisia kanavia. Kanavien olemassaolosta keskusteltiin tiedepiireissä 1800—1900-lukujen taitteessa kiivaasti, ja Lowellin käsitykset olivat saaneet huomattavaa kannatusta kansalaisten keskuudessa. Samoin Jules Vernen suositut mekanistiset tieteisfiktiot innostivat uskomaan marsilaisiin.

Yhteiskunnallisilla jännitystiloilla näyttää olleen osuutensa ilmalaivainnostuksessa. Yhdysvallat ajautui 1890-luvulla taloudellisen laman kouriin, ja esimerkiksi maahanmuuttajat, teollinen kehitys ja ajatus rikkaan eliitin tyranniasta herättivät pelkoja. Tällaiset yhteiskunnalliset epävarmuuden kokemukset voivat tuottaa suotuisia olosuhteita joukkohysterialle. Kyseisenlainen yhteisöllinen harhakuvitelma muodostuu todentuntuisen mutta virheellisen uskomuksen levitessä tietyllä sosiokulttuurisella alueella. Uskomus voi olla esimerkiksi kansalaisten keskuudessa leviävä luulo jostakin tarttuvasta sairaudesta sekä sen mukaiset kuvitellut tai liioitellut oireet — tai ufojen esiintyminen. Joukkohysteria syntyy, kun ihmiset koettavat varmistaa jonkin uskomuksen todenperäisyyttä ja alkavat kiinnittää huomiota asioihin, joista he eivät normaalisti piittaisi. Nämä tulkitaan sitten virheellisen uskomuksen mukaan. Harhaisia uskomuksia edistävät ihmisen havaintokyvyn puutteet, sosiaalinen paine, matala koulutustaso, auktoritatiivisten tahojen tahattomasti uskomuksia motivoivat toimet, mediajulkisuus ja sensaationhakuinen lehdistökirjoittelu sekä huhut ja muut virheelliset uskomukset. Joukkohysteria hiipuu, kun kriittiset äänensävyt alkavat tulla enemmän esille ja asiaan kyllästytään. Lisäksi voidaan olettaa, että epävarmuuden ajat 1890-luvulla lisäsivät turvallisuuden, toivon ja hengellisten kokemusten kaipuuta, jotka osittain ilmenivät henkevinä ja taianomaisina kertomuksina mystisistä ilmalaivoista.

Uudessa-Seelannissa havaittiin vuonna 1909 paljon mystisiä ilmalaivoja. Edellä mainittujen selitysten lisäksi huhuttiin, että saksalaiset ovat kehittäneet huipputeknisen vakoilualuksen. Tällaiset pelot juontuivat siitä, että Saksan sotilasmahti oli voimistunut ja sen ilmailuteknologia oli kehittynyt merkittävästi (Zeppeliini-ilmalaivat). Saksa koettiin uhaksi Uuden-Seelannin emämaalle Englannille, jonka puolustuskyky perustui sen mahtavaan laivastoon. Hyökkäyksen pelkoa lietsoi Uuden-Seelannin menestyksekäs, vihollista houkutteleva talouskasvu.

Kummituslentokoneet ja aaveraketit

Orville ja Wilbur Wright suorittivat Pohjois-Carolinan Kitty Hawkissa 17. joulukuuta 1903 maailman ensimmäisen onnistuneen lentokonelennon. Ilmalaivoista siirryttiin lentokoneiden aikaan. Pian alettiin havaita ihmeellisiltä kyvyiltään mystisiä ilmalaivoja vastaavia ”kummituslentokoneita” (ghost airplane, ghost flier). Pelot sotilaallisista hyökkäyksistä ja sota-aikojen vainoharhaiset tunnelmat liittyvät kummituskonehavaintoihin aivan kuten ilmalaivoihinkin.

Kanada tuli mukaan ensimmäiseen maailmasotaan syksyllä 1914. Erityisesti Ontarion ja Ouebecin alueilla havaittiin vuosina 1914—1916 tiuhaan kummituskoneita, jotka oletettiin saksalaisiksi. Ne lensivät pääosin öisin, vaikka sellainen oli tuonaikaisilla lentokoneilla hyvin vaarallista. Viranomaiset yrittivät rauhoitella kansalaisia puhumalla kanadalaisista yksityiskoneista. Kuitenkin myös viranomaiset olivat epävarmoja tilanteesta, sillä syyskuussa 1914 sotavoimissa oli käsketty ampua alas lentokoneet, jotka tulivat alle 23 kilometrin etäisyydelle radioasemista. Yksi yhdysvaltalaiskone tulitettiinkin alas rajan lähistöllä. Loppukeväällä 1917 Yhdysvallat liittyi sotaan. Delawaren alueella oli edellisenä vuonna ollut kummituskoneaalto, joka sitten vuonna 1917 siirtyi New Hampshireen.

Vuosina 1933-1937 kummituslentokoneista raportoitiin erityisesti Pohjoismaissa, ja eniten havaintoja tehtiin vuonna 1934. Viranomaiset selittivät ne lähinnä harhanäyiksi ja joukkohysteriaksi. Ruotsissa epäiltiin asian liittyvän myös viinan tai aseiden salakuljetukseen, joten Ruotsin tulliviranomaiset ryhtyivät tutkimaan asiaa. Tyypillisimmin kuitenkin kummituslentokoneiden epäiltiin olevan saksalaisia, venäläisiä tai japanilaisia vakoilukoneita. Tammikuussa 1934 Ruotsin ilmavoimien hävittäjät komennettiin ajamaan takaa outoja lentokoneita ja kaksi hävittäjää tuhoutui rytäkässä, mutta ihmishenkiä ei menetetty. Koneet kykenivät taas uskomattomiin suorituksiin, kuten lentämään pimeässä ja lumipyryssä. Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat olleet kehnot jo kahdensadan vuoden ajan, joten ymmärrettävästi Ruotsissa spekuloitiin koneiden olevan venäläisiä. Suomen armeija alkoi tutkia havaintoja vuoden 1934 kummituslentokoneaallon myötä. Pääteltiin, että kyseessä oli ”massapsykoosi? (mieluummin voitaisiin puhua joukkohysteriasta), koska kuvaillut koneiden lentosuoritukset olivat teknisesti mahdottomia.

Toisen maailmansodan aikana kuvattiin kiekkomaisten ja pallomaisten kohteiden (foo-fighter) seurailevan sodan eri osapuolten hävittäjiä. Niitä havaittiin myös tutkilla. Sotivat valtiot epäilivät toisiaan. Yksi kuuluisimmista toisen maailmansodan aikaisista kummituskonetapauksista sattui, kun rivitalon kokoista” kirkasta kohdetta tulitettiin ilmatorjunta-asein Los Angelesissa helmikuussa 1942 valonheittimien loisteessa. Tulitus oli hyödytöntä. Kohde pysyi paikallaan tunnin ennen kuin katosi. Kolme ihmistä sai tapahtuman aikana surmansa räjähtämättömiin ammuksiin ja kolme kuoli sydänkohtaukseen. Kaksikymmentä amerikanjapanilaista vangittiin välikohtauksen vuoksi. Heidän syytettiin kommunikoineen aluksen kanssa antamalla merkkejä taskulampuilla; japanilainen sukellusvene oli juuri ennen kummituskoneen ilmestymistä ampunut Kalifornian Santa Barbarassa polttoainevarastoon. Erityisesti vuosina 1944—1945 kummituskoneista ilmoitettiin Saksan ilmatilassa. Havaintoja tehtiin myös Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa, Etelä-Afrikassa ja Euroopassa.

Pelon ilmapiirissä toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 Skandinaviassa raportoitiin järjenvastaisesti lentäneistä ”aaveraketeista” (ghost rocket). Havaintoja tehtiin paljon Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosissa, erityisesti Ruotsissa, mutta myös muualla Euroopassa ja jopa Intiassa. Esineet olivat kirkkaita, pallomaisia, sikarinmuotoisia ja rakettimaisia sekä loistivat usein oranssia tai vihreää valoa.

Ruotsin armeija määrättiin hälytystilaan 27. heinäkuuta. Norjan hallitus päätti samoin kaksi päivää myöhemmin ja Tanskan hallitus elokuun 16. päivä. Ruotsi kielsi lehdistöä kertomasta aaverakettien havaintopaikoista, ja Norja kielsi kaiken raketteja koskevan tiedon julkaisemisen 31. elokuuta. Havaintojen pelättiin kuvailevan Venäjän oletetusti takavarikoimia saksalaisvalmisteisia V-ohjuksia. Ruotsin ja Tanskan lisäksi Belgia ja Iso-Britannia tutkivat rakettihavaintoja virallisesti. Ruotsin armeija tarkasteli perusteellisesti havaintoilmoituksia sekä rakettien väitettyjä maahansyöksypaikkoja, jälkiä ja jälkeensä jättämiä materiaaleja. Tilanne oli jännittynyt. Ruotsi ja Venäjä kiistelivät rakettien alkuperästä. Pelättiin, että Venäjä onnistuisi valmistamaan atomiaseen saksalaisperäisen teknologian avulla. Yhdysvallat oli huolissaan mahdollisuudesta, että Venäjä saattaisi pommittaa sijaintinsa vuoksi strategisesti tärkeää Ruotsia.

Väitettyjä aaveraketteja tai niiden osia ei löytynyt, eikä lopulta mikään viitannut tuntemattomiin huipputeknisiin raketteihin. Noin viidennes havainnoista jäi selittämättä, mutta Ruotsin armeijan mukaan tämä johtui vain informaation puutteesta. Yleisesti selityksinä tuotiin esille muun muassa harhanäyt tai virhetulkinnat, joukkohysteria ja ilmapallot.

Moderni ufoaika ja ufotutkimusten alkutaival

Kesäkuun loppupuolella 1947 Kenneth Arnold teki kuuluisan havaintonsa lentävästä lautasesta, ja sen synnyttämän kohun myötä alkoi modernin ufo-ajan ensimmäinen ufohavaintoaalto. Ufohavaintoilmoituksia alkoi tulvia jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla Oregonin Portlandista. Paitsi että ilmavoimat (Wright-Pattersonin lentotukikohdan lentovälineistö; Air Materiel Command, AMC) esitti luonnollisia selityksiä, kuten auringon valon valaisemia pilviä, New York Times väläytti myös oletusta Maan ulkopuolisten olentojen aluksista.

Heinäkuun 8. päivänä Roswellin lentotukikohdan tiedotusupseeri luutnantti Walter Haut ällistyttävästi julkisti, että ilmavoimat oli löytänyt maahan syöksyneen lentävän lautasen. Uutinen kumottiin tukikohdasta saman päivän aikana ja selitettiin, että kyse oli säähavaintopallon jäännöksistä. Kiinnostus ufonmaahansyöksyväitettä kohtaan hälveni, mutta 1980-luvulla sen perustalta kehkeytyi ufologien toimesta maailmankuulu ufotapaus salaliittoteorioineen.”

Niin ikään heinäkuun 8. päivänä upseerit ja lentosotamiehet havaitsivat Mojaven autiomaassa sijaitsevassa Murocin lentotukikohdassa taivaalla kohteita, joita he eivät pystyneet tunnistamaan. Näiden ja eräiden muiden havaintojen vuoksi annettiin salainen määräys tutkia kaikki vastaavat havainnot. Tiedot tuli lähettää ilmavoimien silloiseen Tekniseksi tiedustelukeskukseksi (Technical Intelligence Division, TID) kutsuttuun yksikköön Ohion Daytonaan. Keskuksen henkilökunta ei epäillyt lentävien lautasten todenperäisyyttä. Niiden oletettiin olevan joko Neuvostoliiton huipputeknologiaa (suosituin oletus), Yhdysvaltain laivaston keksintö tai Maan ulkopuolisia laitteita.

Ilmavoimien päällikkö pyysi loppukesällä selvitystä lentävistä lautasista. Wright-Pattersonin lentovälineistön päällikkö Nathan F. Twining antoi 23. syyskuuta 1947 kirjatussa kirjeessään päällikölle tiedoksi, että ilmoitetut ilmiöt viittaavat huipputeknisiin lentolaitteisiin, mahdollisesti kotimaisiin koneisiin tai ydinkäyttöiseen ulkomaiseen teknologiaan. Twining suositteli, että perustettaisiin pysyvä projekti ilmoitusten tutkimiseksi. Joulukuun 30. päivänä 1947 tutkimus- ja kehitysosaston johtaja L. C. Craigie antoi päiväkäskyn perustaa vakinainen ja salainen tutkimusryhmä kansallisen turvallisuuden nimissä. Ryhmä nimeltä ”Projekti merkki” (Project Sign) aloitti toimintansa 22. tammikuuta 1948. Oletus inhimillisestä teknologiasta oli jo katsottu epäuskottavaksi, joten monet tutkijat kannattivat hypoteesia Maan ulkopuolisesta älystä (Extraterrestrial Intelligence, ETI). Kansalaisille kuitenkin uskoteltiin, että havainnot selittyvät luonnonilmiöillä ja huijauksilla.

Tammikuun 7. päivänä 1948 kapteeni Thomas F. Mantell kuoli harjoituslentonsa aikana. Hän oli lentotukikohdan pyynnöstä lähtenyt tarkistamaan tunnistamatonta kohdetta, minkä seurauksena hänen koneensa syöksyi maahan Kentuckyssä lähellä Franklinia. Toinen vuoden 1948 dramaattinen ufotapaus sai alkunsa, kun Fastern Airlines -lento oli heinäkuun 24. päivänä lentokapteeni Clarence S. Chilesin ja yliperämies John B. Whittedin ohjaamana etenemässä kohti Atlantaa. Lentäjät havaitsivat punaisena hehkuvan soikionmuotoisen ohjatulta vaikuttaneen kohteen, jonka kyljessä näkyi kaksi ikkunarivistöä. ”Projekti merkin” tutkijat päättelivät, että kummassakin tapauksessa kyse oli Maan ulkopuolisesta aluksesta. Näistä havainnoista tuli sittemmin ufohistorian klassikoita. Julkisesti tutkijat sanoivat Mantellin jahdanneen epähuomiossa Venusta. Astrofyysikko J. Allen Hynek, ilmavoimien pitkäaikainen tieteellinen pääneuvonantaja ufokysymyksessä, arvelikin, että Mantell tosiaan oli erehtynyt Venuksesta ja että Chiles ja Whitted olivat nähneet kirkkaan meteorin. Ilmavoimien esikuntapäällikölle kenraali Hoyt S. Vandenbergille lähetettiin joka tapauksessa syyskuussa huippusalainen asiakirja nimeltä ”Tilannearvio”, jossa esitettiin, että lentävät lautaset ovat todellisia ja peräisin Maan ulkopuolelta.

Lokakuun 1. päivänä tapahtui kolmas klassinen tapaus. Rakennuspäällikkö ja ilmavartioston vänrikki George F. Gorman jahtasi koneellaan tunnistamatonta kohdetta. ”Projekti merkin” henkilökunta tutki Gormanin koneen muun muassa Geiger-mittarilla, joka osoitti sen radioaktiivisuuden kohonneen. Tutkijat päättelivät, että on tapahtunut jotain erikoista.

Sekä ilmavoimat että kansalaiset ottivat havainnot lentävistä lautasista vakavasti. Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä kylmän sodan aikaa, ja tiede ja teknologia olivat edistyneet merkittävästi. Taivaalle tähyiltiin huolestuneina, sillä pelättiin vihollisen huipputeknologista hyökkäystä. Myös tieteisfiktio, tiedeusko ja tieteelliset unelmat kukoistivat jälleen. Sodan kauheuksista huolimatta tieteellisten keksintöjen ajateltiin tuovan turvaa ja auttavan paremman yhteiskunnan rakentamisessa. Sotilashenkilökunta, poliisit ja muut luotettavina pidetyt ihmiset tekivät luotettavan tuntuisia havaintoja lentävistä lautasista, joten ne eivät olleet ainoastaan huhu tai mielikuvitusta. Yksittäiset vaikuttavat ufotapaukset lisäsivät asian vakavuuden tuntua. Selkeän analyyttinen ote uforaportteihin ei ollut vielä kehkeytynyt.

ETI-hypoteesin vetovoimaa ilmavoimien tutkijoiden keskuudessa lisäsi se, että oltiin avaruusajan kynnyksellä. Avaruusteknologian valtava kehitys oli tuloillaan. Ufohavaintoraporttien ottaminen todesta sellaisenaan luultavasti myös lisäsi ETI-hypoteesin suosiota. Mikään tunnettu materiaali eikä myöskään ihmiskeho voisi kestää lentävien lautasten kuvailluista liikkeistä aiheutuvia G-voimia, ja tiedustelu oli jo sulkenut pois neuvostoliittolaisen teknologian mahdollisuuden. Niin ikään monet korkea-arvoiset sotilashenkilöt tukivat ETI-hypoteesia. Median (painettu sana, radio, televisio ja elokuvateollisuus) kehitys auttoi popularisoimaan ilmiötä alusta lähtien.

Vandenberg palautti saamansa ”Tilannearvio”-asiakirjan lokakuussa 1948. Esitetyt todistusaineistot eivät hänen mielestään olleet uskottavia, ja skeptikot saavuttivat ilmavoimien tutkijoissa enemmistön alkuvuodesta 1949. Järkevää näyttöä lentävien lautasten olemassaolosta, saati avaruudellisuudesta, ei ylipäänsä ollut saatu, ja moni lentäviin lautasiin uskova oli kääntynyt skeptikoksi. Helmikuussa tutkimusprojektin nimi vaihdettiin ”Projekti kaunaksi” ja myös ”Projekti merkin” loppuraportti valmistui. Siinä todettiin lentävien lautasten olemassaolo epäuskottavaksi ja suositeltiin ilmoitusten rutiinikäsittelyä normaalin tiedustelutoiminnan tapaan. Näin ”Projekti kaunan” toiminta käytännössä lopetettiin.

Tutkimukset aloitettiin kuitenkin taas lokakuussa 1951, koska Monmouthin tukikohdassa New Jerseyssä tehtiin yhtäaikainen näkö- ja tutkahavainto tunnistamattomasta kohteesta, joka seurasi sotilashävittäjää. Kapteeni Edward J. Ruppelt määrättiin ”Projekti kaunan” johtoon. Hän pyrki perusteelliseen tieteelliseen otteeseen ja myös popularisoi termin Unidentified Flying Object (UFO) käytön ilmavoimien tutkimuksissa. Selontekonsa lopussa hän kuitenkin totesi, ettei ufoista toistaiseksi ollut pitäviä todisteita. Vuoden 1952 alussa Ruppelt tutki Mantellin tapausta ja päätteli, että Mantell oli itse asiassa jahdannut ilmakehätutkimuspalloa. Maaliskuussa 1952 projektin nimi muutettiin jälleen, nyt ”Projekti siniseksi kirjaksi” (Project Blue Book), mikä heijasti sen parantunutta statusta. Ilmavoimat ilmoitti 3. huhtikuuta 1952, että tutkimukset jatkuvat.

Yhdysvaltain ilmavoimien ufotutkimukset
1950-1960-luvuilla

Vielä 1940-luvun lopulla oletukset omasta tai vieraan vallan aseesta olivat yhdysvaltalaisten keskuudessa yleisiä, mutta 1950-luvun alkupuolella ETI nousi suosituimmaksi selitykseksi lentäville lautasille. Raymond A. Palmerin ja Curtis Fullerin perustamalla Fate-lehdellä oli merkittävä rooli ETI-hypoteesin popularisoinnissa. Sen artikkeleissa esitettiin jo vuonna 1948 säännöllisesti, että lentävät lautaset tulevat Maan ulkopuolelta. Seuraavana vuonna myös muut populaarit julkaisut alkoivat kirjoittaa lentävistä lautasista. Life-lehti julkaisi 7. huhtikuuta 1952 H. Bradford Darrachin ja Robert Ginnan artikkelin ”Have we visitors from space?” Siinä kerrottiin, että entinen saksalainen raketti-insinööri, Walther Riedel, ja johtava aerodynamiikan tutkija, Maurice A. Boit, ovat vakuuttuneita ufojen todellisuudesta ja siitä, että ne tulivat Maan ulkopuolelta. Ensimmäistä kertaa valtakunnallisessa julkaisussa oli ufomyönteinen artikkeli. Eräs ilmavoimien kenraali Pentagonista uskoi ufojen edustavan Maan ulkopuolista älyä, ja hän oli informoinut Darrachia ja Ginnaa. Useat lentävien lautasten Maan ulkopuoliseen alkuperään uskovat korkea-arvoiset upseerit olivat vaikuttaneet ufoasiassa Lifen linjaan.

Noin 350 sanomalehteä mainitsi Lifen artikkelista. Ufoilmoitukset lisääntyivät vauhdikkaasti. Kesäkuussa Yhdysvaltojen itärannikolta alkoi virrata ufoilmoituksia ilmavoimille. Life, Time, Look, Newsweek ja Popular Science -lehdet julkaisivat artikkeleita ufoista ja painottivat avaruushypoteesia.

Kesän 1952 merkittävimmät havainnot tapahtuivat kesäöinä 19.—20. ja 26.—27. heinäkuuta Valkoisen talon ja kongressitalon ilmatilassa. Ufoja havaittiin visuaalisesti ja tutkalla. Havainnot selitettiin sittemmin lämpötilainversioilla ja virheellisillä tutkakaiuilla. Ne herättivät kuitenkin CIA:n kiinnostuksen. CIA päätteli, että osaa ufohavainnoista oli vaikea selittää millään luonnonilmiöillä, vaikka ne luultavasti selittyisivät esimerkiksi ilmakehän huonosti tunnetuilla sähköilmiöillä. CIA suositteli maan turvallisuuselimille, että tieteellinen paneeli tarkastelisi ufokysymystä. Asia eteni, ja CIA:n pyynnöstä Kalifornian teknologisen tutkimuslaitoksen fyysikko H.P. Robertson otti paneelin johtaakseen. Robertsonin kokoama, merkittävistä tieteilijöistä koostunut arvovaltainen paneeli tutkaili ilmavoimien valikoimia, parhaimmiksi katsottuja ufoaineistoja tammikuussa 1953.

Joulukuussa 1951, jo ennen kuin paneeli kokoontui, Ruppelt antoi arvostetulle Battelle Memorial Institute -tutkimuslaitokselle tehtäväksi tutkia ufoilmoituksia. Tutkimuslaitoksen virkailijat ilmaisivat huolensa paneelin ennenaikaisuudesta Ruppeltille kirjeessään 9. tammikuuta 1953. He vaativat, että paneelin aineiston laatua tulisi parantaa, sillä annettavan aineiston perusteella ei voitaisi tehdä riittävän kauaskantoisia päätelmiä. Tämä arvostelu ei kuitenkaan vaikuttanut paneelin toimintaan. Lisäksi, esimerkiksi paneelin lisäjäsen Hynekin mukaan paneeli ei saanut tarkasteltavakseen ilmavoimien arkistojen kaikkein arvoituksellisimpia ufotapauksia.

Paneelin salaisiksi luokiteltujen johtopäätösten mukaan ufoilmoitukset eivät mitä ilmeisimmin sisällä sellaisia uusia fysikaalisia ilmiöitä, jotka vaatisivat tieteellisten käsitteiden uudistamista, mutta sen sijaan (kuten CIA oli jo aiemmin todennut) niihin liittyy epäsuora turvallisuusuhka. Epäolennainen ufoilmoittelu voisi tukkia suojeluelimien tiedotuskanavat, ja toistuvien väärien hälytysten vuoksi havainnot vihollisteknologiasta saatettaisiin vahingossa sivuuttaa. Lisäksi ufoilmoitukset mahdollistaisivat joukkohysterian luomisen ja psykologisen sodankäynnin. Paneeli suositteli kansalaisten koulutusohjelmaa, ”sädekehän riisumista” ufoaiheelta sekä ufokiinnostuksen vähentämistä ja painottamalla ufotapauksia, jotka ovat ensin tuntuneet tosilta mutta jotka oli sitten onnistuttu selittämään tavanomaisin ilmiöin. Johtopäätös määräsi ilmavoimien ufotutkimusten suunnan tästä eteenpäin, ja ufoilmoitukset yleensä vain arkistoitiin. Samaten CIA tyytyi arkistoimaan ja ainoastaan toisinaan tarkastamaan saamiaan ufoilmoituksia.

Suositusten myötä elokuussa 1953 annettiin määräys nimeltä Air Force Regulation 200-2 ja joulukuussa Joint-Army-Navy-Air Force Publication-146. Ilmavoimille ilmoitetut havaintoraportit määrättiin salaisiksi ja kiellettiin julkistamasta ufohavaintoja koskevaa tietoa — paitsi jos havainnolle oli tavanomainen selitys. Ohjeistettiin myös, kuinka puolustuksellisesti tai tiedustelullisesti ehdottoman tärkeää havaintoinformaatiota kuten ”tunnistamattomia lentäviä esineitä? koskevia havaintoja tuli käsitellä. Alkuvuonna 1958 ohjeisiin tehtiin lisäys, jonka mukaan sallitaan laittomasti tai petoksellisesti ufoaiheesta puhuneiden henkilöiden tietojen antaminen FBI:lle. Säädökset ovat saaneet salaliittoteoreetikkojen keskuudessa epäilyttävän maineen, sillä niiden avulla on katsottu pimitettävän merkittävää ufotietoutta.

Battelle Memorial Institute laati Ruppeltin pyynnöstä mittavan tilastollisen analyysin ufoilmoituksista, joita ilmavoimat oli saanut vuosina 1952—1953. Tutkimustulosten mukaan selittämättömiksi jääneiden ilmoitusten piirteet erosivat selitettyjen raporttien piirteistä tilastollisesti erittäin merkittävästi. Havaittiin myös, että mitä luotettavampi ilmoitus, sitä todennäköisemmin sen taustalla ei näytä olevan mikään tavanomainen ilmiö. Havaintokohteiden tunnistamattomuus ei siis johtunut ilmoituksiin liittyvästä informaation puutteesta vaan vaikutti aidosti arvoitukselliselta. Ilmavoimien lokakuussa 1955 antamassa lehdistötiedotteessa todettiin kuitenkin, että kaikki ufohavainnot selittyvät, jos vain on tarjolla riittävästi tietoa niiden tutkimiseksi. Painotettiin myös, että Battellen analyysin mukaan ufohavainnot eivät mitä todennäköisimmin sisällä mitään kumoukselliseen teknologiaan viittaavaa.

Yhdysvaltain ilmavoimien ufotutkimukset olivat 1950-luvun alun jälkeen kevytluontoisia ja huonolaatuisia ”Projekti sinisen kirjan” lopettamiseen saakka 1960-luvun lopussa. Ufoilmoitusten selitykset olivat joskus luokattomia ja niistä annetut lausunnot harhaanjohtavia. Toisinaan kansalaisille vihjailtiin, että ufohavaitsijat ovat epärationaalisia tai tasapainottomia (mikä ei pääosin pidä paikkaansa). Ufologit ovat nähneet nämäkin seikat viitteenä salaliitosta.

Toisaalta kuitenkin ”Projekti sinisen kirjan” hyvin pieni henkilökunta oli ilmeisesti vain melko haluton ja turhautunut tutkimaan uforaportteja. Ufotutkimus lienee ollut heille enemmänkin häiritsevä kuin vakavasti otettava toimi, ufotutkimuksella kun oli jo tuolloin vierastettavan humpuukin maine. Ja olihan Robertsonin paneeli ottanut asiaan selvän kielteisen kannan ja suositellut ufokiinnostuksen vaimentamista. Tärkeämpää henkilökunnalle saattoi olla yleneminen sotilaallisessa hierarkiassa. Ilmavoimat oli ylipäänsä huolissaan julkisuuskuvastaan ja uskottavuudestaan sotilaallisena organisaationa. Puolustusvoimien ensisijainen tarkoitus ei myöskään ole ratkoa tieteellisiä epäselvyyksiä, ja kuitenkin ilmavoimat joutui vastaamaan mullistavalta vaikuttaneesta tieteellisestä ongelmasta. Kysymystä ufohavaintojen todenperäisyydestä ei ensisijaisesti otettu vakavasti tiedeinstituutioissa. Ilmavoimat ei siten ehkä aina osannut selkeästi hahmottaa tutkimusprojektinsa tarkoitusta ja linjoja, ja tämä sekavuus näkyi tarkastelujen sisällöissä. Robertsonin paneelin on tulkittu olleen oire kylmän sodan sekä Neuvostoliiton hyökkäyksen ja psykologisen sodankäynnin pelosta.

Ufoaaltoja Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa muun muassa vuosina 1947, 1952, 1954, 1957 ja 1965—1967 sekä niiden virallis-ufotutkimuksellisia seurauksia on selitetty yhteiskunnallisilla tekijöillä. Esimerkiksi Sputnikin laukaisu lokakuussa 1957 oli sokki yhdysvaltalaisille, sillä Neuvostoliitto näytti olevan teknologisesti Yhdysvaltoja edellä. Vuoden 1957 ufoaallon taustalla vaikuttivat ilmeisesti myös Korean sota ja rotuongelman kärjistyminen. Yhdysvallat taisteli Etelä-Korean puolella kommunistista Pohjois-Koreaa vastaan ja kolmannen maailmansodan tuntu oli käsin kosketeltavissa. Rotuerottelu kiellettiin Yhdysvaltain koulujärjestelmässä perustuslain vastaisena, mikä nostatti aggressioita osassa kansalaisia.

Vuosien 1965—1967 lisääntyneiden ufohavaintojen taustalla voidaan Yhdysvalloissa nähdä seuraavia yhteiskunnallisia epävarmuuksia. Presidentti John F. Kennedy murhattiin 22. marraskuuta 1963 Dallasissa, Teksasissa. Vuonna 1965 Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamia ja lähetti joukkojaan Etelä-Vietnamiin. Yhdysvalloissa esiintyi sisäisiä levottomuuksia muun muassa Vietnamin sodan takia. Koko amerikkalaista elämäntapaa arvosteltiin, ja kaikenlaiset salaliittoepäilyt voimistuivat. Epäilyt kohdistuivat moniin tahoihin, kuten CIA:han, FBI:hin ja öljyteollisuuteen. Lisäksi äänekkäät ufologit vaativat hanakasti ufokysymyksen ja ilmavoimien toimien selvittämistä. Myös jotkut poliitikot ja kansalaiset kaipasivat vastauksia. Voidaan tulkita, ettei Yhdysvaltain ilmavoimien ufotutkimusprojektia pitänyt yllä niinkään aito tieteellinen ongelma kuin sosiaalispoliittiset ilmiöt ja jännitteet projektin ympärillä.

Avaruusteknologia kehittyi 1950—1960-luvuilla valtavasti ja huipentui Neil Armstrongin astumiseen Kuun kamaralle heinäkuussa 1969. Avaruustieteellinen kehitys innosti ihmisiä, ja Maan ulkopuolisen älyn olemassaoloa pidettiin yhä mahdollisempana. Jännittävä avaruudellinen ja vieraan älyn olemassaololla spekuloiva ilmapiiri synnytti kiinnostusta ufohavaintoja ja -väitteitä kohtaan. Ufouskomusten avulla ihmeteltiin ja käsiteltiin tuntematonta avaruutta koskevia kysymyksiä. Yhdysvaltain avaruusohjelmaan yhdistyi myös voimakas ja vetoava, ufoaiheellekin vakavasti otettavuuden tuntua antanut uskonnollinen innoitus. Uskontotieteilijä Brenda Denzler toteaa, että ohjelman alkupuolen moni astronautti oli tunnustuksellinen kristitty. Astronautit kokivat, että heillä on uskonnollinen tehtävä, ja he muun muassa lukivat ihmisille Raamattua ja rukouksia avaruudesta. Denzler tulkitsee, että astronautit miellettiin uusiksi Kristuksiksi, jotka lähetettiin avaruuteen ihmiskunnan pelastamiseksi — vastaavasti kuin Kristus lähetettiin Maahan. Avaruuslennot koettiin eräänlaisena Jeesuksen ylösnousemuksen vertauskuvana. Astronautit tuntuivat ihmisten mielissä olevan kuin uusia Aadameja, joiden kautta ihmiskunta syntyisi kosmiseen aikakauteen.”

Tieteellisiä ufotutkimuksia

Kanadan hallituksen ufotutkimusohjelma ”Projekti magneetti” (Project Magnet) toimi vuosina 1950—1954. Sen johtajan, insinööri Wilbert B. Smithin mukaan ufot ovat todellisia ja todennäköisesti Maan ulkopuolisia. Kanadan hallitus ei vahvistanut Smithin päätelmiä. Vuosina 1952—1954 tohtori Peter Millmann puolustusministeriöstä johtikin Kanadassa hallituksen toista ufotutkimuskomiteaa nimeltä ”Projekti toinen kerros” (Project Second Storey). Johtopäätöksenä esitettiin, etteivät laajat tutkimukset ole tarpeen ufokysymyksessä.

Maaliskuussa 1966 ufohavainnot Michiganin Dexterissä ja Hillsdalessa johtivat poliittiseen prosessiin, jonka seurauksena Coloradon yliopisto (Boulder) perusti ufotutkimuskomitean Yhdysvaltain ilmavoimien pyynnöstä ja rahoituksella. Epäselvästi jäsennelty ja paljon arvosteltu miltei tuhatsivuinen loppuraportti julkaistiin tammikuussa 1969. Tutkimuksen johtaja, fyysikko Edward U. Condon totesi johtopäätöksissään, ettei ufo-ilmoituksista todennäköisesti löydy Maan ulkopuolisia aluksia ja etteivät ilmoitukset ylipäänsä ole tieteellisesti järin kiinnostavia. Raportin analyysiosuudessa esitellään kuitenkin tapaustutkimusten mukaan mahdollisesti, todennäköisesti ja lähes varmasti aitoja tuntemattomia outoja kohteita. Ilmavoimien ”Projekti sininen kirja” lopetettiin virallisesti Condonin komitean loppuraportin myötä maaliskuussa 1969.

Kun Condonin komitean loppuraportti valmistui syksyllä 1968, Yhdysvaltain kansallista tiedeakatemiaa pyydettiin arvioimaan se. Tiedeakatemia esitti ristiriitaisen kuuloisesti — huomioiden ristiriidan analyysiosuuden ja Condonin johtopäätösten välillä — että tutkimus on asiallisesti tehty ja että akatemia yhtyy Condonin päätelmiin. Kanadan ufoprojektin johtaja Millmann sanoi Condonin raporttiin liittyen, että tarkasteltuaan niin sanottuja kovia ufotapauksia kaksi vuosikymmentä hän aikoo suositella ufoilmoitusten kansainvälistä käsittelyä.

Merkittävä tieteellinen yhdistys, Amerikkalainen ilmailu- ja avaruuslentoinstituutti (American Institute of Aeronautics and Astronautics, AAIA) tutki ufoasiaa 1960-luvun loppupuolella ja julkaisi tutkimustuloksensa Journal of Astronautics and Aeronautics lehdessään. Katsottiin, että laajat tutkimukset olivat tarpeen ja että ufokysymys ansaitsisi teknis-tieteellisen yhteisön huomion. Vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa Condonin komitean tutkimusraportin esitettiin viittavan aitoon tieteelliseen ongelmaan.

Lisäksi todettiin, että AIAA:n todistusaineiston perusteella löytyy hyvin dokumentoituja ja vaikeasti selitettäviä uforaportteja, jotka muodostavat ufo-ongelman vakavasti otettavan ytimen.

Amerikkalaisen tieteenedistämisyhdistyksen (American Association for the Advancement of Sciences, AAAS) symposiumissa vuonna 1969 ufoista esitettiin erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi ilmakehäfysiikan professori James McDonald kertoi tutka-näköhavaintotapauksista, joita hän oli tutkinut ja piti todenperäisinä. Ufohistorian kenties kuuluisin skeptikko, tähtitieteen professori Donald H. Menzel, tulkitsi ufohavainnot osaksi ufomyyttiä. J. Allen Hynek esitteli ufohavaintoja 21 vuoden ajalta. Symposiumin seurauksena ilmavoimia pyydettiin säilyttämään ufohavaintoarkistonsa tulevia tutkimuksia silmällä pitäen.

Vuonna 1974 annetun tiedonvapauslain perusteella sittemmin Yhdysvalloissa julkistetut ufodokumentit osoittavat turvallisuusorganisaatioiden, kuten CIA:n, FBI:n, NSA:n (National Security Agency) ja DIA:n (Defence Intelligence Agency) käsitelleen ufoilmoituksia toistuvasti. UFOja on yleensä kuitenkin tarkasteltu ilmatilan valvontaan liittyvänä asiana kohteiden tunnistamattomuuden vuoksi, toisin sanoen turvallisuuskysymyksenä eikä siis esimerkiksi Maan ulkopuolisten alusten näkökulmasta. Kaikkia asiakirjoja ei tosin ole julkistettu kansallisen turvallisuuden nimissä, ja osa julkaistujen dokumenttien teksteistä on mustattu. Ufologit pitävät tätä viitteenä dramaattisen ufotietouden salaamisesta, mutta arkisempi tulkinta on, että turvallisuuselimet pyrkivät suojaamaan turvallisuustietoja.

Ranskan puolustusministeriö perusti virallisen ufotutkimusyksikkönsä, tunnistamattomien ilmakehä- ja avaruusilmiöiden tutkimusryhmän (Groupe d’Etudes des Phenomenes Aerospatiaux Non-identifies, GEPAN) valtiollisen avaruustutkimusjärjestönsä (Centre National d’Etudes Spatiales, CNES) yhteyteen vuonna 1977. Santarmikunta eli paikallispoliisilaitokset määrättiin vastaanottamaan ja tutkimaan ufoilmoitukset sekä laatimaan niistä raportit. Hankalasti selitettävät ilmoitukset annettiin GEPAN:lle, joka teki kenttätutkimuksen kolmen luonnontieteilijän ja yhden psykologin yhteistyönä. Tarvittaessa suoritettiin lisäkyselyjä ja yksityiskohtaisia asiantuntija-analyyseja.

Tähtitieteilijät Juhani Kyröläinen ja Pekka Teerikorpi kertovat Tähtitieteellinen yhdistys Ursan julkaisussaan Ufojen arvoitus (1980), että jo vuoden 1978 loppupuolella GEPAN tutki viitisentoista seulottua, arvoitukselliselta vaikuttanutta uforaporttia monitieteellisesti. Katsottiin, että niistä vähintään kuudessa kuvattiin täysin tuntematonta voimanlähdettä käyttävä outo lentolaite. GEPAN:n mukaan ufoilmoitukset eivät jääneet selittämättä siksi, että havaitsijoilta olisi saatu liian vähän informaatiota. Tämä vastasi siis Battellen aikaisempia tuloksia. CNES:n johto suhtautui tutkimusraporttiin epäilevästi eikä julkaissut sitä. Sittemmin organisaation nimi on useaan otteeseen vaihtunut ja ufoilmoituksia on tutkittu entistä vähemmän. Vuonna 2005 yksikön nimeksi annettiin tunnistamattomien ilmakehä- ja avaruusilmiöiden tutkimus- ja informaatioryhmä (Groupe d’Etudes et d’Informations sur les Phenomenes Aerospatiaux Non-identifies, GEIPAN). Yksikkö on jatkuvasti saanut ilmoituksia, jotka sen mukaan jäävät asiallisen tutkimuksen jälkeen selittämättömiksi. Arvoituksellisia tapauksia löytyy myös muun muassa Britannian virallisista ufoarkistoista.

Sitä, että ufojen todellisuuskysymyksen virallisia tarkasteluja on pitkään pidetty yllä useissa maissa, voidaan jälleen pyrkiä ymmärtämään historiallis-sosiologisesti ufouskonnollisuutena. Ensiksikin Yhdysvaltojen auktoritatiivinen esimerkki ufokysymyksen ottamisesta vakavasti ja yhdysvaltalainen väittely on voinut vaikuttaa siihen, että muissakin maissa on katsottu tarpeelliseksi tehdä ufotutkimusta.

Toiseksi, ufoilmoitusten tutkiminen ei ole poikkitieteellisyydessään helppoa. Havaintojen tekijöitä haastatellaan ja heidän luotettavuuttaan (rehellisyyttä ja havaintokykyä) arvioidaan. Sovelletaan esimerkiksi havaintopsykologiaa, ilmailutekniikka- ja lentoliikennetietoja sekä tähti- ja ilmatiedettä. Instrumenttihavaintoja kuten tutka- ja valokuvia analysoidaan teknisesti. Havaitsijoiden mahdollisesti ufohavaintoon liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä oireita, esimerkiksi poikkeavan tuntuisia särkyjä tai iho-ongelmia, saatetaan tarkastella lääketieteellisesti. Ufojen väitetyistä jäljistä maaperässä, kasvillisuudessa tai esineissä tai niiden jälkeensä jättämistä aineksista voidaan ottaa näytteitä ja tutkia laboratorioissa. Informaation kokonaisuuden jäsentäminen ja tulkinta on vaativaa. On otettava huomioon monia asioita, eikä aina ole aivan selvää, mitä tulisi tutkia, sillä tapaukset saattavat olla mutkikkaita. Yliopistollista ufotutkimusalaa ei ole, eikä ole myöskään selkeää yhteisymmärrystä tutkimusmenettelyistä, ufohavaintojen todentamisen metodiikasta.

Tiede ylipäänsä on inhimillistä ja erehtyväistä toimintaa. Tutkijatkin tekevät virheitä. Ufoaiheen käsittelyä hankaloittavat niin ikään ufouskomusten tunteellinen ja älyllinen vetoavuus — mysteerin houkuttelevuus sekä tuntemukset tabumaisuudesta, häiritsevyydestä, pelosta ja vitsinkaltaisuudesta. Lisäksi virallisissa projekteissa on epäilemättä työskennellyt myös ufoasiasta erityisen innostuneita henkilöitä, joiden persoonalliset tuntemukset ovat saattaneet vaikuttaa tutkimustuloksiin.

Ufohavainnot ja maltillinen ufologia kansanomaisena uskonnollisuutena

Taianomaisilla kyvyillä varustettujen lentolaitteiden — ilmalaivojen ja lopulta ufojen — idea on syntynyt teollistumisen ja modernisaation muoteissa. Länsimaalaisittain modernisaatio tarkoittaa 1800-luvun teollistumisesta vahvistunutta yhteiskunnallista muutosta, jonka piirteitä ovat järkiperäisyyden, tieteen ja tekniikan edistyminen, niiden arvostaminen (rationalisaatio), teollistuminen, kaupungistuminen, vaikutteiden liikkuvuus, humanismi, demokratia ja tasa-arvokehitys. Modernisaatiolle ei ole yksimielistä määritelmää, eivätkä sen länsimaalaisen perusmallin piirteet aina täyty. Esimerkiksi Kiinan yhteydessä voidaan puhua hitaasta modernisaatiokehityksestä, johon on sisältynyt muun muassa pankki- ja rahatalouden sekä kaupallisen toiminnan merkittävä kehitys pitkällä aikavälillä. Länsimaisen modernisaation uskonnollista muutosta tuottavina keskeisinä tekijöinä on pidetty maallistumista, itsestään selvinä pidettyjen auktoriteettien katoamista, yhteiskunnan moniarvoistumista, ajattelutapojen yksilöllistymistä ja valinnanvapauden lisääntymistä. Keskeinen auktoriteetti uskonasioissa on henkilökohtainen kokemus ja valinta eivätkä valmiit opit. Maallistuminen (sekularisaatio) vähentää uskonnollisten instituutioiden valtaa muttei välttämättä uskonnollisuutta sinänsä. Ihmisen taipumus uskonnolliseen ajatteluun on voimakas, ja tieteellis-teknologiset käsitteet myös innoittavat uskonnollisia ideoita. Psykologisesti askel perinteisestä uskonnollisuudesta teknologis-uskonnollisiin uskomuksiin on lyhyt. Tunnetasolla tiede, tieteisfiktio ja uskonnollinen ajattelu ovat sukulaisilmiöitä: toiveikkaat unelmat, fantasia ja tunne ihmeestä ovat merkittäviä osatekijöitä kaikilla näillä alueilla.

Perinteiset uskonnolliset kuvaukset saivat 1800-luvun loppupuolelta lähtien uudenlaista ilmiasua, kun ensin tulivat ilmalaivahavainnot ja sitten esiintyi kummituslentokone ja -aaverakettinäkyjä. Muodista poistuneita, ”vanhentuneita” uskonnollisia uskomuksia ja elämysmalleja varustettiin modernisaation kestävällä ufopuvulla toisen maailmansodan jälkeen. Tämä ilmenee siitä, kuinka ufohavainnot vertautuvat monin ja usein päällekkäisin tavoin monenlaisiin vanhoihin uskonnollisiin, esimerkiksi kristillisiin ja keijuperinteissä esiintyviin kertomuksiin.

Ufot kuvataan tavallisesti pistemäisiksi ja myös tähtimäisiksi kohteiksi. Monesti ufojen kerrotaan esiintyvän kirkkaina, hehkuvina tai tulisina ilmiöinä, pilven hahmossa, utumaisina kiekkoina tai palloina tai häikäisevinä valokiiloina. Joskus niiden mainitaan pitäneen jyrisevää ääntä. Ufohavainnot saattavat herättää silminnäkijöissä tuntemuksia pyhästä, ihmeestä, rakkaudesta, liikutuksesta tai suuresta ilosta, ja ufojen on kuvattu toimivan johdatuksen ja parantumisen välineinä. Menneinä aikoina tähtien, pilvien, kirkkaiden ja tulisten taivaallisten ilmiöiden sekä taivaalta lankeavien voimakkaiden valojen miellettiin liittyvän pikemminkin Jumalaan. Vanhassa testamentissa Jumala esimerkiksi johdattaa juutalaisia autiomaassa yöllä tulipatsaana ja päivällä pilvipatsaana. Profeetta Elia kuvailee Jumalan tulivaunuja ja profeetta Hesekiel Jumalan tulta syöksevää ja mahtavasti jylisevää alusta. Eliaan pyynnöstä Jumalan valtava tuli myös iskeytyy kansan keskuuteen taivaalta. Moosekselle Jumala enkeleineen ilmestyy palavana pensaana. Uudessa testamentissa Jumala näyttäytyy kirkkaana pilvenä apostoleille ja Jeesus nousee pilvessä taivaaseen. Paavalille Jeesus ilmestyy voimakkaana leimahtavana valoilmiönä. Paavali sokeutuu kolmeksi päiväksi eikä pysty syömään eikä juomaan tuona aikana.

Keijuperinteet ovat eurooppalaista esikristillisen ajan kansanomaista uskonnollisuutta. Perinteet kulkevat läpi Euroopan, Irlannista Balkanille ja Lähi-itäänkin. Myös esimerkiksi Kanadan Newfoundlandin keijuperinne on elävää. Keijut on käsitetty ulkomuodoiltaan, toimintatavoiltaan ja motiiveiltaan monenlaisiksi olennoiksi. Keijuperinteet eivät myöskään ole selvärajainen uskomusmaailma, vaan ne linkittyvät monitasoisesti muihin uskomustraditioihin. Keiju-uskomukset limittyvät usein muun muassa aaveiden, paholaisten, noitien ja suojelushenkien kuvausten kanssa. Eurooppalainen samanistinen maailmankuva ja kristillinen käsitteistö näkyvät keijuperinteissä. Ufohavainnoilla on runsaasti yhtymäkohtia keijukertomuksiin.

Ufokokemus alkaa usein erikoisen äänen kuulemisella, kummallisilla tuntemuksilla tai yhtäkkisellä halvaantumisella. Henkilön havaittua ufon ja/tai humanoideja seuraa hämmennys, pelko tai päinvastoin rauhoittunut, unenomainen tila. Kokija kietoutuu osittain kuin toiseen todellisuuteen; ympäristö esimerkiksi muuttuu aavemaisen hiljaiseksi. Lumous on samaten tyypillinen elementti keijukertomuksissa. Edelliseen verraten keijunäyt ovat usein alkaneet sekavasta olosta ja olleet unen- ja kangastuksenomaisia, eivätkä ne ole toimineet arkimaailman säännöillä. Keijujen on ajateltu lumoavan ja aiheuttavan hallusinaatioita. Vaikka paikassa, jossa ei ennen ollut puutakaan, on nähty kokonainen metsä. Lisäksi keijuhavaintojen ja -kohtaamisten yhteydessä tosinaan ilmenevä kaunis ja viettelevä musiikki tai keijujen laulu ja tanssi viestivät toisen maailman lomittumisesta kokijan arkimaailmaan. Sekä ufo- että keijukokemukset ovat yleensä yöllisiä, mutta molempia on tapahtunut myös keskellä kirkasta päivää.

Sekä keijut että humanoidit on useimmiten kuvattu lapsen kokoisiksi ihmisen kaltaisiksi olennoiksi, joilla on oudot kasvonpiirteet. Toisinaan keijut ja humanoidit on todettu aivan ihmisen näköisiksi, eläimiksi tai hirviömäisiksi. Keijuilla on monesti sanottu olleen vihreä väritys, valoa hohtava keho ja/tai huomiota herättävät silmät kuten humanoideillakin. Molemmat liikkuvat lentäen, erityisen vikkelästi, kummallisen kömpelösti tai yhtäkkiä ilmestyen ja kadoten. On kerrottu, että sekä keijuilla että humanoideilla on oma kieli tai että ne eivät ole aina osanneet kohtaamiensa ihmisten kieliä. Molemmilla on sanottu olleen omituinen puheääni. Niiden on todettu lentävän tulipallomaisilla ja läpikuultavilla lentoaluksilla. Ilmavirran on esitetty liittyvän sekä keijujen että ufojen ja humanoidien ilmestymiseen ja läsnäoloon. Keijut, ufot ja humanoidit ovat puolimateriaalisia ja kyvyiltään maagisia, ja ne pystyvät muuttamaan kiinteyttään ja muotoaan sekä olemaan näkymättömiä. Keiju- ja ufoilmiöitä on esiintynyt samanlaisilla alueilla, kuten syrjäseuduilla, soilla, vuorilla.

Keijut on kuvattu ristiriitaisiksi olennoiksi, jotka ovat antaneet halvaannuttavia, kivuliaita, rampauttavia ja sokeuttavia sekä tajuttomuutta, mielen järkkymistä, sairastumisia ja kuolemia aiheuttavia iskuja esimerkiksi nuolen kaltaisilla esineillä. Toisaalta keijujen on kerrottu muun muassa auttaneen eksyneitä kotiin, pilailleen ihmisten kustannuksella, tanssineen piirissä ja keräilleen marjoja. Ufot ja humanoidit ovat vastaavasti halvaannuttaneet ihmisiä väliaikaisesti, usein valonsäteillä. Ufokokemusten jälkeen ihmiset ovat kärsineet esimerkiksi kuvotuksesta, päänsärystä, pelosta ja ahdistuksesta sekä joskus vakavista sairastumisistakin tai vammoista. Humanoidien on kuvattu puuhailevan alustensa ympärillä kuin korjaillen niitä, keräilevän maasta näytteitä, tarkkailevan ihmisiä ja joskus pilailevan ihmisten kustannuksella. Humanoidit ovat esimerkiksi kyselleet ihmisiltä asioista, joiden luulisi olevan superteknologiselle matkailijalle samantekeviä: ne ovat esimerkiksi tiedustelleet mopedin moottorin toimintaperiaatteita. Keijujen, ufojen ja humanoidien vierailuista on jäänyt fyysisiä todisteita, kuten kehämäisiä jälkiä maahan. Sekä keiju- että ufohavaintoihin on kerrottu liittyneen eläinten stressireaktioita.

Maltillisessa ufologiassa ei esiinny selkeitä uskonnollisia käsitteitä, vaan se muistuttaa normaalitiedettä. Maltillis-ufologisessa tarkastelutavassa kysymys ufohavaintojen totuudenmukaisuudesta otetaan kuitenkin vakavasti. Ufohavainnot voidaan tulkita moderniksi kansanomaiseksi uskonnollisuudeksi, jolloin voidaan pohtia myös ufojen alkuperää sekä luonnetta. Kristillisessä teologiassa on vastaavan tyyppisesti eli järkeen vetoamalla pyritty todistelemaan Jumalan ja demonisten ilmiöiden, esimerkiksi noitien, olemassaoloa. Kristilliset oppineet ovat koettaneet esittää loogisesti vakuuttavia jumalatodistuksia halki vuosisatojen. Euroopan 1400—1700-lukujen noitaoikeudenkäynneissä noitaväitteitä arvioitiin todisteluin, jotka tuolloin katsottiin järkeenkäyviksi ja loogisiksi. Kansanuskon traditioissa on myös aina yleisinhimilliseen tapaan ollut epäilyjä, pohdintaa ja vakuutteluja monien uskomusolentokertomusten olemassaolosta.

Esimerkiksi keijuille on menneiden vuosisatojen saatossa esitetty useita hypoteeseja”. Niiden on arveltu olevan ihmisen kaltainen maanalainen kuningaskunta, primitiivinen, kehittymätön luolarotu, langenneita enkeleitä — tai avaruudesta. Tästä näkökulmasta voidaan tulkita, että maltillinen ufologia on osin ufohavainnoiksi muuntuneiden vanhojen kristillisten kertomusten sekä kansanuskonnollisten kokemusten tosiasiallisuuden todisselua, systematisointia ja kehittelyä moderniksi, tieteellis-teknologiseksi versioksi.