Tämä on kolmas luku Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittamasta kirjasta Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin.
kirjoittanut Jaakko Närvä
Ufohavainnoiksi luokiteltavia kokemuksia esiintyy niin ulkosalla kuin sisätiloissakin. Ulkosalla tapahtuvat ufohavainnot ovat ”alkuperäinen” ja ylivoimaisesti suurin ufokokemusluokka, osa keskeisesti modernia kansanomaista uskonnollisuutta. Niiden psykologiaa ei voida sanoa selvitetyn perusteellisesti, esimerkiksi ufohavaitsijoiden psykologisten haastattelu- ja kokeellisten tutkimusten pohjalta. On kuitenkin opettavaista tarkastella tekijöitä, jotka ulkosalla aiheuttavat silminnäkijäkokemuksia ufoista ja humanoideista.
Suurin osa mainitunlaisista ufohavainnoista on niin sanottuja kaukohavaintoja. Havaitsijat katselevat tällöin tyypillisesti jonkinlaista pimeässä tai hämärässä taivaalla näkyvää pistemäistä valoa, jonka he ajattelevat tai epäilevät olevan ufo. Silminnäkijät ymmärtävät tai olettavat sen kaukaiseksi kohteeksi. Vaikka havaintokohteiden pistemäisyys on tavallista, niitä kuvataan olevan monenlaisia, kuten kolmiomaisia, liekkimäisiä, ristimäisiä ja neliömäisiä. Havainto jää kokijalle useimmiten ainutkertaiseksi. Pienehkössä osassa ufohavaintoja puhutaan lähituntumista, jolloin havainnontekijät samaten usein katselevat taivaallisia valopisteitä mutta mieltävät ne lähietäisyydelle. Käsitys kohteen läheisyydestä syntyy esimerkiksi silloin, kun todistaja mielestään kuulee siitä lähteneen jonkinlaisen äänen tai huomaa esimerkiksi matkapuhelimen häiriön, jonka otaksuu ufon aiheuttamaksi. Toisinaan ufo ja/tai humanoidit kuvaillaan kohtuullisen selkeiksi, isokokoisiksi ja yksityiskohtaisiksi niin, että kertomuksen perusteella kohteet näyttävät sijoittuvan maastoon lähitienoolle. Joskus taas ufohavainto määrittyy lähituntumaksi siksi, että kohde epäilemättä on nähty lähietäisyydeltä. Tähtitieteilijä ja ufologi J. Allen Hynekin ufohavaintoluokittelua seuraten lähituntuman rajana on pidetty ufon ja/tai humanoidien noin alle 150 metrin välimatkaa kokijasta tai silminnäkijän suunnilleen vastaavaa etäisyystulkintaa.”
Virheellisiä ja arveluttavia selityksiä
Moni ufohistorian vuosikymmeninä esitetty ufohavaintojen selitys on yleisesti ottaen paikkansapitämätön ja osa ylipäänsä arveluttavia. Ufokokemusten, mukaan lukien ufohavaintojen, on toisinaan uumoiltu olevan psykiatrisen sairauden oireita, esimerkiksi psykoottisia hallusinaatioita. Hallusinaatio on keskushermoston tuottama harha-aistimus, jolla ei ole ulkoista virikettä. Harhat voivat esiintyä kaikkien aistien, esimerkiksi näön ja kuulon alueella. Myös hallusinaatioita, jotka eivät liity mielisairauteen, on esitetty ufohavaintojen selitykseksi. Niiden on spekuloitu olevan esimerkiksi ”juoppojen horinoita”. Vaikka psykiatrinen sairaus on hallusinaatioiden keskeinen syy, niin monenlaisia hallusinaatioita — myös näkyjä — voi esiintyä terveilläkin. Näyt saattavat olla hyvin eläviä tai yksityiskohtaisia. Hallusinaatioiden ei-psykiatrisia syitä ovat muun muassa aistiärsytyksen tai vakava unenpuute, hallusinogeenisten huumausaineiden vaikutus, huumausaineiden käytön jälkeiset vieroitusoireet ja sekavuustila sekä voimakas stressi.
Valtaosa ufohavainnoista ei liity mielisairauteen. Ufotutkimukset, virallisia myöten, ovat yksimielisiä myös siinä, ettei ufohavainnoissa ole kyse myöskään tilapäisistä, mielisairaudesta riippumattomista hallusinaatioista.
Psykoanalyyttisen käsityksen mukaan ufohavainnot ovat eräänlaisen seksuaalisen neuroosin ilmentymää. Psykoanalyyttisen teorian muotoili itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud 1800—1900-lukujen taitteen molemmin puolin. Teoriaa mukaillen lapsi alkaa noin kolmivuotiaana kokea alitajuista seksuaalisluontoista mustasukkaisuutta vastakkaista sukupuolta olevasta vanhemmastaan ja pyrkii saamaan tämän itselleen. Jos vanhemmat ovat ankaria tai välinpitämättömiä kilpailua kohtaan, lapsen seksuaalinen kehitys häiriintyy. Mikäli lasta kohtaan ollaan ymmärtäväisiä, kompleksi ratkeaa suotuisasti. Lapsi käsittää, ettei voi saada halumaansa, ja omaksuu samaa sukupuolta olevan vanhempansa piirteitä ja samastuu häneen. Koska ufot kuvataan usein kehämäisiksi ja sikarimaisiksi, ufohavainnot on psykoanalyyttisesti tulkittu taivaalle heijastetuiksi, lapsuudesta kumpuavien seksuaalisten paineiden ja odotusten ilmentymiksi.
Freudin neuroositeoria on ongelmallinen, koska Freud perusteli sitä hoitotyönsä pohjalta eli tulkinnoillaan, joita hän teki erilaisista sairauksista kärsivistä potilaistaan, sekä päätelmillään omasta lapsuudestaan eli pohtimalla omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Teorian yleistettävyys on siis kyseenalainen. Lisäksi vaikka teoria pitäisikin paikkansa, oletus ufoista seksuaalisen neuroottisuuden ilmaisuina freudilaisittain ufojen kuvatun ulkonäön vuoksi on vain spekulaatio.
Carl Gustav Jung esitti 1950-luvulla, että ufot viittaavat ufohavaitsijan psyykkiseen eheytymisprosessiin. Jungin mukaan ihmisillä on tietoisten ajatustensa lisäksi piilotajuinen, kaikille yhteinen ”kollektiivinen alitajunta”, joka sisältää ”arkkityyppejä”. Arkkityypit ovat alitajunnan eli tiedostamattoman sisäsyntyisiä rakenteita, jotka ilmenevät historiassa ja kulttuureissa aina samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta. Esimerkiksi jumala on merkittävä arkkityyppi, joka edustaa kokonaisuutta ja eheytymistä tai harmonista itseä. Jumala-arkkityypin symboleita ovat muun muassa ympyrä ja mandala-kuviot. Jungin mukaan tiedostamattoman on tarkoitus kääntää huomio itseensä, jotta ihminen voisi tuntea itsensä paremmin ja eheytyä psyykkisesti. Tätä eheytymistä Jung kutsuu individuaatioprosessiksi. Arkkityypit tai niiden symbolit ilmenevät esimerkiksi unissa ja myyteissä, jotka muodostavat väylän alitajuntaan. Myös ufohavaintojen Jung esittää olevan myytti ja tie alitajuntaan. Tyypillisesti kirkkaat ja kehämäiset ufot edustavat Jumalaa ja täydellisyyttä samalla tavoin kuin esimerkiksi kristillisten pyhimysten päiden ylle kuvatut sädekehät ja symboli, joka kuvaa Jumalan kaikkinäkevää silmää. Järkeä tähdentävä ihminen torjuu uskonnon, joten tiedostamaton tarvitsee muita, aikaan sopivampia esittäytymistapoja — teknologispiirteisiä ufohavaintoja. Eheytymisen toivetta ajaa muun muassa yhteinen huolestuneisuus ja jännitys. Stressin syyksi Jung sanoo kylmän sodan — hän esitti teoriansa 1950-luvulla.
Uskontotieteilijä Robert Segal esittää, ettei Jung välttämättä kiellä todellisten ufojen olemassaoloa. Hän tulkitsee Jungia niin, että ufot saattavat olla arkkityyppisiä kuvia tai kuvitelmia, tai sitten havainnot todellisista ufoista voivat antaa tiedostamattomalle tilaisuuksia tehdä itsensä tiettäväksi. Kuten Segal esittää, Jung esittää tiedostamattoman osaavan myös eräällä tavoin järjestää niin, että henkilö vaikka näkee ufounen ja seuraavana päivänä ufon. Tällaisia ”merkityksellisiä sattumia” Jung nimittää synkronisiteetiksi.
Jungin arkkityyppiteoria on tieteellisesti sikäli arveluttava, että Jungin kollektiivinen tiedostamaton ja arkkityypit ovat metafyysisiä käsitteitä. Arkkityypit sijaitsevat ikään kuin jonkinlaisessa ihmisten näkymättömän yhteismielen varastossa. Lapsi on yhteydessä niihin jo syntymästään lähtien ja ne ilmenevät luonnostaan ihmispsyykessä, ylihistoriallisesti ja -kulttuurisesti. Jungin alitajunta vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta päämäärähakuiselta, persoonan kaltaiselta voimalta, uskonnolliselta idealta. Jungin ajattelu sinänsä on tarkkanäköistä: yhdeltä osin ufohavaintojen avulla käsitellään modernilla tavalla ihmiskunnan selviytymistä koskevia huolia, tarkoituksen ja ideaalin yhteiskunnan löytämisen unelmia sekä turvallisuuden, suuremman yhteyden ja eheytymisen tarpeita. Tämä on merkittävä tekijä ufohavaintokokemusten muodostumisessa.
Joskus on skeptisesti väitetty, että merkittävä osa ufohavainnoista on yksinkertaisesti piloja tai huijauksia. Yhdysvaltalaisen ufojärjestön (Center for UFO Studies, CUFOS) tutkijana 1970-luvulla toiminut tähtitieteilijä Allan Hendry pohti ufohuijausten olevan tietynlainen psykologinen ilmiö osana sosiaalista ufoilmastoa. Hendryn mukaan ufovilpit ilmentävät ufomytologian tuottamaa itseilmaisun tarvetta mahdollisesta pilkastakin välittämättä. Ufoilmiöille kaivataan lopullista selitystä, ja epäselvät ufoväitteet otetaan psykologisesti haltuun huijaamalla ja tällä tavoin muokkaamalla niistä jotain konkreettista. Ufosepitelmien esittäjät eivät välttämättä itse tiedosta toimintansa ufologista linkkiä eli sitä, että he eräällä tavalla osallistuvat ufo-ongelman vastausten muotoilemiseen. Hendry toteaa, että ufohuijarit ovat tietynlaisia ufomyytin virtuooseja, jotka pystyvät ufouskomusten tietoiseen muokkaamiseen, kun taas esimerkiksi passiiviset ufohavaitsijat eivät tähän kykene. Vehkeilijät osaavat käsitellä ufouskomuksia samalla tavoin kuin ufoaihetta hyödyntävät taiteilijat ja kirjoittajat.
Tämä on kiinnostava tulkinta ufohuijareista, mutta on selvää, että ufohavaintovalheiden määrä on hyvin pieni. Näin on siitä huolimatta, että internet mahdollistaa nykyään helpon pilailmoittelun ufotutkijoille. Tähdennettäköön, että pila- tai huijausyritys voi tapahtua vain ilmoittamalla tai esittämällä valheellinen ufohavaintokokemus johonkin tai jollekin. Koska ufohavaintoja tehdään moninkertainen määrä verrattuna havaintoilmoitusten määrään, ufohavaintovilpit edustanevat vain muutamia promilleja ufohavaintoilmiöistä.
Ufohavaintojen on niin ikään sanottu olevan ufouskovien tai -intoilijoiden, herkkäuskoisten, ”epäjärkevien”, lohdun tarpeessa olevien tai syrjäytyneiden tuotoksia. Ufohavainnot perustuisivat siis lähinnä toiveikkaille tai erityisen kritiikittömille virhetulkinnoille tavanomaisista kohteista sekä kuvitelmille. Ufouskovaisuus ja voimakas halu nähdä ufo syntyy, kun ihminen sosiaalistuu pitämään ufokokemuksia toivottavina. Hän omaksuu perheessään tai ufoyhteisössä ryhmän myönteiset ufoaiheiset arvostukset, normit ja roolit sekä tuntee syvää yhteenkuuluvuutta yhteisöönsä. Henkilön noudattaessa rooliaan eli esimerkiksi tehdessä ufohavainnon ryhmä palkitsee häntä, usein emotionaalisesti.
Useimmiten ufohavaitsijat eivät kuitenkaan ole ufoja hartaasti odottelevia taivaalle tähyileviä ufouskovia. Yleensä he eivät myöskään ole poikkeavan kritiikittömiä tai lapsellisia eivätkä syrjäytyneitäkään. Tietysti joidenkin ufohavaintojen taustalla on esimerkiksi vahvaan ufouskoon liittyvä tarve kokea ufouskomusten kautta merkitystä, ihmettä, yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Voimakas ufousko korostuu tapauksissa, joissa henkilö näkee ufoja toistuvasti.
Ufohavaintoja tarkasteltaessa on myös selvästi todettu, etteivät sellaiset ilmiöt kuin kellujat, varjokuvat ja silmien taittovirheet yleensä selitä ufohavaintoja. Kellujat ovat silmän lasiaisessa ajelehtivia kuolleita soluja. Sopivissa olosuhteissa — vaikka jos katselee taivasta selällään maaten — ne luovat varjon verkkokalvolle näkyen pyöreähköinä ja sauvamaisina kohteina. Jälkikuva tarkoittaa kirkkaan kohteen katsomisesta jäänyttä kohteen kuvaa verkkokalvolla, joka näkyy ”silmissä? jonkin aikaa. Neutraalia taustaa vasten jälkikuva näyttää liikkuvan. Se voi olla alkuperäisen kohteen värinen tai sen vastavärinen. Ihmiset ovat yleensä tietoisia tällaisista ilmiöistä ja tunnistavat ne silloin, kun niitä havaitsevat. Taittovirheet ovat silmän optiikan eli valon taittamisominaisuuksien vikoja tai häiriöitä, joista yleisimmät ovat liki-, kauko- ja hajataitteisuus. Likitaitteinen silmä näkee hyvin lähelle, mutta kauas katsottaessa näkö on epätarkka. Kaukotaitteisella silmällä tilanne on päinvastainen. Liki- ja kaukotaitteisuus johtuvat silmän joko liiallisesta pituudesta tai lyhyydestä taittovoimaansa nähden. Silmään saapuvien valonsäteiden polttopiste ei ole oikeassa kohdassa verkkokalvolla vaan liian edessä (likitaitteisuus) tai takana (kaukotaitteisuus). Hajataitteisuudessa silmä ei ole pinnaltaan symmetrinen, jolloin silmä taittaa valonsäteitä eri voimakkuudella eri suunnista. Hajataitteisessa silmässä on usein myös sekä liki- että kaukotaittoa.
Tunnetut kohteet, huonot havainto-olosuhteet ja ufomaiset näyt
Valtaosa ufohavainnoista on niin sanotusti tavallisten ihmisten tekemiä virhetulkintoja tavanomaisista kohteista. Ylikansallisesti yleisimpiä virhetulkintojen aiheuttajia ovat tunnetut lentolaitteet (lentokoneet, helikopterit ja kauko-ohjattavat lennokit), tähdet ja planeetat, satelliitit, meteorit ja tulipallot eli isot meteorit (bolidit) ja rakettilaukaisut. Toistuvia havaintovirikkeitä ovat myös esimerkiksi lentokoneiden punertavat jättövanat (laskevan auringon värjäämät), säähavaintopallot, oransseina valopisteinä taivaalla näkyvät leijuvat paperilyhdyt, valonheitinvalojen heijastumat pilvissä ja pimeällä taivaalla, valoammukset, linnut ja Kuu.
Virhetulkintoihin perustuvat ufohavainnot eivät monestikaan johdu siitä, että ufoista innostunut silminnäkijä epärealistisesti tai voimakkaasti liioittelisi havaintokohteita ”ufomaiseen” suuntaan. Useimmiten ne ovat kohtuullisen tarkkoja havaintoja siten, että pistemäisenkin taivaallisen kohteen näennäinen eli silminnähtävä koko, muoto, väri ja liike havaitaan suunnilleen oikein. Ilmiö nähdään toisin sanoen jokseenkin sellaisena kuin miltä se katsomistilanteessa näyttää (vaikka havaintoja kuvaillaan tietysti vaihtelevin termein). Esimerkiksi yöaikaan havaitut lentokoneiden valot ja tähtitaivaan ilmiöt kuvataan sellaisena kuin ne niitä katsottaessa ilmenevät, esimerkiksi pistemäisinä, paikallaan pysyvinä tai tasaisesti liikkuvina taivaallisina valoina. Kokijan havaintokokemus on sinänsä totuudenmukainen, mutta ilmiö näkyy huonosti tai puutteellisesti havainto-olosuhteiden, kuten suuren etäisyyden, pimeyden tai sumun vuoksi. Virhetulkintaufohavainnot eivät tässä mielessä useinkaan poikkea havainnoista, joissa ihmiset tietävät katselevansa vaikka meteoria. Miten tavallisen ihmisen ufohavainto syntyy tunnetun kohteen virikkeellistämänä?
Vastausta on valaisevaa lähteä hakemaan katsomalla, mitä taivaalla ja maan pinnan läheisyydessä näkyy tunnettujen kohteiden ja kehnojen havainto-olosuhteiden yhteispelin tuloksena. Taivaalla ja lähellä maan pintaa voi havaita yllättäviä tai oudon tuntuisia valopisteitä tai -ilmiöitä tai lentolaitemaisia kohteita, jotka näyttävät soikeilta tai kiekkomaisilta jopa niitä kiertävine ikkunoineen tai valoineen. Ne vaikuttavat lentävän ilmiömäisen nopeasti, ilmestyvän ja katoavan yhtäkkiä, tekevän kovassa vauhdissa jyrkkiä käännöksiä ja monimutkaisia lentosuorituksia sekä leijuskelevan paikoillaan. Niiden kuvataan loistaneen erikoisen kirkkaina tai hohtaneen eri väreissä. Ilmeisen laitemaiset kohteet havaitaan toisinaan äänettömiksi, vaikka ne tuntuvat olevan lähietäisyydellä.
Esimerkiksi takaa tai edestä päin päivänvalossa havainnoitu eli lähestyvä tai loittoneva lentokone vaikuttaa kirkkaan valkoiselta, hohtavalta tai hopeiselta kiekkomaiselta ilmiöltä, joka näyttää hitaasti suurenevan tai pienenevän. Niin ikään katsottaessa kaukaista lentokonetta päivänvalossa niin, että se näkyy sivusuunnassa, se vaikuttaa soikealta, lieriömäiseltä tai kiekkomaiselta kirkkaalta kohteelta. Ilta-auringon valo voi saada koneen näyttämään oranssilta tai vaaleanpunaiselta soikealta ilmiöltä. Kone saatetaan sen oman värityksen vuoksi havaita myös vaikka sinertävänä. Kaukaiset helikopterit voivat aiheuttaa samantyyppisiä havaintoja vieläpä esimerkiksi leijuvine liikkeineen. Pitkä etäisyys havaitsijasta ja valon heijastuminen kopterista häivyttävät näkyvistä kopterin tarkemman muodon ja yksityiskohdat. Nykyään myös dronet eli robottilennokit näyttävät helposti kiekkomaisilta usein soikean ja kehämäisen muotonsa vuoksi. Erilaiset epätyypilliset lentolaitteet, kuten sotilaallisiin käyttötarkoituksiin tehdyt kauko-ohjatut lennokit, voivat olla monenmuotoisia, esimerkiksi kolmiomaisia tai kiekkomaisia. Joskus saatetaan nähdä salaisia laitteita, joita on hyvin vaikea jäljittää.
Suurissa korkeuksissa liikkuva säähavaintopallo voi sen korkeudesta riippuen näyttää pallomaiselta, pisaramaiselta, kolmiomaiselta tai kiekkomaiselta. Pallon väritys havaitaan kirkkaassa päivänvalossa valkoisena tai hopeisena ja pilvisellä säällä harmaana. Auringonlaskun aikaan pallot vaikuttavat vaihtelevan väritystään. Eniten virhetulkintoja sääpalloista lieneekin tehty auringon laskiessa. Toisinaan pallot tuntuvat lentävän vastatuuleen aivan kuin niillä olisi oma työntövoimanlähde. Ilmavirta, jonka mukana pallo liikkuu, etenee eri suuntaan ilmakehän ylemmissä kerroksissa kuin ilmakerros lähellä maan pintaa. Pallot saattavat myös vaikuttaa kohoavan kohti korkeuksia oman voimalähteen avulla, kun ne osuvat ylöspäin nousevaan lämpövirtaukseen.
Niin ikään kemikaaleilla tehtävät ilmakehän yläosien sähköisiä ominaisuuksia tutkivat kokeet näkyvät taivaalla kiekkomaisia ilmiöinä. Tällaisissa kokeissa esimerkiksi bariumlataus viedään raketilla 120—150 kilometrin korkeuteen ja räjäytetään, jolloin syntyy nopeasti pallomainen, violetti, läpikuultava pilvi. Se laajenee, heikkenee ja muuttuu soikeaksi ja turkoosinsiniseksi ja alkaa Auringon valon ionisoimana ja sähköisesti varautuneena liikkua ilmakehän sähkö- ja magneettikenttien vaikuttamana. Jos kokeessa käytetään litiumia, pilven väri saattaa olla syvän punainen ja vaihtua violetiksi. Pilvi näkyy taivaalla tyypillisesti tuntien ajan. Tällaiset kokeet ovat tosin vähentyneet, koska tekniikan kehityttyä vastaavat tutkimukset onnistuvat satelliittien avulla. Inmisen luovuuden tuotteena taivaalla voi aina näkyä jotain tuntematonta tai ainutkertaista, esimerkiksi jokin taivaalle heijastettu ”ufomainen” valotaideteos.
Meteorihavainnoissa tapahtuu toisinaan ”ilmalaivaefekti” Tummaa taivasta vasten nähtyjen perätysten lentävien, valopisteinä näkyvien meteorin kappaleiden ympärille mielletään helposti soikea ufon hahmo. Meteorin kappaleet tulkitaan tällöin ikkunoiksi tai ufoa kiertäviksi valoiksi. Illuusio syntyy havaintopsykologisten seikkojen kuten läheisyys- ja samankaltaisuustekijän sekä yhteisen liikkeen tekijän yhteisvaikutuksesta. Kahden tai useamman toisiaan lähellä olevan kohteen mielletään kuuluvan yhteen, vaikka niillä ei olisi keskenään mitään tekemistä. Samaten samanlaiset, samoin liikkuvat ja liikkeensä vuoksi liikkumattomasta taustasta erottuvat kohteet hahmotetaan yhteenkuuluviksi. Meteorin kappaleet näyttävät muodostelmalta. Kehkeytyy helposti mielikuva ne yhdistävästä soikeasta tai kiekkomaisesta rakenteesta.
Vastaava havaintoilmiö voi tapahtua muidenkin peräkkäisinä, kehänä tai ryhmänä näkyvien valokohteiden pohjalta. Esimerkiksi mainoslentokoneiden valomainoksia on kuvattu varsin hätkähdyttävästikin pyöriviksi kiekoiksi, kun niitä on katsottu yöllä pitkän etäisyyden päästä. Lentokonetta ei tällöin ole nähty pimeyden ja mainoksen kirkkauden vuoksi. Mainoksen kirjaimet ja niiden välit ovat vaikuttaneet ikkunoilta ja luoneet illuusion akselinsa ympäri kiertävästä pyöreästä kohteesta.
Tähden (kuten Sirius ja Arcturus) tai planeetan (ufohavainnoissa erityisesti Venus) lähettämä valo voi taittua eri tavoin ilmakehässä saaden aikaan havaintovääristymiä. Esimerkiksi niiden näkyminen eri väreissä tai tuikkiminen (väreistä punainen, valkoinen ja sininen yleisimpinä) ja säteet aiheutuvat ilmakehän taittaman tähdestä lähteneen valon havaitsemisesta. Nämä illuusiot ovat voimakkaimmillaan, kun tähti tai planeetta on lähellä horisonttia. Tähtitaivaan kohde voi näyttää vastaavanlaisten valontaittumisten takia myös soikealta tai kiekkomaiselta. Lähellä horisonttia tähti tai planeetta saattaa vaikuttaa erikoisen suurelta. Suuren koon tuntu ei liity valon taittumiseen ilmakehässä vaan niin sanottuun kuuilluusioon — useimmista meistä Kuu näyttää isommalta horisontissa kuin korkealla taivaalla. Ilmiön selityksestä ei olla yksimielisiä, mutta psykologisesti sitä on selitetty eri tavoin. Ihminen esimerkiksi mieltää taivaan holvimaiseksi katoksi ja tulkitsee, että taivaankatto on lähempänä kuin horisontti, johon katto kaareutuu. Koska ihminen kokee, että Kuu on koko ajan samankokoinen, sen tulisi horisontissa näkyä pienempänä. Todellisuudessa se näkyy verkkokalvolla kuitenkin yhtä isona sekä korkealla taivaalla että horisontissa. Ihmisaivot pyrkivät korjaamaan tämän ”virheen” eli suurentavat Kuun kuvan horisontissa. Ilminen myös havaitsee horisontaalisesti paremmin kuin vertikaalisesti. Tähtitaivaan ilmiötä katsovaa saattaa myös harhauttaa se, että hän olettaa vaikka Jupiterin olevan Venus — ja kun hän ei sitten löydä samaan aikaan näkyvälle Venukselle selitystä, se alkaa vaikuttaa hänestä oudolta ja hän alkaa epäillä sitä ufoksi. Samaten esimerkiksi ikkunalasit, jos havaitsija katsoo ikkunasta ulos, ja autojen lasit voivat taittaa tähtitaivaan kohteiden lähettämää valoa niin, että kuva kohteesta vääristyy.
Niin tähtien, planeettojen kuin yöllisten lentokoneiden valojenkin katsominen kiikareilla tai käsikäyttöisillä kaukoputkilla saattaa tehdä niistä entistä oudomman näköisiä. Nämä välineet voivat vahvistaa ilmakehän vääristävää efektiä, eivätkä välttämättä selvennä valtavan kaukana avaruudessa olevan kohteen luonnetta. Lisäksi kohde vaikuttaa ehkä liikehtivän, koska optista laitetta pitelevä käsi vähän liikkuu. Tähti saattaa näyttää kummalliselta kehämäiseltä ilmiöltä varsinkin, jos kiikarit on virheellisesti säädetty. Kun katsotaan kiikarilla kahta tähteä, joista toinen näkyy valoisuudeltaan selvästi heikompana, ja liikutetaan samalla kiikaria hitaasti horisontaalisessa suunnassa, himmeämpi tähti näyttää seuraavan kirkkaampaa viiveellä. Ilmiön syy on, että heikompi valo ärsyttää verkkokalvon soluja vasta pidemmän ajan kuluessa kuin valoisampi tähti. Kuva himmeämmästä tähdestä syntyy verkkokalvolle hieman valoisempaa myöhemmin, joten kirkkaampi tuntuu liikkuvan ensin.
Yötaivaalla lentävän kaukaisen lentokoneen runko ei näy, vaan koneesta näkyvät ainoastaan sen valot tai osa niistä. Kun niitä välillä jää katsomiskulman ja koneen liikkeiden takia näkymättömiin tai tulee näkyviin, ne näyttävät etenevän valtavan nopeasti eli kuin vain kadoten tai ilmestyvän yhtäkkiä. Sama efekti voidaan kokea yötaivaalla kulkevien lentolaitteiden valojen syttyessä ja sammuessa. Yöllinen lentokone (tai sen pimeällä havaitut valot) voi myös vaikuttaa leijuvilta valoilta, kun kone lentää matalalla havaitsijaa kohden tai hänestä poispäin. Myös liikkuvasta ajoneuvosta * katsomisen vuoksi lentokoneen valot saattavat näyttää kummallisesti leijuvan paikallaan. Yöllisen helikopterin valojen havaitaan kopterin liikkeestä riippuen leijuvan, nousevan ja laskevan, liikkuvan sivusuunnassa edestakaisin sekä pysähtelevän ja lähtevän liikkeelle nopeasti. Joskus lentolaitteissa kuten pelastushelikopterissa on kirkkaita valonheittimiä, jotka havaitaan kauas, mikä antaa pimeällä taivaalla erikoisen vaikutelman.
Autokinesia — ilmiö, jossa jokin asia näyttää liikkuvan, vaikka se todellisuudessa pysyy paikallaan — saa aikaan vaikutelman yötaivaalla näkyvän valopistemäisen kohteen, esimerkiksi Venus-planeetan, nopeasta liikehdinnästä. Ihmisen näköaisti havainnoi kohteen liikettä aina suhteessa ympäristöön ja sen muihin kohteisiin. Jos ympäristöä muine kohteineen tai vertailukohtineen ei näy havaintokehyksenä, kuten tummalla taivaalla, katseen kohdistaminen valopistemäiseen kohteeseen epäonnistuu ja syntyy illuusio sen liikkumisesta. Myös taittumisilmiö voi saada tähdet ja planeetat ikään kuin liikkumaan. Lisäksi tähti tai planeetta näyttää katoavan ja ilmestyvän tai lähestyvän ja loittonevan, koska sen edessä on etenevä, paksuudeltaan vaihteleva pilviverho tai sumu. Tällaisessa tilanteessa ilmiön kirkkauden vaihtelut — valaistuminen ja himmeneminen — mielletään toisinaan viitteiksi lähestymisestä ja loittonemisesta. Hyvin kaukainen taivaallinen ilmiö vaikuttaa taas seuraavan kulkuneuvolla tai kävellen liikkuvaa havaitsijaa. Esimerkiksi Kuu on niin kaukana, ettei se liiku tai siirry suhteessa havaitsijan liikkeisiin. Koska ihmisen näköaisti on kehittynyt kohtuullisen läheisten kohteiden tarkkailuun eikä se rekisteröi Kuun olevan valtavan kaukana, näköaisti tulkitsee Kuun sijaitsevan lähiympäristössä ja seuraavan havaitsijaa. Liikeilluusio on niin vahva, että koemme näin, vaikka tiedämme Kuun astronomiseksi ilmiöksi.
Saattaa käydä niinkin, että katsotun planeetan paikan vaihtuminen taivaalla herättää ihmetystä, jos havaitsija ei tiedä tai muista, että planeetat liikkuvat aurinkokuntamme ulkopuolisiin tähtiin (aurinkoihin) verrattuna nopeasti, kuin tähtitaivaan editse. Ei mene kauan, kun planeetta on jo yötaivaalla havaittavasti vaihtanut paikkaa myös suhteessa muihin ”tähtiin”. Planeetan liikkumisen voi myös milteipä nähdä paljain silmin tarkkailemalla esimerkiksi sitä, kuinka planeetta liukuu hitaasti ikkunan pielen taakse.
Isojenkin meteorien kesto on yleensä vain sekuntien luokkaa, mutta huomattavasti pidempikestoisempiakin meteoreja esiintyy, vaikka ne ovatkin harvinaisia. Ilmakehään putoava avaruusromu näkyy joskus minuuttien ajan. Vastoin yleistä luuloa meteorit saattavat lentää katsojan näkökulmasta havaittuna mistä päin tahansa tai mihin suuntaan vain, esimerkiksi horisontista ylöspäin. Meteori ja tähti on mahdollista virhetulkita yhdistetysti siten, että syntyy illuusio kohteesta, joka ensin syöksyy valtavaa vauhtia eteenpäin (meteori), pysähtyy sitten yhtäkkiä ja jää paikalleen leijumaan (huomio kiinnittyy tähteen).
Satelliitit havaitaan yleensä tähtimäisinä pisteinä. Muodoltaan satelliitit ovat epäsymmetrisiä, ja niillä on erilaisia heijastavia pintoja. Ne pyörivät ja sitten vilkkuvat tai syttyvät” ja ”sammuvat” tai ikään kuin katoavat ja ilmestyvät taas näkyviin ilman pilviverhonkaan liikkeen vaikutusta. Joskus havaitsijat yllättyvät, kun he olettavat katselevansa satelliittia, mutta se vaihtaakin yhtäkkiä suuntaa. Tosiasiassa tapahtuu niin, että havaitsija on hetkeksi irrottanut katseensa satelliitista tai pilviverho on peittänyt sen toviksi, ja tämän jälkeen havainnoidaankin toista satelliittia. Taivaalla liikennöi nykyään runsaasti satelliitteja.
Kaukaiset vaaleat linnut kuten lokit näyttävät pimeällä taivaalla pieniltä hohtavilta palloilta, jos ne heijastavat kaupungin tai Kuun valoa. Päivällä ne voivat näkyä taivaalla auringon valossa loistavan valkoisina pistemäisinä ilmiöinä, kun ne ovat tarpeeksi kaukana havaitsijasta. Efekti on erityisen voimakas, jos lintujen taustalla on tumma pilvipeite. Kirkkaat valkoiset valopallot näyttävät lentelevän nopein ja jyrkin käännöksin, leijuvan välillä (kuten lokit lentelevät) ja toisinaan katoavan taas yhtäkkiä ilmestyäkseen. Viimeinen vaikutelma syntynee lokkien kääntyilystä tai etäisyyden muutoksista, sillä lokin valoa heijastelevat pinta-alat vaihtelevat kääntyilyssä ja riittävän kaukana havaitsijasta lokki lakkaa näkymästä ja ”ilmestyy” taas lennähdettyään lähemmäs.
Kun silmät ovat tottuneet hämärään, yhtäkkiä havaittu valo yötaivaalla tuntuu herkästi häikäisevältä ja erikoiselta. Varsinkin lyhytkestoisten valoilmiöiden kirkkauden arvioiminen pimeällä on epävarmaa. Havaitsija saattaa vaikka todeta, että hänelle tunnistamattomaksi jäänyt kohde oli liian kirkas tähtitaivaan ilmiöksi tai lentokoneen valoiksi, vaikka todellisuudessa kyse oli Venuksesta tai koneen valosta. Niin ikään kokijalle tunnistamaton kohde, jonka hän tulkitsee niin lähellä olevaksi lentolaitteeksi, että hän olettaisi kuulevansa sen äänen, mutta jonka ääntä hän ei kuulekaan, antaa ilmiöstä aavemaisen vaikutelman. Ihminen kuitenkin erehtyy helposti taivaalla näkyvän kohteen etäisyydestä vertailukohtien puutteen vuoksi, eikä esimerkiksi lentokoneen ääni kuulu riittävän pitkän etäisyyden päästä. Myös katsojasta poispäin etenevä tuuli voi häivyttää havaitsijalta koneen äänen. Samoin ilmakehän ilmakerrosmuodostumat estävät joskus lentokoneen äänen kantautumisen havaitsijan korviin. Toisinaan ei tulla ajatelleeksi, että lähellä olevaksi mielletty tunnistamaton kohde saattaisikin olla tähti tai planeetta, josta ei tietystikään kuulu ääntä.
On monia havaintopsykologisia tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa ufohavaintojen muodostumisessa. Yhtenäisen kuvion muodostavat viivat tuntuvat yhteenkuuluvilta (sulkeutuneisuustekijä), näemme täydellisenä ympyränä nopeasti nähdyn ympyrän, jossa on pieni katko (valiomuotoisuustekijä), ja alkuperäistä kuviota on mahdotonta erottaa kuviosta, jota on jatkettu samaan tapaan alkuperäisen kuvion muodon kanssa (hyvän jatkon tekijä). Henkilökohtainen havainnointikoordinaatisto vaikuttaa siten, että pimeässä ja ilman vertailukohtia nähdyn kohteen liike tulkitaan oman kehon asennon linjaisesti pystysuoraksi. Näin viistosti ylöspäin kohoava kohde voi vaikuttaa lentävän pystysuorasti ylös, jos silminnäkijä on havaintohetkellä esimerkiksi nousemassa autosta vinossa asennossa. Psykofyysinen sopeutuminen vaikuttaa siihen, miten ihminen arvioi asioita sen pohjalta, miten on tottunut mittaamaan ja tulkitsemaan asioita elinpiirissään ja ympäristössään. Tietyn kokoinen rakennus voi olla jollekin valtava mutta toiselle pieni.
Kun ihmisen huomio kiinnittyy kuvatunlaisina outoina tai ”ufomaisina” näkyviin kohteisiin eikä hän tunnista näkemäänsä tavanomaiseksi ilmiöksi, mieleen lennähtää hyvin herkästi ufo — eivät niinkään jumalalliset merkit, piru tai luonnonhenget. Ufo alkoi 1940-luvun loppupuolella muotoutua yleiseksi malliksi, jolla tulkittiin sellaisia ilmakehässä näkyviä esinemäisiltä vaikuttavia ja valoilmiöitä, joita havaitsija ei tunnista tai tiedä inhimillisiksi tai luonnonkohteiksi. Ufotulkinta on syrjäyttänyt vastaavanlaisten näkykokemusten vanhoja uskonnollisia selityksiä. Tätä voisi luonnehtia eräänlaiseksi historiallis-sosiaaliseksi edestakaiseksi palauteprosessiksi. Virhetulkintoihin perustuvat havainnot ovat muovanneet käsitystä siitä, miltä ufo näyttää ja miten se näyttäytyy ja liikkuu. Tätä kulttuurista ufomallia sitten taas sovelletaan tahattomasti, kun nähdään mainitunlaisia tunnistamattomia kohteita. Meistä tuntuu suorastaan itsestään selvältä, että oudoilta vaikuttavat kirkkaat, sävähdyttävästi liikkuvat valopistemäiset, kehämäiset, kiekkomaiset ja pallomaiset ilmakehäilmiöt tarkoittavat ”ufoja”. Ennen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ihmiset eivät laajasti vakiintuneena ylikulttuurisena tapana tulkinneet esimerkiksi tähtiä ja planeettoja oudoiksi ”tunnistamattomiksi” kohteiksi tai superteknologiaksi. Tämä selittää, miksi peräkkäin kiitävistä meteorin kappaleista hahmottuu juuri ufoehdokas. Meillä on sen mahdollistava ja suorastaan siihen kutsuva havaintopsykologinen kokemustekijä, opittu tulkintakehys.
Voimme siis nähdä taivaalla ja maan pinnan läheisyydestä lukemattomia ”ufomaisia” kohteita tavallisten ja epätyypillisten ilmiöiden esiintymisen, hankalien havainto-olosuhteiden ja havaintopsykologisten tekijöiden yhteisvaikutuksen ansiosta. Ufomielikuvan syntyminen ei vielä kuitenkaan tarkoita, että havaitsija välttämättä todella uskoisi tai vakavasti epäilisi näkevänsä ufon. Hän saattaa ajatella, että ”näyttipä ufomaiselta, mutta ei se tietenkään mikään ufo voinut olla vaan mikä lie ilmiö, joka ei näkynyt tunnistettavasti”. Miksi moni kuitenkin hämmästyy ja jopa pelästyy ufomaista havaintoaan ja uskoo tai epäilee todistaneensa ufon näyttäytymistä?
Ufohavaintokokemusten toden tunnun taustatekijöitä
Ufohavaintotilanteessa vaikuttavat monet elementit. Ufon käsitteen ja siihen linkittyvien ufouskomusten moniulotteinen vetovoima on suuri. Ufo on rakenteeltaan tietyllä tavoin intuitionvastainen — arkisemmin yliluonnollinen — idea, joka herättää kiinnostusta ihmismielessä. Ufo vaikuttaa olevan myös tunteellisesti ja älyllisesti varsin vetoava ja koukuttavakin käsite. Voidaan hahmotella useita tätä selittäviä ja toisiinsa kytkeytyviä tekijöitä. Lisäksi ufohavaintotilanteessa esiintyy konkreettisempia piirteitä, jotka lujittavat ufohavainnon luotettavuuden tuntua. Kaikki nämä elementit yhdessä rakentavat ufonäyn uskottavuuden elämystä. Yleensä ne eivät ole meille ilmeisiä, ja ne pohjautuvat paljolti tiedostamattomiin seikkoihin.
Intuitionvastaisuus tarkoittaa tietynlaisia ihmismielessä muodostuvia erikoisia ideoita. Ihmisillä on psykologinen taipumus automaattisesti jäsentää todellisuus eräänlaisen hyvin yleisen perusluokittelun mukaan. Tämä julkilausumaton hahmotustapa ohjaa mielekkäästi käyttäytymistämme. Ilmiöt hahmotetaan henkilöiksi (persooniksi), eläimiksi, kasveiksi, (elottomiksi) fyysisiksi kappaleiksi ja esineiksi. Esimerkiksi kivet ymmärretään vaistomaisesti erilaisiksi ja eri tavoin toimiviksi ilmiöiksi kuin esimerkiksi päämäärähakuisina ja liikkuvina nähdyt eläimet, jolloin kiviä ja hirviä kohtaan myös käyttäydytään eri tavoin. Intuitionvastaisessa ajattelussa jätetään noudattamatta odotuksia, joita yleensä tiedostamattomasti sovellamme mainittujen ilmiöluokkien jäseniin. Ilmiölle lisätään piirteitä toisesta luokasta, tai ilmiöltä jätetään pois piirteitä, joiden välittömästi oletetaan kuuluvan sille luokkansa perusteella. Esimerkiksi vertavuotavan kiven ideassa elottomaan kappaleeseen on lisätty eläin- ja henkilöluokan piirre eli verenvuoto. Ajatuksessa puhuvasta tiikeristä eläimeen on liitetty henkilön ominaisuus eli kyky puhua. Henkiolennon ideassa puolestaan henkilöltä on jätetty pois fyysinen keho, jonka automaattisesti miellämme kuuluvan persoonille eli ihmisille. Jos kuulet nimeäsi huudettavan kadulla selkäsi takana, ensimmäinen spontaani ajatuksesi tavallisesti on, että sinua kutsuu fyysinen ihminen eikä vain näkymätön ääni. Katsot ilman muutataaksesi olettaen näkeväsi fyysisen henkilön.?
Mainituissa esimerkeissä intuitionvastaisuus on ideoiden ”epäloogisuudesta” huolimatta ymmärrettävää. Tällaiset ideat ovat helposti hyödynnettävissä vaikkapa fiktiivisesti. Hankalampi sen sijaan on esimerkiksi idea kuolemattomasta puuveistoksesta, joka pystyy jakautumaan kahdeksi, on kasvanut täyteen mittaansa ja yhteyttää. Se ei tartu mieleen yhtä sutjakasti kuin puhuva tiikeri. Lisäksi on vaikeampi tuottaa oletuksia siitä, mitä tuo veistos tekee ja miksi ja mikä merkitys sillä on meille. Sopivasti tai ymmärrettävästi intuitionvastaiset ideat tuntuvat erityisen huomionarvoisilta, jäävät helposti mieleen ja leviävät tehokkaasti. Ne vetoavat meihin paremmin kuin hyvin intuitionvastaiset ja ei-intuitionvastaiset ajatukset. Ne tuntuvat jännittäviltä ja ihmetyttävät, ovat avoimia moninaisille tulkinnoille ja vaativat erityistä huomiota mielemme tiedonkäsittelyjärjestämässä. Tunteeko itkevä mänty kipua? Intuitionvastaisia (yliluonnollisia) ideoita käytetään uskonnoissa usein syvän ajattelun ja kokemisen välineenä, mutta toisaalta niistä tehtävät päätelmät voivat johtaa kummastuttaviin ja hassunkintuntuisiin ajatuksiin. Jumalan pojalla Jeesuksella oli inhimillisiä mielentiloja ja tunteita, joten olisiko hän voinut sairastua vaikeaan masennukseen? Kiinnostavimpia ovat persoonaan viittaavat intuitionvastaiset ideat. Niistä voidaan tehdä eniten ihmisille merkityksellisiä päätelmiä. Miten esimerkiksi reagoisimme tai toimisimme suhteessa näkymättömään tai ajatuksiamme lukevaan persoonaan? Painoton omena ei kaikessa hämmästyttävyydessään ole meille yhtä tärkeä huolenaihe. Intuitionvastaisuus kiinnittää huomiotamme riippumatta siitä, uskommeko intuitionvastaisen idean, kuten väitteen materian tietoisuudesta, todeksi vai fantasiaksi.
Yksittäisissä ufohavainnoissa havaitsijoiden olettamille ufokohteille ei välttämättä kuvata mitään sellaisia piirteitä, jotka tuntuisivat erityisen yliluonnollisilta. Pistemäisen ilmiön saatetaan vain ilmoittaa näkyneen yötaivaalla paikallaan tai lentäneen tasaista vauhtia eteenpäin. Käsitteenä ufo kantaa kuitenkin aina intuitionvastaisia merkityksiä, joten ufohavainnoksi mielletty kokemus on aina intuitionvastainen elämys. ”Ufo” määritetään olennaisesti paranormaaliksi laitteeksi, joka kykenee muun muassa jyrkkiin käännöksiin valtavassa vauhdissa. Ufot toimivat vastoin lentävien esineiden liikeratoja koskevia spontaaneja oletuksia. Lisäksi ufot tyypillisesti yhdistetään humanoideihin eli tietynlaisiin intuitionvastaisiin persoonaideoihin. Ufojen ajatellaan olevan muun muassa telepatiaan ja seinien läpi kulkemaan pystyvien olentojen ohjaamia. Telepatia ja kiinteän esteen läpi kulkeminen esteen ja kulkijan rikkoutumatta on intuitionvastaista. Ihmiset eivät automaattisesti oleta toisten viestivän heille täysin aistittomasti, kuten vailla kuultavaa puhetta, eleitä, merkitseviä katseita tai kirjallista viestintää. Seinän läpi kulkeva humanoidi puolestaan on intuitionvastainen, koska siihen ei päde kiinteä olomuoto, joka spontaanisti oletetaan henkilöille.
Ufon käsitteen erityisen vetoavuuden taustalla on useita historiallisia ja sosiaalis-psykologisia ulottuvuuksia. Ensiksi, ufon käsitteeseen ja ufo-uskomuksiin on ladattu uskonnollista ja filosofista syvyyttä, vaikka tätä ei ehkä useinkaan huomata muun muassa ufon käsitteen teknologisten elementtien ja helposti vitsailun kohteena olemisen vuoksi. Ufouskomukset tarjoavat antoisia kosketuspintoja olemassaolomme ja tarkoituksemme hahmottamiseen ja ratkaisupyrkimyksiin. Ufon käsitteen tausta erilaisine yhteyksineen on kansanuskonnollisissa, kristillisissä ja esoteerisissa merkitysmaailmoissa, jotka ovat olleet tärkeitä ihmiselon perimmäisten kysymysten käsittelyn kehyksiä. Esimerkiksi keijukertomusten tavoin ne ovat kuin näynomaisten lumotodellisuuksien leikkauksia keskelle arkea outoine olentoineen, unenomaisine tapahtumineen ja ajan kulun vääristymisineen. Muun muassa ihmisen luominen, avaruusolentojen sanoman välittäjän profeetallinen rooli, ihmeellinen yhteys suurempaan sekä turvan ja pelastuksen kokemus ovat ufouskomuksissa esiintyviä kristillisiä teemoja. Esoteerisia merkityksiä ovat esimerkiksi ihmisen jumalallisuus, tietoisuuden jatkuminen kuoleman jälkeen ja sanoinkuvaamattoman mystisen ykseyden ja autuuden tajuaminen.
Toiseksi, avaruuden fantasiointi sähköistää ufon käsitettä. Ufothan mielletään tyypillisesti juuri avaruusolentojen lentolaitteiksi, ja ufoihin linkitetään mitä moninaisempia avaruusaiheisia ideoita. Samalla ufon käsite edustaa avaruutta, joka usein toimii modernin ihmisen merkitysongelmien työstämisen välineenä. Elämme eräällä tavoin tieteellis-teknistä avaruusaikaa, jossa avaruutta koskevilla ajatuksilla ja elämyksillä on näkyvä ja huomattava merkitys. Avaruus on aikamme arvoituksellinen korpimaa, jonka kuvaa piirretään elokuvien, tähtitieteellisten dokumenttien, SETI-projektin, avaruusohjelmien, mainonnan ja avaruusaiheisten lelujen kautta.
Samalla, avaruuden jännittävyyttä ja puoleensavetävyyttä käsitteenä korostaen, avaruus on — ufon käsitteen tavoin ja siihen kietoutuen — ottanut osittain vanhojen uskonnollisten kertomus- ja elämysmaailmojen tehtävän. Sen avulla käsitellään ongelmia, joita koemme ajatellen olemassaolomme ja merkitystämme. Esimerkiksi mielikuvat taivaasta ovat sekoittuneet kuvitelmiin avaruudesta. Siirtymä on luonteva, sillä yläpuolellamme tai ympärillämme on avaruus eikä esimerkiksi kristillinen taivas. Avaruus näyttäytyy elämäntarkoituksellisten unelmien, tarpeiden ja pelkojenkin tyyssijana, jonka populaarit materiaalit esittävät idyllisine utopistisine avaruusyhteisöineen kauniina, onnellisena ja harmonisena mutta myös tuntemattomana ja kauhistuttavana paikkana.?!
Avaruudesta löytyy hyvyyteen kehottavia zen-mestareiden kaltaisia ja valo-olentomaisia hahmoja sekä jumalolentomaisia persoonia samoin kuin demonisia tai peikkomaisia otuksia. Siellä käydään uskonnollis-filosofisia keskusteluja sekä hyvän ja pahan kosmista taistelua apokalyptisine uhkineen. Avaruudessa suoritetaan rituaaleja, suunnataan vaarallisillekin sisäisille tai samanistisille matkoille ja nähdään näkyjä kutsumuksen löytämiseksi. Puhutaan jumalasta ja mysteereistä, toivon ja vapautuksen teemoista. Avaruusrodut taianomaisine kykyineen seikkailevat eri ulottuvuuksissa hyödyntäen näkymättömiä energioita.
Kolmanneksi, ufon käsitteessä korostuu mysteerin viehätys, joka yllyttää ufoaiheista mielikuvitusta ja lisää ufoilmiöiden kiehtovuutta. Ufojen arvoituksellisuuden lumo rakentuu moniäänisesti. Esimerkiksi ufologiset tulkinnat, utodokumentit ja populaarikulttuuri, kuten Salaiset kansiot -televisiosarja, ovat muokanneet ufoista kuvaa ristiriitaisena ja epäselvänä tieteellisenä sekä poliittisiin, rahaan, valtaan ja eliittiin liittyvänä ongelmana. Selkeät ratkaisut näyttävät aina pakenevan selvittämisyrityksistä huolimatta. Joku tai jokin on jatkuvasti askeleen edellä, kulisseissa tai salaliiton verhoissa. Eri lähteissä esitetyt kiinnostavat ja lupaavat mutta toisaalta sekavat ja hajanaiset johtolangat ja yhteydet pitävät yllä juuri ratkeamaisillaan olevan arvoituksen tunnetta.
Neljänneksi, ufon käsite voi tuottaa varsin kielteisiä ja häiritseviäkin tuntemuksia ja lisätä ufotulkintojen emotionaalista otetta tälläkin tavoin, sitouttaen miettimään ufoilmiöitä. Ufoaihe on luonteeltaan tabun kaltainen. Asia on jossain määrin naurettavaksi koettu, leimaava ja monista pelottavakin ja siinä on jonkinlaista sosiaalisen riskin, peiteltävyyden ja hankaluuden tuntua. Ufot ovat jännitteinen puheenaihe, joka ei ole aivan neutraali ja mukavan helppo. Salaliittoteorioiden ja ufosieppauskertomusten kielteiset sisällöt, kuten ideat ihmiskunnan orjuuttamisesta, ihmisten käyttämisestä koekaniineina julmissa kokeissa sekä kuvaukset yöllisistä piittaamattomista olennoista, herättävät vastenmielisyyden ja ahdistuksen tunteita. Lisäksi on katsottu, että muun muassa ikävät sieppauskuvaukset robottimaisine harmaine humanoideineen heijastavat yhteiskunnallisia kriisejä, väkivaltaa, vierauden, avuttomuuden ja yksinäisyyden kokemusta sekä hallitsemattoman teknologisen kehityksen pelkoja. Ehkä niin ikään biologisperustainen, vaistomainen pelko mahdollista vahvempaa ja älykkäämpää lajia kohtaan herättää ahdistusta.
Viidenneksi, ajatus ufoilmiöiden todellisuudesta voi tuntua järkevältä monista sensaatiomaisista ja epäuskottavan kuuloisista ufoväitteistä huolimatta. Ihmiset eivät useinkaan huomaa tehdä eroa ufojen ja Maan ulkopuolisen älyn välillä. Kuulee esimerkiksi sanottavan, että onhan avaruus käsittämättömän valtava, joten saattaahan ufoja ollakin olemassa. Ufojen olemassaolon kysymyksen samastaminen Maan ulkopuolisen älyn pulmaan antaa ufouskomuksille uskottavuuden sävyä. Mahdollinen avaruusäly on kuitenkin sinänsä eri asia kuin idea ufoista, vaikka nämä aihepiirit limittyvätkin toisiinsa. Lisäksi erityisesti maltillis-ufologiset väitteet tuntuvat monesti järkeenkäyviltä virallisine tutkimuksineen ja vaikuttavine ufotapauksineen. Tarkastellessaan ufoilmiön olemassaoloa ja luonnetta ufologia esiintyy juridiseen arviointityyliin harkituin luonnontieteellisin, teknologisin, psykologisin ja lääketieteellisin argumentein. Ufologia on kyllästetty tiedepuheella, ja sen käytännöt vaikuttavat ilmeisen tieteellisiltä. Tulkinnoissa voidaan tarjota myös mukaansatempaavia mutta vaikeaselkoisia kvanttifysiikan löydöksiä. On vaikea erottaa, mikä ufologiassa on asiallista tarkastelua ja mikä perusteetonta. Ufologiaan kuulostaa sisältyvän vakavasti otettavuutta ja luotettavuutta. Ufouskomukset haastavat ihmisiä ottamaan kantaa ufoihin, totuuden kriteereihin ja todellisuuden luonteeseen.
Kuudenneksi, ”kevyt” ja passiivinen kansanomainen ufouskonnollisuus, jota edellä kuvatut ufon käsitteen tiedostamattomat vetoavuustekijät tuottavat ja ravitsevat, voidaan olettaa ufohavaintojen merkittäväksi taustatekijäksi. Ufojen olemassaoloon jonkinasteisen avoimesti suhtautuvia on moninkertaisesti verrattuna ufohavaitsijoiden määrään. On luonteva ajatus, että avoimesti suhtautuvat ovat skeptisiä alttiimpia tekemään ufotulkinnan tai epäilevän ufon läsnäoloa tilanteessa, jossa ufohavainto voi muodostua otollisten tekijöiden saattelemana.
Viimeiseksi, ufon käsitteen ja ufouskomusten vetovoima voi aalloittain entisestään korostua monenlaisten tapahtumien vuoksi, joiden myötä ihmisten herkkyys ufohavaintojen tekoon kasvaa. Esimerkiksi epävarmojen tai levottomuutta herättävien aikojen on esitetty olleen yhteydessä ufo-havaintomäärien nousuun. Kimmokkeen ufoilmiön käsittelylle mediassa saattavat antaa tilannekohtaiset ufoihin huomion vievät seikat, kuten merkittävän henkilön kertoma ufohavainto. Tällöin ufojulkisuus saattaa lisätä
kansalaisten herkkyyttä ufohavainnoille joukkohysterian lainalaisuuksien
mukaisesti.
Ufon käsitteen ja ufouskomusten tiedostamaton vetovoima tuntuu näkyvän ufohavainnoissa monesti toistuvassa tahattomassa halussa lukea ufo melko helpostikin tunnistettaviin taivaan ilmiöihin. Esimerkiksi Kuutakin on epäilty ufoksi, vaikka se on kuvattu kellertäväksi tai oranssiksi, pallomaiseksi tai puolikuumaiseksi ja suunnilleen kuun kokoiseksi. Muusta pilvipeitteestä erottuvaa tai ehkä hiukan erikoiselta vaikuttavaa pilvimuodostetta voidaan ounastella ufoksi, vaikka se aivan oikein kuvataan pilvimäiseksi ilmiöksi. Leijuvan, nousevan, laskevan ja sivusuuntaisesti liikkuvan yöllisen valon tapauksessa ufotulkinta voi sivuuttaa oletuksen helikopterista. Saatetaan liioitella havaintokohteiden ufomaisia, aerodynamiikan vastaisia liikkeitä ja käyttää ufomytologista puhetapaa. Voidaan vaikka kuvata, että ilmiö ”ampui” taivaalle, liikkui ”vauhdilla? tai oli liian nopea lentokoneeksi — vaikka todellisuudessa se olisi ollut juuri lentokone.
On myös konkreettisempia tekijöitä, jotka ufohavaintotilanteessa vahvistavat tapahtuman uskottavuuden tuntua. Kiistellyissä asioissa ihmiset luottavat paitsi auktoriteetteina pitämiinsä tahoihin myös nimenomaan omakohtaisiin havaintoihin. Oma havainto on jotain aivan muuta kuin pinnalliselta kuulostava huhu tai tarina siitä, mitä joku toinen on nähnyt. Yllättävä havainto kohteesta, jonka voisi ottaa vähänkään vakavasti vieraasta älystä kertovana ilmiönä, hätkähdyttää ja häkellyttää. Tällaisen odottamattoman tilanteen ilmaantumisen aiheuttama säpsähtäminen voi alentaa arviointikykyä. Monet myös yrittävät parhaansa tunnistaakseen kohteen joksikin tavanomaiseksi mutta epäonnistuvat siinä, mikä myös hämmentää heitä. Lisäksi väsymys sekä alhaisempi vireys- ja tarkkaavaisuuden tila saattavat lisätä tunnereaktioiden voimakkuutta — ufohavaintojahan tehdään yleensä illalla, yöllä ja varhain aamulla, jolloin pimeältä taivaalta erottuu enemmän valokohteita. Mitä voimakkaampi tunnereaktio on, sitä todennäköisemmin havaitsijan pohdinta- ja arviointikyky heikkenee. Mainituilla asioilla on taipumus vahvistaa tuntemusta oudon elämyksen, todellisen ufon läsnäolosta. Tavallisina järkevinä ihmisinä ufohavaitsijat usein kyllä puntaroivat tapahtumaa sekä havaintotilanteessa että jälkeenpäin, mutta ajatus mahdollisesta ufosta pitää heitä otteessaan. Virhetulkintaan perustuva havaintokokemus voi joskus yltyä paniikinomaiseksi tilaksi. Herää kauhu, voisiko esimerkiksi tulla ufosiepatuksi. Voimakkaassa tunnetilassa
tehtyä tulkintaa on vaikea muuttaa.
Luotettavamman tuntuiset ufohavaintotapaukset virhetulkintoina
Ufotutkimuksen historiassa on monesti epäilty, että ryhmähavainnot ja välineiden avulla tehdyt havainnot, lähituntumat ja luotettavina pidettyjen silminnäkijöiden ufohavainnot vaativat selityksiä, jotka poikkeavat virhetulkintaolettamuksesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan suurin osa tällaisistakin havainnoista on luontevasti selitettävissä tavanomaisiksi virhetulkinnoiksi.
Ryhmähavainnoissa ufon käsitteen vetoavuustekijät vaikuttavat eri yksilöihin eri tavoin mutta luultavasti useimmissa havaintotapauksissa jokaiseen ainakin jonkin verran. On ilmeistä, että ryhmän jäsenet altistuvat kulloisenkin havaintotilanteen paljolti samoille virhelähteille ja havaintopsykologisille seikoille, jotka muovaavat näystä ufomaisen ja uskottavan tuntuisen. Esimerkiksi autokinesia vaikuttaa jokaisessa havainnoijassa. Ryhmässä sen merkitys voi jopa korostua sosiaalisen paineen myötä. Tällöin joku toteaa autokineettisen efektin takia ufon liikkuvan tietyllä tavoin, ja muut kokevat liikkeen omien autokineettisten illuusioidensa ja ryhmäpaineen takia todelliseksi ja samankaltaisiksi. Sosiaalisella paineella on ylipäänsä taipumus vahvistaa epävarman yksilön ufotulkintaa.
Ryhmässä tehtyjä ufohavaintoja saattaa muodostua myös pienryhmähysterian perustalta. Tällöin ryhmän vahvatahtoisin tai muulla tavoin johtohahmo saa muut vakuuttumaan ufokokemuksen todellisuudesta. Hänen vakuuttuneisuutensa ja hysteerinen käytöksensä vahvistaa muiden voimakasta tunteenomaista ufotulkintaa. Syrjäinen tai maantieteellisesti erikoinen paikka on otollista maaperää tällaiselle tapahtumaketjulle. Havaitsijoille voi kehittyä äkillisiä stressi- ja jälkioireita, kuten hengitysvaikeuksia, pahoinvointia, huimausta, näköaistimusongelmia, päänsärkyä, ihottumaa ja ajantajun menetys.
Kaikki ryhmän jäsenet eivät välttämättä täysin usko kokemuksen todenperäisyyteen. Joku saattaa epäillä havainnon aitoutta mutta ei oikein uskalla esittää mietteitään suorasukaisesti olettaessaan, että muut ovat vakuuttuneita todellisesta ufoilmiöstä. Näin sosiaalinen paine ja siihen liittyvä jonkinasteinen pelko tai syyllisyys tapauksen paljastamisesta, kun kerran on ”lähtenyt leikkiin”, voivat osaltaan ylläpitää ryhmähavaintoa. Epäilevä henkilö ei halua vetää takaisin sanomisiaan tai ilmaista epäilyjään — varsinkaan, jos hän ei ole varma, jospa kohde sittenkin oli ollut ufo.
Instrumenttihavainnot voivat olla yksittäisten ihmisten tekemiä tai ryhmähavaintoja. Tyypillisissä välinehavainnoissa silminnäkijä ottaa ufoksi tulkitsemastaan kohteesta kuvia tai videota. Kuvamateriaali ei kuitenkaan välttämättä kerro sen enempää kuin visuaaliset havainnot, sillä niissä näkyy tyypillisesti valopiste samaan tapaan kuin havaitsija silmämääräisestikin havaitsi. Edes selkeästi ufon näköinen kohde kuvassa ei takaa, että kyseessä on ollut oikea ufo — eikä tämän tarvitse tarkoittaa, että ilmoittaja huijaa. On otettava huomioon, että ilmassa saattoi olla esimerkiksi ufoa jäljittelevä ilmapallo. Ufoehdokkaita on seurattu myös näkö-tutkahavainnoin. Tällaisissakin piilee erehdyksen vaara. On mahdollista, että tutkan käyttäjä ja silminnäkijä havainnoivat samaa kummastusta herättävää mutta tavanomaista kohdetta. Silminnäkijän on myös joskus todettu ilmoittaneen tutkaoperaattorille oudosta kohteesta ja tutkan käyttäjän sitten mieltäneen tutkakaiun tai -häiriön ufoilmiöksi.
Lähituntumakokemuksista on usein arveltu, etteivät ne voi olla tavanomaisia tai yksinkertaisia virhetulkintoja havaintokohteen lähietäisyyden — tai oletetun sellaisen — takia ja usein myös siksi, että kohde on näkynyt huomattavasti pistemäistä suurempana ja yksityiskohtaisena. Lisäksi osassa lähituntumia kokijoilla esiintyy voimakkaiden pelkoreaktioiden ohella fyysisiä seurauksia, kuten tapahtuman jälkeistä huonovointisuutta, päänsärkyä, iho-ongelmia ja kipuja. Niin ikään kuvataan tapahtumapaikalla olleiden eläinten, esimerkiksi havaitsijan koiran, pelko- tai levottomuusreaktioita. Joskus taas esimerkiksi kameran tai auton laitteiden ilmoitetaan lakanneen toimimasta. Samaten saatetaan raportoida ilmeisen ”ufomaisena” havaitun ilmiön erikoisesta äänestä, sen jättämistä jäljistä tai aineksista maassa, kasvillisuudessa tai esineissä (esimerkiksi rakennuksissa) tai jopa ilmiöstä irronneesta palasesta tai useammasta kappaleesta. Siispä on oletettu, että lähituntumien täytyy olla vahvasti liioiteltuja, olennaisesti kuvitteellisia piirteitä sisältäviä virhetulkintoja, fantasioita eli puhtaita kuvitelmia, hallusinaatioita ja huijauksia. Kaukohavaintoihin verrattuna näiden selitysten onkin katsottu jonkin verran korostuvan lähituntumisen kohdalla.
Useimmiten kuitenkin lähihavaintokokemuksetkin ovat tavanomaisia virhetulkintoja, olivatpa ne sitten yhden henkilön tekemiä tai ryhmähavaintoja, ja vaikka niihin sisältyisi valokuvia tai videoita. Tyypillisessä lähituntumassa havaitsija yksinkertaisesti kuvittelee tai olettaa yöllisten havainto-olosuhteiden ja vertailukohtien puutteen vuoksi, että kaukainen kohde, jota hän ei tunnista, on lähietäisyydellä. Suomessa tällaisia lähituntumailmoituksia aiheuttivat 2010-luvulla Suomen Ufotutkijat ry:n Ufohavaintotietokannassa esitettyjen tarkastelujen mukaan todennäköisesti esimerkiksi Hornet-hävittäjä, helikopteri, Capella-tähti, valonheittimien valot, leijuva paperilyhty ja satelliittilaukaisu. Syksyllä 1977 satojen kilometrien etäisyydellä Venäjän Plesetskissä suoritetun rakettilaukaisun aiheuttama kaasupilvi sai yöllisissä olosuhteissa aikaan dramaattisen lähituntumakuvauksen Turussa. Valkoinen, valoisa, kaasumainen mutta selvärajainen rengas, jonka halkaisijaksi havaitsijat arvioivat kymmenen metriä, näytti leijuvan pellon takana metsänreunan päällä. Se vaikutti pyörivän sumun ympäröimänä, sitten nousevan samalla laajentuen, muuttavan muotoaan palloksi ja himmenevän ja alkavan lähestyä havaitsijoita. Silminnäkijät, kaksi miestä, pelästyivät ja pakenivat paikalta. Tapaus myös havainnollistaa, kuinka virhetulkintoihin perustuvat lähituntumakokemukset saattavat joskus olla varsin eläviä, jolloin tunnereaktiot voivat yltyä hyvin voimakkaiksi — vaikka havaintokohde olisi tavanomainen ja kaukana.
Kohde voi myös olla lähietäisyydellä, ja se voidaan havaita silminnähtävästi hyvin, mutta se voi silti jäädä tunnistamattomaksi ja vaikuttaa ufomaiselta. Jyväskylän keskustan alueella syksyllä vuonna 2012 ystävykset havaitsivat taivaalla hitaasti leijuvan äänettömän esineen, jossa loisti sinisiä ja punaisia kirkkaita valoja. Se valaisi ympäristöään ja oli lähimmillään ehkä kahdensadan metrin päässä, miltei lähituntuma sovinnaisen määrityksen mukaan. Toinen ystävyksistä kertoi nähneensä kohteen vielä uudestaan myöhemmin samana iltana. Kyse oli kauko-ohjattavasta lennokista, dronesta, mutta pimeyden vuoksi se ei näkynyt kunnolla ja näytti ufomaiselta.
Virhetulkintalähituntumissa koetut ufon vaikutukset, jäljet ja kappaleet selittyvät pääosin erheellisillä mielleyhtymillä. Meillä on taipumus tulkita samanaikaiset, peräkkäin ja samalla suunnalla tapahtuvat ilmiöt yhteenkuuluviksi etenkin, jos koemme pelkoa. Kokija päättelee virheellisesti, että jokin hänen näköhavaintonsa kanssa yhtäaikainen erikoinen ääni tai hänen havaintonsa jälkeen maasta löytämänsä jälki liittyy tapahtumaan, tai hän tulkitsee päänsärkynsä ufon aiheuttamaksi, koska se alkoi pian havaintotapahtuman jälkeen. Koira voi reagoida omistajansa pelkoon levottomuudella — se ei siis arkaile havaitsijan näkemää kohdetta, vaikka kokija näin päättelee. Jokin yhtäkkinen ja harvinainen ilmiö, kuten pallosalama, saattaa tietysti pelästyttää koirankin.
Maan kamaran tuntumassa ja lähietäisyydellä saattaa tavata lähietäisyydellä epätavallisia luonnonilmiöitä, jotka näkyvät tällöin pistemäistä selvästi suurempina kohteina. Ne voivat näyttää ilmeisen ufomaisilta ja käyttäytyä kuten ufojen oletetaan toimivan. Ihmiset eivät aina tunnista niitä luonnollisiksi kohteiksi. Tällaisten ilmiöiden syntymekanismeja ja vaikutuksia ei aina varmasti täysin tunneta. Myös toistaiseksi tuntemattomat luonnonilmiöt ovat mahdollisia.
On otaksuttu, että tällaisia dramaattisen tuntuisia lähituntumia on useimmin aiheuttanut pallosalama. Se on hyvin harvinainen, yleensä pallomainen, kirkas tai hehkuva, läpimitaltaan noin 20-40 senttimetrin mittainen ilmiö. Koko voi kuitenkin olla vain parin senttimetrin luokkaa. Lisäksi on raportoitu poikkeuksellisista, useamman metrin läpimittaisista pallosalamoista. Pallosalama saattaa esiintyä myös pitkänomaisena tai keppimäisenä. On myös raportoitu poikkeuksellisista, useamman metrin läpimittaisista pallosalamoista. Väri on useimmiten punainen, oranssi, keltainen tai valkoinen, mutta se voi olla esimerkiksi vihreäkin. Väri pysyy yleensä samana, mutta pallosalama voi vaihtaa väriä. Pallosalamaa on kuvattu utumaiseksi, kiinteäksi, kipinöiväksi ja pinnaltaan heijastavaksikin. Yleensä se liikkuu horisontaalisesti, melko hitaasti ja usein, muttei aina tuulen mukana, toisinaan kuin pompahdellen. Se saattaa leijua, pysähdellä, muuttaa suuntaa, mutkitella ja kiitää nopeaakin vauhtia. Pallosalaman on myös ilmoitettu pyörineen halkaisijansa ympäri. Pallosalama on tyypillisesti äänetön, mutta toisinaan se sihisee tai rätisee tai katoaa paukahtaen. Se ei useinkaan säteile lämpöä. Pallosalaman on mainittu tuoksuneen rikille. Pallosalama näyttäytyy tavallisesti vain muutaman sekunnin ajan, mutta joskus sen on raportoitu kestäneen jopa minuutteja. Pallosalamoiden on myös esitetty voivan joskus ilmaantua poikkeuksellisesti ilman ukkosmyrskyä ja viivasalamointia. Pallosalaman olemassaoloa ei tutkijapiireissä juurikaan enää epäillä.
Vastaavanlaisina lähituntumavirikkeinä voivat toimia myös esimerkiksi plasma, Pyhän Elmon tuli, pietsosähköilmiö, virvatuli ja kangastus. Plasma syntyy esimerkiksi silloin, kun voimalinjoissa tapahtuu koronapurkauksia, jolloin ”sähköä virtaa harakoille”. Plasma on kiinni johtimessa ja saattaa liikkua sitä pitkin. Ilmiö on keskeisesti sama kuin Elmon tuli (tai ukonvirva), ja molemmat ilmiöt ovat tiettävästi sukua pallosalamalle. Elmon tuli on sähköilmiö, joka näkyy suihkumaisena tai liekkimäisenä purkauksena korkeissa teräväkärkisissä kappaleissa, kuten laivojen mastoissa, kirkon torneissa ja vuorten huipuilla. Tällainen koronapurkaus syntyy, kun terävä kärki vahvistaa sähkökentän. Pietsosähköilmiö näkyy alueilla, joissa esiintyy seismistä jännitystä. Se on valoilmiö, joka voi muodoltaan olla valopallomainen, munamainen, pitkänomainen tai soihtumainen ja jonka väritys on esimerkiksi kirkkaan valkoinen tai sinertävä. Ilmiö syntyy, kun kallioperän kvartsikiteet luovat puristaville ja venyttäville voimille altistuessaan voimakkaan sähkökentän. Ilman atomit virittyvät, ja kun viritystila laukeaa, purkautuu sähkömagneettista säteilyä — valoa. Virvatuli (aarnivalkea) esiintyy soilla ja näkyy heikohkona sinertävänä, vihreänä, keltaisena tai punaisena liekin kaltaisena valoilmiönä, joka lähellä suon pintaa hyppelehtii paikasta toiseen. Ilmiö syntyy kasvi- ja eläinperäisten aineiden mätänemisen eli palamisen tuloksena. Kangastus muodostuu, kun ilman lämpötila jossain kohden ilmakehää vaihtuu nopeasti, jolloin erilämpöiset ilmakerrokset tuottavat peilimäisen tai linssimäisen vaikutuksen. Tyypillisimmät kangastukset ovat kuumilla autoteillä ja aavikolla näkyvät lammikon kaltaiset näyt. Lammikko on kuva taivaasta: taivaalta tuleva valo taittuu maan pinnan läheisestä lämpimästä ilmakerroksesta ylöspäin katsojan silmään. Kangastukset voivat olla hätkähdyttäviä ilmassa näkyviä vääristyneitä tai epätäydellisiä heijastumia maan pinnan läheisistä kohteista.
Joskus vaikutukset, äänet ja jäljet saattavat olla virhetulkitun ilmiön aiheuttamia. Meteorien on esimerkiksi joskus todettu tuottavan radiohäiriöitä syöksyessään ilmakehään. Pallosalama saattaa jättää jälkensä koskettamiinsa kohteisiin tai vaurioittaa niitä ja aiheuttaa palovammoja. Sen on myös spekuloitu voivan aiheuttaa tunnottomuuden tuntemuksia ja väliaikaisia halvaantumisia sekä häiriöitä sähkölaitteissa ja kompassissa. Pietsosähköilmiöllä on esitetty olevan yllättäviä vaikutuksia henkilöön, joka joutuu sen lähelle. Ilmiön aikaansaama sähkökenttä on niin voimakas, että se stimuloi otsalohkon aivokuorta. Tällöin se aiheuttaa pistelyn, hiusten nousemisen pystyyn, kuvotuksen, tukehtumisen sekä toisaalta rauhallisuuden ja autuuden tunnetta, silmien ärtymistä ja muistikatkoja. Tukehtumisen tunteen syyksi on sanottu, että kokijan atomit ionisoituvat, jolloin hänen elintoimintoihinsa heikkenevät. Pietsosähköilmiö saattaa laukaista myös epileptistyyppisiä oireita, kuten kirkkaita tai utuisia näkyjä sekä leijumisen tai kehosta irtautumisen tuntemuksia. Mahdollisiin jälkioireisiin kuuluvat pahoinvointi, päänsärky ja ripulointi. Kauniiden ja mystisluontoisten elämysten myötä tällainen havaintokokemus voi edistää minäkuvan myönteisiä muutoksia ja merkityksen tunteiden korostumista.
Humanoideja sisältävissä havainnoissa kirkas tähti tai planeetta nähdään joskus aluksena, jonka ikkunoista kurkistelevat humanoidit. Edellämainittujen ilmakehän vaikutusten ja havaintopsykologisten tekijöiden myötä etenkin muita planeettoja huomattavasti kirkkaampana näkyvä Venus voi olla varsin vaikuttava ufomainen ilmestys. Tarkkailin kerran Venusta tummalla taivaalla. Yllätyksekseni se näytti sillä kertaa erikoiselta, kummallisen isolta, soikealta ja kirkkaalta kohteelta, ja se vaikutti liikuskelevan hieman. Kerran se jopa jakautui kahtia ehkä pariksi sekunniksi. Illuusion aiheutti joko valon taittuminen ilmakehässä tai mahdollisesti silmieni liike ja/tai kosteus. Venuksen ”yläpinnalla” alkoi näkyä kuin liikkuvia hahmoja, mikä vaikutelma liittyi ylöspäin osoittaviin valonsäteisiin. Ihmetyksekseni näin myös kuin jonkinlaisia häilyviä ikkunamaisia rakenteita Venuksen pinnassa. Tiesin katsovani Venusta, mutta silti se vaikutti ufoalukselta. Vastaavanlaiset kuvaukset planeetoista ufoina ”ikkunoineen” ja olentohahmoineen eivät olekaan aivan harvinaisia. Toisinaan maastossa huonosti, yleensä hämärässä ja odottamatta nähdyt eläimet ja ihmiset ovat toimineet humanoiditulkintojen virikkeinä.
Niin ikään skeptiset ja korkeasti koulutetut henkilöt sekä harjaantuneet havaitsijat tekevät virhetulkintoja, vaikka jonkin verran vähemmän kuin ihmiset keskimäärin. He eivät useinkaan ole immuuneja aiemmin kuvatuille ufohavainnon rakentumisen syille. Skeptinen asenne, korkea koulutus, oppineisuus tai kouliintunut havaintokyky jollakin alueella eivät aina takaa riittävää tietotaitoa päätellä, miten oma ufohavainto oli erheellinen ja mikä tavanomainen ilmiö oli sen virike. Huonoissa havainto-olosuhteissa pätevinäkin pidettävät havaitsijat erehtyvät helposti yllättävien ja nopeiden havaintojen yhteydessä varsinkin, jos havaintokohde ei ole heille tuttu. Ufokielteinen ihminen esimerkiksi voi naureskellen nojautua tuttuun mutta harhaanjohtavaan ”uskon kun näen” -periaatteeseen eikä sitten nähdessään hämmästyttävän ufomaisen kohteen osaa analysoida kokemustaan kriittisesti.
Lisäksi alun perin vahvasti skeptinen henkilö, joka havaintonsa peruseella alkaa epäillä nähneensä ufon, saattaa kokea asiasta häiritsevää epävarmuutta. Uskomus on hämmentävästi hänen aikaisemman käsityksensä vastainen. Tällainen kalvava ristiriidan kokemus voi aiheuttaa huomion kiinnittymisen havaintokokemukseen yhä uudelleen. Havaintoa pohditaan ahdistuneenakin, ja sille koetetaan hakea ratkaisua. Jos kokija ei löydä uskottavan tuntuista tavanomaista selitystä, hän alkaa sitoutua ufotulkintaan ja etsiä päätelmälleen tukea ja vastustaa vastakkaista tietoutta. Havaitsija voi myös lähteä hakemaan sosiaalista tukea ufoharrastajien joukosta kokemuksensa vahvistamiseksi. Nämä vahvistavat oletetun ufoilmiön ottamista vakavasti ja tämän vakavasti ottamisen säilymistä. Tuen tarve on erityisen voimakas, jos uskomuksen perumisesta aiheutuu kova ”hinta”. Skeptisesti suhtautuneelle sen myöntäminen, että hänen havaintonsa oli sittenkin erehdys, saattaa tuntua nololta tai ahdistavalta tai tuntua jopa vihjaavan, että hänen todellisuudentajunsa on tai oli puutteellinen. Uskomusta voi siten olla hankala perua. Tämän tyyppinen psyykkinen prosessi koskee enemmän tai vähemmän kaikkia, jotka eivät ole jo ennen ufohavaintoaan aivan vakuuttuneita ufojen olemassaolosta.
Lopuksi
Ulkosalla syntyvistä ufohavainnoista valtaosa on tavallisten ihmisten tekemiä virhetulkintoja tunnetuista kohteista. Taivaalla näkyy helposti ufomaisia, kulttuurisen ufomallimme mukaisia kohteita, joita silminnäkijät eivät useinkaan tunnista tavanomaisiksi ilmiöiksi. Tunnistamattomuus ja ufomaisuus johtuvat katsotuista kohteista, erilaisia havaintokohteita koskevasta tiedon puutteesta, huonoista havainto-olosuhteista ja havaintopsykologisista tekijöistä.
Tulkinnan todellisesta ufosta voidaan olettaa vahvistuvan tiettyjen havaintotilanteessa vaikuttavien toisiinsa yhdistyvien tiedostamattomien tekijöiden johdosta. Ufon käsitteellä ja ufouskomuksilla vaikuttaa olevan merkittävä psykologinen vetovoima. Ufo on sopivasti intuitionvastainen, luonnostaan ihmismieltä kiehtova ja myös erityisellä tavallaan huomattavan vetoava käsite. Se tausta on osin vanhoissa uskontoperinteissä, ja siihen sisältyy uskonnollis-filosofista syvyyttä. Ufon käsite on ladattu avaruusfantasioiden merkitysulottuvuuksilla, ja toisaalta se toimii modernin ihmisen eksistentiaalisena työvälineenä symboloidessaan populaaria avaruutta. Ufouskomuksiin liittyy punoksiinsa kietova ja mielikuvitusta väkevöittävä salaperäisyyden tuntu, kielteisiä ja pelottavia sisältöjä sekä tietynlainen järkevyyden aura. Oletettavasti suurin osa ufohavaitsijoista on myös jonkinasteisesti avoimia ufojen todellisuutta kohtaan. Ufouskomusten kiinnostavuus saattaa lisäksi erilaisten tapahtumien vuoksi joskus joksikin ajaksi korostua laajemmalla tai pienemmällä alueella, mikä nostaa ihmisten herkkyyttä havaita ufoja. Havaintotilanteessa esiintyy myös konkreettisempia seikkoja, joilla on taipumus vahvistaa ufotulkintaa. Näitä ovat ihmisen alttius luottaa omaan havaintoon, tapahtuman yllätyksellisyys, ajatus vieraan älyn kohtaamisesta ja näihin liittyvät tunnereaktiot sekä vireys- ja tarkkaavaisuuden tason alentuneisuus esimerkiksi pimeässä. Nämä heikentävät arviointikykyä.
Ryhmähavaintotapaukset, valokuvia ja videoita sisältävät havainnot sekä lähituntumakokemukset ufoista ja humanoideista ovat niin ikään useimmiten virhetulkintoja. Ryhmätapauksissa silminnäkijät altistuvat samassa havaintotilanteessa paljolti samoille virhelähteille ja havaintopsykologisille tekijöille sekä sosiaaliselle paineelle, joskus jopa pienryhmähysterialle. Lisäksi ryhmän kokemuksen todenperäisyyden epäilemisen julkituomiseen liittyvä pelko tai syyllisyys sekä epäilevän henkilön epävarmuus ja kokemus ristiriidasta saattavat kannatella kokijan tulkintaa havainnon objektiivisuudesta.
Näkö-instrumenttihavainnot ovat myös yleensä virhetulkintoja. Esimerkiksi valokuvat ja videot eivät välttämättä tuo näköhavaintoon mitään konkreettisempaa, eikä kuvan selkeästi ufon näköisestä kohteestakaan voi suoraan päätellä, että se todella on ufo.
Lähituntumissa havaitsija usein mieltää tunnetun taivaallisen kohteen lähietäisyydellä olevaksi ufoksi yöllisten havainto-olosuhteiden ja vertailukohteen puutteen vuoksi. Havaittu tavanomainen ilmiö voi myös olla lähietäisyydellä, mutta se jää huonoista havainto-olosuhteista johtuen tunnistamattomaksi ja vaikuttaa ufolta. Ufon koetut vaikutukset sekä oletetut jäljet ja kappaleet selittyvät toisiinsa liittymättömien ilmiöiden erheellisillä mielleyhtymillä. Joskus ne voivat olla virhetulkittujen ilmiöiden kuten meteorin tai pietsosähköilmiön aiheuttamia. Näyt humanoidihahmoista ovat toisinaan taivaallisten kohteiden havainnoinnissa tapahtuvia illuusioita, jotka johtuvat ilmakehän vaikutuksesta. Osa lähituntumista ja myös humanoidielämyksistä perustuu huonosti nähtyihin maan pinnalla oleviin kohteisiin. Joissakin tapauksissa on kohdattu lähietäisyydellä harvinainen, ufomaisen vaikutelman antanut luonnonilmiö, jota on jäänyt kokijalta tunnistamatta.
Skeptisiin, korkeasti koulutettuihin ja harjaantuneisiin havaitsijoihin vaikuttavat paljolti samat virhelähteet kuin muihinkin. Skeptinen asenne, jonkin alan oppineisuus tai kouliintunut havaintokyky eivät myöskään takaa oikeanlaista analyyttisyyttä ufohavaintojen osalta. Hankalan ristiriidan kokemuksen ja tuen etsimisen jälkeen alun perin skeptisenkin henkilön voi olla vaikea perua muodostunutta uskomusta ufoista.
