Kirjoittanut Christopher Bollyn

Päivä autolautta Estonian uppoamisen jälkeen syyskuun 28. päivänä 1994 ruotsalaiset sanomalehdet raportoivat, että ”hirviöaalto” oli lautan uppoamisen todennäköisin syy. Siitä lähtien viranomaisten selitykset Euroopan pahimmalle meriturmalle toisen maailmansodan jälkeen ovat muuttuneet vain ”oudommaksi ja oudommaksi”.

Autolautta Estonia, matkalla Tallinnasta Tukholmaan kyydissään noin tuhannen matkustajaa sekä miehistö, upposi syyskuun 28. päivä 1994. Pian keskiyön jälkeen kaksi räjähdystä vavisutti alusta. Lautta nopeasti kallistui tyyrpuurin suuntaan ja upposi Itämereen alle 45 minuutissa olosuhteissa, joita voidaan kuvata vähintäänkin mystisiksi.

Vaikka 852:sta kuolleesta oli ruotsalaisia yli 500, Ruotsin hallitus on estänyt kaikki pyrkimykset saada noudetuksi kuolleiden ruumiit hylystä. Jopa norjalaisen sukellusfirman tarjous hakea ruumiit omaan piikkiinsä torjuttiin.

Huolimatta toistuneista lupauksista kahdelta peräkkäiseltä Ruotsin pääministeriltä, että ruumiit tultaisiin noutamaan ja hylky pelastettaisiin merenpohjasta, kolme kuukautta Estonian uppoamisen jälkeen Ruotsin hallitus ilmoitti, että minkäänlaista pelastusoperaatiota ei tehtäisi.

Ruumiiden noutamisen sijaan Ruotsin hallitus palkkasi hollantilaisen meripelastusfirman, Smit Tak BV, joka erikoistuu neutralisoimaan vedenalaista ydinjätettä. Hallitus käytti $350 miljoonaa epäonnistuneeseen yritykseen peittää alus betonilla. Hylky sijaitsee mutapohjassa 60-80 metrin syvyydessä.

Aselähetyksien olemassaolo vahvistettu

Ruotsin valtamedian tuoreiden paljastukset siitä, että lauttaa käytettiin salakuljettamaan neuvostoliittolaista sotateknologiaa, vahvistivat epäilyt Estonian selittämättömästä uppoamisesta ja sen mahdollisesta liittymisestä salaiseen avaruudessa käytettävien aseiden lastiin, jota lautta rahtasi.

Välittömästi sen jälkeen kun Estonia lähti Tallinnasta viimeiselle matkalleen, Carl Övberg, turmasta selvinnyt ja matkustaja joka saapui paikalle viime minuuteilla, raportoi että satama oli suljettu kokonaan kululta ja että armeijan saattue oli saattanut kahta suurta rekkaa lauttaan. Rekkojen lastaamisen jälkeen aluksen autoramppi ja jousivisiiri suljettuiin ja myöhästynyt lautta seilasi Tukholmaa kohti.

Ruotsin televisio (SVT 1) lähetti tutkivan journalismin ohjelman Uppdrag Granskning marraskuun 30. päivänä 2004, jossa entinen Tukholman tullijohtaja tunnusti, että Estoniaa oli kuin olikin käytetty kuljettamaan Neuvostoliiton aseteknologiaa länteen syyskuussa 1994.

Tullijohtaja Lennart Henrikssonin mukaan, kahtena kertana juuri ennen Estonian uppoamista, neuvostoliittolaista sotateknologiaa kuljettaneita autoja oltiin sallittu Ruotsin maaperälle ilman tarkastusta.

”Olen kävellyt kymmenen vuoden ajan ympäriinsä miettien mitä tapahtui”, sanoi Lennart Henriksson, Tukholman entinen tullijohtaja. ”Joka kerta Estonian nimen tullessa esiin olen ajatellut sitä että se vähä mitä tiedän asiasta pitäisi tuoda päivänvaloon. Haluan puhdistaa omatuntoni.”

Henriksson oltiin käsketty sallimaan tiettyjä venäläistä sotateknologiaa salakuljettaneita autoja pääsemään läpi tullista tarkastamatta syyskuun 14. ja 20. päivä 1993, mutta hän ei työskennellyt silloin kun Estonia upposi koska hän oli lomalla.

Henrikssonin tunnustus valaisee uudella tavalla Estonian uppoamista. Lautta oli yhteisprojekti yksityisen ruotsalaisfirman Nordström & Thulin:n sekä Viron valtion omistaman Estlinen välillä. Ennen SVT 1:n ohjelmaa raportit Neuvostoliittolaisen sotilasteknologian salakuljettamisesta lautalla oltiin sivuutettu ”salaliittoteorioina”.

Henriksson paljasti, että salainen sopimus oltiin solmittu, jonka perusteella armeijan salakuljetustavaraa päästettiin Ruotsiin ilman tullin tarkastusta.Tämä järjestely oltiin tehty Owe Wictorinin, silloinen Ruotsin armeijan ylipäällikkö, ja Ulf Larssonin välillä, silloinen Ruotsin tullin ylijohtaja. Sopimus oli valtion ja maanpuolustuksen kaikkein korkeimpien tahojen tiedossa.

Normaalisti Ruotsin tulli tarkasti jokaisen Virosta tulleen auton. Ilman tarkastusta Virosta päässyt auto oli jotain mitä Henriksson ei ollut nähnyt koskaan 38 virkavuotensa aikana.

Lautan saavuttua syyskuun 14. päivänä 1994, Henriksson puhui odotetun auton kuskille. Auto oli Volvo 745 farmariauto, jota ajoi Frank Larsson, väärennetty henkilöllisyys.

Kun Henriksson sanoi ”Larssonille” että tulli tarkastaisi autot, hän ”mulkaisi minua, mutta sanoi että tarkastus olisi feikki”, Henriksson sanoi. ”Me avasimme muutaman laatikon, ja sen mitä näin, siellä oli armeijan elektroniikkaa”.

Tullin lappu näytti auton kuuluvan yritykselle jota ei ollut olemassa, ”Ericsson Access AB,” fiktiivinen AB LM Ericsson Financen tytäryhtiö. Mitään osoitetta ei lukenut missään.

Henriksson sai myöhemmin selville, että auto oli vuokrattu. Ei ollut näyttöä siitä, että Ericsson olisi oikeasti ollut mukana salakuljetuksessa. Vaikka Ruotsin armeija oli antanut luvan salakuljetukselle, lopullinen neuvostoteknologian sijoituspaikka ei ollut tiedossa.

Viikkoa myöhemmin syyskuun 20. päivänä 1994 saapui paljon suurempi lasti salakuljetustavaraa, ja sen sallittiin päästä tullista tarkastamatta. Tällä kertaa se oli pakettiauto, ja jälleen kerran Henriksson pelkästään vilkuili laatikoita.

”Mitä mietit toisella kertaa?” toimittaja Lars Borgnäs kysyi.

”Pidin sitä omituisena proseduurina”, Henriksson sanoi. ”Mutta käskyt ovat käskyjä eikä sitä mieti niin kovasti miksi.”

Joulukuun 2. päivä 2004, kaksi päivää SVT 1:n ohjelman jälkeen, Ruotsin armeija vahvisti Ekot radiolle, että tämä salainen sopimus oltiin tehty ja että se oli edelleen voimassa.

Seuraavana päivänä Ruotsin pääministeri Göran Persson nimitti Johan Hirschfeldtin, Svean korkeimman oikeuden tuomarin, tutkimaan salakuljetussopimusta armeijan ja tullin välillä.

Hirschfeldtin raportti ei antanut tarpeeksi aikaa kunnollisille tutkimuksille. Gregg Bemis, meririkosteknisen paneelin jäsen, joka on meriarkkitehtien ja meri-insinöörien seuran alaryhmä, on amerikkalainen joka on sukeltanut hylyn luokse saksalaisen journalistin ja Estonia-tutkijan Jutta Raben kanssa. Bemis myös omistaa Lusitanian hylyn.

”Toivon todella, että tuomari Hirschfeldt tajuaa, että hänelle on annettu mahdollisuus tehdä merkittävä kontribuutio uhrien perheille”, Bemis sanoi. ”Se on mahdollisuus määrittää ovatko nämä toimet avittaneet Estonian traagista uppoamista. Koska on hyvin tiedossa, että JAICin [virallinen] raportti oli täynnä virheitä, Hirschfeldtin tulisi ottaa tämä mahdollisuutena rikosteknisesti tutkia koko rikospaikka kunnolla.”

Riippumaton meriturvallisuuden ja meriarkkitehtuurin asiantuntija Anders Björkman, useita kirjoja Estonian katastrofista kirjoittanut, muistelee JAICin kovasti huteraa raporttia ”merenkäynnin historian suurimmaksi huijaukseksi” lisäten että ”jokainen olennainen tieto loppuraportissa on väärä tai harhaanjohtava.”

Välittömästi turman jälkeen — ennen kuin myönnettiin että koko hylkyä oli edes löydetty — Ruotsin viranomaiset ja media tarttuivat yhteen uppoamisteoriaan. Syyksi pantiin aluksen keulavisiirin ja autorampin rakentaminen, jonka he sanoivat avautuneen kesken matkan aaltojen voimasta. Tämä oli mahdollistanut sen että merivesi tulvii autokannelle, he sanoivat, mikä aiheutti aluksen kaatumisen ja uppamisen. Muita syitä ei edes tutkittu.

”Tuon väitteen paikkansapitävyydelle ei löydy todisteita”, Björkman sanoo. ”Alus ei koskaan kaatunut. Se upposi kaatumatta.

”Kansalle kerrottiin että vedenalaiset hylkykuvaukset olivat vahvistaneet, että keulavisiiri puuttui”, hän sanoi, ja että se oli aiheuttanut aluksen uppoamisen.

”Ei ole mitenkään mahdollista, että 4 metrin aallot olisivat irroittaneet Estonian keulavisiirin”, Björkman kirjoitti. ”Tämä on koko peittelyoperaation keskeisin vale.

”Visiiri ei mitenkään liittynyt turmaan.”, Ruotsin laivaston insinööri Björkman sanoo, ”vaan se yksinkertaisesti irrotettiin hylystä veden alla myöhemmin — niin että uppoaminen voitaisiin panna visiirin irtoamisen syyksi.”

Viikko Estonian uppoamisen jälkeen Ruotsin viranomaiset sanoivat, että he eivät löytäneet hylkyä, vaikka laajoja pelastusoperaatioita oli tehty paikan päällä. Myöhemmin saatiin tietää, että ainoat alukset hylyn oikealla paikalla tuohon aikaan olivat Ruotsin laivastosta. Sininen poiju tarkoitti hylyn sijaintia, mikä oli tahallaan laitettu väärään paikkaan median ja muiden harhaanjohtamiseksi.

Valitettavasti Hirschfeldtin ”kunnollinen rikostekninen tutkimus” ei ollut Ruotsin hallituksen toivelistalla. Hirschfeldt sai äärimmäisen rajallisen toimeksiannon, sekä ajan että laajuuden suhteen. Hänellä oli vain muutama viikko aikaa tammikuun 21. päivään 2005 mennessä saattaa tutkimukset päätökseen, joka oli rajattu sen tutkimiseen kuljetettiinko sotateknologiaa Estonialla syyskuussa 1994 ja olivatko toimitukset räjähtäviä.

Kysymys siitä olivatko salakuljetustavarat räjähtäviä tuntuu olleen suunniteltu suojelemaan armeijaa kritiikiltä siitä, että nämä lähetykset olisivat asettaneet Estonian ja sen matkustajat vaaraan.

Hirschfeldtin raportti ei valaise sitä mitä kuljetettiin. Hän kirjoittaa, että sellaisia salaisia kuljetuksia yleensä toteutetaan varsin vähillä papereilla ja koska sellaiset kuljetukset, joita häntä oli pyydetty tutkimaan, tapahtuivat yli 10 vuotta sitten, relevantit dokumentit on jo tuhottu — sääntöjen mukaan.

Lisäksi Hirschfeldt raportoi, että materiaalin maahantuonnit ja tiedusteluaktiviteetit ovat lain suojaamia jopa 70 vuoden ajan. On myös olemassa laki, joka kieltää ja rankaisee niitä, joilla asiasta jotain tietoa on, kaikesta sellaisista salaoperaatioista puhumisen. Hirschfeldt väittää, että tämä laki estää häntä paljastamasta sitä mitä hän tietää kuljetuksista.

”Mestariteos”, Björkman sanoi Hirschfeldtin raportista. ”Maanpuolustusmateriaalia? Mitä se oli? Miten paljon? Tilavuus? Paino? Alkuperä? Arvo? Omistaja? Varastettua tavaraa? Miten se tullattiin? Pääsikö se läpi Viron tullista? Mitä autoa käytettiin? Oliko kapteeni ja laivan omistaja tietoinen?

”Me emme tiedä mitään”, Björkman sanoi.

Pentagonin ”ostoslista”

Kirjassa Die Estonia, Raben kirjassa katastrofista, hän vihjaa siihen että viimeisellä matkallaan Estonia kuljetti Neuvostoliiton avaruusteknologiaa.

Vaikka Rabe ei spekuloi sillä miksi sitä kuljetettiin, hän viittaa marraskuun 4. päivän 1991 William J. Broadin New York Timesissa ilmestyneen artikkelin ”ostoslistaan”.

Broad kuvaa teknologiaa, jota Pentagon on kiinnostunut hankkimaan itselleen Neuvostoliiton avaruusohjelmasta. Russell Seitz Harvardin yliopiston Olin Center for Strategic Studiesista kutsui sitä ”historiamme loppuhetkien pihakirppikseksi”.

Pentagon oli ilmoittanut aikeekseen vuonna 1991 käyttää $12 miljoonaa ostaakseen kehittyneen Neuvostoliiton ydinreaktorin voimanlähteeksi avaruuteen. Leonard Caveny, innovatiisiten avaruusteknologioiden apulaisjohtaja Pentagonin Strategic Defense Initiative Organization (SDIO) -ohjelmassa, matkasi Neuvostoliiton avaruuslaboratorioon Moskovan lähelle, jossa asiantuntijajoukko testasi pientä avaruusmoottoria, joka käytti magneettikenttiä liikuttamaan avaruusalusta polttoaineen sijaan.

Tämä ihmeellinen laite, jota avaruusohjelmissa tarvittiin, mahtui kämmenelle ja oli saatavilla alle $1 miljoonan hintaan.

”Se on varsin edullinen”, Caveny kertoi toimittajalle ennen vierailuaan Venäjällä. Hintaan kuului kaikki lentoon tarvittava muu laitteisto.

”Tällainen moottori on ollut paperilla tässä maassa 30 vuoden ajan, mutta ei koskaan avaruudessa”, Richard Verga SDIO:sta sanoi. ”Neuvostoliitto oikeasti lensi näillä laitteilla.”

Neuvostoliitolla oli plutonium-238 ja lämpökestäviä lejeerinkejä, joita lännessä ei tunnettu, mm. eräs palladiumista ja osmiumista tehty kykeni kestämään 3,600 Celsius-asteen lämpötiloja.

Ilmavoimat oli kiinnostuntut RD-170:sta, joka oli parasta rakettipolttoainetta maailmassa.

”Armeijan shoppailumania” pian sai usean liittovaltion viraston huomion heidän vieraillessaan Neuvostoliitossa 90-luvun alussa arvioimassa kehittyneitä teknologioita”, Broad kirjoitti.

Vuonna 1993 eläköitynyt Yhdysvaltain armeijan eversti Aleksander Einseln meni takaisin töihin ottaakseen komentoonsa kotimaansa Viron armeijan, joka oli saanut itsenäisyyden vuonna 1991.

Einseln raportoi NATOlle asemassaan vuoden 1995 alkupäiviin saakka.

Estonian uppoamisen päivänä NATOn 10-päiväiset ”Itämeren laivastoharjoitukset” alkoivat 10 NATO-liittolaisen ja 10 rauhankumppanivaltion kesken, joihin kuului Ruotsi, Suomi ja Baltian maat. 14 20:sta maasta toi mukanaan laivoja ja lentokoneita ”Cooperative Venture”-harjoitukseen, joka oli ”rauhanturva-, humanitaarinen ja pelastusoperaatioharjoitus”, joka väitetysti keskittyi Itämeren suulle Tanskan Skagerrakin alueelle. NATOn roolista tai sen reagoinnin puutteesta Estonian uppoamisessa ei ole kuitenkaan ollut mitään keskustelua.

Vaikka Einseln mahdollisesti tiesikin Estonian teknologialähetyksistä ja ilmeisesti antoi sotilaita käytettäväksi aluksen saattamiseksi satamaan, Rabe sanoi ettei hänen mielestään Einseln ollut siirto-operaation vastuuhenkilö.

Korkea-arvoinen sotilasattasea Saksan Bundesmarinesta sanoi Rabelle, että hän vieraili Einselnin luona hänen Tallinnan toimistollaan turmapäivänä.

”Se oli hyökkäys meitä vastaan”, Einseln sanoi.

Myöhemmin Einseln kielsi olleen Tallinnassa syyskuun 28. päivä ja sanoi toimittajille, mm. saksalaiselle Spiegel TV:lle, että hän oli ollut USA:ssa.

Johannes Johanson, Estlinen johtaja, lautan yksi omistajista sanoi, ”Estonia upotettiin hyökkäyksessä.”

Rabe selitti miten Ruotsin hallituksen palkkaamat sukeltajat käyttivät tunteja murtautuakseen hytteihin ja raivokkaasti etsien mustaa attaseasalkkua, jota venäläinen avaruusteknologian kauppias Aleksandr Voronin oli kantanut mukanaan.

Voronin omisti firman Tallinnassa nimeltään ”Kosmos Association”, kun taas hänen veljensä Valeri omisti samanlaisen firman Moskovassa, joka kauppasi aseita ja avaruusteknologiaa.

Viralliset sukeltajat työskentelivät Rockwaterille, Brown & Root Energy Servicesin (BRES) tytäryhtiölle, ja olivat allekirjoittaneet elinikäiset salassapitosopimukset.

BRES on Halliburtonin tytäryhtiö, jota varapresidentti Dick Cheney johti vuodesta 1995 lähtien.

Rabe sanoi, että Rockwater ei ollut halvin tarjoaja tarjouskilpailussa, mutta oli saanut sopimuksen Johan Fransonilta, Ruotsin merenkulkulaitoksen johtajalta.

Salailu oli kaikkein tärkeintä, Rabe sanoi.

Raben mukaan videokuvaa virallisesta sukelluksesta oltiin kuvattu ensimmäisenä neljänä päivänä joulukuussa 1994, mistä näkyy sukeltajat raivokkaasti etsimässä hyteistä mustaa nahkasalkkua.

Lopulta salkku löytyi hytistä numero 6130. Hyttiä oli käyttänyt kapteeni Avo Piht. Sukeltaja luki laukusta: ”Siinä lukee Aleksandr Voronin. Soittaako mitään kelloja?”

Rabe viittaa venäläisten nationalistien ryhmään Venäjän tiedustelupalvelujen joukosta, jotka ovat Estonian upottamisen taustalla. Raben lähteiden mukaan niinkutsuttuun Felix Groupiin kuului Vladimir Putin ja Igor Ivanov, jotka olivat kovasti Neuvostoliiton asearsenaalin ryöstösaalistukkumyyntiä vastaan.

Helppo pääsy Neuvostoliiton sotasalaisuuksiin lyötiin kiinni heinäkuussa 1998, kun Putinista tuli Venäjän turvallisuusjohtaja. Voroninin yhtiö likvidoitiin ja amerikkalaisfirmat, jotka niiden kanssa olivat tehneet bisnestä, menivät konkkaan.

Raben mukaan Estonian upottaminen voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: ”Se oli täydellinen kaappaus, jonka on voinut toteuttaa ainoastaan salaiset palvelut tai ryhmät, joihin kuuluu salaisten palvelujen entisiä jäseniä, kuten terroristiverkostot, niiden alkuperään tai motivaatioihin katsomatta.”

Hirschfeldtin 7-sivuinen raportti ei tarjoa vastauksia siihen mitä kuljetettiin. Yksityiskohdat ovat salaisia ja todennäköisesti pysyvät Ruotsin valtionsalaisuuksina 70 vuoden ajan, Hirschfeldt kirjoitti.

”Joten odotuksemme toteutuivat”, sanoi Bertil Calamnius, AgnEfinin puheenjohtaja. ”Tämä on vain yksi esimerkki Ruotsin viranomaisten reikien tukkimisesta Estonian tarinassa”.

Kadonneet virolaiset

Uponneen Estonian mysteeri, on kuitenkin vaikuttanut joihinkin enemmän kuin toisiin.

Vaikka selviytyjiä oli ja merelle jääneiden ystäviä ja sukulaisia surtiin, kolmas ryhmä jätettiin täysin tyhjän päälle, jossa he ovat edelleen.

Tähän kolmanteen ryhmään kuuluu kourallinen, tai enemmän, Estonian miehistöä, jotka alunperin raportoitiin pelastetuiksi, mutta he ovat kuitenkin mystisesti kadonneet turman jälkeisinä päivinä. Näiden 12:n Estonian miehistön jäsenen katoaminen viittaa kansainvälisestikin kiinnostavaan korkean tason peittelyyn.

Tuoreet paljastukset Ruotsin lehdistössä kahden egyptiläisen terroristiepäillyn vuonna 2001 tehdyistä ”kyydityksistä” voivat valaista kadonneiden Estonian selviytyjien kohtaloa.

Jokin aika sitten raportoitiin Ruotsin mediassa, että yksityinen Gulfstream 5 -suihkuhävittäjä, joka on rekisteröity USA:an, oli roolissa kahden egyptiläisen ”terroristiepäillyn” ”huikeassa palautuksessa” Ruotsista vuonna 2001.

Ruotsalaisjournalisti Sven Anérin mukaan, katoamiset Ruotsissa eivät ole uutta. On paljon näyttöä siitä, että samanlaisia abduktioita on tapahtunut Ruotsissa Estonian lauttaturman jälkeen.

Pian Estonian uppoamisen jälkeen, tusinan verran Estonian miehistöä katosivat jälkiä jättämättä, jotka kaikki olivat mitä ilmeisimmin selvinneet turmasta.

Dokumentit viittaavat siihen, että Amerikkaan rekisteröityjä yksityiskoneita käytettiin sekä 1994 että 2001 katoamistapauksissa.

Anérilla on dokumentteja Ruotsin ilmailuhallinnon dokumentteja koskien kahta tiettyä lentokonetta, jotka ovat olleet kadonneiden virolaisten sieppauksissa mukana.

Rooman vuoden 1998 säädöksen mukaan, pakotettu katoaminen

”tarkoittaa henkilön pidättämistä tai sieppaamista valtion tai poliittisen organisaation joko tekemänä tai sen tuella, mitä seuraa kieltäytyminen tunnustamasta tuota vapaudenriistoa tai antamasta informaatiota näiden henkilöiden olinpaikasta tai kohtaloista, aikeena poistaa heidät lainsuojan alaisuudesta pidemmäksi aikaa.

Pakotettu katoaminen, joka on kidnappaamisen muoto, on ”rikos ihmiskuntaa vastaan” Rooman säädöksen mukaan, jonka Ruotsi on ratifioinut kesäkuussa 2001.

Jopa 12 Estonian miehistön jäsentä, jotka virallinen selviytyjälista on merkinnyt uponneiksi, katosivat ilmeisesti valtion järjestämässä sieppauksessa ja pakotetussa katoamisessa.

Vaikka alkuperäisessä listassa lukee 146:n henkilön nimet, 12:n miehistön jäsenen nimet, jotka oli listattu selvinneiksi, poistettiin selittämättömästi Ruotsin ja Suomen viranomaisten ylläpitämästä listasta turman jälkeisinä päivinä.

Anér on löytänyt 15 eri selviytyjien listaa, joissa kaikissa on 11 Estonian miehistön jäsenen nimet, jotka myöhemmin poistettiin. Listalle pääsemiseksi selviytyjän piti antaa nimensä, syntymäaikansa, kansalaisuutensa ja siviilisäätynsä.

On näyttöä siitä, että jotkut selvinneet miehistön jäsenet siepattiin ja vietiin Tukholman Arlandan lentokentälle, josta heidät lennettiin pois Ruotsista kahdella yksityiskoneella.

Sieppaukset kadottivat keskeisiä silminnäkijöitä, jotka olisivat voineet todistaa laivan kunnosta, lastista ja uppoamisen syystä. Nimekkäimpinä listalla on laivan kapteeni Avo Piht, joka oli tuona päivänä kyydissä mutta ei töissä, sekä pääinsinööri Lembit Leiger.

On ajateltu, että muut miehistön jäsenet olivat samassa pelastusveneessä tai heidät pelastettiin Pihtin ja Leigerin kanssa samaan helikopteriin: Y-64.

Kidnapattu kapteeni

Uppoamista seuranneina päivinä raportoitiin laajalti, että kapteeni Avo Piht oli selvinnyt. Ruotsin televisio-ohjelma Aktuellt esimerkiksi, syyskuun 28. päivän iltana 1994, raportoi että Ronald Bergman, Nordström & Thulinin johtaja, saman firman joka omisti aluksen, oli informoinut mediaa, että aluksen kapteeni oli selvinnyt ja että häntä hoidettiin sairaalassa Suomessa.

Bengt-Erik Stenmark, Ruotsin merenkulkulaitoksen turvallisuusjohtaja, kertoi Reutersille, että kansainvälinen komitea oli jopa haastatellut kapteeni Pihtia. Ei kumpikaan, ei Stenmark eikä Reuters, koskaan korjannut tätä lausuntoa.

Saksan televisioverkko ZDF näytti videoklipin syyskuun 28. päivänä Avi Pihtista ja muista selvinneistä saapumassa Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Tämän videon myöhemmin takavarikoi Saksan tiedustelupalvelun agentit, Rabe sanoo.

Leigerin vaimo Kairi sai puhelinsoiton sukulaisiltaan Ruotsista, jotka sanoivat hänelle että Ruotsin poliisin yli-intendentti Hans Strindlund oli informoinut heitä, että hänen aviomiehensä oli selvinnyt. Lembit Leigeriä ilmeisesti hoidettiin Tukholmassa Huddingen sairaalassa, ja hän pääsi pois syyskuun 29. päivä, 24 tunnin jälkeen.

Rouva Leiger puhui seuraavana päivänä itselleen Strindlundille. Strindlund informoi häntä lennon tiedoista, jolla Leigerin oli määrä palata Tallinnaan — mutta hän ei koskaan saapunut perille.

Pihtin ja Leigerin lisäksi on ainakin seitsemän muuta ”kadonnutta” miehistön jäsentä, joiden nimet ovat pysyneet selviytyjien listalla: laivan lääkäri tri. Viktor Bogdanov, Kalev Vahtras, Kaimar Kikas, Agur Targama, Tiina Müür ja kaksossiskot Hannely ja Hanka-Hannika Veide.

Omituinen katoaminen

Tallinnassa keskipäivällä syyskuun 28. 1994 Eestin liikenneministeriö luki selviytyneiden nimet radiossa. Kalev Vahtras, laivan majoitusmestari, oli yksi heistä.

Silver Linde, selviytynyt merimies, kertoi Rabelle että hän oli ollut samassa huoneessa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa Vahtrasin kanssa. Vahtras ja Linde olivat ystäviä ja kykenivät puhumaan keskenään sairaalassa. Vahtrasilla ei ollut päällepäin näkyviä vammoja, vaikka hänen kehonsa lämpötila oli matala ja hän oli kietoutunut viltteihin, Linde sanoi.

Linde meni vierailemaan toisten selvinneiden luona ja jätti Kalevin yksin huoneeseen. Kun Linde palasi toisen miehistön jäsenen kanssa, he huomasivat Vahtrasin lähteneen. Hänen koko sänkynsä oli poissa. Linde kysyi sairaanhoitajalta Vahtrasista ja hänelle sanottiin, että hänet oltiin siirretty toiseen sairaalaan. Turun sairaaloiden lista selvinneistä näyttää Vahtrasin nimen ja kehon lämpötilan.

Vahtrasin vaimo meni Turkuun ja hänelle sanottiin, että hänen aviomiehensä on lähetetty sairaalaan Ruotsiin. Lopulta tunnistamaton ja runneltu ruumis sanottiin olevan Vahtras, joka palautettiin Vahtrasin perheelle kuolintodistuksen kanssa, missä luki: ”Hukkunut Itämerellä”.

Linde on tällä hetkellä (vuonna 2007 suom. huom.) suorittamassa 9-vuotista vankilatuomiota Suomessa. Hänet on ilmeisesti lavastettu huumeiden salakuljettajaksi.

Sensuroitu pelastusoperaatio

Aftonbladet, ruotsalainen sanomalehti, raportoi uppoamispäivänä, että pelastustyöntekijä Kenneth Svensson, pelastusaluksella yhdessä ruotsalaisen Y-64 helikopterin kanssa, pelasti 9 ihmistä arviolta puoli neljän aikaan aamulla syyskuun 28. piävä. Puoli tuntia myöhemmin, Aftonbladenin mukaan, helikopteri vei pelastetut Huddingen sairaalaan Tukholmaan. He saapuivat perille arviolta puoli viiden aikaan aamulla, yhdeksän henkilöä, joista yksi oli kuollut. Ei ole kuitenkaan mitään tietoa siitä keitä nämä 9 ihmistä olivat.

Kenneth Svenssonin monet pelastetut, kuitenkin, sensuroitiin loppuraportista (JAIC), joka julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.

JAIC-raportin mukaan Y-64 pelasti ainoastaan yhden henkilön kello 5:10 aikaan aamulla. Svensson sai mitalin urhoollisesta palveluksesta Owe Wictorinilta ja häntä pyydettiin olemaan puhumatta asiasta. Kuten ylempänä mainittu, Wiktorin oli alunperin antanut luvan salakuljettaa venäläistä aseteknologiaa Estonialla.

Jan Lindqvist, Ruotsin ilmailulaitoksen tietopäällikkä, tarjosi Anérille dokumentteja kahdesta yksityiskoneesta, jotka nousivat Tukholman Arlandan lentokentältä, joiden kyydissä oli 9 rekisteröimätöntä matkustajaa 28. ja 29. päivä syyskuuta.

Ensimmäinen kone, Boeing 727-200, silloin kirjattu VR-CLM, kuului yritykselle Larmag Aviation Cayman Ltd., bermudalaiselle yritykselle, jonka omistaa Lars-Erik Magnusson, ruotsalainen kasinon omistaja ja kiinteistömoguli, joka on investoinut paljon öljy- ja kaasuteollisuteen Turkmenistanissa vuonna 1994 rahoilla, jotka oli otettu toisesta Fermenta-nimisestä yrityksestä.

161-paikkainen Larmag 727 saapui Amsterdamista 27. päivän iltana kello 18:41 ilman matkustajia tai rahtia ja lähti kello 19:54 syyskuun 28. päivä kyydissään 4 rekisteröimätöntä matkustajaa kohti Amsterdamia.

Toinen kone, Gulfstream 4, kirjattu N971L, kuuluu yritykselle International Lease Finance Corp. (ILFC) Los Angelesissa, Kaliforniassa. ILFC:n, leasing-lentoyhtiö, on perustanut Leslie Gonda, syntyjään Lazlo Goldschmied Unkarissa. Nykyään Maurice R. Greenbergin American International Group (AIG) omistaa ILFC:n ja Greenberg istuu johtokunnassa Gondan kanssa.

ILFC Gulfstream saapui kello 21:56 28. päivä ilman matkustajia tai rahtia Amsterdamista ja lähti kello 17:13 29. päivänä 5 rekisteröimättömän matkustajan kanssa Bangoriin, Mainessa, USA:ssa.

ILFC kieltäytyy paljastamasta kuka konetta ohjasi syyskuussa 1994. April Rotondi ILFC:n pääkonttorista kirjoitti, että ”ei kukaan” yhtiöstä voi tarjota mitään informaatiota, ja löi luurin korvaan.

Anér sanoi, että Arlandalla käsitys oli, että lasku ILFC Gulfstreamista piti lähettää Yhdysvaltain suurlähetystöön Tukholmassa. Kirjassaan Mayday Estonian katastrofista, Anér kirjoitti, ”Olen vakuuttunut siitä, että nämä molemmat kummituslennot ovat yhteydessä Estonian katastroiin”.

Kun Anérin tiedoista kyseltiin, Lindqvist sanoi, ”Luotan Sven Anérille antamiini tietoihin.” Koskien Ruotsin television reportaasia siitä, että Gulfstream 5, tekaistuille amerikkalaisfirmoille rekisteröity lentokone, oli mukana kahden egyptiläisen ”pakotetussa katoamisessa” vuonna 2001, Lindqvist sanoi: ”Sisäisten lähteideni kautta tiedän, että kaikki ohjelmassa on oikein.”

Ruotsin vastarinta

Tähänkään päivään mennessä ei ole löydetty vastuullista suurelle ihmishenkien menetykselle Estonian katastrofissa.

”Ruotsin valtio tietää totuuden turman taustalla ja toimii epätoivoisesti estääkseen faktojen paljastumisen”, Rabe sanoi.

Uno Laur, JAIC-tutkimuksen Ruotsin johtaja, avoimesti sanoi että virallinen tutkimus ei aio löytää syyllistä hylkyyn. ”Ketään ei tulla syyttämään”, Laur sanoi.

Yli 1,200 Estonian matkustajien sukulaista ja selviytynyttä 14 maasta haluaa löytää syyn ja vastuuhenkilöt 852 ihmisen kuolemaan. He ovat kantajina ranskalaisen oikeusistuimen oikeusjutussa. Tämä ”Pariisin prosessi” on jäänyt jumiin juridiseen ryteikköön sen alkamisesta lähtien syyskuussa 1996 johtuen suuresta vastarinnasta ja esteistä. Tapauksen ydintä ei olla vielä edes kuultu.

Kun juttu käynnistettiin Ranskassa, Ruotsin hallitus ilmoitti sen aikeista käyttää diplomaattista vaikutusvaltaansa estämään kaikki mahdolliset tutkimukset uppoamisesta Ranskan oikeusistuimen juttua varten.

Ruotsin merenkulkulaitos oli yksi jutun osapuolista, kunnes Ruotsin valtio sai koskemattomuuden Pariisin prosessissa.

Vaikka hylky lepää kansainvälisillä vesillä, Ruotsi on kieltänyt sukeltamasta hylyn luo ja aktiivisesti lobannut muita maita liittymään kieltoon. Ruotsi on myös antanut pidätysmääräyksen Bemisistä ja Rabesta todisteiden keruun takia heidän sukelluksensa aikaan vuonna 2001. Heitä syytetään ”hautarauhan” rikkomisesta.

Helmikuun 8. päivänä 2002 Ruotsin korkein oikeus julisti, että Estonian uppoamisesta ei tulla koskaan käymään oikeusjuttua Ruotsin oikeusasteissa.

”Mielestäni on suuri pettymys, että se päättyy näin”, sanoi Mats Wikner, Svenska Dagbladetille kirjoittava juristi. ”Tuntuu siltä kuin kukaan ei haluaisi selvittää totuutta jutun taustalla ja nyt he yrittävät sinetöidä sen lopullisesti.”

 

 Artikkelin julkaissut Facts are Facts