Vuonna 1983, kun Gary McKinnon oli 17, hän meni katsomaan elokuvaa WarGames paikalliseen elokuvateatteriin Crouch Endissä, Pohjois-Lontoossa. Elokuvassa nörtti hakkeroi salaiseen Pentagonin verkkoon ja, vahingossa, lähes saa aikaan kolmannen maailmansodan. Istuessaan elokuvissa tuolloin teini-ikäinen Gary mietti voisiko hänkin olla hakkeri.

”Älä,” sanon hänelle nyt, ”WarGamesin olisi pitänyt saada sinut niin kauaksi hakkeroinnista kuin mahdollista.”

”No,” hän vastaa, ”En oikeasti meinannut että se olisi toteutunut.” WarGamesin lopussa Pentagon kertoo nörtille miten vaikuttuneita he ovat hänen kyvyistään. Hän mahdollisesti saa loistavan uran NASAlla tai puolustusministeriössä. Tämä on McKinnonille epätodennäköinen skenaario. Häntä tällä hetkellä (toim. huom. ei enää, artikkeli kirjoitettu vuonna 2005) uhkaa 20 syytettä USA:ssa, joihin kuuluu tietojen varastaminen, salaisuuksien hankkiminen jotka ovat ”hyödyllisiä viholliselle”, tahallinen vahingon tuottaminen suojatulle tietokoneelle, ja merenkulkualuksen navigaatiolaitteiston häirinnästä New Jerseyssä. Viime kuussa hän otti osaa luovutusoikeudenkäyntiin Bow Streetin oikeussalissa — hän oli, amerikkalaisen syyttäjän mukaan, suorttanut ”suurimman armeijan tietokonemurron koskaan”. Hän ”tuotti vahinkoa ja rikkoi tietosuojaa… USA:n armeija Washingtonissa muuttui toimintakyvyttömäksi ja korjauskustannukset olivat 700 tuhatta dollaria… Nämä (hakkeroinnit) tapahtuivat välittömästi 9/11 jälkeen…” Ja niin edelleen.

Tämä on Garyn ensimmäinen haastattelu. Hän soitti minulle maanantaina, juuri kun olin huutamassa lapselleni että lakkaa hakkaamasta ihmisten ovia ja pois juoksemasta. ”Poikasi kuulostaa hakkerilta” hän sanoi minulle. Sitten hän pyysi minua käymään talossaan Bounds Greenilla, Pohjois-Lontoossa. Hän on komea, hauska, hiukan camp, nörtti, polttaa ketjussa Benson & Hedgesiä ja pelokas. ”Kävelen kadulla ja en kykene kontrolloimaan jalkojani”, hän sanoo. ”Ja istun koko yön ja mietin vankilaa ja sitä että siellä raiskataan. Amerikkalaista vankilaa. Ja muista, että niiden mukaan tein Washingtonin toimintakyvyttömäksi ’välittömästi 9/11 iskujen jälkeen’. Minulla on kaikkia näitä mielikuvia…” Gary alkaa puhua junttivangin äänellä, ”’Mitäs hyökkäät maahamme, poika? Nosta tuo saippua.’ Joo, se on ihan vitun kuumottavaa. Erityisesti koska ystäväni oli lomalla Amerikassa kerran ja hänen päälleen hyökättiin väkivaltaisesti ja tilanne meni siihen että hän tappoi päälleensä hyökänneen — hän joutui 10 vuodeksi amerikkalaiseen vankilaan. Hän on varsin kovanahkainen kaveri, ja hän sanoi että hän joutui tappelemaan kynsin ja hampain joka päivä, ei antaa yhtään periksi. Ja mietin että ’mä oon vain nörtti’.”

USA:n oikeuslaitoksen vaatima tuomio — jos Gary luovutetaan — voi olla jopa 70 vuotta. Se mitä Gary etsi, kun hän pyöri NASAn ja Pentagonin verkoissa, oli todistusaineistoa UFO-salailuista.

Gary McKinnon syntyi Glasgowissa vuonna 1966. Hänen isänsä pyöritti jengiä, mutta hänen vanhempansa erosivat kun hän oli 6-vuotias, ja hän muutti Lontooseen äitinsä ja isäpuolensa kanssa, joka oli jonkin verran UFO-friikki. ”Hän on kotoisin Falkirkista”, Gary sanoo, ”juuri Falkirkin lähellä on paikka nimeltään Bonnybridge, joka on maailman UFO-pääkaupunki. Kun hän eli siellä, hän näki unen jossa hän käveli Bonnybridgea ja näki suuria aluksia. Hän kertoi minulle ja se herätti mielenkiintoni. Hän tykkäsi paljon scifistä. Joten, koska hän oli toinen isäni, aloin lukea myös scifiä, ja tehdä kaikkea mitä hän teki.”

Gary luki Isaac Asimovia ja Robert Heinlein — ”scifin kulta-aikaa” — ja hän liittyi Buforaan, Britannian UFO-seuraan, kun hän oli 15-vuotias. Bufora kuvaa itseään ”yli 300 ihmisen kansalliseksi verkostoksi, jotka ovat omistautuneet, ei-kulttimaisella tavalla, ymmärtämään UFO-mysteerin laajuutta”.

”Joten aloit uskoa UFOihin”, sanoin.

”Toivoakseni”, Gary sanoo, ”että olisi jotain joka olisi kehittyneempää kuin me, joka pitäisi meitä ystävällisesti silmällä. Toivottavasti ystävällisellä silmällä.” Sitten hän näki WarGamesin, ja mietti ”Voisinko oikeasti tehdä sen? Voisinko oikeasti saada luvattoman pääsyn uskomattoman kiinnostaviin paikkoihin? Tokikaan se ei voi olla niin helppoa.” Ja niin, vuonna 1995 hän yritti tätä.

Hän istui tyttöystävänsä Tamsinin tädin kotona Crouch Endissa, ja hän alkoi hakkeroida. Hän latasi ohjelman, joka etsii avoimina olevia Windows-tietokoneita, skannasi osoitteita ja osoitti pääkäyttäjien käyttäjätietoja joilla ei ollut salasanoja. Periaatteessa se mitä Gary etsi — ja löysikin yhä uudestaan ja uudestaan — oli verkon ylläpitäjiä joilla oli suuret käyttöoikeudet USA:n valtion ja armeijan instituutioihin, jotka eivät olleet vaivautuneet asettamaan itselleen salasanoja. Ja näin hän pääsi sisään.

Hänen Bufora-ystävänsä ”elivät pilvilinnoissa”, hän sanoo. ”Kaikki nuo salaliittoteoreetikot tuntuivat kiinnostuneen enemmän juttujen uskomisesta kuin niiden osoittamisesta todeksi.” Hän halusi todisteita. Hän teki muutaman testiajon, ja menestyksekkäästi hakkeroitui Oxfordin yliopiston verkkoon, esimerkiksi, ja piti tätä hommaa ”uskomattoman mielenkiintoisena. Ja sitten se muuttui vieläkin jännittävämmäksi kun aloin päästä sellaisiin paikkoihin jossa minun ei todella kuuluisi olla.”

”Kuten missä?” kysyn.

”USA:n avaruusvoimissa,” hän sanoo.

Ja niin, seuraavan seitsemän vuoden ajan, ajoittain, Gary istui tyttöystävänsä tädin luona, jointti tuhkakupissa ja tölkki kaljaa hiirimaton vieressä, ja hän urkki. Ajoittain jotkut NASAn tiedemiehet omien koneidensa ääressä näkivät hänen kursorinsa liikkuvan ilman syytä. Noina kertoina Garyn yhteys meni nopeasti poikki. Tämä kuumotti aina pilveä polttanutta Garya.

”Kun pääsee verkkoon, voi ajaa netstat-komennon, eli network status. Sillä näkee kaikki yhteydet kyseiseen koneeseen. Ja siellä oli hakkereita Tanskasta, Italiasta, Saksasta, Turkista, Thaimaasta….”

”Kaikki samaan aikaan?”, kysyn. ”Siellä näki hakkereita ympäri maailmaa, nuuskimassa, ilman että avaruustyypit tai armeijan kaverit tajusivat mitään?”

”Joka ilta”, hän sanoo, ”koko sen viidestä seitsemään vuotta kun tein sitä.”

”Ovatko he edelleen siellä? Tekevätkö he edelleen sitä? Vai onko heidät pidätetty myös?”

Gary sanoo ettei tiedä.

”Mikä oli kaikkein jännittävintä mitä näit?”, kysyn.

”Löysin listan upseerien nimistä”, hän väittää, ”otsikolla ’Ei-maanpäälliset upseerit'”.

”Ei-maanpäälliset upseerit”, kysyn.

”Joo, löysin sen”, sanoo Gary, ”ja sellaista ei ole missään. Se ei tarkoita pieniä vihreitä miehiä. Mielestäni se tarkoittaa jotain joka ei ole Maapallolla. Löysin listan ’laivueiden välisistä siirroista’ ja listan alusten nimistä. Ja etsin niitä. Ja ne eivät olleet USA:n laivaston aluksia. Ja se sai minut uskomaan, että kyseessä on jonkinlainen avaruusalus, avaruudessa.”

”Ja että amerikkalaisilla on salainen avaruusalus?”, kysyn.

”Se on se mitä todisteet saivat minut uskomaan.”

”Jonkinlainen Mir, josta kukaan ei ole tietoinen?”

”Niin kai,” sanoo Gary.

”Mitkä olivat aluksien nimet?”

”En muista”, Gary sanoo. ”Poltin aika paljon pilveä tuolloin. Ei tee hyvää semmoinen.”

Tämä oli marraskuussa 2000. Tuohon mennessä Gary oli koukussa. Hän lopetti työnsä pikkufirman ylläpitäjänä, ”joka otti päähän tyttöystävääni Tamsinia. Se oli viimeinen pisara. Hän jätti minut ja alkoi hengata jonkun toisen kanssa koska olin niin itsekäs paska. Tamsin-parka. Ja hän oli se joka maksoi puhelinlaskun koska minulla ei ollut töitä. Me elimme silti yhdessä. Herra Jumala, oletko koskaan yrittänyt elää jonkun kanssa sen jälkeen kun olet eronnut? Se on kauheata.”

Kun Tamsin yritti jatkaa uuden suhteensa kanssa, Gary oli hänen tätinsä olohuoneessa hakkeroimassa. Hän nuuski kaikkia Fort-tukikohtia — Fort Meade, Fort Benning, jne — ja luki sisäisiä sotaoikeuden raportteja sotilailta, jotka olivat vangittu raiskauksista ja murhista ja huumeiden käytöstä. Johnsonin avaruuskeskuksessa hän vakoili valokuvia sikarinmuotoisista esineistä, jotka ovat saattaneet olla UFOja, mutta hän sanoo niiden olevan kuitenkin todennäköisesti satelliitteja. ”Sitä vain himoaa lisää ja lisää vaikeampia turvatoimia joita ohittaa”, hän sanoo. ”Se oli kuin peliä. Rakastan tietokonepeljä. Edelleen. Ja se oli kuin todellista peliä. Se oli addiktiivista. Tosi addiktiivista.”

Hän ei ollut koskaan poliittisesti motivoitunut. Suurin poliittinen tekonsa hänellä oli Noam Chomskyn luennolle meno. John Pilgerin kirja on hänen yöpöydällään. Kyllä, hän hakkeroi juuri syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa, mutta vain koska hän halusi ottaa selvän siitä oliko kyseessä salaliitto. ”Miksi rakennus romahti kuin räjäytettynä?”, hän kysyy. ”Vihaan salaliittoja, mutta ajattelin ottaa selvää itse.”

”Ja löysitkö salaliiton?”, kysyn.

”En”, hän sanoo.

Hän sinnikkäästi kiistää oikeusministeriön syytteet siitä, että hän olisi saanut aikaan ”Washingtonin armeija-alueen” muuttumisen ”toimintakyvyttömäksi”. No, kerran, hän myöntää, mutta vain kerran, hän vahingossa painoi väärää nappia ja on saattanut poistaa jotain hallituksen tiedostoja.

”Mitä sitten teit?”

”Ajattelin että hitto”, hän sanoo. ”Ja sitten lopetin hetkeksi. Ja sitten eräs vanha ystäväni kertoi minulle Darpasta. Ja niin aloitin uudestaan.”

Darpa tulee sanoista Defence Advanced Research Projects Agency, joka on kiinnostava kokoelma terävimpiä armeijan tiedemiehiä, joita rahoittaa Pentagon. Darpa on laajalti saanut tunnustusta siitä, että se on keksinyt, muunmuassa, internetin, globaalin paikannusjärjestelmän, tietokoneen hiiren, ja jossain määrin luupäisesti FutureMAP:n, verkossa toimivan futuurimarkkinan jolla ennustetaan murhia ja pommituksia, joilla kannustetaan sijoittajia spekuloimaan sellaisilla rikoksilla. USA:n senaatti joskus kuvasi FutureMAP:ia ”uskomattoman typeräksi ideaksi”. Darpa on pitkään ollut salaliittoilijoiden suosiossa, koska se on salamyhkäinen, omituinen (he ovat panneet paljon aikaa ja vaivaa luodakseen telepaattisia vakoojia) ja se sijaitsee tieteen ja sodankäynnin harmaalla alueella.

Gary kuuli ystävältään, että Darpa saattaa olla keksinyt robottisotilaan, joten hän hakkeoi sisään ja väittää löytäneensä todisteita ”autonomisesta koneesta joka menisi ja tekisi paskahommat. Nämä kykenevät menemään kerroksia ylöspäin ja etsimään pommeja. Ei tarvitse lähettää eläviä ihmisiä. Ja löysin myös todisteita näistä kauheista erikoisjoukoista, koulutusvideoita joissa jätkät juoksee ympäriinsä ja taistelee kortteleissa. Se oli naurettavaa. Sitten keltaiset sanat välähtää videolla: BRUTAALIA! MUISTA BRUTAALIA! SHOKKI! Ja sitä miettii ’Herra Jumala!’ Se oli kuin Batmanista.” Kerron Garylle että olen nähnyt sellaisia videoita — uskomattoman tiukkoja erikoisjoukkojen koulutusvideoita — kun tein taustatutkimusta USA:n psykologisista operaatioista.

”Se oli kuin tutkiva journalismi olisi kuollut”, hän vastaa. ”Se oli kaikki mitä tein. Ainoa ero on sinulla ja minulla, että sinä sait kutsun.”

Gary jäi kiinni marraskuussa 2002. Hän sanoo sen olleen väistämätöntä, näin jälkikäteen, koska ”hän muuttui laiskaksi”. Hän pysähtyy hetkeksi. ”En koskaan miettinyt että tämä tapahtuisi minulle, mutta muutuin hieman megalomaaniseksi. Hieman tyhmäksi. Päädyin juttelemaan hakkeroimilleni ihmisille.”

”Sanoit että ’olen hakkeri’?”

”Ei”, hän sanoo. ”Lähetin heille viestin käyttäen WordPadia, pienellä poliittisella palopuheella. Tiedäthän, jätin viestejä heidän työpöydilleen joissa luki ’Varjohallitus blaa blaa blaa’. ” He löysivät Garyn lopulta koska hän käytti omaa sähköpostiosoitettaan lataamaan etähallintaohjelman nimeltä RemotelyAnywhere. ”Jumala tietää miksi käytin omaa oikeaa sähköpostiani”, hän sanoo. ”Kaipa se tarkoitti että en ole salainen, tarkkaavainen, tarkista-jokainen-askeleesi -tyyppinen hakkeri.”

Hänen pidätystään edeltävänä iltana Gary oli pelannut pelejä. ”Ehkä vähän jotain pientä hakkerointia myös”, hän sanoo. ”Olin nukkunut tunnin, heräsin täysin pölähtäneenä, ja yhtäkkiä sänkyni alta kuului ’Haloo nimeni on Jeff Donson Kansallisesta tietorikosyksiköstä. Gary McKinnon, olet pidätetty.’ He panivat Tamsinin ja minut kyttäautoon. He ottivat tietokoneeni, Tamsinin tietokoneen, kolme muuta konetta joita korjailin kavereille. He menivät yläkertaan ja ottivat tyttöystäväni tädin tyttären koneen.”

Garya pidettiin poliisiasemalla yli yön. Sitten amerikkalaiset tarjosivat hänelle diiliä, brittiläisen lakimiehen kautta. ”He sanoivat, ’Jos saat maksettua koko luovutusprosessin kulut, olet kiltti, tulet tänne, me annamme sinulle kolme tai neljä vuotta, koko tuomion sijaan.’ Sanoin ’OK, antakaa minulle tuo paperilla.’ He sanoivat ’Ei, sellaista emme voi tehdä.’ Joten he tarjosivat minulle salaista oikeudenkäyntiä, ei minkäänlaista valitusoikeutta lopputuloksesta, ei mitään kommenttia sanomalehdille, eikä mitään kirjallisena. Asianajajani, joka teki hommansa, ohjeisti minua hyväksymään tuon, ja kun sanoin ei, hän sanoi ’UU ne tulee päälle kovaa.'”

Garylle tarjottiin vastalahjaksi jonkin verran jänismäinen vastadiili, Virginian julkisen syyttäjän kautta. ”Tein heille salaisen uhkauksen. Sanoin, ’Tiedätte paikat jossa olen käynyt, joten tiedätte sen mitä olen nähnyt’ tyyppinen juttu.” Hän pysähtyy ja punastuu hieman. ”Se ei toiminut.”

”Joten sanoi heille ’Jos tuutte päälle kovaa, kerron ihmisille mitä löysin.?”

”Joo”, hän sanoo. ”Ja havaitsin että puhelintani kuunnellaan, joten joka kerta kun puhuin puhelimessa ystävälleni tästä, varmistin että sanoin ’Se mitä haluan on rauhallinen elämä, mutta jos he haluavat vetää minut tämän läpi, vedän heidät mukaan paskaan.'”

”Ja mihin paskaan olisit heidät vetänyt?”, kysyn.

”No tiedätsä”, Gary sanoo, ”Se Ei-maanpäälliset upseerit. Avaruusalukset. Koko maailma ajattelee että maailma on mukana avaruusaseman rakentamisessa, vaikka oikeasti meillä on avaruudessa armeija joihin viitataan ei-maanpäällisinä upseereina.”

Sitten tuli hiljaista.

”Minulla oli tosi vähän todisteita”, hän myöntää. ”Ei ole kauhean hyvä neuvotteluasema oikeastaan, eihän?”

Ottaen huomioon, että oikeusministeriö on ilmoittanut että Garyn lataamat tiedot eivät olleet ”salaisia”, ja että hän oli pilvessä suurimman osan aikaa tuolloin, ehkä me voimme olettaa että NASA ei ole kovinkaan huolissaan hänen ”löydöksistään”.

Kysyn Garylta siitä mitä hän meinaa tehdä seuraavaksi. Hän sanoo että perjantaina hän menee Trocaderoon Piccadilly Circuksessa Lontoon 2600-tapaamiseen. Hän selittää, että heidät tunnetaan hakkeriryhmänä, mutta oikeasti he ovat ”asiantuntijoita jotka juovat paljon kaljaa ja kertovat kaikkia dokumentoimattomia asioita joita kännyköillä voidaan tehdä. He virittävät pleikkareita ja X-boxeja tanssimattoihin. He leikkivät teknologialla ja vääntelevät laitteita niitä rikkomatta.”

Kysyn Garylta pitävätkö he häntä jonkinlaisena myyttisenä sankarina, nyt kun USA:n hallitus on kuvannut häntä suurimmaksi armeijan hakkeriksi koskaan. Hän sanoo ei, he pitävät häntä täytenä idioottina. Ja jollain tavoin hän sellainen onkin. No, hän on mukava ja älykäs nörtti joka teki paljon idioottimaisia juttuja. Mutta hän ei ole, hänen ystävien ja sukulaistensa mukaan, joku joka ansaitsee tulla luovutetuksi ja 70 vuotta amerikkalaisessa vankilassa. Garylle on perustettu tukisivusto (spy.org.uk/freegary, http://freegary.org.uk/).

Gary ei ole koskaan puhunut julkisesti aiemmin, mutta nyt, kun luovutusta puidaan, hän sanoo ettei mikään ole jäänyt hänelle avoimeksi. Hetken aikaa hänen mielessään kävi että hän voisi päätyä samaan tilaan kuin WarGamesin nörtti, jolla on loistava ura edessään. ”He tarvitsevat minunlaisiani ihmisiä”, hän sanoo. Mutta se ei tule tapahtumaan.

Hän on myös valinnut puhua nyt koska hänen todennäköisyytensä saada töitä ovat melkein nolla. ”Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen minulla oli työtarjous”, hän sanoo. ”Pelintestausta. Joka olisi ollut unelmahommaa. Olen edelleen sellainen iso lapsi. Rakastaisin tehdä tuota työkseni. Mutta nyt, takuutena vapaudelle en saa koskea internetiin. Joten se on nyt poissuljettu. Joten joo. Ajattelin että vitut.”

Hän ja Tamsin ovat eronneet. Hän ei enää elä Crouch Endissä vaan lähellä Bounds Greenia, ja hän on lopettanut pilven polton. Häntä ei päästetä internetin lähellekään, eikä hänelle anneta passia. Hän käyttää aikaansa lukien ja pubissa istuen, odottaen kohtaloaan.

Paljonkaan ei ole tapahtunut vuosien aikana hänen pidätyksensä jälkeen 2002 — häntä vastaan ei asetettu syytteitä Britanniassa. Sitten kesäkuun 8. 2005 hän yhtäkkiä joutui Bow Streetin maistraattiin luovutusoikeudenkäyntiin. Sitten iski paniikki, kauhukuvat elämästä Amerikan vankilassa. Hän oli nuuskinut tietoja, hän sanoo, mutta ei ollut rikkonut mitään, poislukien tuo yksi virhe. Hän ajattelui, että hän saa maksimissaan vuoden vankeutta. Nyt ne puhuvat 70 vuodesta.

”Tiätsä”, hän sanoo haastattelun lopuksi, ”jokainen pitää tätä hauskana tai jännittävänä. Mutta se ei ole jännittävää minulle. Se on pelottavaa.”

Artikkelin julkaissut The Guardian

Gary McKinnon tarjoaa nykyään hakukoneoptimoinnin palveluja SmallSEO-yrityksen kautta.

VIDEO – BBC haastattelee Garya: