kirjoittanut Adam Goldsack
En tiedä, mitä UAP:t ovat, mutta meidän on otettava siitä selvää. Meidän on saatava tietää, mikä pörrää laivaston lentäjien ja ydinaseiskuryhmien ympärillä, erityisesti jos nämä kohteet ovat lentävien kiekkojen, kuutioiden ja Tic-Tacien muotoisia. Näin ollen meidän on suhtauduttava tutkimukseen skeptisesti. Olipa kyse sitten Pentagonin UAP-videon tai laivaston lentäjän lausunnon kriittisestä arvioinnista, on tärkeää arvioida tietoja objektiivisesti kokonaisvaltaisen metodologisen lähestymistavan pohjalta. Skeptinen suhtautuminen edellyttää kuitenkin myös tietoisuutta omasta havaitusta hypoteesista, erityisesti kun otetaan huomioon, että meidän ei pitäisi yrittää todistaa tai kumota jotakin.
Kuten entinen kliinisen psykologian professorini kerran meille sanoi:
‘sinun pitäisi suhtautua omaan työhösi yhtä skeptisesti, ellei jopa skeptisemmin, kuin muiden työhön’.
Ja hän oli aivan oikeassa. Ammattimaisen tutkimuksen tavoitteena ei ole aloittaa johtopäätöksestä ja edetä taaksepäin, jotta päästään ennalta määrättyyn haluttuun tulokseen. Tavoitteena on olla välittämättä lopputuloksesta ja antaa kokonaisvaltaisen tiedon viedä sinut sinne, minne se vie. Hypoteesi on vasta toisena.
Niin tiede toimii.
Jos ufologiasta halutaan muutakin kuin marginaalista, sen on päästävä eroon epätieteellisistä prosesseista, tosiasioihin perustuviksi johtopäätöksiksi naamioidusta spekuloinnista, refleksinomaisesta ennakkoon tapahtuvasta debunkkaamisesta, joka hylkää tapaukset välittömästi, ja rötösherrojen UFO-uskovaisten huijaamisesta, jotka myyvät avaruusolentoja liikevoiton tavoittelemiseksi. Meidän on poistettava ideologiat, jotka asettavat uskovaiset ja debunkkaajat vastakkain.
Skeptisyys on tieteellisen prosessin representaatio, ei keino luoda subjektiivisia narratiiveja. Valitettavasti ufologian ala (UFO-tutkimus) on ollut lähestymistavaltaan hyvin dogmaattinen, tiedeyhteisö on kritisoinut sitä ja leimannut sen marginaaliseksi. Tämä johtuu ensisijaisesti tavasta, jolla UFO-tutkijat lähestyvät tietoja siitä näkökulmasta, että he uskovat UFOjen olevan absoluuttisen määritelmän mukaan Maan ulkopuolelta. Tämä on kriittinen asia, joka usein jää julkisuudessa huomiotta ja joka on täysin ilmeinen, kun aihe tulee esiin valtavirran tiedotusvälineiden artikkeleissa. Pakkomielle on aina ’avaruusolennot’.
Maan ulkopuolisten olentojen hypoteesiin uskovat ovat ongelma tieteelliselle prosessille. He ovat jo tehneet johtopäätöksen ja työskentelevät taaksepäin varmistaakseen, että tapaustiedot sopivat heidän narratiiviinsa. Valitettavasti tämä ei koske pelkästään ufologiaa. Yleisö uskoo, että UFOt ovat joko ”avaruusolentoja” tai ne ovat maanpäällisiä väärintunnistuksia — ei ole olemassa keskitietä eikä kliinistä, kokonaisvaltaista lähestymistapaa tietojen arviointiin arvosteta tai sovelleta lainkaan. New York Timesin hiljattain lokakuussa ilmestynyt artikkeli (2022) on esimerkki tästä.
Vaihtoehtoisen, monimutkaisemman teorian esittäminen poikkeavuuden selittämiseksi jätetään usein huomiotta sellaisen psykologisesti hyväksytyn selityksen hyväksi, jolla on perustansa sosiaalisessa yhteisössä. Hyvin harva perustuu tieteelliseen tietämykseen tai lähestymistapaan, jossa arvioidaan ja arvioidaan kriittisesti uusia tietoja, jotka saattavat kyseenalaistaa nykyisen ideologisen paradigman.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut UAP:t voisi todellakin olla Maan ulkopuolisia, ja kun otetaan huomioon näiden alusten äärimmäiset kyvyt (viisi AATIP-observaabelia: kyky lentää ilman työntövoimamekanismia, kyky kiihdyttää suuriin nopeuksiin lyhyessä ajassa, kyky lentää yli Mach5 nopeudella, kyky liikkua ilmassa&vedessä&avaruudessa, kyky piiloutua sensoreilta), ei ole törkeää harkita hypoteesia, jonka mukaan ne eivät ole ihmisten rakentamia (tämä ei ole johtopäätös). Jos oletetaan, että jokin poikkeava asia saattaa olla ei-inhimillinen, se ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että se olisi toiselta planeetalta tulleiden ”avaruusolentojen”.
Viimeisen vuoden aikana UAP-selityksiä koskevat ideologiat ovat vaihdelleet avaruusolennoista ultraterrestriaaleihin, ulottuvuuksienvälisiin, aikamatkustajiin, multiversumin matkaajiin ja jopa ihmisen tietoisuuden tuotteisiin. Kiinnostavinta on käsitys, jonka mukaan epätavalliset ilmiöt ovat kvanttianomaalisia, mikä kyseenalaistaa tällaisen ”vieraan” tietoisuuden toiminnan ja alkuperän. Debunkkerit eivät kuitenkaan ota huomioon mitään edellämainituista… eivätkä myöskään UFO-uskovaiset.
Mutta miten arvioimme näitä hypoteeseja, kun otetaan huomioon, että valtio ei julkaise kriittisiä UAP-tietoja — kun tähän lisätään se, että ufologia ei pysty soveltamaan asianmukaisia tieteellisiä tutkimusmenetelmiä tai että tiedeyhteisö kieltäytyy hyväksymästä, että UAP:t ovat edes todellisia.
Tarvitaan tieteellinen menetelmä, jossa tietoja arvioidaan asianmukaisesti ja muotoillaan hypoteesi, joka voidaan testata ja sitten testata uudelleen. Pitäisikö hypoteesi jättää testaamatta korreloivien tietojen puuttumisen vuoksi? Silloin meidän ei pitäisi pelätä sanoa, että asia on näin, tai yksinkertaisesti että ”emme tiedä”.
Siksi minulle skeptisismi on elintärkeää.
Vaikka katsonkin, että UAP:illä voi olla potentiaalia olla poikkeava ilmiö — jokin ei-inhimillinen älykkyys/teknologia, joka on peräisin tuntemattomasta alkuperästä — se ei tarkoita, että meidän pitäisi olettaa se tosiasiana, eikä se tarkoita, että meidän pitäisi tehdä johtopäätöksiä rajallisten tietojen perusteella. Tieteellisessä prosessissa olisi suhtauduttava myönteisesti skenaarioon ”emme tiedä”, eikä niinkään antaa ”parhaita arvauksia”.
Ufologian toinen valitettava puoli on UFO-tutkimuksen kolikon kääntöpuoli, joka on aivan yhtä ongelmallinen:
Pseudo-skeptikot eli debunkkaajat.
Historiallisesti nämä ihmiset piiloutuvat tieteellisen prosessin taakse. Tällaiset ryhmät ovat vuosien mittaan esittäneet outoja johtopäätöksiä, jotka perustuvat vain vähän tai ei lainkaan dataan, ja usein ne ovat ottaneet murto-osia epäselvästä videosta ja rakentaneet siitä narratiivin. Kaiken nokkelan manipuloinnin ja ekstrapoloinnin, jonka tarkoituksena on pakottaa pienet epäedustavat tapauskertoimet muuttumaan suuremmiksi edustaviksi tapauskertoimiksi, ei pitäisi suunnata huomiotamme pois yksinkertaisen tosiasian ideologiasta — meillä ei ole kokonaisvaltaisia tietoja päätelmien tekemiseksi.
Pseudoskeptikot ovat kannattaneet maanpäällisiä selityksiä, jotka jättävät huomiotta kokonaisvaltaiset tapausdatat; selityksiä järjestelmähäiriöistä, bokehista, sääilmapalloista, soihtupalloista, suokaasusta, Venuksesta, lokeista ja kaikista muista selityksistä, jotka yksinkertaisesti hylkäävät sen, mitä useat sotilas- ja siviilitodistajat ovat raportoineet. Joissakin valitettavissa tapauksissa sekä uskovaiset että debunkkaajat ovat manipuloineet tietoja tietyn lopputuloksen osoittamiseksi.
Tämä ei tietenkään ole hyväksyttävää, ja se on vastoin tieteellistä prosessia objektiivisen totuuden löytämiseksi. Tällaisilla ihmisillä ei ole sijaa ammattimaisessa UAP-tutkimuksessa.
Viime vuosina yksi esitetyistä YouTube-väitteistä ”Go Fast” UAP-videolle — jossa todettiin, että kohde oli hidasliikkeinen ilmapallo — oli että Yhdysvaltojen armeija ei jotenkin pysty tunnistamaan ilmapalloja, jotka saapuvat ydinaseiden iskuryhmien ilmatilaan. Kun New York Timesin nimettömät lähteet toistivat tuon perusteettoman väitteen, mikään DoD:n virallinen kanta Go-Fastiin ei ollut muuttunut. Sekä Gimbal että Go-Fast ovat edelleen tunnistamattomia.
”Skeptikot” esittivät salaliittoväitteitä, joiden mukaan näitä lyhyitä, epätarkkoja, mitäänsanomattomia UAP-videoita (ja muita) käytettiin jotenkin huijaamaan kongressin naiiveja valvontakomiteoita perustamaan UAP-toimikunta (UAPTF), UAP-ohjelma (AOIMSG-AARO) ja lopulta jotenkin huijaamaan NASAa.
Samanlaisia teemoja nousi esiin FLIR1-videon kohdalla: ”Tic-Tac”-UAP oli lokki ja ”Gimbalin” ”lentävä kiekko” oli linssiheijastus — huolimatta siitä, että lentäjät epäsuorasti totesivat kohteen olleen ”pyörivä huippu/lentävä kiekko” ja kertoivat, mitä kussakin tapauksessa tapahtui (luokittelemattomalla tasolla). Mutta silti debunkkaajat jättivät heidän todistuksensa huomiotta oman tarinansa hyväksi.
Nämä henkilöt muistuttavat lähestymistavaltaan UFO-uskovia, he omaksuvat täsmälleen saman huonosti asemoidun metodologisen prosessin, jossa he yrittävät aloittaa tutkimukset jo päätetyistä johtopäätöksistä ja työskennellä taaksepäin. Debunkkaajan tai pseudoskeptikon tapauksessa se on se, että kaikilla UAP:lla on maanpäällinen alkuperä, ja melko usein huomaatte, että he antavat tapaukselle minkä tahansa selityksen, kunhan se ei johda päätelmään ”avaruusolennoista” ja kunhan tapausta ei jätetä selittämättä.
Toinen jatkuva ongelma on se, että debunkkaajat yrittävät myös salakavalasti leimata ”UFOt” itse Maan ulkopuolisiksi osana ”olkinukkeargumenttia”, ja kehystää näin koko keskustelun pois siitä tosiasiasta, että taivaalla on jotakin, joka tarvitsee tutkia virallisesti.
Ja mikä vielä pahempaa, ihmiset lankeavat siihen joka kerta. He nielevät. He pelaavat debunkkaajien peliä… peliä, jonka voittaja on alusta asti määrätty. Loppujen lopuksi, miten voidaan todistaa, että UFOt ovat peräisin Maan ulkopuolelta ilman kovia konkreettisia todisteita?
Lisäksi, mikä olisi sellainen todiste, jota ei ole mitään syytä epäillä? Meillä ei ole UAP:den syväavaruuden seurantaa tutkalla, kun ne lähtevät kiertoradalta, ja sitten näiden alusten seuraaminen valovuosien ajan avaruuden halki on mahdotonta. Vaikka Roswell ei olisikaan ollut Mogul-ilmapallo, ja vaikka Roswelliin pudonneet ruumiit eivät olleet ihmisiä, ja vaikka pääsisimme jotenkin käsiksi niihin, se ei silti tarkoita, että ne olisivat toiselta planeetalta. Tarvitaan paljon enemmän tietoa, ennen kuin voimme edes alkaa tehdä tällaista johtopäätöstä.
Kaikki tämä on osa debunkkaajien ja UFO-uskovien loputonta kierrettä, jossa he yrittävät todistaa ja kumota hypoteettisen johtopäätöksen, jossa sivuutetaan se tosiasia, että taivaallamme on jotain tunnistamatonta. Loputon kissa ja hiiri -leikki.
Kolmas ongelmaryhmä, jonka voimme tunnistaa, on tiedeyhteisö — erityisesti tähtitieteilijät. Vuonna 2018 ja vuosikymmeniä sitten meillä on ollut arvostettuja ääniä, kuten Carl Sagan ja muut, jotka ovat olleet ”UFOjen” ja niihin liittyvän teknologian tuomitsemisen mestareita. Otetaan esimerkiksi SETI — Maan ulkopuolista älykkyyttä etsivä järjestö, jota pidetään alansa edelläkävijöinä ja joka on täynnä loistavia mieliä. Tämä historiallisesti hyvin rahoitettu tiedemiesten ja tähtitieteilijöiden ryhmä on tutkinut elämän mahdollisuutta vieraalla planeetalla käyttämällä tutkasignaaleja ja kuuntelemalla kosmosta samalla kun se on jättänyt huomiotta todistukset UFO-kohtaamisista.
Olen havainnut, että tällaiset hyvämaineisissa asemissa olevat henkilöt pitävät yllä subjektiivista kantaa UAP:hin, olettaen automaattisesti (ilman todisteita), että argumentti perustuu Maan ulkopuolisten avaruusolentojen kannalle, ja pyrkivät sitten käsittelemään tuon kannan virheellisyyttä, joka perustuu kemiallisten rakettien lineaarisen työntövoiman käyttöön tähtienvälistä matkustamista varten. Etäisyys, massa, energia, aika jne. Kaikki päteviä näkökohtia, jotka voidaan asettaa omalle 21. vuosisadan teknologiallemme.
Se, mitä he eivät valitettavasti tee, on että he esittäisivät vaihtoehtoisia ja paremmin sopivia mahdollisia hypoteeseja ”ei-inhimillisestä” älykkyydestä täällä taivaallamme raportoitujen teknologioiden perusteella.
Nykyaikaisessa tieteessä, niin nerokasta kuin se onkin, on yksi suuri puute — ihmisen kyvyttömyys olla sekaantumatta tarkkailijayhtälöön. Tämä ei ole selvempää kuin UAP-teknologian tutkimuksessa. Tiedeyhteisönä he eivät kykene tulkitsemaan ”UFO”-tietoja kokonaisvaltaisesti, koska he eivät katsoneet niitä tehokkaasti, heidän kliininen arvostelukykynsä vaikutti kriittisesti ennen havainnointia leimautumisen psykologian ansiosta. Ja juuri nämä itsereflektiiviset rajoitukset estävät tieteentekijöitä arvioimasta tietoja objektiivisesti ja käsittelemästä niitä, ei tavalla, joka pyrkii nimenomaan todistamaan tai kumoamaan Maan ulkopuolisen hypoteesin, vaan tavalla, joka tarkastelee radikaalia UAP-teknologiaa ja päätyy siihen, että tarvitaan lisää tietoja ja virallista tutkimusta.
Olen myös havainnut, että mitä korkeammassa julkisessa asemassa ja mitä korkeammassa itsetunnossa tutkija on, sitä enemmän hän vastustaa UAP-tutkimuksia.
Jostain tuntemattomasta syystä UFO/UAP-artikkeleissa siteerataan aina tähtitieteilijää eikä fyysikkoa, puolustusurakoitsijaa tai ilmailuinsinööriä.
Tähtitieteilijältä odotetaan kommenttia, koska UAP:den kouluttamaton vastaoletus on Maan ulkopuolinen, mikä tähtitieteilijän ja toimittajan on ilmeisesti kumottava tietämättään yhteisvoimin.
Huomaa myös, että yhteiskunnan suhtautuminen tieteentekijöihin on korkealla tasolla, kun taas yhteiskunnan suhtautuminen UFO-uskovaisiin on matala. Ajatelkaapa nyt ajatusta, että foliohattua pitävä hullu salaliittoteoreetikko oli oikeassa ja julkisuudessa näkyvä korkea-arvoinen tiedemies väärässä. Tällainen skenaario estäisi tieteentekijää objektiivisesti harkitsemasta tutkimuksia vakavasti kielteisesti koettujen seurausten vuoksi.
Tällainen skenaario aiheuttaisi tutkijalle huomattavaa kognitiivista dissonanssia, mikä voisi selittää heidän kielteisen käyttäytymisensä ja vastustuksensa UAP-tutkimuksia kohtaan. Yhtälöön voitaisiin sitten lisätä alitajuinen ennakointi mahdollisista maineeseen liittyvistä ongelmista ja valtion rahoituksen uhkista. He eivät haluaisi puolustaa näitä asioita.
Näiden ”ongelmaryhmien” valossa meidän on luultavasti lopetettava johtopäätösten tekeminen rajallisten tietojen perusteella. Totta kai on tehtävä hypoteeseja UAP:den alkuperästä ja tapauksia koskevista tiedoista, mutta sen jälkeen on tehtävä tutkimustyötä eteenpäin, ei taaksepäin. Ennen kaikkea meidän olisi hyvä kumota omat hypoteesimme, ennen kuin muut tekevät sen puolestamme. Esimerkiksi, miksi Gimbal ei ole heijastus? Miksi Go-Fast ei ole ilmapallo? Käyttäkäämme kokonaisvaltaisempia menetelmiä, jotka ovat vapaita eettisistä ennakkoluuloista.
Tarvitsemme paremman luokan uskovia ja epäilijöitä, jos aiomme ratkaista tämän UAP-mysteerin.
Artikkelin julkaissut the-unidentified.net
