Toukokuun 12. päivänä 1994 astronomit Michael Irwin ja Anna Jutk työskentelivät Kanariansaarten observatorion parissa tarkkaillen Kuiperin vyötä. He havaitsivat jotain ja se hehkuin ja himmeni tasaisessa rytmissä aina 5 ja puolen tunnin välein. Tieteen mukaan sellaista kohdetta ei pitänyt olla olemassa.
Huhtikuun 7. päivänä 2016 NASAn New Horizons -missiota pyörittävä tiimi odotteli hermostuneena. Avaruusalus oli saapumassa aurinkokuntamme ulkolaidalle.
Se oli matkalla kohti Plutoa. Pluto on aurinkokuntamme alueella, jota kutsutaan nimellä Kuiperin vyö. Juuri ennen saapumista kääpiöplaneetalle tiimi huomasi kohteen, jonka astronomit olivat löytäneet vuonna 1994. Se käyttäytyi erittäin omituisesti. Tämä kohde, mikä se sitten olikin, pyöri nopeampaa kuin mikään sen ympärillä. Liian nopeasti. Keinotekoisen nopeasti. JA kohde heijasti valoa omituisella tavalla.
New Horizons muutti kurssiaan ja teki ohilennon. He halusivat saada paremman kuvan tästä omituisesta käytöksestä. Mutta aluksen lähestyessä kohdetta, kaikki kommunikaatiolaitteisto meni pimeäksi.
New Horizons -alus meni vikatilaan. Mitään ei hajonnut, mutta NASA ei kyennyt näkemään tai kuulemaan mitään.
Joku tai jokin kontrolloi sitä ja esti signaalin. Jos joku kontrolloi kohdetta, he eivät halua tulla nähdyiksi ja kaikista paikoista aurinkokunnassamme Kuiperin vyö on hyvä paikka mennä piiloon.
Kuka se sitten olikin, se ei halunnut NASAn tietävän heidän olevan täällä. He ovat tarkkailleet meitä jo erittäin pitkän aikaa.
Vaikka NASA menettikin yhteyden New Horizoniin yhdessä kohtaa, ei ole yllätys että mitään virallista tietoa New Horizonin hajoamisesta ei ole.
Uusia todisteita aurinkokuntamme kaukaisimmissa kolkissa lymyilevästä hypoteettisesta lisäplaneetasta on tullut julki — ja vihjeet liittyvät jäisiin kappaleisiin, jotka ylittävät Neptunuksen radan kulkiessaan pitkiä, kiertäviä polkuja Auringon ympäri.
Yhdeksäs Planeetta (engl. Planet Nine), kuten ennustettua planeettaa kutsutaan, esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2016 Caltechin Konstantin Batyginin ja Michael Brownin toimesta, joista jälkimmäinen oli löytänyt myös kääpiöplaneetta Eriksen vuonna 2005. Heidän alkuperäiset todisteensa keskittyivät pääasiassa Neptunusta kauempana olevien transneptunuslaisten kohteiden (TNO) ryhmittymiin, jotka ovat kohteita, jotka viettävät suurimman osan kiertoradastaan kauempana auringosta kuin Neptunus on. Se on melko kaukana. Tarkemmin sanottuna kaksikko oli keskittynyt TNO:ihin, joilla oli suuri kaltevuus, mikä tarkoittaa, että kohteet kiersivät Aurinkoa jyrkässä kulmassa ekliptiseen tasoon nähden.
Taiteilijan kuvitus Planeetta Yhdeksästä, hypoteettisesta maailmasta, jonka jotkut tutkijat uskovat piilevän löytämättöminä kaukana ulommassa aurinkokunnassa (Kuva: R. Hurt (IPAC)/Caltech).
Koska aurinkokunnan sisältö muodostui aurinkoa ympäröivästä kiekosta, odotamme, että kaikki aurinkoa kiertävät kappaleet pysyvät suhteellisen lähellä kiekon tasoa. Jotkut eivät kuitenkaan pysy — ja tutkimusryhmä päättelee tämän olevan todiste siitä, että Planeetta Yhdeksän painovoima saattaa vetää kohteita pois ekliptikalta ja niputtaa ne yhteen erittäin vinoutuneille kiertoradoille, joilla on samankaltaiset ”apsidit” (lähimmät ja kaukaisimmat kohdat niiden kiertoradoilla Auringon ympärillä) ja jotka ovat suunnattu samankaltaisella kallistuksella poispäin ekliptikalta.
Jotkut tähtitieteilijät olivat kuitenkin edelleen skeptisiä ja väittivät, että Batyginin ja Brownin havaitsema klusteroituminen on vain havaintovirheen aiheuttama harha. Caltechin kaksikko kiistää tämän ja on nyt julkaissut artikkelin, jossa keskitytään erityisesti havaintoihin matalan kallistuksen TNO:ista, jotka eivät kasaannu, mutta joilla on silti erityispiirteitä.
Nämä jäiset TNO:t ovat outoja, koska ne viettävät suurimman osan elämästään satoja kertoja kauempana Auringosta kuin Maa, mutta niiden kiertoradat ovat niin pitkänomaisia, että ne syöksyvät sisään ja viettävät lyhyen aikaa lähempänä Aurinkoa kuin Neptunus, joka on vain 30 kertaa kauempana Auringosta kuin Maa. ”Tässä työssä tarkastelimme kohteita, joiden radat ovat pitkät, mutta jotka ovat myös voimakkaassa vuorovaikutuksessa Neptunuksen kanssa, erityisesti niitä, jotka ylittävät Neptunuksen radan”, Batygin kertoi Space.com-sivustolle.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaikkia Neptunuksen kiertoradan ylittäviä kohteita. Pluto on hyvä vastaesimerkki. Kuten Plutolla, suurimmalla osalla TNO:ista ei ole yhtä pitkänomaisia ratoja kuin ryhmän uudessa tutkimuksessa mukana olevilla. Pikemminkin useimpien TNO:iden radat pitävät ne pitkiä aikoja riittävän lähellä Neptunusta, jotta jääjättiläisen painovoima voi hallita niitä.
Ryhmä keskittyi kuitenkin vain niihin TNO:ihin, jotka ovat satojen astronomisten yksiköiden päässä Neptunuksen gravitaatiovirtauksista, jolloin Planeetta Yhdeksän voi vaikuttaa niihin – jos se on olemassa. Koska nämä tutkittavat kohteet tulevat kaikista suunnista läheltä ekliptistä tasoa ilman, että niissä olisi havaittavissa minkäänlaista klusteroitumista, ei pidä paikkaansa sama väite puolueellisuudesta, jota on esitetty aiempien todisteiden osalta, jotka koskevat suurella kallistuksella olevia, klusteroituvia TNO:ita.
Tutkitut TNO:t ja muut samankaltaisilla radoilla olevat eivät vietä kovinkaan paljon aikaa kiertoradallaan; miljoonien vuosien aikana sinisen jääjättiläisen Neptunuksen painovoima lyö ne väistämättä pois, hajottaa ne kauas ja joskus jopa kokonaan pois aurinkokunnasta. Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa lähettää TNO:t Neptunuksen ylittäville kiertoradoille, tekee sen jatkuvasti. TNO-varastojen täydentämiseksi on oltava olemassa jatkuva prosessi. Tämä tarkoittaa, että syyllinen ei voi olla jokin kaukaisessa menneisyydessä tapahtunut tapahtuma, kuten erityisen lähellä ohi kulkeva tähti. Sen on oltava jotain, joka on edelleen olemassa.
On olemassa kaksi skenaariota, joiden mukaan TNO:t voisivat säännöllisesti olla pitkillä, kiertävillä kiertoradoilla, jotka ylittävät Neptunuksen radan. Yksi skenaario on galaktinen vuorovesi, joka on meitä ympäröivän Linnunradan galaksin painovoima, joka vaikuttaa Neptunuksen takana kaukana sijaitsevan Oörtin pilven kohteisiin. Nämä kohteet tuntevat Auringon painovoiman vain löyhästi, koska ne ovat kaukana isäntätähdestämme, mutta galaktinen vuorovesi voi ohjata ne lähemmäs Neptunusta.
Noin Neptunuksen massaisen Planeetta Yhdeksän olemassaolo voisi selittää, miksi muutamat tunnetut äärimmäiset trans-Neptunuksen kaltaiset kohteet näyttävät ryhmittyvän yhteen avaruudessa. Kaavio on luotu WorldWide Telescope -ohjelmalla. (Kuva: Caltech/R. Hurt (IPAC))
Toinen – ehkä mielenkiintoisempi – skenaario on se, että Planeetta Yhdeksän painovoima häiritsee näitä Oörtin pilven kohteita niin paljon, että ne lähestyvät ajan myötä Neptunusta.
Batygin ja hänen ryhmänsä – Michael Brown, Alessandro Morbidelli Nizzassa Ranskassa sijaitsevasta Observatoire de la Côte d’Azur -observatoriosta ja David Nesvorny Boulderissa Coloradossa sijaitsevasta Southwest Research Institutesta — tekivät kaksi simulaatiosarjaa käyttäen havaintoaineistoa todellisista, matalan kallistuksen Neptunuksen ylittävistä TNO:ista saadakseen selville, kumpi skenaario on tarkempi.
Toisessa simulaatiossa TNO:iden vaikutuspiiriin kuului planeetta, jonka massa oli viisi kertaa Maan massaa suurempi (simuloidut ominaisuudet, joita he käyttivät Planeetta Yhdeksän osalta, on johdettu ominaisuuksista, jotka selittivät parhaiten aiemmat todisteet, kuten suuren kallistuksen TNO:iden ryhmittymisen), kun taas toisessa simulaatiossa ei ollut lainkaan Planeetta Yhdeksää, vaan siinä mallinnettiin vain galaktista vuorovettä. Kumpi saisi TNO:t kulkemaan Neptunuksen ohi?
Simulaatiot osoittivat, että matalan kallistuksen TNO:t voivat säännöllisesti tunkeutua Neptunuksen kiertoradalle vain, jos Planeetta Yhdeksän todella on siellä ja sinkoaa niitä. Yksinään galaktisten vuorovesien pyörteet laskettiin liian heikoiksi, jotta TNO:t pääsisivät Neptunuksen ohi. Näin ollen galaktisten vuorovesien simulaatiossa TNO:t pääsevät tietylle etäisyydelle auringosta, mutta eivät lähemmäksi — mutta Planet Nine -skenaariossa TNO:t leviävät Neptunuksen ylittävien kiertoratojen välille, mikä vastaa todellisuudessa nähtyä.
”Osoitamme, että skenaario, jonka mukaan tämä kaikki tapahtuu galaktisten vuorovesien takia, voidaan hylätä hämmästyttävän suurella tilastollisella merkitsevyydellä”, Batygin sanoi. ”Sitä vastoin Planet Nine -skenaario on täysin yhteensopiva tietojen kanssa.”
Batygin vertaa sitä jalkapallo-otteluun, jossa Neptunus on maalivahti. Galaktiset vuorovesi-ilmiöt voivat ampua TNO:t kohti maalia, mutta eivät niin voimakkaasti, että ne pääsisivät maalivahdin ohi. Planeetta Yhdeksän taas on kuin planetaarinen Harry Kane, joka säännöllisesti ampuu TNO:t Neptunuksen ohi hienovaraisesti.
”Näemme datassa joukon jalkapalloja maalin sisällä”, Batygin sanoi.
Silti jalkapallohyökkääjän metsästys jatkuu.
Renderöity kuva Vera C. Rubinin observatoriosta vuorenhuipulla (Kuva: Rubin Observatory/NSF/AURA).
Myöhemmin tällä vuosikymmenellä Chilessä avataan Vera Rubinin observatorio, joka aloittaa 8,4-metrisellä peilikaukoputkellaan yöllisen, koko taivaan kattavan tutkimuksen. Se pystyy testaamaan yhdeksännen planeetan olemassa olevat todisteet — kiertoratojen ryhmittyminen, niiden kiertoratojen tasojen suuntaus, niiden jyrkät kiertoradan kaltevuudet ja retrogradisten (taaksepäin kiertävien) kentaurien yleisyys. Niillä tarkoitetaan Oörtin pilvestä tulleita jäisiä kappaleita, jotka kiertävät tällä hetkellä aurinkokunnan ulompien planeettojen joukossa. Jos jotkin näistä ovat havaintovirheiden aiheuttamia harhoja, Vera Rubinin havainnot paljastavat ne sellaisiksi. Tosin päinvastoin, se voi vahvistaa todisteita ja löytää paljon lisää TNO:ita, joilla on samoja mahdollisia vaikutuksia kuin Planet Nine -planeetalla.
”Siinä testataan kaikki nämä gravitaatiolähtöiset todisteet riippumattomalla uudella tutkimuksella, johon ei kohdistu samoja ennakkoluuloja kuin aiempiin tutkimuksiin”, Batygin sanoi.
On jopa mahdollista, että Vera Rubinin observatorio menee loppuun asti ja todella löytää suuren tamaleen.
”Tehokkuutensa ansiosta se ehkä – vain ehkä – löytää Planeetta Yhdeksän”, Batygin sanoi. ”Se olisi aika siistiä.”
Uudet tulokset on hyväksytty julkaistavaksi The Astrophysical Journal Letters -lehdessä, ja ne ovat tällä hetkellä saatavilla ennakkojulkaisuna: https://arxiv.org/abs/2404.11594
Kuu syntyi pian suuren aurinkokunnassamme tapahtuneen katastrofin jälkeen, joka aiheutti massiivisen tulvan planeetallemme. Valeri Uvarov, kansainvälisen UFO-tutkimuskeskuksen johtaja puhui asiasta FANin haastattelussa.
Asiantuntija kommentoi mediaraporttia Youtube-videolla, jossa hän kommentoi UFOa Kuun yläpuolella.
“Kuu on uniikki tukikohta, jossa on mahdollista havainnoida ja josta voidaan kontrolloida Maapallolla ja muualla aurinkokunnassa tapahtuvia prosesseja. Tämä kohde on asema, josta kaikki tarkkailu suoritetaan”, ufologi sanoi.
Valeri Uvarovin mukaan Kuu on paljon nuorempi kuin mitä me kuvittelemme.
“Kuu on ilmestynyt paikalleen suhteellisen vähän aikaa sitten. Se tapahtui 13 tuhatta vuotta sitten. Sitä pidetään Maapallon luonnollisena kiertolaisena, mutta muinaisissa teksteissä puhutaan siitä, että Kuu syntyi suuren aurinkokunnassa tapahtuneen katastrofin tuloksena. Kuu ilmestyi kun planeetallamme oli suuri tulva”.
Hän puhuu Kuun ilmestymisestä taivaallemme.
“Kuu on suurin jäljelle jäänyt palanen Tiamat-nimistä planeettaa, joka aikaisemmin on ollut olemassa aurinkokunnassamme. Tiamat oli tarpeeksi suuri. Jotta voisimme kuvitella sen todellisen koon, asteroidivyöhykkeen lisäksi pitää ottaa huomioon muutakin. Koko vyöhykkeen kaikkien kappaleiden massat pitää summata yhteen, Kuun massa pitää lisätä siihen, sekä myös Jupiterin kiertoradalla kiertävä romu, jota kiertää Jupiterin ympäri kolmessa eri kohdassa”, toteaa kansainvälisen UFO-tutkimuskeskuksen johtaja.
Tämä on muokkaamatonta raakakuvaa. NASAn astronautit kansainvälisellä avaruusasemalla tarkkailivat Kuuta, ja he zoomasivat enemmän ja enemmän kunnes he täyttivät koko livelähetyksen kuvan! Rakastan astronomiaa! En ole koskaan nähnyt NASAn tekevän näin avaruusaseman kameralla. He halusivat näyttää sen teille kaikille. Lisäsin mukaan JFK:n puheen, koska hän oli vastuussa meidän viemisestä Kuuhun. 🚀
Näen myös joitain pimeitä kohtia Kuun ja avaruusaseman välissä. Ehkäpä ne ovat UFOja, satelliitteja tai avaruusolentoja, jotka ovat sopeutuneet elämään avaruudessa. En vitsaile tässä, niitä on olemassa. Halusin vain jakaa jotain mitä NASA ei koskaan tee. Toivottavasti nautitte siitä yhtä paljon kuin minä.
University of Alaska Fairbanksin (UAF) ja NASAn tieteilijät haluavat tutkia 2010 XC15 -avaruuskiveä ja testata heidän valmistelujaan Apophista vastaan. Apophis on vaarallinen asteroidi, joka voi osua planeettaamme vuonna 2029. Sen uskotaan olevan huhtikuun 13. päivä 2029 10 kertaa lähempänä Maapalloa kuin Kuuta.
HAARP on valtiorahoitteinen tutkimusohjelma, joka tutkii ionosfääriä (ilmakehän aluetta 50-400 kilometriä maanpinnan yläpuolella). Tämä ei ole kuitenkaan ensimmäinen kerta jolloin sitä käytetään tutkimaan asteroidia.
Astronomit ovat ampuneet radioaaltoja avaruuteen löytääkseen asteroideja, kappaleita jotka ovat epätavallisen muotoisia, niillä on epätavallinen kulkusuunta, pinnan rakenne ja monia muita ilmiöitä. Tätä tarkoitusta varten he käyttävät radioaaltoja, jonka taajuuskaista on S-kaistalla (2 – 4 GHz) tai X-kaistalla (8 – 12 GHz).
Tutkijat käyttivät HAARPin (High-frequency Active Auroral Research Program) antennijoukkoa ampumaan 9.6 megahertsin radioaaltoja 150-metriseen 2010 XC15 -asteroidiin.
Kiinnostavaa kyllä, 2010 XC15:n luotaamisella tutkijat käyttävät taajuuksia (9.6 MHz), jotka ovat paljon matalammalla ja aaltopituudeltaan pidempiä, koska he eivät halua tutkia asteroidin pintaa. He haluavat tietää mitä sen sisällä on.
Asteroidin sisäosista saatava tieto voi paljastaa yksityiskohtia siitä millaista vahinkoa asteroidi voisi aiheuttaa, ja se voi auttaa tieteentekijöitä miettimään tehokkaampaa vastastrategiaa.
Joulukuun 27. päivä 2022 etäisyys 2010 XC15:n ja Maapallon välillä oli arviolta kaksi kertaa sen verran kuin Maan ja Kuun välinen etäisyys. HAARP ampuu 9.6 megahertsin radioaaltoja joka sekunti tälle etäisyydelle ja prosessi toistetaan aina kerran kahdessa sekunnissa. Tämä testi näyttää voivatko tutkijat tutkia 2010 XC15:a käyttämällä matalia radiotaajuuksia niin pitkällä etäisyydellä. Sitten he voisivat helposti käyttää samaa menetelmää analysoimaan Apophista.
Vaikka vuoden 2029 asteroidi todennäköisesti menee Maapallosta ohi, seuraukset voisivat olla katastrofaaliset mikäli se ei niin tekisi.
Esimerkiksi The Planetary Societyn kirjoittamalla UKK-sivulla lukee, “Apophis aiheuttaisi laajaa tuhoa useiden satojen kilometrien päässä törmäyspaikasta. Vapautunut energia vastaisi yli tuhatta megatonnia TNT:tä, tai satoja ydinaseita.”
Apophis on vain yksi asteroidi. Tulee olemaan muitakin, jotka lentävät Maapallon vierestä tulevaisuudessa. Matalan taajuuden radioaallot voisivat olla keskeisessä roolissa näiden mystisten avaruuskappaleiden koostumuksen ymmärtämisessä ja samaan aikaan auttaa meitä vahvistamaan planetaarista puolustusmekanismia.
Ennen tätä kaikkea HAARP ja sen matalan taajuuden radioaallot joutuvat suoriutumaan ensimmäisestä testistään, mikä on siis jo pidetty joulukuun 27. päivä 2022.
Jos koe onnistui, pulssit saavuttivat asteroidi 2010 XC15:n, joka ohitti Maapallon joulukuun 27. päivä 770 tuhannen kilometrin etäisyydeltä. NASAn ja Alaskan yliopiston tutkijat pingasivat 2010 XC15:a lyhytaaltosignaaleilla saadakseen selkoa asteroidin sisäpuolesta. Sieltä heijastuneista radioaalloista odotetaan vahvistusta Kalifornian ja New Mexicon antennijoukoilta.
Kiinnostavaa kuitenkin, että he haluavat tutkia asteroidin sisäosia, mutta mitä tapahtuu jos he tajuavat asteroidin olevan sisältä täynnä kehittynyttä teknologiaa, avaruusolentojen rakentama ontto avaruusalus, joka on vain naamioitu asteroidiksi, niinkuin vaikka kuuluisa avaruuskivi ‘Oumuamua.
Marraskuun 16. 1974 SETIn tutkijat Arecibon radioteleskoopilla Puerto Ricossa lähettivät avaruuteen viestin. He suuntasivat viestin kohti Messier 13:a, Herkuleksen tähdistön klusteria, joka on 25 tuhannen valovuoden päässä.
Viestin oli koostanut tohtori Frank Drake, Carl Sagan ja muut tiedemiehet. Se lähetettiin käyttäen taajuusmoduloituja radioaaltoja (FM), ja viestistä muodoistui kolmen minuutin binäärikoodilähetys, jonka koko oli arviolta 210 tavua.
Lähetys tuotti dekoodattuna kuvan, ja viesti sisälsi seuraavaa informaatiota:
Numerot 1-10
Niiden alkuaineiden jaksollisen järjestelmän luvut, joista deoksiribonukleiinihappo (DNA) muodostuu
Sokerien ja emästen kaavat DNA-nukleotideissa
DNA-nukleotidien määrä DNA:ssa sekä kaksoiskierrerakenne
Ihmishahmo, keskimääräisen ihmisen fyysiset ulottuvuudet sekä Maapallon ihmisten lukumäärä
Esitys omasta aurinkokunnastamme
Graafinen esitys Arecibon radioteleskoopista ja lähetinantennin dimensiot
Signaali oli miljoona kertaa voimakkaampi kuin tyypillinen TV-lähetys. 27 vuotta myöhemmin vuonna 2001 me saimme vastauksen!
Elokuun 21. päivänä 2001 kaksi viljakuviota ilmestyi lähelle Chilboltonin observatoriota Hampshireen, Britanniaan.
Yksi muistutti ihmiskasvoja, mutta toista on sittemmin kutsuttu ”Arecibon vastaukseksi”, sillä se sisältää formaatin, joka on lähes identtinen alkuperäiseen vuoden 1974 lähetykseen verrattuna, joskin muutamin muutoksin.
Viljakuvio: ”Arecibon vastaus”
Vastaus, kun sen dekoodaa, eroaa muutamilla tavoilla.
Vieläkin kiinnostavampaa on kuitenkin, että toinen viljakuvioon koodattu vastaus (Crabwoodin muodostelma) ilmestyi vuonna 2002 myös Hampshireen. Tämä viljakuvio sisältää valokuvan avaruusolennosta levyn tai ympyrän vieressä, joka sisältää taas kerran yhden binäärikoodin.
Viesti on koodattu käyttäen 8bittistä ASCII-koodia.
Siinä sanotaan: ”Etsittäessä elämää kosmoksesta, siirtymävaiheen eksoplaneetat ovat tällä hetkellä parhaita kohteitamme. Tuhansia on jo havaittu, ja tämän hetken tutkimuksemme on astumassa uuteen aikakauteen, kun suurteleskoopeilla etsitään merkkejä ’elämästä’ siirtymävaiheen planeettojen ilmakehissä.
”Aiempi työ on keskittynyt tutkimaan aluetta, jolla Maapallo olisi näkyvillä kun se siirtyy Auringon yli [1-4]. Kuitenkin nämä tutkimukset ovat tarkastelleet vain tähtien nykyisiä asentoja, eikä niissä otettu huomioon niiden ajan mittaan muuttuvaa näkökulmaa.
”Tässä me raportoimme, että 1715 tähteä sadan parsekin etäisyydellä Auringosta ovat oikeassa asemassa, jotta ne olisivat voineet havaita elämää Maapallon siirtymävaiheen aikana varhaisesta ihmissivilisaatiosta lähtien.
”Kun 1715 tähteä on oikeassa asemassa, jotta ne voisivat havaita elämää siirtyvällä Maapallolla, ei ole mahdotonta kuvitella, että meitä tyypin 1 sivilisaationa tarkkailisi tyypin 2 tai tyypin 3 avaruusolentojen sivilisaatiot, jotka mahdollisesti käyttävät näitä tähtiä monitoroimaan Maapalloa jostain syystä ilman, että ne tulisivat havaituksi.
”Koska me emme vielä ole kyenneet saamaan kontaktia avaruusolentoihin, tämä voi johtua siitä, että radioaallot ovat vanhentunutta teknologiaa, mikä on todennäköisesti totta. Kun ajatellaan ideaa, että meitä tarkkailtaisiin ilman että kykenisimme interaktioon avaruusolentojen kanssa, me emme vielä ole keksineet preferoitua kommunikaatiomuotoa tyypin 2 ja tyypin 3 sivilisaatioiden kanssa viestintään.”
Tuhansia syväavaruuden radiosignaaleja on saapunut Maapallolle — näistä 50 on peräisin toistuvista lähteistä, sanovat kanadalaiset astronomit, jotka tarkkailevat mahdollista avaruusolentojen yhteydenottoa.
Jokin aika sitten on havaittu 25 uutta itseään toistavaa signaalia, nopeita radiopurskeita (FRB), jotka ovat tulleet universumin syvyyksistä, kertoo Kanadan vetykartoitusprojekti.
Projekti käyttää Brittiläisen Kolumbian suurtehoteleskooppeja vastaanottamaan signaaleja.
Nämä radiopurskeet ovat CHIME/FRB -tiedeyhteisprojektin mukaan “tulkittavissa astronomian yhdeksi suurimmista mysteereistä”, mutta on vahvistunut, että ne ovat tulleet Linnunradan ulkopuolelta.
CHIME-teleskooppi on ollut signaalin havainnoinnissa suuressa roolissa. CHIME/FRB/Luka Vlaji.
“Useimmat tuhansista radiopurskeista, joita astronomit ovat havainneet tähän mennessä, on nähty puhkeavan vain kerran, mutta on olemassa pieni osajoukko, jonka on nähty puhkeavan useita kertoja”, yhteistyöprojekti kertoo.
”Yksi suurista kysymyksistä on, onko toistuvilla FRB:illä ja niillä, jotka eivät toistu, samanlainen alkuperä.”
Hiljattain julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että osa salaperäisistä FRB:istä ei ollut satunnaisia signaalilähetyksiä, sanoi tutkimuksen tekijä tohtori Ziggy Pleunis.
”Voimme nyt laskea tarkasti todennäköisyyden sille, että kaksi tai useampi samankaltaisista paikoista tuleva purkaus ei ole pelkkää sattumaa”, tohtori Pleunis lisäsi.
Uusi data osoittaa eräisiin radiosignaaleihin, jotka mahdollisesti liittyvät toisiinsa.
Tämän tekniikan kehittyminen on myös tehnyt maapallon huippuihmisistä tietoisempia siitä, mitä meille on tulossa.
CHIME-teleskoopin kehitys – joka pystyy skannaamaan pohjoista taivasta joka päivä – on tutkijoiden mukaan johtanut myös siihen, että havaintojen määrä on kasvanut ”muutamasta kymmenestä tuhanteen viime vuosina”. Tohtori Pleunis sanoi, että sillä on ”etulyöntiasema muihin teleskooppeihin nähden, kun on kyse FRB:iden löytämisestä”.
Toistuvat FRB-lähteet tarjoavat kriteerejä, jotka ovat ”ainutlaatuisen arvokkaita tähtitieteilijöille” siinä mielessä, että lähdettä voidaan tarkkailla uudelleen yksityiskohtaisemmin.
Toistuvat FRB-lähteet ovat ainutlaatuisen arvokkaita tähtitieteilijöille.
Ensinnäkin tieto siitä, että lähde on toistuva, antaa mahdollisuuden tarkkailla sitä tarkemmin muilla teleskoopeilla. Toiseksi useammat purskeet antavat meille enemmän tietoa siitä, miten erilaisia päästöjä lähde voi tuottaa.
”FRB:t syntyvät todennäköisesti tähtien räjähdysmäisen kuoleman jäännöksistä”, Pleunis sanoo. ”Tutkimalla toistuvia FRB-lähteitä yksityiskohtaisesti voimme tutkia ympäristöjä, joissa nämä räjähdykset tapahtuvat, ja ymmärtää paremmin tähden elämän loppuvaiheita.”
CHIME-teleskoopin suuri teho on johtanut lisääntyneeseen syväavaruuden radiosignaalien vastaanottoon.kuva: CHIME
Superkykyinen teleskooppi ja sen takana olevat aivot ovat jo johtaneet merkittävään läpimurtoon.
”On jännittävää, että CHIME/FRB näki useita välähdyksiä samoista paikoista, sillä tämä mahdollistaa niiden luonteen yksityiskohtaisen tutkimisen”, sanoo tutkija Adaeze Ibik.
”Pystyimme tarkentamaan joitakin näistä toistuvista lähteistä ja olemme jo tunnistaneet kahdelle niistä todennäköisiä niihin liittyviä galakseja.”
Löysin jotain aika hienoa jos tykkäät muinaisrakennuksista. Tämä näyttää temppeliltä ja siinä on tarpeeksi iso ovi josta mahtua vaikka aikuinen ihminen kävelemään. Ovi on leveämpi yläpäästä ja kapeampi alapäästä, mikä on aika uniikkia kyllä, mutta sen tekemiseen on tarvittu aikamoista arkkitehtonista osaamista. Maapallolla meillä on samanlaisia rakennuksia Englannissa ja Maltalla, jotka menevät ainakin 5000-7000 vuoden taakse, emmekä me tiedä mitään siitä ketkä niiden tekijät ovat, koska silloin ei ollut mitään kirjoitustaitoa. Rakenteet ovat ainoita mitkä ovat jääneet jäljelle.
Tilanne on samanlainen Marsissa. Ei ole kirjoitusta, ei ole kaiverruksia joita olisi nähtävillä. Se mitä on, on suuret leikatut kivipaadet, jotka muodostavat fantastiset rakenteet mäelle. Olin yllättynyt että NASA ei ollut sensuroinut tätä. Menin NASAn sivuille ja löysin alkuperäisen, jonka Mars-mönkijä Perseverance on ottanut. 100-prosenttista näyttöä siitä, että muinaiset älykkäät olennot ovat eläneet Marsissa ja rakentaneet tällaisia megaliittirakennuksia Marsin pinnalle.
Jupiter 715 miljoonan kilometrin päässä Maapallosta. Eräs sen kuu aiheuttaa unettomia öitä tieteentekijöille Maapallolla! Tämä kuu on lähettänyt omituisia viestejä NASAn Juno-luotaimelle!
Yrittävätkö avaruusolennot kommunikoida meille? Mitä niiden viestissä sanotaan?
Jupiter erottuu muista planeetoista aurinkokunnassamme. Se on suurin, niin suuri, että sen läpimitta on tuplasti kaikkien muiden planeettojen läpimitat yhteenlaskettuna! Jupiterin säde on 69 911 kilometriä, Jupiter on 11 kertaa Maata suurempi!
Tällä videolla pureudumme NASAn tuoreeseen ilmoitukseen Jupiterin kuiden viesteistä Junolle.
.jpg)
.jpg)
