Jos kärsit masennuksesta, tai tiedät jonkun lähelläsi joka kärsii, silloin olet tullut oikeaan paikkaan. Ei, en ole psykologi, mutta jos olet yhtään niinkuin minä, mahdollisesti uskosi psykoterapiaan on vähentynyt, jos ei kadonnut kokonaan. Kerron täällä omista kokemuksistani kroonisen masennuksen kanssa selviämisessä, miten toivottomuus joka sen kanssa kulkee on saanut minut yrittämään itsemurhaa useita kertoja, mitä tein tämän niin kutsutun ”mielisairauden” yli pääsemiseksi ja mikä vaikutus tällä kaikella on ollut henkiselle heräämiselleni. Kokemukseni ovat ajaneet minut etsimään todellista mielenrauhaa ja todellista onnea joka löytyy vain itsestä.

Tiedätkö, että on mahdollista parantua masennuksesta täysin?

Vielä parempaa, tiesitkö että voit saavuttaa sen täysin ILMAISEKSI? Kyllä, täysin kustannuksitta. Kokemukseni on, että et tarvitse kalliita lääkkeitä tai psykiatria. Et tarvitse edes rahaa bensaan päästäksesi sinne. Lisäksi et myöskään tarvitse rahaa päästäksesi pois tarpeettomista ja masentavista olosuhteista. Itse asiassa, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, mitä vähemmän sinulla on, sitä paremmin sinulla menee. Materiaaliset asiat ovat monesti häiriötekijöitä, ja ne voivat johtaa harhaan. Ne usein estämät meitä keskittymästä siihen mikä merkitsee eniten, etsimästä vastauksia sisältämme.

Sinulla on jo kaikki mitä tarvitset. Kyllä näin on.

Antakaa kun selitän.

Masennus syntyy meissä sisällä. Me tiedämme siitä, paljonkin nykypäivänä, mutta se ei ole jotain mitä me voimme nähdä. Me voimme nähdä vain oireet; sen seuraamukset. Masennus on jotain minkä voimme kokea tunnetasolla. Me emme näe tunteitamme; me voimme nähdä vain niiden vaikutukset meihin. Jos se on hyvä tunne, me voimme nähdä hymyn, jos se on paha, me voimme nähdä kyyneliä. Jos masennus syntyy meissä sisällä, miksi me jatkamme vastauksien etsimistä — parantuaksemme — meidän ulkopuolelta? Miksi emme katso sisäänpäin?

Miksi yhteiskunta kannustaa meitä tähän hulluuteen? Miksi meitä aivopesevät jatkuvasti media, lääkefirmat, ne muutamat valitut joiden nimen edessä on tohtorin titteli? Nämä ja muut Systeemin edustajat, kuten kirkko, hallitus, ja monet muut, haluavat meidän uskovan että se mitä tarvitsemme on ulkopuolellamme eikä meidän sisällä.

Terveysbisnes

Eikö se ole eturistiriita? Jotta voisi parantua, meidän tulee maksaa niille jotka tarjoavat meille ”ratkaisun”, miten nopeasti luulet tämän ratkaisun toimivan? Ei koskaan….? Koko ”ratkaisutoimittajien”, kuten lääkefirmojen, tohtoreiden, terapeuttien, ohjaajien jne. olemassaolo riippuu kysynnästä — meidän tarpeesta heille. Olisivatko he halukkaita kertomaan meille että meillä on jo kaikki mitä me tarvitsemme parantuaksemme?

Se mitä me todella tarvitsemme parantaaksemme — ei ainoastaan masennuksemme, vaan myös itsemme, elämämme, suhteemme — ei ole helppoa, mutta se on yksinkertaista. Meidän tulee olla anteeksiantavaisia. Aidosti anteeksiantavia. Todellinen anteeksianto, kuten masennus, voi löytyä vain sisältämme. Anteeksi antaminen tarkoittaa myötätunnon ja rakkauden ilmaisemista, joka on absoluuttista hyväksyntää. Me kaikki tiedämme jollain tasolla, että rakkaus parantaa. Joten meidän tulee tietää, että me kykenemme parantamaan itsemme käyttämällä tätä työkalua. Anteeksi antaminen on ilmaista, ja se on aina saatavilla meille!

Omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani voin sanoa, että on mahdollista tehdä sellainen parannus. Masentuneena olo ei ole kivaa. Se on melkein kuin vegetatiivisessa tilassa eläisi. Se on kivuliasta, ei ainoastaan emotionaalisesti, vaan myös fyysisesti, olla pelkästään olemassa. Madaltunut energiataso tekee mielen tylsäksi ja kehon haluttomaksi suoriutumaan tarpeellisista tehtävistä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän sinua, aivan sama miten kovaa he yrittävät. Mitä enemmän ihmiset kavahtavat pois luotasi, sitä enemmän sinä vetäydyt. Tunnet itsesi epäymmärretyksi, yksinäiseksi ja toivottomaksi….

Minä tiedän miten vaikeaa se on elää masentuneena koko ajan. Koko elämäni olen kärsinyt itsemurha-ajatuksista, ja olen niitä toteuttanut useita kertoja. Minulle diagnosoitiin paha masennus ja posttraumaattinen stressioireyhtymä. Tiedän, että isoäitini on kärsinyt myös koko elämänsä pahasta masennuksesta.

Lapsena minulla ei ollut hajuakaan siitä mikä minussa oli vikana. Luulin tämän olevan tällaista kaikille… Luulin että kaikki  vihasivat elämäänsä ja itseään samalla intohimolla kuin minä. Vasta kun olin ehtinyt parikymppiseksi sain kuulla mitä kliininen masennus oli, ja mitä kemiallinen välittäjäaineiden epätasapaino tekee aivoille, ja kaikkea muuta. Sen jälkeen kun jouduin sairaalaan unilääkkeiden yliannostuksesta, minua juoksutettiin lukemattomissa terapioissa. Tohtorit kirjoittivat lääkkeitä kuten Zoloft ja Prozac, toivoen että lääkkeet pitäisivät minut hengissä, ainakin siihen asti kunnes he keksisivät mikä olisi tehokkaampaa. Mitään lopullista ratkaisua ei ollut. Psykoterapioiden vaikutukset osoittautuivat yhtä lyhytaikaisiksi kuin pilleritkin. Itkien silmät päästäni nahkasohvalla, joidenkin terapeuttien seurassa,  olisi luullut paranevan, mutta tämä oli vain hetkellistä. Tunsin oloni helpottuneeksi päivän pari, ja romahdin uudelleen ennen seuraavaa tapaamista. Kognitiivinen käyttäytymisterapia vaikutti oikealta vastaukselta jonkin aikaa. Huonojen tapojen tunnistaminen, tavoitteiden asettaminen, kaikki tuo on voinut olla käyttökelpoista mutta ei tarpeeksi avuksi. En voinut muuta kuin ihmetellä miksi, kaikista noista pitkälle koulutetuista lääkäreistä joita tapasin, yksikään heistä ei katsonut minua silmiin ja sanonut: ”Me voitetaan tämä juttu. Masennuksesta voi parantua. Sinun ei tarvitse elää näin ikuisesti.”

Vuosien painajaismaisen elon, kahden itsemurhayrityksestä seuranneen aivoinfarktin jälkeen olin valmis myöntämään että se mitä minulle sanottiin siitä mitä minun tulee tehdä ei todellakaan toiminut.

Yli kolmen vuosikymmenen ajan en kyennyt hyvittämään itselleni sitä että elämäni ei ollut muuta kuin suurta taistelua. Erittäin pitkään aikaan en tiennyt että parantuakseni minun tulee antaa anteeksi ja todella hyväksyä itseni ja muiden lisäksi täysin hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli, sen sijaan että jatkaisin sen muuttamisen yrittämistä hinnalla millä hyvänsä. Kukaan ei opettanut minulle tuota. Itse asiassa minulle opetettiin päinvastaista.  Minulle opetettiin, että minun piti tehdä kaikkeni itseni ja elämäni kehittämiseksi. Minulle opetettiin, että elämäni ja minä olimme rikki ja tarvitsimme korjausta. Edes kaikki lukemani henkiset ja self-help -kirjat eivät valmistelleet minua todella ymmärtämään sitä mitä anteeksianto ja hyväksyntä tarkoittavat. Nuo kirjat ohjasivat minua ja valaisivat asiaa hieman, mutta ainoastaan panemalla anteeksiannon ja hyväksynnän täytäntöön kykenin oikeasti ymmärtämään niitä.

Kukaan ei kertonut minulle, että masennukseni ei ole vain kirous, jokin mielen vaje. Kuten kävi ilmi, masennukseni oli todellinen siunaus — todellinen lahja — mutta minun tuli itse tehdä tämä löytö.

Masennuksen siemenet

Alkoholismista kärsivän isän kanssa kasvaessa opin varhaisessa vaiheessa mitä fyysinen, mentaalinen ja emotionaalinen hyväksikäyttö voi tehdä ihmiselle. Ainoa puolustusmekanismi josta olin tietoinen oli suuttumus, joka nopeasti muuttui vihaksi.

Koko elämäni ajan viha on hallinnut olemassaoloani. Vihasin jatkuvassa selviytymisen tilassa olon tunnetta. Vihasin köyhyyttä. Kasvoin Puolassa, ja sellaisen äärimmäisen köyhyyden asettamat rajoitteet lyötiin niskoilleni alkuvaiheessa. Vihasin vielä enemmän sitä, vaikkakin vasta myöhemmin, että minulle annettiin mahdollisuus matkustaa maailmalla mallin hommissa, ja silti onnistuin kokemaan niukkuutta. Silti pysyin masentuneena, jopa itsemurhaa hautovana. Silti jouduin hylätyksi joka sattui helvetisti. Syvät epävarmuuteni ovat edelleen siellä, piinaten minua päivittäin.

Elämäni lakkasi merkitsemästä minulle 14:n ikäisenä, noin vuotta ennen kuin päädyin orpokotiin. Äitini pyysi minua lopettamaan koulunkäynnin. Hänellä oli omat syynsä tälle äärimmäiselle pyynnölle; perheeni oli kiinni juridisessa kamppailussa setääni vastaan talosta, jossa minä ja 8 sisarustani kasvoimme. Äitini epätoivoinen teko saada meidät jäämään pois koulusta oli avunhuuto. Se oli hänen tapansa protestoida lakijärjestelmän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan, jotka lopulta mahdollistaisivat setämme ajaa meidät pois talosta, jonka vanhempani ovat rakentaneet tyhjästä.

Niin herkässä iässä aloin menettää kaiken mistä välitin. Ensin menetin kykyni jatkaa koulutustani. Olin kympin oppilas, ja ja niin jollekin kenelle kirjat ja opiskelu merkitsivät kaikkea sellainen muutos ei ollut kivuton tai helppo. Rakkauteni opiskeluun yhtäkkiä korvautui kiihkeällä vihalla kohti tylsyyttä, tyhjyydentunteella ja pelolla siitä että ”minusta ei koskaan tule mitään elämässä ilman kunnon koulutusta”.

Tuolloin menetin myös neitsyyteni; tai lähinnä sen vei väkisin jätkä johon olin ihastunut. En edes tiennyt silloin että kyseessä oli pelkkä raiskaus. En ymmärtänyt miksi huusin keuhkoni pihalle, samalla kun yritin puskea kaveria pois, tai edes sitä miksi selkeiden ilmaisujen kuten ”Mene pois päältäni! Satutat minua!” teho ei auttanut sellaisen traumaattisen tapauksen pysäyttämistä.

Pidin itseäni syypäänä, sekä tyhmyyttäni.

Pian sen jälkeen setäni viimeinkin voitti taistelun talosta. Nuoremmat sisarukseni ja minut lähetettiin orpokotiin. Kotimme menettäminen — ja perheemme — oli kivuliain ja traumaattisin elämäni tapahtuma. En voinut elää niissä olosuhteissa ilman että tekisin jotain sille. Kun päätin karata orpokodista, en tiennyt että se on vasta alkua krooniselle tarpeelleni paeta itseäni. Elämäni pysyi edelleen kamppailuna toisen perään.

Olin viimein valmis etsimään sisältäni kaikkia vastauksia kolmekymppisenä.

Ei enää paluuta

Elin Hawaiilla. Se tuntui siltä kuin olisin saapunut kirjaimellisesti maailmanloppuun, ottaen huomioon että elämäni matka alkoi Puolassa, muutin edestakaisin eri Euroopan maihin, ja sitten eri osavaltioihin Amerikassa. Suuntasin aina länteen, yritin paeta itseäni ja emotionaalista tuskaani. Mutta masennus pysyi aina läsnä, eikä suostunut lähtemään minusta, aivan sama minne menin. Poislukien kaksi saksanpaimenkoiraani, masennus oli ainoa todellinen kumppani minulle.

”Rationaalinen” mieleni oli hyvä oikeuttamaan loputtoman muuttamisentarpeen jatkumisen:

“En ole vielä löytänyt sitä oikeaa paikkaa missä elää. En ole vain tavannut oikeita ihmisiä, oikeaa miestä. En ole tehnyt oikeanlaista rahaa. Mutta heti kun teen niin, olen onnellinen.”

Olin vakuuttunut, että minun tulee jatkaa tätä missiotani kunnes olen saavuttanut kaiken koskaan haluamani. SITTEN olen onnellinen. SITTEN olen sellainen ihminen joka olen aina halunnut olla. SITTEN elän sellaista elämää kuin aina olen halunnut elää. SITTEN en ole enää masentunut. Jos yritän kovempaa, jos menen pidemmälle, jos, jos, jos, jos…. Miljoonat ”jossit”, mutta yksikään näistä ei tuonut haluttuja tuloksia.

Hawaiin saaret, niin kaukana muusta maailmasta, oli hyvä paikka herätä. Täysin merten ympäröimänä en voinut karata lopullisesta määränpäästäni tällä kertaa. Ei ollut paluuta, ja jos jatkaisin länteen, pian löytäisin itseni sieltä mistä tulin. Ja mitä sitten?

Mietin aloittaisinko uudelleen maailman kiertämisen epätoivoisessa onnen etsinnän puuskassa. Tämä idea ei olisi niin kiinnostava kuin silloin kun aloitin matkani 15-vuotiaana.

Halvaantunut

Kun tajusin, että edes paratiisissa eläminen ei takaisi onnea, järkytyin ja olin aivan maani myynyt. En ollut ”vain” masentunut tällä kertaa; olin emotionaalisesti, henkisesti ja mentaalisesti halvaantunut. Tässä kohtaa täysin eri tyylinen luovuttaminen hämmensi minua. Olin nyt valmis päästämään irti kiintymyksestäni fyysiseen maailmaan, ilman että minun tarvitsisi kuolla sitä ennen. Olin luopumassa onnenetsinnästä ulkomaailmasta. Minulla ei ollut ideaa mitä tarkalleen, tai miten kauan kestäisi löytää sellainen todellinen onni sisältä, mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli?

Fyysisellä tasolla kykenin suorittamaan aivan kaikkein vaadituimpia tehtäviä, jotta selviäisin. Ei tuntunut olevan mitään pointtia jatkaa elämää, mutta valitettavasti, ei tuntunut olevan myöskään pointtia kuolla. Tiesin, että elämäni lopettaminen ei välttämättä tarkoittaisi kärsimyksen lakkaamista. Useat itsemurhayritykset vain muutama vuosi aiemmin saivat minut uskomaan, että vastauksia ei olisi myöskään mahdollista löytää kuolleiden maailmasta. Täytyi olla toisenlainen tapa parantaa masennukseni ja löytää todellinen mielenrauha. Fyysisestä kehosta poistuminen itseään vahingoittamalla ei mitenkään voi olla se keino, jolla kärsimys lopetetaan.

En välttämättä uskonut, että itsemurhan loppuunsaattamisella olisi sielulleni negatiivinen vaikutus. Vaikka minut kasvatettiin katoliseksi, en uskonut ikuiseen helvettiin jossa lieskat kärventävät. Minulle elämä oli helvettiä. Se mitä olisin saattanut pelätä on reinkarnaatio — idea paluusta, aloittaa kaikki alusta siitä mistä jäin. Pelkäsin aiheuttavani suurta kärsimystä perheelleni jos ottaisin oman henkeni; ja pelkäsin pahaa karmaa joka tästä kärsimyksestä johtuisi. Tuntui kuin olisin ollut ansassa. Jumissa Maa-planeetalla, kohtalona elää ikuisesti ihmisdraamoissa….

Näe illuusio, ota avosylin vastaan lahja

Teinivuosieni jälkeen, yli vuosikymmenen verran luin kaikenlaisia self-help -kirjoja ja -tekstejä henkisyydestä. Oli ilmiselvää, että nämä kirjat, vaikka ne olivat eri ihmisten kijroittamia eri aikoina, eri tavoilla, puhuivat samasta olennaisesta totuudesta:

“Me olemme kaikki Yhtä. Me olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Erillisyys on illuusiota. Sen mitä me teemme toisillemme, teemme itsellemme, ja päinvastoin.”

Osa tästä juuri löydetystä totuudesta oli kaikkein tajunnanräjäyttävintä:

“Maailma jossa elämme on illuusio. Todellinen maailma on sisällämme.”

En kyennyt käsittämään tätä pitkään, pitkään aikaan. Jokatapauksessa, alitajuisesti tiesin sen olevan totta. Kuitenkin, tässä kohtaa, niin paljon kuin olinkin samaa mieltä kaiken tuon kanssa, en elänyt sitä todeksi. Se oli pelkkä teoria, tai intellektuaalinen ymmärrys. En ollut saavuttanut pistettä jossa voisin alkaa toteuttaa noita opetuksia päivittäisessä rutiinissa.

Jotta se voisi tapahtua, minin ensin piti muuttua lopen kyllästyneeksi olemaan täysin onneton. Vain loputtomalta näyttävä kärsimys, epätoivo, masennus ja toivottomuus voisi valmistella minua kaipaamani muutokseen. Ilman sitä minulla ei olisi tarpeeksi rohkeutta ryhtyä niin suureen hommaan.

Ilman tukahduttavaa sisäistä tuskaa en voittaisi sisällä käytävää muutosvastaista kamppailua. Sellainen vastustus on mitä ilmeisimmin olemassa pitääkseen meidät hengissä. Selvitäksemme me vastustamme kaikkea vastaamme tulevaa muutosta. Se on luonnollista, ja sen vihaaminen ei auta yhtään. Se on mitä se on. Se mikä on tärkeämpää, on että meillä on kunnon työkalut käsitellä sellaisia vastoinkäymisiä; emotionaalinen tuska joka masennuksen mukana tulee on eräs tehokkaimmista työkaluista, tai ainakin se oli sitä minulle. Aloin ymmärtää miten masennus, jota olin vihannut koko sydämestäni elämäni viemisestä, oli myös yksi suurimmista siunauksistani. Aloin ymmärtää, että masennukseni ei ollut se todellinen ongelma; masennukseni oli vain sen oire. Ei ollut järkeä hoitaa oiretta ja odottaa todellisen syyn häviävän itsestään. Maailman ympäri matkustelun sijaan minun piti matkata tällä kertaa itseeni. Minun piti mennä syvälle sisälleni, löytää tunteeni, tutkia ajatuksiani, kohdata tuntematon ja syleillä sen pimeyttä. Minun piti tehdä kaikki tämä ilman maailman kiireellisyyden tarjoamaa anestesiaa.

Tuntui kuin olisin ollut puun ja kuoren välissä samaan aikaan masennuksen, tylsistymisen ja epähaluttavien olosuhteiden kanssa. Itsensä tutkiminen oli raastavaa, mutta se oli tehokasta. Aloin nähdä masennuksen lahjana joka puski minua kovaa kohti lopullista ratkaisua. Se ajoi minua kohti henkistä heräämistä. Näkemällä masennukseni sillä tavoin aloin hitaasti solmia sen kanssa rauhaa.

Masennukseni teki elämästäni helvettiä syystä; se puhui Sieluni puolesta joka kaipasi suurta transformaatiota. Masennus ei halunnut ristiinnaulita minua, pilkata minua — se vain teki kaikkensa jotta minä heräisin. Sieluni oli se joka kaipasi hoitoa. Sen tarve oli, että tuntisin uudelleen eläväni yhteydessä, ykseydessä, ja täydellisessä linjassa rakkauden kanssa, ei pelossa kuten tähän asti olin elänyt. Sen tarve oli, että parannun taudista nimeltä ylemmyydentunne. Sieluni tarve oli, että ego/mieleni antautuu sydämelleni/tunteilleni. Masennus oli vain työkalu, jota Sieluni käytti,  tiedottaakseen minulle että kaikki ei ollut kunnossa ja että minä kiinnittäisin siihen tarkasti huomiota.

Tämän uuden ymmärryksen avulla, vaikka masentuneena olo edelleen sattui, en voinut vihata sitä enää. Samalla tavoin, jos vatsani vääntelehti, en voisi vihata sitä siitä että se kertoo minulle, että se mitä söin viimeksi oli pilaantunutta ja minun tulee pysyä siitä kaukana. Saatoin vain tuntea itseni kiitolliseksi vatsalleni siitä, että se on ollut minulle niin uskollinen, ja sen tavasta suojella kehoani.. Ja nyt olin kiitollinen masennuksestani, joka suojeli Sieluani sellaisella tunnollisuudella.

Sisäisen maailman valinta

En ollut edelleenkään varma mitä Sieluni parantaminen vaatisi, tai miten kauan se kestäisi, mutta se oli alku. Tiesin, että masennukseni ei päästäisi minua otteestaan ennen kuin tekisin jotain suuria muutoksia sisällä. Tiesin, että se pitäisi minua panttivankinaan kunnes minulla ei olisi enää voimaa vastustaa sitä.

Siinä kohtaa olin lopulta valmis ja halukas alkaa elää elämääni täysin eri tavalla. Olin jo menettänyt uskoni kykyyni saavuttaa sen minkä halusin. Nyt minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myöntää itselleni se ainoa syy miksi en ollut kyennyt löytämään etsimääni, joka ei ollut se että olin masentunut, kyvytön, kirottu tai Jumalan vihaama, vaan yksinkertaisesti siksi että etsin sitä vääristä paikoista. Etsin sitä jostain tuolta, ulkoisesta maailmasta, missä sitä ei ollut olemassa. Olin lopultakin valmis myöntämään itselleni, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, kaikki se mitä olin halunnut ja tarvinnut josta olin unelmoinut oli sisälläni, ainoastaan minun sisälläni.

Oli tullut aika muuttaa tietoisuus. Oli tullut aika päättää halusinko jatkaa elämääni tietämättömyydessä, halusinko jäädä tietämättömäksi joka väistämättä johtaa tuskaan ja kärsimykseen, vai halusinko valita illuusion hävittämisen ja itseni vapauttamisen lopullisesti sen sijaan. Olin valinnut vapauttaa itseni.

Päätin että oli aika panna täytäntöön kaikki mitä olin oppinut lempikirjoistani, Neale Donald Walschin “Conversations with God” ja ”Communion with God”. Oli tullut aika kokea päivittäin henkisiä löytöjä, joista hän puhuu, sen sijaan että älyäisin ne vain ajatuksen tasolla. Oli tullut aika konkreettisesti alkaa kokea liitto kaikkeen ja kaikkiin, josta Walsch puhuu.

Kirjoittajan ilmestyksiä seuraten tein tietoisen päätöksen, jonka olen sen jälkeen tehnyt joka päivä ja joka hetki; että ulkopuolinen maailmani, mukaanlukien fyysinen kehoni, ei ole todellinen vaan sen sijaan mieleni manifestaatio. Valitsen uskoa, että ainoa oikea asia, ainoa todellinen maailma, ainoa todellinen rakkaus, ainoa todellinen onni, ainoa todellinen minä, ainoa todellisuus on sisälläni.

Aluksi minulla oli enemmän kuin yksi dilemma tämän uuden ajattelun kanssa. Oli yksi asia uskoa kaikkiin noihin juttuihin, mutta täysin eri asia varsinaisesti elää sitä, ja elää sitä päivittäin, ei ainoastaan silloin tällöin kun se on kätevää. Älyllinen mieleni tappeli vastaan kuin hullu. Vastarinta iski kovaa ja se ei aikonut päästää minusta irti ilman kamppailua.

Päivien ajan mietiskelin tapoja vakuuttaa mieleni tästä uudesta totuudesta. Kerroin itselleni rauhalliseen tapaan:

“Vaikka jokin asia tuntuu hullulta, se ei tarkoita sitä etteikö se olisi totta. Mieti kaikkia niitä hetkiä kun ihmiset olivat täysin vakuuttuneita, että Maa oli litteä ja että aurinko kiersi tätä planeettaa jolla me elämme, eikä toisinpäin. Illuusio siitä on säilynyt näihin päiviin asti, ja näyttää siltä kuin kultainen pallo kiertäisi sinitaivasta, ja kuitenkin me tiedämme, että Maa on se joka kiertää. Miksei tämä voisi olla totta kun puhutaan havaitsemastamme todellisuudesta? Kaikki voi näyttää meille (viiden aistimme avulla) kuin se olisi ulkopuolellamme — mutta se on vain heijastus, illuusio, eräänlainen sateenkaari, siitä mitä löytyy sisältämme.”

Hitaasti mutta varmasti mieleni alkoi prosessoida tätä uutta todellisuuskäsitystä. Kuitenkin vanhat elintavat vanhasta maailmasta olivat niin vahvoja, että sisäiset konfliktit olivat väistämättömiä. Lukemattomien virheiden kautta opetin itselleni, että pysyäkseni uskollisena tälle uudelle totuudelle, minun täytyi päästää täysin irti ideasta, että ulkopuolinen maailma olisi ollenkaan olemassa; mikä tarkoittaa, että en voisi jatkaa elämääni kuin uskoisin että ulkopuolinen maailma olisi yhtä todellinen kuin sisäinen maailmani. Minun tuli tehdä valinta. Voisi sanoa, että en voisi palvoa kahta jumalaa yhtä aikaa. Se oli joko yksi maailma, yksi todellisuus, tai toinen. Ei ollut tilaa molemmille. Ulkopuoliseni maailman pitäminen todellisena oli yhtä kuin kieltää se, että sisälläni olisi maailmaa ollenkaan.

Sydämeni on kompassini

Tuohon mennessä olin hyväksynyt sen, että miten epähaluttavaa elämäni olikaan ollut, minä olin se joka sen olin luonut, vaikkakin tiedostamattomalla, alitajuisella tavalla. Nyt oli minusta kiinni purkaa luomukseni ja luoda uudelleen sen mikä halusin olla. Tällä kertaa tekisin sen tietoisesti. Tietoisuus kasvoi sitä mukaa kun halusin ehdoin tahdoin nähdä ja hyväksyä todellisuuden sellaisena kuin se oli. En vielä tiennyt kaikkea mitä minun piti tietää. En voinut nähdä tulevaisuuteen, tai saada selkoa kaikesta siitä mitä nykyhetkessä tapahtui. Sydämeni, käyttäen tunteita kielenään, muuttui kompassiksini. Tällä kertaa mielelläni ei ollut sanomista, muuta kuin seurata sitä. Aina kun mieleni alkoi protestoida, sanoin itselleni:

“Sinulla oli hyvä meno kolme vuosikymmentä. Toit minut tänne saakka, ja olen siitä kiitollinen. Tämä on kuitenkin se mihin homma päättyy. Et voi viedä minua pidemmälle ja sinä tiedät sen. Olet ollut elämäni vallankahvassa tähän asti, ja nyt on aika siirtää komento sydämelleni. Se minne olen menossa — vain sydän tietää miten sinne pääsee.”

Tietoisuuteni muuttaminen oli alkanut onnistuneesti.

Askel 1: Päätä, että ainoa todellinen maailma, todellinen sinä, on sisälläsi. Muista että ulkomaailma on vain illuusio, vaikka se ei alussa olekaan selvää. Pysy uskollisena tälle uudelle totuudelle. 

 Askel 2: Tee rauha ulkomaailman kanssa, mukaanlukien itsesi.

Jatkaessani ensimmäisen askeleen kanssa, sydämeni vaistomaisesti johti minut keskittymään ulkoisen maailmani hyväksymiseen — ulkoisen todellisuuden — sellaisena kuin se oli. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli tarpeeksi rohkeutta ja viisautta katsoa tarkkaan itseäni ja nähdä miksi olin muuttunut, ilman että vääristelin mitään, ilman että minimoisin epähaluttuja ominaisuuksia, ja ilman tuomitsemista. Uusi ymmärrykseni — se henkilö joksi olin muuttunut ja elämä jonka olin luonut itselleni ei ollut se mikä todella olin — teki tästä prosessista helpompaa ja mahdollista.

Mutta se ei tarkoittanut, että yhtäkkiä vapautuisin masennuksesta. Itse asiassa, masennukseni tuntui vain pahenevan. Mitä enemmän tarkkailin ulkoista itseäni ja elämääni (huomaa että kirjoitin takkailla, ei analysoida — mikä johtaa tuomitsemiseen), sitä enemmän aloin tuntea rauhaa. Olin yllättynyt oppiessani että on täysin mahdollista tuntea itsensä täysin masentuneeksi, erittäin surulliseksi, ja kuitenkin rauhalliseksi samaan aikaan. Tämä rauhan tunne antoi minulle uudenlaista luottamusta, sellaista turvallisuuden tunnetta jota ei voi löytää ulkomaailmasta. Mikään määrä rahaa, valtaa, arvonimiä tai edes ehdollista rakkautta ja ihailua, jota muilta voisimme saada, ei voi luoda sellaista syvä tasapainon tunnetta. Aloin ymmärtää, että tämä kaikki tuli sisältäni. Tämä oli todisteena siitä, että vaikka se oli edelleen löytämättä, maailma sisälläni oli todellinen, ja sillä oli paljon tarjottavaa — enemmän kuin voisin kuvitellakaan!

Hämmästyttävä osuus on, että tämä uusi turvallisuuden tunne ei olisi otettavissa pois. Ei olosuhteiden pakosta, ei toisten teoilla, eikä edes oman masennukseni johdosta. Mikään eikä kukaan tässä maailmassa ei voisi varastaa, sabotoida tai vaikutaa millään tavoin tähän uuteen tunteeseen. Pelko ei yksinkertaisesti pääsisi siihen käsiksi. Niin kauan kuin en tuomitsisi itseäni tai elämääni, tämä rauhan tunne pysyisi kanssani.

Tämä ei tarkoita, että se on aina super helppoa saada aikaan. Se vaatii työtä ja kestävyyttä jatkuvasti muistuttaa itselleen siitä mitä olin tekemässä. Joka päivä toi mukanaan uusia haasteita, jotka piti kohdata ja käsitellä. Kerroin itselleni, että jokainen tilanne, jokainen henkilö joka elämässäni oli tällä hetkellä, oli siinä syystä; he olivat tuomassa minulle viestiä. Viesti aina sisälsi opetuksen.

Joten vaikka olin jumissa väkivaltaisessa suhteessa, aloin nähdä kiusaajani henkisenä opettajana. Hänen verbaalinen ja emotionaalinen kiusaamisensa heijasteli omaa sisäistä verbaalista ja emotionaalista kiusaamista jota kohdistin itseeni. Hänen kyvyttömyytensä arvostaa minua oli heijastusta omasta kyvyttömyydestäni arvostaa ja helliä itseäni. Hänen kauttaan viimein näin miten vähän ajattelin itseäni, ja miten paljon kyseenalaistin itseäni. Hänen kritiikkinsä minua kohtaan synnytti halun suojella omaa itseäni. Se pakotti minut käymään läpi omia uskomuksiani, omia ajatuksia siitä mitä luulin olevani. Se vaati niin äärimmäisen tilanteen — joka kesti melkein kaksi vuotta — että näkisin sen miten kauhea olin ollut itseäni kohtaan; miten kova olin itselleni, miten vähän itsekunnioitusta minulla oli, ja miten haluton olin antamaan itselleni mitään kunniaa siitä mitä olin saanut aikaan, erityisesti kun ottaa huomioon mitä olin käynyt läpi. Tajusin miten sisäisesti piesty olin, ei ainoastaan ulkomaailman pieksämä, vaan erityisesti oman itseni. Äärimmäisen epäonnisena ja kurjana silti tunsin kiitollisuutta vaikeita olosuhteitani kohtaan, sekä alistajaani kohtaan. Toivoin että minun ei olisi tarvinnut kokea sitä, mutta tiesin että olin siellä missä minun pitikin olla.

Ajan kanssa aloin ymmärtää, että täyden hyväksymiseni kautta, hitaasti mutta varmasti, aloin rakastaa itseäni ehdottomasti. Se oli hidas ja jopa kivulias prosessi; siitä huolimatta se oli käynnissä…

Tietoinen uudelleenluonti

Vaikka suurimman osan ajasta makasin sohvalla, usein silmät kiinni, puhuin itselleni lempeästi, niin kuin puhuisin lapselle:

“Teit mitä teit elämälläsi koska olet luonut sen tiedostamattomalla, tietämättömällä tavalla. Tavallaan sinulla ei ollut mahdollisuutta valita. Aivan kuin olisit rakentanut elämääsi silmät kiinni, koska se oli se mitä oikeasti teit. Sinulla ei ollut tietoa. Ymmärryksesi oli erittäin rajallinen. Reaktiosi asioihin eivät olisi voineet olla sen erilaisempia, aivan kuin kukaan muukaan illuusiossa elävä ei reagoisi muulla tavalla. Et olisi voinut toimia toisella tavalla. Et mitenkään voisi olla eri ihminen kuin se miksi olit muuttunut, ilman että tiedät sen mitä nyt alat ymmärtää. Nyt kun sinulla on tämä tieto, alat luoda tietoisesti uuden minän ja uuden elämän. Vanha elämä ja vanha minäsi olivat osa tätä prosessia, joten älä vihaa niitä. Ilman tätä pimeyttä me emme voisi kokea valoa. Ilman vihaa emme voi tietää miltä rakkaus tuntuu. Ilman epäonnistumista emme voisi tietää miltä onnistuminen tuntuu. Sinusta voi tuntua nyt luuserilta, elämäsi voi nyt tuntua epäonnistuneelta, mutta se on vain niin — et ole nähnyt vielä koko kuvaa. Se mikä tähän asti on tuntunut täydelliseltä epäonnistumiselta, on tuonut sinut tähän hetkeen, eikö niin? Epäonnistuminen on osa prosessia. Voitaisiin jopa sanoa, että epäonnistuminen on ennenaikaista, ei vielä valmis onnistuminen.”

Niin vaikeaa kuin se onkin ollut, pidin jopa hieman hauskaa tämän uuden mentaalisen harjoituksen kanssa. Rakastin nähdä tuolloisen poikaystäväni kasvoilla hilpeyden kun vastasin hänen vähemmän imarteleviin kommentteihin:

“Minä haisen pahalta, mitä sitten? Ketä kiinnostaa? Minua ei kiinnosta haisenko hyvältä vai pahalta.”

Tai sanoin hänelle:

“Mitä sitten jos olen mielestäsi laiska? Rakastan olla laiska. Se on kivaa maata ja olla tekemättä mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään väärää siinä. Kannattaa kokeilla joskus.”

Pointti oli, että en kertonut näitä juttuja vain hiljentääkseen häntä. Kerroin sitä mihin oikeasti uskoin. Kovan työn tehtyäni hyväksyäkseni itseni, mikä edelleen oli käynnissä, opin että häpeä tai syyllisyys ei palvellut minua mitenkään. Häpeä ja syyllisyys ovat vain pari niistä tavoista joilla ihmiset manipuloivat toisiaan saadakseen valtaa. Jos me emme häpeä mitään mitä muut meissä pilkkaavat tai kritisoivat, sellainen mielenhallinta ei voi silloin tapahtua. Myös ymmärsin, että tämän piti olla aito uskomus, ja ei sellainen joka on feikattu. Pahin asia jonka voimme tehdä, on valheellisesti väittää että jokin ei haittaa meitä, silloin kun se oikeasti niin tekee. Kun me valehtelemme, me valehtelemme muiden lisäksi myös itsellemme. Vain kun me pysymme totuudessa itsellemme ja muille, aivan sama miten vaikeaa ja kivuliasta se onkin, silloin me voimme todella vapauttaa itsemme.

Ennen kuin kerroin poikaystävälleni että se ei haitannut minua että hän piti minua laiskana, minun oli hyväksyttävä oma itseni mitä tuli siihen miten näin oman itseni. Minun piti hyväksyä oma laiskuuteni; minun piti olla täysin OK sen kanssa. Ei haitannut oliko se totta vai ei, olinko oikeasti laiska vaiko enkö, se mikä merkitsi eniten oli, että vaikka olisinkin laiska, kykenisin elämään sen kanssa. Voisin olla laiska ilman että häpeän sitä. Voisin olla tyhmä ilman että tunsin häpeää siitä. Ja niin edelleen.

Sanoin itselleni: “Se on mitä se on. Minä olen se mitä minä olen.”

Se vallantunne, mikä tuollaisista sanoista ja sisäisistä käytänteistä tuli minulle, oli samanlainen kuin se rauhantunne ja tasapaino, joka sisältäni huokui. Tämä uusi voima ei järkkyisi tai vaarantuisi millään tavalla. Toisin kuin ulkoinen valta, joka syntyy sellaisista kiinnikkeistä kuin raha, vaikutusvalta muihin ihmisiin jne., tämä sisäinen voima ei alistuisi millekkään ulkoiselle olosuhteelle, joka voisi johtaa niiden kiinnikkeiden häviämiseen, tai näin heikentää sellaista voimaa. Tämä sisäinen voima oli ainoaa todellista voimaa. Ja nyt, ihme kyllä, aloin kokea sen itse, sen sijaan että vain lukisin siitä joistain kirjoista.

Miten ironista; opin omasta sisäisestä voimastani — oikeasta voimastani — samalla kun olin kiinni loukkaavassa suhteessa. Toisen ihmisen kontrolloimana elämisen keskellä aloin kontrolloida omaa kohtaloani. Vaikka minua vähäteltiin, löysin todellisen arvoni. Vaikka minut kyseenalaistettiin jatkuvasti, opin miten luottaa itseeni, ja lisäksi miten välttää muitten epäilemisen.

Ulkoiselle maailmalle anteeksi antaminen

Melkein kaksi vuotta myöhemmin olin jonkin verran tyytyväinen sisäiseen muutokseeni, mutta silti täysin tyytymätön ulkoiseen maailmaani. Elämäni ei ollut muuttunut mitenkään. Olin edelleen syvästi masentunut, edelleen riippuvainen, edelleen kykenemätön toteuttamaan omia unelmiani, ja edelleen kiinni epäterveessä suhteessa. Eräänä päivänä sain ajatuksen:

“Mitä jos ainoa syy miksi olen ollut jumissa tässä epähaluttavassa tilanteessa niin pitkään on että olen epäonnistunut antamaan todella anteeksi? Mitä jos antamalla anteeksi poikaystävälleni annan samalla anteeksi myös isälleni siitä miten hän kohteli minua? Samankaltaisuudet noiden kahden miehen välillä ovat kiistämättömät. Onko tämä universumin tapa antaa minulle mahdollisuus antaa anteeksi isälleni ja päästää irti hänen aiheuttamastaan tuskasta ja kivusta?

Osoittautui, että olin oikeassa. Minun tarvitsi elää uudelleen hyväksikäytön helvetti, aivan niin kuin tein lapsuudessani, jotta voisin kokea anteeksiannon parantavan voiman. Ihmeellisesti vain kahden kuukauden päästä tätä anteeksiannon harjoittamista olin vapaa. En enää ollut jumissa hyväksikäyttävässä suhteessa, ja minun ei enää tarvinnut elää uudelleen tuota osaa lapsuudestani. Ulkoinen maailmani alkoi näyttää vähemmän sietämättömältä.

Tuon jälkeen minulla ei ollut epäilystäkään anteeksi annon ja hyväksynnän parantavasta voimasta — se on parhain lääke mitä kukaan masentunut voisi koskaan pyytää. Ainoa seikka oli, että tarvitsin edelleen paljon tuota lääkettä… minulla oli silti paljon syvälle haudattuja emotionaalisia haavoja, jotka olivat parannuksen tarpeessa. Paras osa oli, että elämä, sen mystisillä tavoilla, jatkoi yhä uudelleen ja uudelleen tällaisten tuttujen skenaarioiden minulle tarjoamista, jotka muistuttivat minua varhaislapsuudestani, kunnes olisin valmis antamaan anteeksi.

Sellaisen anteeksiannon loppuunsaattamisella olin vähemmän ja vähemmän masentunut, ja sen lisäksi myös elämäni oli muuttumassa vähemmän masentavaksi. Se tuntui siltä kuin joku olisi sytyttänyt kynttilän pitkän, pimeän tunnelin päätteeksi jossa olin.

Askel 3: Anna anteeksi ja hyväksi kaikki, mukaanlukien itsesi.  

Askel 4: Anna anteeksi ja hyväksy päivittäin.

Sanon tuon itselleni, nuo kaksi askelta olivat kaikkein kriittisimmät minun syvän masennukseni parantamisessa ja hoidossa. Ne olivat kaikkein vaikeimmat pitää, kaikkein haasteellisimmat, mutta samaan aikaan ne osoittautuivat kaikkein tehokkaimmiksi. Anteeksi annon tuli olla aito jotta se toimisi ja sen täytyi tapahtua täydellä hyväksynnällä. Tuska, suru ja kaikki epähalutut emootiot täytyi elää uudelleen samalla kun anteeksiannon prosessia käydään läpi. Ei ole oikopolkua. Ei ole kipulääkettä joka ottaisi tuskan pois. Itse asiassa masennus ja sen mukana tuleva emotionaalinen tuska syvvenivät joka kerta kun kävin sitä lävitse. Masennus vei minut takaisin kivuliaaseen menneisyyteeni, joka täytyi antaa anteeksi jotta se voisi päästää minusta irti. Minun piti jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että kaikki tämä oli väliaikaista. Pysyvä vanhojen ongelmieni katoaminen, joka seurasi jokaista anteeksiantoa, rohkaisi ja inspiroi minua. Uusi, useammin esiintyvä hetkessä elämisen tunne oli enemmän kuin virkistävää.

Kaksi päätunnetta, jotka aina kertoivat anteeksiannon tarpeestani, olivat viha ja turhautuminen. Opin arvostamaan näitä tunteita sen sijaan että olisin toiminut niiden vallassa tai tehnyt päinvastaista tukahduttamalla ne. Opin tarkkailemaan niitä lähemmin ilman että tuomitsin niitä. Opin antamaan niille anteeksi niiden olemassaolon, minun rauhani häiritsemisen ja masennukseni pahentamisen. Viha oli vain viestintuoja — aina se kertoi minulle mihin kiinnittää huomiota, joten tajuaisin mille tietyille olosuhteille, mille tietyille henkilöille, minä mukaanlukien, tuli antaa anteeksi. Mitä enemmän tein tätä, sitä enemmän minulle valkeni että minä olin se joka kiedoin itseni vihaan, joka ajan mittaan muuttui katkeruudeksi niin ettei minun tarvitsisi tuntea kipua. Selvästikään tuska ei ollut koskaan mennyt pois; se vain pysyi siedettävämpänä koska se oli turrutettu ja tukahdutettu. Entisaikaan viha piti minut harhautuneena pois siitä. Oli selvää, että sellainen käsittelemätön tuska oli täydellinen syy masennukseeni.

Jos haluatte tietää miten annoin anteeksi isälleni antamalla anteeksi poikaystävälleni, sen saa selville täältä: Stuck In Abusive Relationship: How I Freed Myself Through Forgiveness

Artikkelin julkaissut Rise Earth