Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2026

UFOt

EBEt, Maan ulkopuoliset olennot, osa 4

Kommentoi

Sarjan aiemmat osat: osa 1, osa 2, osa 3.

Cooperin salaliittoteoria

Pian Learin seuraan liittyi joku, jolla oli vielä suurempi määrä upeita tarinoita: Milton William Cooper. Cooper ilmestyi 18. joulukuuta 1988, kun hänen kertomuksensa fantastisista salaisuuksista, jotka hän oppi laivaston aliupseerina työskennellessään, ilmestyi ufologien ja muiden poikkeavista ilmiöistä kiinnostuneiden tietokoneverkkoon. Cooper kertoi, että työskennellessään amiraali Bernard Clareyn, Tyynenmeren joukkojen komentajan, tiedusteluryhmän majoitusmestarina hän näki 1970-luvun alussa kaksi dokumenttia, Project Grudge -erikoisraportin 13 ja Operation Majorityn briiffin. (Perinteisessä UFO-historiassa Grudge oli toinen julkinen ilmavoimien UFO-projekti, joka korvasi alkuperäisen Signin vuoden 1949 alussa ja kesti vuoden 1951 lopulle, jolloin se nimettiin uudelleen Blue Bookiksi. Vaikka Signin tutkijat aikoinaan päättelivät, että UFOt olivat alkuperältään peräisin Maan ulkopuolelta – johtopäätös, jota ilmavoimien johto ei pitänyt hyväksyttävänä – Grudge, kuten sen nimi sattumalta tai muuten viittaa, tunnettiin vihamielisyydestään UFO-ajatusta kohtaan ja halukkuudestaan ​​antaa perinteisiä selityksiä, perusteltuja tai ei, havaintoraporteille, joita se sai.) Cooperin kuvaus näiden raporttien sisällöstä on hyvin samanlainen kuin jo tuttu tarina onnettomuuksista, ruumiista, kontakteista ja projekteista, joitakin tarkennuksia lukuun ottamatta. Lisäksi hän sanoi, että avaruusolentoja kutsuttiin ”ALF:iksi” (jotka, kuten jokainen televisionkatsoja tietää, tarkoittavat Alien Life forms -lyhennettä) ja ”M” MJ-12:ssa tarkoittaa Majoritya, ei Majesticiä. Myöhemmin hän kertoi nähneensä valokuvia avaruusolennoista, mukaan lukien sellaisesta, jota hän kutsui ”isokuonoisiksi harmaiksi” – kuten ne, joiden oletettiin laskeutuneen Hollomaniin vuonna 1964 tai 1971. Yhdysvaltain hallitus oli yhteydessä heihin ja Area 51:llä oli käynnissä avaruusolentojen teknologiaprojekteja.

Jos tämä kuulosti Moore ja Learin ajatusten toistolta, se johtui vain siitä, että Cooper ei ollut vielä käyttänyt kaikkia keinojaan. 23. toukokuuta 1989 Cooper julkaisi 25-sivuisen asiakirjan nimeltä Salainen hallitus: MJ-12:n alkuperä, identiteetti ja tarkoitus. Hän esitteli sen muutamaa viikkoa myöhemmin Las Vegasissa pitämässään luennossa. Cooperin versiossa kehittyvästä legendasta maata hallitsee ”salainen hallitus”, häikäilemätön ryhmä salaisia CIA:n ja muiden tiedustelupalvelujen agentteja, jotka pitävät monet toiminnastaan salassa jopa presidentiltä. Yksi sen ensimmäisistä teoista oli murhata entinen puolustusministeri (ja väitetty MJ-12:n varhainen jäsen) James Forrestal – kuolema lavastettiin itsemurhaksi – koska hän uhkasi paljastaa UFO-salailun. Siitä huolimatta presidentti Truman, joka pelkäsi avaruudesta tulevaa hyökkäystä, piti muut maat, mukaan lukien Neuvostoliiton, ajan tasalla kehityksestä. Kaiken tämän salassa pitäminen oli kuitenkin todellinen ongelma, joten perustettiin kansainvälinen salaseura, joka tunnetaan nimellä Bilderbergit ja jonka päämaja sijaitsee Genevessä, Sveitsissä. Siitä tuli pian salainen maailmanhallitus, joka ”nyt hallitsee kaikkea”, Cooper sanoi.

Samaan aikaan lentävät lautaset putosivat taivaalta kuin kärpäset. Vuonna 1953 pelkästään Yhdysvalloissa tapahtui 10 onnettomuutta. Samana vuonna tähtitieteilijät havaitsivat valtavia avaruusaluksia, jotka suuntasivat kohti maata ja lopulta saapuivat kiertoradalle päiväntasaajan ympärille. Project Plato perustettiin kommunikoimaan näiden uusien avaruusolentojen kanssa. Yksi aluksista laskeutui, ja kasvotusten tapahtui tapaaminen, jossa sovittiin diplomaattisuhteiden aloittamisesta. Samaan aikaan ihmisen näköinen avaruusolentojen rotu varoitti Yhdysvaltain hallitusta, että uusiin vieraisiin ei kannata luottaa ja että jos hallitus luopuisi ydinaseistaan, ihmisen näköiset avaruusolennot auttaisivat meitä henkisessä kehityksessämme, mikä estäisi meitä tuhoamasta itseämme sodilla ja ympäristön pilaamisella. Hallitus hylkäsi nämä ehdotukset.

Isonenäiset harmaat, jotka olivat kiertäneet päiväntasaajaa, laskeutuivat jälleen, tällä kertaa Hollomanin lentotukikohtaan vuonna 1954, ja solmivat sopimuksen Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Nämä olennot ilmoittivat olevansa kotoisin Betelgeusea kiertävältä kuolevalta planeetalta. He sanoivat, että jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa heidän olisi lähdettävä sieltä lopullisesti. Toinen tapaaminen pidettiin pian sen jälkeen Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa. Tällä kertaa presidentti Eisenhower oli paikalla allekirjoittamassa virallista sopimusta ja tapaamassa ensimmäistä avaruusolentojen suurlähettilästä, ”Hänen Kaikkivaltiasta Korkeuttaan Krlll”, joka lausutaan Krill. Hänellä, kuten muillakin avaruusmatkailijoilla, oli kolmiosainen tunnus univormussaan; sama kuvio esiintyy kaikissa Betelgeusen avaruusaluksissa.

Cooperin kertomuksen mukaan sopimuksen ehdot olivat seuraavat: Kumpikaan osapuoli ei puutu toisen osapuolen asioihin. Muukalaiset sieppaavat ajoittain ihmisiä ja palauttavat heidät vahingoittumattomina, ilman muistoja tapahtumasta. Se toimittaa luettelon sieppaamiensa henkilöiden nimistä. Yhdysvaltain hallitus pitää avaruusolentojen läsnäolon salassa ja saa heiltä edistynyttä teknologiaa. Osapuolet vaihtavat 16 henkilöä oppiakseen toisiltaan ja opettaakseen toisilleen. Avaruusolennot jäävät Maahan ja ihmiset menevät toiselle planeetalle, josta he palaavat takaisin tietyn ajan kuluttua. Osapuolet käyttävät yhdessä valtavia maanalaisia tukikohtia, jotka rakennetaan salaisiin paikkoihin lounaisosassa maata.

(On syytä huomata, että MJ-12:n jäseniksi luetellut henkilöt ovat pääosin Council on Foreign Relationsin ja Trilateral Commissionin jäseniä. Nämä organisaatiot ovat keskeisessä asemassa äärioikeiston salaliittoteorioissa. Aiheesta kirjoittamassaan kirjassa George Johnson kirjoittaa: ”Toisen maailmansodan holokaustin jälkeen antisemitistiset salaliittoteoriat tulivat vastenmielisiksi kaikille paitsi amerikkalaisen äärioikeiston marginaaliryhmille. Populistien pelot rikkaiden vallasta kohdistuivat sen sijaan kansainvälistä kapitalismia edistäviin organisaatioihin, kuten Trilateraaliseen komissioon, CFR:n ja Bilderberg-ryhmään, joka koostuu maailman johtajista ja liikemiehistä ja joka piti yhden ensimmäisistä kansainvälisiä suhteita käsittelevistä konferensseistaan Bilderberg-hotellissa Alankomaissa” [Johnson, 1983]. Cooperin mukaan kolmikantainen tunnus on otettu suoraan muukalaisten lipusta. Hän lisää, että presidenttien Nixonin, Fordin ja Carterin aikana MJ-12 tuli tunnetuksi nimellä 50-komitea. Reaganin aikana se nimettiin uudelleen PI-40-komiteaksi.

Vuoteen 1955 mennessä, Eisenhowerin presidenttikaudella, Cooperin mukaan viranomaiset saivat varmuuden siitä, mitä he olivat jo alkaneet epäillä vuotta aiemmin: että muukalaiset olivat rikkoneet sopimuksen ennen kuin sen muste oli ehtinyt kuivua. He tappoivat ja silpoivat sekä ihmisiä että eläimiä, eivät toimittaneet täydellistä luetteloa siepatuista ja eivät palauttaneet osaa siepatuista. Lisäksi he olivat salaliitossa Neuvostoliiton kanssa ja manipuloivat yhteiskuntaa okkultismin, noituuden, uskonnon ja salaseurojen avulla. Eisenhower laati salaisen muistion, NSC 5411, jossa hän määräsi 35 Council on Foreign Relationsin johtohenkilöstä koostuvan tutkimusryhmän (”Jason Society”) ”tutkimaan kaikki tosiasiat, todisteet, valheet ja petokset ja selvittämään totuuden avaruusolentojen kysymyksestä” (Cooper, 1989). Koska tuloksena syntyneet kokoukset pidettiin Quanticon merijalkaväen tukikohdassa, niitä kutsuttiin Quanticon kokouksiksi. Osallistujia olivat muun muassa Edward Teller, Zbigniew Brzezinski, Henry Kissinger ja Nelson Rockefeller.

Ryhmä päätti, että vaara vakiintuneille sosiaalisille, taloudellisille, uskonnollisille ja poliittisille instituutioille oli niin vakava, että kukaan ei saanut tietää muukalaisista, ei edes kongressi. Tämä tarkoitti, että oli löydettävä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä. Ryhmä päätteli myös, että muukalaiset käyttivät ihmisen elimiä ja kudoksia korvatakseen heikentynyttä geneettistä rakennettaan.

Lisäksi Cooperin mukaan Neuvostoliitolle ja muille maille tehtiin aloitteita, jotta koko maailma voisi yhdistyä torjumaan muukalaisten uhkaa. Kehittyneiden uusien asejärjestelmien tutkimus aloitettiin. Tiedustelulähteet soluttautuivat Vatikaaniin toivoen saavan selville Fatiman profetian, joka oli pidetty salassa vuodesta 1917 lähtien. Fatiman, Portugalin, ”ihmeen” epäiltiin olevan avaruusolentojen manipuloima tapahtuma. Kuten kävi ilmi, profetiassa sanottiin, että vuonna 1992 lapsi yhdistäisi maailman väärän uskonnon lipun alle. Vuoteen 1995 mennessä ihmiset ymmärtäisivät, että hän oli Antikristus. Samana vuonna kolmas maailmansota alkaisi, kun arabimaiden liittouma hyökkäisi Israeliin. Tämä johtaisi ydinsotaan vuonna 1999. Seuraavat neljä vuotta toisivat kauheaa kuolemaa ja kärsimystä koko planeetalle. Kristus palaisi vuonna 2011.

Kun Cooper kysyi heiltä tästä, muukalaiset myönsivät rehellisesti, että se oli totta. He tiesivät sen, koska olivat matkustaneet tulevaisuuteen aikakoneella ja nähneet sen omin silmin. He lisäsivät, että olivat luoneet meidät geenimanipulaation avulla. Myöhemmin myös amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset kehittivät aikamatkailun ja vahvistivat Fatiman/ET:n näyn tulevaisuudesta.

Vuonna 1957 Jason-ryhmä kokoontui jälleen Eisenhowerin käskystä päättämään, mitä tehdä. Se esitti kolme vaihtoehtoa: (1) Käyttää ydinpommeja reikien tekemiseen stratosfääriin, jotta saasteet pääsisivät pakenemaan avaruuteen. (2) Rakentaa valtava tunneliverkosto maan alle ja pelastaa tarpeeksi ihmisiä eri kulttuureista, ammateista ja taidoilla, jotta ihmiskunta voisi nousta uudelleen jaloilleen tulevien ydin- ja ympäristökatastrofien jälkeen. Kaikki muut – eli loput ihmiskunnasta – jätettäisiin maan pinnalle oletettavasti kuolemaan. (3) Käytetään avaruusolentojen ja Maapallon teknologiaa maapallon jättämiseksi ja kuun (koodinimi ”Adam”) ja Marsin (”Eve”) asuttamiseksi. Ensimmäistä vaihtoehtoa pidettiin epäkäytännöllisenä, joten amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset alkoivat työstää kahta muuta. Samaan aikaan he päättivät, että väestöä olisi kontrolloitava, mikä olisi helpointa poistamalla mahdollisimman monta ”ei-toivottua” ihmistä. Näin ollen väestöön tuotiin aids ja muut tappavat taudit. Toinen idea tarvittavien varojen keräämiseksi toteutettiin nopeasti: myydä huumeita massiivisesti. Ulkosuhteiden neuvoston kunnianhimoinen nuori jäsen, texasilaisen öljy-yhtiön toimitusjohtaja George Bush, asetettiin CIA:n avustuksella projektin johtoon. ”Suunnitelma toimi paremmin kuin kukaan oli uskonut”, Cooper sanoi. ”CIA hallitsee nyt kaikkia maailman [sic] laittomia huumemarkkinoita” (Cooper, 1989).

Lähes kaikille tuntematon salainen amerikkalais-neuvostoliittolainen muukalaisavaruusasema sijaitsi Kuun pimeällä puolella. 1960-luvun alkupuolella ihmisten siirtokunnat kukoistivat Marsin pinnalla. Samalla Maapallon naiivit asukkaat saatiin uskomaan, että neuvostoliittolaiset ja amerikkalaiset olivat jotain muuta kuin läheisiä liittolaisia. Mutta Cooperin tarina muuttui vieläkin oudommaksi ja monimutkaisemmaksi.

Hän väitti, että vuonna 1963, kun presidentti Kennedy sai tietää osan tapahtumista, hän antoi MJ-12:lle ultimaatumin: lopettakaa huumekauppa. Hän ilmoitti myös, että vuonna 1964 hän kertoisi amerikkalaisille avaruusolentojen vierailusta. MJ-12:n agentit määräsivät hänen murhansa. Kennedy murhattiin satojen silminnäkijöiden edessä, joista kukaan ei ilmeisesti huomannut mitään, presidentin autoa ajaneen salaisen palvelun agentin toimesta.

Cooperin mukaan vuonna 1969 Dulcen laboratoriossa tapahtuneen ihmistutkijoiden ja avaruusolentojen välisen yhteenoton seurauksena tutkijat joutuivat avaruusolentojen panttivangeiksi. Sotilaat, jotka yrittivät vapauttaa tutkijat, tapettiin, koska he eivät pystyneet voittamaan avaruusolentojen ylivoimaisia aseita. Tapaus johti kahden vuoden katkokseen suhteissa. Liittouma jatkui vuonna 1971 ja jatkuu edelleen, vaikka CIA:n, NSA:n ja ulkosuhteiden neuvoston johtama valtava näkymätön talousimperiumi harjoittaa huumekauppaa, rahanpesua ja kannustaa massiiviseen katurikollisuuteen, jotta amerikkalaiset olisivat alttiita aseiden hallintaa koskevalle lainsäädännölle. CIA on mennyt niin pitkälle, että se on käyttänyt huumeita ja hypnoosia saadakseen henkisesti epävakaat henkilöt tekemään joukkomurhia koululaisiin ja muihin viattomiin ihmisiin, tarkoituksenaan kannustaa aseiden vastaista hysteriaa. Kaikki tämä on osa salaliittoa, jota tukevat ja avustavat joukkotiedotusvälineet (jotka ovat myös salaisen hallituksen hallinnassa), jotta amerikkalaiset pelästyisivät niin, että he pian hyväksyisivät sotatilan julistamisen, jolloin ihmiset kerättäisiin yhteen ja laitettaisiin jo valmiina oleviin keskitysleireihin. Sieltä heidät lennätettäisiin Kuuhun ja Marsiin työskentelemään orjatyövoimana avaruussiirtokunnissa.

Salaliittolaiset hallitsevat jo maailmaa. Kuten Cooper totesi: ”Jopa kokematon tutkija voi pintapuolisen tutkimuksen perusteella havaita, että ulkosuhteiden neuvoston ja kolmikantakomission jäsenet hallitsevat suurimpia säätiöitä, kaikkia suuria tiedotusvälineitä ja kustantamoita, suurimpia pankkeja, kaikkia suuria yrityksiä, hallituksen ylintä johtoa ja monia muita tärkeitä intressejä.”

Reaktio Leariin ja Cooperiin

Kun Lear oli tuntenut velvollisuutta mainita pari lähdettä tai ainakin mutista jotain ”nimettömistä lähteistä”, Cooper kertoi sensaatiomaisen ja outon tarinansa ikään kuin se olisi niin itsestään selvästi totta, että lähteet tai tukevat tiedot olivat merkityksettömiä. Ja Cooperin luennoille kerääntyneelle innokkaalle yleisölle todisteita ei tarvittu. Syksyyn mennessä Cooper kertoi tarinoitaan – joiden lähteet olivat itse asiassa lentäviä lautasia koskevaa kansanperinnettä, AFOSI:n Bennewitz-episodin aikana levittämää disinformaatiota, salaliittokirjallisuutta ja suoraa fiktiota – suurelle joukolle kalifornialaisia, jotka olivat valmiita maksamaan 10 tai 15 dollaria kerralta saadakseen jännityksen, joka sai heidät pelkäämään hölmösti.

Learin ja Cooperin seuraan liittyi pian kaksi muuta UFO-kauhutarinoiden ja Trilateraalisten salaliittojen kertojaa, William English ja John Grace (joka käyttää salanimeä ”Val Valarian” ja johtaa Nevada Aerial Research Groupia Las Vegasissa).

Harvat, jos ylipäätään kukaan, valtavirran ufologit ottivat nämä tarinat vakavasti ja pitivät niitä aluksi huonona vitsinä. Mutta kun kävi selväksi, että Lear, Cooper ja kumppanit saivat huomattavaa mediahuomiota ja löysivät kannattajia suuremman yleisön keskuudesta, joka oli kiinnostunut ufologian marginaaleista, joissa väitteen luontainen epätodennäköisyys ei ollut koskaan ollut esteenä sen uskomiselle, UFO-yhteisön johtajat alkoivat olla yhä huolestuneempia.

Yksi johtaja, joka ei heti huolestunut, oli Walter H. Andrus Jr., Mutual UFO Networkin (MUFON) johtaja, joka on yksi kahdesta suurimmasta UFO-järjestöstä Yhdysvalloissa (toinen on J. Allen Hynek Center for UFO Studiesista [CUFOS]). Vuonna 1987, ennen kuin Lear oli esittänyt sen, mitä jotkut vitsailijat kutsuisivat pimeän puolen hypoteesiksi, hän oli tarjoutunut järjestämään vuoden 1989 MUFON-konferenssin Las Vegasissa. Andrus suostui. Mutta kun Learin todelliset uskomukset tulivat julki, MUFONin johtohahmot ilmaisivat huolensa Learin roolista konferenssissa. Kun Andrus ei vastannut nopeasti, MUFONin tyypit raivostuivat.

Mahdollisen palatsin kapinan edessä Andrus ilmoitti Learille, että Cooper, jonka Lear oli kutsunut puhumaan konferenssiin, ei ollut hyväksyttävä valinta. Mutta MUFONin hallituksen ja organisaation muiden osien kriitikoille tämä ei ollut riittävää. Yksi heistä, pitkäaikainen ufologi Richard Hall, sanoi, että tämä oli ”kuin laittaisi laastarin verenvuotoon” (Hall, 1989). Kuumassa puhelinkeskustelussa Andrus kutsui Hallin vastalauseita Learille ”vain yhden miehen mielipiteeksi” ja väitti saaneensa tukea muilta MUFONin merkittäviltä henkilöiltä, mitä ei kuitenkaan osoittautunut todeksi. Laajasti levitetyssä avoimessa kirjeessä Andrusille Hall kirjoitti: ”Learin symposiumin johtaminen ja esiintyminen sen pääpuhujana on verrattavissa siihen, että NICAP olisi 1960-luvulla antanut George Adamskin johtaa NICAP-konferenssia!” (NICAP, National Investigations Committee on Aerial Phenomena, jonka Hall toimi pääsihteerinä 1950-luvun lopulla ja suurimman osan 1960-luvusta, oli konservatiivinen UFO-tutkimusorganisaatio, joka syytti Adamskin väitteitä huijaukseksi. Adamski kirjoitti kirjoja tapaamisistaan venäläisten kanssa ja jakoi valokuvia, joiden hän väitti olevan heidän avaruusaluksiaan.) Hall jatkoi: ”Te näytätte suosivan värikkäitä ja näyttäviä asioita kriittisen tieteellisen lähestymistavan sijaan; olette jopa ilmaissut näkemyksen, että paneeli, joka esittää Learille kriittisiä kysymyksiä, olisi hyvä show-bisnes ja symposiumin ‘kohokohta’. Ehkä niin, mutta se hallitsisi selvästi koko ohjelmaa, veisi kaiken suurten tiedotusvälineiden huomion ja asettaisi UFO-tutkimuksen mahdollisimman huonoon valoon.” Hall ilmoitti: ”Eroan täten MUFONin hallituksesta ja pyydän, että nimeni poistetaan kaikista MUFONin julkaisuista tai asiakirjoista, joissa minut mainitaan hallituksen jäsenenä.”

Peläten lisää irtisanomisia, Andrus teki Learista tuskin muuta kuin vieraan omassa konferenssissaan. Hän ei luennoi siellä aiemmin suunnitellusti, ja isännöintitehtävät hoitaisivat suurimmaksi osaksi muut. Lear päätyi järjestämään ”vaihtoehtoisen konferenssin”, jossa hän, Cooper, English ja Don Ecker esittelivät uusimmat tulkinnat pimeän puolen hypoteesista.

Samaan aikaan uusi myrsky oli kytemässä. Maaliskuun 1. päivänä 1989 albuquerquelainen ufologi Robert Hastings julkaisi 13-sivuisen lausunnon, johon oli liitetty 37 sivua liitteitä, ja lähetti sen postitse monille ufologian merkittävimmille henkilöille. Hastings aloitti näillä huomautuksilla:

”Ensinnäkin on osoitettu, että ’Falcon’, yksi MJ-12-materiaalin tärkeimmistä lähteistä, on Richard C. Doty, joka aiemmin palveli piirin 17 ilmavoimien erikoistutkintatoimistossa (AFOSI) Kirtlandin lentotukikohdassa Albuquerquessa, New Mexicossa. Kersantti Doty jäi eläkkeelle Yhdysvaltain ilmavoimista 1. lokakuuta 1988.”

”Mistä tiedän, että Doty on ‘Falcon’? Äskettäisessä puhelinkeskustelussa Linda Moulton Howe kertoi minulle, että kun kersantti Doty kutsui hänet toimistoonsa Kirtlandin lentotukikohdassa huhtikuun alussa 1983 ja näytti hänelle väitetysti aidon Yhdysvaltain hallituksen asiakirjan UFOista, hän esittäytyi koodinimellä ‘Falcon’ ja sanoi, että Bill Moore oli antanut hänelle sen nimen.

”Lisäksi joulukuun alussa 1988, tuotantotiimin johtava jäsen, joka vastasi televisiodokumentista ”UFO Cover Up?-Live”, vahvisti, että Doty on ‘Falcon’. Sama henkilö tunnisti myös ohjelmaan esiintyneen toisen MJ-12-lähteen, ”Condorin”, Robert Collinsiksi, joka oli viime aikoihin asti Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni. Kuten Doty, myös hän oli sijoitettuna KAFB:hen, kun hän jätti palveluksen viime vuoden lopulla.” (Collins, joka on tiedemies, oli sijoitettuna plasmafysiikan ryhmään Sandia National Laboratories -tutkimuslaitoksessa Kirtlandin ilmavoimien tukikohdassa. Eläkkeelle jäätyään hän muutti Indianaan ja on edelleen aktiivisesti kiinnostunut UFOista.)

Hastings tarkasteli todisteita Dotyn osallisuudesta erilaisten kyseenalaisten asiakirjojen ja tarinoiden keksimisessä, mukaan lukien Ellsworthin tarina ja Weitzelin tapaus. Hän huomasi myös tärkeitä ristiriitaisuuksia Howen näkemän paperin ja MJ-12-briefing-asiakirjan välillä. Esimerkiksi, kun ensimmäisessä mainittiin väitetty Aztecin onnettomuus, toisessa ei mainittu siitä mitään. Hastings pohti: ”Jos kersantti Dotyn Linda Howelle näyttämä tiedote oli aito, mitä se kertoo Eisenhowerin asiakirjan tarkkuudesta (ja aitoudesta)? Jos taas edellinen oli väärennös ja sen tarkoituksena oli johtaa Howe harhaan jostain syystä, mitä se kertoo Richard ”Falcon” Dotyn luotettavuudesta MJ-12-aineiston lähteenä kokonaisuudessaan?” (Hastings, 1989). Hastings oli myös hyvin kriittinen Moorea kohtaan, erityisesti tapauksesta, jossa Moore oli vilauttanut virkamerkkiä ufologi/salailuntutkija Lee Grahamin edessä ja antanut ymmärtää työskentelevänsä hallituksen kanssa projektissa, jonka tarkoituksena oli julkaista UFO-tietoja. (Moore kuvaili tätä väärin ymmärretyksi pilaksi.)

Sekä Moore että Doty kiistivät, että jälkimmäinen olisi Falcon. He väittivät, että Doty oli saanut tämän salanimen kauan sen jälkeen, kun hän oli tavannut Howen vuonna 1983. Howe kuitenkin pysyi kertomuksessaan. Moore ja Doty sanoivat, että todellinen Falcon, joka oli Dotyä vanhempi mies, oli ollut studiossa yleisön joukossa, kun hänen haastattelunsa video esitettiin ohjelmassa UFO Cover-up. . . Live. Doty itse oli New Mexicossa koulutuksessa osavaltion poliisin kanssa.

Mooren tunnustus

Vuoden 1989 puoliväliin mennessä ufologian kaksi kiistanalaisinta hahmoa olivat Moore ja Lear. Mooren MUFON-luento 1. heinäkuuta ei auttanut hiljentämään hänen lukuisia kriitikoitaan. Saapuessaan Las Vegasiin Moore majoittui eri hotelliin kuin se, jossa konferenssi pidettiin. Hän oli jo kieltäytynyt lähettämästä artikkeliaan julkaistavaksi symposiumin julkaisuissa, joten kukaan ei tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli myös ilmoittanut, ettei hän vastaisi yleisön kysymyksiin.

Mooren puhe järkytti ja suututti suuren osan yleisöstä. Eräässä vaiheessa Learin kannattajien huudot ja pilkkaukset keskeyttivät tilaisuuden, kunnes järjestys palautui. Moore lopetti puheensa ja poistui välittömästi. Hän lähti Las Vegasista pian sen jälkeen.

Luennossaan Moore puhui ensimmäistä kertaa avoimesti osallisuudestaan Bennewitzia vastaan suunnatussa vastatiedusteluoperaatiossa. ”Roolini asiassa”, hän sanoi, ”oli lähinnä freelancerin rooli, joka toimitti tietoa Paulin ajankohtaisista ajatuksista ja toimista.” Doty, ”joka uskollisesti suoritti käskyjä, joita hän itse piti vastenmielisinä”, oli yksi niistä, jotka olivat mukana Bennewitzin hämmentämis- ja diskreditointiyrityksessä. Moore arveli, että Doty valittiin todellisen ”Falconin” yhteyshenkilöksi, koska hän oli onnistunut tehtävässään, vaikka Moore ei itse asiassa tiennyt sitä. ”Rehellisesti sanottuna en usko, että Doty itsekään tiesi sitä. Mielestäni hän oli vain pelinappula paljon suuremmassa pelissä, aivan kuten minäkin.”

AFOSI-lähteiden välittämien väärän tiedon sekä omien havaintojensa ja arvailujensa perusteella Moore väittää, että ”vuoden 1982 puoliväliin mennessä” Bennewitz oli koonnut tarinan, joka ”sisälsi käytännössä kaikki elementit, jotka löytyivät UFO-yhteisössä liikkeellä olleista huhuista”. Moore viittasi Learin ja Cooperin kertomiin outoihin tarinoihin. Moore sanoi, että ”kun törmäsin ensimmäisen kerran Bennewitziin kohdistettuun disinformaatio-operaatioon… minusta tuntui… että olin melko ainutlaatuisessa asemassa. Olin päässyt osaksi salaisen vastatiedustelupelin maailmaa, joka näytti olevan jotenkin suoraan yhteydessä korkean tason hallituksen UFO-projektiin, ja sen perusteella, mitä tiesin suoraan siihen osallistuvien ihmisten asemista, sillä oli ehdottomasti jotain tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa! En voinut missään nimessä antaa tämän tilaisuuden mennä ohi oppimatta edes jotain siitä, mitä oli meneillään… Pelasin disinformaatiopeliä, likasin käsiäni juuri tarpeeksi usein, jotta prosessia johtavat henkilöt uskoivat minun tekevän juuri sitä, mitä he halusivat minun tekevän, ja samalla jatkoin kaivautumista matriisiin oppiakseni mahdollisimman paljon siitä, kuka sitä johti ja miksi. Jotkut samat henkilöt, jotka välittivät Mooreille väitettyjä UFO-salaisuuksia, olivat mukana myös Bennewitzia vastaan suunnatussa operaatiossa. Moore tiesi, että osa saamastaan materiaalista – lähinnä lievempi versio Bennewitzin skenaariosta ilman kauhua, vainoharhaisuutta ja salaliittoja – oli valhetta, mutta hän (yhdessä Jaime Shanderan ja Stanton Friedmanin kanssa, joille hän kertoi peitetarinan kesäkuussa 1982; Friedman sai kuitenkin tietää Mooren roolista Bennewitz-tapauksessa vasta seitsemän vuotta myöhemmin) katsoi, että osa siitä oli todennäköisesti totta, koska disinformaation muuttumaton ominaisuus on, että se sisältää joitakin tosiasioita. Moore sanoi myös, että Linda Howe oli ollut Dotyn disinformaatio-operaatioiden uhri.

Ennen kuin hän lopetti yhteistyönsä tällaisten hankkeiden kanssa vuonna 1984, Moore sanoi antaneensa AFOSI:lle ”rutiinitietoja” tietyistä muista UFO-yhteisön jäsenistä. Myöhemmin hän väitti, että tänä aikana (korostettuna) ”kolme muuta UFO-yhteisön jäsentä … teki aktiivisesti samaa. Sen jälkeen olen saanut tietää neljännestäkin… Kaikki neljä ovat merkittäviä henkilöitä, joiden henkilöllisyyden paljastaminen aiheuttaisi huomattavaa kiistaa UFO-yhteisössä ja aiheuttaisi vakavaa hämmennystä kahdelle sen suurimmalle organisaatiolle. Parhaan tietoni mukaan ainakin kaksi näistä henkilöistä on edelleen aktiivisesti mukana” (Moore, 1989b).

Vaikka Moore ei paljastanut ufologian piirissä toimivien hallituksen tiedottajien henkilöllisyyttä, hän mainitsi useiden henkilöiden nimet, ”jotka olivat tiedustelupalvelujen kiinnostuksen kohteena vuosina 1980–1984”. He olivat:

(1) Len Stringfield, ufologi, joka tunnetaan kiinnostuksestaan lentäviä lautasia koskeviin tarinoihin. Vuonna 1980 hän joutui vastatiedusteluoperaation uhriksi, kun hänelle annettiin väärennettyjä kuvia, joissa väitettiin olevan kylmävarastossa olevia humanoideja.

(2) Edesmennyt Pete Mazzola, jonka tietämys koskaan julkistamattomasta Floridan UFO-tapauksesta oli erittäin kiinnostava vastatiedustelupalveluille. Moore sai ohjeet kehottaa Mazzolaa lähettämään kuvamateriaalin ufologi Kal Korffille (joka ei tiennyt mitään suunnitelmasta) analysoitavaksi; sitten Moore tekisi kopion ja toimittaisi sen Dotylle. Mutta Mazzola ei koskaan saanut filmiä, lupauksista huolimatta, ja tapaus jäi tuloksettomaksi. ”Minulle jäi sellainen vaikutelma”, Moore kirjoitti, ”että tiedosto oli siepattu ja todistajat oli jotenkin suostuteltu lopettamaan yhteydenpito Mazzolan kanssa.”

(3) Peter Gersten, Citizens Against UFO Secrecy (CAUS) -järjestön lakimies, joka oli johtanut (lähinnä epäonnistunutta) oikeusjuttua NSA:ta vastaan UFO-tietojen saamiseksi.

(4) Larry Fawcett, CAUS:n virkamies ja salailusta kertovan kirjan Clear Intent (1984) toinen kirjoittaja.

(5) James ja Coral Lorenzen, Aerial Phenomena Research Organization (APRO) -järjestön johtajat, olivat Mooren mukaan ”ajoittain kiinnostuksen kohteena… lähinnä passiivisen seurannan kohteena, eivätkä aktiivisen sekaantumisen”. Vuosina 1980–1982 APRO työllisti ”yhteistyöhaluisen” sihteerin, joka välitti luottamuksellista materiaalia vastatiedustelupalvelun henkilöstölle.

(6) Larry W. Bryant, joka taisteli tuloksetta oikeudessa UFO-salaisuuksien paljastamiseksi. Moore sanoi: ”Hänen nimensä tuli usein esille keskusteluissa, mutta en ollut koskaan suoraan mukana missään häntä koskevissa toimissa.”

Nämä paljastukset aiheuttivat järkytyksen UFO-yhteisössä. Syyskuussa CAUS omisti lähes koko Just Cause -lehden numeron Mooreen kohdistuneeseen ankaraan kritiikkiin. Barry Greenwood totesi, että Mooren käytöksen ”törkeyttä” ei voi kuvailla sanoin. Moore, yksi hallituksen UFO-salailun suurimmista kriitikoista, oli salaa ilmiantanut ihmisiä, jotka pitivät häntä ystävänä ja kollegana. Tietäen hyvin, että hallituksen edustajat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, olivat aktiivisia disinformaattoreita, Moore jatkoi suhteitaan heidän kanssaan ja seurasi Paul Bennewitzin fyysisen ja henkisen terveyden heikkenemistä. … Moore raportoi väärän tiedon vaikutuksista säännöllisesti joillekin samoille ihmisille, jotka ”tekivät sitä” Paulille. Ja Moore kehui puheessaan, kuinka tehokasta se oli” (Greenwood, 1989). Greenwood valitti edelleen Mooren myöntämästä, että katastrofaalisessa Cover-up . . . Live -ohjelmassa Falcon ja Condor olivat sanoneet asioita, joiden he tiesivät olevan valheellisia. ”Harvinaisessa tilanteessa, jossa kaksi tuntia prime time -televisiota on varattu UFOjen suotuisalle esittelylle, tässä tapauksessa suuri osa viimeisestä tunnista on tuhlattu esittämällä tietoja, jotka Moore myöntää olevan vääriä. … Silti hän piti sopivana jatkaa huijausta ja saada UFO-tutkimus näyttämään naurettavalta. Falconin ja Condorin huomautukset avaruusolentojen elämäntavasta ja mieltymyksestä tiibetiläiseen musiikkiin ja mansikkajäätelöön olivat naurettavia.” Greenwoodin ja CAUS:n, jotka olivat alusta asti suhtautuneet skeptisesti MJ-12-briefing-asiakirjaan, mielestä ”1. heinäkuuta 1989 saatetaan hyvin muistaa UFO-tutkimuksen historiassa päivänä, jolloin ‘Majestic 12’ -tarina romahti maahan raunioina. Kuolinsyy: itsemurha!”

Siitä huolimatta näytti epätodennäköiseltä, että MJ-12, EBEt ja muut salailun kohteet katoaisivat pian. Pimeän puolella olevat näyttivät olevan hyvällä tiellä aloittamaan uuden okkultistisen liikkeen Amerikassa ja muualla. Elokuvien konservatiivisten ufologien keskuudessa oli vielä monia perusteltuja kysymyksiä, jotka koskivat mahdollisesti merkittävämpiä asioita. CUFOS:n Don Schmittin ja Kevin D. Randlen uudelleen tutkimassa Roswellin tapauksessa esiin tuli uusia, vankkoja todisteita UFOn maahansyöksystä ja salailusta. Robert Lazarin ilmaantuminen, jonka jopa valtavirran toimittaja, televisioreportteri George Knapp, totesi puhuvan totta sen mukaan, mitä hän tietää, viittasi mahdollisesti siihen, että toistuvat huhut Area 51:n ja S4:n kehityksestä olivat osittain totta. Jopa Mooren kriitikot olivat hämmentyneitä tiedustelupalvelun agenttien poikkeuksellisesta kiinnostuksesta ufologeihin ja UFO-ilmiöön, joka ulottui kauas ajassa taaksepäin, kauan ennen Bennewitzin matalataajuisten signaalien sieppaamista Kirtlandissa, ja jatkuu nykypäivään asti. Miksi laittaa likoon näin paljon vaivaa ja kustannuksia, niin monen henkilön voimin ja niin pitkän ajan kuluessa, jos suojeltavia todellisia UFO-salaisuuksia ei ole?

Moore sanoo, että hän työskentelee edelleen ”lintujen” kanssa, jotka ovat yhtä aktiivisia kuin ennenkin. Aviaryn mukaan disinformaatiota käytetään paitsi ufologeja vastaan myös heidän kaltaisiaan sisäpiiriläisiä vastaan, jotka ovat tietoisia salailusta. Vastuussa olevat tahot ”tekemässä kaikkensa harhauttaakseen omaa kansaansa”. Eräänä hetkenä linnuille kerrottiin, että sieppausraporteissa ei ole mitään perää, mutta myöhemmin he saivat sattumalta tietää, että asiasta oli tehty laaja korkean tason tutkimus. ”Edes ihmiset, joilla oli tarve tietää, eivät tienneet siitä”, hän sanoo. ”Sieppaussekaannus aiheutti paljon ongelmia. Peittely olisi ehkä jo virallisesti myönnetty, jos sieppaukset eivät olisi nousseet esiin 1980-luvulla.”

Mitä tulee tarinoihin Yhdysvaltain hallituksen ja Maapallon ulkopuolisten biologisten olentojen välisestä jatkuvasta yhteydenpidosta, hän sanoo, että hänen havaintojensa mukaan on ”melko hyvä mahdollisuus, yli kolme yhteen”, että tällaista tapahtuu. ”Mutta en usko, että voimme kommunikoida heidän kanssaan. Ehkä me vain sieppaamme heidän viestintänsä. Tai ehkä he kommunikoivat kanssamme.”

Hän uskoo löytäneensä MJ-12:n. ”Se ei ole paikassa, josta kukaan olisi etsinyt”, hän sanoo. ”Se ei ole virasto, jota olisi voinut odottaa. Mutta kun ajattelee asiaa, se sopii sinne” (Moore, 1990).

Doty, joka on nykyään New Mexicon osavaltiopoliisi, menetti AFOSI-agentin pätevyytensä 15. heinäkuuta 1986 ”väärinkäytösten” vuoksi, jotka liittyivät (UFOihin liittymättömään) tapaukseen, joka sattui hänen ollessaan sijoitettuna Länsi-Saksaan. Elokuussa Doty pyysi eroa ilmavoimista ja hänet lähetettiin New Jerseyhin erotettavaksi palveluksesta. Mutta sitten, Doty kertoo, AFOSI:n vanhempi sotilasneuvonantaja matkusti sotilashenkilöstökeskukseen Randolph AFB:hen, Texasiin, ja pyysi, että Doty siirrettäisiin Kirtlandiin, jossa hänen poikansa asui. Syyskuussa AFOSI:n 70. piirin komentaja eversti Richard Law kumosi Dotyn kelpoisuuden menettämisen ja määräsi hänet Kirtlandiin palvelusuran asiantuntijaksi (eli ilmavoimien rekrytoijaksi). Kun hän lähti ilmavoimista lokakuussa 1988, hän oli 1606. palveluseskadronan päällikkö. Doty on edelleen läheinen Mooren kanssa, mutta ei ole yhteydessä juuri kenenkään muun kanssa. Hän sanoo vain, että jonain päivänä kirja kertoo hänen versionsa tarinasta ja tukee sitä ”virallisilla hallituksen asiakirjoilla” (Doty, 1989).

Lähdeviitteet

Berk, Lynn & David Renzi. ”Former CIA Pilot, Others Say Aliens Are Among Us.” Las Vegas Sun (May 22, 1988).

Cannon, Martin. ”Earth Versus the Flying Saucers: THe Amazing Story of John Lear.” UFO Universe 9 (March 1990): 8-12.

Clark, Jerome. ”Editorial: Flying Saucer Fascism.” International UFO Reporter 14, 4 (July/August 1989): 3, 22-23.

Cooper, Milton William. Salainen Hallitus: MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus. Fullerton, CA: The Author, May 23, 1989.

Doty, Richard. Letter to Philip J. Klass (May 24, 1989).

Emenegger, Robert. UFO’s Past, Present and Future. New York: Ballantine Books, 1974.

Friedman, Stanton T. ”MJ-12: THe Evidence So Far.” International UFO Reporter 12, 5 (September/October 1987): 13-20.

Govt. Alien Liaison? Top-Secret Documents. New Brunswick, NJ: UFO Investigators League, D.d.

Greenwood, Barry. ”A Majestic Deception.” Just Cause 20 (September 1989): 1-14.

Greenwood, Barry. ”Notes on Peter Gersten’s Meeting witH SA Richard Doty, 1/83.” Just Cause 16 (June 1988): 7.

Hall, Richard H. Letter to Walter H. Andrus, Jr. (MarcH 18, 1989).

Hastings, Robert. The MJ-12 Affair: Facts, Questions, Comments. Albuquerque: The Author, March 1, 1989.

Howe, Linda Moulton. An Alien Harvest: Further Evidence Linking Animal Mutilations and Human Abductions to Alien Life Forms. Littleton, CO: Linda Moulton Howe Productions, 1989.

Information Originally Intended for Those in the Intelligence Community Who Have a ”Need to Know” Clearance Status. Canadian U.F.O. Research Network: Toronto, n.d.

Johnson, George. Architects of Fear: Conspiracy Theories and Paranoia in American Politics. Los Angeles: Jeremy P. Tarcher, Inc., 1983.

Maccabee, Bruce, ed. Documents and Supporting Information Related to Crashed Flying Saucers and Operation Majestic Twelve. Mount Rainer, MD: Fund for UFO Research, 1987.

Moore, William L. ”Crashed Saucers: Evidence in Search of Proof.” In Walter H. Andrus, Jr., and Richard H. Hall, eds. MUFON 1985 UFO Symposium Proceedings, 130-79. Seguin, TX: Mutual UfO Network, Inc., 1985. Rept.: Burbank: The Author, 1985.

Moore, William L. Interview with Jerome Clark (January 5, 1990).

Moore, William L. The Roswell Investigation: Update and Conclusions 1981. Prescott, AZ: The Author, 1981. Rev. ed.: The Roswell Investigation: New Evidence in the Search for a crashed UFO. Prescott, AZ: The Author, 1982.

Moore, William L. ”UFOs and the US Government, Part 1.” Focus 4, 4-5-6 (June 30 1989a): 1-18. ’

Moore, William L. ”UFOs and the US Government, part 11.” Focus 4, 7-8-9 (September 30, 1989b): 1-3.

Pratt, Bob. ”The Truth About the ’Ellsworth Case.'” MUFON UFO Journal 191 (January 1984) 6-9. ’

Scully, Frank. Behind the Flying Saucers. New York: Henry Holt, 1950,

Scully, Frank. ”What I’ve Learned Since Writing ’Behind the Flying Saucers.'” Pageant 6 (February 1951): 76-81.

Steinman, William S., with Wendelle C. Stevens. UFO Crash at Aztec: A Well Kept Secret. Tucson, AZ: UFO Photo Archives, 1986.

Stringfield, Leonard H. ”Status Report on Alleged Alien Cadaver Photos.” MUFON UFO Journal 154 (December 1980): 11-16.

Todd, Robert G. ”MJ-12 Rebuttal.” MUFON UFO Journal 261 (January 1990): 17-20.

* Origin: ParaNet Information Service — Leading UFO Research Network *

**********************************************
* THE U.F.O. BBS - http://www.ufobbs.com/ufo *
**********************************************

 

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net

ufologia

EBEt, Maan ulkopuoliset olennot, osa 3

Kommentoi

Jatkoa sarjan ensimmäiselle ja toiselle osalle.

1970-luvulla Linda Moulton Howe oli Denverin CBS-TV-yhtiön erityisprojektien johtajana tuottanut 12 dokumenttielokuvaa, joista suurin osa käsitteli tieteellisiä, ympäristöön ja terveyteen liittyviä aiheita. Eniten huomiota herätti kuitenkin Strange Harvest, joka käsitteli tuolloin laajalle levinneitä raportteja siitä, että länsi- ja keskilännen osavaltioissa karjaa tapettiin ja silvottiin tuntemattomien henkilöiden tai voimien toimesta. Useimmat eläinlääketieteen patologit sanoivat, että eläimet kuolivat tuntemattomista syistä. Maanviljelijät, karjankasvattajat ja jotkut lainvalvontaviranomaiset pitivät kuolemia mysteerinä. Jotkut jopa spekuloivat, että avaruusolennot olivat vastuussa. Tämä mahdollisuus kiinnosti Howe’ta, joka oli koko elämänsä ollut kiinnostunut UFOista, ja Strange Harvest esittää, että UFOt olivat osallisina silpomisissa.

Syksyllä 1982, kun Howe työskenteli dokumentin parissa, joka koski aivan muuta aihetta, hän sai puhelun Home Box Officelta (HBO). Soittaja kertoi, että HBO:n väki oli ollut vaikuttunut Strange Harvestista ja halusi tietää, suostuisiko Howe tekemään elokuvan UFOista. Maaliskuussa 1983 hän matkusti New Yorkiin allekirjoittamaan sopimuksen HBO:n kanssa ohjelmasta, jonka nimi oli UFOs-The ET Factor.

Illalla ennen tapaamistaan ​​HBO:n ihmisten kanssa Howe syö illallisen Gerstenin ja tiedekirjailija Patrick Huyghen kanssa. Gersten kertoi Howelle, että hän oli tavannut Sgt. Doty, Kirtland AFB:n AFOSI-agentti, ja kenties Doty olisivat halukkaita keskustelemaan kameran edessä tai jossain muussa hyödyllisessä ominaisuudessa Ellsworthin tapauksesta. Gersten soitti hänelle ja kysyi, olisiko hän valmis tapaamaan Howen.

Myöhemmin sovittiin, että Howe lentää Albuquerqueen 9. huhtikuuta. Doty tapasi hänet lentokentällä. Mutta kun hän saapui sinä aamuna, kukaan ei odottanut. Hän soitti hänen kotiinsa. Pieni poika vastasi ja sanoi, ettei hänen isänsä ollut paikalla. Howe soitti sitten Jerry Millerille, tieteelliselle pääneuvonantajalle ilmavoimien testaus- ja arviointikeskuksessa Kirtlandissa ja entiselle Blue Book -tutkijalle. (Hänet mainitaan 28. lokakuuta 1980 ”Multipurpose Internal OSI Form” -lomakkeessa, joka raportoi Dotyn ja Millerin tapaamisesta Bennewitzin kanssa.) Hän tunsi Millerin aikaisemmasta puhelinkeskustelusta, kun hän oli soittanut kysyäkseen häneltä Bennewitzin väitteistä, joista hänellä oli huomattava kiinnostus. Miller pyysi kopiota Strange Harvestista. Myöhemmin hän oli antanut Howelle kotipuhelinnumeronsa ja käskenyt ottaa häneen yhteyttä, jos hän joskus joutuu Albuquerqueen. Joten hän soitti ja kysyi, voisiko hän hakea hänet lentokentältä.

Miller ajoi Howen kotiinsa. Matkalla Howe kysyi häneltä useita kysymyksiä, mutta sai vain vähän vastauksia. Yksi kysymys, johon hän ei vastannut, oli, onko hän Aquarius-asiakirjassa mainittu ”Miller”. Kun he saapuivat Millerin asuinpaikalle, Miller soitti Dotylle hänen kotiinsa, ja Doty saapui muutamaa minuuttia myöhemmin ja vastasi aggressiivisesti Howen kysymykseen, missä hän oli ollut. Hän väitti olleensa lentokentällä koko ajan; missä hän oli ollut? ”Ehkä”, Howe kirjoittaa, ”hän oli päättänyt, että hän ei halunnut käydä kokouksessa, ja hänen maailmassaan oli hyväksyttävää jättää minut lentokentälle – kunnes Jerry Miller soitti hänen taloonsa” (Howe, 1989).

Matkalla Kirtlandiin Howe kysyi Dotylta, jonka käytös oli sekä uhmakas että hermostunut, tiesikö hän mitään Hollomanin laskeutumisesta. Doty sanoi, että niin tapahtui, mutta Robert Emeneggerin päivämäärä oli väärä; se ei ollut toukokuu 1971, vaan 25. huhtikuuta 1964-12 tuntia sen jälkeen, kun Socorrossa, New Mexicossa, poliisi Lonnie Zamora ilmoitti paljon julkisuutta saaneesta CE3:sta. (Zamora kertoi nähneensä munanmuotoisen esineen maassa. Sen lähellä seisoi kaksi lapsenkokoista olentoa valkoisissa puvuissa.) Tukikohdan sotilas- ja tiedehenkilöstö tiesi, että laskeutuminen oli tulossa, mutta ”joku puhalsi ajan ja koordinaatit” ja ”kehittynyt sotilaspartioalus” oli laskeutunut väärään aikaan ja väärään paikkaan, jonka Zamora näki. Kun kolme UFOa ilmestyi Hollomanille kello kuudelta seuraavana aamuna, yksi laskeutui ja kaksi muuta leijuivat pään yläpuolella. Ufo-olentojen ja hallituspuolueen tapaamisen aikana kuolleiden avaruusolioiden säilyneet ruumiit oli luovutettu avaruusolioille, jotka puolestaan ​​olivat palauttaneet jotain määrittelemätöntä. Viisi maa- ja ilmakameraa tallensi tämän tapahtuman.

Kirtlandin portilla Doty heilutti kättä vartijalle ja heidät päästettiin läpi. He menivät pieneen valkoiseen ja harmaaseen rakennukseen. Doty vei hänet siihen, mitä hän kuvaili ”pomoni toimistoksi”. Doty näytti olevan haluton keskustelemaan Ellsworthin tapauksesta, joka oli haastattelun näennäinen syy, mutta hänellä oli paljon sanottavaa muista asioista. Ensin hän pyysi Howea siirtymään tuolista, jolla hän istui, toiseen huoneen keskelle. Howe arveli, että tämä helpottaa heidän keskustelunsa salaamista, mutta Doty sanoi vain: ”Silmät näkevät ikkunoiden läpi.”

”Esimieheni ovat pyytäneet minua näyttämään tämän sinulle”, hän sanoi. Hän esitti ruskean kirjekuoren, jonka hän oli ottanut pöydän laatikosta, jonka ääressä hän istui, ja otti sieltä useita valkoisia paperiarkkeja. Kun hän ojensi ne Howelle, hän varoitti häntä, ettei niitä voinut kopioida; hän saattoi vain lukea ne hänen läsnäollessaan ja esittää kysymyksiä.

Asiakirjassa ei mainittu missään, mikä hallitus-, sotilas- tai tiedevirasto (jos sellainen oli) oli laatinut raportin, jonka otsikko oli A Briefing Paper for the President of the United States on the Subject of Unidentified Flying Vehicles. Otsikossa ei täsmennetty, kumpaa presidenttiä se koski, eikä asiakirjassa mainittu päivämäärää (ainakaan Howe muistaa sitä nykyään), joka olisi voinut yhdistää sen tiettyyn hallintoon.

Ensimmäisessä kappaleessa, joka oli kirjoitettu – kuten kaikki sen jälkeinenkin teksti – Howen mukaan ”kuivalla byrokraattisella kielellä”, lueteltiin päivämäärät ja paikat, joissa UFOt ja niiden matkustajat olivat syöksyneet maahan ja löydetty. Jälkimmäiset kuvattiin poikkeuksetta 3 1/2–4 jalkaa pitkiksi, harmaaihoisiksi ja karvattomiksi, joilla oli liian suuret päät, suuret silmät ja ei nenää. Asiakirjan seuraavalla sivulla todettiin, että näiden läheisestä aurinkokunnasta peräisin olevien olentojen tiedettiin olleen täällä jo tuhansia vuosia. Geneettisen manipuloinnin avulla ne olivat vaikuttaneet ihmisen evoluution kulkuun ja tavallaan luoneet meidät. Ne olivat myös auttaneet muovaamaan uskonnollisia vakaumuksiamme.

Heinäkuussa 1947 tapahtunut Roswellin onnettomuus mainittiin, mutta niin mainittiin myös toinen onnettomuus Roswellissa vuonna 1949. Tutkijat löysivät paikalta viisi ruumista ja yhden elossa olevan avaruusolennon, joka vietiin turvakotiin Los Alamosin kansalliseen laboratorioon Albuquerqueen pohjoiseen. Avaruusolennot, pienet harmaahihaiset humanoidit, tunnettiin nimellä ”Maapallon ulkopuoliset biologiset olennot” ja elossa oleva olento sai nimen ”EBE”. EBE ystävystyi (jos sitä sanaa voi käyttää) ilmavoimien upseerin kanssa, mutta olento kuoli tuntemattomista syistä 18. kesäkuuta 1952. (EBE:n ystävä, joka vuonna 1964 oli eversti, oli niiden joukossa, jotka olivat paikalla tervehtimässä Hollomanissa laskeutuneita avaruusolentoja.) Myöhemmin sitä alettiin kutsua EBE-1:ksi, koska myöhemmin toinen samanlainen olento, EBE-2, muutti turvataloon. Sen jälkeen kolmas, EBE-3, ilmestyi paikalle ja asui nyt salaa amerikkalaisella tukikohdalla.

Tiedotteessa kerrottiin, että muita onnettomuuksia oli tapahtunut yksi lähellä Kingmania Arizonassa ja toinen Texasin eteläpuolella Pohjois-Meksikossa. Siinä mainittiin myös Aztec-onnettomuus – hylyt ja ruumiit oli viety Los Alamosin laboratorioon ja Wright-Pattersonin lentotukikohtaan. Useat erittäin salaiset projektit käsittelivät näitä materiaaleja. Niihin kuuluivat Snowbird (tutkimus ja kehitys, joka perustui avaruusolentojen lahjaksi jättämän ehjän avaruusaluksen tutkimukseen) ja Aquarius (katto-operaatio, jonka puitteissa tutkimusta ja yhteydenpitoa koordinoitiin). Projekti Sigma oli käynnissä oleva sähköisen viestinnän hanke. Oli myös lopetettu Garnet-projekti, jonka tarkoituksena oli tutkia avaruusolentojen vaikutusta ihmisen evoluutioon. Asiakirjan mukaan avaruusolennot ovat ilmestyneet eri aikoina ihmiskunnan historiassa – 25 000, 15 000, 5000 ja 2500 vuotta sitten sekä nykyään – manipuloidakseen ihmisen ja muiden olentojen DNA:ta.

Yhdessä kappaleessa todettiin lyhyesti, että ”kaksi tuhatta vuotta sitten avaruusolennot loivat olennon”, joka lähetettiin tänne opettamaan rauhaa ja rakkautta. Toisaalla mainittiin ohimennen toinen avaruusolentojen ryhmä, jota kutsuttiin ”Pitkiksi”.

Lehdessä sanottiin, että Project Blue Book oli perustettu yksinomaan lieventämään ilmavoimien kritiikkiä ja kääntämään huomio pois todellisista projekteista. Doty mainitsi ”MJ-12:n” ja selitti, että ‘MJ’ tarkoitti ”Majority” (enemmistö). Se oli päätöksentekoelin, jonka jäsenistö koostui 12:sta erittäin korkea-arvoisesta hallituksen tiedemiehestä, upseerista ja tiedusteluvirkamiehestä. Nämä miehet tekivät päätökset salailusta ja yhteyksistä.

Doty sanoi, että Howe saisi tuhansia metrejä filmiä pudonneista levyistä, ruumiista, EBE-1:stä sekä Hollomanin laskeutumisesta ja tapaamisesta. Hän voisi käyttää tätä materiaalia dokumentissaan kertomaan, kuinka Yhdysvaltain viranomaiset saivat tietää, että Maapallolla vierailee muukalaisia, ja mitä he ovat tehneet asialle. ”Haluamme, että teet elokuvan”, Howe siteeraa hänen sanoneen.

Kun Howe kysyi, miksi juuri hän, eikä New York Times, Washington Post tai 60 Minutes, sai tämän vuosituhannen tarinan, Doty vastasi suoraan, että yksittäistä mediatyöntekijää on helpompi manipuloida ja diskreditoida kuin suurta organisaatiota, jolla on kalliit lakimiehet. Hän sanoi, että toinen suunnitelma tietojen julkaisemiseksi Emeneggerin ja Sandlerin kautta oli keskeytetty, koska poliittiset olosuhteet eivät olleet suotuisat.

Seuraavien viikkojen aikana Howe kävi useita puhelinkeskusteluja Dotyn kanssa, pääasiassa vanhojen elokuvien videonauhoiksi muuntamiseen liittyvistä teknisistä ongelmista. Hän puhui useaan otteeseen kolmen muun miehen kanssa, mutta ei tavannut heitä henkilökohtaisesti.

Doty ehdotti, että lopulta hän saisi ehkä luvan kuvata haastattelun EBE-3:n kanssa. Nykyinen elokuvaprojekti oli kuitenkin historiallinen, ja se käsitteli tapahtumia vuosilta 1949–1964. Jos hän kuitenkin jossain vaiheessa tapaisi EBE-3:n, hän ei voisi mitenkään valmistautua kohtaamaan avaruusolennon aiheuttamaa ”shokkia ja pelkoa”.

Howe oli tietysti ilmoittanut näistä poikkeuksellisista tapahtumista HBO:n yhteyshenkilöilleen, Jean Abounaderille ja tämän esimiehelle Bridgett Potterille. Howe kehotti heitä valmistautumaan oikeudellisesti ja muutoinkin elokuvan julkaisun varmasti aiheuttamiin seurauksiin. HBO:n edustajat kertoivat hänelle, että hänen olisi hankittava Yhdysvaltain hallitukselta aiesopimus, jossa sitouduttaisiin oikeudellisesti sitovasti julkaisemaan luvattu elokuvamateriaali. Kun Howe soitti Dotyyn asiasta, tämä vastasi: ”Hoidan asian.” Hän sanoi lähettävänsä kirjeen suoraan HBO:lle.

Sitten HBO ilmoitti, ettei se hyväksyisi elokuvan tuotantoon tarvittavia varoja ennen kuin kaikki todisteet olisi saatu käsiin, ja kuten Potter totesi, Howeella oli ”presidentin, puolustusministerin, ulkoministerin ja puolustusvoimien komentajien tuki” (Howe, 1989). Mutta Howe sai käskyn jatkaa kuitenkin. Nyt hän oli raivoissaan sekä HBO:lle että Dotylle.

Kun Howe soitti Dotylle tukikohtaan, tämä kertoi, että hänellä oli hyviä ja huonoja uutisia. Howe ja pieni kuvausryhmä saisivat pian haastatella eläkkeellä olevaa everstiä (silloista kapteenia), joka oli viettänyt kolme vuotta EBE-1:n parissa. Huono uutinen oli, että kesti kolme kuukautta, ennen kuin tuhannet metrit EBE-1:tä ja Hollomanin laskeutumista/kontaktia koskevaa filmiä olisi saatavilla. Ennen kuin Howe voisi katsoa kuvamateriaalia, hänen olisi allekirjoitettava kolme turvallisuusvakuutusta ja käytävä läpi taustatarkastus. Hänen olisi myös toimitettava valokuvat kaikista teknisistä avustajista, jotka tulisivat mukaan haastatteluun.

Haastattelu sovittiin ja peruttiin useita kertoja. Sitten kesäkuussa Doty soitti ja kertoi, että hän oli virallisesti poistunut projektista. Tämä oli isku, koska Doty oli ainoa, jolle hän voi soittaa. Hän ei tiennyt, miten ottaa yhteyttä muihin, ja joutui aina odottamaan, että he ottavat yhteyttä häneen.

Lokakuuhun mennessä yhteydenotot olivat vähentyneet. Samassa kuussa hänen sopimuksensa HBO:n kanssa päättyi. Hänellä oli vain Washingtonin yhteyshenkilön nimi. Maaliskuussa 1984 tämä henkilö soitti hänen toimistoonsa kolme kertaa, vaikka hän oli tuolloin poissa kaupungista tekemässä muuta kuin UFO-aiheista juttua. ”Palattuani kotiin”, hän kirjoittaa, ”sain tietää, että mies oli ottanut minuun yhteyttä kertoakseen, että elokuvaprojektissa tulisi lisää viivästyksiä marraskuun 1984 vaalien jälkeen” (Howe, 1989).

Howelle asia oli sillä selvä, lukuun ottamatta lyhyttä jatkoa. 5. maaliskuuta 1988 Doty kirjoitti ufologi Larry W. Bryantille, joka oli yrittänyt turhaan saada pääsyn Dotyn sotilastietoihin tiedonvapauslain nojalla, ja kiisti koskaan keskustelleensa hallituksen UFO-salaisuuksista tai luvanneensa kuvamateriaalia pudonneista lautasista, ruumiista ja elävistä EBEsistä. Howe vastasi antamalla valaehtoisen lausunnon tapaamisesta ja esittämällä kopiot kirjeenvaihdostaan tuolta ajalta sekä Dotyn että HBO:n kanssa.

Vuonna 1989 Moore sanoi, että ”vuoden 1983 alussa sain tietää, että Rick [Doty] oli mukana useiden muiden kanssa, mukaan lukien eräs denveriläinen tuttavani ja ainakin yksi Washington D.C.:stä käsin toimiva henkilö, monimutkaisessa disinformaatiokampanjassa, joka kohdistui merkittävään UFO-tutkijaan, jolla oli tuolloin läheiset yhteydet suureen televisioyhtiöön, joka oli kiinnostunut tekemään UFO-dokumenttia.” Hän viittasi tietysti Hoween. Tapaus oli vastatiedustelun salainen operaatio, osa ”disinformaation muuria”, jonka tarkoituksena oli ‘sekoittaa’ Bennewitzin tapaus ja ”kyseenalaistaa hänen uskottavuutensa”. Howen kiinnostuksen Bennewitzin työhön vuoksi, Mooren mukaan, ”tietyt tiedusteluyhteisön jäsenet olivat huolissaan siitä, että tarina hänen sieppaamistaan matalataajuisista sähkömagneettisista säteilyistä Kirtland/Sandia-kompleksin Coyote Canyon -alueelta päätyisi osaksi elokuvaa. Koska tämä puolestaan saattaisi vaikuttaa muihin (mahdollisesti jopa venäläisiin) yrittämään samanlaisia kokeita, joku johtavassa asemassa oleva henkilö ilmeisesti katsoi, että se oli pysäytettävä ennen kuin se karkasi käsistä.” Moore totesi havainnoissaan, että ”hallitus näytti olevan päättänyt katkaista [Howen] ja [HBO:n] väliset siteet” (Moore, 1989b).

Mooreen mukaan Dotyn väitettä, että Howe olisi vääristellyt heidän tapaamistaan, ei voitu ottaa vakavasti, koska Doty oli sitoutunut turvallisuusvalaan eikä voinut keskustella asiasta vapaasti. Moore sanoi, että Aztec-onnettomuus, jonka tiedettiin kiistattomasti olevan keksitty, oli jotain, jonka Doty oli lisännyt asiakirjaan saatuaan Moorelta tietää tämän äskettäisestä tutkimuksesta huijauksesta.

Joulukuussa 1984, keskellä jatkuvaa yhteydenpitoa omiin lähteisiinsä (Doty ja useat muut), jotka väittivät vuotaneensa peittelyn salaisuuden, Mooren kumppani Jaime Shandera sai rullan 35 mm:n filmiä, joka sisälsi, kuten kävi ilmi, 18. marraskuuta 1952 päivätyn ja presidentiksi valitulle Eisenhowerille tarkoitetun tiedotteen. Väitetyn kirjoittajan, amiraali Roscoe H. Hillenkoetterin, mukaan presidentin määräyksestä 24. syyskuuta 1947 oli perustettu ”Operaatio Majestic-12”, johon kuului tusina huippututkijoita, upseereita ja tiedusteluasiantuntijoita. Sen tehtävänä oli tutkia Roswellin jäännöksiä ja neljää humanoidista ruumista, jotka oli löydetty läheltä. Asiakirjassa kerrotaan, että MJ12-jäsenen ja fysiologi Detlev Bronkin johtama tiimi ”on ehdottanut, että näitä olentoja kutsuttaisiin vakiintuneesti ‘Maapallon ulkopuolisiksi biologisiksi olentoiksi’ (Extraterrestrial Biological Entities, EBE) siihen asti, kunnes lopullisesta nimityksestä päästään yksimielisyyteen”. Asiakirjassa mainitaan myös lyhyesti 6. joulukuuta 1950 tapahtunut onnettomuus Texasin ja Meksikon rajalla. Elävistä avaruusolioista tai viestinnästä niiden kanssa ei kuitenkaan mainita mitään.

Heinäkuussa 1985 Moore ja Shandera matkustivat lähteidensä vihjeiden perusteella Washingtoniin ja viettivät muutaman päivän tutkien äskettäin salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja Record Group 341 -arkistossa, mukaan lukien USAF:n päämajasta peräisin olevat erittäin salaiset ilmavoimien tiedustelutiedot. He tutkivat 126. laatikon sisällön ja löysivät sieltä presidentin erityisavustajan Robert Cutlerin 14. heinäkuuta 1954 päivätyn lyhyen muistion kenraali Nathan Twiningille. Siinä sanotaan: ”Presidentti on päättänyt, että MJ-12/SSP [Special Studies Project] -briefing pidetään jo aiemmin sovitun 16. heinäkuuta pidettävän Valkoisen talon kokouksen aikana eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oli tarkoitus. Tarkemmat järjestelyt selitetään teille saapumisenne yhteydessä. Oletamme, että hyväksytte edellä mainitun järjestelymuutoksen” (Friedman, 1987).

Cutler/Twiningin muistio, kuten sitä kutsuttiin kiistoissa, jotka puhkesivat Mooren julkaistua MJ-12-asiakirjan maailmalle keväällä 1987, on ainoa virallinen asiakirja – jota ei pidä sekoittaa kiistanalaisiin asiakirjoihin, kuten 17. marraskuuta 1980 päivättyyn Aquarius-asiakirjaan – jossa mainitaan MJ-12. (Useat MJ-12-tapauksen kriitikot ovat kyseenalaistaneet myös muistion aitouden, mutta toistaiseksi ilman yksiselitteistä menestystä.) Muistiossa ei tietenkään kerrota, mikä MJ12-erityistutkimusprojekti oli.

Juuri ennen kuin Moore julkaisi MJ-12-tietopaketin, toinen kopio vuodettiin brittiläiselle ufologille Timothy Goodille, joka vei kopionsa lehdistölle. Ensimmäinen lehtiartikkeli aiheesta ilmestyi London Observerissa 31. toukokuuta 1987, ja pian siitä kirjoitettiin New York Timesissa, Washington Postissa ja ABC-TV:n Nightline-ohjelmassa. Sekä ammattimaiset skeptikot että monet ufologit tuomitsivat sen, vaikkakaan kovin vakuuttavasti. Kiista jatkui ratkaisemattomana pitkälle vuoteen 1989, kun kriitikot huomasivat, että presidentti Trumanin allekirjoitus 24. syyskuuta 1947 annetussa presidentin määräyksessä (liitteenä tiedotteeseen) oli täsmälleen sama kuin hänen allekirjoituksensa kiistattomassa, UFOihin liittymättömässä 1. lokakuuta 1947 päivätyssä kirjeessä hänen tiedeneuvonantajalleen (ja oletetulle MJ-12-jäsenelle) Vannevar Bushille. Kaiken perusteella väärentäjä oli liittänyt aidon allekirjoituksen väärennettyyn kirjeeseen. MJ-12-asiakirja alkoi näyttää jälleen yhdeltä disinformaatiokavalta.

Vaikka Moore oli hyvin tietoinen UFO-yhteisössä leviävistä vääristä tiedoista, hän oli edelleen vakuuttunut siitä, että ainakin osa hänen omien lähteidensä antamista tiedoista oli aitoja. Vuonna 1988 hän antoi kaksi lähdettään, ”Falconin” (joidenkin mukaan kersantti Doty) ja ”Condorin” (myöhemmin väitettiin olevan entinen Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni Robert Collins), televisioyhtiön käyttöön. (Moore ja Shandera olivat antaneet heille lintujen nimet ja kutsuivat lähteitä yhdessä ”linnuiksi”.) UFO Cover-up . . . Live, kahden tunnin ohjelma, esitettiin lokakuussa 1988, ja siinä Falcon ja Condor, kasvot varjostettuina ja äänet muutettuina, kertoivat samat tarinat, joilla he olivat viihdyttäneet Moorea ja Shanderia. Ohjelma, jota lähes kaikki pitivät naurettavana ja nolona, muistetaan parhaiten informanttien väitteistä, että muukalaiset pitivät muinaisesta tiibetiläisestä musiikista ja mansikkajäätelöstä. Kriitikot pitivät jälkimmäistä väitettä erityisen huvittavana.

John Learin salaliittoteoria

UFO-piireissä tapahtumat ottivat vieläkin oudomman käänteen samana vuonna, kun vieläkin villejä tarinoita alkoi kiertää. Ensimmäisenä niistä kertoi John Lear, CIA:n taustalla oleva lentäjä ja ilmailulegenda William P. Learin vieraantunut poika. Lear oli tullut esiin kaksi tai kolme vuotta aiemmin, mutta lukuun ottamatta kuuluisaa isäänsä hän ei näyttänyt erottuvan mitenkään sadoista muista UFO-harrastajista, jotka tilaavat alan julkaisuja ja osallistuvat konferensseihin. Sitten hän alkoi väittää, että nimettömät lähteet olivat kertoneet hänelle poikkeuksellisista tapahtumista, jotka saivat Dotyn ja lintujen kertomukset kuulostamaan tylsiltä ja merkityksettömiltä anekdooteilta.

Learin mukaan vuosien varrella oli pudonnut maahan ei vain muutama, vaan kymmeniä lentäviä lautasia. Vuonna 1962 Yhdysvaltain hallitus käynnisti Project Redlight -hankkeen löytääkseen keinon lentää löydettyjä aluksia, joista osa oli suhteellisen ehjiä. Samanlainen projekti on olemassa vielä nykyäänkin, ja sitä johdetaan erittäin salaisesta sotilastukikohdasta; yksi on Area 51 (tarkemmin sanottuna S4-niminen laitos) Nevadan testialueella ja toinen on perustettu Dulcen lähelle New Mexicoon. Nämä alueet eivät valitettavasti ole enää hallituksen tai edes ihmiskunnan hallinnassa. 1960-luvun lopulla niin salainen virasto, että edes presidentti ei ehkä tiennyt siitä, oli solminut sopimuksen avaruusolentojen kanssa. Vastineeksi avaruusteknologiasta salainen hallitus sallisi (tai ainakaan ei puuttuisi asiaan) rajoitetun määrän ihmisten sieppauksia; avaruusolentojen oli kuitenkin toimitettava luettelo sieppauksien kohteista.

Kaikki sujui suhteellisen hyvin muutaman vuoden ajan. Sitten vuonna 1973 hallitus huomasi, että tuhansia henkilöitä, jotka eivät olleet avaruusolentojen listalla, oli siepattu. Tästä aiheutuneet jännitteet johtivat riitaan vuonna 1978 tai 1979. Avaruusolennot vangitsivat ja tappoivat 44 huippututkijaa sekä joukon Delta-joukkojen sotilaita, jotka olivat yrittäneet vapauttaa heidät. Siitä lähtien on tehty kiihkeitä ponnisteluja, joista näkyvin on strateginen puolustusaloite (”Star Wars”), kehittämään puolustus avaruusolentoja vastaan, jotka ovat kiireisiä asettamaan siepatuille (jopa joka kymmenes amerikkalainen) implantteja heidän käyttäytymisensä hallitsemiseksi. Lähitulevaisuudessa näitä ihmisiä käytetään johonkin tuntemattomaan, ilmeisesti synkkään, avaruusolentojen tarkoitukseen.

Kaikkea tätä pahempaa on kuitenkin avaruusolentojen kiinnostus ihmislihaan. Sukupuolielimet ja muut elimet otetaan sekä ihmisiltä että karjalta ja käytetään androidien luomiseen Area 51:n ja Dulcen maanalaisissa laboratorioissa sijaitsevissa jättimäisissä säiliöissä. Muinaisen, evoluutionsa loppuvaiheessa olevan rodun edustajat käyttävät ihmiskehon osia myös biologisen nuorentamisen menetelmänä. (”Pysyäkseen hengissä”, hän sanoi, ”he käyttävät entsyymiä tai hormonaalista eritettä, jota he saavat ihmisistä ja eläimistä ottamastaan kudoksesta. Eritteet sekoitetaan sitten vetyperoksidin kanssa ja annostellaan iholle levittämällä tai kastamalla kehon osia liuokseen. Keho imee liuoksen ja erittää jätteet takaisin ihon kautta” [Berk ja Renzi, 1988].)

Yksi Learin tärkeimmistä lähteistä oli Bennewitz, joka oli kuullut nämä pelottavat tarinat ensimmäisen kerran AFOSI:n henkilöstöltä Kirtlandissa 1980-luvun alussa. Tähän mennessä Bennewitzista oli tullut eräänlainen guru pienelle ryhmälle UFO-harrastajia, muun muassa Linda Howelle, jotka uskoivat, että avaruusolennot silpoivat karjaa, eivätkä nähneet mitään ongelmaa siinä, että ne saattaisivat tehdä samaa ihmisille. Myös Lear, jonka poliittiset näkemykset ovat keskustasta kaukana oikealla, yhdisti UFO-uskomuksensa salaliittoteorioihin pahantahtoisesta salaisesta amerikkalaisesta hallituksesta, joka yritti käyttää avaruusolentoja omiin tarkoituksiinsa, mukaan lukien maailman väestön orjuuttaminen huumeriippuvuuden avulla. Merkittävä osa oikeistolaisesta salaliittokirjallisuudesta, josta osassa oli hätäisesti peiteltyjä antisemitistisiä vivahteita, esitti samanlaisia syytöksiä. Lear itse ei ollut antisemitisti, mutta hän jakoi salaliittoteorioita niiden kanssa, jotka olivat.

Toinen hänen väittämistään lähteistä oli nimetön fyysikko, joka Learin mukaan oli todella työskennellyt S4:ssä. Monille ufologeille, jotka hylkäsivät Learin tarinat paranoidisina, hulluna tai keksittyinä (vaikka Lear itse oli selvästi vilpitön), tämän fyysikon olemassaolo herätti laajaa skeptisyyttä. Kävi ilmi, että hän todella oli olemassa. Hänen nimensä on Robert Lazar, joka toimittaja George Knappin KLAS-TV:ssä, ABC:n tytäryhtiössä Las Vegasissa, 11. ja 13. marraskuuta 1989 julkaiseman uutisen mukaan väittää työskennelleensä Area 51:ssä avaruusolentojen teknologiaprojekteissa. Lazar, jonka tarinaa tutkivat sekä ufologit että valtavirran toimittajat, ei ole tukenut Learin väitteitä ihmisten ja avaruusolentojen välisistä sopimuksista, ihmisiä syövistä avaruusolentoista tai muista vastaavista, ja hän on ottanut etäisyyttä Leariin ja tämän kumppaneihin. Hänen väitteensä ovat useimpien mittapuiden mukaan fantastisia, mutta Learin väitteisiin verrattuna ne ovat vaatimattomia.

 

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net

Eksopolitiikka

Miksi kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat kaikkein tärkeimpiä tapauksia

Kommentoi

kirjoittanut Ed Komarek

Kymmenistä tuhansista tapauksista, joissa ihmiset ovat kohdanneet avaruusolentoja kasvotusten, huomattava osa koskee raportteja, joissa tähtien asukkaat kohtaavat Maapallon ihmisiä hoitaessaan asioitaan Maapallolla. En missään nimessä halua vähätellä tapauksia, jotka viittaavat reptiliaani-, ihmisapina- ja sammakkoeläinperimään. Mielestäni ihmiskunnan tulisi kuitenkin olla kiinnostunein nimenomaan nisäkäs- ja kädellisten sukulaisista, erityisesti ihmisistä tai humanoideista. Syynä tähän on se, että meillä näyttää olevan yhteinen geenipooli, joka ulottuu universumimme ääriin ja mahdollisesti jopa sen ulkopuolelle, mikä johtuu avaruusolentojen edistyneestä tähtimatkailusta, geneettisen tiedon jakamisesta sekä tekoälyn kvanttitietokoneista ja viestinnästä.

Jos asia todellakin on näin, voimme odottaa, että avaruusolennot kiinnostuvat erityisesti Maapallon ihmiskunnasta, ja meillä on ehkä eniten yhteistä heidän kanssaan. Tämä on tärkeää, koska kohtaamistapaukset osoittavat, että elämä maailmankaikkeudessa on hyvin monimuotoista – aina erittäin saalistavasta erittäin altruistiseen – ja tarvitsemme liittolaisia sekä liittymistä liittokuntiin, konfederaatioihin ja Naton kaltaisiin järjestöihin, jotka ovat etujemme mukaisia. Kohtaamisraporttien mukaan luonnonlait, aivan kuten fysiikan, kemian ja taloustieteen lait, eivät ole ominaisia vain Maapallolle. Luonnonlait, mukaan lukien kilpailu ja yhteistyö, ovat universaaleja ja edellyttävät liittoutumia, jotta voidaan toimia yhdessä yhteisen hyvän puolesta ja pitää saalistajat loitolla. Kuten alhaalla, niin myös ylhäällä.

Tämän universumin geenipoolista näyttää löytyvän laaja kirjo vapaista ihmisistä orjuutettuihin ihmisiin, joiden kehoja on rakennettu tai muokattu kehittyneen geenitekniikan avulla hyödyntäen tekoälyä ja kvanttitietokoneteknologiaa. Tunnetuin geneettinen riisto – Maapallon ihmisten DNA:n luvaton hyödyntäminen – näyttää olevan mantis-harmaiden jo vuosikymmeniä jatkunut, miljoonia ihmisiä koskeva valtava operaatio. Koska useimmat uhrit on vangittu, huumattu ja henkisesti manipuloitu, heidän muistonsa ovat kadonneet tai vakavasti vääristyneet trauman ja henkisen manipuloinnin vuoksi. Hypnoosi näyttää auttavan muistojen palauttamisessa, mutta sillä on rajansa. Ardy Clarken kirjoissa on tapauksia, joissa avaruusolennot selittävät, että yksi 20 tuhannesta siepatusta pystyy jotenkin välttämään heidän henkisen voimansa ja kaasut, joita he käyttävät pitääkseen siepatut hallinnassaan ja tukahduttaakseen muistot sieppauksen jälkeen.

Ongelmana on, että mantis-harmaiden harjoittama saalistustoiminta peittää alleen kokonaiskuvan monista erilaisista lajeista, jotka toimivat Maapallolla ja avaruudessa. Juuri tämä näyttää olevan näiden saalistajatyyppien mieleen, sillä sekä saaliiksi joutuneet että näistä toimista tietävät kokevat, ettei toivoa ole. Tilannetta pahentaa se, että totuuden tietävät viranomaiset pyrkivät sulkeutumaan ja edistämään salailua ja totuuden tukahduttamista, mikä on hyvin mantis-harmaiden edun mukaista ja meille erittäin haitallista. Tarvitaan salailun lopettamista ja liittolaisia, jotta nämä tyypit saadaan karkotettua planeetalta.

Suuria mahdollisuuksia on vapaiden avaruusolentojen ymmärtämisessä ja yhteistyössä heidän kanssaan, ei orjuutettujen ihmisten ja heidän hyönteismäisten tai matelijamaisten isäntiensä kanssa. Ymmärrän, että tämä on todella kaukaa haettua ajattelua, mutta kun UFO- ja ET-salailu paljastuu nopeasti ja kun hallitus ja yksityinen teollisuus tuovat esiin alukset ja ruumiit, ihmisten on todella varauduttava siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjoissani ja artikkeleissani yritän tavoittaa ne, jotka kuuntelevat ja jotka osaavat ajatella eteenpäin ja toimia proaktiivisesti, kun totuuden paljastuminen etenee.

Kuten olen muissakin artikkeleissa tuonut esiin, kyse on juuri kohtaamistapauksista, tyhmä! Erityisesti niistä, joissa on mukana vapaita ihmisiä, kuten pohjoismaisia ja pitkiä valkoisia. Professori Ardy Clarken kirjoissa, jotka perustuvat 30 vuoden aikana kerättyihin 4000 Amerikan intiaanin kertomaan kohtaamistapaukseen, ihmistyyppejä ei ole vain pohjoismaisia ja pitkiä valkoisia. En tiedä näistä muista tyypeistä kovin paljoa, mutta ne ovat täällä ja tekevät yhteistyötä paitsi meidän kanssamme myös koko Maapallon hyväksi.

Vaikuttaa siltä, että planeetta kuten omamme on harvinainen ja arvokas, koska suurin osa kehittyvästä elämästä tuhoutuu asteroidien törmäysten ja tähtien säteilyn epävakaiden vaihteluiden takia, vaikka se saisi jalansijaa. Raporttien perusteella useimmat tähtien asukkaat näyttävät elävän maan alla tai avaruudessa itsenäisissä elinympäristöissä. Älkää uskoko vain minun sanaani, vaan tutkikaa tapauksia. Hyvä alku, kuten suosittelen muissakin artikkeleissani, on lukea Ardy Clarken kirja More Encounters With Star People, koska hän on niin hyvä tutkija ja suurin osa tapauksista on luottamuksellisia, sillä ilmoittajilla ei ole mitään voitettavaa ja kaikki menetettävää aiheeseen liittyvän leimautumisen vuoksi.

Universaalin Totuuden, Rakkauden ja Ymmärryksen Kirkko

Tämän kirjoittajan näkemyksen mukaan Maapallolla on kehittymässä uusi, valistuneempi uskonto, joka kattaa ja yhdistää kaikkien tähänastisten maallisten uskontojen ja tieteen parhaat puolet. Tämä kehittyvä uskonto ohjaa ihmiskuntaa tulevaisuuteen paremmin kuin menneisyyden vanhat uskonnot, joiden näkemys korkeammasta älykkyydestä ja kosmoksen todellisesta luonteesta on nopeasti vanhentumassa. Lisäksi tämän universaalin uskonnon näkökulmasta historiallisia tekstejä, kuten Raamattua, voidaan tulkita tarkemmin kohtaamistapausten tutkimuksen, modernin teknologian ja tieteen kehityksen valossa. Se, mitä kutsun Universaalin Totuuden, Rakkauden ja Ymmärryksen Kirkoksi, esittää seuraavaa:

1. Maailmankaikkeus kuhisee elämää, ja kun olosuhteet ovat suotuisat, elämä kehittyy pisteeseen, jossa se saavuttaa älykkyyden ja teknologian, joiden avulla se voi liikkua avaruudessa ja ajassa helposti ja nopeasti. Kymmenien tuhansien luotettavien avaruusolentojen kohtaamistapausten perusteellinen tutkiminen osoittaa, että jaamme Maapallon monien muiden avaruusmatkailijoiden kanssa, joilla on hyvin erilaisia intressejä ja tavoitteita – lähtien erittäin petomaisista aina erittäin altruistisiin. Meidän ei tarvitse odottaa hallitusten paljastuksia, sillä näitä tapauksia tutkiessa käy ilmi, että viimeisen 100 vuoden aikana monet ihmiset ovat kohdanneet tähtikansan edustajia kasvotusten ja keskustelleet heidän kanssaan. Suosittelen, että aloitatte Ardy Sixkiller Clarken hyvin tutkituista, selvitetyistä ja koottuista tapauksista kertovista alkuperäiskansojen kohtaamisia käsittelevistä kirjoista, alkaen teoksesta More Encounters With Star People, ja vältätte ihmisiä, jotka väittävät olevansa aihealueen auktoriteetteja.

2. Aivan kuten UFOjen kohdalla, noin joka kymmenes ihminen on kokenut kuolemanrajakokemuksen (NDE) tai aidon ruumiinulkoisen kokemuksen (OBE). Pienempi joukko ihmisiä väittää omaavansa muistoja edellisistä elämistä, joista osa on erittäin vakuuttavia. Koottujen tapausten perusteella näyttää siltä, että olemme kuolemattomia olentoja, jotka elävät kvanttimaailmassa ja syntyvät ruumiisiin kokeakseen ja kehittyäkseen rakkauden ja ymmärryksen kautta. Tällä hetkellä spekuloidaan paljon todellisuudestamme: onko se perusrealiteetti vai edistynyt simulointi – virtuaalitodellisuuden koulutusohjelma, jota johtavat edistyneiden olentojen rodut. Universaalin totuuden, rakkauden ja ymmärryksen kirkko sisällyttää nämä totuudet filosofiaansa yhdessä avaruusolentoihin liittyvien tapausten ja shamanistisen perinteen kanssa, jotka eivät yleensä ole erillisiä, vaan limittyvät toisiinsa. On suositeltavaa, että ihmiset aloittavat Sylvia Cranstonin kirjasta Reincarnation the Phoenix Fire Mystery.

3. Edellä esitettyjen, tuhansien tapausten tutkimuksesta saatujen todisteiden perusteella nykyiset Raamatun tulkinnat ovat virheellisiä, sillä suuri osa Raamatusta, Koraanista ja itämaisista uskonnoista on paitsi todellisia kertomuksia avaruusolentojen vierailuista, myös aktiivista puuttumista Maapallon ihmiskunnan uskontoon ja politiikkaan – hyvässä tai pahassa. On niitä, jotka eivät ole tutkineet kohtaamistapauksia ja sanovat, että muissa tähtijärjestelmissä kehittyvä elämä ei voi olla ihmisen kaltaista, mutta he sivuuttavat kohtaamistapausten todisteet, jotka osoittavat, että noin kolmasosa kohtaamistapauksista koskee ihmisiä tai ihmismäisiä olentoja. Syy on ilmeinen: ne sivilisaatiot, jotka ovat kehittäneet keinot matkustaa vapaasti avaruudessa, ovat syventyneet geenitekniikkaan, ja me olemme geneettisesti sukua tähtien perheille.

4. Kun kootaan kosmisen palapelin palaset yhteen ja jätetään väärennökset pois, huomaamme, ettei ole olemassa Jumalaa, Vapahtajaa tai paholaista. Meillä on yhdessä vastuu omasta kehityksestämme ja elämän kehityksestä tällä planeetalla. Meillä on avaruusolentoja ja hengellisiä mentoreita sekä arvostelijoita, mutta heillä on omat tavoitteensa ja vastuunsa. Meidän on kehityttävä pidemmälle kuin saalistaja-saalis- tai isäntä-orja-yhteiskunta; muuten tuhoamme Maapallon ja itsemme. Lopullinen vastuu on meidän.

 

Artikkelin julkaissut komarek.weebly.com

Eksopolitiikka

Uudet UFO-asiakirjat antavat ”erittäin selkeän” kuvan avaruusolentojen kanssa tapahtuneesta kontaktista, tutkija väittää

Kommentoi

Keskustelu tunnistamattomista lentävistä esineistä on jälleen kiihtynyt sen jälkeen, kun uusi erä aiemmin salaisiksi luokiteltuja Yhdysvaltain hallituksen asiakirjoja on julkaistu. Uusin julkaisu sisältää 72 tiedostoa, kuusi videota ja historiallisia äänitallenteita, jotka tarjoavat uutta aineistoa niin tutkijoille, skeptikoille kuin uskovillekin.

Vaikka monet odottivat mullistavia paljastuksia, jotkut UFO-asiantuntijat väittävät, että äskettäin julkaistut tiedostot tarjoavat jotain yhtä merkittävää: selkeämmän kuvan siitä, miten hallitukset ovat tutkineet ilmiötä vuosikymmenten ajan.

Kolmas erä UFO-asiakirjoja julkaistu

Tämä uusin julkaisu on jo kolmas merkittävä erä UFO-aiheisia asiakirjoja, jotka on saatettu yleisön saataville. Eniten keskustelua herättäneiden aineistojen joukossa on useita siviilien kuvaamia videoita, joissa näkyy tiettävästi epätavallisia ilmiöitä taivaalla.

Yksi video, joka on kuvattu iPhone 14 Pro Max -puhelimella heinäkuussa, näyttää esittävän kahta kirkasta kohdetta, jotka liikkuvat yhdessä taivaalla. Toisessa videossa näkyy hohtava, plasman kaltainen kohde, joka leijuu lammen yläpuolella. Raporttien mukaan näitä tallenteita on tutkittu osana virallisia tutkimuksia selittämättömistä ilmiöistä taivaalla.

Vaikka kuvamateriaali ei tarjoa lopullista näyttöä Maapallon ulkopuolisesta elämästä, se herättelee edelleen yleisön kiinnostusta yhtä nykyaikamme pitkäaikaisimmista mysteereistä kohtaan.

Julkaisuun sisältyy myös äänitallenne vuodelta 1962, jossa kokenut toimittaja Walter Cronkite haastattelee astronautti Gordon Cooperia.

Cooper, yksi alkuperäisistä Mercury-astronauteista, pohti älyllisen elämän mahdollisuutta muualla maailmankaikkeudessa ja myönsi, että monet erittäin pätevät henkilöt olivat nähneet ilmassa liikkuvia esineitä, joille ei ollut selkeää selitystä.

Hänen kommenttinsa ovat erityisen huomionarvoisia, sillä Cooper oli yksi Yhdysvaltojen varhaisen avaruusohjelman arvostetuimmista henkilöistä. UFO-tutkijoille astronauttien historialliset todistukset ovat edelleen tärkeä osa laajempaa keskustelua tunnistamattomista ilmiöistä ilmassa.

UFO-tutkija Joshua Golembesken mukaan äskettäin julkistetut asiakirjat saattavat vaikuttaa pintapuolisesti tavallisilta, mutta ne sisältävät yksityiskohtia, jotka tukevat jo pitkään esitettyjä väitteitä hallituksen kiinnostuksesta UFOihin.

Golembeske ei pidä julkaisua täydellisenä paljastuksena, vaan kuvailee sitä asteittaisena prosessina, jossa tietoa paljastetaan yleisölle.

Hän viittaa yhteen tiettyyn asiakirjaan, joka on tiettävästi tunnistettu CIA:n asiakirjaksi 19 ja jossa viitataan Australian puolustusministeriön laatimaan arvioon. Asiakirja viittaa väitetysti siihen, että hallitukset ovat ottaneet UFO-ilmoitukset paljon vakavammin kuin yleisölle on annettu ymmärtää.

Asiakirjassa esitettyjen väitteiden kerrotaan sisältävän keskusteluja sotilaallisista tutkimuksista, salaisista pelastusoperaatioista sekä yrityksistä tutkia selittämättömiin ilma-aluksiin liittyviä kehittyneitä teknologioita.

Vaikka tällaiset väitteet ovat edelleen kiistanalaisia ja todistamattomia, ne herättävät edelleen huomattavaa kiinnostusta sekä tutkijoiden että suuren yleisön keskuudessa.

Yksi UFO-yhteisössä toistuvasti esiin nousevista aiheista on Project Blue Bookin rooli. Kyseessä on Yhdysvaltain ilmavoimien ohjelma, joka tutki UFO-havaintoja vuosina 1952–1969.

Virallisesti projektin johtopäätös oli, että suurin osa havainnoista voitiin selittää tavanomaisilla keinoilla, eikä todisteita avaruusolentojen vierailuista löytynyt. Jotkut tutkijat uskovat kuitenkin, että ohjelmalla oli kahtaanlainen tarkoitus: julkisesti vähätellä UFO-ilmoituksia ja samalla jatkaa salaa selittämättömien tapausten tutkimista.

Äskettäin julkistetut asiakirjat ovat herättäneet uudelleen keskustelua siitä, ovatko hallitukset aina olleet ilmiöstä kiinnostuneempia kuin ne ovat julkisesti myöntäneet.

Yksi viimeisimmän tietojulkistuksen kiehtovimmista näkökohdista ovat viittaukset hehkuviin, plasman kaltaisiin ilmiöihin.

Trevor James Constablen eetteriolentohypoteesi

Äskettäin julkaistuissa asiakirjoissa on lukuisia raportteja, joissa kuvataan epätavallisia valoja ja pallomaisia esineitä, joita sekä siviilit että sotilashenkilöstö ovat havainneet. Samanlaisia kuvauksia on esiintynyt koko UFO-historian ajan, mukaan lukien raportit 1940-luvun lopulla havaituista salaperäisistä ”vihreistä tulipalloista”.

Jotkut tutkijat esittävät, että nämä kohteet saattavat edustaa erillistä luokkaa tunnistamattomista ilmiöistä. Toiset taas väittävät, että ne voisivat olla ilmakehän ilmiöitä, salaiseksi luokiteltua sotilasteknologiaa tai luonnollisia plasmamuodostelmia, joita ei vielä täysin ymmärretä.

Alkuperästä riippumatta toistuvat havainnot valaisevista kohteista ovat edelleen yksi johdonmukaisimmista tekijöistä UFO-tutkimuksissa ympäri maailmaa.

Toinen tutkijoiden esiin nostama aihe on UFO-havaintojen ja ydinvoimalaitosten välinen ilmeinen yhteys.

Jo vuosikymmenten ajan sotilashenkilöstö ja entiset virkamiehet ovat raportoineet epätavallisesta ilmatilatoiminnasta ohjusten silojen, ydinvoimalaitosten ja asevarastojen läheisyydessä. Useissa tunnetuissa tapauksissa tunnistamattomat kohteet ovat väitetysti häirinneet sotilasjärjestelmiä tai ilmestyneet strategisesti tärkeiden kohteiden läheisyyteen.

Äskettäin julkaistut asiakirjat sisältävät tiettävästi lisää viittauksia tähän ilmiöön, mikä sytyttää entisestään keskustelua, joka on jatkunut jo kylmän sodan alusta lähtien.

Onko kyseessä edistyksellinen valvontatekniikka, luonnonilmiö vai jotain vieläkin kummallisempaa, jää toistaiseksi epäselväksi.

Läpinäkyvyyttä vaaditaan

Yleisön kiinnostus UFOihin on noussut tasoille, joita ei ole nähty vuosikymmeniin. Kongressin kuulemistilaisuudet, ilmiantajien todistukset, armeijan kohtaamiset ja hallituksen raportit ovat muuttaneet aiemmin marginaalisena pidetyn aiheen valtavirran keskustelun aiheeksi.

Monet asian puolestapuhujat väittävät, että ilmiön todellisen luonteen ymmärtämiseksi tarvitaan suurempaa avoimuutta. Toiset varoittavat, että poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia todisteita ja että moniin kysymyksiin ei ole vielä saatu vastausta.

Viimeisin asiakirjojen julkaisu ei todennäköisesti ratkaise keskustelua. Sen sijaan se näyttää olevan uusi luku tarinassa, joka jatkaa kehittymistään.

Se, edustavatko äskettäin julkistetut asiakirjat merkittävää tietojen paljastamista vai ovatko ne vain jälleen yksi pieni julkaisuerä, riippuu suurelta osin näkökulmasta.

Uskovien mielestä asiakirjat vahvistavat vuosikymmenten ajan kerättyjä todisteita, jotka viittaavat siihen, että hallitukset tietävät enemmän kuin ovat julkisesti myöntäneet. Skeptikoiden mielestä asiakirjat eivät suinkaan riitä todistamaan maapallon ulkopuolisten vierailijoiden olemassaoloa.

Selvää on, että viranomaisten kiinnostus tunnistamattomiin ilmiöihin ilmassa ei ole kadonnut. Kun tietoa tulee saataville yhä enemmän ja yleisön uteliaisuus kasvaa jatkuvasti, UFOja ympäröivä mysteeri saattaa nousta yhdeksi 2000-luvun merkittävimmistä tieteellisistä ja kulttuurisista kysymyksistä.

Tällä hetkellä julkaistut tiedostot tarjoavat enemmän kysymyksiä kuin vastauksia – mutta ne varmistavat, että keskustelu UFOista, miehittämättömistä ilma-aluksista ja mahdollisesta yhteydenotosta avaruusolentojen kanssa on kaikkea muuta kuin ohi.

 

 

Artikkelin julkaissut Latest UFO Sightings

ufologia

EBEt, Maan ulkopuoliset olennot, osa 2

Kommentoi

Jatkoa ensimmäiselle osalle.

Bennewitzin tapaus

1970-luvun lopulla Paul Bennewitz, fyysikkokoulutuksen saanut albuquerquelainen liikemies, vakuuttui siitä, että hän seurasi sähkömagneettisia signaaleja, joita Maan ulkopuoliset olennot käyttivät sieppaamiensa henkilöiden ohjaamiseen. Bennewitz yritti tulkita näitä signaaleja ja uskoi onnistuvansa. Samaan aikaan hän alkoi nähdä UFOja, jotka hänen mielestään liikkuivat Manzanon ydinaseiden varastointilaitoksen ja Kirtlandin lentotukikohdan lähellä sijaitsevan Coyote Canyonin testialueen ympäristössä, ja hän kuvasi niitä.

Bennewitz raportoi kaikesta tästä Tucsonissa sijaitsevalle Aerial Phenomena Research Organizationille (APRO), jonka johtajat eivät olleet vaikuttuneita ja arvioivat Bennewitzin harhailevan. Mutta Kirtlandissa Bennewitzin väitteisiin, tai ainakin joihinkin niistä, suhtauduttiin vakavammin. 24. lokakuuta 1980 Bennewitz otti yhteyttä ilmavoimien erikoistutkintatoimiston (AFOSI) agenttiin, kersantti Richard Dotyyn (jonka edellinen komennuksena oli ollut Ellsworthissa) saatuaan häneltä tiedon tukikohdan turvallisuuspäällikkö majuri Ernest Edwardsilta ja kertoi, että hänellä oli todisteita siitä, että Manzanon aseiden varastoalueella tapahtui jotain mahdollisesti uhkaavaa. Majuri Thomas A. Csehin (tukikohdan tutkintaosaston komentajan) allekirjoittama ”Monikäyttöinen sisäinen OSI-lomake”, päivätty 28. lokakuuta 1980 ja myöhemmin julkaistu tiedonvapauslain nojalla, toteaa:

”26. lokakuuta 1980 SA [erikoisagentti] Doty haastatteli ilmavoimien testaus- ja arviointikeskuksen tieteellisen neuvonantajan, päällikön JERRY MILLERIN, GS-15:n, avustuksella tohtori BENNEWITZiä hänen kotonaan Albuquerquen Four Hills -alueella, joka on Manzanon tukikohdan pohjoisrajan vieressä. (HUOMAUTUS: MILLER on entinen Project Blue Book USAF:n tutkija, joka on määrätty Wright-Pattersonin lentotukikohtaan (W-PAFB), Ohioon, ulkomaisen teknologian osaston [FTD] palvelukseen. Herra MILLER on yksi maan lounaisosan osaavimmista ja puolueettomimmista ilmassa olevien esineiden tutkijoista.) Tohtori BENNEWITZ on tehnyt itsenäistä tutkimusta ilmassa tapahtuvista ilmiöistä viimeiset 15 kuukautta. Tohtori BENNEWITZ esitti myös useita elektronisia tallenteita, joiden väitetään osoittavan Manzanon/Coyote Canyonin alueelta lähtevää voimakasta sähkömagnetismia. Tohtori BENNEWITZ esitti myös useita valokuvia lentävistä esineistä, jotka on otettu Albuquerquen alueella. Hänellä on useita elektronisia valvontalaitteita suunnattuna Manzanoon ja yrittää tallentaa korkeataajuisia sähköpulsseja. Tri BENNEWITZ väittää, että nämä ilmassa olevat esineet tuottavat näitä pulsseja… Analysoituaan tri BENNEWITZin keräämät tiedot herra MILLER kertoi, että todisteet osoittavat selvästi, että jonkinlaisia ​​tunnistamattomia ilmassa olevia esineitä tallentui filmille; ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä siitä, aiheuttavatko nämä esineet uhan Manzanon/Coyote Canyonin alueille. Herra MILLER katsoi, että sähköiset tallenteet eivät olleet vakuuttavia ja ne olisi voitu kerätä useista perinteisistä lähteistä. Alueelta ei ole raportoitu muita havaintoja näiden lisäksi.”

Marraskuun 10. päivänä Bennewitz kutsuttiin tukikohtaan esittelemään löydöksiään pienelle ryhmälle upseereita ja tiedemiehiä. Tasan viikkoa myöhemmin Doty ilmoitti Bennewitzille, että AFOSI oli päättänyt olla jatkamatta asian käsittelyä. Myöhemmin Doty kertoi saaneensa puhelun silloiselta New Mexicon senaattorilta Harrison Schmittiltä, ​​joka halusi tietää, mitä AFOSI aikoi tehdä Bennewitzin väitteiden johdosta. Saatuaan tiedon, ettei tutkintaa ollut suunnitteilla, Schmitt puhui prikaatikenraali William Brooksherin kanssa tukikohdan turvallisuudesta. Seuraavana heinäkuussa New Mexicon toinen senaattori, Pete Domenici, tutki asiaa ja tapasi lyhyesti Dotyn ennen kuin kiiruhti keskustelemaan Bennewitzin kanssa henkilökohtaisesti. Domenici menetti myöhemmin kiinnostuksensa ja hylkäsi asian.

Bennewitz oli myös tietoinen väitetyistä karjan silpomisista, joista oli raportoitu Yhdysvaltojen länsiosissa. Kerran hän tapasi nuoren äidin, joka kertoi hänelle, että eräänä toukokuun iltana 1980, nähtyään kuusivuotiaan poikansa kanssa useita UFOja pellolla ja yhden lähestyessä heitä, he kärsivät hämmennyksestä ja suuntavaistosta, minkä jälkeen he kärsivät jopa neljä tuntia kestäneestä amnesiajaksosta. Bennewitz vei kaksikon Wyomingin yliopiston psykologin R. Leo Sprinklen luokse, joka hypnotisoi heidät ja sai yksityiskohtaisen sieppaustarinan äidiltä ja hajanaisen tarinan pieneltä pojalta. Sieppauksen alkuvaiheessa he havaitsivat avaruusolentojen ottavan vasikan UFOon ja silpovan sen eläimen ollessa vielä elossa poistaen eläimen sukupuolielimet. Äidin mukaan väitetyn kokemuksen aikana heidät vietiin UFOjen avulla maanalaiselle alueelle, jonka hän uskoi olevan New Mexicossa. Hän pakeni hetkeksi vangitsijoiltaan ja pakeni alueelle, jossa oli vesisäiliöitä. Hän katsoi yhteen heistä ja näki ruumiinosia, kuten kieliä, sydämiä ja sisäelimiä, ilmeisesti karjasta. Mutta hän havaitsi myös ihmiskäsivarren, johon oli kiinnitetty käsi. Siellä oli myös ”kaljun pään päälaki”, ilmeisesti yhdeltä kaljulta avaruusolennolta, mutta ennen kuin hän ehti saada varmuutta, hänet raahattiin pois. Hän sanoi, että tankissa olevat esineet ”kauhistuttivat minua, tekivät minut sairaaksi ja pelottivat minut kuoliaaksi” (Howe, 1989). Myöhemmin hän ihmetteli muita tankkeja ja niiden sisältöä.

William Moore ja MJ-12

Myöhään kesällä 1979 William L. Moore oli jättänyt opettajantyönsä pienessä minnesotalaisessa kaupungissa ja muuttanut Arizonaan, missä hän toivoi voivansa jatkaa kirjailijan uraansa. Moore oli vahvasti mukana tutkimassa heinäkuussa 1947 New Mexicossa tapahtunutta ilmeistä UFO-onnettomuutta, tapausta, jonka hän ja Charles Berlitz kertoisivat seuraavana vuonna teoksessaan The Roswell Incident. Muutettuaan lounaaseen Mooresta tuli läheinen Coralin ja James Lorenzenin kanssa Aerial Phenomena Research Organizationista (APRO), ja aikanaan Moorea pyydettiin liittymään APRO:n hallitukseen. Lorenzenit kertoivat hänelle Bennewitzin väitteistä. Jim Lorenzenin mielestä Bennewitz oli ”altis tekemään suuria loogisia hyppyjä epätäydellisen tiedon perusteella” (Moore, 1989a).

Roswellin tapaus julkaistiin kesällä 1980, ja syyskuussa Smithsonian-instituutissa oli määrä pitää UFOja käsittelevä väittelytilaisuus. Moore matkusti Arizonan-kodistaan ​​Washington D.C:hen osallistuakseen väittelyyn ja matkan varrella mainosti uutta kirjaansa radio- ja televisio-ohjelmissa. Seitsemän vuotta myöhemmin antamansa kertomuksen mukaan hänen matkansa aikana alkoi poikkeuksellinen tapahtumasarja.

Hän oli tehnyt radio-ohjelmaa Omahassa ja oli aseman aulassa matkalaukku kädessään matkalla koneeseen, jonka piti lähteä tunnin sisällä, kun vastaanottovirkailija kysyi, oliko hän herra Moore. Hänelle tuli puhelu. Soittaja oli mies, joka väitti olevansa eversti läheisestä Offuttin lentotukikohdasta. Hän sanoi: ”Mielestämme olet ainoa, joka tuntuu tietävän mistä puhuu.” Hän kysyi, voisivatko hän ja Moore tavata ja keskustella asioista lisää. Moore sanoi, että koska hän lähtisi kaupungista muutaman minuutin kuluttua, se ei olisi mahdollista, vaikka hän kirjoittikin miehen puhelinnumeron muistiin.

Moore jatkoi matkaa Washingtoniin. Paluumatkalla 8. syyskuuta hän esiintyi radio-ohjelmassa Albuquerquessa. Poistuessaan studiosta vastaanottovirkailija kertoi hänelle, että hänelle oli puhelu. Soittaja, joka esittäytyi henkilönä läheisestä Kirtlandin lentotukikohdasta, sanoi: ”Luulemme, että olet ainoa, josta olemme kuulleet ja joka näyttää tietävän mistä puhuu.” Moore vastasi: ”Missä olen kuullut tuon aiemmin?”

Pian sen jälkeen Moore ja henkilö, jota hän kutsui nimellä ”Falcon”, tapasivat paikallisessa ravintolassa. Falcon, joka myöhemmin väitettiin (vaikka Moore kiisti tämän) olevan Yhdysvaltain ilmavoimien kersantti Richard Doty, sanoi pukeutuvansa punaiseen solmioon. Tämä ensimmäinen tapaaminen oli alku pitkäaikaiselle suhteelle Mooren (ja vuodesta 1982 lähtien myös hänen kumppaninsa Jaime Shanderan) ja kymmenen hämärän ryhmän jäsenen välillä, joiden väitettiin olevan yhteydessä sotilastiedusteluun ja vastustavan UFO-salailun jatkamista. Tästä vuorovaikutuksesta syntynyt tarina menee näin:

Ensimmäinen UFO-onnettomuus, jossa oli mukana pieniä, harmaaihoisia humanoideja, tapahtui Coronan lähellä New Mexicossa vuonna 1947 (ns. Roswellin tapaus). Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin elossa oleva humanoidi, joka pidettiin Los Alamosissa sen kuolemaan asti 1950-luvun alussa. Se nimettiin EBE:ksi, lyhenteeksi sanoista ”extraterrestrial biological entity” (Maapallon ulkopuolinen biologinen olento), ja se oli ensimmäinen kolmesta, jotka Yhdysvaltain hallitus on pitänyt hallussaan siitä lähtien. Ilmavoimien kapteeni, nykyisin eläkkeellä oleva eversti, oli EBE-1:n vakioseuralainen. Aluksi kommunikointi sen kanssa oli lähes mahdotonta, mutta sitten sen kurkkuun implantoitiin puhelaite, jonka avulla se pystyi puhumaan eräänlaista englantia. Kävi ilmi, että EBE-1, joka vastasi avaruusaluksen mekaanikkoa, kertoi tietonsa vierailun luonteesta ja tarkoituksesta.

Vastauksena Roswellin tapaukseen MJ-12 – MJ tarkoittaa ”Majestic” – perustettiin presidentti Harry Trumanin määräyksellä 24. syyskuuta 1947. MJ-12 toimii päätöksentekoelimenä. Project Aquarius on kattoryhmä, jossa kaikki ET-asioita käsittelevät osastot hoitavat erilaisia tehtäviään. Project Sigma hoitaa elektronista viestintää avaruusolentojen kanssa. Se on osa jatkuvaa yhteysprojektia, jota on hoitanut NSA vuodesta 1964 lähtien, sen jälkeen kun avaruusolennot laskeutuivat Hollomanin lentotukikohtaan huhtikuun lopussa samana vuonna.

Yhdeksän avaruusolentojen rotua vierailee Maapallolla. Yksi näistä roduista, pienet harmaaihoiset olennot Zeta Reticulin kolmannelta planeetalta, ovat olleet täällä jo 25 000 vuotta ja vaikuttaneet ihmisen evoluution suuntaan. He auttavat myös muovaamaan uskonnollisia vakaumuksiamme. Jotkut salailun takana olevat tärkeät henkilöt haluavat sen loppuvan ja valmistavat amerikkalaisia muukalaisten läsnäolon todellisuuteen suosittujen viihdeohjelmien avulla, kuten elokuvilla Kolmannen asteen yhteys, jonka huipentuma on ohuesti peitelty versio Hollomanin laskeutumisesta, ja ET.

CIA:n päämajassa Langleyissä, Virginiassa, on paksu kirja nimeltä ”The Bible”, joka on kokoelma kaikista erilaisista projektiraporteista.

Hänen oman kertomuksensa mukaan, jonka hän kertoi vasta vuonna 1989, Moore teki yhteistyötä AFOSI-lähteidensä kanssa – mukaan lukien erityisesti Richard Doty – ja toimitti heille tietoja. He kertoivat hänelle, että Bennewitz herätti huomattavaa kiinnostusta. Moore sai ymmärtää, että hänen osuutensa sopimuksesta oli vakoilla Bennewitzia ja APROa sekä, Mooren sanoin, ”vähemmässä määrin useita muita henkilöitä” (Moore, 1989a). Hän sai tietää, että useat valtion virastot olivat kiinnostuneita Bennewitzin toiminnasta ja halusivat tukottaa hänet väärillä tiedoilla – tiedustelukielellä disinformaatiolla – hämmentääkseen häntä. Moore sanoo, ettei hän ollut yksi disinformaation toimittajista, mutta hän tunsi joitakin heistä, kuten Doty.

Bennewitz oli jo itse alkanut kehitellä paranoidista tulkintaa siitä, mitä hän luuli näkevänsä ja kuulevansa, ja hänelle välitetty disinformaatio perustui tähän. Hänen lähteensä kertoivat hänelle, että Yhdysvaltain hallitus ja pahantahtoiset avaruusolennot ovat solmineet epävakaan liiton hallitakseen planeettaa, että avaruusolennot tappavat ja silpovat paitsi karjaa myös ihmisiä, joiden elimiä he tarvitsevat pidentääkseen elämäänsä, ja että he jopa syövät ihmislihaa. Nevadan ja New Mexicon hallituksen laitosten maanalaisissa tukikohdissa ihmis- ja avaruusolentojen tiedemiehet tekevät yhdessä kauhistuttavia kokeita, kuten luovat sieluttomia androideja ihmisten ja eläinten ruumiinosista. Avaruusolennot sieppaavat jopa yhden amerikkalaisen 40:stä ja istuttavat heihin laitteita, jotka hallitsevat ihmisten käyttäytymistä. CIA:n aivopesu ja muut hallintatekniikat tekevät samaa, muuttaen elämän maapallolla väkivallan ja irrationaalisuuden painajaiseksi. Kuten Moore huomauttaa, se oli ”villimpi scifi-skenaario, jonka kukaan voisi kuvitella”.

Mutta Bennewitz uskoi siihen. Hän tuli yhä pakkomielteisemmäksi ja yritti varoittaa merkittäviä henkilöitä lähestyvästä uhasta näyttämällä valokuvia, jotka hänen mielestään kertoivat ihmisten ja avaruusolentojen toiminnasta Kirtlandin alueella, mutta jotka puolueettomien tarkkailijoiden mielestä kuvasivat luonnollisia kalliomuodostelmia ja muita arkisia ilmiöitä. Lopulta Bennewitz joutui sairaalahoitoon, mutta vapautuessaan hän jatkoi toimintaansa, joka jatkuu edelleen. Pian tämä kammottava skenaario levisi laajemmin UFO-yhteisöön ja sen ulkopuolelle ja keräsi pienen mutta sitoutuneen joukon uskovia. Mutta se tapahtui vasta 1980-luvun lopulla, eikä Bennewitz ollut siitä vastuussa.

Vuonna 1981 Lorenzenit saivat nimettömän kirjeen henkilöltä, joka esittäytyi ”Yhdysvaltain ilmavoimien lentäjäksi, joka oli määrätty Kirtlandin lentotukikohdan 1550. lentomiehistön koulutus- ja testausosastoon”. ”Lentäjä” kertoi: ”16. heinäkuuta 1980 kello 10.30–10.45 Craig R. Weitzel, siviili-ilmailupartion kadetti Dobbinsin lentotukikohdasta Georgiasta, joka oli vierailulla Kirtlandin lentotukikohdassa New Mexicossa, havaitsi himmeän metallinvärisen UFOn lentävän etelästä pohjoiseen lähellä Pecosta New Mexicossa. Pecosissa on salainen koulutuspaikka 1550. lentomiehistön koulutus- ja testausyksikölle, Kirtlandin lentotukikohta, New Mexico. WEITZEL oli kymmenen muun henkilön kanssa, mukaan lukien USAF:n aktiivipalveluksessa olevat lentomiehistön jäsenet, ja kaikki todistivat havainnon. WEITZEL otti muutamia kuvia kohteesta. WEITZEL meni lähemmäksi UFOa ja havaitsi sen laskeutuvan noin 250 jaardin päähän, luoteeseen koulutusalueesta. WEITZEL havaitsi metallipuvussa olevan henkilön poistuvan aluksesta ja kävelevän muutaman metrin päähän. Henkilö oli aluksen ulkopuolella vain muutaman minuutin. Kun henkilö palasi, alus lähti lentoon kohti luoteista. Kirjeen kirjoittaja sanoi olleensa Weitzelin kanssa, kun UFO lensi heidän yläpuolellaan, mutta hän ei ollut ollut mukana havainnoimassa laskeutumista.

Kirjeessä kerrottiin edelleen, että seuraavan päivän myöhään illalla pitkä, tumma, mustapukuinen ja aurinkolaseja käyttävä mies vieraili Weitzelin luona Kirtlandissa. Muukalainen väitti olevansa ”herra Huck” Sandia Laboratoriesista, joka oli salainen energiaministeriön alihankkija tukikohdassa. Herra Huck kertoi Weitzelille nähneensä jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, nimittäin salaisen lentokoneen Los Alamosissa, ja vaati kaikki valokuvat itselleen. Weitzel vastasi, ettei hän ollut ottanut yhtään valokuvaa, vaan valokuvaaja oli lentäjä, jonka nimeä hän ei tiennyt. ”Henkilö varoitti Weitzelia, ettei hän saisi mainita havaintoa kenellekään, tai Weitzel joutuisi vakaviin vaikeuksiin”, kirjoittaja jatkoi. ”Kun henkilö oli poistunut Weitzelin huoneesta, Weitzel ihmetteli, mistä henkilö tiesi havainnosta, koska Weitzel ei ollut kertonut siitä kenellekään. Weitzel pelästyi ajatellessaan henkilön esittämää uhkaa. Weitzel soitti Kirtlandin lentotukikohdan turvallisuuspoliisille ja ilmoitti heille tapahtuneesta. He välittivät tapauksen ilmavoimien erityistutkintavirastolle (AFOSI), joka tutkii turvallisuuspoliisin mukaan tällaisia asioita. OSI:n erikoisagentti Dody [sic] puhui Weitzelin kanssa ja otti vastaan ilmoituksen. Dody [sic] hankki myös kaikki UFO:sta otetut valokuvat. Dody [sic] kertoi Weitzelille tutkivansa asiaa. Siihen kaikki tieto tapahtumasta loppui.

Mutta se ei ollut kaikki, mitä kirjeen kirjoittaja halusi sanoa. Hän lisäsi: ”Minulla on kaikki syyt uskoa, että Yhdysvaltain ilmavoimat salaa jotain. Olen tutkinut tätä asiaa pitkään ja tiedän, että siinä on enemmän kuin ilmavoimat kertovat. Olen kuullut huhuja, mutta vakavia huhuja täällä Kirtlandissa, että USAF:lla on Manzano-varastossa, joka sijaitsee Kirtlandin lentotukikohdan syrjäisellä alueella, varastoituna pudonnut UFO. Alue on USAF:n turvallisuusjoukkojen tiukasti vartioima. Olen puhunut kahden Sandia Laboratoriesin työntekijän kanssa, jotka myös varastoivat salaisia esineitä Manzanossa, ja he kertoivat minulle, että Sandia on tutkinut useita UFOja viimeisten 20 vuoden aikana. Yksi, joka syöksyi maahan lähellä Roswellia New Mexicossa 50-luvun lopulla, tutkittiin Sandian tutkijoiden toimesta. Kyseinen alus on edelleen varastoituna Manzanossa.

”Minulla on syytä uskoa, että OSI suorittaa erittäin salaisen tutkimuksen UFO-havainnoista. OSI otti tehtävän hoitaakseen, kun Project Blue Book lopetettiin. Tämän kertoi minulle komentajani, eversti Bruce Purvine. Eversti Purvine kertoi myös, että tutkimus oli niin salainen, että useimmat OSI:n työntekijät eivät edes tienneet siitä. Mutta eversti Purvine kertoi minulle, että Kirtlandin lentotukikohdassa, AFOSI District 17:ssä, on erityinen salainen osasto, joka tutkii havaintoja tällä alueella. He ovat tutkineet myös karjan silpomisia New Mexicossa.”

Vuonna 1985 tutkija Benton Jamison löysi Craig Weitzelin, joka vahvisti nähneensä todellakin UFOn vuonna 1980 ja ilmoittaneensa siitä kersantti Dotylle. Hänen havainto oli mielenkiintoinen, mutta ei niin dramaattinen kuin kirjeessä kuvattu CE3-tapaus: Weitzel näki hopeanvärisen esineen noin 3 000–4 500 metrin korkeudessa. Muutaman minuutin liikkumisen jälkeen, hän kertoi Jamisonille, se ”kiihdytti tavalla, jota et ole koskaan ennen nähnyt” (Hastings, 1985). Hän sanoi myös, ettei tiennyt mitään tapaamisesta kenenkään ”herra Huckin” kanssa.

Joulukuussa 1982 vastauksena Barry Greenwoodin (Citizens Against UFO Secrecy, CAUS) esittämään tietojen julkisuutta koskevaan pyyntöön ilmavoimien erityistutkimusyksikkö (Air Force Office of Special Investigations, OSI) julkaisi kahden sivun pituisen OSI-valituslomakkeen, johon oli leimattu merkintä ”Vain viralliseen käyttöön”. Se oli päivätty 8. syyskuuta 1980 ja sen otsikko oli ”Kirtland AFB, NM, 8.8.–3.9.1980, väitetyt havainnot tunnistamattomista ilmatilan valoista rajoitetulla testialueella”. Asiakirjassa kuvattiin useita UFO-havaintoja Manzano asevarikkoalueella, puolustusministeriön rajoitetun testialueen Coyote Canyon -osassa. Yksi mainituista raporteista oli New Mexicon osavaltiopoliisin 10. elokuuta tekemä havainto UFOn laskeutumisesta. (Myöhemmin Connecticutissa poliisina ja UFO-tutkijana toimiva Larry Fawcett tarkisti asian osavaltion poliisin lähteistä, mutta ei löytänyt mitään mainintaa tällaisesta raportista. Lähteet väittivät, että raportin puuttuminen voi tarkoittaa vain sitä, että tällaista tapausta ei ole koskaan tapahtunut.) Tämän mielenkiintoisen asiakirjan on allekirjoittanut silloinen OSI:n erikoisagentti Richard C. Doty.

Vuonna 1987 vertailtuaan kolmea asiakirjaa (anonyymi kirje APRO:lle, 8. syyskuuta 1980, AFOSI-valituslomake ja väitetty AFOSI-asiakirja, joka on päivätty 14. elokuuta 1980, ja väitti ”taajuushäiriöitä” UFO:sta Kirtlandin alueella), tutkija Brad Sparks päätyi siihen, että Doty oli kirjoittanut kaikki kolme. Vuonna 1989 Moore vahvisti, että Doty oli kirjoittanut kirjeen APRO:lle. ”Pohjimmiltaan se oli ”syötti”, hän sanoo. ”AFOSI tiesi, että Bennewitzillä oli läheiset suhteet APRO:hon tuolloin, ja he olivat kiinnostuneita rekrytoimaan jonkun… APRO:n sisällä… joka voisi antaa heille palautetta Bennewitzin toiminnasta ja viestinnästä. Koska olin APRO:n hallituksen jäsen, joka vastasi erityistutkimuksista vuonna 1980, kirje lähetettiin pian sen jälkeen, kun Weitzelille lähetettiin.” Bruce Maccabeen mukaan Doty myönsi yksityisesti kirjoittaneensa Ellsworth AFB:n asiakirjan perustaen sen todelliseen tapaukseen, jonka hän halusi tuoda julkisuuteen. Doty ei ole kommentoinut julkisesti mitään näistä väitteistä. Moore sanoo, että Doty ”oli melkein varmasti osa [Ellsworthin raporttia], mutta ei siinä ominaisuudessa, että hän olisi ollut vastuussa asiaan liittyvien asiakirjojen luomisesta” (Moore, 1989a).

Doty oli myös lähde väitettyyn AFOSI-viestintään, joka oli päivätty 17. marraskuuta 1980 ja jonka oli määrä tulla tunnetuksi ”Aquarius-asiakirjana”. Väitetysti lähetetty AFOSI:n päämajasta Bolling AFB:stä Washington DC:ssä AFOSI District 17:n toimistoon Kirtlandiin, siinä mainitaan lyhyesti ja salaperäisessä muodossa analyysit UFO-elokuvan filminegatiiveista, joka on ilmeisesti otettu edellisessä kuussa. UFO-yhteisön kautta levinneen version toiseksi viimeisessä kappaleessa todetaan: ”Yhdysvaltain ilmavoimat eivät enää ole julkisesti aktiivisia UFO-tutkimuksessa, mutta ne ovat edelleen kiinnostuneita kaikista UFO-havainnoista ilmavoimien laitosten ja testialueiden yläpuolella. Useat muut hallituksen virastot, NASA:n johdolla, tutkivat aktiivisesti [sic] laillisia havaintoja salaisella peitetarinalla…. YKSI TÄLLAINEN SALAISUUS ON UFO-ILMOITUSKESKUS NUFORC, US COAST AND GEODETIC SURVEY, ROCKVILLE, MD 20852, NASA SUODATTAA HAVAINTOJEN TULOKSET SOPIVILLE SOTILASOSASTOLLE, JOTKA OVAT KIINNOSTUNEITA KYSYMYKSEN KOHTEESTA. YHDYSVALTAIN HALLITUKSEN VIRALLINEN POLITIIKKA JA PROJEKTI AQUARIUSIN TULOKSET OVAT [sic] EDELLEEN SALAISIA, EIKÄ NIITÄ LEVITETÄ [sic] VIRALLISTEN TIEDUSTELUKANAVIEN ULKOPUOLELLE, JA NIIDEN KÄYTTÖ OIKEUS ON RAJOITETTU ‘MJ TWELVE’ -RYHMÄLLE.”

Tämä on ensimmäinen maininta ”MJ-12”:sta väitetyssä virallisessa hallituksen asiakirjassa. Moore kuvailee sitä ”esimerkiksi Bennewitzin tapauksen yhteydessä tuotetusta disinformaatiosta. Asiakirja on uudelleen kirjoitettu versio todellisesta AFOSI-viestistä muutamilla väärillä lisäyksillä”. Mooren mukaan merkittävimpiä lisäyksiä ovat vääriä viittauksia US Coast and Geodetic Survey -tutkimukseen ja NASAan, jonka hän sanoo olevan NSA (National Security Agency) alkuperäisessä muodossaan.

Mooren mukaan Doty sai asiakirjan ”suoraan kaukokirjoittimesta” (Moore, 1990) ja näytti sen Moorelle melkein välittömästi. Myöhemmin Doty sai sen, jonka väitettiin olevan kopio siitä, mutta Moore huomasi, että se ei ollut aivan sama; siihen oli lisätty materiaalia. Doty sanoi haluavansa Mooren antavan manipuloidun kopion Bennewitzille. Moore ei halunnut osallistua tämän epäilyttävän asiakirjan levittelyyn, joten hän piti sitä hallussaan jonkin aikaa ja oli sitten lopulta huolissaan siitä, että hänen kehittämänsä lähteet, jotka kertoivat hänelle Yhdysvaltain hallituksen väitetystä vuorovaikutuksesta EBE:n kanssa, kuivuisivat, jos hän ei tekisi yhteistyötä. Joten lopulta hän antoi asiakirjan Bennewitzille, mutta kehotti häntä olemaan julkistamatta sitä. Bennewitz suostui ja piti lupauksensa.

Syyskuussa 1982 Moore tiesi kolmesta asiakirjakopiosta: yksi oli Bennewitzillä, yksi Moorella tallessa ja yksi, joka hänellä oli salkussaan matkalla, jonka hän teki tuossa kuussa tavatakseen jotakuta San Franciscossa. Hän tapasi miehen aamulla ja iltapäivällä joku murtautui hänen autoonsa ja varasti hänen salkkunsa. Neljä kuukautta myöhemmin asiakirjan kopio ilmestyi UFOista kiinnostuneen New Yorkin lakimiehen käsiin, ja pian asiakirja levisi laajasti. Moorella itsellään ei ollut juurikaan sanottavaa aiheesta, kunnes hän piti kiistanalaisen ja räjähtävän puheen Mutual UFO Networkin (MUFON) vuotuisessa konferenssissa Las Vegasissa vuonna 1989.

Vuoden 1982 lopulla, hän sanoo, ”yhdessä niistä monista ystävällisistä keskusteluista, joita minulla oli Richard Dotyn kanssa”, Moore mainitsi tutkivansa vanhaa (ja näennäisesti diskreditoitua) tarinaa, jonka mukaan UFO oli syöksynyt Azteciin, New Mexicoon, vuonna 1948. Tämä tarina oli Frank Scullyn Behind the Flying Saucers -kirjan aiheena vuonna 1950. (Mooren pitkä selostus tapauksen tutkimuksestaan, jota hän piti monimutkaisena huijauksena, ilmestyi vuoden 1985 MUFON-symposiumin käsittelyyn.) Doty sanoi, ettei ollut koskaan kuullut tarinaa ja pyysi lisätietoja ja teki muistiinpanoja Mooren puhuessa.

10. ja 11. tammikuuta 1983 CAUS:n johtaja, asianajaja Peter Gersten tapasi Dotyn New Mexicossa. Tapaamisia oli kaksi, ensimmäiseen osallistuivat myös Moore ja sanfranciscolainen televisiotuottaja Ron Lakis, toiseen vain Gersten. Ensimmäisessä tapaamisessa Doty oli varovainen lausunnoissaan. Toisessa tapaamisessa hän puhui avoimesti siitä, mikä oli ilmeisesti poikkeuksellinen salaisuus. Hän sanoi, että Ellsworthin tapaus oli AFOSI:n ja FBI:n tutkinnan kohteena ja että siihen liittyi ydinaseita. National Enquirer -lehden tutkimus, jossa oli päätelty tarinan olevan valheellinen, oli ”amatöörimäinen”. Ainakin kaksi siviiliä, maanviljelijä ja apulaisseriffi, olivat olleet mukana, mutta heitä oli varoitettu olemaan puhumatta asiasta. Hallitus tietää, miksi UFOt ilmestyvät tietyissä paikoissa, Doty sanoi, mutta hän ei halunnut tarkentaa asiaa. Hän lisäsi kuitenkin, että ”ne ovat epäilemättä avaruusolentoja” (Greenwood, 1988) ja tulevat 50 valovuoden päästä Maata.

Hän tiesi ainakin kolmesta UFO-onnettomuudesta, Roswellin tapauksesta ja kahdesta muusta, joista toinen tapahtui 1950-luvulla ja toinen 1960-luvulla. Ruumiit oli löydetty. Vuonna 1966 tapahtui näyttävä tapaus, joka muistutti elokuvan Kolmannen asteen yhteys lopussa kuvattua tapahtumaa. NSA oli mukana viestinnässä avaruusolentojen kanssa; hanketta kutsutaan nimellä Project Aquarius. UFO-organisaatioiden sisällä hallituksen vakoojat keräävät tietoa ja levittävät disinformaatiota. Doty keskusteli Aquarius-asiakirjasta ja sanoi, että todella tärkeitä asiakirjoja on mahdotonta saada ulos asianmukaisista tiedostoista. Jotkut asiakirjat on suojattu siten, että ne hajoavat viiden sekunnin kuluessa altistumisesta ilmalle. Nämä asiakirjat kertovat Yhdysvaltain hallituksen ja avaruusolentojen välisistä sopimuksista, joiden mukaan jälkimmäiset voivat vapaasti suorittaa eläinten silpomisia (erityisesti karjaa) ja laskeutua tiettyyn tukikohtaan vastineeksi tiedoista edistyneestä UFO-teknologiasta. Doty väitti myös, että viihdeteollisuuden avulla amerikkalaisia valmistellaan hyväksymään todellisuus, jossa hyväntahtoiset olennot muilta planeetoilta vierailevat Maapallolla.

Keskustelun aikana Doty kysyi Gersteniltä: ”Mistä tiedät, etten ole täällä antamassa sinulle väärää tietoa tai ohjelmoinnin mukaista tietoa, tietäen että aiot levittää sitä eteenpäin?” (Howe, 1989).

**********************************************
* THE U.F.O. BBS - http://www.ufobbs.com/ufo *
**********************************************

 

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net

ufologia

EBEt, Maan ulkopuoliset biologiset olennot

Kommentoi 
Viesti #799 - INFO.PARANET
Pvm : 25-tammi-91 14:00
Lähettäjä : Michael Corbin
Vast.ott.: Kaikki
Aihe : EBE #1

================================================
Lisätietoa ParaNet(sm):stä, ota yhteyttä:
Michael Corbin
ParaNet Information Service
P.O. Box 928
Wheatridge, CO 80034-0928
================================================
UFOs in the 1980s
(C) 1990 by Apogee Books and Jerome Clark
Sivut 85 - 109
================================================

Maan ulkopuoliset biologiset olennot

Ehkäpä omituisin ja monimutkaisin 1980-luvun UFO-tarina koskee eri lähteiden, joista osa on sotilas- ja tiedustelupalveluihin liittyviä henkilöitä, väitteitä siitä, että Yhdysvaltain hallitus on paitsi ollut yhteydessä myös edelleen niin sanottuihin ”maan ulkopuolisiin biologisiin olentoihin” eli EBEihin.

Emenegger/Sandler-saaga

Tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin Robert Emenegger ja Alan Sandler, kaksi hyvin verkottunutta losangelesilaista liikemiestä, kutsuttiin Nortonin lentotukikohtaan Kaliforniaan keskustelemaan mahdollisesta dokumenttielokuvasta, joka käsittelisi edistyneitä tutkimusprojekteja. Kaksi sotilasvirkamiestä, toinen tukikohdan ilmavoimien erikoistutkintatoimiston johtaja ja toinen, audiovisuaalinen ohjaaja Paul Shartle, keskustelivat useista projekteista. Yksi niistä liittyi UFOihin. Tämä kuulosti mielenkiintoisimmalta, ja aiheesta tehtiin suunnitelmat elokuvan tekemiseksi.

Emeneggerille ja Sandlerille kerrottiin Hollomanin lentotukikohdassa New Mexicossa toukokuussa 1971 kuvatusta filmistä. Lokakuussa 1988 Shartle ilmoitti kansallisessa televisiolähetyksessä nähneensä 16 mm:n filmin, jossa näkyi ”kolme kiekonmuotoista alusta. Yksi aluksista laskeutui ja kaksi niistä meni pois”. Laskeutuneen aluksen ovi avautui ja ulos ilmestyi kolme olentoa. Shartle sanoi: ”Ne olivat ihmisen kokoisia. Niillä oli outo, harmaa ihonväri ja selkeä nenä. Heillä oli yllään tiukat haalarit [ja] ohuet päähineet, jotka näyttivät olevan viestintälaitteita, ja käsissään he pitivät ’tulkkia’. Hollomanin tukikohdan komentaja ja muita ilmavoimien upseereita menivät heitä vastaan” (Howe, 1989).

Emeneggerille annettiin uskoa, että hän saisi filmin käytettäväksi dokumentissaan. Hänet jopa vietiin Nortoniin ja hänelle näytettiin laskeutumispaikka ja rakennus, jossa avaruusalusta oli säilytetty, sekä muita paikkoja (rakennukset 383 ja 1382), joissa ilmavoimien henkilöstön ja avaruusolentojen välisiä kokouksia oli pidetty seuraavien päivien aikana. Hänen lähteidensä mukaan laskeutuminen oli tapahtunut kello 6 aamulla. Avaruusolennot olivat ”lääkäreitä, ammattilaistyyppejä”. Heidän silmissään oli pystysuorat viillot kuin kissalla, ja heidän suunsa olivat ohuet ja viillon kaltaiset, ilman leukaa.” Emeneggerille kerrottiin kokouksissa tapahtuneesta vain yksi harhainen ”tosiasia”: että sotilashenkilöstö sanoi seuranneensa signaaleja avaruusolentojen ryhmältä, jota he eivät tunteneet, ja tiesivätkö heidän avaruusolentojen vieraansa heistä mitään? Avaruusolennot sanoivat ei.

Emeneggerin sotilaslähteet sanoivat, että hänelle annettaisiin 3200 jalkaa (noin 900 metriä) filmimateriaalia laskeutumisesta. Viime hetkellä lupa kuitenkin peruttiin, vaikka Emeneggeria ja Sandleria kannustettiin kuvailemaan Hollomanin jaksoa hypoteettisena, sellaisena, joka voisi tapahtua tai saattaisi tapahtua tulevaisuudessa. Emenegger meni Wright-Pattersonin lentotukikohtaan, jossa Project Blue Book oli sijainnut sen sulkemiseen asti vuonna 1969, kysymään eversti George Weinbrenneriltä, ​​yhdeltä hänen sotilasyhteyshenkilöistään, mitä oli tapahtunut. Emeneggerin kertomuksen mukaan keskustelu käytiin Weinbrennerin toimistossa. Eversti nousi seisomaan, käveli liitutaululle ja valitti kovalla äänellä: ”Se pirun MIG 25! Me olemme niin julkisia kaiken kanssa, mitä meillä on. Mutta neuvostoliittolaisilla on kaikenlaista, emme tiedä. Meidän on tiedettävä lisää MIG 25:stä!” Hän siirtyi kirjahyllylle ja jatkoi monologiaan venäläisestä suihkuhävittäjästä ja ojensi Emeneggerille J. Allen Hynekin teoksen The UFO Experience (1972), jossa oli kirjailijan allekirjoitus ja omistus Weinbrennerille. ”Se oli kuin kohtaus Kafkan näytelmästä”, Emenegger muisteli ja päätteli everstiluutnantin oudosta käytöksestä, että tämä vahvisti elokuvan todenperäisyyden ja samalla varmisti, ettei kukaan keskustelua salakuunteleva tajuaisi sitä.

Dokumenttielokuva UFO’s Past, Present & Future (Sandler Institutional Films, Inc.) julkaistiin vuonna 1974 yhdessä samannimisen pokkarin kanssa. Hollomanin tapaus kerrotaan kirjan ”Tulevaisuus”-osiossa kolmella sivulla (127-29). Muualla, valokuvien ja kuvitusten osiossa, on taiteilijan näkemys siitä, miltä yksi Hollomanin olennoista näytti, vaikka sen, kuten muidenkin avaruusolentojen, kuvaillaan vain ”silminnäkijöiden kuvauksiin perustuvaksi” (Emenegger, 1974). Emeneggerin yhteys elokuvaa tehdessään tapaamansa armeijan ja tiedustelupalvelun porukan kanssa jatkuisi vuosia. Jossain vaiheessa 1980-luvun lopulla hänen lähteensä kertoivat hänelle, että hänet oli kutsuttava kuvaamaan haastattelua live-avaruusolentoon lounaisosassa, hän sanoo, mutta siitä ei seurannut mitään.

Suffernin tarina

Lokakuun 7. päivänä 1975 27-vuotias kirvesmies Robert Suffern Bracebridgestä Ontariosta sai puhelun sisareltaan, joka oli nähnyt ”tulisen hehkun” navettansa lähellä ja päätellyt sen olevan tulessa. Suffern ajoi paikalle ja todettuaan, ettei ongelmaa ollut, palasi tielle. Siellä hän todisti kohdanneensa suuren kiekonmuotoisen esineen tiellään. ”Olin peloissani”, hän sanoi. ”Se oli aivan edessäni ilman valoja eikä elonmerkkejä.” Mutta jo ennen kuin hänen autonsa ehti pysähtyä kokonaan, esine katosi äkisti näkyvistä. Suffern käänsi autonsa ympäri ja päätti suunnata kotiin mieluummin kuin siskonsa luokse, alkuperäiseen määränpäähänsä. Tuolloin pieni kypärään ja hopeanharmaaseen pukuun pukeutunut hahmo astui auton eteen, jolloin Suffern jarrutti ja pysähtyi kokonaan. Hahmo ajoi pellolle. Sitten, Suffernin mukaan, ”kun hän pääsi aidalle, hän laittoi kätensä tolppaan ja meni sen yli vaivattomasti. Hän oli kuin painoton” (UFOIL, n.d.).

Kahden päivän kuluessa Suffernin raportti oli uutislähteissä, ja Suffernia piirittivät UFO-tutkijat, toimittajat, uteliaat ja muut. Suffern, joka ei yrittänyt hyödyntää omaa tarinaansa ja antoi ymmärtää uskovansa kaiken sanomansa, kyllästyi pian keskustelemaan siitä. Vuotta myöhemmin Suffern ja hänen vaimonsa kertoivat kuitenkin kanadalaiselle tutkijalle, että kuukausi kohtaamisen jälkeen heille oli ilmoitettu, että jotkut korkea-arvoiset virkamiehet halusivat puhua heidän kanssaan. Heidän mukaansa sotilaslääkärit olivat tehneet heille perusteelliset tutkimukset. Sen jälkeen sovittiin tapaaminen 12. joulukuuta, ja sinä päivänä Ontarion provinssin poliisiauto saapui paikalle kolmen upseerin kanssa, joista yksi oli kanadalainen ja kaksi amerikkalaista. Heillä oli mukanaan kirjoja ja muita asiakirjoja. Seuraavassa pitkässä keskustelussa upseerit pyysivät anteeksi UFO-laskeutumista väittäen, että se oli ”virhe”, joka johtui Maan ulkopuolisen avaruusaluksen toimintahäiriöstä.

Upseerit näyttivät lähikuvia UFOista väittäen, että Yhdysvaltojen ja Kanadan hallituksilla oli ollut intiimiä tietoa avaruusolennoista vuodesta 1943 lähtien ja että ne olivat tehneet yhteistyötä heidän kanssaan. Upseerit tiesivät jopa kahden aiemman, mutta ilmoittamattoman UFO-havainnon tarkat päivämäärät ja kellonajat Suffernin kiinteistöllä. Suffernit sanoivat upseerien vastanneen kaikkiin heidän kysymyksiinsä täysin ja avoimesti, mutta he eivät kertoneet tarkemmin, mitä heille kerrottiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin uudelleenhaastatellussa pariskunta piti kiinni tarinastaan, mutta lisäsivät vain vähän lisätietoja.

Tutkija Harry Tokarz totesi: ”Robert Suffern vaikuttaa yksilöltä, joka punnitsee huolellisesti ajatuksensa. Hänen vilpittömyytensä käy selvästi ilmi, kun hän hitaasti esittää käsitteitään ja ideoitaan. Hänen vaimonsa, kotimaassa kasvanut maalaistyttö, ilmaisee nopeasti näkemyksensä ja toteaa yksiselitteisesti, minkä hän uskoo olevan totta” (CUFORN, 1983).

EBEjä Etelä-Dakotassa

Helmikuun 9. päivänä 1978 National Enquirerin toimistoon Lantanaan, Floridaan, saapui erikoinen asiakirja – ilmeinen kopio Yhdysvaltain ilmavoimien virallisesta tapausraportista. Asiakirjan mukana oli allekirjoittamaton kirje, joka oli päivätty ”29. tammikuuta”. Siinä luki: ”Liitteenä olevassa raportissa mainittu tapaus todella tapahtui. Ilmavoimat nimitti erityisryhmän tutkimaan tapausta. Olin yksi näistä henkilöistä. Olen edelleen aktiivipalveluksessa, joten en voi tässä vaiheessa sanoa nimeäni. Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi Enquireriin (olen varma, että käsittelisitte nimeäni luottamuksellisesti, mutta en luota muihin.) Tapahtuma, joka sattui 16. marraskuuta 1977, luokiteltiin huippusalaiseksi 2. joulukuuta 1977. Tuolloin sain kopion alkuperäisestä raportista. Ajattelin tuolloin, että ilmavoimat luultavasti vaientaisivat koko asian, ja he tekivätkin niin. Ilmavoimat määräsi vaiennuksen 1. joulukuuta 1977, minkä jälkeen raportti luokiteltiin salaiseksi. Paikalta otettiin 16 kuvaa. Minulla ei ole pääsyä kuviin tässä vaiheessa” (Pratt, 1984).

VIRKAKÄYTTÖÖN leimattu raportti väitettiin olevan Ellsworthin lentotukikohdan 44. ohjusturvallisuuslaivueen komentajan lähettämä Rapid Cityn lähellä Etelä-Dakotassa. Tapahtumaa kuvailtiin ”avun antamiseksi (turvallisuusrikkomus)/peitetyksi vaunuksi (turvallisuusrikkomus) Lima 9:ssä (68. SMSq-alue), 7 mailia Nislandista lounaaseen, Etelä-Dakotassa, klo 21.00 16. marraskuuta 1977”. Raportin vastaanottajaksi ilmoitettiin ”Paul D. Hinzman, vänrikki, USAF, viestintä/plotteri, siipiturvallisuusvalvonta”. Kaksi turvallisuusmiestä, 1. luokan lentäjät Kenneth Jenkins ja Wayne E. Raeke, kokivat ja raportoivat tapahtumasta, jota kapteeni Larry D. Stokes ja ylikersantti Robert E. Stewart tutkivat.

Dokumentti kertoi uskomattoman tarinan. Marraskuun 16. päivän iltana kello 10.59 Lima Nine -ohjustukikohdasta hälytettiin. Jenkins ja Raeke lähetettiin paikalle 56 kilometrin päässä sijaitsevasta Liman laukaisukeskuksesta. Heidän saapuessaan Raeke lähti tarkistamaan taka-aitaa. Siellä hän huomasi kypäräpäisen hahmon hehkuvan vihreässä metallipuvussa. Hahmo osoitti asetta Raeken kivääriin ja sai sen hajoamaan, polttaen samalla Raeken kädet ja käsivarret. Raeke kutsui Jenkinsin, joka kantoi seuralaisensa takaisin heidän turvallisuushälytysryhmän ajoneuvoonsa. Kun Jenkins meni taka-aidalle, hän näki kaksi samalla tavalla pukeutunutta hahmoa. Hän käski heidän pysähtyä, mutta kun he eivät totelleet hänen käskyään, hän avasi tulen. Hänen luodinsa osuivat toista olkapäähän ja toista kypärään. Hahmot juoksivat kukkulan yli ja katosivat hetkeksi näkyvistä. Jenkins ajoi heitä takaa, ja kun hän näki heidät seuraavan kerran, he olivat menossa läpi 6 metrin halkaisijaltaan olevan lautasen muotoisen esineen, joka syöksyi pois horisontin yli.

Kun Raeke evakuoitiin ilmateitse paikalta, tutkijat havaitsivat, että ohjuksen ydinvoimakomponentit oli varastettu.

Enquirerin toimittajat epäilivät huijausta, mutta soittaessaan Rapid Cityyn ja Ellsworthiin tarkistaakseen nimiä he yllättyivät kuullessaan, että tällaisia ​​henkilöitä oli olemassa. Lisäksi kaikki olivat aktiivipalveluksessa. Enquirer aloitti tutkinnan ja lähetti useita toimittajia Rapid Cityyn. Seuraavien päivien aikana he havaitsivat, että vaikka henkilöt olivat oikeita, asiakirjassa oli epätarkasti lueteltu heidän ammattinimikkeensä, väitetyn tapahtuman geografia oli väärä (lähellä ei ollut kukkulaa, jonka yli tunkeilijat olisivat voineet juosta), Raeke ei ollut loukkaantunut, hän ja Jenkins eivät edes tunteneet toisiaan, eikä kukaan (mukaan lukien Rapid Cityn siviiliasukkaat ja alueen karjatilalliset) ollut kuullut mitään tällaisesta kohtaamisesta. Kuten yksi toimittajista, Bob Pratt, kirjoitti myöhemmässä raportissaan: ”Löysimme raportista yli 20 ristiriitaa tai virhettä – vääriä nimiä, numeroita, ammatteja, fyysisiä asetteluja ja niin edelleen. Jos raportissa mainittu turvallisuusvaihtoehtovaroitus olisi ollut olemassa, se olisi koskenut kaikkia tukikohdan turvallisuushenkilöstöä ja kaikki tukikohdassa ja Rapid Cityssä (yli 45 000 asukasta) olisivat tienneet siitä.”

 

Artikkelin julkaissut UFOBBS / praeterhuman.net

ufologia

Ufologian nykytila, osa 3

Kommentoi

kirjoittanut Tanner Boyle

Ufologiassa tapahtuu hyvin vähän muutoksia, mikä tekee siitä toisinaan mukavan aiheen. Toisinaan se on vähemmän miellyttävää. Aivan kuin vanha ystävä, se pysyy suurelta osin samana koko elämäsi ajan, toistamalla samoja tarinoita ja kiinnittymällä epämiellyttävällä tavalla tiettyihin aiheisiin tai projekteihin, joiden aika on jo ohi. ”Saamme heidät kiinni ensi kerralla”, sanot, kun ”UFO-paljastus” viivästyy jälleen kerran, ikään kuin vanha ystäväsi kärsisi kuolinvuoteen hallusinaatioista. Hän mutisee samaa asiaa kuin se olisi tapa. Olet lukenut aiheesta, joten tiedät, että se on huono merkki. Yrität piilottaa huolesi, mutta olet huolissasi hänestä. Kasvoitte yhdessä, ja hän oli keskeisiä tekijöitä kehityksessäsi ihmisenä. Mutta jotain on muuttunut. Keskustelujen sävy on muuttunut, jopa lähes huomaamattomat elementit hänen ympärillään olevassa ilmapiirissä ovat muuttuneet jotenkin kieroutuneiksi tai ylikierroksille menneiksi. Yritäpä miten tahansa, et voi kiertää suhteenne rappeutumista, sitä tunnetta, että ette enää puhu aivan samaa kieltä.

Viimeisimmän kiihkeän puheenvuoron jälkeen meillä on ollut peräti 4000 (karkea arvio) ilmiantajaa. Jatkuvan trendin mukaisesti lähes kaikki heistä ovat nykyisiä tai entisiä armeijan tai tiedustelupalvelun työntekijöitä. Heitä pidetään UFO-silminnäkijöiden eliittinä, vaikka tähän liittyykin ilmeisesti ongelmia sekä lukemattomia eturistiriitoja. Ja vaikka tämä ketju on johtanut siihen, että UFO-”todellisuus” on yleistynyt – jopa kongressin [1] ja presidentin [2] keskuudessa – satunnaiset tarkkailijat saattavat olla järkyttyneitä uutisoinnin säännöllisyydestä, kun taas kokeneemmat harrastajat siitä, kuinka vähän nämä väitetyt paljastukset ovat muuttaneet arkea. Uskon tämän johtuvan kylmästä, laskelmoidusta yrityksestä tuoda aihe valtavirtaan. Hullut kohtaamiset humanoidien kanssa ja nörttimäiset harrastajatutkijat ovat mennyttä aikaa, olemme astuneet teknologisten ja militarististen painajaisten maailmaan – jumaluuden rajalla olevat tekoälyolennot [3], tulevaisuuden ihmiset, jotka vahvistavat valta-asemaansa takautuvasti ajassa tai ulottuvuuksien ulkopuolisesti [4], vaatimukset valtavista avaruuden valvontajärjestelmistä tieteiskirjallisuuden uhkien jäljittämiseksi [5] sekä jatkuvasti lietsottu pelko siitä, että ulkomaiset viholliset pääsevät käsiksi teknologiaan, joka ylittää Amerikan villeimmätkin unelmat. [6] Erilaiset virtaukset ovat muuttuneet raivoisaksi joeksi, joka jättää kaikki aiemmat sivujoet varjoonsa. Tässä prosessissa monet olennaiset vaiheet UFO-mysteerin ratkaisemisessa jätetään väliin – nimittäin ne hauskat.

Taustalla on oletus, että totuus UFOista on (ainakin osittain) jo tiedossa, ja että kongressin tai hallituksen toimet voivat pakottaa sen päivänvaloon. Ihmetys on kuollut sukupuuttoon. Ja ihmetys on kuollut, sen tilalle on tullut orjallinen uskollisuus niille tahoille, jotka voivat saada aikaan paljastuksen – loistavan paljastuksen – jolloin kaikki epäilijät joutuvat syömään sanansa. Silmiinpistävä ongelma on se, että vain muutama vuosikymmen sitten juuri niitä samoja hallintoelimiä, joihin nyt luotetaan paljastuksen suhteen, pidettiin valehtelijoina, totuuden peittelijöinä ja yhteistyökumppaneina suuressa yhteiskunnallisessa paljastuskampanjassa, joka kohdistui vuotta 2017 edeltävään UFO-aikakauteen. Tällä suuntauksella oli jossain määrin perusteensa. Lyhyt katsaus Yhdysvaltain historiaan 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien sisältää lukemattomia esimerkkejä hallituksen toimivallan ylityksistä, vallankaappauksista ympäri maailmaa, epäeettisistä ihmiskokeista ja alakulttuuriryhmien laajamittaisesta valvonnasta. Jokainen tämän julkaisun säännöllinen lukija tietää, että on epätodennäköistä, etteivät nämä kehityskulut olisi vaikuttaneet UFO-kulttuuriin, etenkin kun otetaan huomioon sen jatkuva läheisyys sotilaallisiin kysymyksiin.

Kun yritän hahmotella päälinjaa kirjaprojektille, jonka olen päättänyt toteuttaa, ajattelin, että voisi olla hyödyllistä syventää hieman Getting Spookedin yleistä henkeä. En halua toistaa itseäni, joten aion sen sijaan tarkentaa julkaisun filosofiaa ja selittää sen tavalla, jonka uudet lukijat voivat ymmärtää – olemmehan kasvaneet melkoisesti kuluneen vuoden aikana! Listamuoto on tämän sivuston vitsaus, mutta se on toisinaan hyödyllinen järjestelykeino. Ufologian nykytila I:ssä tutkin taipumusta jättää sotateollisen kompleksin edut huomiotta tai ohjata ne toiseen suuntaan ufologiassa. Ufologian nykytila II tarkasteli skeptisyyden puutetta aihepiirissä; kriitikot tyytyvät yleensä tiukkapipoiseen, auktoriteettiin perustuvaan kumottamiseen sen sijaan, että analysoisivat ufologian hyödyllisyyttä laajemmille ohjaaville voimille. Nyt, Ufologian nykytila III:ssa, olen päättänyt mennä yksityiskohtaisemmin asiaan: Mitkä ovat suorat syyt UFOjen/UAP:ien leviämiselle joukkotiedotusvälineissä – ei vain nykypäivänä, vaan jo niiden alkuajoista lähtien? Miksi sotilasala nousee esiin sopivana selityksenä niin monissa tapauksissa? Miksi UFO-ilmiön avulla tapahtuva mystifiointi hyödyttäisi Yhdysvaltain puolustusministeriön eri osastoja? Viittaamalla runsaasti aiempiin artikkeleihin ja tutkimuksiin paljastuu, että UFO:t ovat suurimmaksi osaksi tilanne, jossa sotateollinen kompleksi ja länsimaiset tiedusteluelimet eivät voi hävitä.

Häiriötekijöiden aiheuttajat

UFO:t ovat myös nousseet yhdeksi monista Washingtonin suosimista huomionkääntäjistä. Erityisesti aikana, jolloin huomio yritetään jatkuvasti ohjata pois Epsteinin skandaalista tai yleisestä poliittisesta epäsuosiosta, UFO:t – aivan kuten JFK:n tai MLK:n murhia koskevat asiakirjat – tuodaan esiin näennäisesti sopivina hetkinä. Vaalipiirien äänestäjät tuntevat yhä useammin, että heidän valitsemansa johtajat laiminlyövät heitä, mutta UFO-ryhmän jäsenet saavat helposti kiitosta tutkijoilta ja harrastajilta, jotka eivät muuten olisi heidän kanssaan samalla poliittisella linjalla tai jotka ovat yleensä poliittisesti passiivisia. Kun hallituksen ”läpinäkyvyyttä” vaaditaan johdonmukaisesti ja laajasti, UFO-ilmiöistä ja vastaavista aiheista voidaan vuotaa tietoa hitaasti esiin tavalla, joka tuntuu mullistavalta, mutta joka ei todellisuudessa johda mihinkään. Edellä mainitun oletuksen vuoksi, että hallitus tietää UFO-aiheesta enemmän kuin se julkisesti myöntää, poliittinen luokka hyötyy loputtoman keskustelun jatkumisesta, joka on mukavasti kaukana kiireellisemmistä kysymyksistä.

Olipa kyseessä sitten vedenalaisten tukikohtien harrastaja Tim Burchett, tekoälyn luomien UFO-t-paitojen myyjä Nancy Mace tai ”UFO:t ovat enkeleitä” -ajatuksen levittäjä Eric Burlison, kyseessä on helppoa poliittisen hyödyn keräämistä aiheesta, johon yleisö suhtautuu kohtalaisella mielenkiinnolla, mutta josta sillä ei ole syvempää ymmärrystä. Jopa oman vaalipiirini edustaja, Summer Lee, osallistui viimeisimpään kuulemistilaisuuteen ja vertasi kyseisten UFO-”ilmiantajien” huonoa kohtelua maanläheisempien ilmiantajien kohteluun, joita hallituksen virkamiehet kohdistavat vakavammin – vaikka sanattomat erot ovatkin täysin selkeitä, kun on kyse julkisesta imagosta ja taloudellisista mahdollisuuksista. Jasmine Crockett vertasi UFO-tietojen julkistamisen välttelyä FBI:n COINTELPRO-ohjelmaa koskevan totuuden salaamiseen: ”Me kaikki tiedämme, että lähtien MLK:n ja Malcolmin murhista COINTELPRO- ja kidutusohjelmiin ja nyt UAP-ilmiöihin asti liittovaltio on pitänyt amerikkalaisen yleisön pimeässä asioista, jotka ovat valtavan yleisen mielenkiinnon kohteena.” [7] Vaikka tämä ehkä antaa ”UAP-kysymykselle” liikaa arvoa yleisen mielenkiinnon kannalta, sen vertaaminen COINTELPRO-ohjelmaan saattaa olla ovelan oivaltavaa, kuten myöhemmät esimerkit osoittavat. Koska UFOt ovat jossain määrin muuttuneet laajasti yhdistäväksi poliittiseksi aiheeksi, monet pitävät niiden jatkuvaa esiintymistä parhaimmillaankin vaarattomana. Mutta UFO-meemi on enemmän kuin pelkkä poliittista tietoisuutta ohjaava harhautus; se pyrkii kiinnittämään amerikkalaisen psyyken ennalta määrättyjen järjestelmien maailmaan, joka tekee äänestäjistä tottelevaisia.

Lisätietoja ufoista poliittisen opportunismin harhautuskeinoina löytyy täältä:

Henkinen sodankäynti

Viime vuosina aihe on osoittautunut erittäin kiinnostavaksi myös evankelikaaleille ja muille kristillisille kirkkokunnille. Tämä suuntaus tuli selvästi esiin sarjassani, joka käsitteli Chris Bledsoen elämää ja kokemuksia. Bledsoe on nykyaikainen UFO-kontaktihenkilö, joka astui julkisuuteen yhdistämällä ainutlaatuisen kristillisen mystiikan ja sotilastiedustelun kannattajat. Vaikka hän suhtautuu ilmiöön myönteisemmin (hänen mielestään Leidi on paljon enemmän enkelimäinen kuin demoninen), hän on yksi merkittävimmistä kokemuksen saaneista, jotka antavat tukea ajatukselle, että se, mitä pidämme UFOina, on kristillisen kosmologian yliluonnollisia olentoja. Monet aiemmat tutkijat ovat esittäneet, että ilmiöllä on useita vastineita eri uskonnoissa – näkemys, jota pidän vakuuttavampana – mutta jotkut uudemmista mediapersoonallisuuksista pysähtyvät heti, kun asiat alkavat saada raamatullisia piirteitä.

Tämän näkemyksen suurimman sysäyksen antoi poliittinen kommentaattori Tucker Carlson, joka vihjasi uskovansa, että UFOt ovat demonisia, The Joe Rogan Experience -ohjelmassa, joka on yksi suurimmista alustoista. Myöhemmin hän vahvisti tämän hengellisen sodankäynnin näkemyksen useissa oman podcastinsa ja talk show’nsa jaksoissa. Shawn Ryan, toinen ufologian suuri kannattaja popkulttuurissa, on samaa mieltä. Myös antikristuksesta pakkomielteinen pääomasijoittaja Peter Thiel keskustelee mielellään ufoista, ja huhujen mukaan hänellä on asiassa suurempi rooli kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää. [8] Hän puhuu myös ufologian enkelien ja demonien näkökulmasta Joe Roganin ohjelmassa. Yksinkertaisesti sanottuna tässä näkemyksessä ei ole mitään vikaa; se on pätevä tulkinta yliluonnollisesta mysteeristä. Asia muuttuu epäilyttäväksi, kun tarkastellaan näiden henkilöiden muita tavoitteita ja poliittisia päämääriä – jotka usein liittyvät läheisesti valvontavaltion ja kulttuurisen uudelleenjärjestelyn moniin militaristisiin ohjaaviin voimiin. Aivan kuten evankeliset kristityt ovat vuosikymmenten ajan pyrkineet vaikuttamaan konservatiiviseen politiikkaan, on todennäköistä, että he näkevät UFOt lähtökohtana laajemmalle hyväksynnälle alakulttuurisissa piireissä. Toisin sanoen: tule UFOjen takia, jää käännyttämisen vuoksi. Jälleen kerran auttaa se, että fundamentalistien (yleisesti ottaen) tavoitteet ovat täysin linjassa armeijan ja erilaisten kylmän sodan kannattajien kanssa – laaja kulttuurinen saartaminen.

Lisätietoja ufologian evankelisesta siivestä löytyy täältä.

Sotilaiden ja tiedusteluyhteisön nuoleskelu

Aihe, joka erottuu yhä vähemmän ufologian uskonnollisista elementeistä, korostaa myös sotilaallista auktoriteettia ja viileyttä – suuntaus, joka näkyy selvimmin Tom DeLongen suorassa tunnustuksessa yhdessä hänen lukuisista To the Stars Academy -kulttuurituotteistaan. DeLonge kirjoittaa romaanin Sekret Machines: Book One – Chasing Shadows esipuheessa, että hän otti yhteyttä suureen puolustusalan urakoitsijaan (jota kutsutaan nimellä ”Boss Man”) juuri tämän ajatuksen kanssa: ”Esitin hänelle idean, joka koski lähinnä hyväntahtoista hanketta, jonka avulla nuoret voisivat päästä eroon kyynisistä näkemyksistään hallitusta ja puolustusministeriötä kohtaan.” [9] Myöhemmin vuotaneiden DeLongen ja Hillary Clintonin vuoden 2016 vaalikampanjapäällikön John Podestan välisten sähköpostien perusteella tämä ”Boss Man” oli kenraali William N. (Neil) McCasland, entinen ilmavoimien tutkimuslaboratorion johtaja. [10] DeLonge, joko liian syvällä vedessä tai aidosti halukas yhteistyökumppani, tarjoutui poliittisten ja sotilaallisten voimien merkittäväksi edustajaksi.

Tässä oli tietysti valtava mahdollisuus. TTSA kokosi nopeasti joukon uusia ja vanhoja UFO-hahmoja, joiden joukossa oli niin laiha-kaulaisia hallintovirkamiehiä kuin lihaksikkaita erikoisjoukkojen sotilaita. Se oli yhdistelmä viihdeyritystä ja toiveikasta puolustusalan toimittajaa, joka oli päättänyt tehdä sotatieteestä, strategiasta ja salaisista operaatioista näyttäviä ja lähestyttäviä. Kun kaikki asevoimien haarat kamppailivat rekrytoinnin kanssa asevelvollisuuden päättymisen jälkeen, TTSA tarjosi varmasti houkuttelevan (vaikkakaan ei aina trendikkään) keinon potentiaalisen henkilöstön houkuttelemiseksi. Länsimaiset asevoimat ovat käyttäneet videopelejä [11] ja virtuaalitodellisuutta [12] rekrytointiin ja propagandatarkoituksiin. Koska To the Stars on kunnianhimoinen multimedia-yritys, jonka henkilöstö koostuu pääasiassa entisistä puolustusministeriön virkamiehistä ja sotilasalan alihankkijoista, on mahdollista, että sen tavoitteet olivat tai ovat suurelta osin samat. [13]

TTSA:n kaltaisten järjestöjen lisäksi ufologian ja siihen liittyvien aiheiden omaksuminen erikoisjoukkojen piirissä on johtanut entistä suurempaan päällekkäisyyteen. Kuten esimerkissä nro 2 mainitussa saarnassa, kyseessä on eräänlainen ”tule UFOjen takia, mutta jää propagandan vuoksi” -tilanne. Rogania jäljittelevät podcastit, kuten entisen Navy SEAL -sotilaan Shawn Ryanin ja Thiel Capitalin työntekijän Jesse Michelsin ohjelmat, sekä Danny Jonesin tai Julian Doreyn kaltaiset naiivit pyrkyrit, kokoavat kaikki vieraikseen joukon vakoojia, tiedustelijoita, sotilasurakoitsijoita ja erikoisjoukkojen henkilöstöä sekä tarjoavat enemmän UFO- tai paranormaaleihin keskittyvää sisältöä – jotka usein ovat yksi ja sama asia. Tämä jatkuva vuorovaikutus saa monet pohtimaan ”muna vai kana” -kysymystä, joka on epäilemättä relevantti tutkimuskohde. Onko armeijassa taipumusta uskoa UFOihin? Vai onko se istutettu ja/tai ohjattu? Vaikuttaa todennäköiseltä, että kyseessä on sekä kanan että munan yhdistelmä – itse asiassa kokonainen tehotuotantolaitos, ohjelma, joka pitää armeijan tukimittarin hyvin täytettynä joka tapauksessa.

Yksi selkeimmistä esimerkeistä tästä kunnioittavasta asenteesta on Tim Taylor, hahmo, joka esiintyy uskontotieteilijä D.W. Pasulkan ja kokemuksen saaneen Chris Bledsoen kirjoituksissa. Uskonnollisessa kosmologiassaan Taylor näkee maailmankaikkeuden olevan ”olentojen hierarkian” alaisena, jossa tiedusteluyhteisön ryhmät sijoittuvat tavallisen ihmisen yläpuolelle. [14] Myös ilmailu- ja avaruusteollisuuden johtaja sekä entinen tiedustelu- ja erikoisjoukkojen upseeri eversti Karl Nell viittasi nopeasti tähän hierarkiaan. [15] Miksi ei olisi viitannut? Kun armeijalla on suosio-ongelma ja amerikkalaisella yleisöllä on aukko hengellisessä elämässä, on itsestään selvää nostaa itsensä tuolle jalustalle.

Lisätietoja UFOista sotilasrekrytoinnin tai kunnioituksen kohteina löytyy täältä.

Kapinallisten ryhmien muodostaminen ja seuranta

Kuten muutkin marginaalikulttuurin ilmiöt, UFOja käytetään toistuvasti lähtökohtana epäilyttävämpiin ääriliikkeisiin, toisinaan eräänlaisten ufologisten ”peiteidentiteettien” avulla. Tämä suuntaus on ollut yleistä jo lentävien lautasten kulttuurin varhaisimmista vaiheista lähtien. Monien varhaisten kontaktihenkilöiden, kuten George Adamskin ja George Hunt Williamsonin, juuret voidaan jäljittää pahamaineiseen metafyysiseen fasistiin William Dudley Pelleyyn. Heidän ”veljellisten” uskomusjärjestelmiensä vaaleat, sinisilmäiset pohjoismaiset avaruusolennot ”tunnistettiin nopeasti sekä petoksen että rasismin todisteiksi”. [16] Skeptikot olivat tietysti oikeassa olettaessaan näin. Tutkija Kevin Cooganin mukaan Pelley oli ”suosittu spiritisti, josta tuli äärioikeistolainen kiihottaja”, joka etsi liittolaisia amerikkalaisista poliittisista ryhmistä, jotka tukivat ”Uutta Saksaa”, ja piti juutalaisia demonien riivaamina. [17] Pelleyn vaikutuksen jälkivaikutukset, yhdistettynä fasistisen I AM -liikkeen toimintaan, tuntuvat ääriliikkeissä vielä tänäkin päivänä. Kun tähän lisätään äärioikeiston toiveikkaiden suoraan ylläpitämät natsien UFO-myytit, kontaktien kautta syntynyt UFO- ja salaliittokulttuuri oli täynnä suoranaisia fasisteja – tosiasia, jota tutkija Martin Cannon on dokumentoinut laajalti.

”I AM” -liike, UFO-salaliittoteoriat ja Pelleyn tyylinen fasistinen metafysiikka houkuttelevat edelleen kannattajia, ja joitakin näistä elementeistä on jopa sisällytetty QAnoniin tai sen lukuisiin haaroihin. [18] Jälleen kerran näiden kehityskulkujen kautta valikoituu hyödyllinen joukko yksilöitä, ja tämän hyödyllisyyden merkitys vain korostui Q:n kuuluisuuteen nousun jälkeen. Loppujen lopuksi Ron Watkins, joka käytti nimetöntä Q-persoonaa äänitorvenaan, yritti siirtyä UFO-vuotoihin sen jälkeen, kun QAnonin suosio alkoi hiipua. [19] UFO:t (ja jälleen kerran kaikki niihin liittyvät vakiovarusteet) eivät ainoastaan muutu poliittisen motivaation välineeksi, vaan syntyvä kumouksellinen yhteisö jättää runsaasti tilaa tiedustelutoiminnalle tai soluttautuneille agenteille. Tätä käytäntöä ei pidä vähätellä, eikä sitä pidä olettaa täysin altruistiseksi lainvalvontaviranomaisten tai tiedusteluyhteisön puolelta. [20]

Lisätietoja ufologiassa vaalituista epäilyttävistä uskomuksista löytyy täältä.

Kattava tiedustelutyökalu

Koska ufologia on merkittävä alakulttuuri, johon kuuluu kumouksellisia ryhmiä, yhteisö tarjoaa jatkuvasti ainutlaatuisen tiedustelumahdollisuuden, jossa voi levittää disinformaatiota, jäljittää tietovuotoja ja hankkia tietoa taivaalla liikkuvista kohteista ihmisiltä, jotka seuraavat niitä pakkomielteisesti. Tämä näkyy selvimmin ilmavoimien erityistutkimusyksikön (Air Force Office of Special Investigation) toiminnassa, jossa UFO-tutkija Paul Bennewitziin kohdistettiin monimutkaisia psykologisia operaatioita. On kuitenkin epätodennäköistä, että koko fiaskon tarkoituksena oli pelkästään saada hänet pois edistyneiden lentokoneiden jäljiltä. Tutkija Martin Cannon on jälleen kerran kaivanut syvemmälle ja löytänyt viitteitä siitä, että kyseessä on monimutkaisempi tiedusteluverkosto. [21] Siitä lähtien, huijauksista, harhautuksista, disinformaatiosta, valheista ja väärinkäytöksistä huolimatta, UFO-yhteisön asenne hallituksen edustajia ja tiedusteluviranomaisia kohtaan ei ole muuttunut. Jos jotain, niin siteet ovat vain tiivistyneet.

Getting Spooked pyrkii säännöllisesti korostamaan sitä, että UFO-alakulttuuri on harvinainen tiedustelun leikkikenttä, koska sen osallistujat kuvittelevat olevansa eräänlaisia itseoppineita erikoisagentteja. Silmät ovat kiinnittyneinä taivaalle ja korvat maassa, ja havaintoja tai UFO-salaisuuksia koskevat huhut kiertävät kuin kuumat juorut. Monet ovat innokkaita saamaan käsiinsä minkä tahansa ”skuupin” nostaakseen profiiliaan. Sisään soluttautuneelle tiedustelu-upseerille tämä tarjoaa mahdollisuuden päästä helposti käsiksi HUMINT-tietoihin, mutta myös keinon, jonka kautta disinformaatiota voidaan levittää, olipa kohteena sitten itse yhteisö, laajempi yleisö tai ulkomaiset valtiot. Koodattua tietoa voitaisiin myös ”pestä” UFO-huhujen kautta, mikä muistuttaa epäilyksiäni usein samankaltaisesta kaukokatseluohjelmasta. Samoin monet merkittävät tapaukset, joissa aiheesta on vuotanut salaisia tietoja, voivat olla yksinkertaisesti tietoturvatestejä, joissa alttiit henkilöt ovat epäonnistuneet – mieleen tulevat esimerkiksi paljon huomiota saaneet Matthew Brownin ja Gary McKinnonin tapaukset. UFO:t ovat harhaanjohtava aihe, todisteita on tunnetusti vaikea saada, ja suuri osa perustuu uskoon. Tämä usko on olennaista, jotta tietolähteet – tietoiset ja tietämättömät – voivat toimia välineinä taustalla käytävissä peleissä, olivatpa ne sitten liittyen itse lentäviin lautasiin tai muihin tiedustelutavoitteisiin.

Lisätietoja ufoista tiedustelukeinona löytyy täältä.

Maallisten laitteiden salaiset kokeet

UFO-ilmiö (ja kaikki siihen liittyvät seikat) tarjoaa helpon tavan peitellä sotilaallisia kokeita levittämällä UFO-huhuja. Näistä peitellyistä toimista ilmeisimpiä ovat uusien lentokoneiden testaus ja käyttöönotto, aina U-2-vakoilukoneen alkuperäisistä kokeista Lockheed Blackbirdiin ja sen jälkeisiin malleihin asti. [22] UFO:t eivät kuitenkaan rajoitu vain ilmatilaan, vaan niiden läsnäolo tunkeutuu myös muihin populaarikulttuurin tietoisuuden alueisiin. Tällaisena tämä salailujärjestelmä ulottuu oletettavasti myös ei-tappavien aseiden, ydinaseiden tai lentokoneiden testaukseen, kemialliseen ja biologiseen sodankäyntiin sekä jopa MKUltra-tyyppisiin pakottamis- tai kuulustelumenetelmiin.

Getting Spooked -blogi sai alkunsa tutkimalla Inter-American Defense Collegen kääntäjän Bosco Nedelcovicin väitteitä; hän oli väitetysti todistaja, kun CIA sieppasi Antonio Villas-Boasin ja suoritti hänelle psykologisia testejä. Hän totesi, että myös muut tapaukset liittyivät CIA:han, kuten Betty ja Barney Hillin sieppaus – joidenkin oletusten mukaan he olivat UFO:n sieppaamia uhreja. [23] Muita varhaisia esimerkkejä näennäisistä avaruusolentojen sieppauksista, kuten armeijan sotilaan Gerry Irwinin outo katoaminen, leimaavat jälleen kokeelliset huumeet, muistinmenetys ja outo käyttäytyminen. Itse käsite avaruusolentojen sieppauksesta syntyi useiden tapausten kautta, jotka voitaisiin helposti katsoa kuuluvan tunnetusti häikäilemättömien tiedustelupalvelujen suorittamien ihmiskokeiden piiriin. Jos näin on, miksi puolustusviranomaiset yrittäisivät estää tapahtumien tulkitsemista UFO-näkökulmasta?

Muissa tutkimussuunnissa esiin nousee John B. Alexanderin kaltaisia henkilöitä, jotka ovat kiinnostuneita ei-tappavista aseista, ja heitä tukevat muut tutkijat, joiden mielestä ihmisten vuorovaikutuksessa UFOjen kanssa on havaittavissa suunnatun energian aseiden tunnusmerkkejä. Karjan silpomismysteerissä – jälleen ilmiö, joka usein liitetään UFOihin – on esitetty väitteitä salailusta, jonka takana olisi MKUltra-ohjelmaan liittyvä CIA:n tutkija, joka keskittyi kemiallisiin ja biologisiin aseisiin. Huomattava osa äänekkäimmistä UFO-asiantuntijoista on mukana jossakin uudentyyppisessä sotilaallisessa tutkimuksessa, joka on pidettävä salassa tai ainakin peiteltävä. On hulluutta luottaa varauksetta heidän vastauksiinsa UFO-kysymykseen. Suoraan esimerkkiin nro 5 liittyen alakulttuuri ei voi ainoastaan hämärtää lyhyitä vilahduksia salaisista operaatioista, vaan se voi myös myrkyttää lähteen kokonaan ja tarjota uteliaalle yleisölle salaperäisiä, vaikkakin epäsuorasti tyydyttäviä vastauksia. Samalla tutkimus ja kehitys voivat jatkua suurelta osin keskeytyksettä, jopa tilanteissa, joissa yleisön tiedonsaantitarve on kiireellisempi ja merkittävämpi kuin yliluonnolliset lentävät kiekot tai tic-tacit.

Lisätietoja salaisista testeistä löytyy useista Getting Spooked -artikkeleista, erityisesti täältä.

Sotahaukan unelmia

Koska ufologia pysyy nykyään harvoin kansallisen turvallisuuden asiantuntijoiden piirin ulkopuolella, se tarjoaa myös varsin ilmeisen keinon lietsoa kylmän sodan aikaisen vainoharhaisuuden tunteita. Tämä tosiasia tunnustettiin jo vuonna 1953 Robertsonin paneelissa, joka totesi, että UFO-ilmoitukset ja niistä seurannut hysteria olivat suurempi vaara kansalliselle turvallisuudelle kuin salaperäiset kohteet itse. [24] Vaikka jotkut ryhmittymät todennäköisesti pyrkivät välttämään tätä paniikkia, vuoden 1953 jälkeisinä vuosikymmeninä sotateollinen kompleksi sai suoria pääomavoittoja jatkuvasta sotatilasta, ja tämä ilmiö on vain voimistunut nykypäivään asti.

Suoraan esimerkkiin nro 3 liittyen on ufologian kannalta tärkeää herättää luottamusta tai kunnioitusta sotilasjohdossa, jos se aikoo hyödyntää tätä luottamusta tavoitteidensa saavuttamiseksi. UFO:t ovat siis mahdollinen keino istuttaa kylmän sodan aikaisia asenteita amerikkalaiseen väestöön, jota on toistuvasti huijattu kuvitteellisilla uhkilla ja epäsuosittujen sotien ”väistämättömyydellä”. Hahmot, kuten väitetty toimittaja Ross Coulthart [25], AATIP:n johtaja Lue Elizondo [26] ja virkamies Nick Pope [27], väittävät kaikki, että UAP-kysymys on avainasemassa kansalliselle turvallisuudelle Kiinan ja Venäjän jatkuvien uhkien vuoksi. Tähän viitataan hienovaraisesti kilpailevilla UFO-takaisinmallintaohjelmilla – väitteellä ”UFO-kuilusta”, joka muistuttaa kylmän sodan ohjuskuilua tai avaruuskilpailua. Jopa Project Blue Book -hankkeen tähtitieteilijä J. Allen Hynek, joka on aihepiirissä yleisesti kiistaton hahmo, tuomitsi vuonna 1967 Playboy-lehdessä julkaistussa artikkelissa mahdollisuuden Neuvostoliiton ylivoimasta UFO-alalla. [28]

Tähän lietsottuun vainoharhaisuuteen kietoutuu vaatimuksia lisärahoituksesta ja teknologisista kokeiluista, jotka eivät rajoitu pelkästään ilmatilaan. Suurimmalla osalla teknologiasta, joka näennäisesti hyödyttäisi laaja-alaista UFO-tutkimusta, on hyvin maallisia käyttötarkoituksia, jotka ulottuvat valvonnasta hyökkäyskykyihin ja monenlaisiin monimutkaisiin antureihin. Yksi amerikkalaisen elämän vakiintuneimmista osista on sotateollinen kompleksi, joten se, että se herättää salaa lähes uskonnollista palvontaa UFO-meemin kautta, on tarkastelun arvoinen kehitys, mutta nämä kysymykset on suurelta osin sivuutettu, koska hyvin harvat tutkijat omaksuvat ulkopuolisen näkökulman. Meidän ei pitäisi painaa metaforista punaista nappulaa maallisten uhkien vuoksi, puhumattakaan uhkista, jotka liittyvät toisesta maailmasta peräisin olevaan älykkyyteen, jota emme vielä täysin ymmärrä.

Lisätietoja UFOista kansallisen turvallisuuden paranoian välineinä löytyy täältä.

Yhteenveto

On syytä todeta, että ufologia on vain yksi äänekäs ja meluisa osa jatkuvaa alakulttuurista taustakohinaa. Tähän kohinaan osallistuvilla lukuisilla ”sirkoilla” saattaa olla samanlainen merkitys – salaliittokulttuuri, marginaalinen arkeologia ja laajemmin ottaen paranormaalit ilmiöt tuovat kaikki oman monotonisen sävelensä. Näiden alojen välinen päällekkäisyys on laajaa ja välttämätöntä koko ekosysteemin säilymiselle. Kun merkittävimmät vakiintuneet toimijat, kuten To the Stars ja Sol Foundation, tarjoavat molemmat foorumeita sotilastiedustelun edustajille, tilanne muuttuu huolestuttavammaksi, kun mukaan sekoittuvat puolustusalan urakoitsijat kuten Peter Thiel ja kaikki toistuvasti esiintyvät sotilastieteilijähahmot. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta ufologia on suurelta osin kaapattu aihe, alakulttuuri, jossa on keulakuvia ja suuria rahasummia, eikä se ole enää harrastajien toimialaa. Muillakin aiheilla on ollut sama kohtalo: niitä käsitellään valikoiduilla, hyväksynnän piirissä olevilla areenoilla, joissa osallistujat väittävät olevansa jatkuvasti tiedon ja vallan rakenteiden uhreja, vaikka heillä onkin selkeitä etuja kulttuurisodassa. Mutta tämä käänne peittää alleen, ainakin joidenkin osapuolten keskuudessa, syvemmän ymmärryksen siitä, miten pienemmät yhteisöt ovat vuorovaikutuksessa suuremman kokonaisuuden ajattelun kanssa tai vaikuttavat siihen.

Antropologista tutkimusta käytettiin aseena koko kylmän sodan ajan keinona ”vastata sotilas- ja tiedusteluvirastojen tarpeisiin tai niiden esittämiin erityiskysymyksiin”, ja tieteenala päätyi ”tukemaan uuskolonialismia, militarismia ja laajenevaa amerikkalaista imperiumia” sekä auttamaan ”muuttamaan amerikkalaisten antropologien asenteita siten, että ne sopisivat yhteen sotilas- ja tiedusteluvirastojen yhteistyön kanssa”. [29] Ufologian ja amerikkalaisen marginaalikulttuurin kaoottisen ja monitahoisen pinnan alla piilee huolestuttava mahdollisuus: kääntyikö ”kylmän sodan antropologia” sisäänpäin keinona luoda tietty kulttuurinen valtajärjestelmä lännessä?

Kun näiden aiheiden annetaan kukoistaa ja levitä puolustusministeriön piireistä kuiskauksina ja huhuina kongressin saliin sekä miljoonien kansalaisten televisioihin ja sosiaalisen median syötteisiin, syntyy hyödyllinen poliittinen blokki: laaja kokonaisuus, jonka tarkoituksena on koota yhteen armeija, kansallisen turvallisuuden neuvonantajat, evankelikaalit ja poliittisesti motivoituneet kristityt sekä jopa aggressiivisemmat uskonnolliset ja ideologiset ristiretkeläiset. UFO:t ja marginaalikulttuuri ovat päätyneet osittain yhdistämään yhteisöjä, jotka aiemmin olivat selvästi keskenään ristiriidassa. Monia pidettiin aikoinaan kumouksellisina, mutta he sopeutuivat nopeasti aiemmin olemassa olleisiin valtarakenteisiin. Tämän suuntauksen esimerkkinä riittää mainita salaliittoteorioiden kiihottajat, kuten Alex Jones, jotka nykyaikana taipuvat nopeasti hallituksen ylivaltaan.

Lähes kaikki tämän laajan ryhmän jäsenet tukevat armeijaa sen taistelussa kotimaisia, ulkomaisia ja tähtienvälisiä voimia vastaan. He luottavat armeijan edustajiin siinä päätelmässä, että puolustusministeriön (DoD) testit tai toimet eivät ole ensisijaisesti vastuussa UFO-ilmiöistä. Olipa ilmiö sitten toisen valtion tai jonkin muun älyllisen olennon aikaansaamaa, tiedottajat ovat pelkkiä sanansaattajia, jotka toivovat ongelman ratkaisemiseen suunnattua lisärahoitusta tai resursseja. Itse asiassa se, että ilmiötä pidetään ratkaistavana ”ongelmana”, tuntuu jo sinänsä merkitykselliseltä, sillä se vie ufologian pois mysteerien selvittämisen maailmasta sotilaallisen logistiikan ja turvallisuuden maailmaan. Tämä nykypäiväinen UFO-harrastajien alaryhmä on militaristisen uusliberaalin hegemonian apinoijia, pääosin puolueiden rajat ylittävää liikettä, jonka tavoitteena on vahvistaa länsimaista ylivaltaa hinnalla millä hyvänsä. UFO-ihmiset pyrkivät näihin samoihin tavoitteisiin silloinkin, kun heidän tärkeimmät syynsä toimia näin ovat aineettomia ilmakummituksia, kylmän sodan haamuja, joka ei ole koskaan oikeasti päättynyt. Myyjät, mainostajat ja ylimmät päättäjät saavat kaikki osansa hyödyistä riippumatta siitä, mikä on UFO:iden ”totuus”. On merkityksetöntä, ovatko he aitoja uskovia vai eivät, kunhan armeijat saavat rahoitusta, ulkopolitiikan näkemykset muuttuvat kansan suosiossa suosituiksi ja amerikkalainen järjestys vakiintuu lujasti.

Tämän kehityksen tarkoituksellisuutta ei välttämättä ohjaa huolellisesti mikään paha voima. Se saattaa pikemminkin olla luontainen taipumus tietyissä Yhdysvaltain väestönosissa, jota voidaan vaalia tai hienovaraisesti ohjata – mutta ei koskaan suoraan hallita. Kyse on antropologiasta, ei kehitysmaiden rahtikulttien tai välisodan keskellä olevan alueen asukkaiden, vaan amerikkalaisen psykologian ja henkisen kehityksen antropologiasta. Ehkä UFO-pakkomielle on ollut erilaisten ryhmittymien seurannassa jo vuosikymmeniä, ja sitä on toisinaan hyödynnetty pikaratkaisuna tiedusteluvuotoon tai poliittiseen skandaaliin. On täysin mahdollista, että UFOjen hyödyllisyydestä vallitsee yleinen käsitys, joka ei näy virallisessa politiikassa, vaan puolustusministeriöön liittyvien eri organisaatioiden toiminnassa. Keskustelussa harvoin tarkastellaan tätä kulttuurista ilmiötä lintuperspektiivistä: tämän ekosysteemin kaksi pääryhmää ovat joko innokkaat etsijät ja uskovat tai dogmaattiset skeptikot ja paljastajat. Kukaan ei pysähdy hetkeksikään pohtimaan, kohdistuvatko loputtomat väittelyt oikeisiin ihmisiin. Eri organisaatiot, jotka hyötyvät UFO-innosta, eivät tarvitse olla yhtenäisiä. Niiden tarvitsee vain olla tietoisia yhdestä yksinkertaisesta temppusta: nykyisessä muodossaan UFO-meemi auttaa vakiinnuttamaan entisestään militaristista amerikkalaista hegemoniaa kulttuurissa, liike-elämässä, akateemisessa maailmassa ja mediassa.

Jätän teille yhden vaatimattoman huomautuksen: UFOt ovat todellisia. Mutta tämä tosiasia on erotettava järjestelmistä, jotka pyrkivät käyttämään sitä väärin.

Lähdeviitteet

[1] Loehrke, Janet. “Congress holds hearing on UAPs (or UFOs). What are they?” USA Today. 9 September 2025. https://www.usatoday.com/story/graphics/2025/09/09/what-are-uap-congress-hearing-ufo-sighting-map/86058021007/.

[2] Hanks, Micah. “Donald Trump Reveals He Interviewed U.S. Military Pilots Who Encountered Round UFO ‘They Cannot Explain.’” The Debrief. 20 September 2024. https://thedebrief.org/donald-trump-reveals-he-interviewed-u-s-military-pilots-who-encountered-round-ufo-they-cannot-explain/.

[3] Rees, Martin and Mario Livio. “Most Aliens May Be Artificial Intelligence, Not Life as We Know It.” Scientific American. 1 June 2023. https://www.scientificamerican.com/article/most-aliens-may-be-artificial-intelligence-not-life-as-we-know-it/.

[4] “’Aliens Invented Religion To Control Humanity!’ -Top Philosopher Jason Jorjani.” YouTube, uploaded by Jesse Michels, 27 September 2025. Link.

[5] Loeb, Avi. “A Vision for a UAP-Manhattan Project.” Medium. 4 May 2025. https://avi-loeb.medium.com/a-vision-for-a-uap-manhattan-project-9408819b6127.

[6] von Rennenkampff, Marik. “‘Technology surprise’: Are China, Russia ahead of us in UFO retrieval, research?” The Hill. 27 October 2023. https://thehill.com/opinion/technology/4277128-technology-surprise-are-china-and-russia-ahead-of-us-in-ufo-retrieval-research/.

[7] “Restoring Public Trust Through UAP Transparency and Whistleblower Protection.” YouTube, uploaded by GOP Oversight, 9 September 2025. Link.

[8] Hernbroth, Megan. “Peter Thiel’s venture fund just announced Hereticon, a conference for ‘troublemakers’ to discuss immortality, doomsday prepping, and UFOs.” Business Insider. 1 October 2019. https://www.businessinsider.com/peter-thiel-vc-firm-founders-fund-hereticon-conference-immortality-ufo-2019-10.

[9] DeLonge, Tom and A.J. Hartley. Sekret Machines, Book 1: Chasing Shadows. San Diego: To the Stars, 2016. Ebook. Page 6.

[10] Blistein, John. “Read Tom DeLonge’s Leaked Email to Hillary Clinton Campaign About UFOs.” Rolling Stone. 11 October 2016. https://www.rollingstone.com/music/music-news/read-tom-delonges-leaked-email-to-hillary-clinton-campaign-about-ufos-103832/.

[11] Schwartzburg, Rosa. “The US military is embedded in the gaming world. Its target: teen recruits.” The Guardian. 14 February 2024. https://www.theguardian.com/us-news/2024/feb/14/us-military-recruiting-video-games-targeting-teenagers.

[12] Chandler, Simon. “Western Militaries Are Using Virtual Reality for Propaganda and Recruitment.” Truthout. 23 August 2019. https://truthout.org/articles/western-militaries-are-using-virtual-reality-for-propaganda-and-recruitment/.

[13] A future investigation I have in mind tracks DoD interest in ARGs (alternate reality games) and how it may relate to ufology, conspiracy theory, and more subtle propagandizing ala QAnon, Serpo, the Montauk Project, and other reality-shifting play that can turn obfuscatory. For instance, the MJ-12 hoax was turned into a groundbreaking multimedia ARG, 2001’s Majestic. Dave Szulborski, a beta tester for Majestic and an ARG creator in his own right, went on to create a game for Raytheon’s BBN Technologies that was “the first evaluation of an ARG as a tool for training military personnel.” How common are implementations like this and does an ARG to DoD pipeline exist? (“US Military runs first alternate reality game.” EMS1. 7 February 2008. https://www.ems1.com/ems-products/training-tools/press-releases/us-military-runs-first-alternate-reality-game-nohr7DA96OwfR4EK/.)

[14] Pasulka, Diana Walsh. Encounters: Experiences with Nonhuman Intelligences. New York: St. Martin’s Essentials, 2023. Page 180.

[15] “The Biblical Truth of UFOs & Angels (Ft. Karl Nell & Diana Pasulka).” YouTube, uploaded by Jesse Michels, 19 December 2024. Link.

[16] Beekman, Scott. William Dudley Pelley: A Life in Right-Wing Extremism and the Occult. Syracuse: Syracuse University Press, 2005. Page 154-155.

[17] Coogan, Kevin. Dreamer of the Day: Francis Parker Yockey and the Postwar Fascist International. New York: Autonomedia, 1999. Page 92.

[18] Conner, Christopher T. “QAnon, authoritarianism, and conspiracy within American alternative spiritual spaces.” Frontiers in Sociology. 21 June 2023. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC10325789/.

[19] Gault, Matthew. “Major QAnon Promoter Ron Watkins Is Starting a WikiLeaks for Aliens.” VICE. 26 May 2021. https://www.vice.com/en/article/major-qanon-promoter-ron-watkins-is-starting-a-wikileaks-for-aliens/.

[20] See: Painting, Wendy S. Aberration in the Heartland of the Real: The Secret Lives of Tim McVeigh. Walterville: TrineDay, 2016.

[21] “Aliens and espionage with Martin Cannon | Weird Reads with Emily Louise LIVE.” YouTube, uploaded by Weird Reads with Emily Louise, 27 April 2024. Link.

[22] See: Patton, Phil. Dreamland: Travels Inside the Secret World of Roswell and Area 51. New York: Villard Books, 1998.

[23] Booty, Boltzmann. “The Hill abduction as counter-insurgency (Pt. 1).” Nuts & Boltzmann. 21 August 2023. Link.

[24] Pilkington, Mark. “MIRAGE MEN 2023.” Mirage Men. 8 December 2023. https://miragemen.wordpress.com/2023/12/08/mirage-men-afterword-2023/.

[25] “War in space? Top generals sound alarm on ‘menace’ US faces from Russia, China | Reality Check.” YouTube, uploaded by NewsNation, 1 May 2024. Link.

[26] “Lue Elizondo: War with China and the future of UAP international relations.” YouTube, uploaded by The Debrief, 19 October 2019. Link.

[27] Lavelle, Daniel. “UFO expert not ruling out Russia or China links to drones seen at RAF bases.” The Guardian. 30 November 2024. https://www.theguardian.com/world/2024/nov/30/ufo-expert-not-ruling-out-russia-or-china-links-to-drones-seen-at-raf-bases.

[28] Hynek, J. Allen. “The UFO Gap.” Playboy. December 1967. Reprinted here: https://www.cia.gov/readingroom/docs/CIA-RDP81R00560R000100010006-5.pdf.

[29] Price, David H. Cold War Anthropology: The CIA, the Pentagon, and the Growth of Dual Use Anthropology. Durham and London: Duke University Press, 2016. Page xi, 349.

Artikkelin julkaissut Getting Spooked
ufologia

Gruschin hämmentävä lausunto plasmamaisen ulkoavaruuden elämän olemassaolosta

Kommentoi

kirjoittanut Robert Hastings

”… se on jatkumo ruumiillisesta kaksijalkaisesta elämästä siihen, mitä pidän tietoisena plasmoidielämänä. Mutta on olemassa useita [lajeja], joista Yhdysvaltain hallitus on tietoinen.”

9. kesäkuuta 2026 Capitol Hillillä pidetyssä UAP/NHI-lehdistötilaisuudessa entinen Yhdysvaltain ilmavoimien upseeri ja tiedusteluviranomainen David Grusch antoi merkittävän lausunnon, joka koski Yhdysvaltain hallituksen salaa tunnustamaa tietoisien ei-ihmismäisten olentojen olemassaoloa. Kun toimittaja kysyi, kuinka monta avaruusolentotyyppiä on tunnistettu, Grusch vastasi asiallisesti: ”Minulla ei ole luetteloa [jota voisin esittää teille tänään, mutta] kyseessä on jatkumo ruumiillisista kaksijalkaisista olennoista siihen, mitä pidän tietoisena plasmoidielämänä. Mutta on olemassa useita [lajeja], joista Yhdysvaltain hallitus on tietoinen.”

Googlen Gemini-tekoälyä hyödyntämällä tehty haku termillä ”plasmoid life” tuottaa seuraavat tiedot:

Plasmoidi on itsenäinen, hohtava magneettinen rakenne, joka koostuu plasmasta (aineen neljäs olomuoto). Sekä UAP- ja UFO-keskusteluissa että tieteiskirjallisuudessa plasmoidien oletetaan usein olevan ei-biologisia, energiaan perustuvia avaruusolentoja tai ilmakehän ”olentoja”, jotka ovat riippumattomia hiilestä ja DNA:sta.

UAP/avaruusolentoteoria

Viimeaikaisissa keskusteluissa UFOista ja tunnistamattomista poikkeavista ilmiöistä (UAP) viranomaiset ja tutkijat ovat esittäneet, että jotkut ”orbit” eli hohtavat pallot eivät ole perinteisessä mielessä rakennettuja avaruusaluksia, vaan älykästä, itsestään järjestäytyvää plasmaa.

  • “Elävä plasma”-hypoteesi: Jotkut tutkijat esittävät hypoteesin, että itsestään valoa säteilevät, sykkivät plasmoidit edustavat ”elämän neljättä aluetta”, joka kykenee itsereplikoitumaan, kommunikoimaan ja reagoimaan älykkäästi ympäristöönsä.
  • Tietovuotajien väitteet: Kongressin tiedotustilaisuuksissa ja julkisissa keskusteluissa, jotka koskevat muuta kuin ihmisen kaltaista älykkyyttä, virkamiehet kuten David Grusch ovat tehneet selkeän eron perinteisen ”ruumiillisen kaksijalkaisen elämänmuodon” (klassisen harmaan avaruusolennon) ja ”tietoisen plasmoidisen elämänmuodon” välillä.
  • Tieteellinen konsensus: Näistä spekulaatioista huolimatta valtavirran tiedeyhteisö pitää plasmapohjaista elämää todistamattomana ja toteaa, että suurin osa ”plasmoidien” havainnoista on todennäköisesti ilmakehän ilmiöitä tai kameran aiheuttamia häiriöitä (kuten linssiheijastuksia ja tarkennusvirheitä kaukaisissa valopisteissä).

Riippumatta siitä, mitä tutkijat olettavat plasmoidien todellisesta luonteesta, vuosikymmeniä kestäneen tutkimukseni aikana, joka on koskenut UAP:ien ja ydinaseiden välistä yhteyttä, minuun ovat ajoittain ottaneet yhteyttä uskottavilta vaikuttavat henkilöt, jotka ovat kertoneet kohtaamisistaan plasman kaltaisten pallojen kanssa, joilla näytti olevan tietoisuus ja jotka kommunikoivat heidän kanssaan telepaattisesti. Kaksi näistä henkilöistä on kansainvälisesti tunnettuja henkilöitä, jotka ovat pyytäneet minua olemaan paljastamatta heidän nimiään. Itse asiassa kukaan niistä henkilöistä, jotka ovat kertoneet minulle kokemuksistaan tietoisista palloista, ei halua tulla julkisesti tunnistetuksi. Valitettavasti kyseessä on leimautumisen pelko.

Eräs nainen, joka otti minuun yhteyttä vuonna 2022 ja jota kutsun tässä Amandaksi – arvostettu tietotekniikan alan johtaja – kuvaili kokemustaan tietoisesta pallosta seuraavasti:

Se tapahtui joskus syksyllä 1992, mutta en merkinnyt muistiin tarkkaa päivämäärää; kuten monien muidenkin elämäni outojen tapahtumien kohdalla, se ei tuntunut kovin tärkeältä. Mieheni ja minä aioimme mennä ulos syömään, ja olimme kävelemässä ulko-ovelle. Hän avasi oven, ja minä astuin ulos. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ympäri ja sanoi unohtaneensa jotain ja että tulisi heti perässä. Sanoin odottavani häntä autossa, joten kävelin kahden auton ajotiemme oikealle puolelle, jonne auto oli pysäköity, ja yritin avata matkustajanpuoleisen oven istuakseni sisälle odottamaan häntä.

Valitettavasti ovi oli lukossa, joten otin käsilaukkuni, laitoin sen auton katolle ja kävelin auton takaluukun luo. Odotin ja odotin, mutta hän ei vieläkään tullut ulos. Nojauduin autoon ja katselin vain itäistä taivasta. Oli hämärä ja tähdet olivat jo näkyvissä. Niitä oli useita, mutta huomasin, että yksi niistä oli enemmän kullanvärinen kuin muut, jotka näyttivät valkoisilta.

Siinä hetkessä, kirjaimellisesti silmänräpäyksessä, olin taas auton matkustajanpuoleisen oven luona tuijottamassa jotain, jota voin kuvata vain aaltoilevana pallona naapurini etupihalla, enintään 30 jalan päässä! Se leijui suoraan silmieni korkeudella, täysin liikkumattomana, noin hunajamelonin kokoisena. Se oli tulisen punertavan oranssi, välkkyvä ja näytti ikään kuin hengittävän. Olen käyttänyt sanaa ”aaltoileva”, koska se on ainoa sana, jolla voin sitä kuvata. Se oli kuin elävä! Olen usein selittänyt, että se näytti samalta kuin sula laava, kun sitä näkee televisiossa.

Heti kun tajusin, mitä olin katsomassa, kuulin välittömästi äänen päässäni sanovan: ”Älä pelkää, en satuta sinua.” Olin hämmästynyt! En pelännyt lainkaan, vaan olin vain viehättynyt näkemästäni. Ajattelin heti – tai ehkä se pallo istutti tämän ajatuksen mieleeni – että minun pitäisi katsoa sitä todella tarkasti nähdäkseni, oliko liekkien alla jotain rakennetta.

Tässä vaiheessa muistan vain, että tuijotin suoraan sitä kohti. Oli kuin pallo ja minä olisimme olleet kirkkaan kuplan sisällä, suojassa ulkomaailmalta. Se oli outoa, ääntä ei kuulunut lainkaan. Ulkona ei ollut naapureita, ei leikkiviä lapsia, ei autoja kaukana moottoritiellä, ei lintuja, hyönteisiä, ei mitään. Täydellinen ja absoluuttinen hiljaisuus. Naapurustoni oli siellä taustalla, mutta sitä oli vaikea nähdä, ikään kuin se olisi vaimennettu, pimennetty, kuplan ulkopuolella.

En ollut lainkaan tietoinen ajan kulumisesta. En saanut enää yhtään telepaattista viestiä pallosta. Olin vain kuin lumoutunut ja tuijotin sitä. Seuraavaksi muistan kuulleeni etuoven avautuvan; mieheni oli tulossa ulos. Pallo lensi silmänräpäyksessä talojen välistä länteen päin ja katosi näkyvistä hetkessä.

Seisoin siinä ja mietin, mitä olin juuri kokenut. Ajattelin itsekseni: Miten aion selittää tämän miehelleni? En kuitenkaan muista tervehtineeni häntä, kun hän tuli auton luo. Jälleen kerran minulla ei ollut ajantajua, enkä tiennyt, kuinka kauan häneltä kesti tulla ulos. En muista, että olisin noussut autoon. Seuraava asia, jonka muistan, oli se, että olin jo autossa ja tuijotin hansikaslokeroa, kun ajoimme kadulla. Siihen mennessä oli jo pimeää.

Kerroin lopulta tarinan miehelleni, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Hän vain kuunteli eikä pilkannut minua tai esittänyt kysymyksiä. Se oli niin outoa.

Kysyin Amandalta, luuliko hän, että kyseinen esine olisi voinut olla jonkinlainen erittäin kehittynyt teknologinen laite. Hän vastasi: ”Sanoisin, että se vaikutti luonteeltaan enemmän biologiselta, elävämmältä, ikään kuin se olisi hengittänyt tai aaltoillut. Pohjimmiltaan se oli tulipallo, joka kommunikoi kanssani telepaattisesti.”

Kirjoitan parhaillaan uutta kirjaa, Strange Encounters: The Spectrum of Alien Contact with Humans, jossa esittelen lukuisia todistajien kertomuksia heidän kohtaamisistaan olentojen kanssa, jotka näyttivät olevan erilaisia avaruusolentoja tai ulottuvuuksien välisiä olentoja.

Yksi luokka koskee David Gruschin paljastamia plasmoidiolentoja. Pyydän tällä hetkellä henkilöitä, joilla on ollut tällaisia kohtaamisia, ottamaan minuun yhteyttä ja kertomaan tarinansa. Sähköpostiosoitteeni on ufohastings@aol.com. Jokainen, joka ottaa yhteyttä, voi olla varma, että hänen henkilöllisyytensä pysyy salassa, ellei hän anna minulle lupaa sen julkaisemiseen. Jos päätän sisällyttää yhteenvedon kertomuksestasi kirjaani – tietenkin sinun luvallasi – lähetän sinulle lopullisen luonnoksen ennen julkaisua, jotta voit tarkistaa sen paikkansapitävyyden.

 

Artikkelin julkaissut ufohastings.com

Eksopolitiikka

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 2

Kommentoi
kirjoittanut Michael E. Salla, PhD

Jatkoa osalle 1 https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/eversti-philip-corso-ja-hanen-arvostelijansa-ratkaisevan-askeleen-ottaminen-objektiivisen-kritiikin-ja-debunkkaamisen-valilla-osa-1/

6. Näkikö Philip Corso omin silmin avaruusolennon hänen palvellessaan Fort Rileyssä, Kansasissa?

Eversti Corso väitti, että ollessaan palveluksessa Fort Rileyssä Kansasissa 6. heinäkuuta 1947 hän näki, kuinka avaruusolento (EBE) kuljetettiin Roswellista New Mexicosta nykyiseen Wright Pattersonin lentotukikohtaan Daytonissa Ohiossa. Teoksessaan The Day After Roswell hän kuvaili, kuinka hänelle kerrottiin Fort Blissistä saapuneesta salaperäisestä lähetyksestä, joka sisälsi jäänteitä ”jonkinlaisesta onnettomuudesta New Mexicossa”. Corso kirjoitti:

Mitä he olivatkaan tähän laatikkoon pakanneet, se oli arkku, mutta ei sellainen, jonka olisin ennen nähnyt. Sisältö, joka oli suljettu paksuun lasiastiaan, oli upotettu paksuun vaaleansiniseen nesteeseen… esine kellui, itse asiassa leijui, eikä se ollut pohjalla nesteen peitossa, ja se oli pehmeä ja kiiltävä kuin kalan vatsa. Aluksi luulin, että se oli kuollut lapsi, jota he olivat kuljettamassa jonnekin. Mutta se ei ollut lapsi. Se oli neljä jalkaa pitkä ihmisen muotoinen hahmo, jolla oli kädet… ohuet jalat ja jalkaterät sekä ylikokoinen hehkulamppumainen pää, joka näytti leijuvan ilmapallogondolin päällä leuan kohdalla. [1]

Corson sotilastiedot antavat uskottavuutta hänen EBE-tarinalleen. Hän oli sijoitettuna Fort Riley Kansasiin 21. huhtikuuta 1947 – 12. toukokuuta 1950 majurin arvossa. Tapahtumat, jotka hän kuvaili väitetyn päivystävän upseerin ominaisuudessa sinä yönä, kun EBE:n ruumis saapui Fort Rileyyn matkalla Wright Pattersonin lentotukikohtaan, vahvistuvat osittain hänen sotilastiedoistaan.

Corson tarinaa ovat kyseenalaistaneet kriitikot kuten Stanton Friedman. Friedman on kyseenalaistanut, olisiko jotain niin tärkeää kuin EBE kuljetettu maitse Roswellin armeijan lentotukikohdasta Daytoniin Ohioon. Friedman kirjoittaa:

Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi ruumis olisi lähetetty kuorma-autolla (ilman 24 tunnin vartiointia) lentokoneen sijaan, ja miksi se tuli Ft. Blissistä, joka sijaitsee Roswellin lounaispuolella, vaikka se oli rakettitieteilijöiden päämaja White Sands Missile Rangessa. Corso puhui siitä, että Route 40 oli ainoa merkittävä EW-moottoritie vuonna 1947. Ft. Riley sijaitsee kuitenkin Manhattanin länsipuolella Kansasissa, kaukana Highway 40:n pohjoispuolella, eikä se ole suorinta reittiä Wright Fieldiin. [2]

Friedman on väärässä Ft Rileyn saavutettavuudesta Route 40 -tien suhteen, ja hänen väitteensä, että Fort Riley ei ole suorin reitti Wright Pattersonin lentokentälle, on harhaanjohtava. Kuten historialliset kartat osoittavat, Route 40 oli todellakin pääväylä matkustamiseen itä- ja länsirannikon välillä Atlantic Citystä San Franciscoon. [3] Toiseksi Ft Riley sijaitsee itse asiassa hyvin lähellä Route 40 -tietä ja se kuvataan osana historiallista Smokey Hill -reittiä, jota Route 40 seuraa: ”Fort Rileystä Kansasista Denveriin Smoky Hill/Butterfield Trail oli reitti sekä sotilaallisille että kaupallisille tarkoituksille.” [4] Fort Riley sijaitsee lähellä Junction Cityä, joka on juuri se paikka, jonka kautta Route 40 on historiallisesti kulkenut. [5] Suurimmassa osassa Kansasin osavaltiota (Oakley Kansasista Junction Cityn kautta Kansas Cityyn) Route 40 kulkee samaa reittiä kuin Interstate 70, eli juuri siellä, missä Fort Riley sijaitsee, kuten alla olevista nykyisistä kartoista näkyy. [6] Kuvalähteet (vasemmalta oikealle): http://www.riley.army.mil/OurPost/Maps.asp http://www.cityofatchison.com/nationalhighwaysystem9d.jpg

Näin ollen Friedmanin väite, että Fort Riley sijaitsee ”selvästi Highway 40:n pohjoispuolella”, on räikeä virhe. Lisäksi Fort Rileyä käytettiin tärkeänä sotilaallisena tukikohtana itä- ja länsirannikon välisissä sotaharjoituksissa, kuten vahvistaa raportti, jonka mukaan presidentti Eisenhower, toimiessaan kapteenina ennen toista maailmansotaa, ”huomasi komennuksensa juuttuneen keväiseen mutaan lähellä Ft. Rileyä, Kansasissa, ollessaan rannikosta rannikolle ulottuvassa sotaharjoituksessa”. [7] Fort Riley sijaitsi siis todellakin itä- ja länsirannikon välisellä suorimmalla reitillä, vaikkakaan se ei ollut suorin reitti Fort Blissistä.

Friedman kysyy, miksi saattue tuli Fort Blissistä, joka sijaitsee Roswellin lounaispuolella, sen sijaan että se olisi edennyt suoraan pohjoiseen Route 40:lle ja sieltä edelleen Fort Rileyyn ja Wright Pattersonin lentotukikohtaan, mikä olisi ollut suorempi reitti. Vaikka hän myöntää, että Fort Bliss oli White Sandsin ohjustukikohdassa työskentelevien saksalaisten tiedemiesten päämaja, hän ei tunnista ilmeistä vastausta siihen, miksi UFO-esineet kuljetettiin sinne. Saksalaiset tiedemiehet, jotka olivat edistyneiden ilmailuteknologioiden asiantuntijoita ja työskentelivät entisten natsien V2-rakettien varastossa White Sandsissa, kutsuttiin tunnistamaan New Mexicon Roswellissa/Coronassa ja ”St Augustinen tasangoilla” tapahtuneiden onnettomuuksien kohteet. Heidän tietonsa edistyneistä natsien ilmailujärjestelmistä olisi ollut elintärkeää Roswellin onnettomuuden materiaalin alkuperän määrittämisessä. Tämä käy ilmi vuotaneesta Majestic-asiakirjasta: ”Fort Blissin ja White Sandsin testialueen saksalaisten tiedemiesten kyvyttömyys tunnistaa näistä levyistä salainen saksalainen V-ase.” [8] Friedman on kuitenkin oikeassa siinä, että suorempi reitti Fort Blissistä olisi voinut sisältää toisen reitin, ainakin osan matkaa, kuten Route 66:n, joka oli tuolloin toinen tärkeä itä-länsi-käytävä.

Jos saattue todella tuli Fort Blissistä, kuten Corso väittää, miksi se ei kulkenut suorinta reittiä pohjoiseen US 66 -tielle, sitten itään St. Louisiin Missourissa ja sieltä US 40 -tielle loppumatkan Wright Pattersoniin? Yksi vastaus voisi olla, että Fort Riley oli tärkeä sotilaallinen välipysäkki itä-länsisuuntaisilla matkoilla, kuten Eisenhowerin toisen maailmansodan edeltävät sotaharjoitukset osoittavat. Toinen syy voi olla se, että Route 66 ei ehkä ollut sopiva niin arkaluontoiselle sotilaskuljetukselle. Fort Riley tarjosi epäilemättä useita etuja tärkeänä sotilaallisena välipysäkkinä ja olisi ollut looginen valinta pitkälle matkallemme Fort Blissistä Wright Pattersoniin.

Friedman on myös kysynyt Corsolta väitetyn Fort Rileyn tapahtuman päivämääriä ja kirjoittanut:

Kysyin, mistä hän tiesi, että Kansasin päivämäärä oli 6. heinäkuuta… Oliko se muistiinpanoista, päiväkirjasta? Hän oli välttelevä… Minulle yksinkertaisin selitys on, että… taustakuvaukset tulivat Crash at Coronasta… Tasangoilta löydetyt ruumiit saatettiin noutaa 6. heinäkuuta mennessä, mutta eikö olisi paljon todennäköisempää, että ne vietiin johonkin läheiseen sotilastukikohtaan, jossa niitä joko tutkittiin tai kuljetettiin pois?

Corsoin ilmoittama päivämäärä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään lentävän lautasen maahansyöksystä, jonka jäänteet olivat hajallaan kahdella alueella: Roswell/Corona ja St. Augustinen tasangot. Eri lähteiden mukaan molemmat alueet löydettiin itsenäisesti 3. heinäkuuta. [9] Mac Brazelin tilalta löydettiin vain ajoneuvon jäänteitä, mutta toiselta onnettomuuspaikalta St. Augustinesta löydettiin väitetysti neljä EBE-ruumista. Tämä vahvistetaan osittain Eisenhowerin briiffausdokumentissa, jossa viitataan kahteen onnettomuuspaikkaan ja todetaan, että ”neljä pientä ihmisen kaltaista olentoa oli ilmeisesti poistunut aluksesta jossain vaiheessa ennen sen räjähtämistä”. [10] Friedman esittää, että Augustinin tasangolta löydetyt ruumiit olisi voitu noutaa 6. heinäkuuta mennessä, kuten Corso väittää, mutta hän ehdottaa, että olisi ollut järkevämpää tutkia ne läheisessä sotilastukikohdassa ja/tai kuljettaa ne lentokoneella pois. Kuten aiemmin mainittiin, Fort Bliss oli looginen valinta, koska se oli saksalaisten tiedemiesten ja muiden White Sands -rakettiohjelman parissa työskentelevien henkilöiden päämaja. Miksi ruumiita ei kuljetettu lentokoneella Fort Blissistä vaan maanteitse kuorma-autolla, saattoi johtua turvallisuussyistä, joiden vuoksi maantie oli lentomatkaa parempi vaihtoehto. Kuorma-auton onnettomuus olisi aiheuttanut EBE:lle vain vähäisiä vahinkoja, kun taas lento-onnettomuus olisi voinut tuhota tämän arvokkaan lastin kokonaan. Todennäköisesti EBE:t päätettiin kuljettaa sekä lentokoneella että maanteitse, koska Corso väittää nähneensä vain yhden ruumiin.

Kaiken kaikkiaan Friedman on Corsoa koskevassa kritiikissään kuolleesta EBE:stä monin tavoin väärässä ja harhaanjohtava. Ensinnäkin hän tekee perustavanlaatuisen virheen Fort Rileyn ja Route 40:n välisen etäisyyden suhteen. Toiseksi hän on harhaanjohtava väittäessään, että Route 40 on suorin reitti Wright Pattersonin lentokentälle. Kolmanneksi hän jättää huomiotta hyvin uskottavan selityksen sille, miksi Roswellista/Coronasta ja St. Augustinen tasangoilta löydetyt esineet vietiin Fort Blissiin. Lopuksi hän jättää huomiotta sen, miksi Fort Riley oli looginen valinta pysähdyspaikaksi Fort Blissistä Wright Pattersonin lentokentälle matkustavalle maantiekuljetukselle. Näin ollen Friedmanin väite, että Corso ”melkein varmasti” keksi Fort Rileyn tapauksen, on perusteeton. Friedman on jälleen poikennut objektiivisesta kritiikistä debunkatakseen Corson väitteet.

7. Oliko Corso tekemisissä CIA:n kanssa hänen työskennellessään ulkomaan teknologiaosastolla?

Brad Sparks osoittaa elokuussa 1998 internetissä julkaistussa yksityiskohtaisessa tekstissään useita epäjohdonmukaisuuksia Corson kirjassa ja päättelee, että nämä ”todistavat Corson olevan kirjallinen huijari”. [11] Yksi tärkeimmistä epäjohdonmukaisuuksista Sparksin mielestä on Corson kuvaus väitetystä kohtaamisesta CIA:n salaisen toiminnan entisen johtajan Frank Wisnerin kanssa jonkin aikaa sen jälkeen, kun Corso oli alkanut työskennellä kenraali Trudeaun alaisena Pentagonissa toukokuussa 1961. Kirjassaan Corso kuvasi tapausta, jossa hän käveli Wisnerin toimistoon ja vaati tätä lopettamaan CIA:n agenttien Corson seurannan. Corson mukaan sama oli tapahtunut aiemminkin, kun hän oli palveluksessa Eisenhowerin hallinnossa:

Sanoin Wiesnerille [sic] suoraan, että eilen oli viimeinen päivä, jolloin kävelin Washingtonissa ilman käsiasetta. Ja laitoin .45-kaliiperisen automaattipistoolini hänen pöydälleen. Sanoin, että jos huomaan hänen seuraavan minua huomenna, hänet löydetään seuraavana päivänä Potomac-joesta, silmät verisinä… Wiesner sanoi: ”Ette tekisi sitä, eversti.” Mutta muistutin hänelle hyvin terävästi, että tiesin, missä kaikki hänen ruumiinsa olivat haudattuina, ihmiset, jotka hän oli tappanut omalla epäpätevyydellään… Kertoisin hänen tarinansa kaikille, jotka tunsin kongressissa. Wiesner perääntyi. [12]

Sparks kirjoittaa:

Ongelmana on, että Frank G. Wisner (ei ”Wiesner”) oli joutunut sairaalaan ja korvattu CIA:n salaisen toiminnan johtajana lähes kolme vuotta aiemmin, elokuussa 1958… Vielä pahempaa oli, että Wisnerin toimisto ei edes sijainnut Yhdysvalloissa vuonna 1961, vaan Lontoossa. Wisner oli lähetetty ulkomaille vähemmän vaativaan tehtävään CIA:n Lontoon-aseman päällikkönä 6. elokuuta 1959, mutta hänet kutsuttiin takaisin Lontoosta keväällä 1962 ja hän erosi CIA:sta kokonaan elokuussa 1962.

On hyvin todennäköistä, että Corson ja hänen kanssakirjoittajansa William Birnesin välisessä viestinnässä väitetyn kohtaamisen tarkka päivämäärä keväällä 1962 on virheellisesti viitattu vuoden 1961 puoliväliin, jolloin Wisner oli Lontoossa. On mahdollista, että Corsolta kesti jonkin aikaa ymmärtää, että häntä seurattiin hänen aloitettuaan uuden tehtävänsä ulkomaisen teknologian osastolla, ja selvittää, kuka oli vastuussa hänen seuraamisestaan. Wisner tunsi Corson jo tämän palveluksesta Eisenhowerin hallinnossa, jossa he olivat napit vastakkain. On hyvin todennäköistä, että joko Wisner oli osallisena Corson tapahtumissa tai että Corso erehtyi luulemaan näin. Tärkeää on, että Wisner oli Washington DC:ssä samaan aikaan kuin Corso ulkomaan teknologian osastolla. Tämä tekee mahdolliseksi, että tapaaminen todella tapahtui keväällä/kesällä 1962 eikä vuoden 1961 puolivälissä, kuten kirjassa vihjataan.

Sparks huomauttaa myös, että Corson väite, jonka mukaan Wisner teki itsemurhan Lontoossa vuonna 1963, oli virheellinen ja että Wisner itse asiassa riisti henkensä perheensä maatilalla Marylandissa lokakuussa 1965. Sparksin johtopäätös on: ”Nämä eivät ole vähäisiä virheitä abstrakteissa historiallisissa tosiseikoissa. Nämä ovat tarinoita Corson omista väitetyistä henkilökohtaisista kokemuksista, jotka liittyvät hänen uransa ja maailmanhistorian oletettuihin merkittäviin tapahtumiin.” [13] Sparksin kritiikin suurin ongelma on se, että Wisnerin kuoleman olosuhteet olivat abstrakteja tosiasioita, joita Corso yritti muistella yli 30 vuoden jälkeen. Mitä tulee hänen väitettyyn kohtaamiseensa, Corso on todennäköisesti erehtynyt päivämääristä, mutta se ei sulje pois hänen kuvaamiaan olosuhteita ja vuoropuhelua kohtaamisessa.

Spark’s jättää huomiotta Corso’n todistusta tukevat historialliset tosiasiat. Wisner oli entinen CIA-mies, joka johti CIA:n salaisia ohjelmia, kun taas Corso työskenteli samanaikaisesti armeijan sotilastiedustelupalvelussa (G2) kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun alaisuudessa. Tämä oli Allen Dullesin (CIA:n johtaja) ja Trudeaun välisen suuren yhteenoton aikaa, jonka seurauksena jälkimmäinen vapautettiin tehtävästään. Tämän konfliktin yksityiskohdat eivät ole vielä täysin selvillä, mutta on selvää, että Trudeau nautti edelleen Yhdysvaltain armeijan tuesta, joka ”ylensi” hänet vuonna 1958 uuteen tehtäväänsä armeijan tutkimus- ja kehitysosaston johtajaksi. Corso työskenteli myöhemmin Trudeaun alaisena arkaluontoisessa tehtävässä ulkomaisen teknologian osastolla, jota CIA olisi ollut kiinnostunut seuraamaan. Lopuksi, keväästä 1962 elokuuhun 1962 sekä Wisner että Corso olivat samanaikaisesti Washington DC:ssä, mitä Spark ei mainitse.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Sparksin kritiikki Corsoa kohtaan keskittyy pääasiassa historiallisiin yksityiskohtiin, jotka Corso on kirjassaan esittänyt väärin. Tämä voi johtua kokonaan siitä, miten Corso on kommunikoinut kirjansa toisen kirjoittajan William Birnesin kanssa, tai siitä, että hänen henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan tai muistelmissaan on puutteita. Kun Corso kirjoitti yhdessä Birnesin kanssa kirjaa The Day After Roswell, hän oli noin 80-vuotias ja hänen terveytensä oli heikentynyt. Hänellä oli varmasti vaikeuksia saada kaikki yksityiskohdat oikein muistelmissaan ja viestinnässään Birnesin kanssa, kun otetaan huomioon, että hänen kokemuksistaan oli kulunut jo vuosikymmeniä. Sparksin sisällyttäminen Wisnerin tarinaan esimerkkinä Corsosta ”kirjallisena huijarina” on jälleen yksi osoitus Sparksin haluttomuudesta harkita vaihtoehtoisia selityksiä Corson väitteiden epäjohdonmukaisuuksille. Koska Sparks ei harkitse vaihtoehtoista selitystä, että Corso olisi muistanut joitakin päivämääriä ja yksityiskohtia väärin huonon terveytensä ja/tai puutteellisten muistiinpanojensa vuoksi, hän ylittää jälleen kerran rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

8. Oliko Corso White Sandsin ohjuskoealueen komentaja?

Majuri Randle on syyttänyt Corsoa sotilastietojensa useiden yksityiskohtien kaunistelemisesta, joista yksi koskee Corson palvelusta White Sands Missile Rangessa. Randle sanoo seuraavaa Corson todistuksesta lehdistötilaisuudessa vuonna 1997:

Seurasin häntä Roswellin lehdistötilaisuudessa, jossa hän väitti olleensa komentaja White Sands Missile Rangessa. Ei niin, että hän olisi ollut (pataljoonan) komentaja, vaan koko paikan komentaja. Olen katsellut nauhan kymmeniä kertoja, ja hän väittää selvästi olevansa ”komentaja”. White Sands Missile Range -ohjuskoealueen verkkosivuilla on luettelo kaikista komentajista, eikä Corso ole heidän joukossaan. Tämä ei ole virhe, josta Birnesia voitaisiin syyttää. [14]

Alkuperäisissä muistiinpanoissaan Corso kuvaili itseään ”armeijan ohjusampumaradan komentajaksi Red Canyonissa, New Mexicossa, joka on osa White Sandsin koealuetta”. [15] Kirjassaan hän väittää saaneensa komentajan paikan presidentti Eisenhowerin antaman lupauksen seurauksena:

Ike oli kerran luvannut minulle oman komentotehtävän, kun palaisin Koreasta ja minut siirrettäisiin Valkoiseen taloon. Vuonna 1957 tilaisuus koitti: houkutteleva tehtävä korkean turvallisuustason tukikohdassa, jossa oli halutut vihreät merkit ja kaikki siihen liittyvät etuoikeudet: kouluttaa ja komentaa ilmatorjuntapataljoonaa käyttämään armeijan salaisinta uutta ilmaohjusta. [16]

Sekä kirjassaan että alkuperäisissä muistiinpanoissaan Corso väittää selvästi, että hän oli White Sands Missile Range -ohjuskoealueen pataljoonan komentaja. Hänen sotilastietonsa vahvistavat, että hän aloitti kesäkuussa 1957 uuden tehtävän pataljoonan komentajana White Sands Proving Ground -koealueella. Hänen sotilastietonsa tukevat Corson kirjassaan ja alkuperäisissä muistiinpanoissaan esittämiä väitteitä.

Kritiikissään Corsoa kohtaan Randle viittaa vuoden 1997 Roswell-haastatteluun, jossa Corso viittasi itseensä koko White Sands Missile Rangen komentajana. Randle päättelee, että Corso koristi tarkoituksella sotilastietojaan. Randle ei esitä tarkkaa transkriptiota Corson sanoista eikä myöskään esitä jälkimmäisen kommenttien koko kontekstia. Vaikka Randle väittää kuunnelleensa haastattelun useita kertoja, hän ei esitä kontekstia, jossa Corso saattoi viitata itseensä White Sandsin ohjuspataljoonan ”komentajana” eikä ”White Sandsin komentajana”. Jos kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, Randle on syyllistynyt siihen, ettei hän ole tunnistanut oikein Corson kommentin tarkoitusta ja sen oikeaa kontekstia. Jos Corso viittasi itseensä ”komentajana” White Sandsissa, hän on saattanut yksinkertaisesti tehdä virheen tunnistaessaan entistä asemaansa oikein, eikä yrittänyt tarkoituksella kaunistella ansioluetteloaan. Vuonna 1997 Corso oli 82-vuotias ja hänen terveytensä heikkeni nopeasti. Hänen yksityiskohtaiset muistonsa tapahtumista ja asemista olisivat olleet kyseenalaisia haastattelussa. Hänen kirjassaan ja alkuperäisissä muistiinpanoissaan ei kuitenkaan ole epäselvyyttä: Corso tunnisti itsensä oikein White Sandsin pataljoonan komentajaksi eikä White Sandsin komentajaksi.

Väittäessään, että Corso kaunisteli sotilastietojaan haastattelun perusteella eikä tarkempien alkuperäisten muistiinpanojen ja kirjan perusteella, joissa hänen asemansa kuvataan, Randle menee kritiikissään liian pitkälle. Pahimmassa tapauksessa Corso on saattanut yksinkertaisesti tehdä virheen haastattelussa, ja Randle on oikeassa huomauttaessaan epäjohdonmukaisuuden. Randle ei kuitenkaan ole todistanut tätä mahdollista virhettä, vaan vain väittänyt sen muistojensa perusteella. Vielä tärkeämpää on, että Randle väittää, että Corso kaunisteli tahallaan sotilastietojaan. Randlen tulisi esittää useampia esimerkkejä, joissa Corso toistaa tällaisen virheen, eikä vain yhtä yksittäistä haastattelua. Näin ollen Randlen väite, että Corso kaunisteli tahallaan sotilastietojaan, ei ole objektiivista kritiikkiä, vaan eräänlaista debunkkaamista.

9. Oliko Corso ‘epäluotettava’, kuten FBI väittää?

FBI:n raportissa eversti Corsosta esitettiin erityisen epäkohteliaita kuvauksia hänestä ”vaivalloisena”, ”rottana” ja ”loisena”. Nämä kuvaukset johtuivat hänen osallisuudestaan ​​huhuihin, joiden mukaan Lee Harvey Oswald oli FBI:n palkattu ilmiantaja, sekä hänen aiemmista pyrkimyksistään tunnistaa fabianilaisia sosialisteja useissa valtion virastoissa. [17] Jopa Corson entinen pomo, kenraaliluutnantti Trudeau, joka johti armeijan sotilastiedustelua (G-2) 1950-luvulla, sai FBI:n raportissa halventavia kommentteja omasta ja Corson roolista ​​fabianilaisia sosialisteja tunnistettaessa G-2:ssa ja armeijan tutkimus- ja kehitysjaostolla. Vuonna 1955 Trudeau ja Corso olivat koonneet listan väitetyistä fabianilaisia sosialisteista ja toimittaneet sen eri valtion virastoille. Tämä johti vakavaan yhteenottoon G-2:n ja CIA:n välillä, joka huipentui lopulta Trudeaun korvaamiseen G-2:ssa. FBI:n raportin asiaankuuluvat otteet osoittavat sekä FBI:n että CIA:n huomattavan vihamielisyyden sekä Corsoa että Trudeuta kohtaan vuonna 1965:

Haastattelustasi Corson kanssa 10.2.1964 sait sellaisen vaikutelman, että hän oli melkoisen epäluotettava henkilö, joka kuvitteli olevansa suuri tiedusteluasiantuntija… Trudeaulla on fetissi turvallisuuteen ja tiedustelutyöhön, eikä hän voi pitää sormiaan poissa tuolta alueelta… Johtaja [J. Edgar Hoover – oikealla] totesi: ”Corso on rotta”… [CIA] luonnehti Corsoa loiseksi, joka ei ole koskaan tuottanut mitään tiedustelutietoa omin ponnisteluin, mutta joka on hyötynyt satojen omistautuneiden hallituksen agenttien ja tutkijoiden tuottamasta tiedosta. [18]

Lopuksi, torjuessaan Corson ponnistelut FBI:n ja Oswaldin välisen suhteen tutkinnassa, FBI viittasi välinpitämättömästi ”valtavaan työmäärään, jonka hänen juorunsa olivat aiheuttaneet FBI:lle”. [19]

Yllä oleva kritiikki on huomionarvoista, kun otetaan huomioon Trudeaun sotilastiedustelukokemus entisenä G-2:n päällikkönä ja Corson rooli joissakin Eisenhowerin hallinnon arkaluontoisimmista komiteoista, jotka osallistuivat peiteoperaatioihin ja vastavakoiluun. Corso ja Trudeau olivat selvästi luoneet voimakkaita vihollisia useissa valtion virastoissa pyrkimyksillään tunnistaa ”fabianilaisia sosialisteja ja ”kommunistien sympatisoijia”. Osana rutiininomaista turvallisuustarkastusta FBI välitti nämä vahingolliset tiedot edustajainhuoneen maahanmuutto- ja kansalaisuusasioiden alivaliokunnalle vuonna 1965, joka harkitsi Corson palkkaamista. Raportti käytännössä esti hänen hakemuksensa. FBI jopa vuoti joitakin salaisen raportin osia toimittajalle, joka kirjoitti jutun FBI:n mustamaalaamasta Corsosta.

FBI:n kielteisen raportin tausta johtui paitsi Corson yhteistyöstä Trudeaun kanssa väitettyjen fabianistisosialistien luettelon välittämisessä vuonna 1955, myös Corson syytöksestä, jonka mukaan Lee Harvey Oswald oli palkattu FBI:n ilmiantaja. CIA:n ilmiantaja, joka myöhemmin tunnistettiin Frank Handiksi, oli kertonut Corsolle, että Oswaldilla oli yhteyksiä FBI:hin. [20] Corso kieltäytyi paljastamasta CIA-lähdettään. Tämä johti kiristyneisiin suhteisiin FBI:n kanssa, joka vaati tietää, kuka levitti tällaisia ​​huhuja. FBI oli raivoissaan siitä, ettei Corso paljastanut lähteitään. Warrenin komission senaattorijäsenen, senaattori Richard B. Russellin, puolesta Corso tutki Warrenin komission oman Kennedyn salamurhaa koskevan tutkinnan tehokkuutta. Corso ja Russell pyrkivät löytämään todisteita mahdollisesta kuubalaisesta/kommunistisesta roolista salamurhassa. FBI kielsi jyrkästi kaikki yhteydet Oswaldiin ja yritti lopettaa huhut, jotka vihjasivat toisin. Warrenin komission loppuraportissa käsiteltiin nimenomaisesti Oswaldin asemaa FBI-agenttina/informoijana, mutta siinä todettiin, ettei tätä tukevia todisteita ollut riittävästi. [21] Koska FBI oli hyvin tietoinen Corson uskomuksesta, että FBI:lla oli Oswald palkkalistoillaan, sillä oli suora intressi esittää Corso kielteisessä valossa ja estää hänen nimittäminen mihinkään kongressin valiokuntaan.

FBI määräsi Corso-tapaukseen J. Edgar Hooverin avustajan, Cartha DeRoachin, joka suoritti Hooverille erityistehtäviä. Tämä oli todiste siitä, että Corso oli merkittävä toimija Warrenin komission tutkinnassa ja että FBI suhtautui häneen erittäin vakavasti. Näin ollen FBI:n Corsoa koskevaa raporttia on pidettävä FBI:n pyrkimyksenä tahrata henkilö, jonka he uskoivat suoraan uhkaavan FBI:n mainetta. Vastatessaan FBI:n Corsoa ”epäluotettavana” pitävään kritiikkiin Sparks, Randle ja muut kriitikot antavat ymmärtää, että tämä ”puolueeton” kritiikki kyseenalaistaa hänen myöhemmän UFO-todistuksensa ja tukee heidän näkemystään, että Corso ”valehteli”. Tämä jättää huomiotta FBI:n Corsoa koskevan tuomitsevan raportin kontekstin ja jättää huomiotta FBI:n suoran intressin Corson mustamaalaamiseen hänen FBI:n ja Oswaldin välisen yhteyden tutkinnan ja aiemman työnsä G-2:ssa vuoksi.

Yksityiskohtaisessa vastauksessaan syytöksiin, joiden mukaan Corso oli valehdellut ja FBI:n raportti oli tästä todiste, Alfred Lehmberg osoittaa, että Corso varmasti teki virheitä todistuksessaan, mutta tämä ei ollut valehtelua. [22] Paljastamatta FBI:n kiinnostusta Corson mustamaalaamiseen Corson kriitikot jatkoivat FBI:n käynnistämää hyökkäystä henkilöä kohtaan. Corsolla oli vaikutusta Warrenin komission Kennedyn salamurhaa koskevaan tutkimukseen, ja se uhkasi suoraan FBI:n mainetta. Jälleen kerran, jättämällä ottamatta huomioon vaihtoehtoisen selityksen, jonka mukaan FBI:n raportti oli puolueellinen Corson mustamaalaamiseksi, hänen maineensa on ylittänyt ratkaisevan rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

10. Ylennettiinkö eversti Corso täydeksi everstiksi hänen eläköidyttyään?

The Day After Roswellissa Corso väittää, että hän ”oli everstiluutnantti armeijassa ulkomaisen teknologian osastolla”. [23] Hänen sotilashistoriansa vahvistaa, että hänellä oli tämä arvo, kun hän johti ulkomaisen teknologian osastoa, ja että tämä oli hänen viimeinen arvonsa, kun hän lopetti palveluksen. Corso oli Yhdysvaltain armeijan reserviupseeri, joka oli ollut aktiivisessa palveluksessa 21 vuotta eläkkeelle siirtymiseensä vuonna 1963. Toinen maailmansota oli johtanut Yhdysvaltain armeijan historian suurimpaan laajentumiseen, ja monet reserviupseerit, kuten Corso, jatkoivat pidennettyä palvelustyötä toisen maailmansodan jälkeen. Reserviupseerien ylennysprosessissa oli eroja armeijan armeijan upseereihin verrattuna, mikä vaikeutti entisten nousemista riveissä. Reserviupseerien auttamiseksi kongressi oli hyväksynyt reserviupseerien ylennyslain vuonna 1954. Majuri David Cannonin mukaan ”urareserviupseerit eivät saaneet yhtä paljon ylennyksiä kuin tavanomaiset upseerit. Kongressi hyväksyi korjauksensa reserviupseerin ylennyslain, jonka ansiosta nämä upseerit saivat seuraavan ylennyksensä eläkkeelle jäämisen päivänä.” [24] Ylennyslain mukaan Corso oli oikeutettu ja sai ilmeisesti ylennyksen eläkkeelle jäädessään korjatakseen ylennysmahdollisuuksien puutteen, joka hänellä oli ollut pidennetyn aktiivisen palveluksen aikana. Koska tämä ylennys ei kuulunut Corson aktiivipalvelukseen hänen DA 66:nsa mukaan, ylennys on todennäköisesti dokumentoitu muualla kenraalimajuri David Bockelin (ret.) mukaan, joka on tällä hetkellä Reserve Officers Associationin varatoimitusjohtaja. [25]

Pääkriitikko eversti Corson väitteelle, jonka mukaan hänet ylennettiin eläkkeelle jäädessään, on majuri Randle. Ottaen huomioon Randlen armeijataustan ja nykyisen nimityksen Iowan kansalliskaartissa, hänen kritiikillänsä on ollut paljon painoarvoa. Näin hän väittää Corson väitetystä ylennyksestä everstiksi:

Ensinnäkin, kun Corsolta kysyttiin, miksi hänen kirjansa kannessa luki ”Eversti” eikä ”Everstiluutnantti”, Corso vastasi, että hänet oli ylennetty reservin everstiksi, joten nimi oli sopiva. En mainitse tässä, että kustantajat tekevät usein olettamuksia ja virheestä olisi voitu syyttää heitä. Sen sijaan Corso päätti valehdella siitä. Hänen kirjansa osoittaa selvästi, että hänen korkein arvonsa oli everstiluutnantti. (Ja en edes kommentoi, kuinka hän oli majuri vuonna 1945 ja jäi eläkkeelle 1960-luvun alussa vain everstiluutnanttina). [26]

Tässä on nyt kaksi asiaa, jotka on otettava esille. Ensinnäkin Randle väittää, että Corso valehteli, koska hänen DA 66:nsa ei mainitse ylennystä. Toiseksi Randle esittää halventavan kommentin siitä tosiasiasta, että vaikka Corso oli saavuttanut majurin arvoarvon vuonna 1945 (todellinen päivämäärä oli 1947), hän jäi eläkkeelle vuonna 1963 vain yhden arvon korkeammalta. Pinnallisesti tämä näyttää olevan melko rivisotilaan ura, mikä asettaa kyseenalaiseksi joitain Corson väitteitä erittäin arkaluonteisten sotilaallisten hankkeiden johtajana. Randlen kritiikin ongelmana on, että hän ei mainitse reservin upseerien vaikeampia ylennysmahdollisuuksia pidennetyssä aktiivisessa palveluksessa. Tarkemmin sanottuna hän ei mainitse reserviupseerin ylennyslain olemassaoloa; ja kuinka tämän lain mukaan Corso olisi ylennetty automaattisesti eläkkeelle jäädessään, mutta tätä ei välttämättä kirjattu hänen DA 66:een, kuten kenraalimajuri Bockel vahvisti. Sen sijaan, että DA 66:ssa ei olisi todisteita Corson väitetystä everstiksi ylennyksestä, mikä osoittaisi, että Corso valehteli; poissaolo sen sijaan osoittaa, kuinka Randle ei harkitse vaihtoehtoisia selityksiä. Randle tekee hätiköityjä johtopäätöksiä Corson väitteistä, jotka heijastavat Randlen omia ennakkoluuloja. Joten jälleen kerran, vaihtoehtoisten selitysten pohtimatta jättäminen on todiste siitä, että Randle on ottanut ratkaisevan askeleen objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

11. Petkuttiko eversti Corso senaattori Strom Thurmondia?

The Day After Roswellin alkuperäisessä kovakantisessa versiossa oli Strom Thurmondin esipuhe. Myöhemmin esipuhe vedttiin pois väitetysti siksi, että senaattori Thurmond ei ollut tietoinen sen ilmestymisestä UFOja ja Roswellia käsittelevässä kirjassa. Useat Corson kriitikot ovat pitäneet tätä tapausta todisteena siitä, että Corso on epäeettinen. Esimerkiksi Randle väitti toukokuussa 2001:

”Senaattori Thurmond oli vihainen esittelystä, koska Corso oli huijannut häntä. Thurmond vaati esittelyn vetämistä, koska kirja ei ollut se, jonka Corso oli sanonut kirjoittavansa. Mitä se kertoo miehen rehellisyydestä? [27]

Samoin Stanton Friedman kirjoitti vuonna 1997: ”Varmasti on joitain eettisiä kysymyksiä 90-vuotiaan senaattorin Strom Thurmondin johdannon käytöstä, joka on kirjoitettu aiemmin muistelmakirjaan, jonka Corso oli ehdottomasti suunnitellut.” [28]

Corson kriitikot ovat toistaneet tämän kritiikin, että koska Thurmond ei tiennyt, että Corso aikoi käyttää esipuhettaan Roswellia ja UFOja käsittelevään kirjaan, Corsolta puuttui rehellisyys. Tämä kritiikki kuitenkin kumottiin julkaisemalla uudelleen Strom Thurmondin allekirjoittama tiedote UFO Magazinen numerossa lokakuussa 2001. Ranskalainen UFO-tutkija Gildas Bourdais piti julkaisua merkittävänä ja sanoi aiemmasta kritiikistä, jonka mukaan Corso oli pettänyt Thurmondia näin:

Don Eckerin UFO Magazinen artikkeli näyttää jäljennöksen senaattori Strom Thurmondin allekirjoittamasta tiedotteesta, joka antaa everstiluutnantti Corsolle ”peruuttamattoman oikeuden ja luvan käyttää ja julkaista alla kuvattua materiaalia kaikissa tämänhetkisen Roswell Book -nimisen kirjan painoksissa…” Joten tämä lupa, joka on päivätty 2.7.97, viittasi Roswelliin vaikka se ei selvästikään viitannut kirjan lopulliseen otsikkoon. Hän tiesi, että Corso kirjoitti Roswellista! [29]

Se, että Thurmond oli allekirjoittanut tiedotteen, jossa mainittiin nimenomaisesti Corson kirja Roswellista, kumoaa kritiikin, jonka mukaan Corso ”oli huijannut” Thurmondia, kuten Randle väittää. Vaikka Thurmondin tiedote tuli julkisuuteen lokakuussa 2001, Randle väitti kuitenkin edelleen, että Corso oli pettänyt Thurmondia ja siksi häneltä puuttui rehellisyys. Esimerkiksi Randle kirjoitti joulukuussa 2005: ”Corso huijasi esipuheen kirjaan, mikä ei ole kovin eettistä.” [30] Friedman taasen ei koskaan vastannut Bourdaisin julkiseen ilmoitukseen siitä, että UFO Magazine uusintapainatti Thurmondin allekirjoittaman tiedotteen, eikä koskaan perunut kritiikkiään siitä, että Corsolla oli ”eettisiä kysymyksiä” esipuheasiassa.

Yllä oleva osoittaa Randlen rehellisyyden puutteen jatkaessaan Corson ”herjaamista” toistamalla kritiikkiä, joka oli lopullisesti osoitettu perusteettomaksi. Samoin Friedmanin eettinen vastaus olisi ollut tunnustaa oma virheensä nostaessaan ”eettisiä kysymyksiä” Corson suhteen, mutta tähän mennessä näin ei ole tapahtunut. Randle ja Friedman ovat siis kritisoineet Corsoa erinomaisesti perusteettomiksi osoitetun väitteen perusteella. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle epäeettisyyksiin veteraani UFO-tutkijat ovat menneet yrittäessään debunkata Corsoa. Tämä osoittaa lopullisesti Randlen ja Friedmanin selvät ennakkoluulot Corson kritisoinnissa, heidän objektiivisuuden puutteensa ja pyrkimyksensä jättää huomiotta todisteet, jotka ovat vastoin heidän näkemyksiään siitä, että Corso on tahallisesti johtanut harhaan tai valehteli todistuksessaan.

Yhteenveto

Tämän artikkelin loppuun saattamisessa on syytä muistaa se, mitä alun perin kuvailin ”objektiiviseksi kritiikiksi”, joka perustui tohtori Haiashin työhön:

…joka harjoittaa tuomitsemisesta pidättäytymisen menetelmää, harjoittaa rationaalista ja puolueetonta päättelyä, kuten tieteellinen menetelmä osoittaa, osoittaa halukkuutta harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja, jotka perustuvat aikaisempiin uskomuksiin, ja joka etsii todisteita ja tarkastelee huolellisesti niiden pätevyyttä. [31]

Juuri tämä halukkuus ”harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja” auttaa tunnistamaan käsitteellisen rajan ”objektiivisen kritiikin” ja ”debunkkaamisen” välillä. Analyysini eversti Corson kriitikoista osoittaa, että he hylkäävät rutiininomaisesti vaihtoehtoiset selitykset useille epäjohdonmukaisuuksille eversti Corson väitteissä ja hänen tekemilleen virheille. Analysoidessaan lukuisia Corson väitteitä ja alistaessaan ne yksityiskohtaiselle kritiikille he sivuuttavat sen yleisen näkemyksen, että virheet ja epäjohdonmukaisuudet voidaan helposti selittää Corson korkealla iällä ja heikentyneellä terveydellä 12 kuukauden aikana hänen kirjansa julkaisemisesta heinäkuussa 1997 hänen kuolemaansa heinäkuussa 1998, 83-vuotiaana. Vaikka Corso keskittyi odotetusti kokemustensa ja tietojensa sisällön välittämiseen, yksityiskohdat olivat todennäköisesti hämärtyneet hänen terveytensä heikentyessä. Vaikka on toivottavaa, että yksityiskohdat ovat oikeita, kun keskustellaan Corson paljastamista poikkeuksellisista tapahtumista, on tärkeää muistaa, että Corso muisteli tapahtumia, jotka olivat sattuneet yli kolme vuosikymmentä aiemmin. On hyvin todennäköistä, että hän teki virheitä muistellessaan yksityiskohtia kertoessaan tapahtumista ja asemistaan kirjassaan ja haastatteluissa. Tämä pätee erityisesti ottaen huomioon, kuinka arkaluonteisia salaisia tietoja hän paljasti ja kuinka ilmeinen oli huoli siitä, ettei hän paljastaisi mitään, mikä voisi vaikuttaa kielteisesti Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuuteen.

Tässä analyysissä Corsoa kritisoivista henkilöistä tulee esiin malli, jossa he keskittyvät johdonmukaisesti Corson kirjoissaan ja haastatteluissaan esittämiin epäjohdonmukaisuuksiin tai virheisiin ja viittaavat siihen, että nämä tekevät Corsosta epäluotettavan todistajan. Hylkäämällä vaihtoehtoiset selitykset sille, miksi Corso on saattanut tehdä virheitä, kuten oikeat nimikkeet hänen nimityksilleen ”henkilöstön jäsenenä” eikä ‘jäsenenä’ Eisenhowerin alaisessa NSC-järjestelmässä; ”pataljoonan komentajana” eikä ”komentajana” White Sands Missile Rangella; eversti Corson kriitikot eivät esitä objektiivista kritiikkiä, vaan harjoittavat debunkkausta. Lisäksi esittämällä virheellisiä väitteitä keskustellessaan armeijan kuljetuksen mahdollisista reiteistä New Mexicosta Wright Pattersonin lentotukikohtaan, miksi Fort Bliss oli looginen valinta Roswellin/Coronan/St Augustinen hylyille ja miksi maitse matkustaminen oli järkevä turvallisuustoimenpide, kriitikot kuten Friedman osoittavat objektiivisuuden puutetta. Brad Sparksin ylikuumentunut retoriikka Corson virheistä muistella oikeita yksityiskohtia tapaamisestaan ja entisen CIA:n vastustajan kuolemasta vuosina 1961–62 osoittaa Sparksin objektiivisuuden puutteen. Randlen, Sparksin ja muiden viittaukset Corsoon kohdistuneeseen kriittiseen FBI:n raporttiin jättävät huomiotta Corson roolin Warrenin komission jäsenen puolesta suorittamassa tutkimuksessa FBI:n ja Lee Harvey Oswaldin välisestä yhteydestä ja sen, kuinka tämä uhkaili suoraan FBI:n mainetta. Viimeinen jakso, joka koskee Corson väitettyä Thurmondin pettämistä, on osoittautunut perusteettomaksi. Randle kuitenkin jatkaa tämän kritiikin toistamista ikään kuin se olisi perusteltua, eikä Friedman ole julkisesti perunut kommenttejaan, joiden mukaan Thurmondin tapaus herätti ”eettisiä kysymyksiä” Corsosta.

Väittäessäni, että majuri Kevin Randle, Stanton Friedman ja Brad Sparks ovat säännöllisesti ylittäneet rajan Corsoa koskevasta objektiivisesta kritiikistä debunkingiksi, olen viitannut tohtori Haiashin reseptiin, jonka mukaan tiede toimii arvioimalla erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä mille tahansa tieteellisen tutkimuksen kohteena olevalle ilmiölle. Tämä pätee yhtä lailla yhteiskuntatieteellisiin ilmiöihin, kuten ilmiantajien todistusten poikkeuksellisiin väitteisiin ja näiden väitteiden mahdollisiin epäjohdonmukaisuuksiin ja virheisiin. Jättämällä säännöllisesti huomiotta vaihtoehtoiset selitykset Corson epäjohdonmukaisuuksille ja virheille, Randle, Friedman ja Sparks ovat ryhtyneet ilmeisesti tarkoitukselliseen debunkkaukseen, joka kohdistuu erittäin tärkeään ilmiantajaan. Paljastamalla Corson, kukin vaihtelevassa määrin, he ovat osoittaneet huomattavaa ennakkoluuloa Corson todistuksen hyödyllisyyttä kohtaan. Tämä ennakkoluulo on johtanut heidät johtopäätökseen, että Corso on kirjallinen huijari, valehtelija ja/tai petkuttaja.

Edellä mainitut kolme everstiluutnantti Philip Corson arvostelijaa ovat tahallaan estäneet objektiivisen tarkastelun Corson olennaisista näkemyksistä hänen roolistaan UFO-tietojen levittämisessä keskittymällä tarkoituksellisesti hänen todistuksensa vähäisiin yksityiskohtiin, epäjohdonmukaisuuksiin tai virheisiin. Lisäksi nämä kokeneet UFO-tutkijat, joilla on yhteensä yli 100 vuoden kokemus UFO-kenttätyöstä, ovat tahallaan jättäneet huomiotta todisteet, jotka tukivat Corson väitteitä, kuten Thurmondin esipuheessa esitetyt esimerkit osoittavat. Jokainen näistä tutkijoista ansaitsee kritiikin tahallisesta Philip Corson maineen tahraamisesta ja suuresta vahingosta, jonka he ovat aiheuttaneet hänen maineelleen, sekä UFO-tutkimuksen vuosien viivästymisestä, kun he ovat jättäneet huomiotta Corson tärkeän todistuksen. Pyrkiessään kyseenalaistamaan Corson rehellisyyden nämä kriitikot ovat sen sijaan kyseenalaistaneet oman rehellisyytensä objektiivisina UFO-ilmiön tutkijoina.

Corsoin ansiot on dokumentoitu hyvin. Kaikki UFO-tutkijat myöntävät, että hän on erittäin tärkeä ilmiantaja, vaikka eivät välttämättä hyväksy kaikkia hänen väitteitään. Kuitenkin, kun otetaan huomioon saatavilla oleva dokumentaatio, joka tukee monia Corson väitteitä hänen uransa asemista ja vastuualueista, on hyvä syy olettaa, että suuri osa hänen todistuksestaan, joka koskee avaruusteknologiaa ja EBEjä, perustuu todellisiin tapahtumiin. Vaikka Corson todistuksessa onkin epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä, ne koskevat pääasiassa yksityiskohtia, joilla on vain vähän tekemistä hänen väitteidensä kanssa, joiden mukaan hän oli vastuussa salaisesta Pentagonin projektista, jonka tarkoituksena oli tuoda avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen, ja että hän oli nähnyt EBE:n vuoden 1947 Roswellin onnettomuudessa. Corson dokumentoitu tausta herättää luottamusta hänen todistuksensa uskottavuuteen.

Yrittäessään kumota Corson todistuksen uskottavuuden, Corson kriitikot ansaitsevat moitteen siitä, että he ovat häirinneet UFO-tutkijoita heidän pyrkimyksissään selvittää totuus eversti Corson merkittävän todistuksen takana. Jäljellä on vielä Corson todistuksen täysin objektiivinen ja puolueeton analysointi sekä sen vaikutukset korkean tason hallituksen salailuun UFO- ja EBE-tietojen suhteen. Odotan innolla yhteistyötä muiden tutkijoiden kanssa tässä monumentaalisessa tehtävässä.

Lähdeviitteet

[1] Corso, The Day After Roswell, 34

[2] Stanton Friedman, “A Review of Col. Philip J. Corso’s Book: ”The Day After Roswell” (1997): http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[3] http://www.route40.net/index.shtml

[4] Verkkoviite: http://www.route40.net/history/index.shtml

[5] Katso http://www.route40.net/history/40n-40s.shtml .

[6] US 40 liittyy I-70-tiehen Kansasin halki, kuten tässä on kuvattu.: http://www.cityofatchison.com/nationalhighwaysystem9d.jpg

[7] Verkkoviite: http://www.route66.com/66History.html

[8] “Air Accident Report on ’Flying Disc’ aircraft near the White Sands Proving Ground, New Mexico,” The Majestic Documents, ed., Robert & Ryan Wood, 25. Saatavilla verkossa: https://majesticdocuments.com/pdf/airaccidentreport.pdf

[9] Kevin Randle & Donald Schmidt, UFO Crash at Roswell (Avon Books, 1991) 28-32.

[10] “Eisenhower Briefing Document,” The Majestic Documents, ed., Robert and Ryan Wood, 129. Saatavilla verkossa: https://majesticdocuments.com/pdf/eisenhower_briefing.pdf

[11] Sparks, “Colonel Philip Corso and William Birnes’ Bestselling Book Exposed as a Hoax!” http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[12] The Day After Roswell, 94.

[13] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[14] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m14-024.shtml

[15] “L’Alba di una Nuova Era,” 39.

[16] The Day After Roswell, 38.

[17] FBI-tiedot eversti Corsosta, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[18] Kts. M.A. Jonesin muistio DeLoachille, 2. marraskuuta 1965, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[19]Kts. M.A. Jonesin muistio DeLoachille, 2. marraskuuta 1965, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[20] Keskustelua Frank Handista ja Corson FBI-tiedoista, katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m06-018.shtml

[21] Kts. Warrenin komission raportti: http://www.archives.gov/research/jfk/warren-commission-report/appendix-12.html#usgov

[22] Kts. Alfred Lehmberg, “Corso’s FBI Files Revisited” http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m06-018.shtml

[23] Corso, Day After Roswell, 1

[24] http://www.dcmilitary.com/airforce/beam/6_09/commentary/5388-1.html

[25] Alun perin kuvattu puhelinkeskustelussa kirjoittajan kanssa 13. joulukuuta 2005 ja vahvistettu yksityisessä sähköpostiviestissä 31. maaliskuuta 2005. Gen Bockelin voi tavoittaa numerosta: dbockel@roa.org ; puh: (202) 646-7705.

[26] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m14-024.shtml

[27] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m19-024.shtml

[28] “My Take on Corso,” http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[29] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/oct/m31-002.shtml

[30] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/dec/m24-010.shtml

[31] Verkkoviite: http://www.ufoskeptic.org/

 

Artikkelin julkaissut exopoliticsinstitute.org

Eksopolitiikka

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 1

Kommentoi
kirjoittanut Michael E. Salla, Ph.D

Vuonna 1997 ilmestyi eversti Philip Corson kirja The Day After Roswell, joka nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle hänen paljastuksillaan roolistaan salaisessa ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli tuoda avaruusteknologiaa yksityiselle sektorille. Eversti Corso oli ansioitunut sotilastiedustelu-upseeri, joka palveli korkeissa viroissa toisen maailmansodan, Korean sodan ja Eisenhowerin hallinnon aikana. Corso nimitettiin vasta perustetun ulkomaisen teknologian osaston johtajaksi toimiessaan armeijan tutkimus- ja kehitysosaston johtajan, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun erityisavustajana. Corso väittää toimineensa vuosina 1961–1963 säännöllisesti välittäjänä eri yrityksille ja vieneen tärkeitä ulkomaisia teknologioita, jotka olivat itse asiassa peräisin avaruudesta. Tämä johti läpimurtoihin integroitujen piirien, yönäkötekniikan, kuituoptiikan, erittäin kestävien kuitujen, laserien ja muiden huipputeknologioiden kehittämisessä. Corson kirjassa kuvataan merkittävää tapausta, jossa entinen korkea-arvoinen sotilasviranomainen paljasti salaisiksi luokiteltuja hankkeita, jotka koskivat avaruusaluksia (ETV) tai avaruusolentoja (EBE).

Hänen kirjansa julkaisemisen jälkeen on syntynyt paljon kiistaa niiden välillä, jotka uskovat, että eversti Corso paljasti salaisia Yhdysvaltain armeijan toimia, joihin liittyi avaruusteknologian siirtämistä yksityiselle teollisuudelle, ja niiden välillä, jotka uskovat, että Corso vääristeli ansiokasta sotilasuraansa saadakseen itselleen historiallisen roolin, joka ylitti hänen todelliset saavutuksensa. Eversti Corsoa kritisoivimmat uskovat, että hänellä oli taipumus kaunistella palvelusrekisteriään. Suurin osa kritiikistä on kohdistunut useisiin Corson julkisiin lausuntoihin, jotka näyttävät olevan ristiriidassa julkisten asiakirjojen kanssa.

Corsoa kohtaan esitetyn voimakkaan kritiikin kohteena ovat olleet erityisesti seuraavat väitteet: 1. hän toimi presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsenenä; 2. hän oli kahden vuoden ajan armeijan tutkimus- ja kehitysosaston ulkomaisen teknologian osaston johtaja; 3. hän levitti avaruusteknologiaa yksityiselle teollisuudelle; ja 4. hän näki, kun avaruusolento (EBE) kuljetettiin maitse Roswellin armeijan lentotukikohdasta Wright-Pattersonin lentotukikohtaan. Muita kritiikin kohteita ovat Corson väitteet siitä, että hän olisi ollut mukana salaisessa MJ-12-ryhmässä, joka oli perustettu valvomaan UFO-ilmiöitä, että hän olisi toiminut White Sandsin ohjuskoealueen komentajana, että hän olisi keksinyt päästään yhteenoton CIA:n salaisen toiminnan johtajan kanssa ja että hän olisi ylennetty everstiksi eläkkeelle jäätyään.

Käsittelen kutakin näistä kritiikeistä arvioidakseni niiden: pätevyyden; vahingon, jonka ne aiheuttavat Corson uskottavuudelle ilmiantajana; ristiriidat käytettävissä olevan dokumentaation kanssa; ja vaikutuksen hänen keskeiseen väitteeseensä, jonka mukaan hän oli ollut osa Yhdysvaltain armeijan erittäin salaisessa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli tuoda siviiliteollisuuteen avaruusteknologiaa. Corson uskottavuus arvostettuna upseerina, joka paljasti roolinsa tällaisessa salaisessa ohjelmassa vähän ennen kuolemaansa, on keskustelun keskiössä, kun pohditaan hänen väitteidensä paikkansapitävyyttä.

Eversti Corson väitteet asettivat useat UFO-ilmiön tutkijat epämiellyttävään asemaan, jossa heidän oli hylättävä korkeasti kunnioitetun upseerin todistus. Asiakirjat todellakin sijoittavat hänet paikkoihin ja asemiin, joissa hänen väittämänsä tapahtumat olisivat voineet tapahtua hänen kuvaamallaan tavalla. Eversti Corson väitteissä ja dokumentoitavissa tiedoissa on kuitenkin havaittu joitakin ristiriitaisuuksia. Tämä on johtanut kiivaaseen keskusteluun niiden välillä, jotka pitävät näitä ristiriitaisuuksia vähäisinä, ja niiden välillä, jotka uskovat ristiriitaisuuksien olevan niin merkittäviä, että ne oikeuttavat Corson uskottavuuden ja todistuksen hylkäämisen kokonaan.

Jotkut Corson arvostelijat ovat menneet niin pitkälle, että ovat julkisesti hylänneet eversti Corson petkuttajana ja ”kirjallisena huijarina”. [1] Corson voimakkaimpia arvostelijoita ovat muun muassa kokeneet UFO-tutkijat Stanton Friedman, tohtori Kevin Randle ja Brad Sparks, jotka ovat yhdessä ilmaisseet epäilyksensä. Monet Corsoa kohtaan esitetyt kritiikit ylittävät rajan, joka erottaa objektiivisen kritiikin ja suoranaisen debunkkaamisen. Tämä herättää spekulaatioita Corsoa kritisoivien motiiveista, jotka ryhtyvät tällaiseen yhteiseen debunkkaustoimintaan korkeasti kunnioitettua sotilasilmiantajaa vastaan, jonka paljastukset auttavat merkittävästi selventämään UFO-ilmiötä.

FOIA:n kautta saadut eversti Corsoa koskevat tiedostot sisältävät hänen palvelustietonsa ja salaiseksi luokitellun FBI:n raportin. [2] Arviointini tueksi käytän lausuntoja italiankielisestä versiosta Col Philip Corson alkuperäisistä muistiinpanoista, jotka julkaistiin Italiassa nimellä L’Alba di una Nuova Era [Uuden aikakauden koitto]. [3] Näitä muistiinpanoja ei ole julkaistu englanniksi. Ne sisältävät Corson raakojen uskomusten kokoelman useista UFO-kysymyksistä ennen hänen yhteistyötään William Birnesin kanssa teoksessa The Day After Roswell. Tarkastelen kaikkia merkittävimpiä kritiikkejä, joita on esitetty eversti Corson uskottavuutta vastaan ilmiantajana, ja arvioin, ylittävätkö Corson kriitikot objektiivisen kritiikin ja debunkingin rajan. Ensin kuvaan objektiivisen kritiikin ja debunkingin eron, jotta voin luoda ohjeistuksen sen määrittämiseksi, milloin Corson kriitikot ylittävät rajan ja muuttuvat debunkkereiksi.

1. Objektiivinen kritiikki versus debunkkaus

UFO-ilmiö on johtanut lukuisiin väitteisiin, joita monet ihmiset ovat esittäneet tämän monimutkaisen ilmiön eri näkökohdista. Näiden väitteiden analysointi edellyttää objektiivista lähestymistapaa todisteisiin, joihin tutkijoiden omat ennakkokäsitykset eivät liikaa vaikuta. Yritän tehdä eron kriitikoiden välillä, jotka ovat sitoutuneet todisteiden objektiiviseen tutkimiseen, ja kriitikoiden, jotka käyttävät kritiikkiään edistääkseen omia ennakkokäsityksiään. Tohtori Bernard Haiasch määrittelee skeptisyyden, jota pidän tässä yhteydessä ”objektiivisena kritiikkinä”, seuraavasti:

joka harjoittaa tuomitsemisesta pidättäytymisen menetelmää, harjoittaa rationaalista ja puolueetonta päättelyä, kuten tieteellinen menetelmä osoittaa, osoittaa halukkuutta harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja, jotka perustuvat aikaisempiin uskomuksiin, ja joka etsii todisteita ja tarkastelee huolellisesti niiden pätevyyttä. [4]

Tämä määritelmä eroaa ”debunkkaamisesta”, joka perustuu tutkijan ennakkokäsityksiin ja vilpillisiin pyrkimyksiin manipuloida todisteita tietyn johtopäätöksen tukemiseksi. On syytä huomata, että Robertsonin paneeli hyväksyi virallisesti debunkkaamisen keinona kumota suuri määrä UFO-väitteitä. Tammikuussa 1953 ryhmä tiedemiehiä, jonka puheenjohtajana toimi tohtori Howard P. Robertson ja jota CIA salaa rahoitti, suositteli, että UFO-havainnot kumottaisiin, koska ”ulkomaiset voimat” voisivat manipuloida tätä tietoa tavalla, joka heikentäisi Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta. Paneeli suositteli ”koulutusohjelmaa”, jolla estettäisiin suurta yleisöä kiinnostumasta ja vaatimasta UFO-havaintojen vakavaa tutkimista:

”Debunkkaamisen” tavoitteena olisi vähentää yleisön kiinnostusta ”lentäviin lautasiin”, jotka herättävät nykyään voimakkaita psykologisia reaktioita. Tämä valistus voitaisiin toteuttaa joukkotiedotusvälineiden, kuten television, elokuvien ja suosittujen artikkeleiden avulla. Tällaisen ohjelman tulisi pyrkiä vähentämään yleisön nykyistä herkkäuskoisuutta ja siten sen alttiutta taitavalle vihamieliselle propagandalle. [5]

Tämän seurauksena CIA aloitti virallisen politiikan, jonka tarkoituksena oli debunkata UFO-ilmoitukset. Tämä on otettava huomioon tarkasteltaessa UFO-väitteitä tai todistajia koskevia kritiikkejä.

Objektiivinen kritiikki voidaan helpoimmin erottaa debunkkauksesta kolmella tavalla, kun kyse on ilmiantajien todistuksista. Ensinnäkin objektiivinen kriitikko on valmis ”harkitsemaan vaihtoehtoisia selityksiä”, jos ilmiantajan väitteissä ja objektiivisesti todennettavissa olevissa seikoissa havaitaan ristiriitaisuuksia. Sen sijaan debunkkaaja hylkää automaattisesti vaihtoehtoiset selitykset ja torjuu UFO-väitteet, jos niissä havaitaan ristiriitaisuuksia. Toiseksi objektiivinen kriitikko tutkii epäjohdonmukaisuudet ja pyrkii arvioimaan, kuinka merkittäviä ne ovat suhteessa ilmiantajan väitteisiin. Sen sijaan debunkkaaja korostaa tällaisia epäjohdonmukaisuuksia ja liioittelee niiden merkitystä suhteessa ilmiantajan rehellisyyteen ja luotettavuuteen. Kolmanneksi objektiivinen kriitikko arvioi ilmiantajan todistuksen hyvät ja huonot puolet ja tekee tasapainoisen arvion. Sen sijaan debunkkaaja keskittyy huonoihin puoliin ja vaatii ilmiantajan todistuksen hylkäämistä huolimatta hyvistä puolista.

2. Oliko eversti Corso kansallisen turvallisuuden neuvoston (henkilöstö)jäsen?

The Day after Roswell -kirjansa elämäkerrallisessa kuvauksessa Corso väitti palvelleensa ”Dwight D. Eisenhowerin kansallisessa turvallisuusneuvostossa everstiluutnanttina”. Kirjansa muissa osissa Corso toteaa olleensa ”kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstössä” [6] ja väittää, että viidentenä vuotenaan hän pyysi henkilökohtaisesti presidentti Eisenhoweria vapauttamaan hänet kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) henkilöstön jäsenyydestä, jotta hän voisi ottaa vastaan oman sotilaskomentonsa New Mexicossa. [7] Muistiinpanoissaan hän väittää, että vuosina 1953–1957 hän oli ”kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstön jäsen”. [8] Eversti Corson mukaan kenraaliluutnantti Trudeau oli lähettänyt hänet palvelemaan kansallisessa turvallisuusneuvostossa presidentti Eisenhowerin alaisuudessa. Kirjassaan hän kertoo, että hän ”työskenteli sotilastiedustelun salaisimmilla alueilla ja tarkasteli erittäin salaisia tietoja kenraali Trudeaun puolesta”. [9]

Philip Corso
Philip Corso

Corsoon kohdistuu kaksi suurta kritiikkiä hänen väitteistään liittyen hänen palvelukseensa NSC:ssä. Ensimmäinen kritiikki tulee Stanton Friedmanilta ja tohtori Randlelta, jotka arvostelevat Corsoa siitä, että hän väittää palvelleensa NSC:ssä itsessään, eikä vain yhteysupseerina NSC:n komiteassa. Toinen kritiikki, jonka esittää Brad Sparks, väittää, että kumpikaan psykologisen strategian lautakunta (PSB) tai operaatioiden koordinointilautakunta (OCB), joissa Corso palveli, eivät olleet osa NSC:tä. Nämä kriitikot päättelevät kaikki, että Corso kaunisteli tarkkaa rooliaan NSC:ssä ja että hänen koko todistuksensa on siksi epäluotettava. Käsittelen näitä kritiikkejä vuorotellen.

Corson sotilastiedot vahvistavat, että vuosina 1953–1956 hänelle annettiin tiedustelutehtäviä sekä psykologisen strategian lautakunnassa (PSB) että operaatioiden koordinointilautakunnassa (OCB). Tämä on yhdenmukaista FBI:n raportin kanssa, jossa todetaan, että Corso oli ”määrätty operaatioiden koordinointilautakuntaan (OCB), kansalliseen turvallisuusneuvostoon”. [10] Voidaan siis vahvistaa, että Corso oli tiedustelutehtävissä vähintään kahdessa komiteassa, jotka suorittivat tärkeitä psykologisen sodankäynnin tehtäviä Eisenhowerin hallinnossa. Kaksi näistä komiteoista, PSB ja OCB, käsittelivät lähes varmasti yleisön reaktioita UFO-tietoihin. Friedmanin kritiikki Corsoa kohtaan perustuu eversti Corson kaksi kuukautta ennen kuolemaansa heinäkuussa 1998 antamaan valaehtoiseen todistukseen. Todistuksessa Corso väitti, että hän ”oli presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen”. [11]

Friedman tutki Eisenhower-kirjastossa eversti Corson väitettä, jonka mukaan hän olisi ollut ”NSC:n jäsen”. Friedman kertoo, että arkistonhoitaja ei löytänyt mitään todisteita siitä, että eversti Corso olisi ollut NSC:n jäsen tai osallistunut mihinkään NSC:n kokoukseen. Tämän vuoksi Friedman hylkäsi Corson väitteen NSC:ssä palvelemisesta. Friedman kirjoitti kirjailijalle UFO Updates -foorumilla seuraavaa:

Haluat uskoa, että Corso oli kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen. Jos tarkistat asian, huomaat, että kansallisen turvallisuusneuvoston jäsenyys määräytyy perussäännön mukaan. Hänellä ei ollut mitään sellaista asemaa, joka olisi oikeuttanut hänet jäseneksi. Onko sinulla mitään syytä väittää, että Eisenhower-kirjasto valehteli, kun se sanoi, ettei hän ollut jäsen eikä osallistunut mihinkään kokouksiin? Hänestä kirjoitettu suosituskirje tekee selväksi, että hän oli yhteyshenkilö… ei jäsen. [12]

Tämän kysymyksen ratkaisemisen ongelmana on juuri se, mihin NSC:n osaan Corso väitti kuuluvansa? Onko kyseessä presidentin johtama kabinettitason komitea, joka tunnetaan yleisesti nimellä NSC, vai jokin monista virallisesti ja/tai toiminnallisesti NSC:hen liittyvistä virastojen välisistä komiteoista, joita yleisesti kuvataan NSC-järjestelmän osiksi? NSC:n huipulla ovat kabinettitason virkamiehet ja eri ministeriöiden ja virastojen johtajat, jotka kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan kansallisista turvallisuuskysymyksistä. Eisenhowerin hallinnon aikana NSC koostui seuraavista:

… viisi lakisääteistä jäsentä: presidentti, varapresidentti, ulko- ja puolustusministerit sekä puolustusmobilisaatio-osaston johtaja. Keskusteltavasta aiheesta riippuen jopa kaksikymmentä muuta korkeaa ministeriön jäsentä ja neuvonantajaa, mukaan lukien valtiovarainministeri, puolustusvoimien esikuntapäällikkö ja keskustiedustelupalvelun johtaja, osallistuivat kokoukseen. [13]

Eversti Corso ei koskaan väittänyt kirjassaan tai muistiinpanoissaan olleensa edellä kuvatun kaltainen NSC:n jäsen, vaan että hän oli ollut NSC:n henkilöstössä. Tämä viittaa siihen, että vain kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa 83-vuotiaana allekirjoitettu valaehtoinen todistus, jossa viitataan hänen olleen NSC:n jäsen, voidaan katsoa inhimilliseksi erehdykseksi. Ikääntynyt ja sairas Corso unohti lisätä sanan ”henkilöstö” lauseen ”presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen” eteen.

Mitä osastoa Corso tarkalleen ottaen NSC:ssä palveli, saamme tietää OCB:n yhteydestä NSC:hen seuraavasta kuvauksesta, jossa kerrotaan, miten NSC keskusteli agendastaan ja pani päätöksiään täytäntöön Corson palvelusaikana:

Presidentti Eisenhower perusti operaatioiden koordinointilautakunnan (OCB) seuraamaan kaikkia NSC:n päätöksiä. OCB kokoontui säännöllisesti keskiviikkoisin iltapäivisin ulkoministeriössä, ja siihen kuuluivat poliittisten asioiden alivaltiosihteeri, puolustusministeriön varaministeri, CIA:n, USIA:n ja ICA:n johtajat sekä presidentin erityisavustajat kansallisten turvallisuusasioiden ja turvallisuusoperaatioiden koordinoinnin alalla. OCB oli NSC:n koordinointi- ja täytäntöönpanoyksikkö, joka vastasi kaikista kansallisen turvallisuuspolitiikan täytäntöönpanon osa-alueista. NSC:n toimintasuunnitelmat annettiin OCB:n tiimille seurantaa varten. Perustettiin yli 40 virastojen välistä työryhmää, joihin kuului eri maiden ja aiheiden asiantuntijoita. OCB:n 24 hengen henkilökunta tuki näitä työryhmiä, joissa eri virastojen virkamiehet tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. [14]

Sen lisäksi, että operaatioiden koordinointilautakunta vastasi NSC:n päätösten täytäntöönpanosta, sen tehtävänä oli myös raportoida NSC:lle sen perustamista koskevassa asetuksessa säädetyllä tavalla. OCB:n rooli kuvataan NSC:n virallisessa historiassa, jossa todetaan seuraavaa: ”Perustettu itsenäiseksi virastoksi presidentin asetuksella 10483, 2. syyskuuta 1953, raportoimaan NSC:lle asianmukaisten toimeenpanovallan virastojen laatimista operatiivisista suunnitelmista kansainvälisesti merkittävien kansallisten turvallisuuspolitiikkojen toteuttamiseksi.” [15] Vaikka OCB ja PSB olivat muodollisesti itsenäisiä, ne olivat toiminnallisesti osa NSC-järjestelmää, koska niiden molempien oli raportoitava NSC:lle ja pantava täytäntöön NSC:n päätökset.

Näin ollen voidaan päätellä, että Corso toimi NSC:n tukihenkilöstönä eikä ollut varsinainen NSC:n jäsen. NSC oli ylin hallintoelin, jolle operaatioiden koordinointilautakunta (OCB) oli velvollinen raportoimaan ja jonka päätöksiä sen oli pantava täytäntöön. FBI:n raportti vahvisti näkemyksen, että OCB oli toiminnallisesti osa NSC:tä, joten on totta, että Corso toimi NSC:n henkilöstössä. Corso sanoi valaehtoisessa lausunnossaan olleensa NSC:n jäsen, mikä liittyi hänen jäsenyyteensä yhdessä alikomiteoista – OCB:ssä ja sen edeltäjässä PSB:ssä.

Friedman on tulkinnut Corson sanat kirjaimellisesti niin, että tämä olisi toiminut NSC:n jäsenenä, vaikka hänen kirjansa, muistiinpanojensa ja haastattelujensa kontekstista käy selvästi ilmi, että Corso viittasi vain jäsenyyteensä operaatioiden koordinointilautakunnassa ja muissa NSC:hen liittyvissä komiteoissa. Tämä on johtanut Friedmanin johtopäätökseen, että Corso antoi harhaanjohtavia lausuntoja siitä, että hän olisi toiminut sekä NSC:n jäsenenä että osallistunut NSC:n kokouksiin, joihin osallistuivat presidentti ja muut ministeritason virkamiehet. Tämä selittää, miksi Eisenhower-kirjaston arkistonhoitaja ei löytänyt todisteita siitä, että Corso olisi ollut NSC:n jäsen tai osallistunut NSC:n kokouksiin. Friedman tarkasteli väärää komiteaa Corson jäsenyyden ja osallistumisen osalta. On selvää, että Corso osallistui NSC:n operaatioiden koordinointilautakunnan ja PSB:n kokouksiin, joten Friedmanin väite, ettei hän löytänyt todisteita Corson osallistumisesta NSC:n kokouksiin, on harhaanjohtava. Corso osallistui selvästi PSB:n ja OCB:n kokouksiin neljän vuoden aikana, joina hän työskenteli Eisenhowerin hallinnossa ja NSC:ssä.

Kevin Randle esittää seuraavassa samanlaisen väärinkäsityksen Corson roolista NSC:ssä:

…Eisenhowerin kirjastosta puuttuivat Corson väitteen tueksi tarvittavat asiakirjat, ei siksi, että ne olisivat olleet puutteellisia, vaan siksi, että niitä ei ollut koskaan ollutkaan olemassa. Tässä on toinen merkittävä ristiriita, jonka päätät sivuuttaa sanomalla ehkä, mahdollisesti, kenties, mutta sinulla ei ole todisteita edes yksinkertaisen tutkimuksen aloittamiseksi, paitsi useita kertoja väärien väitteiden esittämisestä kiinni jääneen miehen sana. [16]

Tohtori Randle tekee myös virheellisen johtopäätöksen Corson luotettavuudesta ilmiantajana, koska hän keskittyy Corson valaehtoiseen lausuntoon ja ottaa sen pois kontekstista päätelläkseen jotain negatiivista Corson taustasta. Corso oli aiemmin selvittänyt tällaisen mahdollisen sekaannuksen kirjassaan ja myöhemmissä haastatteluissa. Tohtori Randle ei tutkinut tarkasti eversti Corson roolia NSC:ssä ja eri komiteoissa, joihin hän osallistui, eikä sitä, miten NSC on monitasoinen instituutio. Eversti Corso oli selvästi määrätty sekä PSB:n että OCB:n sotilashenkilöstöön, jotka olivat osa Eisenhowerin hallinnon aikana kehitettyä NSC-järjestelmää.

Toinen kritiikki tulee Brad Sparksilta, joka väittää, että OCB tuli virallisesti osaksi NSC:tä vasta vuonna 1957, kun OCB liitettiin NSC:hen presidentin asetuksella 10700. Sparks väittää, että Corso kaunisteli sotilaspalvelustaan väittämällä palvelleensa arvostetummassa NSC:ssä vähemmän arvostetun OCB:n sijaan. Sparks kirjoittaa:

Corso toimi 24.2.1954–20.10.1956 välisenä aikana ”riippumattoman viraston”, OCB:n, henkilöstön jäsenenä, ei NSC:n henkilöstön jäsenenä, kuten hänen tiedoistaan käy ilmi. OCB (Operations Coordinating Board ja sen edeltäjä Psychological Strategy Board) ei ollut osa NSC:tä. …[17]

Sparksin kritiikki on monessa suhteessa virheellinen. Ensinnäkin OCB oli toiminnallisesti osa NSC:tä sen perustamisesta lähtien, koska se raportoi NSC:lle ja pani täytäntöön sen päätöksiä. OCB:n virallinen liittäminen NSC:hen vuonna 1957 tehtiin organisatorisista syistä, eikä se muuttanut sen päätehtävää virastojen välisenä komiteana, joka oli osa NSC-järjestelmää. Toiseksi FBI:n asiakirjoissa viitataan siihen, että Corso oli toiminut OCB NSC:ssä, mikä vahvistaa, että OCB:n oli yleisesti ymmärretty olevan osa NSC:tä sen perustamisesta lähtien. Kolmanneksi, Corson valaehtoisessa todistuksessa kongressin ”Hearings Before The Select Committee On POW/MIA Affairs” -kuulemisessa vuonna 1992 Corso mainittiin seuraavasti: ”Everstiluutnantti Phillip [sic] Corso (USA, eläkkeellä) Kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstö, Eisenhowerin hallinto.” Neljänneksi, Robert Cutler kirjoitti CIA:n virallisen historian kokemuksistaan Eisenhowerin kansallisen turvallisuuden erityisavustajana. Cutler toimi psykologisen strategian lautakunnassa, NSC:n suunnittelulautakunnassa ja operaatioiden koordinointilautakunnassa vuosina 1951–1958. Cutler kuvaili OCB:n roolia NSC:n hyväksymien politiikkojen toteuttamisessa seuraavasti:

Lopuksi presidentti hyväksyy, muuttaa tai hylkää neuvoston suositukset, välittää hyväksymänsä politiikat niiden toteuttamisesta vastaaville ministeriöille ja virastoille ja pyytää kansainvälisten asioiden osalta yleensä kansallisen turvallisuusneuvoston operatiivista koordinointilautakuntaa avustamaan näitä ministeriöitä ja virastoja niiden hyväksyttyjen politiikkojen mukaisen toiminnan suunnittelun koordinoinnissa. [18]

Sparksin argumentaation merkittävä puute on se, että hän ei ole johdonmukainen kritiikissään. Hänen viimeaikainen kritiikkinsä Corsoa kohtaan on käänteinen hänen aiempaan kantaan nähden, jonka mukaan PSB oli osa NSC:tä ja että Corso oli nimitetty NSC:hen palvelessaan Eisenhowerin hallinnossa. Sparks kirjoitti elokuussa 1998 julkaistussa lopullisessa ”paljastuksessaan” Corson kirjasta: ”PSB oli osa kansallista turvallisuusneuvostoa (NSC), ei CIA:ta, eikä sitä ollut olemassa vuonna 1947. PSB perustettiin 4. huhtikuuta 1951. Corson olisi pitänyt tietää tämä 50-luvun alkupuolella NSC:ssä palveltuaan.” [19]

Dokumentaariset ja historialliset todisteet tukevat Corson väitettä, että hän toimi NSC:n henkilöstön jäsenenä ollessaan määrätty OCB:hen ja PSB:hen. Lisäksi Sparksin kritiikki Corsoa kohtaan ei ole johdonmukaista. Sparks on ollut kaikista Corson kriitikoista kaikkein halveksivaisin Corson pätevyyden ja taustan suhteen. Tämä viittaa siihen, että hänellä on motiivi halventaa Corsoa huolimatta Corson väitteitä tukevista dokumentaarisista todisteista. Friedmanin ja tohtori Randlen tapauksessa molemmat yrittävät halventaa Corsoa korostamalla hänen väitettyä väitettään valaehtoisessa lausunnossaan, jonka mukaan hän olisi palvellut NSC:ssä. He sivuuttavat Corson aiemmin toistuvasti esittämät lausunnot siitä, että hän oli ollut NSC:n palveluksessa. He korostavat voimakkaasti Corson ilmeistä huolimattomuutta, joka voidaan katsoa johtuvan hänen heikentyneestä terveydestään. He sivuuttavat aiemmat haastattelut ja kirjoitukset, joissa johdonmukaisesti väitetään, että Corso oli palvellut NSC:n palveluksessa. Tämä viittaa siihen, että sekä Friedman että Randle pyrkivät tahallaan vähättelemään Corson todistuksen merkitystä korostamalla liikaa sen epäjohdonmukaisuuksia. Randlen, Sparksin ja Friedmanin epäonnistuminen ottaa huomioon vaihtoehtoisia selityksiä Corson todistuksen epäjohdonmukaisuuksille, heidän liioiteltu painotus epäjohdonmukaisuuksien merkitykselle ja heidän puutteellinen pyrkimyksensä päästä tasapainoiseen johtopäätökseen Corson todistuksen hyviä ja huonoja puolia koskevissa kysymyksissä viittaavat siihen, että he ovat ylittäneet rajan objektiivisen kritiikin puolelta totuuden debunkkaamisen puolelle.

3. Työskentelikö Corso virallisesti Majestic-12:n kanssa?

Kevin Randlen mukaan Corso oli antanut julkisia lausuntoja siitä, että hän oli ollut virallisesti mukana salaisessa Majestic 12 (MJ-12) -ryhmässä, joka oli perustettu hallinnoimaan UFO-ilmiötä. [20] Tohtori Randle päättelee, että tällaisen väitteen puuttuminen asiakirjoista viittaa siihen, että Corso oli taipuvainen kaunistelemaan palvelustaustaansa, minkä vuoksi hänen todistuksensa on epäluotettava. Randle kirjoittaa halveksivasti: ”Pidän viittauksia hänen henkilökohtaiseen osallistumiseensa MJ-12:een ratkaisevana todisteena kirjan uskottavuudesta.” [21] Asiakirjoista löytyy todisteita mahdollisesta virallisesta suhteesta Corson ja MJ-12:n välillä hänen virallisista sotilastiedoistaan. Eversti Corson asiakirjoista käy ilmi, että hän palveli psykologisen strategian lautakunnassa (PSB) vuonna 1953 ja sen seuraajana toimineessa operaatioiden koordinointilautakunnassa (OCB) vuosina 1953–1956. Corso palveli näissä komiteoissa, jotka sijaitsivat ulkoministeriössä ja joita johti ulkoministerin sijainen. Corso kuvaa rooliaan PSB/OCB:ssä ja UFO-tietoja, joihin hänellä oli pääsy, seuraavasti:

Sotilasurani aikana minulle myönnettiin yhdeksän yli ”Top Secret” -tason turvallisuusluokitusta. Näihin kuuluivat salaus-, satelliitti-, koodi- ja sieppausluokitukset, erityiset operatiiviset turvallisuusluokitukset sekä Valkoisen talon (NSC) erityisasioiden ”Eyes Only” -luokitus. Niiden ansiosta minulla oli pääsy kaikkiin hallituksen asioihin, mukaan lukien ”UFO”-tietoihin. NSC:n henkilökunnan kollegat eivät tienneet erityisluokituksistani. Ainoastaan esimieheni C.D. Jackson, presidentin erityisavustaja ja presidentti Eisenhower tiesivät luokituksista. [22]

Corso väittää tässä, että toimiessaan Eisenhowerin NSC:n henkilöstön jäsenenä hän sai pääsyn ”UFO”-tietoihin. Tohtori Randlen Corsoon liittyvät väitteet, joiden mukaan Corso olisi palvellut Majestic-12:ssa, voidaan selittää OCB:n tarkalla roolilla. OCB oli Psychological Strategy Boardin (PSB) seuraaja, jonka oli alun perin perustanut entinen armeijan ministeri Gordon Gray vuonna 1951. Stanton Friedmanin mukaan Gray oli jäsenenä alkuperäisessä Majestic 12 -ryhmässä, joka mainitaan Eisenhowerin tiedotusasiakirjassa. [23] Ottaen huomioon MJ-12:n kaikkien toimintojen korkean turvallisuustason, voidaan olettaa, että PSB perustettiin suorittamaan tiettyjä tehtäviä salaiselle MJ-12-ryhmälle. Vielä vahvistamaton ”Majestic”-asiakirja, jonka väitetään vuotaneen hallituksen sisäpiiriläisiltä, ilmoittaa, että MJ-12 perusti Psychological Strategy Boardin kehittämään politiikkaa UFO-ilmiötä varten. [24]

Gordon Gray (oikealla) vannoo virkavalansa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana, japresidentti Harry S. Truman (keskellä) todistaa tapahtumaa.
Gordon Gray (oikealla) vannoo virkavalansa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana, ja presidentti Harry S. Truman (keskellä) todistaa tapahtumaa.

PSB perustettiin ”NSC:n alaisuuteen koordinoimaan hallituksen psykologisen sodankäynnin strategiaa”. [25] Sekä PSB että OCB perustuivat psykologisen sodankäynnin strategioiden kehittämiseen. Ottaen huomioon Robertson-paneelin vuonna 1953 suositteleman roolin UFO-havaintojen debunkkaamisessa ja Gordon Grayn alkuperäisen roolin PSB:n perustamisessa, voidaan päätellä, että yksi OCB:n tehtävistä oli kehittää sopivia psykologisen sodankäynnin strategioita, joilla vastata yleisön reaktioihin UFO-ilmiöön. Corso viittasi todennäköisesti palvelukseensa PSB:ssä/OCB:ssä perustana myöhemmille väitteilleen, joiden mukaan hän oli ollut virallisesti yhteydessä MJ-12:een. Corson tausta sotilastiedustelu-upseerina olisi antanut hänelle hyvät valmiudet palvella komiteassa (PSB/OCB), joka suoritti MJ-12:n valtuuttamia psykologisen sodankäynnin tehtäviä, joilla manipuloitiin yleisön reaktioita UFO-ilmiöön. Kritiikkiä, jonka mukaan Corso olisi kaunistellut palvelusrekisteriään väittäessään olleensa yhteydessä MJ-12:een, ei siis tue asiakirjoihin perustuva näyttö. Randlen puutteellinen pyrkimys löytää uskottava selitys Corson väitteelle, jonka mukaan hän olisi ammatillisesti Gordon Gray (oikeassa) vannomassa valaa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana ollessaan yhteydessä MJ-12:een, viittaa siihen, että hän on jälleen kerran ylittänyt rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

4. Oliko eversti Corso armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston ulkomaisen teknologian osaston johtaja kahden vuoden ajan?

Toinen eversti Corsoa kohtaan esitetty kritiikki on tohtori Randlen ja Stanton Friedmanin väite, että Corso toimi vain 90 päivää ulkomaisen teknologian osaston päällikkönä kenraaliluutnantti Trudeaun alaisuudessa ja että hän kaunisteli palvelustietojaan väittämällä, että hän oli ”kahden uskomattoman vuoden ajan” ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston ulkomaisen teknologian osaston päällikkö”. [26] Eversti Corson sotilastiedot vahvistavat, että hän toimi ulkomaisen teknologian osaston päällikkönä 18.4.1962–18.7.1962. Ennen tätä hän oli nimitetty esikuntaupseeriksi suunnitteluosastolle 5.5.–25.6.1961 ja sitten esikuntaupseeriksi ulkomaisen teknologian osastolle 26.6.1961–huhtikuuhun 1962. Lisäksi 18. heinäkuuta 1962 alkaen eläkkeelle jäämiseensä 1. maaliskuuta 1963 saakka hänet nimitettiin jälleen esikuntaupseeriksi armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston suunnitteluosastolle. Corso kuvaa tätä koko armeijan tutkimus- ja kehitysjaostolla palvelemansa ajanjaksoa ulkomaisen teknologian osaston johtajana viettämiksi ”kahdeksi uskomattomaksi vuodeksi”.

Corso toteaa muistiinpanoissaan, että palattuaan Saksasta vuonna 1960, jossa hän oli toiminut Yhdysvaltain seitsemännen armeijan tarkastajana, hänestä tuli ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston päällikön, kenraaliluutnantti Arthur G. Trudeaun erityisavustaja”. [27] Hän väitti, että ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaostossa minulla oli ulkomaisen teknologian osaston päällikön titteli… Olin aina tiimin johtaja ja tein kaikki päätökset.” [28] Corson väitettä tukee hänen läheinen suhteensa Trudeauun ja hänen entiset johtavat tehtävänsä pataljoonan komentajana White Sands Missile Rangessa ja 7. armeijan tarkastajana.

Eversti John Alexander vahvisti omassa yksityisessä tutkimuksessaan Corson taustasta, että Corso toimi FTD:n johtajana huolimatta siitä, että hänen sotilastietonsa vahvistivat tämän vain kolmen kuukauden ajalta. [29] Eversti Alexander havaitsi tutkimuksessaan, että eversti Corsolla oli organisaation hierarkiassa hänen yläpuolellaan nimellisesti ylempi upseeri, mutta Corson tiedettiin olevan tosiasiallisesti vastuussa kenraali Trudeaun perustamasta ulkomaisen teknologian osastosta. Tämän vahvistivat eversti Alexanderille korkeat sotilasviranomaiset, jotka olivat tietoisia Corson työstä kenraali Trudeaun kanssa. FTD oli hyvin pieni yksikkö, joka koostui mahdollisesti vain Corsosta itsestään. Eversti Alexander havaitsi, että FTD perustettiin, kun Corso aloitti työt armeijan tutkimus- ja kehitysjaostossa, ja että toimisto lakkautettiin, kun hän jäi eläkkeelle yhdessä kenraali Trudeaun kanssa. Tämä vahvistaa Corson väitteen, että FTD perustettiin hänelle kenraali Trudeaun toimesta hänen saapumisensa jälkeen Pentagoniin ja että se vaati Corsolta useita turvallisuusselvityksiä. [30] Tämä tukee Corson todistusta, että hän oli vastuussa ulkomaisen teknologian osastosta kahden vuoden ajan vuosina 1961–1963, eikä vain 90 päivän ajan, kuten hänen sotilastiedoissaan vahvistetaan. Suuri painoarvo, joka annetaan tälle ristiriidalle Corson väitteiden ja hänen tietojensa välillä, osoittaa jälleen kerran, kuinka Corson kriitikot eivät kykene löytämään uskottavia selityksiä tälle epäjohdonmukaisuudelle. Tälle ristiriidalle on useita uskottavia selityksiä, jotka eivät heikennä Corson keskeistä väitettä FTD:n johtajuudesta. Näin ollen Corson väitteiden ja hänen tietojensa välisen ristiriidan liioiteltu painotus paljastaa jälleen kerran, että kriitikot, kuten tohtori Randle ja Friedman, ylittävät rajan objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä.

5. Oliko eversti Corso roolissa avaruusolentoteknologian levittämisessä yksityiseen teollisuuteen?

Corso on saanut paljon kritiikkiä väitteistään, joiden mukaan hän olisi tuonut avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen. Tähän salaisiin ohjelmiin perustuvia siviiliteknologioita ovat muun muassa valokuitu, kuvanvahvistimet, erittäin kestävät kuidut, laserit, integroidut piirit ja säteilytetty ruoka. Kriitikot, kuten Stanton Friedman, väittävät, että:

Corso näyttää ottavan kunnian yksinään uusien teknologioiden koko joukon tuomisesta amerikkalaiseen teollisuuteen. Kaikki tämä on oletettavasti peräisin Roswellin hylyn arkistokaapista, jonka hallintaoikeuden hän sai kenraali Trudeaulta… Hän ei todellakaan ole tiedemies, mutta annetaan ymmärtäää, että alle kolmessa vuodessa hän voisi muuttaa maailman teknologian… Minun mielestäni se ei ole kovin todennäköistä. [31]

Samoin Brad Sparks suhtautuu hyvin kriittisesti Corson väitteisiin hänen levittämistään avaruusteknologioista ja toteaa: ”Ei ole todellakaan tarvetta mennä syvemmälle hänen sepitteisiinsä sankarillisesta roolistaan, jonka avulla hän sai Yhdysvaltain teollisuuden ”takaisinmallintamaan” mikrosiruja, valokuituja, lasereita, Kevlaria jne. hänen kuvitteellisesta Roswellin avaruusaluksestaan.” [32]

On syytä huomata, että Corso antoi jatkuvasti kunnian salaisesta ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli levittää avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen, esimiehelleen, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaulle. Corso kirjoitti, että vuosina 1947–1958 ”sotilaallinen tutkimus- ja kehitystyö oli suuressa epäjärjestyksessä” ja että hänen esimiehensä, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun alaisuudessa ”tutkimus- ja kehitystyön kulta-aika (1958–1963) kukoisti. [33] Corso väitti, että kilpailevien valtion virastojen vuoksi ”tutkimus- ja kehitystyön tiedot, jotka olivat peräisin ’tämän maailman ulkopuolelta’, oli piilotettava huolellisesti ja tiedot pidettävä vain harvojen valittujen tiedossa”. [34] Entisenä tiedustelu-upseerina, joka palveli kenraali Trudeaun, armeijan sotilastiedustelun (G-2) entisen johtajan, alaisuudessa, Corso sai tehtäväkseen levittää avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen. Hän suoritti tämän salaisen tehtävän todennäköisesti samalla määrätietoisuudella, joka oli ominaista hänen erinomaiselle sotilasuralleen. Siitä huolimatta Corso antoi jatkuvasti pääasiallisen kunnian salaisesta avaruusteknologian levittämisohjelmasta kenraali Trudeaulle, ei itselleen. Siitä huolimatta häntä kritisoidaan ylimielisyydestä. Esimerkiksi Brad Sparks väittää tekstissään: ”Corso ei voi vastustaa kiusausta asettaa itsensä historian suurten tapahtumien keskipisteeseen, jossa häntä kosiskelevat suuret nimet kuten Robert Kennedy ja hänen ”vanha ystävänsä” J. Edgar Hoover (Corson ”toinen kirja” on nimeltään ”I Walked With Giants”), ja hän on aina voimakas sankari.” [35]

Corson arvostelijat ovat yrittäneet syyttää Corsoa ylimielisyydestä ymmärtämättä niiden ainutlaatuisten olosuhteiden merkitystä, jotka olivat asettaneet hänet niin arkaluontoiseen asemaan. Armeijan tutkimus- ja kehitysohjelman johtajan luotettuna henkilökohtaisena avustajana Corso oli juuri oikeassa asemassa osallistuakseen salaiseen ohjelmaan, jolla olisi voinut olla valtava vaikutus ihmiskuntaan. Tämä on asiakirjoilla tuettu tosiasia, eikä arvostelijoiden arvailuihin perustuva ylimielisyys. Siksi ad hominem -hyökkäykset Corson pohdintoja vastaan hänen historiallisen roolinsa merkityksestä armeijan salaisessa ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli tuoda siviiliteollisuuteen avaruusteknologiaa, ovat parhaimmillaan harhautusta. Pahimmillaan tällaiset ad hominem -hyökkäykset ovat lisätodisteita siitä, että Corson kriitikot ovat ylittäneet rajan objektiivisen kritiikin ja debunkkauksen välillä.

[Jatkuu osassa 2.]

Lähdeviitteet

[1] Kts. Stanton Friedman, http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m19-006.shtml; Dr Kevin Randle, http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m18-006.shtml; ja Brad Sparks; http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/aug/m04-007.shtml

[2] Kts. http://www.cufon.org/cufon/corso_da66.htm * Kiitän Paola Harrisia ja Jan Aldrichia FOIA-informaation välittämisestä koskien Phillip Corsoa, joka on auttanut minua suuresti arvioimaan Corson todistuksen ja häntä vastaan esitettyjen kritiikkien validiteettia.

[3] Philip Corso, L’Alba di una Nuova Era: I Segreti Alieni Nascosti dal Pentagono, tr. Maurizio Baiata (Pendragon, 2003). Kiitän Paola Harrisia, joka anteliaasti antoi minulle kopion Maurizio Baiatan Corson muistiinpanojen italiankielisesta versiosta.

[4] Verkkoviite: http://www.ufoskeptic.org/

[5] Viitattu Robertsonin Paneelin versioon: http://www.cufon.org/cufon/robertdod.htm

[6] The Day After Roswell, 62.

[7] The Day After Roswell, 38.

[8] L’Alba Di Una Nuova Era, 127.

[9] The Day After Roswell, 2.

[10] Kts: http://foia.fbi.gov/corso_philip_j/corso_philip_j_part01.pdf

[11] Kts: http://www.ufocom.org/UfocomS/CorsoAffidavit.htm

[12] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m12-001.shtml

[13] Kts: http://www.fas.org/irp/offdocs/NSChistory.htm#Eisenhower

[14] Verkkoviite: http://www.fas.org/irp/offdocs/NSChistory.htm#Eisenhower

[15] Verkkoviite: http://www.archives.gov/research/guide-fed-records/groups/273.html

[16] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m16-001.shtml

[17] Verkkoviite: http://groups.yahoo.com/group/exopolitics/message/220

[18] Verkkoviite: http://www.cia.gov/csi/kent_csi/docs/v03i4a05p_0003.htm

[19] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[20] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/jan/m17-016.shtml & http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/feb/m25-007.shtml

[21] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/jan/m17-016.shtml

[22] L’Alba Di Una Nuova Era, 31.

[23] Katso Stanton Friedman, Top Secret/Majic (2005) 56-85.

[24] “Majestic Twelve Project: 1st Annual Report”, The Majestic Documents, ed., Robert Woods, 110

[25] Viittaus teokseen Foreign Relations of the United States, 1964-1968, vol. XII, Western Europe, pp. XXXI-XXXV, April 16, 2001. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/advisory/state/covert.html

[26] The Day After Roswell, 1. Randlen kritiikkejä: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/dec/m13-004.shtml . Friedmanin kritiikkejä: http://www.geocities.com/Area51/Lair/7676/stanlog.htm

[27] L’Alba Di Una Nuova Era, 29.

[28] L’Alba Di Una Nuova Era, 31.

[29] Yksityinen sähköposti eversti Alexanderille toukokuun 20. 2005.

[30] L’Alba Di Una Nuova Era, 44. [31] Verkkoviittaus: http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[32] Verkkoviittaus: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[33] L’Alba Di Una Nuova Era, 15.

[34] L’Alba Di Una Nuova Era, 16.

[35] Verkkoviittaus: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

 

Artikkelin julkaissut exopoliticsjournal.com