kirjoittanut Chris Sargent

Kolme viikkoa sitten lähdin leirimatkalle parhaan ystäväni kanssa – sen erityisen ystävän, jolle voi kertoa mitä tahansa, olipa se kuinka uskomatonta tahansa. Olin suunnitellut viikonlopun huolellisesti; vietimme kaksi yötä vanhan punapuumetsän sydämessä ympäristöystävällisellä leirintäalueella, kaukana tavallisen elämämme häiriötekijöistä ja muista meluisista leiriytyjistä.

Erämaisen ympäristömme suojaisassa ja mukavassa tunnelmassa kerroin hänelle tarkalleen, mitä mielessäni oli: ”Luulen, että avaruusolennot ovat saattaneet siepata minut!” Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän kuunteli, kun kerroin perusteellisesti lukuisia tapahtumia, jotka johtivat minut harkitsemaan tällaista järjetöntä ajatusta. Yritin valaista kokemuksiani vetämällä yhtäläisyyksiä aiheesta viime aikoina kirjoitettuihin kirjoihin, koska ystäväni oli täysin tietämätön asiasta. Nuotion lähestyessä loppuaan, kehoni väsyessä tuntikausien keskustelun jälkeen, hän jätti minulle yhden perusajatuksen tarinani päätyttyä: ”Whitley Streiberin ja Bud Hopkinsin kaltaisten ihmisten kirjat myyvät niin hyvin, koska ihmiset samaistuvat päähenkilöön.”

He ovat ihmisiä, jotka haluavat epätoivoisesti uskoa, että hekin ovat olleet osa kokemusta ja koskettaneet tuntematonta.” Ystäväni selvästikin tunsi minun pettävän itseäni. On totta, että olen ollut elinikäisesti kiinnostunut UFOista. Olen lukenut valtavan määrän aiheesta kirjoitettuja kirjoja viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen UFO-kirja, jonka luin, oli kahdeksannella luokalla, ja se käsitteli George Adamskia. Vielä aikaisemmin, vuonna 1969, olin uppoutunut piirtämään kuvia ”avaruusolennoista” ensimmäisen luokan taidetunnilla.

Muistini äärirajoille asti muistan, kuinka vuonna 1964 tai 1965, 3-vuotiaana, juoksin kirkuen ulos luokasta kauhuissani nähdessäni ”avaruusolennon” Munsterit-jaksossa. Mielenkiintoista on, että en ollut koskaan pelännyt lainkaan tavallisia Munsterin hahmoja, mutta avaruusolentoon näkeminen kauhistutti minua täysin.

Elämäni on ollut täynnä pieniä outoja poikkeavuuksia, jotka kaikki olen arkistoinut ”ratkaisemattomiksi mysteereiksi” ja unohtanut. Yleensä käsittelen ongelmat tällä tavalla. Kun elämässäni ilmenee konflikti, jätän sen ensin huomiotta toivoen, että mikä tahansa se sitten onkin, se menee ohi, jotta voin unohtaa sen. Jos ensimmäinen askel epäonnistuu, yritän yleensä löytää aiheesta kirjan tai kaksi, jotka voisivat auttaa minua. Kun kirja ei anna minulle tarvittavia työkaluja, keskustelen yleensä ongelmasta ystävän kanssa. Vaikuttaa siltä, ​​että minulla on nyt sellainen ongelma, ja keskustelen siitä kanssasi. Jokin on nakertanut minua viimeiset kuusi kuukautta, enkä ole varma, mikä se on. Yhden lukukauden aikana keskiarvoni on laskenut erinomaisesta 3,56:sta viimeisten 76,5 lukukauden aikana yliopistossa pohjalukemiin 0,00:aan kevätlukukaudella 1990; reputin joka kurssilla! Olen myös alkanut juoda paljon useammin kuin pitäisi. Minulla on tämä fantasia, että jos olen juonut muutaman lasillisen viiniä ennen nukkumaanmenoa, olen hyödytön yöllisille vierailijoille, eivätkä he häiritse minua. Siltä se saattaa vaikuttaa, koska en ole koskaan kokenut epätavallista yöllistä kokemusta juomisen jälkeen. (Tietenkin ymmärrän, että New Yorkissa on luultavasti ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että sormien pitäminen ristissä pitää villileijonat loitolla! Toisin sanoen väitteeni on epälooginen päätelmä, jonka lähtökohdat eivät oikeuta tällaista johtopäätöstä.) Lisäksi nukkumistottumukseni ovat muuttuneet rajusti. Viimeisen kuuden kuukauden aikana olen välttänyt nukkumista joka yö, kunnes olen täysin uupunut. Tällä hetkellä valvon noin kello 5.00 asti ja nukun kello 13.00 asti. Vaikka tarvitsen kipeästi kesätyön tuomia lisätuloja, olen välttänyt sellaisen hankkimista, koska tiesin, että se tarkoittaisi paluuta normaaliin nukkumisrytmiin.

Esitän teille seuraavan dilemman: Onko elinikäinen kiinnostukseni UFOihin lopulta johtanut siihen, että olen eksynyt uskomaan, että minulla on saattanut olla lukuisia sieppauksia? Vai olenko todella ollut lukuisten sieppausten kohteena elämäni aikana ja olen selvinnyt niistä tutkimalla ilmiöitä? Tässä vaiheessa harkitsisin kumpaakin hypoteesia tasavertaisesti, mutta haluan epätoivoisesti tietää, kumpi on syy ja kumpi seuraus! Seuraavissa kappaleissa kerron kokemuksistani niin tarkasti ja puolueettomasti kuin pystyn. Toivon, että joku tämän lukeva antaa minulle lisää näkemyksiä tai että tämä dokumentti herättää lisätutkimuksia, jotta voin vihdoin selvittää lopullisen totuuden kaiken takana, ei vain oman mielenrauhani vuoksi, vaan myös muiden samanlaisessa tilanteessa olevien mielenrauhan vuoksi.

Huhtikuun 3. päivänä 1990 päätin soittaa vanhalle ystävälleni, josta en ollut kuullut yli kahteen vuoteen. Ystäväni Carolina on lahjakas meedio ja hyvin varjeltu salaisuus. Santa Rosassa on omat kädestäennustajansa ja ennustajansa, mutta Carolina on täysin eri luokassa. Syvästi hengellisenä ihmisenä Carolina ei ole koskaan tavoitellut tunnustusta, julkisuutta tai mainetta kyvyistään, eikä hän ole koskaan ottanut minulta rahaa palveluistaan. En ole aivan varma, miksi tunsin pakkoa tavata hänet sinä päivänä; minulla ei ollut mitään erityistä mielessäni. Se oli miellyttävä jälleennäkeminen. Juttelimme jonkin aikaa, ja sitten Carolina päätti katsoa, ​​oliko ”jossain” jotain, mitä hän voisi ”poimia” minulle. Hän jatkoi antamalla minulle lähes tunnin kestäneen ennusteen. Sen on täytynyt olla poikkeuksellisen hyvä päivä hänelle, koska ”jossain” oli paljon ja se oli hämmästyttävän tarkka. Muun muassa hän kertoi minulle, että minulla oli verisairaus ja että hän näki jatkuvasti ”liikaa punaista”; Hän aavisti, että lopettaisin tupakoinnin pian, ja ilmoitti minulle, että onnistuisin; hän kertoi minulle, että äitini oli sairastumassa; hän kertoi, että isäni saattaisi menettää varpaan kuolion vuoksi; ja mikä hämmästyttävää, hän kysyi minulta yllättyneenä ja kyselevänä ilmeenä: ”Oletko äskettäin ollut yhteydessä Maan ulkopuolisiin olentoihin?” Siihen asti kaikki, mitä hän minulle kertoi, oli muotoiltu lausunnoksi, mutta tämä oli ilmeisesti niin järjetöntä, että jopa hän epäili sitä ja muotoili sen kysymykseksi.

Olin täysin hämmentynyt hänen kysymyksestään – en ollut ajatellut avaruusolentoja tai UFOja vuosiin. Carolinalla ei ollut aavistustakaan, että ne olivat olleet aiemmin kiinnostuksen kohteeni. Aika tuntui pysähtyvän hetkeksi – sisimmässäni ajattelin, että hän oli täysin hakoteillä, ja olin valmis kertomaan sen hänelle, mutta kehoni tuntui toimivan omalla tavallaan, kun näin itseni mumisevan: ”En tiedä.” Mietin edelleen, miksi sanoin niin, koska se todella paljasti, mitä tunsin sillä hetkellä. Hän vastasi heti: ”Luulen, että tiedät, koska näen tämän nyt hyvin selvästi.”

Tuon lausunnon kuultuani tunsin vihan aaltoilevan läpi kehoni. Tunsin itseni mieheksi, jolle oli juuri kerrottu, että hän oli kuolemaisillaan ja hänelle oli annettu tarkka päivämäärä. Puuskahdin: ”En usko, että sinun pitäisi kertoa minulle tätä! Jos tietäisit, että minut tapetaan ensi viikolla, kertoisitko minulle senkin?” Carolina hymyili ja sanoi: ”He näyttävät minulle vain sen, mitä voin kertoa ihmiselle. Jos sinun ei ole tarkoitus tietää, oppaani eivät näytä minulle.” Vatsani puristui ja sydämeni hakkasi, kun vastasin: ”Mutta eikö tämä ole sinusta vähän liian pelottavaa?” Hän sanoi jälleen hymyillen: ”Voi, se on pelottavaa vain hauskalla tavalla.” Hetken luulin hänen olevan sarkastinen. ”Kuinka hän voi olla niin tunteeton ahdistukselleni?”, ajattelin. Tunsin vihan nousevan jälleen sisältäni. ”Hauskaa!,”

”Mitä ihmettä on niin hauskaa tulla tökityksi, tönittyksi ja hyväksikäytetyksi kamalan rumien otuksen toimesta keskellä yötä!”, ajattelin itsekseni. Ja sitten jokin napsahti. Ajattelin itsekseni: ”Mitä ihmettä minä oikein ajattelen? Miksi Carolinan noin viaton lausunto on aiheuttanut minussa sellaista pelkoa ja vihaa? Mitä tämä tökkiminen, töniminen ja hyväksikäyttö oikein on? Mistä minä tuon olen saanut? Carolina ei koskaan sanonut siitä mitään!” Ja sitten tajusin, että ulkonäköni paljasti sisäisen ahdistukseni.

Uskollisena englantilaiselle verelleni näytin Carolinalle melko rauhalliselta ja tyyneltä, vaikka mieleni ja sydämeni jyskyttivät. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt paljastuksensa vaikutuksia ja seurauksia. ”Tämä on minulle ensimmäinen kerta”, hän sanoi. ”Kaikkien vuosieni aikana en ole koskaan oppinut mitään Maan ulkopuolisista olennoista keneltäkään ihmiseltä.” ”Varmasti olet lukenut ainakin kirjan tai kaksi aiheesta”, vastasin. ”En ole koskaan”, hän sanoi. ”Se ei ole koskaan kiinnostanut minua lainkaan. Täällä alhaalla on liian paljon ongelmia, jotta minun kannattaisi murehtia siitä, mitä siellä ylhäällä saattaa tapahtua tai olla menemättä.”

Olin hämmästynyt. Kuin muistojeni edestä nousisi esirippu, muistin yhtäkkiä noin kaksi viikkoa aiemman yön, jonka aikana oli sattunut epätavallinen tapahtuma. Yllätyin, etten ollut aiemmin huomannut yhteyttä. Olin varma, että hän viittasi juuri tähän! (Tästä keskustellaan myöhemmin) Carolina jatkoi lukemistaan ​​eikä jäänyt miettimään avaruusolentoja, ikään kuin ne olisivat suhteellisen merkityksettömiä. Tunnin aikana hän viittasi niihin vielä kahdesti, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan tekevänsä niin. Hän sanoi, että hänellä oli mielessään kuva suurisilmäisestä hyönteisestä, mutta että se oli symbolinen ja että minä tietäisin, mitä se tarkoittaa. (Olen varma, että tämä on symbolinen asia avaruusolennon kohdalla.) Myöhemmin hän viittasi ”kaivautumiseen”, mutta ei saanut siitä mitään irti. (Muistutukseni mukaan tämäkin liittyy heihin, mutta en ole varma miksi tai miten.)

Seuraavalla viikolla ajattelin paljon käyntiäni Carolinan luona, kun katselin hänen lyhyen aikavälin ennustustensa toteutuvan yksi kerrallaan. Vaikka hän ei tiennyt, että aikoisin lopettaa tupakoinnin, olin lähes kuukautta aiemmin suostunut osallistumaan kliiniseen tutkimukseen Stanford Medical Centerissä, jossa FDA hyväksyisi uuden lääkkeen. Kyseessä oli kaksoissokkoutettu, lumelääke vs. todellinen lääke -tutkimus, jossa testattiin nikotiinilaastarin tehokkuutta tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimukseen osallistumisen edellytyksenä oli täydellinen terveystarkastus ensimmäisellä käynnilläni 28. maaliskuuta. 5. huhtikuuta palasin hakemaan nikotiinilaastareitani, mutta järkytyin kuullessani, että olin reputtanut verikokeessa! Vaikka minua ei hylätty tutkimuksesta, tohtori Sachs ilmoitti minulle, että minulla oli tila nimeltä ”polysytemia”, ja neuvoi minua käymään hematologin vastaanotolla. Polysytemia, anemian täydellinen vastakohta, on tila, jossa punasoluja on liikaa. Vaikka tupakoitsijoilla on lähes aina hieman kohonnut hemoglobiini ja punasolujen määrä, minun sairaudeni oli aivan liian korkea selitettäväksi sillä. Lääkäri selitti, että sen voi aiheuttaa pernan toimintahäiriö, mutta se ei näyttänyt pitävän paikkaansa minun tapauksessani, kuten muista terveystarkastuksistani kävi ilmi. Hän kertoi minulle, että liian monien happea kuljettavien punasolujen määrä on yleensä seurausta pitkäaikaisesta altistumisesta ohuelle ilmakehälle ja että urheilijat joskus käyttävät laittomia huumeita saavuttaakseen tällaisen vaikutuksen parantaakseen kestävyyttään korkealla (kuten jokavuotisessa Pike’s Peakin maratonjuoksussa). Lisäksi hän kertoi minulle, että punertava ihonvärini johtui todennäköisimmin verisairaudesta.

Olin järkyttynyt! Carolina ei ollut ainoastaan ​​oikeassa, vaan aloin myös vakavasti miettiä, oliko tällä mitään tekemistä mahdollisen kontaktin kanssa avaruusolentojen kanssa ja ”ohuen ilmakehän” kanssa. Lähes vuoden ajan ystäväni olivat kyselleet minulta, olinko palanut auringossa, mutta olen aina sivuuttanut asian.

Perjantaina 6. huhtikuuta lopetin tupakoinnin. Myöhemmin samana päivänä isäni soitti minulle Indianasta ja kertoi, että äitini oli sairastunut ja oli sairaalassa. Hänen mitraaliläppävikansa oli pahentunut, hänellä oli virtsarakon tulehdus ja vaikea vyöruusu. Keskustelumme aikana isäni kertoi minulle, ettei hän itsekään voinut hyvin; hänellä oli diabetes ja hänen isovarpaansa oli muuttunut täysin mustaksi! ”Voi luoja, voi luoja, voi luoja…”, mielessäni pyöri, ”kuinka Carolina voi olla niin oikeassa kaikessa!”, ajattelin itsekseni: ”Jos hän on ollut oikeassa kaikessa tähän asti, mitä minun pitäisi ajatella hänen väitteestään, että olen ollut yhteydessä Maan ulkopuolisiin olentoihin?” Kuten olen aiemmin tässä artikkelissa maininnut, Carolinan luona vieraillessani muistin yhtäkkiä yön joskus maaliskuussa, jolloin oli sattunut epätavallinen tapahtuma.

En muista tarkalleen mikä päivä se oli, mutta Jim, rakastajani ja kymmenen vuoden kumppanini, kohtasi minut heti herättyään: ”Et ole mennyt ulos tänä aamuna mihinkään, vai mitä?” ”En, kulta”, vastasin yhä yöpaitani yllä ja tietokoneen ääressä istuen, ”näyttääkö siltä?” ”No, ovi on lukitsematta”, hän ilmoitti minulle. Nousin heti ylös, ja Jim osoitti, että sekä turvasalpa että ovenkahvan salpa olivat auki. Mietin asiaa hetken ja sanoin: ”Oletko varma, ettet avannut sitä herätessäsi? Muistan tarkistaneeni sen kahdesti ennen nukkumaanmenoa, ja se oli jo lukossa.” Jim vastasi: ”Muistan tarkistaneeni sen myös ennen nukkumaanmenoa, ja se oli silloinkin lukossa.” Hetken kuluttua hän lisäsi: ”On mahdollista, että olen avannut turvasalvan ajattelemattani, mutta se ei selitä, miksi ovenkahvan salpa on auki.” (Oven avaamiseksi sisältäpäin on käännettävä ovenkahvaa ennen kuin salpa avataan, emmekä koskaan avaa etuovea aamulla ennen kuin olemme valmiita lähtemään ulos, koska emme tilaa sanomalehtiä. Jos jostain syystä haluamme tarkistaa sään, avaamme aina liukuvan parvekkeen oven. Emme Jimin tai minun mielestämme avaisi etuovea vielä yöasuissamme.) Asia oli poissa mielestäni muutamassa minuutissa, mutta Jim ei aikonut antaa aiheen olla. Hän pakotti minut soittamaan isännöitsijälle samana iltapäivänä kysyäkseen, olivatko he tai joku huoltomies käyneet asunnossamme ilman lupaamme. Isännöitsijä vakuutti minulle, etteivät he olleet, ja sanoi, että he kysyisivät aina meiltä ennen tällaista tunkeutumista.

Jimille asiasta tuli pakkomielle ja hän pakotti minut toistamaan jokaisen edellisenä iltana ottamani askeleen. Kaiken sen ajattelun jälkeen, mitä hän pakotti minut tekemään, olin entistä varmempi siitä, että olin tarkistanut lukon yöllä enkä todellakaan ollut avannut sitä aamulla. Ennen nukkumaanmenoa seuraavana iltana Jim laittoi kaksi ylimääräistä stereokaiutinta etuoven viereen, jotta jos joku avaisi sen, hän kaatuisi alas ja hälyttäisi hänet. Jim nukkuu hyvin kevyesti; hän oli palvellut asevoimissa Vietnamin sodan aikana ja hänen isänsä oli poliisi, mikä saattaa selittää, miksi ajatus jonkun murtautumisesta asuntoomme häiritsi häntä niin paljon. Huomasin myös, että hän piti huolen siitä, että pesäpallomaila oli sängyn ulottuvilla sinä yönä.

Seuraavana aamuna heräsin ensimmäisenä. Kompuroin sängystä ja suuntasin tietokoneelle, aamurituaalilleni. Matkalla työhuoneeseen huomasin, että Jimin edellisenä iltana huolellisesti asentamat stereokaiuttimet lojuivat lattialla. Tilanteen vakavuus ei varmaankaan aluksi iskenyt minuun. Kesti muutaman minuutin ennen kuin päätin palata olohuoneeseen tarkistamaan lukon. Voisi luulla, että minun olisi pitänyt säikähtää ajatuksesta, että joku murtautuu sisään, mutta rehellisesti sanottuna ajatukseni pyörivät vain siinä, kuinka säikähtänyt Jim tulisi olemaan, kun hän saisi tietää tilanteesta. Tarkistin oven, ja se oli lukossa. Sanoin itselleni, että kaiuttimet olivat jotenkin vahingossa kaatuneet yön aikana, ja pinosin ne takaisin päällekäin toivoen, että voisin piilottaa sen Jimiltä.

Palasin tietokoneen ääreen, mutta en pystynyt keskittymään tekemisiini; omatuntoni vaivasi minua. Jimin ja minulla on äärimmäisen avoin ja rehellinen suhde, paljon avoimempi kuin kenelläkään avioparilla, jonka olen koskaan tavannut. Menin takaisin ulos ja laitoin kaiuttimet paikoilleen sellaisiksi kuin olin ne löytänyt, päättäen kertoa hänelle totuuden. En ole varma, mitä Jim todella ajatteli. Hänen oli vaikea hyväksyä, että kaiuttimet olivat kaatuneet kuulematta niitä. Lisäksi hän kyseenalaisti, miksi ovi oli lukittu sisältäpäin, ja silti kaiuttimet oli kaatuneet. Hän piti käytöstäni erityisen outona, koska olin aluksi yrittänyt piilottaa kaatuneet kaiuttimet, mutta sitten laittanut ne takaisin sellaisiksi kuin olin ne löytänyt. Joka tapauksessa emme enää koskaan keskustelleet aiheesta, ja olin iloinen! Halusin vain unohtaa koko asian. Joka ilta useiden viikkojen ajan Jim työnsi muovikiskon etuovea vasten, mutta mitään muuta epätavallista ei tapahtunut.

Myöhemmin samalla viikolla minulle kehittyi hieman kivulias ihonalainen finni häpykarvojen alueelle. En ajatellut sitä tuolloin paljon, paitsi että minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut finniä tuolla alueella, eikä yhtä syvällä ihon alla ja yhtä kivuliasta. Unohdin koko asian, kunnes aivan äskettäin, 19. heinäkuuta, minulle kehittyi toinen finni samalle alueelle, juuri toisen epätavallisen yöllisen kokemuksen jälkeen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin tarkasti määrittämään aikajanan ensimmäisen finnini ilmestymiselle.

Huhtikuun 11. päivänä lensin Chicagoon tapaamaan äitiäni sairaalassa ja pakotin isäni tutkittamaan huonon varpaansa. Jossain vaiheessa poissaoloani Jim lakkasi suojelemasta ovea joka yö ja lopulta unohti sen. Palasin kotiin 18. huhtikuuta, juuri ajoissa tervehtimään Los Angelesista tullutta vierastamme, hyvää ystäväämme Davea. Hänen vierailunsa aikana otin Daven sivuun ja kerroin hänelle maaliskuun oudoista tapahtumista ja siitä, mitä Carolina oli sanonut. Sain hänet yrittämään hypnotisoida minut, jotta voisin muistaa tapahtumat selkeämmin. Hänen suostuttelunsa vaati paljon, koska hän sanoi, ettei hänellä ollut kokemusta hypnoosista eikä hän ollut innokas yrittämään. Lopulta hän kuitenkin antoi periksi, mutta tulokset olivat vaihtelevia. Mitään mielenkiintoista ei oikeastaan ​​tapahtunut, paitsi että seuraavana aamuna tunsin oloni todella negatiiviseksi koko asiasta ja tuhosin hypnoosi-istunnon nauhoitetun litteroinnin. En muistanut, mitä olin sanonut, enkä siinä vaiheessa halunnutkaan. En koskaan myöntänyt Davelle, mitä nauhalle oli tapahtunut. Ennen lähtöään Los Angelesiin Dave varoitti minua, että kaikki, mitä yrittäisin selvittää mahdollisesta sieppauskokemuksestani, olisi todennäköisesti kaikkien lukemieni kirjojen saastuttamaa.

Elämä jatkui enemmän tai vähemmän tavalliseen tapaan seuraavien kuukausien ajan. Aloitin tupakoinnin uudelleen, koulumenestykseni laski jyrkästi ja aloin juoda ennen nukkumaanmenoa. Kesän koittaessa välttelin työpaikan saamista ja valvoin yhä myöhempään joka ilta. Yritin saada UFOt pois mielestäni, mutta vain marginaalisella menestyksellä. Suhtautumiseni aiheeseen vaihteli toivosta, että voisin unohtaa kaiken, siihen, että avoimesti kutsuin mukaan uuteen kokemukseen. Kahdesti menin tarkoituksella leiriytymään erittäin syrjäisille alueille toivoen, että voisin saada aikaan sieppauksen. Sanomattakin selvää, että ponnisteluni olivat turhia (ainakin muistini mukaan). Jos avaruusolennot sieppasivat minut, heillä oli oma aikataulunsa, eikä kutsullani ollut mitään merkitystä.

Sitten 17. heinäkuuta se tapahtui taas. Minua oli vaivannut levoton olo koko illan. Ajattelin ottaa lasillisen viiniä, mutta Jim houkutteli minut sänkyyn aikaisin sinä iltana (noin kello 2 aamuyöllä) ja sanoi, että meidän pitäisi herätä kohtuulliseen aikaan seuraavana päivänä. Nukun yleensä hyvin sikeästi ja nukahdan nopeasti, mutta tuo yö oli poikkeus. Makasin sängyssä pyörien ja kääntyillen tuntikausia, enkä koskaan kunnolla nukahtanut. Muistan kuunnelleeni Jimin hidasta, syvää hengitysrytmiä ja yllättyneeni siitä, ettei levottomuuteni häirinnyt häntä. Viimeinen asia, jonka muistan, on sydämeni jyskytys, kun äärimmäinen pelko valtasi minut. Ja sitten yhtäkkiä ulkona oli valoisaa! Ajatus tuli mieleeni, mutta ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle: ”Rap Rap Rap”, kolme kovaa pamausta kajahti läpi asunnon, ja pelkäsin, että olimme keskellä uutta maanjäristystä. Katsoin kelloa ja järkytyin huomatessani, että kello oli jo yli kuusi aamulla. Olipa ensimmäinen ajatukseni mikä tahansa, se katosi täysin välittömässä hämmennyksessä. Huomasin, että rakkoni oli tuskallisen täynnä, ja nousin varovasti ylös herättämättä Jimiä, joka nukkui edelleen sikeästi vieressäni. Kun palasin sänkyyn, Jim kysyi minulta, mitä olin jo tehnyt hereillä. Ilmeisesti niin hiljainen kuin olinkin ollut, liikkeeni oli herättänyt hänet, vaikka kolme kovaa pamausta eivät olleet. Lisäksi kyseenalaistin, miksi aiempi levottomuuteni ei ollut häirinnyt hänen untaan, mutta tämä oli.

Minun ei ole tarvinnut nousta tyhjentämään rakkoani keskellä yötä lapsuuden jälkeen, ja aloin miettiä, miksi se oli niin äärimmäisen täysi, varsinkin kun en ollut juonut mitään edellisenä iltana. Olin varma, etten ollut koskaan oikeasti nukahtanut, mutta silti näytin ”herääväni” auringon jo paistaessa. Laitoin yönaamarini päälle estääkseni päivänvalon pääsyn ja palasin sänkyyn. Ja sitten muistin jotakin… Yhtä selkeästi kuin mikä tahansa omin silmin näkemäni kuva, näin avaruusolennon näköisen. Sieluni silmin pidin tuon näyn mielessäni ja tutkin sitä. Kun tarkastelin hänen kaljun kallonsa pyöreyttä, hämmästyin siitä, kuinka todelliselta ja kolmiulotteiselta kuva näytti, paljon enemmän kuin mikään valokuva voisi koskaan saavuttaa. Tarkkailin hänen ihonsa väriä ja yllätyin kuullessani, että aiemmat käsitykseni olivat kaikki vääriä. Aiemmat käsitykseni siitä, miltä avaruusolennon pitäisi näyttää, perustuivat Whitley Strieberin kirjan Communion kansikuvaan ja The Interrupted Journeyn televisioelokuvaan. Hänen ihonsa oli kermanharmaa, paljon vähemmän harmaa kuin olin aiemmin kuvitellut. Siinä oli vihertävä vivahde, mutta yhtä hienovarainen kuin mustan ihmisen ihon vihreä. Ajattelin itsekseni, ettei hienostunut silmä edes huomaisi vihreää. Kaiken kaikkiaan kuvailisin hänen ihoaan yksinkertaisesti kalpeaksi. Vain jos haluaisin korostaa sen epätavallista luonnetta, käyttäisin sanaa ”harmaa”.

Sitten keskityin hänen silmiinsä. Meillä oli aiemmin kaksi lemmikkikakadua, molukki ja rikkiharjakakadu, joilla molemmilla oli hiilenmustat silmät. Sanotaan, että lintujen sukupuoli voidaan määrittää tutkimalla niiden silmissä hienovaraista ruskean sävyä, ja ajattelin niitä monia kertoja, kun olin tuijottanut intensiivisesti lintujen silmiin. Se oli kuin déjà vu -tunne, sillä olin varma, että avaruusolennon silmissä pystyin havaitsemaan erittäin hienovaraisia ​​värisävyjä. Lisäksi nämä hyvin hienovaraiset värivaihtelut näyttivät viittaavan siihen, ettei kummassakin silmässä ollut vain yhtä pyöreää iiristä, vaan ehkä kahta tai useampaa, vaikka jotenkin ”tiesin”, että niiden silmät olivat enemmän kuin vain näköelimiä, ja että ei-ensisijaiset pyöreät merkinnät eivät oikeastaan ​​olleet visuaalinen iiris. (…että niillä oli vain yksi todellinen visuaalinen iiris kummassakin silmässä). Lisäksi minua hämmästytti se, kuinka paljon vähemmän mantelinmuotoiset ja vähemmän kaartuvat kuin olin aiemmin luullut. Se sai minut ajattelemaan, että ehtoollisella olevan avaruusolennon kuvaus oli analoginen Kroftin nukketeatteritaiteilijan Ronald Reaganin version kanssa: erittäin tyylitelty karikatyyri.

Sitten kuva heräsi eloon! Mieleeni välittyi jotenkin ajatus, että hän oli huomannut oikomishoidon oikomisraudat hampaissani. Aivan kuten sanoin ”Olen nähnyt sinun, joten nyt näytän sinulle omani”, hän avasi pienen pyöreän suunsa ja antoi minun katsoa sisään. Kun hänen lähes huuleton suunsa oli kiinni, se ei näyttänyt herättävän huomiota, mutta avattuaan sen huomasin, että hänellä, kuten meilläkin, oli lihaksia ihon alla. Nähtyäni kiristyneet lihakset hänen ihon alla saivat minut ajattelemaan, että hän kykeni ilmaisemaan itseään muuten ilmeettömillä kasvoilla. Suun sisällä havaitsin puoliympyrän muotoisen kovettuneesta kudoksesta koostuvan harjanteen, jota hän kutsui ”primaariseksi pureskeluksi” (substantiivi).

Vaikutti siltä, ​​että hän käytti telepatiaa kommunikoidakseen, ja mieleni oli vastuussa käännöksistä englannin kielelle. ”SUBSTANTIIVI” kantoi merkitystä kuten ”elin”, ”uloke” tai ”laite”, mutta tarkka sana välittämään todellisen merkityksen ei kuulu sanavarastooni, ja se turhauttaa minua suuresti kirjoittaessani tätä. Jotenkin minusta tuntui, että ”tietäisin”, että he syövät hyvin pehmeää ruokaa, kuten kasvissyöjät Englannissa. Kovettunut kudosreunus oli jakaantumaton, toisin kuin tavallisten ihmisten hampaat. Tämän myötä kuva haihtui mielestäni. Se, minkä kirjoittamiseen minulta on kulunut kaksi pitkää kappaletta, tapahtui vain muutamassa sekunnissa. Kuva oli ehdottomasti muisto, eikä jotain, joka tapahtui sillä hetkellä. Onko muisto unesta vai todellisuudesta, en luultavasti koskaan saa tietää.

Muisteltuani yllä mainittua epätavallista kokemusta, tyytyväisyyden tunne valtasi minut. Virtsarakkoni oli nyt tyhjä ja Jimin lämmin ruumis vieressäni, ja nukahdin heti sikeästi. Heräsin vasta yhdentoista jälkeen seuraavana aamuna ja olin helpottunut, että olin vihdoin (kello kuuden jälkeen) saanut nukuttua normaalin yön. Täysin tietoisena edellä mainitusta kokemuksesta menin heti tietokoneelle ja kirjoitin kaiken muistiin. Istuessani näppäimistön ääressä ja tiedostamattani raapien hilseläiskääni, huomasin, että hilseeni oli pahentunut pahasti ja että sen viereen oli muodostunut kivulias paukama!

Noin vuoden ajan, enemmän tai vähemmän samaan aikaan kun ihmiset kertoivat minulle saaneensa auringonpolttaman (polysytemian), minulla on ollut paikallinen hilseläiskä kallonpohjassa. Tarkemmin sanottuna, jos kuljetat sormeasi ylös kaulanikamia pitkin, löydät pienen koveran kohdan kahden lihaksen välissä kohdassa, jossa niska kohtaa pään, kallon takaraivossa. Juuri siinä kohdassa minulla on hilseläiskä. Käytän sanaa ”hilse” paremman puutteessa, koska se on todennäköisesti jokin muu ihosairaus, koska minulla on muuten rasvoittuva päänahka. Olen kokeillut kaikkia merkkituotteiden hilseshampoita, eikä mikään tunnu auttavan, mutta onneksi se ei ole levinnyt tuon hyvin paikallisen alueen ulkopuolelle. Tänä päivänä, 18. heinäkuuta, ja useita päiviä sen jälkeen, laikusta näytti vuotavan jonkinlaista nestettä kivuliaasta paukamasta, joka oli juuri laikun yläpuolella ja vasemmalla puolella. Tämän kirjoitushetkellä (7. elokuuta) tuo paukama ei ole kokonaan hävinnyt. Seuraavana päivänä, 19. heinäkuuta, minulle kehittyi uusi kivulias paukama hilseläiskän oikealle puolelle, lähes peilikuva siitä. Hilseläiskän ja polykytemian kehittymisen kanssa samaan aikaan minua on vaivannut liiallinen hikoilu noin vuoden ajan. Ilman näkyvää syytä hikoilin kainaloistani ilmiömäisiä määriä.

Hermostuneisuus, kuumuus tai fyysinen ponnistus eivät näyttäneet olevan syynä. Kaikki hyvät paidat ovat pysyvästi tahraisia. Kun kainaloni olivat tihkusaippualla, hiki valui ulos suunnilleen itkemisen veroista vauhtia; ehkä 110–225 grammaa puolessa tunnissa. Tämä oli ollut minulle kiusallinen tilanne jo jonkin aikaa, ja kun mainitsin siitä Carolinalle käynnilläni hänen luonaan, hän käski minun juoda kokonaisen sitruunan mehun lämpimässä vedessä joka päivä. Yritin sitä muutaman kerran ilman huomattavaa menestystä, joten luovutin. Olin myös sijoittanut pienen omaisuuden laajaan valikoimaan merkkiantiperspirantteja, mutta tuloksetta. Nyt yhtäkkiä, 18. heinäkuuta, hikoilu lakkasi, mutta en tajunnut sitä ennen kuin 19. heinäkuuta. Olipa tämä psykosomaattista tai totta, olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hikoilukoettelemukseni on vihdoin ohi! Kiitos!!!

Heinäkuun 19. päivänä minulle ilmestyi melko kivulias finni syvälle ihon alle häpykarvojen alueelle. Minusta tuntui todella oudolta, että minulle ilmestyi toinen finni samalle alueelle näin pian ensimmäisen jälkeen. Ennen ensimmäistä, jonka laitoin muutama kuukausi aiemmin, minulla ei ollut koskaan ollut mitään vastaavaa. Ihoni tuolla alueella ei ole lainkaan samanlainen kuin otsan tai yläselän iho, jotka ovat yleensä rasvaisempia. Lisäksi tämä ei ollut tavallinen finni; se oli hyvin syvä ja kivulias. Suurimman osan loppupäivästä yritin asettaa aikajanan ensimmäisen finnin ilmestymiselle. Lopulta tulin siihen tulokseen, että se oli tapahtunut joskus maaliskuun puolivälissä tai loppupuolella, käyttäen päiväkirjaani ja tietokoneen kalenteria viitteenä. Pidin tätä jossain määrin huomionarvoisena, koska se osui samaan aikaan ensimmäisen epätavallisen yöllisen kokemukseni kanssa.

Seuraavien päivien aikana Goodyear-ilmalaiva lensi ylitsemme. Istuin tietokoneen ääressä, kun Jim kutsui minut olohuoneeseen ja kiinnitti huomioni siihen. Sanoisin, että tapahtuma oli hieman epätavallinen, koska en ole koskaan nähnyt ilmalaivaa näin kaukana suurkaupunkialueelta; olemme noin 80 kilometriä San Franciscosta pohjoiseen. Se liikkui kaakosta luoteeseen, suoraan meitä kohti rauhalliseen tahtiin. Juoksin, nappasin videokameran ja tallensin sen, kun ilmalaiva jatkoi lentoaan suoraan ylitsemme. Kuulimme selvästi sen moottoreiden hurinan, kun se ylitti tarkalleen huippumme. En liioittele sanoessani suoraan ylitsemme! Mietimme molemmat, minne se mahtoi olla menossa, sillä nykyisellä kurssilla se olisi meren yllä muutamassa minuutissa, ja lähin suuri kaupunki pohjoiseen on Portland, Oregon, lähes 960 kilometrin päässä. Olen varma, että tämä tapahtuma voidaan selittää järkevästi, mutta päätin mainita sen sen epätavallisen luonteen ja ajallisen läheisyyden vuoksi oudon yöllisen tapahtumani kanssa.

Tämän dokumentin kirjoittamisen aikana olen saanut useita takaumia outoihin muistoihin. Yhdessä muistossa olen ilmeisesti turhautunut, koska en näe niin selvästi kuin haluaisin, koska en käytä silmälasejani. Luulin tämän tapahtuvan avaruusolentojen aluksessa. Toisessa muistossa olen ilmeisesti kuunnellut luentoa avaruusolentojen aivojen ja meidän aivojemme anatomisista eroista. Hän oli hyvin kiinnostunut pienestä osasta aivojani, joka sijaitsi niiden keskellä ja jota hän kuvaili ”primitiiviseksi”. Luulen, että sillä saattoi olla jotain tekemistä tunteiden kanssa, eikä heillä ollut tuota aivojen osaa. Sitä vastoin hän näytti minulle kuvan heidän aivojensa osasta, jota meillä ei ole; se oli pieni ylimääräinen lohko takaraivossa, joka peitti sekä oikean että vasemman aivopuoliskon yhtä paljon. Minulla on tunne, että sitä käytettiin kommunikointiin. En tiedä, kuinka vanhoja nämä muistot ovat, enkä tiedä, ovatko ne muistoja unista vai todellisuudesta. Alan vakavasti epäillä mielenterveyttäni. Kuten aiemmin kirjoitin, elämääni ovat täplittänyt pienet outot poikkeamat, joista useimmat olen arkistoinut ”ratkaisemattomiksi mysteereiksi” ja unohtanut.

Minulla on useita varhaisia ​​muistoja, jotka keskittyvät noin kolmen vuoden ikään, ja jotka saattavat viitata varhaiseen sieppauskokemukseen. Sitten murrosiän aikaan alkoi tapahtua paljon outoja asioita. Myös lukioaikoinani ja aikuisuuteen asti on tapahtunut muutamia tapahtumia. Yhteenveto näistä poikkeavista kokemuksista on tulevan esseen aihe. Haluan korostaa rehellisyyttäni kaikesta tässä kertomuksessa esitetystä. En ole sepitellyt tai liioitellut yhtäkään sanaa kokemuksesta. Pidän itseäni onnellisena ja sopeutuvaisena ihmisenä. Minulla on pieni läheinen ystäväpiiri ja terve perhe-elämä. Olen yleensä menestyvä sekä työssä että koulussa. Yritän tasapainottaa älyllisen elämäntapani terveellisellä ulkoilma-aktiviteettien osuudella. En ole koskaan tarvinnut psykologin palveluita, eikä perheessäni ole ollut mielenterveysongelmia. Vasta viime kuukausina elämäni on alkanut luisua alamäkeen. Haluaisin ratkaista tämän tilanteen tekemällä jonkinlaisen johtopäätöksen kokemusteni todellisuudesta, jotta voin jatkaa elämääni. Haluaisin tietää, olenko tulossa hulluksi, kenties jonkin löytämättömän aivokasvaimen vuoksi, vai voisiko tämä olla totta. Tämä essee on epätoivoinen avunpyyntö.

Jos on päteviä UFO-tutkijoita, psykologeja tai muuten kiinnostuneita osapuolia, jotka katsovat, että tapaukseni vaatii lisätutkimuksia ja haluaisivat auttaa minua käsittelemään kokemuksiani, minuun voi ottaa yhteyttä osoitteessa: Chris Sargent (707) 585-8076 WWIV Verkko: 82@7706 Pidätän kaikki oikeudet tähän esseeseen. Mitään osaa siitä ei saa käyttää tai jäljentää millään tavalla ilman kirjoittajan kirjallista lupaa. Annan täten luvan siirtää tämän tiedoston sähköisesti muihin sähköisiin ilmoitustaulujärjestelmiin edellyttäen, että tämä tiedosto pysyy muuttumattomana ja ehjänä.

**********************************************
* THE U.F.O. BBS - http://www.ufobbs.com/ufo *
**********************************************

 

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net