kirjoittanut Budd Hopkins
(HUOMAUTUS: seuraava erityiskertomus sisältää otteen meneillään olevan muistelmateoksen käsikirjoituksesta, jonka toivon valmistuttuani julkaistavan kirjan muodossa. Edellinen osa, joka käsitteli edesmennyttä Carl Sagania, ilmestyi IF bulletinin numerossa 5, nro 1.)
Äskettäisessä kirjoituksessaan PEERin Will Bueche esitti joitakin kysymyksiä näkemyksistäni UFO-sieppauskokemusten muuttuvasta luonteesta. Esitän tämän kertomuksen, jossa selitän kantani perusteellisemmin ja jossa minulla on myös tilaisuus lisätä muutamia henkilökohtaisia ajatuksia ystävästäni ja kollegastani John Mackista. UFO-tutkimusyhteisössä tiedetään hyvin, että tohtori Mackilla, PEERin perustajalla, oli hieman erilainen näkemys sieppausilmiöstä kuin minulla. Yksinkertaisesti sanottuna olen aina uskonut, että UFO-matkustajilla — sieppaajilla — oli itsetarkoituksellinen agenda, josta olen raportoinut useissa julkaistuissa teoksissani, ja että heidän käytöksensä ei vaikuttanut tarkoituksellisen pahansuovalta eikä hyväntahtoiselta. Monissa vuosien varrella käymissämme keskusteluissa kävi selväksi, että John Mack uskoi mieluummin, että avaruusolentojen ohjelmalla oli hyväntahtoinen puoli. Mutta vähemmän spekulatiivisena erona meidän välillämme oli se, että minä katsoin niiden kaapattujen henkilöiden, jotka molemmat tunsimme ja joiden kanssa työskentelimme, elämässä tapahtuneiden myönteisten muutosten johtuvan yksinomaan inhimillisistä tekijöistä eikä niinkään jonkinlaisista avaruusolentojen antamista hengellisistä infuusioista. Minusta näyttää ilmeiseltä, että yhdessä tarkasteltuna yksilöiden henkilökohtaiset henkiset voimavarat, heidän perheidensä ja ystäviensä rakkaus ja tuki sekä heidän kanssaan työskennelleiden terapeuttien/tutkijoiden herkkyys ja taidot ovat niitä tekijöitä, jotka saavat aikaan heidän myönteiset muutoksensa.
John Mackin mielestä avaruusolennot olivat kuitenkin erityisesti antaneet monille siepatuille syvän, transpersoonallisen rakkauden tunteen sekä voimakkaan halun työskennellä uhanalaisen ympäristömme parantamiseksi. Jos se olisi totta, tämä olisi onnellinen lopputulos, joka tasapainottaisi sieppausten väistämätöntä traumaa, mutta valitettavasti todisteet ovat vahvasti sitä vastaan. Ensinnäkin, ja tämä on kaikkein vahingollisinta, UFO-sieppausten pitkään vakiintuneet mallit osoittavat selvästi, että nämä kohtaamiset alkavat lapsuudessa ja jatkuvat epäsäännöllisin väliajoin vuosikymmenien ajan, mutta ei ole käytännössä mitään todisteita siitä, että siepatut olisivat koko elämänsä ajan olleet ympäristötietoisempia kuin ei-siepatut. (Itse asiassa ensimmäisissä tukiryhmissä, joita johdin, olin aina pettynyt siihen, kuinka monet osallistujista olivat kovia tupakoitsijoita tai osoittivat merkkejä muista epäterveellisistä päihdeongelmista.) Tekijät, jotka näyttivät myöhemmin laukaisevan ekologisen herkkyyden, olivat yksilön sieppauskokemusten täysipainoinen tutkiminen, usein hypnoosin avulla, ja valitettavasti joissakin tapauksissa terapeuttien/tutkijoiden ideologinen panos.
Esimerkiksi vuosia sitten John Mack kertoi minulle, että hän oli työskennellyt kolmen siepatun kanssa, jotka olivat tulleet hänen luokseen onnettomina, masentuneina ja työllistettyinä epäinspiroiviin töihin. Mutta hän sanoi, että autettuaan heitä kolmen kuukauden ajan tutkimaan sieppauskokemuksiaan, kaikki kolme ymmärsivät, että avaruusolennot halusivat heidän olevan huolissaan ympäristöasioista. Hän kertoi minulle innostuneena, että kaikki kolme olivat irtisanoutuneet työpaikoistaan ja työskentelivät nyt tehtävissä, joilla oli huomattava ympäristövaikutus. ”Mutta John”, sanoin, ”jos avaruusolennot pitivät heitä kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta, ja he olivat masentuneita ja heillä oli surkeat työpaikat, ja sinä pidit heitä kolme kuukautta ja heidän elämänsä muuttui parempaan suuntaan, kuka saa kunnian?”
Tulkintani peruserosta Johnin ja minun näkemykseni välillä näistä muutoksista voidaan yksinkertaisesti todeta: Johnin näkemys oli melko mystinen — jotkut saattaisivat jopa sanoa ”uskonnollinen” sanan yleisessä merkityksessä — kun taas minun näkemykseni oli perinteisemmin humanistinen. Uskon, että siepattujen transformaatiot, jotka haluamme saavuttaa, saadaan aikaan puhtaasti inhimillisten mekanismien avulla, ilman sieppaajien hyväntahtoista ulkopuolista väliintuloa. Esitän asian selvittämiseksi kotoisan analogian. Oletetaan, että pienessä kaupungissa on kaksi kilpailevaa rautakauppaa, joista menestyneemmän omistaa harras, fundamentalistikristitty ja vähemmän menestyneen ahkera buddhalainen. Kristitty uskoo kiihkeästi, että hänen liikkeellään menee paremmin, koska kristittyjen Jumala vastaa hänen rukouksiinsa ja auttaa häntä, kun taas buddhalainen on täysin tietoinen siitä, että hänen kilpailijansa liike menestyy paremmin kolmesta arkipäiväisestä syystä: sillä on keskeisempi sijainti, suurempi parkkipaikka ja laajempi varasto.
On totuus, että usein päätämme lukea sekä huonon että hyvän onnen ”näkymättömien” ulkopuolisten tekijöiden syyksi, vaikka pitäisi olla selvää, että vetoamme vain uskomusjärjestelmiimme, uskonnollisiin tai muihin.
Niinpä esimerkissäni John Mack halusi mieluummin liittää oman työnsä menestyksen ja asiakkaidensa henkisen kasvun suurelta osin ulkoisen avaruusolennon väliintuloon, ”ylhäältä tulevaan lahjaan”, kuin omien kiistattomien terapeuttisten taitojensa ja niiden siepattujen persoonallisuuksien, henkisten voimavarojen ja mahdollisuuksien yhdistelmään, joiden kanssa hän työskenteli.
On vielä toinenkin seikka, joka heikentää entisestään ajatusta siitä, että avaruusolennot ansaitsevat kunnian näistä muutoksista. Tämä poikkeuksellisen tärkeä tekijä on avaruusolentojen kaikkialle ulottuva petkutus: siepattujen henkilöiden muistojen järjestelmällinen estäminen, valemuistojen luominen — väärät kuvat, jotka jotenkin pakotetaan viattomille kohteille, jotta sieppausten häiritsevät piirteet saataisiin peitettyä — ja ehkä kaikkein pahinta ovat avaruusolentojen toistuvat väitteet, joiden mukaan ”me olemme oikeat vanhempasi, tulit tähdistä, kuulut meille” ja niin edelleen. Kaiken tämän pitäisi varoittaa ketään uskomatta automaattisesti avaruusolentojen lupauksia, julistuksia ”syvästä hengellisestä rakkaudesta” tai edes yksinkertaisinta vakuuttelua ”Älä huoli, tämä ei satu”. Silti on siepattuja, jotka kuitenkin päättävät luottaa näihin mielistelyihin, mikä johtuu luultavasti inhimillisestä tarpeestamme uskoa aina parhaaseen ja avaruusolentojen osoittamasta kyvystä manipuloida ihmisten tunteita.
Kaiken tämän sanottuani olen sitä mieltä, että tällaiset dramaattiset henkilökohtaiset kohtaamiset, kuten ajoittaiset, koko elämän kestävät avaruusolentojen sieppaukset, tietoisesti muistetut tai ei, aiheuttavat väistämättä todellisia muutoksia minkä tahansa elämän kehityskaaressa, ja olen kirjoittanut laajasti tällaisista muutoksista.
Kaikki siepattujen kanssa työskentelevät — John Mack mukaan lukien — ovat myös tulleet tietoisiksi näiden kokemusten kielteisistä sivuvaikutuksista: traumaperäisestä stressihäiriöstä, masennuksesta, alhaisesta itsetunnosta, kohonneesta epäluottamuksesta ja niin edelleen. Yli kolmenkymmenen vuoden aikana, jolloin olen työskennellyt monien satojen siepattujen kanssa, olen tietoinen useista itsemurhayrityksistä — joista jotkut onnistuivat — ja useista henkisistä romahduksista ja sairaalahoitojaksoista, mikä kaikki ei ole yllättävää. Mutta kuten aiemmin totesin, kun siepatut ovat alkaneet tutkia kokemuksiaan puolueettomien terapeuttien/tutkijoiden kanssa ja ovat alkaneet olla vuorovaikutuksessa muiden siepattujen kanssa ystävyyssuhteiden ja tukiryhmiin osallistumisen kautta, heidän kohtaamisistaan tulee usein esiin myönteinen puoli. Monet kokevat, että kärsimistään traumoista huolimatta heidän elämänsä on jollakin tavalla laajentunut, heidän yhteytensä kaikkeen elävään on syventynyt ja heidän kunnioituksensa planeettamme loistoa ja haurautta kohtaan on herännyt. Keskeinen kysymys on kuitenkin jälleen kerran se, ovatko nämä myönteiset tulokset avaruusolentojen tarkoituksellinen lahja vai vain osa ihmishengen luontaista anteliaisuutta ja kestävyyttä, kun se joutuu kohtaamaan poikkeuksellisia kokemuksia.
Minusta on selvää, että jos joku siirretään väliaikaisesti kotiplaneettamme tuttuudesta ja turvallisuudesta Maan ulkopuoliseen ympäristöön, kokemus on väistämättä emotionaalisesti mullistava. Onneksi meillä on tallessa useita reaktioita tällaisiin kokemuksiin, joissa kokijat ovat kotiplaneetalleen palattuaan huomauttaneet lisääntyneistä tunteistaan Maapallon kauneutta ja sen uhanalaista tilaa kohtaan ja luvanneet uutta omistautumista ekologisille kysymyksille. Jotkut kuvailivat kaunopuheisesti niitä laaja-alaisia henkisiä ja älyllisiä muutoksia, joita heidän Maan ulkopuoliset kokemuksensa olivat saaneet aikaan. En puhu tässä yhteydessä UFO-sieppareista, vaan tarkoitan NASA:n astronautteja, miehiä ja naisia, jotka ovat vapaaehtoisesti poistuneet Maan läheisyydestä, luovuttaneet tilapäisesti tavanomaisen itsenäisyytensä ja katselleet myöhemmin surullisina ja huolestuneina takaisin levottomalle planeetallemme.
Nämä ”NASA:n siepatut” tarjoavat sen, mitä kokeellinen tiedemies voisi kutsua kontrolliksi, keinoksi mitata niiden ihmisten luontaisia reaktioita, jotka matkustavat pois tuttujen maallisten kotiensa luota.
Heitä voidaan tietyllä tavalla verrata niiden ihmisten reaktioihin, jotka UFO-matkustajat ovat tahattomasti kaapanneet ja väliaikaisesti vieneet pois. Jos siis kysyttäisiin, mitä keskivertoihminen voisi ajatella tällaisen maanpäällisen seikkailun jälkeen, NASA:n astronautit antavat ainakin osittaisen vastauksen: jossain määrin tällainen avaruusmatkailija todennäköisesti palaa enemmän huolestuneena ekologisista kysymyksistä ja planeettamme uhanalaisesta tilasta — ei avaruusolentojen aiheuttamien tunnesyiden vuoksi, vaan ihmisten synnynnäisten toiveiden ja huolenaiheiden vuoksi.
Kaikkien näiden syiden valossa minusta näyttää siltä, että John Mackin näkemys avaruusolennoista hyväntahtoisena henkisen rikkauden ja ekologisen huolen välittäjänä siepatuille on lähinnä mystinen uskon asia, jonka tueksi ei ole mitään vakuuttavia todisteita. Mikä pahempaa, se tarjoaa eräänlaisen rauhoittavan alibin sille, että avaruusolennot sieppaavat viattomia miehiä, naisia ja lapsia ja alistavat heidät kylmän traumatisoiviin toimenpiteisiin, jotka ilmeisesti hyödyttävät avaruusolentoja, mutta väistämättä aiheuttavat ihmisissä syviä emotionaalisia arpia.
Lopuksi, ja ehkä kaikkein masentavinta on se, että tämä ”hyväntahtoinen” näkemys manipuloivista avaruusolennoista antaa heille henkisiä voimavaroja, jotka kuuluvat kaikin puolin itse traumatisoituneille, jopa sankarillisille siepatuille. Muistan keskustelun, jonka kävin muutama vuosi sitten sellaisen siepatun vaimon kanssa, jonka kanssa John oli työskennellyt paljon. Hänen miehensä oli, kuten hän selitti, täysin hurmaantunut ”muukalaisperheestään” siinä määrin, että hän tunsi itsensä sekä lannistuneeksi että hienovaraisesti syrjäytetyksi. Kysyin, oliko hän sitä mieltä, että se syvästi rakastava suhde, jonka hänen miehensä väitti olevan hänen sieppaajiinsa, ja se henkinen kasvu ja ympäristöherkkyys, jonka hän sanoi heidän kasvattaneen hänessä, olivat avaruusolentojen ”lahjoja”, vai oliko hänen miehensä yksin näiden tunteiden lähde. Hän sanoi olkapäitään kohauttaen, että hän uskoi kaiken tämän olevan peräisin hänen miehensä omasta hengellisestä, toiveikkaasta luonteesta ja että avaruusolennot eivät itse asiassa olleet antaneet hänelle mitään. Itse asiassa hän näytti tuntevan, että ne käyttivät miestä viileästi omiin tarkoituksiinsa.
Toisesta näkökulmasta katsottuna, epäilijät haluavat väittää, että jotkut tai jopa kaikki siepatut ovat ”onnellisia” kokemuksistaan, koska tämä ajatus tukee skeptistä käsitystä siitä, että sieppausilmiö on vain yksi New Age -uskonto lisää. Koska heidän teoriansa mukaan monet ihmiset pelkäävät, että ”Jumala on kuollut”, debunkkerit kuvaavat siepattuja vain yhdeksi ryhmäksi, jonka on täytynyt keksiä uusia jumalia — UFO-matkustajia — antaakseen elämälleen tarkoituksen. Tämä järjetön ajatus jättää huomiotta paitsi fyysiset todisteet ilmiöstä myös sen, että valtava määrä siepattuja tuntee henkistä ja fyysistä traumaa kärsittyään syvää vihaa sieppareitaan kohtaan. Silti yllättävää kyllä, monet näistä samoista traumatisoituneista siepatuista väittävät, että joillakin käsittelemilläni tavoilla heidän henkinen tietoisuutensa on laajentunut laajemmaksi kuin ei-siepattujen tietoisuus ja että he eivät voi kuvitella elämäänsä ilman muukalaisten kohtaamisia.
Pieni pohdinta osoittaa, miksi näin on. Korvatkaamme hetkeksi sotakokemukset koko eliniän kestäneiden UFO-sieppausten kokemuksilla. Kuvitellaan lisäksi kaksi nuorta miestä, yhdessä kasvaneet ystävät, joista toinen palvelee taistelussa Irakin miehityksessä ja toinen työskentelee pikaruokakaupassa New Yorkissa. Vuoden kuluttua Irakin veteraani palaa kotiin ja jatkaa suhdettaan ystäväänsä. Ulkomailla ollessaan hän on selvinnyt sanoinkuvaamattomista kauhuista, nähnyt sankaruutta ja urheutta, kuolemaa ja tuhoa. Hän on tuntenut intensiivistä, sotilaallista toveruutta sekä pelkuruutta, pelkoa ja uhrautumista, kun hänen ystävänsä työskentelee McDonald’sissa. Onko epäilystäkään siitä, kumpi näistä kahdesta on syventynyt emotionaalisesti ja hengellisesti enemmän? Kumpi ihminen on laajentunut aidommin? Voiko sotaveteraani koskaan tuntea olevansa lähempänä vanhaa ystäväänsä kuin komppaniansa miehiä, joista osa on saattanut vaarantaa henkensä pelastaakseen toisensa?
UFO-siepattu on tuntenut maailman, jonka kauhut ja taika, sen laajamittainen suuruus ja avuton tuska ovat meille muille saavuttamattomissa. NASA:n astronauttien tavoin siepatut ovat (tahtomattaan) uskaltautuneet ulos tutusta maailmastamme ja maailmankaikkeuden valtavaan outouteen. He ovat tavanneet täysin vieraan, ei-inhimillisen älykkyyden, joka hallitsee poikkeuksellista uutta teknologiaa, ja olleet vuorovaikutuksessa sen kanssa. Irakilaisveteraanin tavoin UFO-siepatut ovat joutuneet käsittelemään valtavasti laajentunutta emotionaalisten, henkisten ja älyllisten kysymysten kirjoa, joka on niin sielua mullistavaa ja unohtumatonta, ettei jalkaväen sotilas eikä kaapattu voi kuvitella elämäänsä ilman niitä.
Ja kuitenkin pohjimmiltaan kyse on tästä: Jos Irakissa käydyistä raaoista taisteluista selvinneiltä kysyttäisiin, haluavatko he, että heidän lapsensa saavat samanlaisen sotakokemuksen kuin he itse, vain harva, jos kukaan, vastaisi kyllä. Ja vuosikymmeniä siepattujen kanssa tekemäni työn aikana en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi kertonut toivovansa lapsilleen UFO-sieppauskokemuksia. Itse asiassa he pelkäävät ajatusta siitä, että heidän jälkeläisistään voisi jonain päivänä tulla siepattuja ja he voisivat kärsiä kuten he itse.
Minusta tämä näyttää edustavan lopullista tuomiota, ei ainoastaan sodan ”kunniaa” kohtaan, vaan myös UFO-sieppausten niin sanotun hyväntahtoisuuden suhteen.
* * *
Muutama henkilökohtainen ajatus John Mackista…
Ystävyytemme alkoi vuonna 1990, ja muutamassa viikossa siitä oli tullut meille molemmille sekä lämminhenkisesti läheinen että suunnattoman antoisa. Vaikka John asui Bostonin alueella ja minä New Yorkissa, pidimme tiiviisti yhteyttä kirjeitse, puhelimitse ja vierailuilla. Hän oli yksi karismaattisimmista koskaan tuntemistani miehistä, ja hänen pirteää ja optimistista luonnettaan oli mahdotonta vastustaa. Vaikka hän oli pitkä, hoikka ja klassisen komea, hän käveli lyhyin, nopein, hipsuvin askelin ja kyykistyi kevyesti, aivan kuin hänen kaapattujen asiakkaidensa moninaiset huolenaiheet painaisivat häntä alitajuisesti. Mutta jos hän koki nämä asiat järkyttäviksi, hän ei näyttänyt haluavan antaa niiden häiritä optimistista olemustaan, ja itse asiassa hänen hymynsä tarttuva lämpö oli yksi hänen viehättävimmistä piirteistään.
Siitä huolimatta meidän kaikkien, jotka työskentelemme UFO-siepattujen kanssa — John mukaan lukien — on täytynyt keksiä keinoja pitää mielemme korkealla, koska näemme kaapattujen kanssa työskennellessämme niin paljon psyykkistä tuskaa. Selvitäkseen päivästä rakas ystäväni David Jacobs luottaa Amerikan historian luovaan opettamiseen sekä ihmeelliseen huumorintajuunsa ja vinksahtaneeseen itsekritiikkiinsä. Löydän lohtua taiteesta ja käyn lähes viikoittain Metropolitan Museumissa paistattelemassa Cezannien ja Van Goghien keskellä. Mutta toisin kuin David ja minä, jotka emme toisinaan pysty välttämään alakuloisuutta seurassa, John pysyi aina päättäväisenä optimistina ja hymyili hipsutellessaan eteenpäin, vaikka hänen hartiansa olivat kyyristyneet ja selkänsä oli epämukavasti kaartunut. Eikä hän koskaan minun läsnäollessani vaikuttanut tunteellisesti masentuneelta tai muilta kuin toiveikkaalta avaruusolentojen aikeiden suhteen.
Johnilla oli ihmeellisen syvä, resonoiva ääni, jota hän käytti hyvin tehokkaasti usein pitämissään luennoissa. Se oli rauhoittava, älykäs ääni, joka auttoi tekemään hänen monimutkaisista esityksistään sekä kaunopuheisia että vietteleviä. Kuten väistämättömät hermostolliset tikit, meillä kaikilla on lempisanamme ja –ilmaisumme, ja ”ontologinen” oli hänen lempisanansa. Sen saattoi luottaa kuulevansa useaan otteeseen jokaisessa hänen puheessaan, mikä on osoitus hänen tavanomaisen puheensa hieman abstraktista tasosta.
Kahvin tai juomien äärellä John ja minä keskustelimme usein siitä, että vaikka olimme molemmat valmistuneet Oberlin Collegesta (kaksi vuotta eroa), elämämme oli ollut täysin erilaista ennen yliopistovuosiemme alkua ja myöhempää kiinnostustamme UFO-ilmiöön. Toisin kuin minä, John, syntyperäinen newyorkilainen, oli syntynyt etuoikeutettuun älylliseen ympäristöön, jossa, kuten hän selitti, ateismi ja kylmä, tieteellinen rationalismi olivat vallalla. Hän oli opiskellut lääketiedettä, hänestä oli tullut psykiatri ja lopulta Freudin opetusten tiukka kannattaja.
Lääkiksessä John oli tietysti saanut luonnontieteellistä koulutusta, vaikka Carl Saganin kaltaiselle puristille psykiatria ei kuulunutkaan sen aloihin. Kerran keskustellessani edesmenneen tähtitieteilijän kanssa mainitsin, että useat tuntemani psykiatrit olivat kiinnostuneet sieppausilmiöstä ja myöntäneet minulle, että heillä ei ollut riittävää selitystä siepattujen yksityiskohtaisille ja poikkeuksellisen samanlaisille kertomuksille. Sagan vastasi korkealla, hiukan nipistävällä ja nasaalilla äänellään: ”No, tiedemies sanoisi…”, minkä jälkeen hän vähätteli psykologian alalla toimivien menetelmiä ja standardeja. Näin kuuluisan tähtitieteilijän tuntui yhdellä alentuvalla verbaalisella kikkailulla tuntuvan siltä, että hän ei ollut ainoastaan karkottanut John Mackia ja kaikkia hänen kollegoitaan tieteen saloista, vaan myös tehnyt heidän sieppauksia koskevista mielipiteistään arvottomia.
Keskustellessani Johnin kanssa varhaisvuosistamme selitin, että elämäni kulku oli lähes täysin päinvastainen kuin hänen. Toisin kuin Johnin varhaisen ympäristön hyperrationaalisuus, minut kasvatettiin hyvin tavanomaisessa, republikaanisessa keskiluokkaisessa kodissa, jossa protestanttiseen uskonnolliseen vakaumukseen kiinnitettiin ainakin jonkin verran epämääräistä huomiota. Vaikka en olisi koskaan kuvaillut perhettäni hurskaaksi, ajoittainen kirkossa käynti oli lapsuudessani tärkeä tekijä. Poliittiset ja muut konservatiiviset periaatteet hallitsivat elämääni, kunnes kävin yliopistoa, luin innokkaasti ja aloin siten saavuttaa jonkinasteista älyllistä ja eettistä kypsyyttä.
Tiede ei ollut koskaan ollut minun juttuni, mutta taide oli. Minusta tuli taiteilija, muutin New Yorkiin vuonna 1953 ja aloin työskennellä ja pitää näyttelyitä. Selitin Johnille, että abstraktina maalarina elin elämääni maagisella alueella, jossa kangas ja pigmentti sekä henkilökohtaiset merkit ja lyönnit muuttuivat puhtaiksi tunteiksi luovassa prosessissa, jossa on enemmän kuin vain häivähdys mystiikkaa. Ja kun Johnin elämä kehittyi, hän vähitellen etääntyi tavanomaisesti tieteellisistä juuristaan ja alkoi tutkia salaperäisempiä, jopa mystisiä todellisuuksia. Hänestä tuli EST:n ja Werner Erhardin kannattaja, ja pian hän kokeili erilaisia tietoisuuden laajentamismenetelmiä hallusinogeenisten huumeiden ja Stanislof Grofin syvähengitysmenetelmien avulla. Lopulta vuonna 1990, kun John ja minä tapasimme ja esittelin hänelle UFO-sieppausilmiön monimutkaisuuden ja sekavuuden, hänen elämänsä otti vielä yhden radikaalin uuden suunnan.
Itse tajusin, että kun sain UFO-havainnon vuonna 1964 ja aloin lukea aiheesta, minun oli lisättävä tieteellisempää uteliaisuutta tavalliseen taiteen tekemiseeni. Kun sitten vuonna 1975 löysin itseni tutkimasta UFOjen laskeutumis- ja miehitystapausta, huomasin, että olin nyt ipso facto osa-aikainen tutkija, joka työskenteli vähän kuin kovapäinen poliisietsivä, vaikka päivätyöni oli edelleen taiteen tekemisen innostavammassa ilmapiirissä. Hieman myöhemmin, kun löysin joukon sieppausraportteja ja aloin tutkia niitä, minun oli keksittävä itselleni käytännössä alusta alkaen uusi sarja tutkinta- ja haastattelutekniikoita.
Muutama vuosi sen jälkeen, kun John Mack oli tutustunut aiheeseen, hän alkoi tarkastella sieppausilmiötä vähemmän kylmässä päivänvalossa — kuten hän oli aluksi tehnyt — ja enemmänkin uuden, laajemman hengellisen kehyksen linssin läpi. Samalla kun minä, taiteilija, keräsin valokuvia kaapatuista arvista ja kauhajäljistä ja keräsin maaperänäytteitä analysoitavaksi, John, tiedemies, oli yhä enemmän kiinnostunut muukalaisten todellisuuden filosofisista vaikutuksista ja lähes mystisestä suhtautumisesta todistajien lausuntoihin. Niinpä jollakin tavalla näytti siltä, että hän ja minä vaihdoimme vähitellen toistemme aiempia hallitsevia ajattelutapoja.
Tietääkseni John ei koskaan ottanut yhtään valokuvaa siepattujen hiertymistä tai toimittanut esineitä tieteelliseen analyysiin, ja itse asiassa hän totesi pitävänsä fyysisiä todisteita käytännössä arvottomina. Omalta osaltani en koskaan puhunut korkeakoulun tiedekunnalle avaruusolentojen olemassaolon filosofisista vaikutuksista enkä spekuloinut laajasti sillä, mitä tämä voisi tarkoittaa meille Maan asukkaille. Arvelen, että John ei ottanut valokuvia, koska hän ei halunnut tulla muistutetuksi niistä fyysisistä vammoista, joita kaapatut usein kärsivät, kun taas samalla olin tietoinen siitä, että olin liian huonosti koulutettu voidakseni käsitellä asiantuntevasti monimutkaisia ontologisia kysymyksiä, joista John oli tottunut puhumaan suurissa yliopistoissa.
Epäilemättä yksi Johnin rakastettavimmista ominaisuuksista oli kuitenkin erityinen viattomuus, jota ei yleensä löydy yliopiston professoreilta ja kokeneilta psykiatreilta.
Johnin seurassa tunsin itseni hieman kyyniseksi, sillä näkemykseni lähimmäisteni luontaisesta luotettavuudesta oli aina muutaman pykälän hänen näkemystään heikompi. Ja juuri hänen viattomuuttaan käytti eräs hänen tukiryhmäänsä kuulunut nainen niin tunnetusti hyväkseen, ja tämä oli häikäilemätön petos, joka aiheutti hänelle valtavia vaikeuksia Harvardin viranomaisten kanssa. Johnin järkähtämättömästä luottamuksen tunteesta kertoo myös se, että pian Harvardin kriisin jälkeen hän otti vastaan kutsun puhua ammattiskeptikkojen SCICOP-kokouksessa. Ilmeisesti hän osallistui sinne siinä naiivissa luulossa, että hän voisi muuttaa muutaman rautaisen mielipiteen, ja huomasi sitten, että SCICOPin troglodytit olivat tuoneet maahan tämän saman petollisen naisen aloittaakseen salakavalan hyökkäyksen häntä vastaan henkilökohtaisesti.
Niin kauan kuin tunsin hänet — noin viisitoista vuotta — John ei näyttänyt koskaan menettävän luonnollista, luottavaista viattomuuttaan eikä hänen iloista, kroonisen toiveikasta mielentilaansa. Nämä ominaisuudet yhdessä tekivät hänestä henkilökohtaisesti vastustamattoman, ja monet, monet ihmiset ihailivat häntä. Eräs siepattu, joka oli työskennellyt sekä Johnin että minun kanssani, huomautti kerran, että hän kävi Johnin luona tunteakseen olonsa piristyneeksi ja inspiroituneeksi ja minun luonani saadakseen selville, mitä hänen sieppauskokemustensa aikana todella tapahtui. Valitettavasti tajusin, että vaikka pystyin tarjoamaan totuutta ja tarkkuutta, en koskaan pystynyt tarjoamaan tarpeeksi kohotusta tai optimismia tyydyttääkseni täysin tämän miehen tarpeet.
Tarjoan vielä yhden esimerkin, joka auttaa selventämään erilaisia näkemyksiämme UFO-sieppausilmiöstä. Yhdeksänkymmentäluvun alussa satuin olemaan Bostonissa ja pääsin osallistumaan yhteen Johnin tukiryhmän kokoukseen. Vaikka hän ei itse voinut osallistua kokoukseen, useat PEERin henkilökuntaan kuuluvat henkilöt olivat mukana kokouksessa. Heti alussa eräs onneton keski-ikäinen nainen alkoi puhua. Tämä oli toinen PEER-tukiryhmä, johon hän oli tullut, hän selitti, ja hän toivoi, että tämä olisi parempi kuin ensimmäinen. Hän oli osallistunut kyseiseen tapaamiseen epätoivon vallassa, ”kuin hukkuva ihminen, joka ui kohti pelastuslauttaa”, kuten hän kuvaili sitä. Hän oli tullut paikalle monien ongelmien kanssa, joihin hän tarvitsi apua, mutta sen sijaan, että hän olisi saanut apua, hän kertoi meille, ”kaikki halusivat puhua kokouksessa vain niistä hyvistä asioista, joita avaruusolennot olivat tehneet heidän hyväkseen” edellisten viikkojen aikana. ”Muukalaiset eivät olleet tehneet minulle mitään hyvää”, hän sanoi kiivaasti. ”Koko elämäni ajan he olivat aiheuttaneet minulle vain paljon ongelmia.” Mikä pahempaa, hän tunsi, että muut ihmiset katsoivat häntä halveksivasti tuossa ensimmäisessä kokouksessa, ja hän oli lähtenyt lannistuneena pois, ja kaikki hänen ongelmansa olivat yhä akuutteja. Hän sanoi, että tällä kertaa hän halusi todellista apua. Hän esimerkiksi kertoi, että hänen oli lähes mahdotonta mennä lääkäriin rutiinitarkastuksiin, koska hänellä oli kauhea fobia tutkimuspöytää ja steriiliä lääketieteellistä ympäristöä kohtaan. Hän oli varma, että nämä pelot liittyivät hänen sieppauskokemuksiinsa.
Hänen lähes tuntuvan epätoivon tunteensa vuoksi ehdotin, että aloittaisimme kiertämällä huoneen ympäri, jotta jokainen voisi vuorollaan kertoa kokemuksistaan lääkäreistä, hammaslääkäreistä, gynekologeista ja niin edelleen. Tällä tavoin jollakin voisi ehkä olla jotain hyödyllistä ja konkreettista tarjottavaa hänelle siitä, miten käsitellä hänen pelkonsa. Hämmästyttävää kyllä, yhtä lukuun ottamatta kaikki muut osallistujat kertoivat samanlaisista sairauskammo-ongelmista, mutta kukaan ei ollut koskaan yhdistänyt näitä rampauttavia tosielämän ongelmia sieppauskokemuksiinsa. Ainoa poikkeus oli eräs nainen, joka sanoi ilman ironian häivääkään, että hänellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia lääkäreiden kanssa — koska hän ei ollut käynyt lääkärissä yli kahteenkymmeneen vuoteen! Hän ei luottanut lääkäreihin, ja hän oli jo kauan sitten antanut itsensä vaihtoehtoisten parantajien käsiin, joissa hän tunsi olonsa turvalliseksi.
Koko ilta oli minulle rakentava, ja se osoittautui valtavan hyödylliseksi lähes kaikille osallistujille — erityisesti sille ahdistuneelle naiselle, joka kaiken aloitti. (Mielenkiintoista kyllä, johdin kerran Rio De Janeirossa tukiryhmää samasta aiheesta ja sain samoja tuloksia.) Haluan kuitenkin sanoa, että tukiryhmän istunnon omistaminen niinkin ”arkiselle” asialle kuin lääketieteelliset fobiat ei ole mieltä ylentävää tai inspiroivaa — eikä edes filosofisesti tärkeää — mutta se on kiistatta arvokasta terapeuttisesti. Omissa siepattujen tukiryhmissäni olen aina yrittänyt välttää loputtomia filosofisia keskusteluja — verbaalista pyöränpyöritystä tällaisessa yhteydessä — ja sen sijaan keskittynyt tämän kaltaisiin välittömämpiin psykologisiin kysymyksiin.
Niinpä John Mack ja minä, ystävät ja kollegat hänen elämänsä viimeiset viisitoista vuotta, kuljimme kuitenkin erillisiä, hieman toisistaan poikkeavia polkuja. Hänen polkunsa oli ylevämpi ja toiveikkaampi, kun taas minun polkuni on uskoakseni perustellumpi ja realistisempi. Joka tapauksessa, huolimatta vastakkaisista näkemyksistämme UFO-sieppausilmiöstä, kaipaan häntä hirveästi, ja minun on lähes mahdotonta uskoa, etten näe häntä enää koskaan… että joku niin todellinen, niin elävä ihminen on poissa. Erimielisyytemme, jotka kerran olivat niin kriittisiä, tuntuvat nyt olevan toisarvoisia, koska elämä, ihmiselämä, on niin paljon tärkeämpää kuin tulkinta avaruusolentojen tunkeutumisista, joita emme joka tapauksessa pysty estämään.
Budd Hopkins, New York, helmikuu 2006
Artikkelin julkaissut Intruders Foundation
