NASA:n astronautti Nichole Ayers otti 3. heinäkuuta kansainväliseltä avaruusasemalta upean kuvan harvinaisesta punaisesta salamailmiöstä, joka tunnetaan nimellä ”sprite”. Meduusamainen sähköpurkaus nähtiin nousevan valtavan ukkosmyrskyn yläpuolella Meksikon ja Yhdysvaltojen eteläosien, mukaan lukien osat Kaliforniasta ja Texasista, yllä.
Sprite-ilmiöt ovat suuria sähköpurkauksia, jotka tapahtuvat mesosfäärin yläosassa ja jotka laukaisevat positiiviset salamat.
Sprite-ilmiöt kuuluvat yläilmakehän ilmiöihin, joita kutsutaan väliaikaisiksi valoilmiöiksi (TLE), ja niitä ei vieläkään täysin ymmärretä vuosikymmenten tutkimuksesta huolimatta.
Washington, D.C., 13.3.2023 — Yhdysvaltojen 65 vuotta kestäneestä pyrkimyksestä havaita ja seurata avaruudessa olevia kohteita aina Sputnik 1:tä edeltävistä ajoista nykypäivän paljon ruuhkaisempaan kiertorataympäristöön kerrotaan uudessa kiehtovassa artikkelissa ja tiedotuskirjassa, jonka National Security Archive julkaisi tänään.
Nämä 25 asiakirjaa, jotka on hankittu MDR-pyyntöjen (Mandatory Declassification Review) ja arkistotutkimuksen avulla, paljastavat, miten Yhdysvaltain poliittiset päättäjät suunnittelivat ja rakensivat Yhdysvaltain avaruusvalvontaverkon havaitsemaan, seuraamaan ja keräämään tietoa yhä vilkkaammasta ja monimutkaisemmasta satelliittien ja romun joukosta.
Smithsonian National Air & Space Museumin kansallisten avaruuden turvallisuusohjelmien kuraattori James E. David ja Charles Byvik ovat koonneet ja kommentoineet asiakirjoja, jotka kuvaavat ohjelman alkuperää ja kehitystä, mukaan lukien vuonna 1956 alkanut ensimmäisten erityisesti Yhdysvaltain tieteellisten satelliittien valokuvaamiseen ja seurantaan suunniteltujen kameroiden kehittäminen. Muissa asiakirjoissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten seuraavina vuosina avaruuden havaitsemis- ja seurantajärjestelmän (SPADATS) kehittäminen laajensi huomattavasti tutkien ja optisten antureiden valikoimaa, jotta pystyttiin vastaamaan yhä suurempaan määrään avaruuskohteita, erityisesti neuvostoliittolaisia sotilassatelliitteja, jotka muodostivat mahdollisen uhan kansalliselle turvallisuudelle.
Tämänpäiväinen julkaisu perustuu useisiin salaiseksi luokiteltuihin lähteisiin, kuten CIA:n varhaisiin muistioihin ulkomaisten avaruusalusten ”tarkkailua” koskevista vaatimuksista, Pentagonin raportteihin erilaisista Neuvostoliiton satelliittien laukaisuista ja vuonna 1965 laadittuun raporttiin korkean tason työryhmästä, jonka tehtävänä oli tarkastaa Yhdysvaltojen koko avaruusvalvontaohjelma.
* * * * *
Mitä siellä ylhäällä on, missä se on ja mitä se tekee?
Yhdysvaltain avaruusvalvontaverkosto
kirjoittanut James E. David & Charles Byvik
Puolustusministeriön avaruusvalvontaverkon tehtävänä on havaita, seurata ja tunnistaa kaikki Maata kiertävät keinotekoiset kohteet ja toimittaa niistä tietoja useille käyttäjille. Maanpäälliset tutkat ja teleskoopit, joita on viime vuosina täydennetty pienellä määrällä satelliitteihin sijoitettuja teleskooppeja, keräävät raakatiedot, jotka analysoidaan kunkin havaitun ja seuratun kohteen erityistietojen määrittämiseksi. Näitä tietoja käytetään moniin eri tarkoituksiin: kaikkien tunnettujen avaruuskohteiden turvaluokittelemattomien ja turvaluokiteltujen luetteloiden ylläpitämiseen (amerikkalaiset ja ulkomaiset aktiiviset satelliitit sekä avaruusromu); avaruuskohteiden tunnistamiseen satelliittien koon, muodon ja liikkeen määrittämiseksi niiden tehtävien määrittämisen helpottamiseksi; satelliittien vastaisten asejärjestelmien kohdentamisen tukemiseen; satelliittien saapumisajan määrittämiseen tietyn pisteen yläpuolelle Maapallolla; Maapallon ilmakehään tulevien kohteiden hajoamisen ja niiden törmäyspisteen ennustamiseen, jos ne selviävät paluusta; ja avaruudessa olevien kohteiden törmäysten ennustamiseen. [1] Vaikka verkon historiassa on monia aukkoja jatkuvan salassapidon vuoksi, tässä tiedotteessa kuvataan avaruusvalvontaverkon kehitystä Sputnikin aikakaudelta nykypäivään saatavilla olevan julkiseksi tehdyn aineiston ja muiden lähteiden perusteella.
1957-1970
Ensimmäiset yhdysvaltalaiset avaruusvalvontaan kehitetyt laitteet olivat Smithsonian astrofysikaalisen observatorion (SAO) rakentamat suuret Baker-Nunn-kamerat, joilla seurattiin ja kuvattiin yhdysvaltalaisia tieteellisiä satelliitteja, jotka oli tarkoitus laukaista kansainvälisen geofysikaalisen vuoden aikana heinäkuusta 1957 vuoden 1958 loppuun. SAO valvoi näiden kameroiden rakentamista, käyttöönottoa ja käyttöä 12 kiinteässä paikassa ympäri maailmaa vuodesta 1958 alkaen ja perusti vuodesta 1957 alkaen pienillä teleskoopeilla toimivia harrastajatähtitieteilijöistä koostuvia Moonwatch-ryhmiä Yhdysvalloissa ja ulkomailla. Baker-Nunnin laitteilla voitiin kuvata satelliitteja jopa 2 000 mailin korkeuteen asti rajoitetulla määrällä kallistuksia käyttäen Moonwatch-ryhmiltä ja muista lähteistä saatuja tietoja, joiden avulla voitiin määrittää, mihin kamerat suunnataan. Lisäksi perustettiin kaksi maailmanlaajuista maa-asemaverkkoa, joissa oli tutkia, antenneja ja muita laitteita, joilla voitiin seurata, vastaanottaa telemetriaa yhdysvaltalaisilta tieteellisiltä satelliiteilta ja lähettää komentoja niille: Naval Research Laboratoryn (NRL) Minitrack-verkko Vanguard-satelliitteja varten ja Jet Propulsion LaboratorynMicrolock-verkko Explorer-satelliitteja varten. [2]
Näiden ja muiden laitteiden suorituskykyä testattiin ensimmäisen kerran, kun Neuvostoliitto laukaisi Sputnik 1:n matalalle kiertoradalle (alle 1 200 mailin korkeuteen) 4. lokakuuta 1957. Moonwatch-tiimit saivat nopeasti tietoa kiertoradasta, minkä ansiosta Pohjois-Virginiassa sijaitseva NRL:n radiolaitteisto pystyi vastaanottamaan satelliitin jatkuvasti lähettämiä signaaleja sen kolmannelta kiertoradalta alkaen ja näin tarkentamaan kiertoradan parametreja. Näiden passiivisten järjestelmien avulla tapahtuvaa seurantaa täydennettiin useilla olemassa olevilla toiminnassa olevilla Yhdysvaltojen tutkalaitteilla eri puolilla maailmaa, kuten ilmavoimien tutkalla Turkin Diyarbakirissa, jota käytettiin Kapustin Yarista laukaistujen neuvostoliittolaisten ohjusten havaitsemiseen ja seurantaan, sekä tietyillä tutkalla Atlantic Missile Range -alueella. Massachusettsissa sijaitsevan Lincolnin laboratorion suunnittelemaa ballististen ohjusten varhaisvaroitusjärjestelmää (BMEWS) varten kehitteillä oleva Millstone Hill -tutka oli ensimmäinen yhdysvaltalainen tutka, joka sekä havaitsi että jäljitti Sputnik 1:n.
Sekä maavoimien Vanguard Computing Center että ilmavoimien Air Research and Development Command käsittelivät Project Harvest Moonin puitteissa näiden siviili- ja sotilaslaitosten passiivisten ja aktiivisten antureiden keräämiä tietoja, jotta nykyiset ja tulevat kiertoradat voitaisiin ennustaa tarkasti. Näitä havaitsemis-, seuranta- ja käsittelyresursseja käytettiin nopeasti uudelleen marraskuussa, kun Sputnik 2 laukaistiin samalle kiertoradalle, ja se oli maailman toinen onnistunut satelliitti. Ne seurasivat uutta satelliittia, kunnes se palasi Maan ilmakehään vuoden 1958 alussa.
Tietojen keräämistä ja käsittelyä parannettiin vuosikymmenen loppupuolella, mikä poisti joitakin puutteita. Vuonna 1958 NRL aloitti merivoimien avaruusvalvontajärjestelmän (NAVSPASUR) ensimmäisen aseman rakentamisen. Se valmistui seuraavan vuoden alussa, ja siinä oli kolme lähetin- ja kuusi vastaanottopaikkaa eri puolilla Yhdysvaltojen eteläistä 33. leveyspiiriä sekä valvonta- ja laskentakeskus Virginiassa. NAVSPASUR lähetti jatkuvasti signaaleja suoraan avaruuteen ja pystyi aluksi havaitsemaan signaalien läpi kulkevia kohteita aina 2 000 mailin korkeuteen asti. Ilmavoimat siirsi Harvest Moon -hankkeen uuteen kansalliseen avaruusvalvonnan valvontakeskukseen vuonna 1958 ja alkoi laajentaa tietojenkäsittelyvalmiuksia. Seuraavana vuonna se käynnisti SPACETRACK-ohjelman, jonka tarkoituksena oli ottaa käyttöön parannettuja optisia ja tutka-antureita. Yksi varhaisista toimista oli useiden Baker-Nunn-kameroiden hankinta, joista ensimmäinen otettiin käyttöön Norjassa vuonna 1960 [3].
Neuvostoliitto laukaisi seuraavien kahdeksan vuoden aikana yli 150 avaruusalusta, mukaan lukien valokuva- ja tiedustelusatelliitteja ja avaruusaluksia, jotka kuljettivat kosmonautteja vuodesta 1961 alkaen, sääsatelliitteja vuodesta 1964 alkaen ja viestintäsatelliitteja vuodesta 1965 alkaen. Lukuun ottamatta viestintäsatelliitteja, jotka oli sijoitettu erittäin elliptisille kiertoradoille (joita kutsutaan myös Molniya-radoiksi), ja Kuun tai planeettojen tutkimiseen tarkoitettuja luotaimia, kaikki satelliitit olivat matalalla Maan kiertoradalla. [4]
Neuvostoliiton aggressiivinen avaruusohjelma oli selvästi potentiaalinen uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle. Puolustusministeriön hajanaisen avaruusvalvonnan puutteet maailmanlaajuisen kattavuuden ja oikea-aikaisen reagoinnin osalta korjattiin marraskuussa 1960, kun puolustusministeri Thomas S. Gates Jr. antoi vastikään nimetyn avaruuden havaitsemis- ja seurantajärjestelmän (SPADATS) operatiivisen valvonnan Pohjois-Amerikan ilmapuolustusjoukolle (NORAD). SPADATS-järjestelmään kuuluivat NAVSPASUR, SPACETRACK ja kansallinen avaruusvalvontakeskus (jonka nimi muutettaisiin pian SPADATS-keskukseksi). NORAD ryhtyi nopeasti toimenpiteisiin tietojen keruun ja käsittelyn parantamiseksi, kuten edistyksellisten tietokoneiden hankkimiseen SPADATS-keskukseen, BMEWS:n ja SPADATS:n integroimiseen ja erityisen avaruusvalvontatutkan suunnittelun aloittamiseen Eglinin lentotukikohtaan Floridaan. [5]
NORAD ja NASA tekivät vuonna 1961 sopimuksen, jossa täsmennettiin niiden vastuualueet avaruuden valvonnassa. NORADin oli omien ja muiden antureiden tietojen perusteella sisällytettävä tiedot kaikista tunnetuista kiertoradalla olevista kohteista salassa pidettävään avaruusluetteloon, kun taas NASA:n oli toimitettava NORADille kaikki verkostojensa hankkimat yhdysvaltalaisia ja ulkomaisia avaruusaluksia koskevat seurantatiedot. NASA saisi NORAD:lta kaikki amerikkalaisia ja ulkomaisia avaruusaluksia koskevat turvaluokittelemattomat tiedot ja levittäisi niitä julkisesti erillisessä turvaluokittelemattomassa avaruusluettelossa. NORAD toimittaisi NASAlle turvaluokiteltuja tietoja, kun tämä osoittaisi ”tiedonsaantitarpeen”. [6]
NORAD julkaisi päivitetyt avaruusvalvontavaatimukset vuoden 1965 alussa kuultuaan laajasti tietojensa käyttäjiä. Puolustusministeriön avaruuden havaitsemista, valvontaa, seurantaa ja tietojenkäsittelyä käsittelevä korkean tason ad hoc -työryhmä, jonka apulaispuolustusministeri oli perustanut edellisenä vuonna, tarkasteli vaatimuksia nopeasti osana avaruuden valvontaohjelman kattavaa tarkastelua. Sen maaliskuussa 1965 laatimassa pitkässä raportissa analysoitiin muun muassa yksityiskohtaisesti SPADATS-järjestelmän ja muiden sotilas- ja siviilianturien sekä SPADATS-järjestelmän tietojenkäsittely- ja viestintälaitteiden valmiuksia. SPADATSilla ei ollut vielä omia tutkia, ja se tukeutui kolmeen BMEWS-tutkaan (Alaskassa, Grönlannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa), Aleuteilla sijaitsevalla Shemya-saarella sijaitsevaan ohjusten havaitsemis- ja avaruustutkaan, New Jerseyn Moorestownissa sijaitsevaan RCA:n tutkaan, Massachusettsissa sijaitsevaan Millstone-tutkaan ja Turkissa sijaitsevaan Diyarbakirin tutkaan. Kaikki nämä laitokset suorittivat avaruuden valvontaa toissijaisena tehtävänä, ja niiden kyky havaita kohteita vaihteli, mutta ne havaitsivat ensimmäisten kiertoratojen aikana useimmat neuvostosatelliitit ja muut vähintään yhden neliömetrin kokoiset ja 45 asteen tai sitä korkeammalla kallistuksella kiertävät kohteet, jotka olivat korkeintaan 2900 mailin korkeudessa. Nämä tutkat ja SPADATSin optiset anturit tarjosivat hyvän jäljityskyvyn ja pystyivät ennustamaan kiertoradan 12 tunnin seurannan jälkeen noin kilometrin tarkkuudella. Tutkat ja optiset anturit antoivat myös hyvää tietoa avaruuskohteiden tunnistamisesta. NAVSPASUR havaitsi ensimmäisten viiden tai kuuden kierron aikana useimmat neuvostosatelliitit ja muut vähintään yhden neliömetrin kokoiset ja 30 asteen tai sitä korkeammalla kallistuksella kiertävät kohteet 4000 mailin korkeuteen asti. [7]
Muiden sotilas- ja siviilianturien osalta merkittävä tekijä useilla aloilla oli se, mitä raportissa nimitettiin ”tiedusteluverkoksi”. Vaikka ”tiedusteluverkkoa” ei kuvailtu tarkemmin korkeamman turvaluokituksen vuoksi, sillä viitattiin NSA:n maailmanlaajuiseen maa-asemien, lentokoneiden ja alusten verkostoon sekä useissa maissa sijaitseviin CIA:n maa-asemiin, jotka sieppasivat ulkomaisten ohjusten ja avaruusalusten telemetriaa. Näiden alusten maa-asemille lähettämä telemetria sisältää tietoja ajoneuvon suorituskyvystä tai avaruusaluksen hankkimista tiedoista, kuten sääsatelliittien valokuvista. Se sisältää myös maa-asemilta näille ajoneuvoille annettuja komentoja. Telemetrian keräämisestä ja analysoinnista saadut tiedustelutiedot olivat ratkaisevan tärkeitä ulkomaisten satelliittien tehtävien määrittämisessä. Tietyt ”tiedusteluverkon” tutkat ja sen viestintäkuuntelulaitteet (jotka seurasivat laukaisukompleksin ja alhaalla sijaitsevien seuranta-asemien liikennettä) antoivat hälytyksiä lähestyvistä laukaisuista ja mahdollistivat kiertoradalle päässeiden hyötykuormien nopeamman havaitsemisen. Lopuksi ”tiedusteluverkosto” hankki rajoitetusti seurantatietoja. Puolustusministeriön satelliitteja koskevat seurantatiedot saatiin satelliittivalvontalaitokselta ja NASA:n satelliitteja koskevat tiedot NASA:n verkoista. Lisäksi Kanadan kuninkaallisten ilmavoimien satelliittiseurantayksiköllä oli useita antureita, jotka antoivat tietoja. [8]
Ad hoc -työryhmä arvioi myös, missä määrin SPADATS vastaa käyttäjien tarpeita. Se ennusti satelliittien saapumisen tiettyyn sijaintiin paremmin kuin plus tai miinus 15 sekunnin tarkkuudella, mikä oli useimpien käyttäjien mielestä hyväksyttävää. SPADATS tarjosi tarvittavaa tukea monille sotilas- ja NASA-avaruusohjelmille, mukaan lukien toimintahäiriöisten kohteiden paikantaminen, erityisen kiinnostavien kohteiden (esim. neuvostosatelliitit ja rakettivaiheet) hajoamisen ennustaminen ja yhdysvaltalaisten tiedustelusatelliittien seuraaminen satelliittivalvontalaitoksen avuksi. Kyky määrittää neuvostosatelliittien kiertorataelementit ja saada niiden tutkajäljet (joiden perusteella voitiin tehdä arviot niiden koosta, muodosta, vakaudesta ja suunnasta) edisti merkittävästi avaruuskohteiden tunnistamista. SPADATSin tarjoamat tarkat seurantatiedot riittivät siihen, että kaksi toiminnassa olevaa satelliittitarkkailujärjestelmää (ilmavoimien ydinaseistetut Thor-ohjukset Johnsonin atollilla ja armeijan ydinaseistetut Nike-Zeus-ohjukset Kwajaleinin atollilla) pystyivät pysäyttämään rajoitetun määrän avaruusaluksia matalalla Maan kiertoradalla. [9]
Vaikka ad hoc -työryhmä oli samaa mieltä monista NORADin uusista vaatimuksista, se suositteli niiden hylkäämistä teknologian saatavuuden, realististen tulevien tarpeiden ja kustannusten perusteella. Työryhmä katsoi erityisesti, että vuoteen 1970 mennessä suunnitelluille teknisille parannuksille ei ollut mitään perusteita (korkeuden kattavuuden laajentaminen 23 000 meripeninkulmaan, havaitsemisvalmiuden lisääminen 0,1 neliömetrin kokoisiin kohteisiin korkeudesta riippumatta ja havaitsemistodennäköisyyden parantaminen 95 prosenttiin kaikkien kohteiden osalta ennen niiden ensimmäisen kiertoradan päättymistä kallistuksista tai korkeudesta riippumatta). Varapuolustusministeri hyväksyi tilapäisen työryhmän raportin ja sanoi esikuntapäällikölle, että NORADin on tarkistettava vaatimukset sen mukaisiksi. Esikuntapäällikkö ja puolustusministeriön kanslia hyväksyivät uudet vaatimukset vuonna 1966. [10]
Yksi SPADATSin suurimmista haasteista oli avaruusalusten kasvava määrä ja kiertoradalla olevien roskien määrän lisääntyminen. Esimerkiksi tammikuusta 1967 kesäkuuhun 1969 Neuvostoliitto laukaisi lähes 200 avaruusalusta ja Yhdysvallat noin 85. Lähes kaikki olivat matalalla Maan kiertoradalla, lukuun ottamatta luotaimia, Kuuhun suuntautuvia miehitettyjä avaruuslentolentoja, neuvostoliittolaisia viestintäsatelliitteja, geosynkronisella kiertoradalla (22 236 mailia päiväntasaajan yläpuolella) olevia yhdysvaltalaisia viestintäsatelliitteja ja keskipitkällä Maan kiertoradalla (korkeus 1 200-22 236 mailia) olevia yhdysvaltalaisia varhaisvaroitussatelliitteja. Julkisesti raportoitujen seurattujen kohteiden määrä kasvoi noin sadasta vuonna 1961 yli 2000:een vuosikymmenen loppuun mennessä. Vaikka aktiivisille satelliiteille ei aiheutunut juurikaan uhkaa, avaruusromua oli yhä enemmän matalalla kiertoradalla, ja yhä useammat kyseisen kiertoradan alemmilla alueilla (enintään 300 mailin korkeudessa) olevat romut selvisivät paluusta ja törmäsivät maalle tai valtameriin, mikä herätti kasvavaa huolta yleisössä avaruudesta putoavien esineiden aiheuttamien vahinkojen tai loukkaantumisten mahdollisuudesta. (Matalan Maan kiertoradan yläosissa olevat roskat pysyvät avaruudessa satoja vuosia, kun taas keskipitkällä Maan kiertoradalla ja geosynkronisella kiertoradalla olevat roskat voivat pysyä siellä tuhansia vuosia). [11]
Yhdysvaltain tiedustelupalvelut halusivat innokkaasti kerätä Neuvostoliiton rakettien, ohjusten ja satelliittien jälkeensä jättämät romut analysoitavaksi. Vastaavasti ne halusivat pitää amerikkalaisen romun (erityisesti ohjuksista ja salaisiksi luokitelluista amerikkalaisista satelliiteista) poissa neuvostoliittolaisten käsien ulottuvilta, jotta niitä ei voitaisi käyttää hyväksi. Jotta operatiiviset komentokeskukset voisivat ryhtyä passiivisiin puolustustoimiin neuvostoliittolaisia valokuvaustiedustelusatelliitteja vastaan (esimerkiksi siirtämällä joukkojaan tai käyttämällä naamiointia), DIA ja ilmavoimien ulkomaan teknologiaosasto perustivat vuoden 1965 lopulla Satellite Reconnaissance Advanced Notice Programin. Järjestelmä toimitti komentokeskuksille tietoja satelliittien kiertoratatekijöistä, toimintasäteestä ja resoluutiosta sekä tietoa siitä, miten voitiin ennustaa, milloin satelliitit olisivat yläpuolella. Neuvostoliiton hyökkäävien avaruusaseiden testaus alkoi vuonna 1966 osittaisella kiertoratapommitusjärjestelmällä, joka oli ohjuksella laukaistava ydinaseiden maaliinsaattamisjärjestelmä, joka lensi kiertoradan alapuolella. Järjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1968, ja se poistettiin käytöstä 1980-luvun alussa. Neuvostoliitto testasi ensimmäisen kerran onnistuneesti myös satelliittitornin vastaista asetta, joka oli mukana kiertoradalla vuonna 1967. Nämä räjähtivät 60 metrin etäisyydellä kohdesatelliitista ja vapauttivat sirpaleita tuhoten sen. [12]
SPADATS lisäsi valmiuksiaan useilla aloilla vuosikymmenen loppupuolella. SPADATS-keskus muutti komentokeskuksen uusiin maanalaisiin tiloihin Cheyenne Mountainissa Coloradossa, ja se hankki paremmat tietokonevalmiudet ja paransi yhteydenpitoa anturipaikkojen kanssa. NAVSPASURiin vuonna 1966 tehdyt muutokset lisäsivät havaintopeittoa 6 000 meripeninkulmaan, mikä on yli kaksinkertainen määrä kaikkiin muihin SPADATS-antureihin verrattuna. Ensimmäinen vaiheistettu tutka (elektronisesti ohjattu), AN/FPS-85, aloitti toimintansa Eglinin ilmavoimien tukikohdassa Floridassa vuonna 1969. Se oli ensimmäinen sensori, joka pystyi tarjoamaan havaitsemis- ja seurantapeiton yli 6 000 mailin etäisyydelle, ulottamaan valvonnan kohteisiin, joiden kiertoradan kaltevuus on alle 30 astetta, ja seuraamaan samanaikaisesti useita kohteita (200 tunnettua kohdetta tai 20 tuntematonta kohdetta). AN/FPS-85 pystyi pian tunnistamaan lukuisia tuntemattomia kohteita, jotka oli havaittu mutta joita ei ollut seurattu. Kwajaleinilla sijaitseva ARPA Lincolnin C-kaistan havaintotutka otettiin käyttöön vuonna 1969 kuvaamaan kohteita avaruuskohteiden tunnistustehtävän tueksi. Kaksi Baker-Nunn-kameraa siirrettiin muihin valtioihin, ja kaikki saivat päivityksiä, jotka lyhensivät 24 tunnista 12 tuntiin aikaa, joka tarvittiin kohteen etsimiseen, paikantamiseen ja tarkan havainnon tuottamiseen sekä tietojen raportointiin avaruuspuolustuskeskukselle. [13]
1970-2000
Kiertorataympäristö muuttui yhä ahtaammaksi ja monimutkaisemmaksi vuosien 1970 ja 2000 välisenä aikana. Neuvostoliiton riippuvuus sotilasoperaatioita tukevista satelliiteista kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1985 mennessä tiedusteluyhteisö arvioi, että Neuvostoliitolla oli noin 140 tällaista satelliittia kiertoradalla. Koska osa niistä oli nyt keskipitkällä kiertoradalla (kuten 1980-luvulla alkaneet GLONASS-navigointisatelliitit) tai geosynkronisella kiertoradalla (mukaan lukien samalla vuosikymmenellä alkaneet varhaisvaroitussatelliitit), oli ratkaisevan tärkeää, että SPADATS paransi syvän avaruuden valmiuksiaan. Yli 30 valtiota liittyi Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton/Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan, Italian, Länsi-Saksan ja Euroopan avaruusjärjestön kanssa satelliittien omistajiksi/haltijoiksi. Avaruusalukset suorittivat uusia tehtäviä, kuten kaukokartoitusta ja navigointia. Digital Globe aloitti kaukokartoitusalusten kaupallisen kehittämisen ja laukaisi Ikonos-satelliitin vuonna 1999. Sekä aktiivisten satelliittien ja avaruusromun määrän kasvu kiertoradalla että anturien havaitsemisvalmiuksien paraneminen johtivat siihen, että vuoteen 2000 mennessä oli julkisesti raportoitu lähes 9 000 seuratun kohteen olemassaolo. [14]
Neuvostoliitto ilmoitti 1970-luvun alussa, että sen kiertoradalla liikkuva satelliitin vastainen ase oli toimintakunnossa, ja järjestelmän testausta jatkettiin vuoteen 1982 asti. Sitä testattiin menestyksekkäästi kohteita vastaan, joiden korkeus oli jopa noin 1000 mailia ja kaltevuus 40-140 astetta. On todisteita siitä, että Neuvostoliitto kehitti toista järjestelmää, joka oli suunniteltu tuhoamaan satelliitteja keskipitkillä ja geosynkronisilla kiertoradoilla, mutta Venäjä luopui ohjelmasta 1990-luvun alussa. [15]
Tänä aikana SPADATS-järjestelmään tehtiin merkittäviä parannuksia, vaikka useimmat yksityiskohdat, jotka koskevat anturien kattavuutta, havaittavuuden ja seurannan parannuksia sekä muita tärkeitä näkökohtia, ovat edelleen salaisia. Puolustuksen tukiohjelman varhaisvaroitussatelliitit otettiin käyttöön vuonna 1971, ja ne täydensivät olemassa olevia laukaisujen havaitsemislähteitä. Nämä satelliitit lyhensivät aikaa, joka tarvittiin sen määrittämiseen, oliko laukaisu ohjuskoe vai avaruuslaukaisu, 20-30 minuutista vain muutamaan minuuttiin. Kolme vuotta myöhemmin Pohjois-Dakotassa sijainnut entinen Safeguard-ohjustorjuntajärjestelmän tutka muutettiin siten, että se pystyy antamaan avaruusvalvontatietoja toissijaisena tehtävänä sen uuden päätehtävän eli mannertenvälisten ja sukellusveneiden laukaisemien ballististen ohjusten havaitsemisen ja seuraamisen ohella. Shemyassa aloitti toimintansa vuonna 1977 uusi vaiheistettu tutka, Cobra Dane, joka lisäsi samanaikaisesti seurattavien kohteiden määrää ja laajensi havaitsemis- ja seurantaetäisyyttä. Lincolnin laboratorion Haystack-tutka muutettiin niin, että se pystyi aloittamaan avaruusvalvonnan samana vuonna. Kwajaleinilla sijaitsevaa ohjuksia jäljittävää ARPA:n pitkän kantaman jäljitys- ja instrumentointitutkaa päivitettiin vuonna 1982, jotta se pystyi toissijaisena tehtävänään jäljittämään kohteita geosynkronisiin korkeuksiin asti. Kolmeen BMEWS-asemaan rakennettiin uudet vaiheistutkat vuodesta 1987 alkaen. 1990-luvulla Lincolnin laboratorio rakensi Haystack-apututkan Millstonen lähelle Massachusettsiin keräämään kuvia satelliiteista. [16]
Mauin optisen seuranta- ja tunnistuslaitteiston teleskoopit otettiin käyttöön seuraavana vuonna, ja niillä saatiin sekä seuranta- että avaruuskohteiden tunnistustietoja noin 3 400 mailin korkeudessa ja sitä korkeammalla sijaitsevista kohteista. New Mexicossa, Mauilla, Diego Garcialla ja Etelä-Koreassa sijaitsevat maasta käsin toimivat sähköoptiset syväavaruuden valvontajärjestelmät (GEODSS), joissa on hämärässä toimivia televisiokameroita, tietokoneita ja suuria teleskooppeja, aloittivat toimintansa 1980-luvulla seuratakseen kohteita noin 6 000 mailin etäisyydeltä 28 000 mailin etäisyydelle (Etelä-Korean laitos suljettiin 1990-luvun alussa). [17]
Vuoteen 2000 mennessä Eglinin ilmavoimien tukikohdan tutka oli tärkein matalalla Maan kiertoradalla olevien kohteiden jäljittämisessä (yli 40 prosenttia kaikista tutkauksista). Kolme GEODSS-asemaa olivat merkittävimpiä keskipitkällä kiertoradalla (33 prosenttia) ja geosynkronisella kiertoradalla (lähes 44 prosenttia) olevien kohteiden seurannassa. [18]
Myös tietojen käsittelyä parannettiin. Vuodesta 1994 alkaen vastaperustettu avaruudenvalvontakeskus ryhtyi merkittäviin toimiin automatisoidakseen monia manuaalisesti suoritettavia tehtäviä. Niiden ansiosta kiertoratatietojen toimittaminen käyttäjille nopeutui huomattavasti. Uusia ohjelmistoja asennettiin nykyisten ja ennustettujen tulevien kiertoratojen tarkempaan määrittämiseen. [19]
2000-nykyhetki
Yhdysvaltojen ja liittoutuneiden asevoimat ovat vuosisadan vaihteen jälkeen lisänneet huomattavasti riippuvuuttaan satelliiteista tiedustelun, viestinnän, navigoinnin, säätietojen ja varhaisvaroituksen osalta. Vaikka nämä järjestelmät ovat aina olleet elintärkeitä strategisen tiedustelun kannalta, niistä on tullut myös kriittisiä taktisten operaatioiden kannalta. Yksityishenkilöt, kansalaisjärjestöt, yritykset ja hallitukset kaikkialla maailmassa ovat riippuvaisia monista erilaisista satelliiteista viestinnän, navigoinnin, katastrofiavun, säätietojen, ympäristön ja maatalouden seurannan, geologian, merentutkimuksen ja monien muiden sovellusten osalta.
Samaan aikaan kun Yhdysvallat ja muut maat ovat yhä riippuvaisempia avaruusjärjestelmistä, niiden turvallisuuteen kohdistuvat uhat kasvavat. Yksi kriittisimmistä uhkista on satelliittien vastaisten aseiden kasvava määrä ja kehittyneisyys, erityisesti Kiinassa ja Venäjällä. Nämä kaksi valtiota ovat kehittäneet vankkoja avaruustilannetietojärjestelmiä, jotka ovat kriittisiä niiden kohdentamisessa. (Avaruusvalvonnasta käytetään nykyään yleisesti nimitystä avaruustilannetietoisuus). Vuonna 2021 kenraali David Thompson, Yhdysvaltain avaruusjoukkojen varapäällikkö, totesi, että ”sekä Kiina että Venäjä hyökkäävät säännöllisesti Yhdysvaltain satelliitteja vastaan ei-kineettisin keinoin, mukaan lukien laserit, radiotaajuushäiritsijät ja kyberhyökkäykset”. Useimpia hyökkäyksiä koskevat tiedot ovat edelleen salaisia. Muutama on kuitenkin julkistettu, kuten 24. helmikuuta 2022 tehty venäläinen verkkohyökkäys ViaSat-tietoliikennesatelliitin maainfrastruktuuriin, joka keskeytti palvelun Ukrainaan ja useisiin Euroopan maihin. Venäjä on häirinnyt säännöllisesti GPS-signaaleja useilla alueilla, muun muassa Ukrainassa vuoden 2014 hyökkäyksensä jälkeen ja Pohjois-Norjassa Naton harjoitusten aikana. Kiinalla ja Venäjällä on myös toiminnassa olevia suoraan nousevia (ohjuksilla laukaistavia) satelliittivastaisia aseita, jotka on varustettu tavanomaisilla räjähdysaineita sisältävillä taistelukärjillä, joilla voidaan tuhota matalalla Maan kiertoradalla olevia satelliitteja. Molemmat tekevät myös matalilla ja geosynkronisilla kiertoradoilla kohtaamis- ja lähestymiskokeita, joissa satelliitti lähestyy toista satelliittia. Näillä testeillä voitaisiin kehittää avaruustilannetietoisuussatelliitteja tai tarkastaa ja huoltaa satelliitteja. Esimerkiksi Kiinan Shijian-21-satelliitti telakoitui vuonna 2021 yhteen sen käytöstä poistuneeseen satelliittiin ja hinasi sen pois geosynkroniselta kiertoradalta. Monet asiantuntijat uskovat kuitenkin, että testit ovat osa yhteiskiertoradalla olevien satelliittien vastaisten aseiden kehittämistä. [20]
Toinen uhka satelliittien turvallisuudelle on avaruuden kasvava ruuhkautuminen. Julkisesti raportoitujen seurattujen kohteiden määrä on kasvanut 8 927:stä vuonna 2000 (2 671 aktiivista ja inaktiivista satelliittia, 90 avaruusluotainta ja 6 096 romua) noin 47 800:aan nykyään (7 200 aktiivista satelliittia, 19 600 tunnettua alkuperää olevaa romua ja 21 000 alkuperältään tuntematonta tai toistuvasti jäljittämätöntä romua). Suurin osa aktiivisten satelliittien määrän kasvusta johtuu siitä, että 2010-luvulta alkaen on laukaistu valtava määrä pieniä satelliitteja, jotka muodostavat tähtikuvioita matalalla Maan kiertoradalla, pääasiassa yksityisten yritysten toimesta. Esimerkiksi pienten tietoliikennesatelliittien Starlink-kokoonpanossa on nyt yli 2 000 satelliittia, ja lähivuosina niitä lisätään useita tuhansia. OneWeb on saamassa valmiiksi noin 900 pienen viestintäsatelliitin kokoonpanonsa. Planetin kokoonpanossa on noin 200 pientä maanhavainnointisatelliittia. Jäljitettävän romun lisäksi on vielä arviolta 600 000-900 000 kappaletta, joiden koko on 5 mm:n ja 10 cm:n välillä, ja satoja tuhansia alle 5 mm:n kokoisia kappaleita, joita ei voida jäljittää. Avaruusromun määrän lisääntymiseen ovat vaikuttaneet useat tekijät: rakettivaiheista ja toimimattomista satelliiteista jäljelle jääneiden (joskus ehjien) kappaleiden määrän kasvu, Kiinan vuonna 2007 tekemä pystysuoran nousun satelliittituhoaseiden testi, Iridium-tietoliikennesatelliitin ja toimimattoman venäläisen satelliitin tahaton törmäys vuonna 2009 ja Venäjän vuonna 2021 tekemä suoran nousun satelliittituhoaseiden testi. Useat aktiiviset satelliitit ovat viime vuosina vaurioituneet roskien takia, ja kaikkien maiden aktiivisiin siviili-, kaupallisiin ja hallituksen satelliitteihin kohdistuvat riskit ovat kasvussa. [21]
2000-luvun alusta lähtien Yhdysvaltain hallitus ryhtyi useisiin toimiin jakaakseen enemmän avaruustilannetietoja kaupallisten ja ulkomaisten tahojen kanssa, jotta voitaisiin pienentää aktiivisten satelliittien vahingoittumisen tai tuhoutumisen riskiä törmäyksissä ja vähentää niistä peräisin olevan romun määrää. Ilmavoimat perusti Space Track -verkkosivuston, joka tarjoaa rekisteröidyille omistajille tai operaattoreille perusradatietoja salassapitamattomasta satelliittiluettelosta. Nämä organisaatiot voivat myös saada suunnitteluapua tiettyjen laukaisu- ja kiertoratapoikkeamien korjaamiseen, hätäyhteyden arviointiviestejä (joissa ilmoitetaan satelliitin ja toisen seurattavan kohteen lähimmän lähestymisen piste ja aika, kun törmäyksen todennäköisyys ylittää tietyn kynnysarvon) sekä ehdotettujen manööverisuunnitelmien tarkistamista törmäysten välttämiseksi. Se alkoi myös allekirjoittaa sopimuksia ulkomaisten hallitusten ja kaupallisten yksiköiden kanssa, joiden nojalla ne saavat lisää tietoa (ilmeisesti myös rajoitetusti tietoja salaisesta High Accuracy Catalog -luettelosta tarvittaessa) ja lisäapua, kuten tukea kiertoradalta poistumisessa ja laskeutumisessa. Tähän mennessä Yhdysvaltain avaruusjoukot ovat allekirjoittaneet sopimuksia 30 valtion ja noin 120 kaupallisen ja akateemisen yksikön kanssa. Se siirtää pian vastuun avaruuden tilannetietoisuuden jakamisesta siviili- ja kaupallisten toimijoiden kanssa kauppaministeriölle. [22]
Useat valtiot ja kansainväliset järjestöt ovat myös hyväksyneet ohjeita, joilla pyritään vähentämään roskien kasvua tulevaisuudessa. Yhdysvaltain hallitus antoi vuonna 2001 Orbital Debris Mitigation -standardit (päivitetty vuonna 2022), joita sovelletaan kaikkiin Yhdysvaltain satelliittilaukaisuihin ja -operaatioihin. Asiakirjassa vahvistetaan muun muassa säännöt, joilla rajoitetaan romun vapautumista normaalin toiminnan aikana ja minimoidaan varastoidusta energiasta (polttoaineet ja akut) johtuvat mahdolliset lähetyksen jälkeiset rikkoutumiset. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 2007 ulkoavaruuden rauhanomaista käyttöä käsittelevän komitean avaruusromun vähentämistä koskevat suuntaviivat, joissa vahvistetaan yleiset, oikeudellisesti sitomattomat säännöt ja kannustetaan jäseniä käyttämään ”kansallisia mekanismeja” niiden täytäntöönpanemiseksi. Euroopan avaruusjärjestö, Japani, Ranska ja Venäjä ovat sittemmin hyväksyneet vastaavat suuntaviivat (Venäjän noudattamista pidetään vaihtelevana). Useat kaupalliset tahot ovat testanneet avaruudessa laitteita, joilla voidaan ottaa talteen olemassa olevaa romua, mutta merkittävän määrän vähentämiseen tähtäävät ohjelmat ovat vielä vuosien päässä. [23]
Avaruusvalvontaverkon käsittelyvalmiuksia ja antureita on parannettu merkittävästi. Ensin mainittujen mittavat parannukset ovat johtaneet pääasiassa tarkempiin kiertorataennusteisiin. Uusi, luokiteltu High Accuracy Catalog -luettelo on sisältänyt entistä tarkempia tietoja siitä lähtien, kun se perustettiin vuonna 1999. Norjassa sijaitseva uusi Globus II -tutka, jonka kerrotaan pystyvän havaitsemaan alle 10 cm:n kokoisia kohteita jopa lähes 28 000 mailin etäisyydeltä, otettiin käyttöön 2000-luvun alussa. Vuonna 2004 ilmavoimille siirretty Space Surveillance Fence poistettiin käytöstä yhdeksän vuotta myöhemmin. Sen korvaava laite Kwajaleinilla aloitti toimintansa vuonna 2020, ja se kohdistuu pääasiassa matalalla Maan kiertoradalla oleviin kohteisiin. GEODSS sai uusia digitaalisia kameroita, tietokoneresursseja ja tukilaitteita. Uusi avaruustarkkailuteleskooppi siirrettiin Australiaan vuonna 2017, ja se aloitti toimintansa vuonna 2022. GEODSS:n tavoin sen ensisijainen tehtävä on seurata keskipitkällä Maan kiertoradalla ja geosynkronisella kiertoradalla olevia kohteita. Maanpäällisten optisten antureiden rajoitusten voittamiseksi ja syvän avaruuden paremman kattavuuden aikaansaamiseksi on otettu käyttöön sarja teleskoopeilla varustettuja satelliitteja. Midcourse Space Experiment -satelliitti oli ensimmäinen, ja se toimi vuodesta 2000 vuoteen 2008. Sitä seurasivat vuonna 2011 alkaneet Space Based Space Surveillance and Advanced Technology Risk Reduction -satelliitit ja vuonna 2014 kanadalainen Sapphire-satelliitti. Kaikki ovat matalalla Maan kiertoradalla. Vuodesta 2014 lähtien on laukaistu kuusi geosynkronista avaruustilannetietoisuusohjelman satelliittia. Ne ovat geosynkronisen kiertoradan alapuolella ja yläpuolella olevilla ajoradoilla, joilla seurataan kyseisellä alueella olevia kohteita. [24]
Avaruusvalvontaverkon haasteet kasvavat epäilemättä tulevina vuosina. Yksi niistä on kiertoradalla olevien aktiivisten satelliittien ja roskien lisääntyvän määrän havaitseminen, seuranta ja tunnistaminen. Kuten edellä todettiin, Starlink lisää todennäköisesti useita tuhansia satelliitteja tähdistöönsä. Amazonin Project Kuiper -hankkeessa suunnitellaan 3 236 pienen viestintäsatelliitin muodostaman tähdistön perustamista matalalle kiertoradalle vuosina 2023-2029. Yhdysvaltain avaruusjoukot aikovat laukaista matalalle kiertoradalle 300-500 pientä viestintäsatelliittia, jotka muodostavat Transport Layer -kokoonpanon. Kiina saa pian valmiiksi 320 pienen viestintäsatelliitin Hongyan-kokoonpanon matalalla Maan kiertoradalla. [25]
Avaruusvalvontaverkoston haasteena on myös avaruusjärjestelmiin kohdistuvien uhkien lisääntyminen, kuten suoraan nousevien ja kiertoradan mukana kulkevien satelliittien vastaisten aseiden kehittäminen. Kiina ja Venäjä parantavat epäilemättä edelleen valmiuksiaan hyökätä Yhdysvaltojen sotilassatelliitteja vastaan näillä ja muilla keinoilla. Pohjois-Korea ja Iran ovat kehittäneet useita ei-kineettisiä satelliitin vastaisia aseita, mutta eivät pystysuoraan nousevia tai yhdessä kiertoradalla liikkuvia aseita. [26]
Kansallisella ja kansainvälisellä tasolla käydään parhaillaan keskusteluja nykyisten suuntaviivojen vahvistamiseksi, jotta voitaisiin vähentää yhä useampien laukaisujen ja satelliittien aiheuttaman romun määrän kasvua tulevaisuudessa. Yksi tärkeimmistä foorumeista on Yhdistyneiden Kansakuntien ulkoavaruuden rauhanomaista käyttöä käsittelevä komitea. Suuret kiistat keskeisistä kysymyksistä tekevät tehokkaan sopimuksen aikaansaamisen kuitenkin epätodennäköiseksi.
Tässä CIA:n johtajan Advanced Research Projects Agencyn johtajalle lähettämässä muistiossa todetaan, että CIA:n henkilökunta auttaisi puolustusministeriötä määrittämään ulkomaisten avaruusalusten ”tarkkailua” koskevat vaatimukset. Puolustusministeriöllä (DoD) ei tuolloin ollut keskitettyä avaruuden valvontaohjelmaa eikä erityisiä vaatimuksia. Molemmat luotaisiin vuonna 1960, kun NORADille annettiin vastuu tehtävästä.
Record Group (RG) 59; Records Relating to Atomic Energy Matters, 1944-1963; Box #265; Space Council Jan-June 1959, National Archives, College Park, Maryland (NARA)
Tämä NASAn hallintojohtajan ja puolustusministerin allekirjoittama sopimus oli ensimmäinen juuri perustetun NASAn ja puolustusministeriön välinen sopimus tästä aiheesta. Sopimus tehtiin NASAn ja puolustusministeriön sisäisten tutkimusten ja virastojen välisten keskustelujen jälkeen. Sopimuksessa kuvataan lyhyesti NASA:n nykyisiä avaruusalusten ohjaus- ja hallintaverkkoja, näihin verkkoihin tarvittavia parannuksia, NASA:n erillistä Baker-Nunn-kameroiden seurantaverkkoa ja näiden verkkojen kykyä avustaa puolustusvoimia. Sopimuksessa käsitellään myös lyhyesti DoD:n Discoverer-satelliittien ohjaus- ja hallintaverkkoa (CORONA-tiedustelusatelliittien peitenimi) ja DoD:n antureiden, kuten Massachusettsin Millstonessa sijaitsevan tutkan ja hiljattain rakennetun Space Surveillance Fence -järjestelmän, panosta ”säteilemättömien” satelliittien havaitsemisessa.
Detection and Tracking of Satellites, A Report of the Ad Hoc Working Group on Department of Defense Space Detection, Surveillance, Tracking and Data Processing, March 1965; RG 330, Entry UD-06W #31, 471.96 File; NARA
Tämä NASAn apulaishallintojohtajan ja puolustusministeriön puolustustutkimuksesta ja -tekniikasta vastaavan johtajan allekirjoittama sopimus oli ensimmäinen näiden kahden osapuolen välinen sopimus tästä aiheesta sen jälkeen, kun NORADille oli annettu avaruusvalvontatehtävä. Siinä määritellään kummankin osapuolen yleiset velvollisuudet alalla, mukaan lukien tietojen jakaminen. Tältä osin NASAn Goddard Space Flight Center ylläpitäisi turvaluokittelematonta avaruusluetteloa ja toimittaisi NORADille NASAn ja muiden kuin NASAn tieteellisten satelliittien kiertoratatiedot niiden ollessa toiminnassa sekä kaikki muut DoD:n ja muiden kuin NASA:n laukaisemat kohteet, joita NASA:lta pyydettiin tukea. NORAD puolestaan toimittaisi NASAlle sen salaiseksi luokitellusta avaruusluettelostaan luokittelemattomia seurantatietoja, joita se voisi vapaasti jakaa tiedeyhteisön kanssa. NASA voisi pyytää luettelosta turvaluokiteltuja tietoja, kun se osoittaisi, että sillä olisi ”tarve tietää”. Tämä perusjärjestely pysyi voimassa useita vuosia.
Tässä muistiossa amiraali Frost toteaa, että hänen virastonsa on tarkastellut NORADin SPADATS-tutkien ja optisten antureiden kehittämissuunnitelmaa. Hän toteaa, että avaruusaluksen tehtävän määrittämisen kriittisen tavoitteen kannalta SPADATS-anturit ovat riittämättömät ja että tarvitaan viestintä- ja elektronista tiedustelua. Frost toteaa, että kansallinen turvallisuusvirasto on julkaissut ”United States COMINT/ELINT Requirements Study for the Collection of Foreign Satellite and Space Vehicle Transmissions” -selvityksen, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti järjestelmät, joita tarvitaan tämän tiedustelutiedon hankkimiseen. Frost kuvailee sen jälkeen budjettitoimia, joihin on ryhdytty niiden rakentamiseksi.
Tässä otteessa puolivuotishistoriikista kuvataan avaruusvalvontaohjelman kehitystä kyseiseltä kuudelta kuukaudelta. Ohjelman nykyisiä ja tulevia havaitsemis- ja seurantavaatimuksia ei ole kuvattu, mutta se johtuu todennäköisesti siitä, että sen salassapito on poistettu vuonna 2006.
Tämä on varhainen satelliittitilanneraportti, jonka NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksen avaruusoperaatioiden valvontakeskus on tuottanut julkista levitystä varten. Se perustuu pääosin NORADin toimittamiin tietoihin, ja siinä annetaan tuolloin aktiivisia satelliitteja ja avaruusromua koskevia salassapitämättömiä tietoja, kuten laukaisupäivä ja kiertoratatiedot. Yhdysvaltain turvaluokiteltuihin tiedustelusatelliitteihin viitataan niiden peitenimillä: Discoverer (CORONA-tiedustelusatelliitti), Greb (NRL:n elektroninen tiedustelusatelliitti) ja Samos (ilmavoimien tiedustelusatelliitti).
Tämä on ensimmäinen NORADin viesti Sputnik 46:sta. Shemya-tutka havaitsi laukaisun 17 minuuttia Tjuratamista lähteneen laukaisun jälkeen, ja useat SPADATS-tutkat jäljittivät pian kaksi romua ja hyötykuorman. Koska telemetriaa ei ollut kerätty ensimmäisen kierroksen jälkeen, hyötykuorman putoaminen ja neuvostoliittolaisten lehdistötiedotteiden puuttuminen tehtävästä, NORAD päätteli, että hyötykuorma oli todennäköisesti epäonnistunut. Tämä varmistui lopullisesti useita päiviä myöhemmin.
Toisessa NORADin viestissä, joka koskee Sputnik 46:aa, jota nyt kutsutaan myös Cosmos 21:ksi, kuvataan yksityiskohtaisesti toinen kahdesta laukaisusta peräisin olleesta romusta, joka oli laukaisualuksen suuri ylempi vaihe, joka palasi laukaisualukseen myöhään 12. marraskuuta. Kiertoradalla olevaa hyötykuormaa kuvataan samoin hyvin yksityiskohtaisesti, ja sen ennustetaan hajoavan muutaman päivän kuluessa. Vaikka tätä ei olekaan nimenomaisesti mainittu, kyseessä näytti olevan epäonnistunut valokuvaustiedustelusatelliitti.
Tämä on NORADin ensimmäinen viesti, jonka mukaan Shemya-tutka havaitsi ja seurasi alustavasti Sputnik 83:ksi nimettyä kohdetta useiden minuuttien ajan etäisyydellä 599-895 meripeninkulman välillä. Näiden tietojen perusteella pääteltiin, että kohde laukaistiin Tyuratamista noin 17 minuuttia ennen kuin Shemya havaitsi sen ensimmäisen kerran. Yhdysvaltain virkamiehet olivat ilmeisesti päättäneet, että tämä ajanjakso oli Neuvostoliitolle hyvä ikkuna Mars-luotaimen laukaisemiseen. Näin ollen viestissä ennustetaan, että jos kohde on Mars-luotain, se laukaistaan myöhemmin samana päivänä tiettyyn paikkaan planeettojen väliselle kiertoradalle.
Tämä NORADin viesti koskee raketin runkoa ja sirpaletta Sputnik 83:n pysäköintiradalla (kiertorata, jolta hyötykuorma nostetaan korkeammalle kiertoradalle). NORAD päättelee laukaisuajankohdan, telemetriakuuntelujen, visuaalisten havaintojen ja aiempien kuu- ja planeettaluotainten käyttämien kiertoratojen samankaltaisuuden perusteella, että kyseessä oli Mars-luotain.
Tässä otteessa puolivuotishistoriikista esitellään avaruusvalvonnan viimeaikaista kehitystä, mukaan lukien SPADATSin suunnitelmat hankkia Baker-Nunn-kameroita ja se ottaa haltuunsa tutkan toiminnan Diyarbakirissa Turkissa.
Tämä on alustava raportti Kosmos 46:sta (jota kutsutaan myös Sputnik 77:ksi), jonka Neuvostoliitto laukaisi Tjuratamista 24. syyskuuta. Kiertoradan elementtien ja vuodenajan (jotka molemmat olivat ihanteellisia Yhdysvaltojen valokuvaamiseen) sekä vielä salassa pidettävien signaalitietojen perusteella raportissa päätellään, että kyseessä oli jälleen yksi neuvostoliittolainen tiedustelusatelliitti, ja ennustetaan, että se lähtisi kiertoradalta kahdeksan päivän kuluttua, kuten aiemmatkin tiedustelusatelliitit olivat tehneet. (Toisin kuin Yhdysvallat, joka poisti kiertoradalta vain valokuvaustiedustelusatelliittien filmipalautuskapselit, neuvostoliittolaiset poistivat koko satelliitin kiertoradalta tänä aikana).
Tässä NORADin viestissä luetellaan kaikki tällä hetkellä seurattavat neuvostoliittolaiset kohteet maan läheisellä kiertoradalla, kohteet, jotka ovat hajonneet viimeisimmän raportin jälkeen, sekä aktiiviset satelliitit, joiden telemetria on äskettäin siepattu.
Asiakirja 14
Armeijaministeriö, esikunnan viestintäosasto, 9. joulukuuta 1964, SALAINEN.
Lähde
Record Group 319, Entry NM-3 47-R3, Box #16, NARA
Tämä on ensimmäinen raportti Sputnik 84:stä ja kahdesta siihen liittyvästä kohteesta. Diyarbakirin tutka havaitsi ja seurasi laukaisun ensimmäisen kerran 9. joulukuuta Kapustin Yarista. Sen ja kahden muun SAPDATS-tutkan suorittaman lisäseurannan sekä tarkemmin määrittelemättömien telemetriakuuntelujen avulla saatiin selville hyötykuorman ja siihen liittyvien kahden romun alustavat kiertorataelementit ja niiden likimääräinen koko. Kaikkien käytettävissä olevien tietojen perusteella raportissa todetaan, että satelliitti oli viimeisin kompleksista laukaistujen tieteellisten satelliittien sarjassa.
Tässä muistiossa toimitetaan ehdotetut ”NORADin laadulliset vaatimukset avaruuden havaitsemis- ja seurantajärjestelmälle (NQR 2-65)” ja ”SPADATS-tietojen käyttäjävaatimukset”. Edellinen oli ilmeisesti ensimmäinen suunniteltu päivitys alkuperäisiin, vuonna 1961 julkistettuihin vaatimuksiin. Yhteinen esikuntapäällikkö pidättäytyi tuomitsemasta niitä, kunnes puolustusministeriön avaruuden havaitsemista, valvontaa, seurantaa ja tietojenkäsittelyä käsittelevä ad hoc -työryhmä oli saanut tarkistuksensa valmiiksi. Yleisesti ottaen ehdotetuissa vaatimuksissa todetaan, että vuoden 1966 loppuun mennessä ”on tarjottava havaitsemisvalmiudet kaikille tällä hetkellä tunnetuista paikoista laukaistuille Neuvostoliiton avaruusaluksille. Järjestelmän kylläisyystasoa on nostettava, jotta se pystyy selviytymään yhä suuremmasta määrästä kohteita. Nämä valmiudet on suunnattava ensisijaisesti havaitsemaan ja seuraamaan avaruusobjekteja, jotka ovat maan kiertoradalla 0 tai lähes napakallistuneella radalla.” Vuosina 1966-1970 järjestelmän on laajennettava kattavuuttaan ”siten, että se kattaa myös muista maista kuin Neuvostoliitosta laukaistut avaruusalukset, minkä tahansa kaltevuuden omaavat kiertoradat ja kyvyn käsitellä liikkuvia avaruusaluksia. Järjestelmän asianmukaiset osat on suunniteltava tukemaan tulevaisuuden aktiivisia avaruuspuolustusjärjestelmiä.” Tarkemmin sanottuna ehdotetuissa vaatimuksissa esitetään parannuksia korkeuden kattavuuteen, havaittavien ja seurattavien kohteiden vähimmäiskokoon, havaitsemistodennäköisyyteen eri kallistuksissa ja kohteen ensimmäisen kiertoradan aikana, luettelointitarkkuuteen, avaruusaseiden tukemiseen ja aika, joka tarvitaan avaruusaseiden tukemiseen tarvittavan tarkkuuden saavuttamiseen. SPADATS-tiedon käyttäjävaatimuksissa luetellaan 20 erityyppistä tiedustelutietoa, joita NORADilta pyydetään.
Tämä on tämän ryhmän pitkä raportti, jonka se on laatinut puolustusministeriön apulaispuolustusministerin pyynnöstä ”tarkastellakseen puolustusministeriön avaruuden havaitsemis-, valvonta- ja seurantajärjestelmiä niiden kyvykkyyden, riittävyyden, redundanssin ja tehokkuuden määrittämiseksi niiden ensisijaisten tehtävien kannalta” ja suositellakseen ”sopivia vähennyksiä ja yhdistämisiä, resurssien kohdentamista ja asianomaisten järjestelmien organisointia, erityisesti niiden toimintaa koordinoiduksi ohjelmaksi”. Siinä esitetään yhteenveto avaruustarkkailun käyttötarkoituksista, arvioidaan avaruustarkkailulaitosten suorituskykyä ja annetaan erityisiä suosituksia. Jälkimmäisten joukossa on, että ehdotetut NORADin vaatimukset olisi hylättävä, koska ne sisältävät joitakin tietovaatimuksia, joille ei ole juurikaan tarvetta, ja koska ne yliarvioivat Neuvostoliiton uhkaa keskeisiltä osin. Apulaispuolustusministeri hyväksyi raportin nopeasti.
Tässä muistiossa esitetään yhteenveto siitä, miten esikuntapäälliköt ovat ratkaisseet maaliskuun 1965 raporttiin liittyvät ongelmat. Ainoa jäljellä oleva merkittävä erimielisyys oli se, että esikuntapäälliköt uskoivat, että vuoteen 1970 mennessä oli tarpeen saada valmiudet ”havaita ja seurata yhden neliömetrin kokoisia avaruusesineitä 20 000 meripeninkulman korkeuteen asti 99 prosentin havaitsemistodennäköisyydellä”. Varapuolustusministeri ehdottaa, että vaatimusta muutetaan siten, että tutkimus- ja kehitystyötä olisi jatkettava, jotta saavutettaisiin kattavuus suuremmissa korkeuksissa ja pienempien kohteiden osalta, jotta se voitaisiin ottaa käyttöön nopeasti, kun tarve ilmenee. Muutos tehtiin, ja esikuntapäälliköt ja apulaispuolustusministeri hyväksyivät uuden ”NORADin avaruuden havaitsemis- ja seurantajärjestelmää koskevan laadullisen vaatimuksen” vuonna 1966.
Tässä muistiossa kerrotaan yhteiselle esikuntapäällikölle, että puolustusministeriön tiedusteluvirasto ja ilmavoimien ulkomaanteknologiaosasto perustivat 3. elokuuta 1965 satelliittitiedusteluohjelman (Satellite Reconnaissance Advance Notice). Sen mukaisesti NORAD lähetti osallistuville sotilasjohtokunnille tietoja jokaisen neuvostoliittolaisen tiedustelusatelliitin laukaisun kiertoratatekijöistä ja muista teknisistä tiedoista. Ulkomaisen teknologiaosaston laatiman ohjekirjan avulla joukko-osastot piirsivät milloin satelliitti olisi kantomatkan päässä, jotta ne voisivat ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin havaintojen välttämiseksi tai minimoimiseksi.
Tämä on NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksen laatima säännöllinen satelliittitilanneraportti, joka on tarkoitettu julkiseen levitykseen. Se perustuu suurelta osin NORADin toimittamiin tietoihin, ja siinä annetaan aktiivisia satelliitteja ja avaruusromua koskevia salassapitamattomia tietoja, kuten laukaisupäivä ja kiertoratatiedot. On epäselvää, mainitaanko luokitellut yhdysvaltalaiset satelliitit ja neuvostoliittolaiset tiedustelusatelliitit ainoastaan niiden kohdenumeron perusteella vai eikö niitä luetella lainkaan. Kohteita on enemmän kuin edellä mainitussa vuoden 1962 satelliittitilannekatsauksessa, koska satelliitit on laukaistu sen jälkeen ja avaruusvalvontaverkon anturien valmiudet ovat lisääntyneet.
Tässä otteessa vuosihistoriasta kuvataan avaruusvalvontaohjelman kehitystä vuonna 1966. Siinä kuvataan yksityiskohtaisesti puolustusministeriön hyväksymä uusi ”NORADin laadullinen vaatimus avaruuden havaitsemis- ja seurantajärjestelmästä”.
Tässä raportin osassa esitetään tietoja useista kesäkuussa laukaistuista neuvostoliittolaisista tiedustelusatelliiteista ja maaliskuussa laukaistun tiedustelusatelliitin toissijaisen hyötykuorman irtoamisesta.
Tässä raportin osassa esitetään tietoja neuvostoliittolaisesta tiedustelusatelliitista, joka laukaistiin joulukuussa. Se oli neljäs tällainen satelliitti, joka liikkui, mikä lisäsi kohteiden kattavuutta, ennen kuin se laskeutui kiertoradalle 5. tammikuuta.
Tässä muistiossa esitetään toimintaperiaatteet, jotka koskevat SATRAN-tietojen (Satellite Reconnaissance Advance Notice), jotka olivat salaisia tai alemman turvaluokan tietoja, jakamista Nato-maiden, Etelä-Korean ja Japanin kanssa. Britannialla ja Kanadalla oli jo vuosien ajan ollut lupa vastaanottaa kaikki SATRAN-tiedot, mutta ne olivat käyttäneet niitä harvoin. Muut Nato-maat olivat aiemmin saaneet vain rajoitetusti tietoja, mutta nyt ne voivat saada niitä ”operatiivisten turvatoimien toteuttamiseksi harjoitusten, manööverien ja operaatioiden aikana sekä yleisessä puolustussuunnittelussa”. Myös Etelä-Korea ja Japani saivat nyt luvan saada tietoja samoihin tarkoituksiin.
Tässä Power Pointissa esitellään perustietoja jokaisesta avaruusvalvontaverkon anturista ja eräistä tiedustelutietojen käsittelyyn liittyvistä seikoista. Tuolloin Eglinin ilmavoimien tukikohdassa Floridassa sijaitseva vaiheistettu tutka seurasi suurimman määrän kohteita maanläheisellä kiertoradalla (42,3 %), GEODSS:n optiset järjestelmät ja Eglinin tutka seurasivat suurimman määrän kohteita syvällä avaruusradalla (32,9 % ja 22,3 %), kun taas GEODSS seurasi suurimman määrän kohteita geosynkronisella kiertoradalla (43,9 %).
Tämä asiakirja esiteltiin Yhdysvaltain strategisen komentokeskuksen konferenssissa (komentokeskus, jolla oli tuolloin avaruuden tilannevalvontatehtävä). Siinä keskitytään tietoihin, joita annetaan satelliittien kaupallisille ja ulkomaisille omistajille/operaattoreille Yhdysvaltojen lainsäädännön viimeaikaisten muutosten mukaisesti. Esityksessä kuvataan kaupallisten satelliittien ja ulkomaisten satelliittien omistajien/operaattoreiden kanssa jaettavia rajallisia tietoja osoitteessa www.space-track.org ja laajempia tietoja, joita jaetaan sellaisten omistajien/operaattoreiden kanssa, jotka ovat allekirjoittaneet sopimukset komentokeskuksen kanssa. Hätävaroituksia voitaisiin antaa kaikille omistajille/operaattoreille riippumatta siitä, ovatko ne allekirjoittaneet sopimuksen komentokeskuksen kanssa, kun toisen kohteen ennustetaan lähestyvän heidän satelliittiaan tietyn etäisyyden päähän. Tietokoneprosessoinnin kehittymisen ansiosta komentokeskus pystyi määrittämään törmäystodennäköisyyksien kasvun kaikkien aktiivisten satelliittien osalta ja antamaan tarvittaessa hätävaroituksia, ei vain pienelle osajoukolle, kuten aiemmin. Myös avaruusvalvontaverkon käynnissä olevista parannuksista on esitetty yhteenveto.
Lähdeviitteet
[1]Detection and Tracking of Satellites, A Report of the Ad Hoc Working Group on Department of Defense Space Detection, Surveillance, Tracking and Data Processing, March 1965, pp. x-xiii; Record Group (RG) 330, Entry UD-06W #31, 471.96 File; National Archives and Records Administration, College Park, Maryland (NARA).
[2] Rick W. Sturdevant, “From Satellite Tracking to Space Situational Awareness: The USAF and Space Surveillance, 1957-2007”, Air Power History, Winter 2008, pp. 5-23. Fred L. Whipple, “Optical Tracking of Artificial Earth Satellites”, Science, Vol. 128, No. 3316 (July 18, 1958), pp. 124-129.
[3]Detection and Tracking of Satellites. “Chronology of Selected Events in Optical Space Surveillance.”
[7]Detection and Tracking of Satellites, pp. xiii-xvi, 49-70.
[8] Ibid, p. 50. Richard L. Bernard, United StatesCryptologic History, Special Series, Volume 8, The Foreign Missile and Space Telemetry Collection Story – The First 50 Years, Part 1: The 1950s and 1960s (Center for Cryptologic History, National Security Agency, 2004), pp. 1, 31-51.
[11]National Intelligence Estimate 11-1-67, The Soviet Space Program, March 2, 1967, and National Intelligence Estimate 11-1-69, The Soviet Space Program, June 19, 1969, CIA FOIA Electronic Reading Room. European Space Agency graph. List of First Satellites by Country. Orbital Debris (Washington, D.C.: National Aeronautics and Space Administration, 1985), pp. 22-29.
[12]National Intelligence Estimate 11-1-67 and National Intelligence Estimate 11-1-69. Joseph F. Carroll, Lt. Gen, USAF, Director to Chairman, Joint Chiefs of Staff, 4 September 1965, RG 373, Entry UD-05D 60, Box #2, NARA. James David, “Was it Really ‘Space Junk’? U.S. Intelligence Interest in Space Debris that Returned to Earth,” Astropolitics, Vol. 3 (2005), pp. 43-65.
[13] Ibid. “From Satellite Tracking to Space Situational Awareness,” pp. 12-13.
[16] “From Satellite Tracking to Space Situational Awareness”, pp. 13-15. Major Michael J. Muolo, Space Handbook, A Warfighter’s Guide to Space, Volume One (Maxwell AFB, Alabama: Air University Press, 1993), pp. 17-22. Melvin L. Stone and Gerald P. Banner, “Radars for the Detection and Tracking of Ballistic Missiles, Satellites, and Planets,” Lincoln Laboratory Journal, Vol. 12, No. 2 (2000), pp. 221, 228, 236-238.
[17] “From Satellite Tracking to Space Situational Awareness,” pp. 13-15. Space Handbook, chapter 3.
Lähestyessään WESTAR 6 -satelliittia, NASAn avaruussukkula Discoverylla ollut videokamera onnistui kuvaamaan kevyen metallinvärisen pallon, joka tulee vasemmalta ja sitten katoaa oikealle. Taustalla näkyy Maapallo.
Tästä voit nähdä vielä lyhyen videopätkän ohituksesta:
Huomaa miten CNN sensuroi omasta lähetyksestään UFOn rajaamalla kuvan itse satelliittiin:
NASAn James Webb -teleskoopin ensimmäisiä havaintoja on Wolf-Rayet -tähti WR 124. Harvinainen havainto on yksi kaikkein valoisimmista, massivisimmista ja helpoimmin havaittavista tähdistä, jonka teleskooppi teki kesäkuussa 2022. WR 124 näkyy ennennäkemättömän yksityiskohtaisesti voimakkailla infrapunainstrumenteilla. Tähti on 15000 valovuoden päässä Jousimiehen tähtikuviossa.
Mutta James Webb -teleskooppi on kuvannut sekä WR 124:n että mystisen valoisan kohteen avaruudessa huomattavan etäällä WR 124:sta.
Tarkempi syynäys paljastaa massiivisen kohteen, joka muistuttaa avaruusolentojen alusta. Sillä on neliskulmainen sisäänkäynti aluksen etuosassa. Lisäksi UFOn alaosassa näyttää olevan jonkinlainen neliskulmainen alusta, joka on kiinni aluksessa.
Toinen yksityiskohta kohteessa on sen symmetria.
Teleskooppi on mahdollisesti kuvannut avaruusaluksen taivaankappaleen sijaan.
Me olemme kuulleet edesmenneestä Kenneth Arnoldista ja hänen yhdeksästä lepakonmuotoisesta UFOstaan, jotka hän näki vuonna 1947. Luulen löytäeneeni samanlaisia aluksia Word Wide Telescope -sivuston teleskooppikuvista. UFO on samanmuotoinen, mutta sen koko on edelleen ratkaisematon kysymys. Sen koko voi olla asteroidin tai kuun kokoinen. Avaruuden laajuudesta sen koko on vaikea sanoa.
Kartalla on myös oranssi viiva, joka on toinen samanlainen alus, joka matkaa melkein valonnopeudella ja on menossa samaan suuntaan kuin tämä pysähtynyt on. Selvästikin alus on jättiläismäinen ja siihen voi mahtua kymmeniä tuhansia matkustajia. Monet ihmiset ovat sanoneet, että tällaiset koot ovat mahdottomia saavuttaa, johtuen rajoittuneesta maailmankuvastaan. Mutta universumi ei mahdu rajallisten ideoiden muottiin.
Havaintopaikka: Maapallon kiertorata
Apollo 10 -päivämäärä: toukokuun 18.-24. 1969
Kuvalähde: https://eol.jsc.nasa.gov/DatabaseImages/ISD/highres/AS10/AS10-35-5264.JPG
Tässä on hieno kuvakaappaus Apollo 10 -missiosta. NASAn arkistoissa on hienoja kuvia avaruusolentojen aluksesta Maapallon kiertoradalla. Aluksella on kupoli, ja etupuolisko on 80-prosenttisesti lautasalus, kun taas loppuosa näyttäisi olevan litteää takaosaa. Tätä tukee se seikka, että ohut pyöreä etuosa on Maapallon suuntaan. Olen tämän perusteella erottanut aluksen etupuolen ja takapuolen. On vaikea uskoa, että näin selkeää näyttöä avaruusolentojen aluksesta löytyisi NASAn valokuvista, jotka on niin helposti kaiken kansan saatavilla, ja kuitenkin 99.9% Maapallon populaatiosta ei tule koskaan näkemään näitä todisteita. Tämä NASA-valokuva on 100-prosenttista näyttöä siitä, että Maapallolla vierailevat avaruusolennot muista maailmoista.
Löysin Maapallon kokoisen planeetan World Wide Telescope -ohjelmalla, joka on ilmainen käyttää. Yllätyitkö? Sinun ei pitäisi, sillä sen koko on vaikeaa peittää. Me kuitenkin tiedämme, että Draken yhtälön mukaan pelkästään Linnunradalla on 100 miljoonaa planeettaa, joissa on elämää. Puhumattakaan koko universumista.
Tässä on täysin symmetrinen avaruusalus. Tämä alus ei ole pyöreä, mikä haastaisi sisäpuolelta tilaa mikäli sitä ei ole koverrettu. Se on litteä, ja he voivat käyttää monia sisä- ja ulkoalueiden tasoja. Eivät kaikki halua pyöreää UFOa. Onko autosi samanlainen kuin naapurilla? Samanlainen kuin ystävällä? Ei! Koska erilaisuus on rikkaus. Niin ajattelevat myös avaruusolennot.
Puolustusministeriö osallistui Uuden-Seelannin puolustusvoimien ja Uuden-Seelannin puolustusministeriön isännöimään vuotuiseen Combined Space Operations (CSpO) Initiative Principals Board -kokoukseen 6.-8. joulukuuta.
Vuosittainen tapahtuma kokosi yhteen Australian, Kanadan, Ranskan, Saksan, Uuden-Seelannin, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen edustajat, ja siinä keskityttiin edistämään yhteistyötä ja tiedonvaihtoa avaruusturvallisuusasioissa.
CSpO on aloite, jolla pyritään luomaan ja parantamaan yhteistyötä, koordinointia ja yhteentoimivuusmahdollisuuksia toimintavapauden ylläpitämiseksi avaruudessa, resurssien optimoimiseksi, tehtävien varmuuden ja kestävyyden lisäämiseksi sekä konfliktien estämiseksi.
Tämänvuotisessa tapahtumassa puolustusjohtajat korostivat tarvetta jatkaa sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen ja vastuullisen käyttäytymisen edistämistä avaruudessa ja samalla käsitellä yhteistyössä avaruuteen liittyvien operaatioiden turvallisuuteen ja varmuuteen liittyviä haasteita.
Yhdysvalloista tilaisuuteen osallistuivat muun muassa avaruuspolitiikasta vastaava apulaispuolustusministeri John Plumb, Yhdysvaltain avaruusjoukkojen avaruusoperaatioiden päällikkö, kenraali Chance Saltzman, Yhdysvaltain armeijan kenraali James Dickinson, Yhdysvaltain avaruusjoukkojen komentaja, ja Damon Wells, National Reconnaissance Office.
CSpO:n johtokunta kokoontui viimeksi joulukuussa 2021 Yhdysvalloissa ja vahvisti tukensa avaruuteen ulottuvien tai sieltä alkunsa saavien konfliktien estämiselle ja avaruusympäristön turvallisuutta uhkaavien henkilöiden saattamiselle vastuuseen.
Tämän vuoden helmikuussa ryhmä julkaisi ”CSpO Vision 2031”, jossa hahmotellaan aloitteen yleistarkoitusta ja korostetaan sen pääperiaatteita, joihin kuuluvat muun muassa avaruuden käytön vapaus, avaruuden vastuullinen ja kestävä käyttö, kumppanuus suvereniteetti tunnustaen ja kansainvälisen oikeuden noudattaminen.
Nämä johtavat periaatteet ohjaavat aloitteen tavoitteita, ja niitä tuetaan useilla toimintalinjoilla, jotka ulottuvat joustavien ja yhteentoimivien arkkitehtuurien kehittämisestä ja käytöstä vastuullisen sotilaallisen käyttäytymisen edistämiseen avaruudessa sekä tiedustelu- ja informaatioyhteistyöhön, jotka kaikki johtavat turvallisen, varman ja kestävän avaruusalueen luomiseen.
Tämä teksti pyrkii tarkastelemaan ongelmia, joita liittyy planeetan pinnalla elävän lajin vaihtaessa elintapaansa avaruudessa eläväksi lajiksi. Osana tätä prosessia me alleviivaamme sitä seikkaa, että on saavutettu evoluution erkaantumispiste, ja näin suurena potentiaalisen vapauden hetkenä me tunnemme myös suurinta liikemäärämomenttia kohti muutosta. Tätä esimerkillistää niinkutsuttu “Obaman Arvoitus” — eli: poliitikot ja muut valtakerrostumien jäsenet jäävät kiinni klassiseen karteesiseen kahtiajakoon, jossa maanpäälliset asiat nähdään vastakkaisina avaruuteen muuttoon liittyville asioille. Tutkittuamme joitain ideoita siitä miksi sellainen tilanne on syntynyt, me jatkamme Roswellin jälkeiseen avaruusolentojen vaikutusvaltaan koskien avaruusfilosofiaa ja -tiedettä, ja keskitymme erääseen ajattelijoiden ryhmään 1970- ja 80-luvuilla. Me tarkastelemme kehittyneiden älyjen roolia tällä hetkellä avaruusongelmassa ja sitä miten avoin kontakti tulisi olla keskeinen ydinkomponentti tällaisessa siirtymässä. Tämä tutkielma tarjoaa myös näyttöä siitä, että avaruuteen muutto ei todellakaan ole mikään abstrakti tai hukkaan heitetty projekti, vaan se voi olla taloudellinen ja poliittinen katalyytti samanaikaiselle Maapallon nykyongelmien ratkaisulle sekä kollektiivitietoisuuden muutokselle meidän ottaessamme haparoivia askelia jättääksemme geostationaarisen kohtumme.
Meidän tulee pitää nykypäivän ongelmat niiden todellisessa mittakaavassa: ne ovat tärkeitä — todellakin äärimmäisen tärkeitä — koska ne voivat tuhota sivilisaatiomme ja tulevaisuutemme ennen syntymäämme. Avaruuteen siirtyminen voi kääntää monen mielen ulospäinsuuntautuneeksi ja pois nykyisistä heimokiistoista. Tavallaan raketti, joka on kaukana sivilisaation tuhoajasta, voi tarjota hätäuloskäynnin jota me tarvitsemme sen säilyttämiseen.
Obaman Arvoitus ja eksopolitiikka
Tehdessäni taustatutkimusta tälle artikkelille lopulta päädyin yllämainittuun kappaleeseen Institute for Cooperation in Spacen (ICIS) puheenjohtaja Arthur C. Clarken sanomana. Se esittää konkreettisen lausunnon käsillämme olevista ydinongelmista ja näyttää miksi eksopolitiikka alana on paljon muutakin kuin ‘alieneita’ tai metaforisia tai kirjaimellisia UFOja. Todellakin, eksopolitiikalla on tietoisuuden kohottaminen sen keskeisenä opinkappaleenaan, ja kuten Clarke vihjaa — jättämällä Maapallon painovoimakentän me itse asiassa suuremmalla todennäköisyydellä saamme rauhan Maahan kuin se näyttäisi muuten olevan saavutettavissa. Myönnetään, merkit siitä että olisimme kulkemassa tähän suuntaan tällä hetkellä eivät ole kauhean mairittelevia.
Hänen vaalikampanjansa aikaan toimittaja kysyi Barack Obamalta mitä hän ajatteli ‘UFO-asiasta’ — hän vastasi vähän liian kliseisesti niinkuin muutkin virkamiehet, jotenkin näin: “On parempi, että me keskitymme oikeisiin ongelmiin täällä näin ennen kuin me alamme ajatella niitä tuolla jossain…”. Tämä ajatus siitä, että avaruuden kolonisaatio tai korkeamman, planeetan ulkopuolisen älyn kanssa toimiminen on pakko olla poissulkeva Maapallon kehityksen kanssa, on sellainen asia mikä pitää arvioida uudelleen ja nopeasti jos me aiomme päästä kehittymään yhtään mihinkään suuntaan. Tietyssä mielessä standardi Obaman vastaus oli toki ison ‘P’:n Poliittinen taktiikka — miten senioripoliitikko voisikaan sano muuta, kun me olemme rakentaneet kulttuurin joka perustuu rahalliselle niukkuudelle ja mediaystävällisille äänenpainoille? Poliitikko on paljon todennäköisemmin pitämässä valta-asemansa rakentamalla sairaalan kuin rakentamalla avaruusaseman; ei ole kovinkaan todennäköistä että mielenosoittajat häntä piinaisivat jälkimmäisestä. Ongelma on myös enemmän kuin tuota — se on paljon perustavanlaatuisempi meille lajina ja se miten meidät on ehdollistettu näkemään oma itsemme. Tämä maallisen vs. ei-maallisen vastakkainasettelu on syvään juurtunut, semanttinen ansa, joka itse asiassa heijastelee klassista karteesista hengen ja ruumiin kaksinaisuutta — mutta se on sellainen joka on muuttumassa yhä käyttökelvottomammaksi ja voi aiheuttaa huomattavan paljon sekaannusta mikäli me jatkamme siitä kiinni pitämistä.
Eksopolitiikan roolin ja kaikkien tieteenalojen osa, jotka pitävät itseään katalyyttinä tulevaisuudelle, on informoida ihmisiä vaihtoehtoisista menetelmistä tai linsseistä joiden läpi nähdä maailma. Joten me voisimme ehdottaa, että päästäksemme yli niinkutsutusta “Obaman Arvoituksesta” me joudumme esittelemään ideoita, jotka ottavat kantaa niihin vastakkainasetteluihin jotka ovat reilumman tarkastelun esteenä maanjälkeiseen kulttuuriin siirtymisessä. Jos me tarkastelemme vaikka pelkkää rahoituselementtiä — me voimme nähdä että tämä ei todellakaan ole mikään saavutus. Itse asiassa maallinen talous on ehkäpä se mikä antaa meille suurimman liikemäärän: globaali rahajärjestelmä on muuttunut erottamattomaksi muista ajattelumalleista ja näin tulevaisuuden suunnittelusta. Globaalit talouden virrat voivat olla käytännössä virtuaalisia 21. vuosisadalla, mutta niiden suhteellinen asema ykkösinä ja nollina tekee rahoituksesta osan kaikkea mitä me näemme ja teemme. Kun me yhdistämme tämän kysynnän ja tarjonnan, niukkuuteen perustuvan [nimitetään sitä ‘vanhan maailman’] talouden meitä tarkkailevien älyjen suhtautumiseen liittyvään pääasiallisen poliittisen asenteen kanssa, me voimme nähdä käsillämme olevat koulutusongelmat.
Positiivinen kulma tässä on, että meillä on kasvava määrä akateemikkoja, tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka yleisesti ovat nyt muuttamassa tasapainoa ja varmistamassa, että ‘business as usual’ ei enää löydy geopoliittisesta valikoimasta. Vaikka eksopolitiikka keskittyykin pääosin UFO-paljastuksen ja avaruusolentojen kanssakäymisen ongelmiin — sen oletuksena pitää myös toimia monialaisesti tai hyperinformaatiolähtökohdista käsin ja ujuttaa löydöksensä rinnakkaisiin tieteenaloihin. Vain tällä soluttautumisen taktiikalla saavutetaan keskeiset tavoitteet, joita meistä monet ovat sille antaneet; tämän tulee lopulta olla maallisen ja ei-maallisen välisen juovan parantamista — kaikilla tasoilla joilla me konseptia käsittelemme.
Nauhoitetussa sessiossa tri. Michael Sallan kanssa joitain vuosia sitten me keskustelimme kausaalielementeistä, jotka saavat ihmiset ottamaan käyttöön eksopoliittisen tai ‘UFOlogisen’ viitekehyksen heidän kaikkein tuottavimmaksi sellaiseksi. Kuten niin monet alalla, Salla oli aiemmin ollut mukana erilaisissa akateemisissa ja siviilirauhanturvaamisen aloitteissa, ja tajunnut että tässä puhtaasti maakeskisessä lähestymistavassa politiikka tai konfliktinratkaisu ovat rajoittuneita. Vaaditaan hyvä määrä kokemusta päästä tähän pisteeseen, mutta tästä eteenpäin luonnollinen edistys tarkoittaa lähestyä globaaleja ongelmia Maan ulkopuolisesta viitekehyksestä käsin. Tässä kohtaa monet aiemmin jäykät ja ratkeamattomat tilanteet on mahdollista arvioida uudelleen uudesta näkövinkkelistä. Esimerkiksi iso osa syvemmistä poliittisista aspekteista, joista Berkeleyn professori Peter Dale Scott puhuu, muuttuvat helpommin prosessoitaviksi kun ottaa mukaan salaliittojen näkökulmia, kytkökset valtion tekemään rikollisuuteen, mustat projektit, tiedustelupalvelujen maailman sekä avaruusolentojen kanssa tehdyt kontaktit. Joten kun ottaa huomioon, että meillä on nyt yhä kasvava lukumäärä ihmisiä, jotka tällaista lähestymistapaa käyttävät — jolla voimme kontribuoida polkuumme, jolla saada oma lajimme ulos rajoittuneesta planetaarisesta tietoisuudesta galaktiseen tietoisuuteen — tuoko se mukanaan yllämainittuja hyötyjä ja vapaudummeko Obaman Arvoituksesta?
Sodanjälkeinen aikakausi ja avaruustietoisuus
Eksopolitiikan näkökulmasta sodanjälkeinen aikakausi nähdään eräänlaisena perustana kamppailulle avaruuden kolonisaatiosta ja siihen liittyvästä tietoisuudesta. Tälle jännitteelle olennaista ja maallisen hegemonisen kamppailun lisäksi ovat eri avaruusolentojen ryhmät, jotka kiihdyttivät interventiotaan atomiaseiden väärinkäytön seurauksena Trinityssä ja Hiroshimassa. Tästä ajasta eteenpäin olemme nähneet joitain UFOjen näyttäytymisiä ydinvoimaloiden ja ydinaseiden laukaisualustojen yllä, ja ne ovat tehneet aikeensa selviksi.[1] Vastaus heti sodan jälkeen tehtyjen UFO-havaintojen määrien kasvuun ja Roswellin tapauksen kaltaisiin tilanteisiin oli vuoden 1947 National Security Act ja nykyisen ‘Turvallisuusvaltion’ perustaminen. Alunperin kommunismiin keskittynyt modernimpi [ja realistisempi] tulkinta asettaisi UFO-ongelman myös yhdeksi tekijäksi tässä, ainakin armeijan ja tiedustelupalvelujen johdon piirissä.
1960-luvun yhteiskunnalliset mullistukset toivat mukanaan muutoksen siinä miten me näemme itsemme, kun rauhanliikkeet peräänkuuluttivat Vietnamin sodan lopettamista ja ihmisrodun edustajat katselivat omaa planeettaamme Kuusta. Tämä sukupolvi taas hylkäsi suuren osan muodollisesta ja paranoidista 1950-luvusta ja sen sijaan etsi uudenlaisia tapoja nähdä maailmaa. On mahdollista, että tämä johti avaruuteen liittyvien ideoiden ja tietoisuuden vahvistumiseen 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.
Kirjassaan “The Intelligence Agents”, kirjan “Exo-Psychology” kirjoittaja tri. Timothy Leary kuvaa miten monialainen futuristien ryhmä alkoi kartoittaa siirtymää avaruuteen — sekä teoreettisesti että kirjaimellisesti tieteen ja tekniikan termein. Leary listaa nimet Barbara Marx Hubbard, Barry Goldwater, NASAn astronautti Brian O’Leary niiden joukossa, jotka ovat tehneet kontribuutioita aiheeseen liittyen [2]. Nämä henkilöt ottivat fiktion pois tieteiskirjallisuudesta ja tarjosivat avaruutta varteenotettavana paikkana jossa asua. Yksi Learyn työpareista oli Princetonin tekniikan professori Gerry O’Neil, joka vuoden 1974 paperissaan ehdotti seuraava [3]:
1. Me voimme kolonisoida avaruuden ilman, että ryöstämme tai vahingoitamme ketään ja ilman että saastutamme mitään.
2. Jos työ aletaan pian, lähes kaikki teollinen toiminta voidaan siirtää pois Maapallon herkästä biosfääristä ja alle vuosisadassa.
3. Tämänkaltaisen ihmisten ja teollisuuden avaruuteen siirtämisen tekniset imperatiivit todennäköisesti rohkaisevat omavaraisuutta, valtioyksiköiden pientä kokoa, kulttuurista monimuotoisuutta ja suurta riippumattomuutta.
4. Ihmisrodun kokorajoite uudessa asuinpaikassa on ainakin 20-tuhatkertainen nykyiseen verrattuna.
Nämä pointit osoittavat, että avaruuteen siirtymisen käytännön pohdinnat olivat 1970-luvulle tultaessa siirtyneet pois Clarken tieteiskirjallisuuden maailmasta ja valtavirran tieteen pariin. O’Neil oli entinen akatemiatiedemies, ja kuitenkin me voisimme pitää häntä ja muuta ryhmää josta Leary kirjoitti ensimmäisinä todellisina ‘eksopoliitikkoina’, kun otetaan huomioon ymmärrys avaruuteen siirtymisestä kokonaisvaltaisemmalla tasolla.
Toinen tietoisuuden 1960-luvun paradigmasiirtymän tuote oli syväekologian liikkeet. Organisaatiot kuten Earth First näkivät ympäristöhaasteet ‘syvän’ tai rinnakkaisen prosessointiviitekehyksen läpi. Me voimme nähdä ekologiakortin vaikutuksen O’Neilin yllä eritetyissä pointeissa, ja tämä on teema joka pysyy vahvana nykyään, jos ei ole vieläkin vahvempi. Siirtymä planeetalta pois voi jossain muodossa tarjota ekologisen ratkaisun sivilisaatiolle, joka kamppailee tasa-arvoisen resurssiallokaation kanssa ja jolla on vaikeaa päästää irti tai investoida kehittyneisiin vapaan energian järjestelmiin, joita valtion yläpuolella toimiva kabaali piilottelee osana laajempaa sateenvarjotermiä, jota Steve Bassett kutsuu UFO/ET-totuuskielloksi. [4]
70-luvun eksoteoreetikot jatkoivat pragmaattisten ideoiden kehittelyä muuttuvaan Maapallon tilanteeseen tarkastelemalla avaruuteen siirtymisen vaikutusta moniin aloihin, kuten henkilöpsykologia, sosiaaliset kollektiivit ja yleinen vapaus. Tämä kulminoitui L-5 Groupiin [5] joka tarkasteli tieteen, psykologian, politiikan ja kulttuurin laajempia perspektiivejä.
Futuristien ryhmä, kontaktit ja teknologian levittäminen
Lisäyksityiskohta tälle synkroniselle 1970-luvun [Learyn termein] ‘evolutionaaristen agenttien’ kokoontumiselle oli, että jotkut heistä kokivat omia avaruusolentokontakteja tuon vuosikymmenen aikana. Nämä Siriuksen tai tähtisiementen välittämät tiedot on hyvin dokumentoitu sellaisten henkilöiden kuten Philip K. Dick teksteissä. Oliko joku kehittynyt äly keskittynyt tähän futuristien ryhmään, ja tarkoittaako se että he olivat oikealla evolutionaarisella polulla? Oliko se Maan ulkopuolisten turistien pyrkimys ohjata ja katalysoida lajia käyttämään eri taktiikkaa? Minä ehdotan tätä alustavasti, sillä ilmeisesti on jonkin sortin ‘metarakenne’ tai prosessi jolla ottaa yhteys, mikäli me katsomme tuon ajan dataa. Tämä heijastelee sitä mitä pitkäaikainen kontaktihenkilö Jim Sparks ehdotti, että avaruusolennoilla on tietyt protokollat kehittyvien planeettojen interventiolle, joissa muodollisiin valtarakenteisiin otetaan yhteys alussa, ja sitten, riippuen lopputuloksesta, avaruusolentojen ryhmät siirtyvät suuren mittakaavan prosessiin jossa otetaan yhteys muihin henkilöihin. [6] On aika varmaa, että virallista ensikontaktia yritettiin useamman kerran 1940- ja 50-luvuilla alkaen Yhdysvaltain armeijasta ja presidentti Eisenhowerista. [7] Me näimme myös eräänlaisen siviilien massayrityksen saada kontakti Kalifornian erämaassa 1950-luvun ‘Avaruusveli’-aikakaudella, ja nimekkäiden henkilöiden joukko kommunikoi viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana heille lähtien aina Whitley Strieberin kovasti popularisoiduista kohtaamisista.
Läheisesti tähän liittyvä asia on jatkuvat huhut siitä, että avaruusolennot ovat vaikuttaneet maallisen teknologian kehitykseen — ei ainaoastaan Roswellin teknologian lähteenä kuten eversti Philip Corso kertoo, välittämällä sitä teollisuuteen kylmän sodan aikaan [8] vaan myös Belliin ja Motorolaan kytkeytyvien tieteentekijöiden todistukset siitä, että he olivat saaneet kehittyneellä elektroniikalla lähetyksiä, jotka veivät heidän omaa teollisuudenalaansa eteenpäin merkittäviä hyppäyksiä. Teslalla oli myös ideoita, joita ‘säteilytettiin’ hänen mieleensä hänen unissa ja päivätietoisuudessaan.
Mielenkiintoinen tapaus vuodelta 2009 näytti, että tämä taktiikka jatkui edelleen. Tri. Roger Leir ja Whitley Strieber kertovat meille huipputiedemiehen kertomuksen, joka oli itse myöntänyt olleensa mukana erittäin todellisessa kontaktitapaamisessa kehittyneen avaruusolentojen ryhmän kanssa. [9] ‘John Smith’ antaa täydellisen esimerkin tästä teknologianlevityksestä hänen suostuessaan tri. Leirin implantin poistoon. Kun sitä testattiin — tämä implantti sisälsi Maan ulkopuolisia isotooppeja ja kuitenkin se oli muotoutunut tiettyjen tuotantomenetelmien avulla, jotka olivat täysin sen tieteenalan mukaisia, joiden parissa tämä tiedemies työskenteli. Eli, avaruusolennot jälleen kerran näyttivät puolen jonka me näemme niiltä usein — ‘jekkujen tekijä’ mitä tulee meidän tietojemme katalysointiin “juuri sen verran” että se on käyttökelpoista, ilman että mennään liian pitkälle ja riskinä olisi jonkinlainen aika-avaruushäikkä.
Talouden resetointi ja muutto avaruuteen
Kehittyneemmässä yhteiskunnassa, toivottavasti sellaisessa joka ei ole meistä liian kaukana, Obaman Arvoitus voitaisiin helposti kääntää voitoksi. Ottaen huomioon, että me olemme keskellä globaalia talouslamaa, voisi luulla että radikaaleja vaihtoehtoja esiteltäisiin nyt käyttökelpoisina ratkaisuina. Kun siivoaa pois median misinformaation, asioista enemmän perillä olevat ekonomistit ja trendiennustajat osoittavat vuosien 2008/09 aikaan jolloin meidän vuosisatoja (hyväksi) käyttämämme vapaiden markkinoiden järjestelmä hajosi käsiin. Vapaat markkinat olivat muuttuneet täysin vastakkaiseksi petollisten kytkösten manifestoituessa valtioiden ja korporaatioiden välillä, puhumattakaan Peter Dale Scottin tutkimuksesta, joka näyttää ‘siviilisektorien’ ja rikossyndikaattien väliset kytkökset olevan nykyään hyväksyttäviä ja näkymättömiä suurimmalle osalle. [10]
Näin meidän on mahdollista ehdottaa, että Thatcherin/Reaganin aikakauden politiikan jatkaminen ei tule toimimaan pitkässä juoksussa, ja kuitenkaan ei suunnitelmatalouteen siirtyminen toimi myöskään, kun ottaa huomioon sellaisen järjestelmän kommunistiset äänenpainot. Siirtymää avaruustalouteen olisi mahdollista avittaa muodostamalla vaihtoehtoinen ja menestyksekäs polku tulevaan vaurauteen. Obaman Arvoitus ratkeaisi luomalla 21. vuosisadan New Deal, joka keskittyy laajentamaan uutta teknologiaa, työllistämällä ihmisiä uusille aloille ja rohkaisemalla kaikkia muita julkisia ja yksityisiä sektoreita tulemaan mukaan New ‘Space’ Dealiin T&K-strategian eturintamassa.
Arthur C. Clarke käyttää ensimmäisen todellisen avaruusteknologian — sääsatelliittien — analogiaa kuvaamaan vauraustekijää, kun hän on estimoinut että edistyksemme kyvyssämme ennustaa säätä on säästänyt viljelijöiltä niin paljon rahaa, että yksistään se tukisi koko avaruusohjelmaa. On kiinnostavaa huomata, että jopa tutkijat ja akateemikot, jotka ovat aiemmin olleet vastahakoisia lähestymään avaruuteen lähtöön liittyviä aiheita, ovat nyt ottamassa mukaan niitä tällä hetkellä käytäviin keskusteluihin johtuen taloushuolista. Kirjailija Webster Griffin Tarpley sanoo, että sekä modernin maallisen teknologian kuten maglev-junien että planeetan ulkopuolisten järjestelmien massiivinen rahoitus olisi ratkaisu sekä uuden presidentin taloushuoliin että globaaliin epävarmuuteen, jota me tällä hetkellä todistamme. [11] Entinen Forbesin Aasian osaston toimittaja Benjamin Fulford samalla tavalla osoittaa “Marsin maantamiseen” rakentavana vaihtoehtona regeneraatiolle ja käyttökelpoiselle huomion toisaalle suuntaamiselle Maassa tapahtuvasta sikailusta!
Eric Drexler käsitteli toista win-win -skenaariota [12] osana L-5 -tutkimusta. Hän huomautti mahdollisuudesta, että Maan ulkopuoliset resurssit “tarjoaisivat pääasialliset Maan ulkopuoliset markkinat avaruuspohjaiselle sivilisaatiolle…” sekä myöhemmin mahdollisuuden “jossa raaka-aineita palautetaan Maapallon markkinoille”. Jälleen tässä me näemme vaihtoehdon perinteisille rajoitteille, jotka planeetalta poislähtöä vastustavat mainitsisivat epäilemättä kun aihe muuttuisi vakavaksi harkinnan kohteeksi.
Eksopolitiikka ja resurssiallokaatio — Talouden uusi paradigma
Robert Anton Wilson vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin Obaman Arvoituksesta, eli ideasta että avaruuden tutkiminen veisi resursseja kotimaan asioilta:
Mielestäni ihmiset jotka tuon vasta-argumentin ottavat esiin eivät täysin ymmärrä miten paljon me olemme jo hyötyneet avaruuden tutkimisesta. Se on absoluuttisen huimaavaa kun miettii teknologista kehitystä jota NASA on saanut aikaan ja jota on sovellettu täällä Maapallolla.[13]
Poliittisen tarmon ja vision puskea avaruuteen muuttamisen agendaa eteenpäin sekä yllämainittujen hyötyjen lisäksi valtion instituutioiden tulee pohtia niukkuutta ja rahoitusta aiemmasta eroavalla tavalla. Standardi maallinen lähestymistapa talousprosesseihin on vikaantunut monella tasolla, vaikka yleisidea kysynnästä ja tarjonnasta vapailla markkinoilla tuottaa tehokkaasti ja maksimoi valinnan ja optimoi kulut. Nykyisen rahajärjestelmän systeemisiin ongelmiin kuuluu:
· varallisuuden kerryttäminen sen itsensä tähden eli koronkiskonta
· trendi kohti hedgerahastoja, mikä takaa sen että tuotanto on yhä vain enemmän abstraktia
· kaupan globalisointi tarkoittaa oikeutta tuottaa täysin turhia esineitä halvimmalla hinnalla
· yhä vain riskipitoisempi politiikka, jossa siirrytään pois arvometalleihin kytketyistä valuutoista
Avaruuteen suuntautunut talous tekisi parhaansa pienentääkseen monien näiden elementtien vaikutusta ja siirtäisi fokuksen tutkimukseen ja tuotekehitykseen perustuvaan järjestelmään. Hyödyllinen ja perustason perspektiivimuutos Venus Projectin ehdottamaan tapaan auttaisi sellaisen siirtymän kartoittamisessa:
Innovatiivisten lähestymistapojen soveltaminen sosiaaliseen tietoisuuteen, koulutusinsentiiveihin ja tieteen ja teknologian parhaiden antimien johdonmukaiseen soveltamiseen voi tarjota suoraan yhteiskuntajärjestelmälle jotain, mistä Venus Projectilla on kattava suunnitelma yhteiskunnan varalle, jossa ihmisolennot, teknologia ja luonto kykenevät olemaan olemassa pitkäikäisessä, kestävässä, dynaamisessa tasapainotilassa. [14]
Jacques Fresco, Venus Projectin perustaja, sanoo että meidän tulee julistaa Maapallon [sekä laajentaa myös lähiavaruuteen] resurssit yhteisiksi. Tästä näkökulmasta koulutuksen avulla meidän tulisi siirtyä rahaperustaisesta taloudesta resurssipohjaiseen talouteen. Fresco väittää, että vallankumous tässä on se, että me voimme lakata kysymästä kysymyksiä kuten “Onko meillä varaa tai tarpeeksi rahaa X:ään tai Y:hyn?” ja siirtyä enemmän ongelmiin kuten “Onko meillä resursseja X:ään tai Y:hyn?” Jälkimmäinen konteksti vaikuttaa yksinertaiselta siirtymältä ja kuitenkin se tarjoaa ‘kyllä’-vastauksen paljon useammin kuin rahakysymysten pohdinta.
UFO-paljastus tulevaisuuden katalyyttina
Keskeinen poliittisen paineen solmukohta eksopolitiikalle on muodollinen UFO-paljastus — jossa olennaisesti johtajat paljastavat avaruusolentojen läsnäolon. Vaikka tapaus on yksinkertainen myöntäminen tai tietyllä tasolla politiikan muutos — sillä on kytköksiä muihin asioihin, jotka tuotaisiin myös konsensustodellisuuteen kun perusprosessit on saatu valmiiksi. Iso osa tätä on jonkin sortin totuus- ja sovittelujärjestelmän luominen niille salassa työskennelleille projektityöläisille, jotka tällä hetkellä ovat tai aiemmin ovat olleet mukana prosesseissa, jotka ovat pitäneet kehittynyttä teknologiaa ja informaatiota piilossa kansalta ja jopa valtioilta. Avaruusolentojen ja mustien projektien koskemattomuuden tunnustaminen, mikäli sellainen saataisiin aikaan, kasvattaisi huomattavasti sitä nopeutta millä uusia ideoita kuten avaruuteen muuttoa voitaisiin harkita.
Me olemme jo tietoisia sekä teknologiasta, jota on takaisinmallinnettu Maan ulkopuolisesta laitteistosta, että myös siitä että on olemassa näyttöä suorasta ja epäsuorasta vaihdannasta avaruusolentojen kanssa. Jos tämä julkaistaan osana käynnissä olevaa ‘alienparadigman’ integraatiota , me olemme lyhyessä ajassa vuosikymmeniä edellä. Ottaen huomioon teknologian, tieteen ja kulttuurin näkymät, jotka ovat kaikki jossain määrin limittäisiä, on todennäköistä että eksponentiaalinen takaisinkytkentäluuppi rakentuisi lajin kollektiivitietoisuuden yhteyteen. Eli: niin kauan kun me varmistamme sen, että painopiste on vapauden mahdollisuuksilla, eikä niinkään ‘borgialaisilla’ tai orwellilaisilla aspekteilla, on mahdollista että se mikä meille näyttäää nykyään unelmalta on helposti saavutettavissa.
Tämä taas saisi vahvistusta siitä loogisesta jatkopäätelmästä, että käynnissä oleva paljastus tottakai on suorempaa kommunikaatiota ja konsultaatiota niiden olentojen kanssa, joita me olemme kollektiivisesti planeettana tunnustamassa. Tämä elementti on perustavanlaatuinen meidän keskustelullemme.
JJ Hurtak kuvaa sitä näin:
Kaikkein kriittisin vaihe ihmisten ja avaruusolentojen välisessä toiminnassa alkaa, kun ihmisrotu ohittaa kontaktin halkuvaiheen suhteessa muihin avaruusrotuihin. Pitkäaikaiset kontaktin realiteetit määrittelevät ‘uuden ihmiskuvan’ ja muuttavat kaikkien tieteenalojen merkityksen ja elämän arvostuksen pitkälle 21. vuosisalle. [15]
Hän lisää: “uudet tietoisuutemme kyvykkyydet yhdessä Maan ulkopuolisen tietoisuuden kanssa voivat auttaa järjestelemään elämämme uudelleen avaruuden uusien erämaiden rajoilla ja tarjota avaruuslain ja uuden kosmisen kansalaisuuden kokemuksen ulkoavaruuden uusilla laitamilla.”
UFO-kertomukset ovat jo täynnänsä viitteitä teknologianvaihdannasta [16] — joten kuvittele tämä tilanne mutta avoimeen, läpinäkyvään tapaan suoritettuna kaikkien hyväksi. Toiseksi on todennäköistä, että nykyisen avaruusolentoasian hyväksynnässä ja näin oletuksena myös avaruuteen muuton visiossa itsessään esiintyisi kääntöpiste. Aiemmat historialliset kokemukset kertovat, että ei vaadita läheskään ‘demokraattista’ yksimielisyyttä, kun halutaan saada aikaan muutoksen aalto. Kun jokaisen kulttuuriryhmän keskeiset jäsenet (poliitikot, tieteentekijät, insinöörit, taiteilijat jne.) olisivat mukana, minikokoinen ylittämisen ‘omegapiste’ saavutettaisiin, joka toivottavasti jatkaisi muutossykliä eteenpäin. Tärkeät evoluution läpimurrot saadaan usein aikaan kun ihmiskunta kohtaa yhä sekavia ja kaoottisempia aikakausia. Poislukien globaali sota tai meteori-iskun uhka, tuntuu olevan aika vähän vertailukohtia avaruusolentopaljastukselle, joka saisi aikaan sen että yhteiskunta syleilisi uusia ideoita ja työskentelisi läpi vaikeiden aikojen.
Avaruuteen muuttaminen ratkaisuna
Toinen Learyn eklektisen futuristien ryhmän jäsen 70-luvulla oli Robert Anton Wilson. Wilsonista tuli hänen omien lausuntojensa uhri, sillä hän oli aina ollut sitä mieltä, että tulevaisuutta suunnittelevat asettavat päivämäärät aina liian aikaiseksi. 1970-luvulla hän sanoi artikkelissa:
Mielestäni elinympäristöt avaruudessa ovat absoluuttisen väistämättömiä seuraavan 30 vuoden sisällä. Ainoa kysymys on, miten nopeasti? Kaikki suuret planeettaa uhkaavat ongelmat helpottuisivat tai ratkeaisivat heti kun me alamme rakentaa avaruussiirtokuntia. Vuoteen 2025 mennessä planeetalta lähtee enemmän ihmisiä pois kuin mitä sille syntyy. [17]
Vaikka vaikuttaakin epäuskottavalta, että sellainen prosessi tapahtuisi vuoteen 2025 mennessä, se kylläkin kertoo miten vahvaksi ongelma oli muuttumassa noina vuosikymmeninä. Todellakin, konkreettisia merkkejä siitä, että avaruusmatkailusta on tulossa arkipäiväistä on jo olemassa, jos näemme avaruusturismin avaruuteen muuton ja kolonisaation esiasteena. Brittiläinen bisnesguru Richard Branson on perustanut Burt Rutanin ja muiden kanssa Virgin Galacticin. Heillä on yksityistä teknologiaa, joka kykenee viemään maksavat matkustajat Maata kiertävälle radalle. Lisäksi suunnitelmissa on projekteja kuten The Ranch joka mahdollistaa uuden energian tutkijoiden työskennellä kehittyneessä ympäristössä, jonka lopullinen tavoite on antigravitaatio ja avaruusmatkailu. [18]
Monilla aloilla näemme nyt esimerkkejä asuinympäristöistä Maapallolla, joissa on monia elementtejä joita vaaditaan planeetan ulkopuoliseen elämiseen. Britannian Eden Project [19] ilmoitti uraauurtavasta uudesta energiajärjestelmästä, joka käyttää maalämpöä ja voi pyörittää jopa 5000 brittiläistä kotia. Kiertorata-asuntoihin tai -asuinympäristöihin tai suurempiin elämää tukeviin järjestelmiin siirryttäessä aurinkovoima voisi ratkaista yhden sen ongelmista joka sillä on maanpinnalla, mikä liittyy moniin ympäristöhuoliin. Tuoreessa Exopolitics Journalin numerossa tarkastelin eksopolitiikan ja populaatiokontrollin välistä yhteyttä. [20] Artikkelissa kävi ilmi, että toistuva avaruusolentoryhmittymien huoli oli miten pitää Maapallo terveenä, tukevana olentona — meidän tarvitsee nopeasti miettiä uusiksi se mitä tehdä nopeasti kasvaville ihmismäärille. Vaikka tämä aihealue on jonkin verran kiistanalainen, tutkimus kertoo että YK ja muut geopoliittiset agendat pohtivat tätä aihetta.
Tämän ongelman ratkaisemiseen liittyy se seikka, että on muutamia kontaktitapauksia, joissa Maapallon ekologia ja näin populaatiokysymykset eivät saaneet etusijaa. Eksopoliittinen yhteisö on kohdannut tapauksia, mm. laivaston upseerin jota voitaisiin kutsua sisäpiiriläiseksi, joka keskusteli siitä miten YK oli pitänyt salaisia tapaamisia liittyen suuren ET-liiton saapumiseen piakkoin. [21] Vaikka tässä asiassa on monia näkökulmia — meidän aiheellemme relevanttia on se seikka, että Pickering-veljeksille kerrottiin suunnitelmista viedä osa ihmisistä pois planeetalta mahdollisesti pian tapahtuvan sukupuuttoon johtavan tapahtuman takia. Kontaktitapauksen johdossa oleva johtava avaruusolentoryhmä esitti suoraan jollekin YK:n kokoukselle, että heillä oli käynnissä prosessi jolla luoda sopiva, erittäin monimutkainen biosfääri niille, jotka he ottaisivat mukaansa. Huomautettiin kuitenkin, että he ottaisivat vain edustavan ‘geneettisen’ otokse tai osan nykypopulaatiosta, ja että meidän tehtävämme oli löytää menetelmiä vähentää ihmismääriä planeetalla ennenkuin tämä oikeasti tapahtuisi.
Yllä kuvattu tilanne lisää yhden ulottuvuuden pitkän aikavälin avaruuteen muuton tapaukseen, ja meidän tulee tulla tietoisiksi tavoista välttää monet ‘kosmiset’ katastrofit, jotka tällä hetkellä voivat olla teemoja useissa Hollywoodin elokuvissa, mutta jotka loppujen lopuksi ovat kaikki kovinkin todellisia. Ehkäpä argumentti esittää kutsu Maan ulkopuolisille ryhmille viestiä meille avoimesti on juuri tästä syystä: avaruudessa matkaavat avaruusolennot ovat saattaneet kokea prosessin jossa sivilisaatio siirretään planeetan painovoiman piiristä omilleen ja näin se voi tarjota näkökulmia ja apua. Me tiedämme kontaktihenkilöiden todistuksista, että jotkut avaruuteemme saapuvista aluksista ovat henkeäsalpaavan suuria kooltaan ja näin niissä on elämää tukevia järjestelmiä. Billy Meier raportoi hänen vierailustaan Plejadien emoalukselle: “Komentosilta vaikutti olevan arviolta kaksi mailia pitkä ja alus oli arviolta 10 mailia läpimitaltaan ja noin 20 mailia korkea.” [22]
Vaikka skeptikkojen on helppo sivuuttaa tämänsorttiset kertomukset, me voimme osoittaa tapauksiin kuten Phoenixin valot ja Ray Bowyerin havainto Etelä-Englannissa aluksesta, joka oli “ainakin mailin pituinen”. [23] Näin meillä on enemmän näyttöä kuin pelkkä Star Trek tietääksemme, että täysin toimiva, liikkuva elinympäristö on todellisuutta ja todellakin mahdollisuus mikäli me päättäisimme pyytää jonkin verran avaruusolentojen apua tässä asiassa. Kyky lähteä pois emoplaneetalta pitkiksi ajoiksi voi olla joku päivä hyödyksi ellei jopa elintärkeää ja geneettinen vaatimus. Tämä voi kuulostaa dramaattiselta, mutta vain yksi suoraan Maapallon DNA:han vaikuttava ongelma on se miten paljon köyhdytettyä uraania tällä hetkellä saastuttaa planeettaa eri puolilla. Tämä on pelkkä jäävuoren huippu mitä tulee moderneihin teknologioihin, joiden pitkäaikaisvaikutuksista emme vielä tiedä mitään.
Avaruuteen muutto, tietoisuus ja vapaus
Läpi 1970- ja 80-luvun Leary erityisesti oli eturintamassa tutkimassa vaikutuksia, joita aiheutuu planetaarisen tietoisuuden siirtymisestä post-terrestriaaliseksi. Hän kirjoissaan kuten Exo-Psychology ja Neuropolitique käytti taustaansa Harvardin psykologina ja eri mielentilojen kokijana ja luojana luomaan sellaisia malleja kuten S.M.I²L.E: avaruuden muuton älykkyyttä kasvattava ja elämää laajentava vaikutus (Space Migration Intelligence Increase and life Extension) sekä tietoisuuden 8-piirimalli (8-Circuit model) [24], jossa oli 4 maallista ja 4 maallisen jälkeistä olemusta. Harvat ovat tarkastelleet sellaisen siirtymisen vaikutusta niin syvällisellä henkilökohtaisella ja kollektiivisesti psykologisella tasolla.
On myös mahdollista, että siirtymä pois planeetan pinnalta tarjoaisi uudenlaisia vapauden ja ilmaisun muotoja. Nykyisen globaalin terrorismin aiheuttaman paranoian ja lisääntyneen kaikenkattavan valvonnan kyvykkyyksien myötä uudet paradigmat tuovat uusia vapauksia, kun niitä käsitellään älykkäästi: vapaus löytyy aina yhteiskunnan reunoilta, laajenevalta aallolta. Tilanne on samanlainen kuin ryhmillä, jotka jättivät Englannin ja lähtivät Uuteen Maailmaan, pioneereilla jotka suuntasivat uusille maille tietäen että mitä kauemmas he menivät, sitä vähemmän minkään valvontaelimen vaikutus tuntuisi missään.
“Vapauden taito on pysyä liikkeellä laajenevan aallon mukana. Siksi kaikkein libertaareimmat ihmiset kerääntyvät Kalliovuorten tälle puolen tai Hawaiille. Teollisalueet on suljettu, joten seuraava suunta libertaareille on avaruus.”[25]
William S Burroughs kerran huomautti, että rauhanomaista ja tuottavaa tulevaisuutta palvelisi parhaiten, että annettaisiin ryhmien joilla on samat intressit ja filosofiat luoda omat elinalueensa. Avaruuteen muutto palvelee tätä parhaiten, kun ottaa huomioon paineen Maapallon maaresurssien kokeman paineen sekä ekologisilta ryhmiltä että yksityisiltä konglomeraateilta. On omituista katsoa historiaan 1800-luvulle ja tajuta, että tavallaan tuo aika tarjosi enemmän tilaa todellisten Utopioiden tutkimiselle [kts. Thomas Moore et al.] kuin mitä meillä on nykypäivänä. Amerikan rajaliikettä tarkastellessa tuohon aikaan oli yli 1000 uutta yhteisökokeilua. Monet näistä epäonnistuivat tai ne fuusioitiin tuleviin hallintorakenteisiin, mutta jotkut ovat olemassa edelleen, kuten Amishit. Näin ‘hyvän’ yhteiskunnan perustasolla avaruustouhut tarjoavat uudenlaisia energiamuotoja ja mahdollisuuden yhteiskunnallisille kokeiluille, jotka ovat kaksi nykyaikaisen maallisen elon keskeistä ydinongelmaa.
Uutta lääniä — uusia valtapelejä
Vaikka Learyn kaltaiset väittivätkin, että siirtyminen avaruuteen lopettaisi monet maalliset ongelmat ja kamppailut — olisi naivia olettaa että tällaiset loppuisivat — jopa korkeamman tietoisuuden myötä, joka epäilemättä seuraa sellaista uutta perspektiiviä. Itse asiassa, me saattaisimme nähdä joillain alueilla tällaisten aluekamppailujen kiristymistä, meillä on jo armeija joka tavoittelee ‘avaruuden omistamista’ [26] tulevina vuosikymmeninä ja siviiliaktivisteja, jotka yrittävät estää aseiden viennin avaruuteen. [27]
Meidän tulisi tavoitella yhteistä teknisiin kykyihimme sovitettua tietoisuutta. On kiinnostavaa, että me olemme esittäneet kaksi erittäin hyvin määriteltyä avaruusolentojen ryhmää, Harmaat ja nk. Pohjoismaiset, tieteen tai teknokraattisen kerrostuman kaksi eri päätyä ja kahteen eri henkiseen suuntaan kehittynyttä rotua. Tämä on oppitunti siitä miten hoitaa ja integroida kiihtyvä kulttuuri, joka on aikeissa astua hyperspatiaaliseen maailmaan. Sekä siviili- että valtion instituutiot joutuvat suojautumaan avaruuden ylivallalta tai kehittyneiltä, avaruuteen suuntautuneilta teknologioilta, joilla uhkailevat epädemokraattiset ryhmät ja kabaalit. Maallinen kokemus on varmasti ollut riittävä siihen, että olemme oppineet mitkä pelit ovat pelaamisen arvoisia ja mihin projekteihin kannattaa lähteä. Exopolitics.comin Alfred Webren tuore raportti alleviivaa sitä miten varovaisia meidän tulisi olla kun me yritämme käyttää avaruutta eräälaisena testialustana. Meillä on ollut jo todistus valtion työntekijöiltä kuten Karl Wolf siitä, että Kuuhun on rakennettu tukikohtia ja näin siellä voidaan asua. [28]
Jo mainitsemieni kaupallisten projektien lisäksi meidän tulisi käyttää hetki muutaman pienemmän kansalaisprojektin tunnustamiseen, jotka ovat ajaneet pääsyä avaruuteen kaikille. Brittiläinen keksijä John Searl sai rahaa kansalaisryhmältä 1960-luvulla Levity Discin tuottamiseen ja testaamiseen, ja hän saavutti joitain huikeita, vaikkakin huonosti dokumentoituja, tuloksia. [29] Searl paikansi uniikin tavan jolla sähköistää laitteensa, ja lennettyään laitteitaan menestyksellä Britannian, ja myös väitetysti Australian yllä, käyttäen amatööriradioita navigointiin, hän siirtyi kaupunkilaisjoukkoliikenteen järjestelmiin. Searl tuoda avaruusmatkailun kaikille tarjoamalla aluksi matkoja ilmakehälle ja lopulta Kuuhun ja takaisin. Hän tiesi tämän olevan mahdollista ja niin tiesivät NASA ja Britannian armeijakin. Tässä kohtaa häntä syytettiin jo “Kylmän sodan” vaaran synnyttämisestä [30] hänen testilennoillaan, ja häntä pyydettiin luovuttamaan teknologiansa armeijalle. Searl kieltäytyi ja pian hänet pakotettiin lopettamaan, kun hänet pidätettiin tekaistujen syytteiden perusteella, jotka liittyivät sähkön varastamiseen.
Toinen ryhmä joka aloitti Britanniassa 90-luvun puolivälissä oli AAA eli Association of Autonomous Astronauts. Wikipedian mukaan
Vaikka monet heidän aktiviteeteistaan oli kuvattu vakavaksi osallistumiseksi konferensseihin tai protesteihin avaruuden aseistamista vastaan, jotkut pohtivat myös taidepiloja, mediajäyniä tai pelkkää pitkälle vietyä parodiaa.[31]
…mutta heidän joukossaan oli joitain amatööritieteentekijöitä ja -teknikoita, joilla oli yhteyksiä ryhmiin ympäri maailman. Heidän lähestymistapansa oli tärkeä memeettisesti, mikäli siltä puuttui muuten resursseja tai kykä haastaa muodollinen pääsy avaruuteen käytännön tasolla. Heidän tehtäväkuvauksessaan luki:
Me olemme tulossa yhä vain tietoisemmiksi siitä, että avaruusmatkailua kontrolloidaan erittäin tiukasti valtion ja superrikkaiden kädellä. Avaruusmatkailu on ohjelmoitu DNA:jamme selviytymisviettinä sen jälkeen kun Aurinko joku päivä lopettaa toimintansa polttoaineen loppuessa ja ympäröi planeettamme. Ne meistä, jotka ovat tämän vaiston varassa, ovat muuttumassa yhä vain turhautuneemmiksi siitä miten avaruusmatkailu on järjestetty. [32]
Wilsonilta kysyttiin siitä miksi julkinen rahoitus tällä alalla on hidastumassa. Hän vastasi, että hän haluaisi nähdä yksityisten yritysten tulevan mukaan: “Mielestäni avaruuden kolonisointi ei tulisi olla valtion monopoli. Surullista kyllä, valtio on ainoastaan kiinnostunut avaruudesta sotilaallisessa mielessä.”
On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että globaalit sotilaalliset rakenteet ovat läsnä planeettamme kiertoradoilla eri korkeuksilla — ja kaikki tämä on tehty salassa. Tällä hetkellä meille kerrotaan, että poislukien ISS ja muutama sukkulalento, ainoa maallinen teknologia joka Maapalloa kiertää on satelliitit. Viimeisen parin viime vuoden aikana eksopoliittinen yhteisö on tarkastellut kahta merkittävää todistetta, jotka osoittavat tämän vääräksi. Ensimmäinen oli Gary McKinnon, joka katsottuaan Disclosure Projectin lähetyksen vuonna 2001, tunkeutui NASAn servereille ja verkkoihin ja väitti löytäneensä dataa “Maan ulkopuolisesta” laivastosta ja “laivastojen välisistä kuljetuksista” — jälkimmäisessä ‘alusten’ nimet eivät sopineet mihinkään laivaston merellä kulkeneeseen alukseen, joista McKinnon kykeni löytämään tietoa. Tähän liittyy häikäisevä, korkean resoluution kuva John Leonard Walsonilta [nimimerkki] jonka astrovideokuvaus on tuonut hänelle mainetta akateemikoilta ja jopa NASAn työntekijöiltä. JLW:n kuvat näyttävät useita ‘koneita’ avaruudessa sekä alustoja, joista ei tähänkään päivään mennessä ole puhuttu mitään. Olivatpa nämä sitten maallisia ‘mustia’ projekteja, avaruusolentojen teknologiaa tai jonkin sortin sekajärjestelmä, se ei ole tällä hetkellä tiedossa, mutta ensimmäinen vaihtoehto vaikuttaa todennäköisimmältä. [33]
Avaruuteen muutto: Kohdusta poistumisen väistämättömyys
Tiettyyn pisteeseen asti, monet meidän käsittelemistämme ideoista ja tilanteista planeetalta muuttamiseen liittyen ovat jo ilmeisiä eri muodoissa. Nämä saattavat olla vähäpätöisiä verrattuna nykypäivän maalliseen ‘arkipäivän bisnekseen’ mutta meidän tulisi olla aliarvioimatta tilanteiden muutostaipuvaisuutta kun ympäristökysymyksistä puhutaan. Avaruuteen muutto ja sen mukanaan tulevat muutokset ja hyödyt eivät ole mitään abstrakteja ideoita, jotka ehkä saattavat jonain päivänä olla harvan eliitin hupi — se on paljon enemmän.
Monet historian mittaan ovat valmistelleet meille kulttuurimme perustaa. Jos katsot 1970-luvun futuristien ja L-5 ryhmän työtä, se on osa pitkäaikaisempaa geneettistä suunnitelmaa lajillemme, eli kyseessä ei ole mikään vaihtoehto. Ainoa kerta kun se voisi muuttua vaihtoehtoiseksi on, jos me saavutamme evolutionaarisen pohjakosketuksen ja räjäytämme itsemme kiertoradalla tai tuhoamme biosfäärimme niin pahoin, että me emme voi poistua kuolevalta planeetalta ajoissa.
Neil Freer tarkasteli uudestaan Zecharia Sitchinin työtä eksopoliittisessa kontekstissa ja totesi näin:
“Vaikka tieteelliset imperialistit ja uskonnolliset dogmaatikot ovat ajatelleet, että he ottavat keskustelun haltuun sulkemalla argumentit laatikoihin ja määrittelemällä kaksi valintaa josta valita, Sumerian tutkija Zecharia Sitchin on kehittänyt robustin ja koherentin paradigman syntytarinallemme ja historiallemme, joka, mikäli totta, on perustavanlaatuinen, kattava ja tarpeeksi syvällinen että se mahdollistaa meidän kirjoittaa uusiksi koko meidän ja planeetan alkuperä astronomisesti, evolutionaarisesti, paleontologisesti, arkeologisesti ja kirjaimellisesti määritellä itsemme ihmisinä. Toisin sanoen, alkuperällemme ja historiallemme on kolmas selitys. [34]
Jos nämä geeniteknologian osaajat tulivat Maapallolle, kehittivät lajimme ja jättivät meidät, se vaikuttaa olevan vihje siitä että me tulemme tekemään samoin — tai ainakin jatkamaan niiden rajojen tutkimista, joita me ympärillämme näemme. Syleilemällä omaa ‘alien’ aspektiamme, me alamme myös vapauttaa itsemme kohti rajoittamattomampaa olemista ja kyky romauttaa erillisyys on avain tuohon prosessiin. Me voimme auttaa tässä siirtymässä, koska olimmepa sitten tietoisia siitä tai emme, tämä apu on jo tapahtumassa. Työskentelemällä Obaman Arvoituksen siirtymässä problemaattisesta diskurssista pragmatismin ja vision diskurssiin ottamalla avaruusongelman mukaan, me lunastamme oman syntymäoikeutemme ja aloitamme matkamme tähtiin. Näin ilmeisesti meitä tarkkailevat sivilisaatiot ovat myös tehneet.
[10] Scott, Michael Ruppert ja entinen Bushin ekonomisti Catherine Austin Fitts osoittavat siihen seikkaan että huumeraha on nyt keskeisessä osassa globaaleja rahamaailman virtoja — niin paljon että tämän elementin poistaminen aiheuttaisi välittömästi romahduksen.
[11] Henkilökohtainen sähköposti Webster Tarpleyn kanssa 2008.
[16] Kiinnostava tapaus on Pitkät Valkoiset, jotka harjoittivat vaihdantaa Yhdysvaltain armeijan kanssa vastalahjaksi käyttöönsä saamastaan tukikohdasta. Hyvä lista täällä: http://www.exopolitics.org/charles-hall.htm
Kirjoittajasta: David Griffin – Syntynyt Englannin keskimailla, elänyt eri puolilla Britanniaa. Hänen taustansa ei ole ufologinen. Hän on työskennellyt virtuaalioppimisen ja NLP:n parissa maisterintutkintonsa jälkeen. Hän pyöritti artikkelin kirjoittamisen aikaan Britannian eksopolitiikkasivustoa osoitteessa http://www.exopolitics.org.uk
Kuvatessaan M-42 -tähtisumua Kalevanmiekan kohdalla, Dennis Recia huomasi kaikissa kuvissaan näkyvän jotain, mitä hän luuli Starlink-satelliiteiksi.
Vaikka Dennis vihjailee Starlink-satelliiteista, hän ei kuitenkaan ole varma havainnosta, ja hän epäilee myös UFOn mahdollisuutta.
Ei ole ensimmäinen kerta kun tällaisia suuria kappaleita on havaittu Orionin tähtisumun lähettyvillä, joten on varsin mahdollista että kappale oli tähtienvälinen alus eikä niinkään Starlink-satelliitit.
.jpg){kind=icon}
.jpg){kind=icon}
.jpg)
.png)
.png)
.jpg)
