Avainsana-arkisto: valvonta

Miksi yli 40v vanha Churchin komitean raportti pitäisi edelleen kiinnostaa

Artikkeli on julkaistu vuonna 2016

Nykyään jos menet Twitteriin, voit löytää NSA:n twiittailemasta sen sitoutumisesta kierrättämiseen, tai CIA:n vitsailemasta siitä ettei se edelleenkään tiedä missä Tupac on. Miksi nämä ennen niin karmaisevat vakoilulafkat ovat niin innokkaita luomaan meille ystävällisen kuvan? Vastaus voidaan jäljittää vuosien 1975-76 Churchin komiteaan, joka muutti ikuisesti sen tavan miten amerikkalaiset näkevät tiedustelupalvelut, joiden piti palvella heitä.

Viime viikolla tuli täyteen 40 vuotta siitä kun Churchin komitean loppuraportti julkaistiin. Voit lukea raportin täältä. Watergaten jälkimainingeissa tammikuussa 1975 perustettu komitea perustettiin hieman sen jälkeen kun tutkiva journalisti Seymour Hersh oli paljastanut CIA:n roolin sekä ulkovaltojen hallitusten jallittamisessa että Yhdysvaltain kansalaisten vakoilussa. Komitea vietti 16 kuukautta käyden läpi salaisia ja julkisia dokumentteja ja grillaten satoja vastatiedustelu-upseereja, CIA-johtajia, FBI:n johtoa ja muita viranomaisia valaistakseen sitä laajuutta, jolla tiedusteluyhteisö on sikaillut aiempina vuosikymmeninä.

Tuloksena oli ennennäkemätön silmäys hämäräperäiseen amerikkalaisen tiedustelun maailmaan, mikä ikuisesti muutti kansan käsitystä Yhdysvaltain eri tiedustelupalveluista. Tämä piti erityisen paljon paikkansa NSA:n tapauksessa, jonka rooli ja jopa olemassaolo oli vähän tunnettu kansan keskuudessa ennen komitean paljastuksia.

Tärkeintä oli se mitä komitea oikeasti paljasti. Sen loppuraportti, joka julkaistiin huhtikuun 26. päivä 1976, luetteli huikean laajasti tiedusteluyhteisön laittomuutta ja väärinkäytöksiä, jotka olivat toistaan seuranneiden presidenttien alaisuudessa kääntäneet valtansa yhä enemmän itse kansalaisia vastaan. Virastot kuten CIA ja FBI näyttivät toimivan hallituksena omin nokkineen, luikerrellen lakirajoitteiden ohi niiden pyörittäessä ohjelmia, joista äänillä valitut edustajat, jopa presidentti, pidettiin pimennossa.

Suurin osa Churchin komitean paljastuksista tuntuu keskittyvän muutamaan nyt tunnettuun ohjelmaan, jotka ovat muuttuneet ikonisiksi virastojen rikkomuksiksi. Oli FBI:N COINTELPRO, 1960- ja 70-lukujen yhteiskunnallisia liikkeitä vastaan perustettu salainen toimintaohjelma, jonka kohteena olivat kotimaan yhteiskunnallista ja poliittista järjestystä uhkaavat ryhmät. Ohjelma urheasti yritti disruptoida ja tuhota yhteiskunnallisia liikkeitä kuten Mustat Pantterit ja Students for a Democratic Society. Se myös vehkeili omituisia juonia kuten FBI:n ehdottama suunnitelma iskeä painotaloihin aineella, joka “jäljitteli kuvottavimman tuoksuista paskan katkua”. Raportin mukaan ainakin 18 prosenttia ohjelman kohteista oli puhujia, opettajia, kirjoittajia ja tapaamisia tai rauhanomaisia mielenosoituksia, eikä niinkään rikollinen toiminta.

Sitten oli FBI:n oikeudeton salakuunteluhojelma, NSA:n oikeudeton sähkeiden ja muiden kansainvälisten viestien keruuohjelma sekä CIA:n ja FBI:n postin avaamisohjelmat, jotka avasivat, valokuvasivat ja tallensivat erään kerran yli 215 000 postilähetystä. Monet näistä ohjelmista olivat sisäsiittoisia ja jakoivat informaatiota eri tiedusteluvirastoille ja valtion laitoksille.

Vähemmän tunnettuja nykyään ovat ohjelmat kuten armeijan kotimaan mielenosoitusryhmien valvonta, tietojen pito ainakin 100 tuhannesta amerikkalaisesta lähtien Jesse Jacksonista Joan Baeziin ja Arlo Guthrieen, tai FBI:n “pidätyslista”, FBI:n pitämä lista ulkomaalaisista ja oman maan kansalaisista, jotka pidätettäisiin välittömästi mikäli sota syttyisi. Ehkäpä kaikkein shokeeraavin oli Huston Plan, jossa raportti peräänkuulutti “kansakunnan korkeimman poliittisen hahmon sallivan laittomuudet tiedusteluyhteissä” — lähinnä joustaen amerikkalaisten valvontaa sääntelevistä laeista ja sallia virastojen murtautua kohteiden koteihin, muun muassa. Nixon lyhyesti salli nämä toimet, kunnes J. Edgar Hoover vakuutti presidentin muuttamaan mieltään siinä pelossa, että toimet paljastuisivat ja hän joutuisi henkilökohtaisesti bussin alle.

Komitean laajamittaiset paljastukset saivat aikaan tiedustelupalvelujen toimintatapojen muutoksen. Vuonna 1978 kongressi hyväksyi Foreign Intelligence Surveillance Actin (FISA), joka loi salaisen tuomioistuimen jolla antaa lupia kotimaan vakoiluun. FISA-oikeusistuinta pidetään komitean suurena perintönä, joka on luonut paljon kaivattua valvontaa maan tiedusteluvirastoja kohtaan, jotka ovat härskisti leikkineet amerikkalaisten kansalaisoikeuksilla.

Todellisuudessa konkreettinen komitean perintö on paljon epäselvempi. FISA-oikeutta ei nykyään pidetä kauhean paljoa kumileimasinta ihmeellisempänä, ja se on evännyt vain 0.3 prosenttia sille tehdyistä valvontapyynnöistä viimeisen 33 vuoden aikana. Jopa silloinkin, aina kun piti käydä ristiriitaisimpaan Snowdenia edeltäneeseen valvontaan — Bushin hallinnon 9/11-salakuuntelu — valtio yksinkertaisesti vain sivuutti oikeusistuimen. Ei ainoastaan tuo, vaan jos yhtään mitään niin kotimaan valvonta on lisääntynyt komitean saadessa työnsä päätökseen. NSA nykyään kerää ja tallentaa lukemattomien amerikkalaisten viestintätiedot, jotka ovat paljon intiimimpiä ja paljastavampia kuin mistä komitea puhui 4 vuosikymmentä sitten. Hetki sitten korkein oikeus antoi FBI:lle luvan hakkeroida mahdollisesti miljoonia tietokoneita yksittäisellä luvalla. Ja nämä ovat ainoastaan asioita joista me olemme kuulleet.

Miten komitean perintöä tulisi sitten tarkastella? Mitkä ovat sen saavutukset valtiotason valvonnan lisäksi?

Churchin komitean todellinen arvo on niissä läksyissä, joita me voimme opiskella sen löydöksistä. Enemmän kuin minkään valtion politiikan käytännön vaikutukset tai se miten amerikkalaisten mielikuva tiedustelusta on muuttunut, kyse on sen kaukonäköisistä varoituksista koskien deep staten valtaa, joka on sen kaikkein pitkäikäisin perintö.

Kansallisen turvallisuuden valta melkein aina kääntyy omia kansalaisia vastaan

Monet Churchin komitean raportissa kuvatut ohjelmat alkoivat yrityksinä selättää ulkomaista aiheutuvat uhat. Kuitenkaan ei kestänyt kauaakaan kun romahtavien yhteiskunnallisten olosuhteiden ja projektin käsiinleviämisen yhteisvaikutus — lähinnä protestiliikkeiden ja terroristitekojen kasvu — sai tiedusteluvirastot kääntämään kaiken näkevän silmänsä sisäänpäin.

“Epäselviin termeihin kuten ‘vallankumouksellinen toiminta’, ‘kansalliset intressit’, ‘kotimaan turvallisuus’ ja ‘kansallinen turvalisuus’ luotettiin sähköisesti valvottaessa monia henkilöitä, jotka eivät olleet tehneet mitään rikollista ja jotka kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan eivät olleet mikään uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle”, raportti esittää FBI:n oikeudettomasta salakuunteluohjelmasta.

Komitea tunnusti näiden ohjelmien suuren potentiaalin väärinkäytöksille, varoittaen että “NSA:n teknologiset kyvyt… voisivat kääntyä amerikkalaisia itseään vastaan suuresti vaikuttaen kansalaisvapauteen.” Tämän näkökannan epätodennäköinen kannattaja oli Tom Huston, entinen Valkoisen talon avustaja, joka vuonna 1970 oli painostanut Nixonia hyväksymään Huston Planin, mikä olisi antanut lisää valvontaoikeuksia eri tiedusteluvirastoille (hän ei tiennyt, että jotkut näistä virastoista olivat salaa käyttäneet sellaisia oikeuksia jo vuosia). Viisi vuotta myöhemmin, tämä oli hänen kantansa:

Riski oli, että ihmiset saataisiin herkistettyä poliittisille mietinnöille kansallisen turvallisuuden mietintöjen sijaan…. siirtyä lapsesta pommin kanssa lapseen kyltin kanssa, ja lapsesta kyltin kanssa lapseen autonpuskuritarran kanssa. Ja tätä vain jatkettiin ja jatkettiin.

Komiteaa on tässä patistettu tätä seuranneiden tapausten myötä, lähtien NYPD:n rauhallisten muslimiyhteisön vakoilusta suuriin määriin korkean teknologian sodankäyntiin tarkoitettua laitteistoa, jota on annettu paikallisille poliisiasemille.

Millään tavalla systeeminvastaiset ovat todennäköisiä kohteita

Standardipuolustus valtion valvonnalle on, että “jos sinulla ei ole mitään salattavaa, sinulla ei ole mitään pelättävää.” Useimmille tämä on helppo kanta, ottaen huomioon että kokonaisuutena suurin osa ihmisistä ei ole valtion valvonnan kohteita. Churchin komitean loppuraportissa valtarakenteita kyseenalaistavat, tai edes yksinkertaisella tavalla valtanormeista poikkeavat ovat niitä, jotka nähdään todennäköisesti vihollisina.

Olipa kyseessä sitten FBI, CIA, NSA tai armeija, eri komitean tietoonsa saamat kotimaan vastatiedusteluohjelmat pyrkivät yleensä käytännössä valvomaan samoja kohteita. He olivat “Uuden Vasemmiston” jäseniä — jota FBI ei kyennyt määrittelemään, paitsi “enemmän tai vähemmän asenteena” — eri kommunististen ja sosialististen puolueiden jäseniä, kotimaan niskoittelijoita ja sodan vastaisia mielenosoittajia. Vaikka ohjelmat kohdistettiin myös valkoisen ylivallan ryhmiin kuten KKK, he olivat paljon enemmän kiinnostuneita yhä vain militantimman vasemmiston jäsenistä, joiden he epäilivät toimivan ulkovallan vaikutuksen alaisina.

Näiden laajojen leimojen takia valtion vastatiedusteluohjelmien kohteet päätyivät kattamaan tieteentekijät, Neuvostoliittoa tutkivat akateemikot kuten John Steinbeck ja kaksi sananvapauden kannattakaa, jotka puolustivat “klassisen nelikirjaimisen sanan käyttöä”, koska se “näytti ilmiselvää keskisormea hyveellisyydelle ja yleiselle moraalisuudelle.” Siihen kuului jopa jotain niinkin pikkumaista kuin opiskelijalehtien painostaminen muuttamaan niiden sisältöä.

Kuitenkin siviilioikeuksien ja yksityisyyden jatkuvasti ollessa vain valkoisten, keskiluokkaisten ongelmana, nämä ohjelmat keskittyivät kansalaisoikeusryhmiin ja “mustien nationalistisiin vihapuheryhmiin” (joihin FBI:n mielestä kuului Martin Luther Kingin Southern Christian Leadership Conference ja “suurin osa mustien ryhmistä”).

Useimmat nykypäivänä tietävät FBI:n Martin Luther Kingin niskaan hönkäilevästä ahdistelusta, jonka komitea sai selville. Siihen kuului kaikki mahdollinen Kingin vakoilusta myllykirjeiden lähettämiseen hänelle ja hänen nimensä mustamaalaamiseen hänen tukijoiden silmissä. Mutta tämä oli vain jäävuoren huippu. FBI laittomasti salakuunteli Malcolm X:ää, Huey Newtonia ja muita “mustia ekstremistijohtajia” sekä puertoricolaista nationalistiryhmää ja Palestiinaa kannattavia organisaatiota. Sen tavoitteena oli “neutralisoida” rauhanomaiset kansalaisoikeusryhmät kuten Student Nonviolent Coordinating Committee ja CORE, samalla kun armeija vakoili ja piti tiedostoja aktivisteista kuten Julian Bond ja Walter Fauntroy.

Black Lives Matter -liikkeen edistyessä ja organisaatioiden kuten BYP 100 ja maahanmuuttajaoikeuksia ajavien ryhmien jatkaessa valtaapitävien haastamista, on hyödyksi muistaa, että tiedustelupalvelut ovat perinteisesti nähneet ei-valkoiset kapinalliset erityisen uhkaavina ja heidän huomionsa arvoisina. (Journalistit ovat paljastaneet että nämä liikkeet ovat joutuneet viime vuosina valtion viranomaisten tarkan valvonnan kohteiksi.)

Valvonta on uhka vapaalle lehdistölle

Huolimatta tuoreesta vapaan lehdistön suitsutuksesta, presidentti Obama on ollut suurelta osin vihamielinen journalismin roolia kohtaan nykypäivän Yhdysvalloissa. Hän on käynyt tietovuotajien ja sisäpiiriläisten kimppuun pahemmin kuin kukaan muu Nixonin jälkeen, ja hän on jopa käyttänyt USA:n turvallisuusviranomaista lehdistön edustajia vastaan. Ja nyt Trumpin nousun myötä ihmiset ovat alkaneet miettiä mitä lehdistön vapaus tarkoittaisi paranoidin, lehdistöä vihaavan öykkärin alaisuudessa, jolla on kaikki modernin valvontavaltion voimat käytössään.

Churchin komitean löydökset antavat meille jotain viitteitä. Komitean loppuraportin mukaan lähes 30 amerikkalaista joutui FBI:n salakuunteluun vuosina 1960-1972 osana salaisen informaation tietovuotajien etsintää. Näistä seitsemän oli journalisteja. Nixon oli vastuussa 17:sta salakuuntelusta, sen jälkeen kun New York Times julkaisi raportin hallinnon Kamputsean salapommituksesta. Nixon jopa salakuunteli omaa puheidensa kirjoittajaa sen jälkeen, kun hän suostui kertomaan toimittajalle taustoja sosiaalitukireformia käsitelleestä puheesta.

Olisi virhe pitää tätä käytöstä vain Nixonille tyypillisenä. Kennedy seurasi Newsweekin toimittajaa sen jälkeen, kun tämä kirjoitti artikkelin, joka hallinnon mukaan perustui salaiseen tiedustelutietoon, kun taas Johnsonin valtakunnansyyttäjä salakuunteli kommunismin vastaisen uutiskirjeen päätoimittajaa samasta rikkeestä.

Läksy on selvä: kun annetaan kyky tutkia vuotoja väijymällä lehdistöä, valassaolijat käyttävät sitä.

Sota ja taistelufiilis kasvattavat väärinkäytösten todennäköisyyttä

Churchin komitean löydökset tekivät selväksi, että Yhdysvaltain pystyttävä valvontasysteemi ja sen väärinkäytön taustalla oleva mentaliteetti ei olisi voinut olla olemassa ilman Yhdysvaltain ikuisen sodan politiikkaa.

William C. Sullivan, FBI:n johtajan entinen assistentti, kertoi komitealle FBI:n kotimaan ryhmien vastaisiin ohjelmiin liittyen: “Me olemme käyttäneet (näitä tekniikoita) neuvostoagentteja vastaan… (Samat menetelmät) tuotiin kotiin mitään organisaatiota vastaan, joita me vastustimme.” Kuten raportti sen sano, “mikä toimii yhtä vihollista vastaan, toimii toista vihollista vastaan.”

Sullivan selitti, että viraston välinpitämättömyys lakia kohtaan oli perintöä “sotapsykologiasta” 1940-luvulta, jolloin “laillisuus ei ollut mikään kysymys.” Hän täsmentää:

Sitten tuli kylmä sota. Me ajoimme samaa asiaa Korean sodassa, ja kylmä sota jatkui, sitten Vietnamin sota. Me emme koskaan vapauttanet itseämme siitä psykologiasta, jolla meidät oltiin indoktrinoitu, juuri Pearl Harborin jälkeen.

Kun vanha valta näytti romahtavan kotona, tämä loi räjähdysherkän sekoituksen. Vaikka amerikkalaiset näkevät terrorismin eräänä pahimmista uhista heidän elämäntyylilleen nykyään, terrori-iskujen määrä USA:ssa nykyään kalpenee verrattaessa sitä 1970-lukuun, kun sodanvastaiset, uskonnolliset ja kansallismieliset organisaatiot toteuttivat kymmenittäin pommi-iskuja ja hyökkäyksiä poliisia vastaan.

Kun tämä yhdistetään protestiliikkeiden kasvuun ja niiden lisääntyneeseen radikalismiin sekä sarjaan mellakoita 1970-luvulla, on selvää että valtion viranomaiset alkoivat nähdä siviilipopulaation vihollisena. “Varmasti sadat, mahdollisesti tuhannet amerikkalaiset — jotka suurin osa olivat alle 3-kymppisiä — olivat päättäneet tuhota yhteiskuntamme”, lukee paperissa, joka on tuotettu presidentille vuonna 1970. FBI-johtaja Clarence M. Kelley sanoi komitealle, että “sarja tilanteita on tapahtunut menneisyydessä ja tulee tapahtuman tulevaisuudessa kun valtio on erkaantunut sen perinteisestä roolista…. ja kun se ottaa askelia joita tarvitaan välittömään uhkaan vastaamiseen ihmiselämälle tai omaisuudelle.”

Sellaiset asenteet tuottavat yhtälailla radikaaleja toimia. Armeija on oikeuttanut laittoman kotimaan valvontaohjelmansa sillä perusteella, että se “tarvitsi sellaista informaatiota 1960-luvun lopulla, joka mahdollistaisi sen valmistautua tilanteisiin joissa se kutsuttaisiin tukahduttamaan kansan väkivaltaisuudet.” Hänen keskustellessaan Nixonin kanssa mahdollisuudesta antaa lupa “salamyhkäiselle sisääntulolle”, Tom Huston myönsi, että se oli “selvästi laitonta: sitä voidaan verrata asuntomurtoon” mutta että “se on myös mitä hedelmällisin työkalu.”

Vaikka yhteiskunnan romahtamisen todennäköisyys ei olekaan 1970-luvun vertainen, se mikä on tärkeämpää on mielikuva. Yhdysvaltain hallitus on jo rakentanut vuosittain yli $1 biljoonan arvoisen kansallisen turvallisuuden valtion yhden terroristi-iskun jälkeen, kun islamofobia on kasvussa kiitos jatkuvan varoittelun terroristien soluttautumisesta ja nukkuvista soluista, mikä saattaa tavalliset muslimit “vihollisena” näkemisen vaaraan. Niin kauan kuin “terrorismin vastainen sota” jatkuu, niin kauan jatkuu myös väärinkäytösten potentiaali.

Kun puhutaan Churchin komitean havaitsemista laittomuuksista tiedusteluyhteisössä, on houkutus nähdä sellaiset asiat tapahtuneen vain kerran ja pitää niitä nyt mahdottomina. Kuitenkin väärinkäytökset, joista me tiedämme jo — oli kyse sitten FBI:n nuorten muslimimiesten vangitsemisesta, Obaman hallinnon erääseen Fox Newsin toimittajaan kohdistamasta valvonnasta tai NSA:n työntekijöiden nakukuvien levittämisestä ja rakkauselämän kiinnostusten vakoilusta — osoittavat että Churchin komitean pelot neljä vuosikymmentä sitten ovat yhtä relevantteja tänä päivänä. Jokaista pelottaa Donald Trumpin muuttuminen seuraavaksi Hitleriksi. Miksi emme ole huolissamme siitä, että tiedusteluyhteisö palaa vanhojen jekkujensa pariin?

Artikkelin julkaissut In These Times