everstiluutnantti Wendelle Stevens 27.3.1999
Seuraava on tiivistelmä Wendelle Stevensin 27. maaliskuuta 1999 Aztec 1999 UFO-symposiumissa pitämästä puheesta. Hän on yhdessä William S. Steinmanin kanssa kirjoittanut kirjan UFO Crash at Aztec.
UFO Crash at Aztec on kirja, joka aloitti New Mexicon lähellä tapahtuneen UFO-maahansyöksyn tutkimisen uudelleen. Tapahtumahetkellä vuonna 1947 tapahtuma alkoi tutkahavainnosta, jossa oli havaittu hädässä oleva avaruusalus. Se laskeutui kulmassa, jonka he pystyivät laskemaan. Helikopterit laukaistiin ensimmäisestä IPU:sta ylös Camp Halen armeijan sinne sijoitetusta yksiköstä. Ensimmäinen interplanetaaristen ilmiöiden yksikkö oli sijoitettu Camp Haleen. Se palveli koko Mississippin länsipuolella olevaa aluetta.
Selitän, miten kirja sai alkunsa. Bill Steinman sai käsiinsä Frank Scullyn teoksen Behind the Flying Saucers yhdysvaltalaisesta kirjakaupasta joskus 1970-luvun alussa tai puolivälissä. Bill Steinman oli laadunvalvoja Los Angelesin alueella sijaitsevassa lentokoneteollisuustehtaassa. Hän oli valtion virkamies, joka työskenteli hallitukselle. Hän oli ollut noin kahdeksantoista vuotta työssään, joten hän luuli, että hänellä oli työsuhdeturva, koska virkamiehistön sääntöjen mukaan, jos olet ollut kahdeksantoista vuotta töissä, sinulle taataan kaksi viimeistä vuotta kahdenkymmenen vuoden eläkeaikaa, vaikka joutuisit vaihtamaan työpaikkaa tai ottamaan alemman työpaikan sen vuoksi. Hän oli siis varsin tyytyväinen siihen, mitä hän tuolloin teki.
Hänestä tuli hyvin utelias Scullyn kirjaa kohtaan lähinnä siksi, että Frank Scullya itseään vastaan oli hyökätty. Frank Scully oli hyvä tutkiva toimittaja, joka kirjoitti Hearstin kaupunkilehdille. Hän kirjoitti Varietylle. Hän toimitti artikkelin pariin kuukausilehteen. Kun hän sai jutun käsiinsä, hän pysyi siinä, kunnes sai kaikki yksityiskohdat selville. Frank Scully tapasi Silas Newtonin Sportsman’s Clubilla, jossa Silas Newton kertoi hänelle hieman tarinaa Aztecin onnettomuudesta. Kun hän haki Scullyn kirjan kirjakaupasta, hän huomasi, että hänellä oli nyt käsissään asiakirja, jossa kuvattiin se, mitä Silas Newton oli hänelle maininnut. Hän luki kirjan ja teki paljon muistiinpanoja kirjan yksityiskohdista, ja ajan mittaan hänelle tuli pakkomielle kirjan sisällöstä ja Scullya vastaan suunnatuista hyökkäyksistä ja siitä, miksi se oli salattu. Hän otti kesälomansa ja tuli Azteciin katsomaan, mitä hän löytäisi.
Hän oli valmistautunut tällä tavoin. Luettuaan kirjan ja kiinnostuttuaan siitä kovasti, koska Silas Newton oli elossa, hän onnistui etsimään Silasin. Newtonin kautta hän sai Scullyn osoitteen ja meni tämän kotiin puhumaan hänelle. Hän huomasi, että Scully oli tähän mennessä kuollut, mutta Scullyn vaimo asui yhä samassa taloudessa. Hänellä oli useita muistiinpanoja, joita Scully oli kerännyt valmistellessaan kirjaansa Behind the Flying Saucers. Aina kun kirjoittaa kirjaa, ottaa materiaalia, joka sopii kirjan teemaan sopiviin kuvioihin, ja yrittää saada kaiken sopimaan yhteen. Se, mikä ei oikein sovi, laitetaan sivuun. Niinpä jokaisessa kirjoitetussa kirjassa on melkein yhtä paljon kuin kirjassa on sivuun laitettua jonnekin, mikä ei aivan sopinut silloiseen suunnitelmaan. Näin kävi Scullyn kirjan kohdalla. Alice Scullylla oli paljon Frankin muistiinpanoja, ja siellä oli aika paljon enemmän tietoa. Frank Scully oli itse asiassa haastatellut monia tutkijoita, jotka käsittelivät onnettomuusmateriaalia. Heihin viitattiin Scullyn kirjassa yhteisnimellä ”herra G”. Tällä haluttiin suojella niiden todellisten tutkijoiden henkilöllisyyttä, jotka olivat suoraan mukana. Yksi heistä oli Silas Newton, toinen oli Leo GeBauer, ja oli useita muita. Tohtori Carl A. Heiland, joka on nyt jo kuollut, oli yksi tiedemiehistä, ja muitakin oli mukana magneettitutkimuksen alalla.
Kun Aztecissa tapahtuneen onnettomuuden jäännökset löydettiin, he päättelivät jäännöksissä olevien todisteiden perusteella, että magneettisella tekniikalla oli merkittävä rooli sen suunnittelussa ja mahdollisesti sen käyttövoimassa. Niinpä osia vietiin Denverissä sijaitsevan Coloradon yliopiston (muistaakseni) fysiikan laboratorion magneettitutkimusosastolle. Tohtori Carl A. Heiland johti siellä magneettitutkimusosastoa.
Newton tuli mukaan Leo GeBauerin kautta. Leo GeBauer oli itseoppinut magneettiasiantuntija, jolla ei ollut mitään tutkintoja tai tohtorin tutkintoa tai mitään sellaista. Hän oli sen verran asiantuntija magneettitieteen alalla, että hän osallistui englantilaiseen ryhmään, joka yritti sovittaa tutkan uuteen MAD-laitteeseen (Magnetical Aero Detection ), joka oli tarkoitus asentaa lentokoneisiin, jotta sukellusveneitä voitaisiin etsiä veden alta lentokoneista käsin. Itse asiassa se toimi. Meillä oli kokonainen lentue MAD-tutkimuslentokoneita, jotka etsivät sukellusveneitä veden alta ja löysivät ne.
GeBauerilla oli tuon hankkeen parissa työskenneltyään ideoita, joita voitaisiin kehittää kaupallisesti hyödyllisemmiksi. GeBauerin ja Carl Heilandin aloitteesta GeBauer ja Carl Heiland kehittivät MAD-laitteeseen lisämuutoksen, jonka avulla voitiin katsoa maan läpi ja etsiä onkaloita maaperästä. Tämä oli vain pieni muutos vedenalaisten sukellusveneiden etsimiseen. Heidän oli muutettava suodattimiaan ja lukumenetelmiään. He huomasivat kuitenkin pystyvänsä paljastamaan onkaloita maan alta. Lisäharjoittelulla, -analyyseillä ja -hienosäädöllä he pystyivät tunnistamaan ruumiita maan alta. Esimerkiksi öljyllä täytetty onkalo tekee erilaisen varjon kuin kaasulla täytetty onkalo tai hiilellä tai muulla mineraalilla täytetty onkalo. Ajan myötä he oppivat erottamaan varjot toisistaan ja pystyivät melko tarkasti ennustamaan, oliko onkalo öljykentän onkalo, kaasukentän onkalo, hiilikentän onkalo vai jokin muu.
Leo GeBauer oli vienyt tuon varustuksen Silas Newtonille, joka oli teksasilainen öljynetsijä. Newton oli varsin menestyksekäs öljynetsijä jo ennen sitä. Hän oli monimiljonääri öljysijoituksillaan. Kun hän tapasi GeBauerin, joka oli suunnittelemassa tätä laitetta ja etsimässä jotakuta, jolla testata sitä, hän kiinnostui Newtonista, ja Newton antoi rahaa laitteen jatkokehittelyyn. Hän tutki useita paikkoja. Hän alkoi myydä etsintöjä, etsintöjä epäillyistä öljykiinteistöistä omistajille. He käyttivät tätä laitetta selvittääkseen, oliko kiinteistön alla öljyvarantoja ja kuinka syvällä ne olivat. Joissakin tapauksissa he pystyivät kertomaan sen. Etsinnät onnistuivat yli 80-prosenttisesti, vaikka joissakin tapauksissa tehtiin virhearviointeja, joissa porattiin ja saatiin kuiva kaivo.
Yksi näistä ihmisistä, jotka saivat kuivan kaivon, saatiin lopulta tekemään ilmoitus petoksesta hallitukselle. Hallitus otti asian hoitaakseen ja syytti Silas Newtonia ja Leo GeBaueria petollisista liiketoimista ja petollisista lupauksista löytää öljyä mahdollisille asiakkaille. He veivät asian oikeuteen, saivat tuomion ja saivat vankilatuomion. Se, miten he saivat tuomion, oli todella outoa ja tyypillistä tämänkaltaisessa liiketoiminnassa. Syyttäjänvirastolla oli agentteja, poliiseja ja tutkijoita, jotka tutkivat GeBauerin ja Newtonin kiinteistöjä kaikkialta. He etsivät kaikkialta, eivätkä he löytäneet GeBauerin ja Newtonin käyttämiä laitteita, koska he olivat onnistuneesti piilottaneet ne ennakoiden tällaista.
Heitä syytettiin rikoksesta, joten asia oli käsiteltävä tietyn ajan kuluessa. Ennen määräajan päättymistä hallitus ei ollut vieläkään löytänyt salaperäisiä mustia laatikoita. Syyttäjä lähetti toisen asianajajan sotilaskaatopaikoille ostamaan mustia laatikoita, jotka he sitten kasasivat pöydälle valamiehistön eteen. Syyttäjä osoitti jatkuvasti mustia laatikoita ja sanoi: ”Näistä laatikoista sanotaan löytyvän öljyä. Voin vakuuttaa teille, että ne eivät löydä mitään.” Ja se piti paikkansa. He eivät voineet löytää niistä mitään, koska ne olivat lentokoneen jäänteitä eikä niillä ollut mitään tekemistä tutkajärjestelmien kanssa. Mutta näin he saivat tuomiot. Ja näin GeBauer sai huijarin maineen, samoin Silas Newton.
Tapasin Silas Newtonin Harry Meyer vanhemman kautta, joka oli Los Angeles Timesin tiedekonsultti. Kaikki oudot ilmiöt ohjattiin Harry Meyerin konsultoitavaksi, jotta hän voisi tutkia ja selvittää, mitä hän voisi selvittää. Hän tapasi Silas Newtonin salaperäisten öljyä etsivien laitteiden kautta, ja hän piti Silas Newtonia hyvin sympaattisena miehenä. Hän vietti paljon aikaa hänen kanssaan, ja heistä tuli melko hyviä ystäviä. He vierailivat toistensa luona jonkin aikaa, joten Harry Meyer tunsi Silas Newtonin melko hyvin.
Tapasin hänet näin. Harry Meyer oli erään nuoren sotilaan isä, joka oli kapteeni ja huoltoupseeri laivueessamme Georgen lentotukikohdassa vuonna 1958. Nuori Harry Meyer Jr. piti viikoittaisia metafyysisiä keskusteluja kotonaan Victorvillessä, Kaliforniassa. Olin kiinnostunut metafysiikasta. Eräällä kerralla hän kutsui minut taloonsa katsomaan, mitä he tekivät, ja menin sinne. He pitivät istuntoja Richard Millerin kanssa, joka oli äänikanava.
Richard Miller oli mies, joka kanavoi samoja avaruusolentoja kuin George Hunts Williamson. Herra Meyer vanhempi oli kokemuksensa vuoksi (hän oli tuolloin vanhempi, 60-vuotias mies, joka oli tutkinut useita kultteja ja useita vääriä väitteitä, ja hänet tunnettiin melko hyvin alan asiantuntijana) eräänlainen moderaattori kokouksissa, joita pidettiin hänen poikansa kotona. Hän ajoi Pohjois-Hollywoodista, jossa hän asui, Victorvilleen, noin kolmen tunnin ajomatkan päähän, osallistuakseen poikansa kotona pidettäviin kokouksiin. Hän moderoi kysymyksiä asioista, joita emme ymmärtäneet. Saimme tietoa tältä Richard Millerin kautta tulevalta ruumiittomalta ääneltä, josta kukaan meistä ryhmässä ei tiennyt mitään. Usein Harrykään ei tiennyt asiasta mitään, mutta hän otti siitä selvää ja palasi takaisin.
Siellä kehittyi useita merkittäviä asioita. Yksi esille tullut asia oli Aztecissa, New Mexicossa, löydetty onnettomuus. Sen jälkeen Harry Meyer vanhempi toi seuraavalla kerralla Silas Newtonin kokoukseen, jotta hän voisi kertoa meille, mitä hän tiesi asiasta. Se oli ensimmäinen kontaktini häneen. En tiennyt tuolloin mitään Frank Scullysta. Frank Scully konsultoi Silas Newtonia ja käytti joitakin Silas Newtonin neuvonantajia ja tiedemiehiä, jotka työskentelivät hänen ja Leo GeBauerin kanssa kerätäkseen tietoa törmäysjäännöksiin liittyvästä magneettikentästä sekä viimeistelläkseen mekanismia, jota he käyttivät löytääkseen onkaloita maaperästä.
Kun Bill Steinman kiinnostui Scullyn tapauksesta, hän otti lomansa ja meni ensin Scullyn ja muiden tiedemiesten luo. Seuraavana vuonna hän otti lomansa ja tuli tänne Azteciin, New Mexicoon. Käyttämällä kaikkia johtolankoja ja tietoja, joita hänellä oli, hän pääsi nopeasti Hart Canyonin alueelle. Oltuaan Hart Canyonin alueella ja lähistöllä hän alkoi kysellä kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä, mitä he tiesivät siitä. Hän löysi miehen ja vaimon, jotka tiesivät onnettomuudesta ja sen putoamispaikasta. He veivät hänet paikalle ensimmäisellä kerralla ja näyttivät hänelle, mihin se oli pudonnut. Siellä oli isoja mesquite-puita, jotka olivat vääntyneet, toiselta puolelta palaneet ja toiselta oksat katkenneet. Eräässä kohdassa kaikki alueen kivet olivat mustia halkaisijaltaan noin 200 jalan alueella. He sanoivat, että sinne se oli jäänyt lepäämään. Hän teki siitä muistiinpanoja ja otti siitä kuvia.
Hän jäi kaupunkiin ja yritti saada tietoa sanomalehdestä, mutta heillä ei ollut mitään tietoa. Hän meni piirikunnan sheriffin toimistoon, mutta sheriffillä ei ollut mitään tietoa. Hän puhui muille ihmisille ympäri kaupunkia, mutta kukaan ei tiennyt mitään onnettomuudesta, joka oli löydetty vuosia sitten. Kesti kolme päivää koota, poimia ja kuljettaa kaikki yhteen, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään. Koska hän tiesi paikan, jossa törmäys tapahtui, hän meni kiinteistön omistajan luo, jonka nimikirjaimet olivat H.D., mutta H.D. ei suostunut puhumaan hänelle lainkaan. Mutta hänen vanhempi tyttärensä vastasi joihinkin kysymyksiin ja jätti vastaamatta toisiin kysymyksiin. Tyttö oli hyvin välttelevä ja sanoi, että jos hänen isänsä ei puhu, hänen ei pitäisi myöskään puhua, että hänellä oli jonkinlainen lupaus turvallisuudesta. Se merkitsi hänelle paljon, koska se saattoi vaikuttaa hänen sairaanhoitotukeensa, hänen saamaansa eläkkeeseen ja moniin muihin asioihin.
Bill Steinman, joka nyt tiesi, missä se sijaitsi ja missä kiinteistöllä se oli, meni Aztecin keskustaan oikeustalolle ja katsoi kyseistä maa-aluetta koskevia asiakirjoja. Hän löysi tiedot ja huomasi, että kun hän saapui tänne, he muistivat, että hän oli pitänyt asiasta meteliä jo vuoden ajan. Ihmiset tiesivät, että hän tutki Aztecin onnettomuutta. Kun hän pääsi arkistoon ja he etsivät sitä aluetta, kirjassa oli merkintä, jonka mukaan suorakulmio keskellä H.D.:n tilaa oli hylätty ja palautettu Bureau of Land Managementille. Hänestä se oli outoa, joten hän kysyi kirjaajalta, joka oli iäkäs nainen siellä kirjaamossa. Nainen katsoi kirjaa ja sanoi: ”Minä teen kaikki merkinnät kirjaan täällä. Olen tehnyt niitä kolmenkymmenen vuoden ajan, enkä ole tehnyt tuota merkintää.” Kirjoihin oli tehty uusi merkintä. Joten hän merkitsi sen muistiin.
Bill Steinman keräsi tällaisia muistiinpanoja ympäriinsä ja teki muistiinpanoja itselleen. Sitten hän alkoi kirjoittaa niitä aikajärjestyksessä tutkimuksistaan ja löydöistään. Nämä ovat tuon kirjan luvut 1-9. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hänellä oli paljon tietoja ja paljon informaatiota. Hän päätti, että hänen pitäisi tehdä niillä jotain, mutta julkaiseminen ei ollut hänen alaansa. Hän oli lukenut Berlitzin kirjan The Roswell Incident, joten hän kääntyi Charles Berlitzin haamukirjailijan William Mooren puoleen. Kun William Moore kirjoitti Roswell Incident -kirjan, hän ei ollut lainkaan kiinnostunut UFOista. Hän asui Wisconsinissa ja oli englannin kielen opettaja lukiossa. Hän teki kuutamokeikkaa haamukirjoittajana eri kirjailijoille, joista yksi oli Charles Berlitz. Jossain vaiheessa Charles Berlitz toi William Moorelle paketin muistiinpanoja ja tietoja, jotka hänen piti järjestää luettavaan muotoon. Hän palkkasi Mooren kirjoittamaan ne kunnolliseen muotoon, josta tuli The Roswell Incident.
Jos muistatte, kun kirja ilmestyi ensimmäisen kerran, siinä oli kirjailijan, Charles Berlitzin nimi melko suurilla kirjaimilla sivun alaosassa. Sen alla luki pienin kirjaimin William Mooren nimi. Seuraavassa uusintapainoksessa, joka ilmestyi, Charles Berlitzin ja William Mooren kirjaimet olivat samankokoisia. Kirja oli suosittu ja sitä myytiin paljon. Bill Moore närkästyi siitä, ettei hän saanut osuuttaan tunnustuksesta ja osuuttaan kirjan tuotosta. Kun kirja painettiin kolmannen kerran, hän oli neuvotellut uuden sopimuksen Berlitzin kanssa, ja siinä luki Charles Berlitz ja William Moore yhtä suurilla kirjaimilla, Berlitz valkoisella ja Moore punaisella. Mielestäni viimeisestä painoksesta käy ilmi, että kirjan oli kirjoittanut William Moore yhdessä Charles Berlitzin kanssa.
William Moore palveli tiedustelupalvelussa toivoen aina saavansa tuoretta tietoa sisäpiiristä, jota he jatkuvasti lupasivat, mutta jota hän ei koskaan saanut. Hänen nimensä yhdistettiin Roswellin onnettomuuteen, joten Bill Steinman meni Bill Mooren luokse ja tarjosi hänelle muistiinpanojaan kirjaksi, kuten The Roswell Incident. William Moore katsoi häntä ja sanoi: ”En usko mitään noista jutuista. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta tutkia sitä itse. Olen jo tehnyt yhden kirjan. Minun mielestäni ainoa onnettomuus, joka on koskaan tapahtunut, oli Roswellin onnettomuus.” Bill Steinman oli hieman pettynyt vastaanottoon, otti muistiinpanonsa ja lähti kotiin.
Jossain vaiheessa täällä hän oli törmännyt kirjaan UFO Contact from Reticulum. Kun tämä nuori mies, joka oli ensin tarkkailija ja josta tuli sitten kontaktihenkilö, kun hän oli ensimmäistä kertaa avaruusaluksen kyydissä, jonka hän kuvasi ennen kuin meni alukseen, kun hän kysyi avaruusaluksen kyydissä olleilta avaruusolennoilta sieppauksen aikana, miksi hän oli aluksessa, he kertoivat hänelle, että se oli siksi, että heillä oli hänelle palvelus, jonka hän piti tehdä heille. Ensimmäinen vastaus hänen kysymykseensä, miksi hän, oli, että hänet oli valittu. Hän kysyi, miten, ja he sanoivat, että he olivat tutkineet William Hermanin lisäksi yhdentoista muun ihmisen elämäntapoja ja että he olivat tallentaneet kaikki tiedot näistä ihmisistä tietokonejärjestelmäänsä. Tietokonejärjestelmää kutsuttiin nimellä Lexicon. Se käänsi heidän ajatuksensa meidän ajatuksiimme, ja Lexicon tarkoittaa sanapohjaa. He olivat keränneet tietoja kymmenestä ihmisestä, muun muassa heidän koulutustasostaan, sosiaalisesta tasostaan, historiastaan, perheidensä koosta, uskomusjärjestelmästään (mihin uskontoon he kuuluivat, mitä ajatuksia ja ideoita heillä oli), missä he työskentelivät ja millaista työtä he tekivät, heidän tietämyksestään monilla aloilla. Kaikki tämä laitettiin tähän leksikoniin, ja leksikonissa järkeistettiin joukko, jotta saataisiin selville, kuka heistä voisi tuoda eniten uutta tietoa maanpäällisen ihmiskunnan tietovarantoon näiden Bill Hermanin poimineiden Maan ulkopuolisten vierailijoiden toimesta.
Bill Herman oli se, jonka heidän yhteiskuntansa oli valtuuttanut niin sanottuun suoraan tarkkailuun, mikä tarkoitti fyysistä kontaktia, kasvokkain tapahtuvaa kontaktia. He toivat vastoin tahtoaan siepatun Bill Hermanin alukseen, ja pelästyttivät hänet kuoliaaksi. Herättyään tutkimuspöydällä he kutsuivat hänet kiertämään alusta heidän kanssaan. He näyttivät hänelle valvontahuoneen ja navigointihuoneen. Hän kysyi virrasta, ja he näyttivät hänelle energiantuotantoyksikön. He näyttivät hänelle aluksessa olevalla näytöllä kohtauksia ohjausjärjestelmistä. Hän tarkkaili ohjaushytin ominaisuuksia ja näki, millaisia mittalaitteita heillä näytti olevan.
Hänen kommunikaattorinsa puhui hänelle avaamatta hänen suutaan, liikuttamatta hänen huuliaan, se oli telepaattista. Hän luuli kuulevansa sen kuin surround-äänen. Kun hän kysyi, mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen, hänen saattajansa sanoi, että heillä oli ongelma, jonka kanssa hän voisi ehkä auttaa heitä. He olivat menettäneet osan aluksistaan hänen maansa länsiosassa sen vuoksi, mitä he olivat aluksi pitäneet vihamielisenä. He halusivat, että hän välittäisi hänen viranomaisilleen luvan saada heidät hakemaan alusten romut ja ruumiit ja viemään ne takaisin omaan yhteiskuntaansa. Hän kertoi heille, ettei hän ollut kukaan, ettei hänellä ollut vaikutusvaltaa eikä yhteyksiä, ettei hän voinut tehdä mitään heidän hyväkseen tässä asiassa. Hän kysyi, miksi he eivät tehneet sitä itse.
Pieni olento, noin metrin pitkä, tyypillisen harmaa olento, sanoi: ”Me yritimme. Lähetimme lähettilään viranomaisillenne.” Hän sanoi, etteivät ne kuunnelleet hänen pyyntöään, vaan yrittivät sen sijaan vangita hänet. Hän pääsi onnistuneesti pakenemaan, alukseensa ja lähti menestyksekkäästi matkaan ja pakeni heiltä vahingoittumatta. He sanoivat hänelle: ”Yhteiskuntanne on liian sotaisa, jotta voisimme käsitellä sitä. Hallituksenne, viranomaisenne ovat liian sotaisat ollakseen tekemisissä niiden kanssa, ja ajattelimme, että voisitte ehkä muodostaa oman ymmärrystasonne edustajiston hallituksen suuntaan ja saada heidät ymmärtämään toiveemme.” Hän sanoi tekevänsä voitavansa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän voisi auttaa heitä millään tavalla.
Niin Steinman luki kirjasta. Nyt hänellä oli siis vahvistus sille, että muukalaisyhteiskunta oli kadottanut aluksia Bill Hermanin tilusten länsiosiin, joka on meidän maitamme ja erityisen lähellä. Steinmanin mielessä yhteys oli siinä, mitä hän oli tekemässä. Yksi niistä saattoi olla onnettomuus täällä Aztecissa. Niinpä hän tuli luokseni muistiinpanojensa kanssa ja kysyi: ”Mitä mieltä olet tästä?”.
Sanoin: ”Olen sattumoisin kerännyt materiaalia törmäyksistä siitä lähtien, kun sain tämän tiedon Reticulumilta.” Sanoin: ”Minulla on melkoinen kokoelma materiaalia, joka ei näytä sopivan kovin hyvin yhteen.”
Niinpä hän jätti minulle kirjan luvut luettavaksi, minkä tein, ja ne sopivat hyvin yhteen. Ne sopivat niin hyvin, etten muuttanut mitään yhdeksästä ensimmäisestä luvusta. Jätin ne juuri sellaisiksi kuin Bill Herman ne kirjoitti. Hän oli kirjoittanut ne käsin keltaiselle paperille. Kirjoitin ne puhtaaksi, ja samalla lisäsin paljon alaviitteitä ja lisäsin kunkin luvun jälkeen neljästä yhdeksään näytettä. Kyse oli aineistosta, jota olin kerännyt ja joka sopi siihen, mitä kyseisessä luvussa kerättiin.
Valmistelin kirjan alkuosan. Siinä on kolme osaa, esipuhe, johdanto ja etuliite. Kirjoitin ensin esipuheen. Kun olin käynyt läpi kaiken hänen aineistonsa ja saanut kirjan lopulliseen muotoonsa, päätin, että se ei riitä. Siinä kerrottiin, miksi hän teki sen, mutta joitakin muita asioita piti yhdistää. Niinpä kirjoitin sitten johdannon koko tarinaan ja yritin selittää, miten William Steinmanin toimittamat tiedot sopivat yhteen aineiston kanssa, jonka olin itse kerännyt useiden vuosien ajan. Selitin, että lisäisin lisämateriaalia liitteinä. Päädyin tekemään yksitoista liitettä, mikä teki kirjasta kaksi kertaa laajemman, kun olin saanut Steinmanin toimittaman aineiston valmiiksi. Kirjoitin yhteenvedon, kolmen luvun johdannot, alaviitteet ja kaikki liitteet. Tämä on minun panokseni kirjaan. Mutta perustarinan kirjoitti ja teki Bill Steinman.
Olen täällä (Aztecissa) William Steinmanin sijaan, joka oli kutsuttu aiemmin. Häntä yritettiin saada tulemaan viime vuonna, mutta hän ei päässyt, ja häntä yritettiin saada tänäkin vuonna, mutta hän ei päässyt. Lopulta hänet saatiin soittamaan, mutta hän ei kertonut, missä hän oli, eikä antanut paluupuhelinnumeroa, ja hän kieltäytyi tulemasta tänäkin vuonna. Kerron teille miksi.
Ensinnäkin kirjan julkaisemiseen liittyi paljon häirintää. Minulla oli aiempaa kokemusta siitä, että käsikirjoituksia oli otettu pois painosta, joten tiesin, että näin tapahtuu, ja tiesin, että tämä oli arkaluonteinen aihe. Minulle soitettiin asiasta puhelinsoittoja, joissa minua varoitettiin jatkamasta ja etenemästä pidemmälle. Jätin ne huomiotta. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään.
William Moore on hylännyt Bill Steinmanin, ja hän on tullut luokseni, ja olen suostunut kirjoittamaan materiaalin ja toimittamaan sen hänelle. Meillä on se lopullisessa muodossa ja kameravalmis kopio, ja olen lähettänyt kolmelle kirjapainolle kopiopaketteja nähdäkseni, suostuisivatko ne käsittelemään sitä, koska se on jo aiemmin otettu pois tehtaalta. Tässä tapauksessa yksikään kopio ei saapunut perille. Tiesin siis, että postijärjestelmä ei toimi. Joku ottaa ne pois postista.
Seuraavaksi menin UPS:ään ja valmistelin toisen näennäispaketin ja lähetin sen postitse yhdelle painotaloista. He tallentavat jokaisen liikkeen, joka kerta kun paketti lastataan tai puretaan, se tarkistetaan. UPS lastasi sen yhteen kuorma-autoon, eikä se päässyt pois siitä kuorma-autosta lopullisessa määränpäässään, jossa se purettiin ja jaettiin. He hukkasivat sen jossain välissä eivätkä pystyneet selvittämään sitä. He aloittivat sisäisen etsinnän, eivätkä ole tähän päivään mennessä saaneet selville, mitä paketille tapahtui. Se vain katosi ilmaan.
Sitten kokeilimme Greyhound Parcel Service -palvelua. Bussin kautta voi lähettää mitä tahansa. Tällä kertaa odotimme juuri niin kauan, että ehdimme luovuttaa paketin ennen bussin lähtöä, jotta voisimme nähdä, mitä sille tapahtuu. Jäimme sinne, kunnes se käsiteltiin ja lastattiin lähtevään bussiin. Paketti saapui. Joten tein vielä yhden yrityksen. Yritin taas postia, ja tällä kertaa käytin Priority Mail -lähetyslähetystä ja lähetin toisen valepaketin ystävälleni Leolle Arizonaan. Se kulkee vain yhden Phoenixissa sijaitsevan jakelun kautta Tucsonin ja Pine Topin välillä. Tuo paketti ei ole tähän päivään mennessä koskaan saapunut perille.
Nyt tajuan, että minua tarkkaillaan, enkä ole vielä tuottanut alkuperäistä kameravalmista kopiota, jota en edes pitänyt kädessäni. Kun olin kokoamassa sitä, kun kaikki häiriöt häiritsivät minua tätä tehdessäni, päätin, että ei ole turvallista pitää sitä kotona. Itse asiassa kotiini on tunkeuduttu niin monta kertaa, kun työstin sitä, että virasto katkaisi kerran avaimensa ovestani, ja minun oli pyydettävä lukkoseppä vaihtamaan lukko. Heiltä meni vain yksi matka hankkia uudet avaimet, jotka sopivat oviini. He olivat hyvin varovaisia. He eivät ottaneet rahaa, jonka jätin ulos houkutellakseni heitä. He eivät ottaneet mitään muuta kuin materiaalia, joka liittyi kirjoittamiini lukuihin, ja materiaalia tästä tapauksesta juuri tässä. Nuo kaksi tapausta. He ottivat alkuperäisiä valokuvia kansiostani tästä tapauksesta, ja he ottivat joitakin henkilökohtaisia viestejä ja muistiinpanoja, jotka William Herman oli kirjoittanut minulle omin käsin. En tiedä, miksi ne vietiin.
Tiesin, että minua tarkkailtiin. Huomasin myös, että ruokapöytäni yläpuolella oli radiovastaanotin. He pystyivät kuuntelemaan kaikkea, mitä ruokapöydän ympärillä puhuttiin, ja koska tiesin, että se oli siellä, epäilin, että siellä oli muitakin. Ennen kuin löysimme tuon ruokapöydän yläpuolella olevan vastaanottimen, asiantuntijayritys tutki puhelimeni, ja he löysivät puhelimesta salakuuntelulaitteen. He poistivat sen. Se oli AT&T:n laite, joka oli työnnetty puhelimeni kädessä pidettävään osaan. Otimme sen pois, ja toimisto, joka otti sen pois, vei sen mukanaan. Hallituksen virasto otti heihin yhteyttä ja varoitti, että he sekaantuivat tiedusteluasioihin ja että heitä voitaisiin syyttää tällaisesta toiminnasta. Heidät pakotettiin palauttamaan laite.
Sen jälkeen, kun se poistettiin puhelimestani, saimme edelleen vihjeitä siitä, että keskustelujani kuunneltiin ja sain heiltä palautetta. Soitin heille uudestaan, ja tällä kertaa he löysivät salakuuntelulaitteen, ei talostani eikä puhelimesta, vaan pienestä laatikosta, joka oli kadulla talon takana olevalla kujalla. Hana oli siellä, joten poistimme sen. Tällä kertaa veimme sen suoraan AT&T:lle ja sanoimme: ”Olette hukanneet jotakin laatikosta täällä taloni takana. Siinä on numeronne ja haluamme, että saatte sen.”
Vähän aikaa sen jälkeen istuin takakuistillani, nojasin tuolissani taaksepäin ja katsoin ylös. Yksi niistä tuuletuspaneeleista, jotka olivat taloni sivulla räystään alla ja joissa oli reikiä, oli poistettu ja laitettu takaisin. Mutta sitä ei ollut laitettu takaisin täsmälleen samaan paikkaan, ja siellä oli valkoisia viivoja, joissa maali oli rikkoutunut irrotuksen ja uudelleenasennuksen yhteydessä. Niinpä kutsuin ystäväni uudelleen paikalle ilmaisimensa kanssa, ja hän havaitsi, että ruokapöytäni yläpuolella olevaan valaisimeen johtavan virtajohdon varrella oli savukkeen kokoinen kenttäkäyttöinen yksikkö. Aina kun valo sytytetään, siellä on aktiivinen mikrofoni. Päätimme jättää sen sinne ja käyttää sitä hyödyksemme.
Siinä vaiheessa talossani oli varmasti muitakin, joten emme koskaan keskustelleet tällaisista asioista kotonani, aina muualla. Noin samoihin aikoihin aloin huolestua siitä, mitä tapahtui kameravalmiille kopiolle, jonka olin kirjoittanut. Vein sen Bob Deedsille. Hän oli piirikunnan apulaissheriffi. Siihen aikaan hän oli eläkkeellä oleva ylikersantti. Hän tuli Tucsoniin ja meni töihin sheriffin osastolle ja nousi arvoasteikossa. Hän oli jo melko korkea-arvoinen apulaisseriffi. Hän tuli kotiini apulaispoliisiautolla ja keskustelimme UFO-asioista. Hän ei koskaan sallinut mitään näistä keskusteluista julkisesti asemansa vuoksi, mutta hän oli myös Aerial Phenomenon Research Organization -järjestön johtokunnan vanhempi jäsen. Heillä oli viisi hallituksen jäsentä, ja hän oli vanhin. Joten pystyin keskustelemaan hänen kanssaan hänen asemansa vuoksi. En tullut kovin hyvin toimeen hänen kanssaan, koska hänellä oli jyrkkä luonne ja hän oli alkoholisti. Minulle annettiin kuitenkin toimiston avaimet, ja hän sanoi, että voin päästää itseni sisään. Menin sinne alas ja luin ulkomaisia UFO-lehtiä, koska minulla ei ollut omia lehtiä, ja heillä oli melko hyvä kansio. Pidin Bobin ajan tasalla siitä, mitä olin tekemässä suurimman osan ajasta. Mutta en kertonut, koska hän aina riiteli kaikesta.
Emme saaneet valmista käsikirjoitusta tulostimeen. Yritimme miettiä, mikä voisi olla seuraava askel. Olin keskustellut tästä kokemuksesta Bobin kanssa koko ajan. Bobilla oli hallussaan lopullinen käsikirjoitus, kameravalmis kopio. En edes tiennyt, missä hänellä se oli, jotta jos joku yrittäisi kuunnella, mitä sanoin, en lipsahtaisi ja antaisi sitä pois.
Bob sanoi: ”Sanoitko, että olet menossa Detroitiin?” Nyt yritän saada käsikirjoituksen Ann Arboriin, Michiganiin. Se on sen oikea määränpää, enkä saa sitä sinne, koska kaikki tyhmät ovat lähteneet toiseen suuntaan. Joten hän sanoi: ”Joo.”
Bob sanoi: ”Voisitko järjestää minulle tankkauspysähdyksen Ann Arboriin ja jättää paketin?”
Hän sanoi: ”En tiedä, miksen voisi.”
Bob sanoi: ”Tule kanssani kotiin. Kaikki on valmista, ja haluan, että viet sen osoitteeseen, jonka annan sinulle. Laskeudut vain Ann Arboriin ja otat taksin. Annan sinulle rahaa siitä. Vie se tähän osoitteeseen ja anna se tälle miehelle ja lähde sitten matkallesi, niin olen tyytyväinen.”
Niinpä kaikkien hallituksen ja valtion virastojen puuttumisen jälkeen hallitus toimitti paketin kirjapainolle Ann Arboriin, Michiganiin, ilmavoimien hävittäjälentokoneella.
Se on suurin piirtein tämän kirjan, UFO Crash at Aztec, historia. Siinä on paljon tietoa, vaikka se ei olekaan hyvin kirjoitettu.
Artikkelin julkaissut aztecufo.com
