kirjoittanut Robert Lazul Kmita

Maailma ilman uskontoa

Nuorelle ihmiselle joka kasvatettiin kommunistiyhteiskunnassa, jossa systemaattinen ateismi — joka tunnetaan myös ”dialektisena ja historiallisena materismina” — oli valtion virallinen doktriini, eräs harvinaisista mahdollisuuksista vuoden 1985 tienoilla oppia uskonnosta tarjoutui lukemalla tunnetun Chicagon yliopiston historioitsijan Mircea Eliaden (1907-1986) kirjoja. Menestynyt romanialainen kirjailija ja filosofi oli erikoistunut Intian filosofoiaan, ja häntä pidettiin oman sukupolveni keskuudessa todellisena mallihenkilönä. Kun vuonna 1981 hänen viimeinen kaikkien maailmanuskontojen historian synteesin Histoire des croyances et des idées religieuses ensimmäinen osa käännettiin ja julkaistiin Bukarestissa, sen vaikutus oli huomattava.

Kymmeniä tuhansia kappaleita myytiin, jopa enemmän kuin niukassa olevia ruokia kuten juustoa tai salamia. Vanhempani eivät onnistuneet ostamaan kirjaa. Kirjakauppias piti kirjat piilossa myydäkseen niitä ”valituille asiakkaille” rahaa tai palveluksia vastaan. Ja ”valitut” asiakkaat olivat keitä muitakaan kuin kommunistijohtajia, lääkäreitä ja lakimiehiä. Onneksi ystäväni äiti oli sairaanhoitaja, hänen onnistui hankkia kirjasarjan ensimmäinen osa. Sillä tavalla päädyin lukemaan, ensimmäistä kertaa, kuvauksia juutalaisten, sumerialaisten, egyptiläisten ja kreikkalaisten sekä joogien ja kristillisten munkkien rituaaleista, asketismin harjoittamisesta ja uskonnollisista ideoista.

Kirjan lopussa oli laaja viiteluettelo, jonka Eliade oli kerännyt yli 50 vuoden aikana lukemalla kaikkea mahdollista. Se teki minuun suurimman vaikutuksen. Nuorena nopeasti päädyin johtopäätökseen, joka oli yhtä yksinkertainen kuin se oli viisaskin. Jos niin monet kaikenlaiset oppineet — (klassiset) historioitsijat, teologit, filosofit, sosiologit — olivat omistaneet elämänsä tutkiakseen ja lukeakseen niin monia kirjoja, silloin sen täytyi tarkoittaa, että uskonto on vakava asia, eikö niin?

Olin innokas oppimaan lisää, Eliaden ohjauksessa, ja päädyin pitkälle matkalle, joka johi minut juutalaiskristillisen perinteen teologiaan ja filosofiaan. Luin ahnaasti kaiken minkä sain käsiini. Epätavallisen kiinnostukseni huomattuaan rohkea ranskankielen opettajani Doina Morariu, joka harjoitti katolilaisuutta, alkoi lainata minulle kirjoja, joiden perusteella tein kaksi positiivista johtopäätelmää koskien eräitä kaikkein tärkeimpiä teemoja: Jumalan olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Häneltä lainaamieni kirjojen joukossa — jotka useimmiten olivat ranskankielisiä — oli Eliaden kirja shamanismista sekä pyhän Padre Pion (1887 – 1968) tarina.

Sellaiset eksoottiset kirjat eivät jääneet huomiotta. Enemmänkin kiinnostuneena kuin tungettelevana äitini pyysi eräänä lokakuun iltana 1986 saada nähdä mitä luin. Naiivin innostuksen vallassa, joka oli tyypillistä uuden maanosan tutkimusmatkaajille, näytin hänelle. Selailtuaan kirjan sivuja nopeasti hänen kasvonsa muuttuivat kauhun ilmestykseksi, hän olisi kiljunut ellei hänen äänensä olisi ollut tunnekuohun tukahduttama: “Jos ne saavat meidät kiinni tällaisten kirjojen kanssa, me emme näe enää päivänvaloa!”

Tuo kauhea ”ne” joihin viitattiin kommunistien salaisena poliisina, niinkutsuttu ‘Securitate’ (Turvallisuus), jonka vastuulla oli pidättää ja lopulta tappaa poliittiset toisinajattelijat. Kapinoivana teininä tuhahdin vähättelevästi. Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni minua pelotti kuumottava mahdollisuus. Kun asuu Romaniassa viimeisen kommunistidiktaattorin, Nicolae Ceaușescun, alaisuudessa, sellainen mahdollisuus ei ollut mitenkään kaukaiinen. Värisevin äänin käydyn keskustelun jälkeen lupasin äidilleni, että palauttaisin kirjan enkä kertoisi siitä kenellekään. Ainoa asia mitä Eliaden teksteistä jäi mieleeni oli vankkumaton uskomus: uskonto oli jotain vakavaa.

Mikä tahansa intellektuaalisen mielenkiinnon muoto, joka liittyy ‘henkisyyden’ alaan — oli se sitten New Age -liikkeet tai parapsykologia tai idän uskonnot tai kristinuskon teologia — oli riittävä avaamaan polun kohti ahtaita vankisellejä. Politiikkaa ilman minkäänlaista vastalausetta vuodesta 1947 vuoteen 1989 hallinnut Romanian kommunistipuolue systemaattisesti sensuroi mitä tahansa intellektuaalista diskurssia, joka haastaisi materialismin doktriinin. Vaikka vainon intensiteetti vaihteli vuosien mittaan, yksi asia pysyi samana: pelko. Kyvyttömyys täysin kontrolloida omien kansalaisten ajatuksia ja elämiä tarkoitti, että Romanian diktaattorit tiesivät, että mikään ei ollut tehokkaampaa kuin itsesensuuri, joka syntyy kostoiskujen pelosta.

Tieteiskirjallisuutta tovereille

Nimekkäät kirjailijat kuten Vasile Voiculescu ja Dinu Pillat, tai intellektuellit kuten esseisti Nicolae Steinhardt tai filosofi Constantin Noica, pidätettiin ja tuomittiin heidän kiinnostuksestaan ‘henkisyyteen’ (koodinimi uskonnolle) liittyviin teemoihin. Kommunistipuolue ei jättänyt yhtäkään tilaisuutta väliin näyttääkseen, että se ei sietänyt ajattelua, joka kyseenalaisti (edes epäsuorasti) “tieteen saavutuksia”, johon sen marxilais-leniniläinen ideologinen propaganda perustui. Ja tiede, tottakai, oli sataprosenttisen ateistista.

Poislukien kaikki epäsuoran sensuurin muodot, historiaa systemaattisesti kirjoitettiin uudelleen tukemaan dialektisen materialismin opinkappaleita.. Ainoa sallittu metanarratiivi oli riistäjän (yläluokka ja porvaristo)  ja riistetyn (työväenluokka eli proletariaatti) välinen konflikti. Niinkutsutuiksi ’idealisteiksi’ nimitettyjä ajattelijoita, olivatpa he sitten vanhempia tai tuoreempia, kuten Pytagoras, Platon, Plotinus, Kant tai Fichte, käsiteltiin tietynlaisella nihkeydellä, koska marxilaisen tulkinnan mukaan he edustivat “vallankumouksen vaiheita” ajattelun historiassa polulla kohti “multilateraalisesti rakennettua sosialistista yhteiskuntaa”. Poislukien fiktio ja klassinen runous, länsimaisen kulttuurin luomukset suodatettiin pois mitä suurimmalla valppaudella. Kansalle esitellyt tekniset ja tieteelliset innovaatiot olivat yleensä entisen kommunistiblokin maista, ja erityisesti neuvostososialististen tasavaltojen liitosta. Huolimatta länsimaailman tekstien sensuurista, eräs aihepiiri jäi melkein kokonaan ilman rajoitteita: avaruuteen, pieniin vihreisiin miehiin ja kadonneisiin maailmoihin liittyvä kirjallisuus. Omituista kyllä, kommunistit olivat kiinnostuneita avaruusolennoista.

Tuohon aikaan erittäin laajalle levinneiden julkaisujen joukossa oli tieteisfiktio, jota pidettiin kaikkein tärkeimpänä. Fanien kirjoittamia kokonaisia novellien ja romaanien kokoelmia julkaistiin kaikissa suurissa kaupungeissa. Tämän alan ryhmien ja piirien lukumäärä oli myös merkittävä. Näistä kaikista ehdottomasti luetuin oli Almanah Anticipația (Odotuksen almanakka), joka myi loppuun niin nopeasti, että sitä tuskin löytyi kioskien ja kirjakauppojen hyllyiltä. Jotta saisit kuvan tämän kirjallisen ilmiön laajuudesta, riittänee mainita että ensimmäinen numero, joka julkaistiin vuonna 1983, oli 100 tuhatta kappaletta. Kommunistimaassa, jossa on juuri ja juuri 20 miljoonaa ihmistä, tämä oli aivan valtavan suuri määrä. Suhteessa kirjoitustoiminnan laajuuteen oli hämärien scifi-aiheiden pariin eksyneiden kirjoittajien lukumäärä, joka oli myös merkittävä.

Niiden lisäksi, jotka sekä ennen että jälkeen vuoden 1989 olivat erityisen kovasti tämän aiheen parissa toimivia, oli genre, jota jotkut kutsuivat ”parakirjallisuudeksi”, ”realistisen” kirjallisuuden kirjoittajien sekä tunnettujen kriitikoiden ja historioitsijoiden joukko tavoitteli (heidän mielestään) vähemmän sensuurin hampaissa olevaa suuntaa, vältellen kommunistihallinnon jäykkyyksiä. He eivät suoraan olleet kiinnostuneita tieteisfiktiosta, mutta nämä nimet suurimmaksi osaksi katosivat Ceaușescun diktatuurin romahdettua julkaisuista. Aikamatkailusta, avaruusolennoista ja futuristisista maailmoista kirjoittaneet lehdet ja kirjat menettivät kaikkivoipan kommunistipuolueen tuen, ja niiden painokset kuihtuivat minimaalisen pieniksi, mikä myös kuvasi näiden julkaisujen fanijoukon oikeaa kokoa. He eivät käsittäneet, että heidän menestyksensä perustui kommunistipuolueen puhtaisiin propagandaintresseihin, ja jotkut kirjoittajat, jotka olivat kuuluisia ennen vuotta 1989, edelleen muistelevat nostalgisina suuria painosmääriä.

Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden tapaan poliittinen valta Romaniassa välineellisti tieteiskirjallisuudeen puhtaan ideologisiin tarkoituksiin. Esimerkin antaa Alexander Belyaev (1884-1942), neuvostoliittolainen kirjailija, jonka kuuluisa tarina ”Sammakkomies” (engl. Amphibian Man, ven. Человек-амфибия) julkaistiin vuonna 1928. Hän oli vimmainen “tieteen voittokulun” kannattaja, jonka avulla kommunistipuolue lupasi luoda lopulta uuden kuolemattoman ihmisen ja täydellisen yhteiskunnan. Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta hyökätä uskontoa ja erityisesti kristinuskoa vastaan, erityisesti katolista kirkkoa vastaan. Hänen esimerkkiään seuranneet romanialaiset tieteiskirjailijat lupasivat fiktiota, joka yleensä oli linjassa yksipuoluejärjestelmän vartijoiden ideologisten rajojen kanssa. Asian laita erityisesti oli näin puhuttaessa lasten ja nuorten kirjoista.

Kirjallisuutta ideologisiin tarkoituksiin mestarillisesti käyttäneelle Vladimir Colinille (1921-1991) omistetussa kattavassa tutkimuksessa loistava kriitikko ja historioitsija Cătălin Sturza kuvaa kommunistipropaganda-apparaatin olemusta. Vaikka hän erityisesti viittaa yleisempään ‘satujen’ kategoriaan, hänen arvionsa sopii aivan yhtä hyvin genreen josta me puhumme:

1900-luku kokonaisuutena painosti vahvasti ideologiseen tyyliin satuja. Erityisesti rautaesiripun takana, ei kuitenkaan sinne rajoittuen, tehtiin yrityksiä määritellä uudelleen hyvän ja pahan välinen suhde ja luoda uudenlainen moraali, jonka tarkoitus oli oikeuttaa erilaisia ideologisia ja poliittisia tavoitteita. (…) nämä yhteiskunnalliset manipuloijat yrittivät suoraan vaikuttaa satuihin — niin kauan kuin tavoitteena oli, niinkuin millä tahansa totalitaarisella ideologialla, mutta erityisesti kommunistisella ideologialla, täydellinen kontrolli yksilön sielusta ja mielestä. Jokatapauksessa, sadut transformoituivat manipuloinnin välineeksi, ja näin niiden voima laimeni ja ne häpäistiin.

Hämmennyksen ehkäisemiseksi minun tulee lisätä, että aivan kaikki kirjailijat eivät olleet Vladimir Colinin marxilais-leniniläisten uskomusten kanssa samaa mieltä. Kuitenkin, toimitusprosessi oli täysin kommunistisensorien hallussa. Syyt sille miksi Nicolae Ceaușescun kaltaiset diktaattorit ja hänen alamaisensa tukivat tieteiskirjallisuutta paljastuivat mitä suurimmalla tarkkuudella konferenssissa, jonka Eugen Stancu piti vuosikymmen sitten:

Tieteiskirjallisuuden avulla kommunismi rakentaa positiivista narratiivikuvaa, jota metafyysisesti legitimoidaan historian nykyisessä marxilais-leninismissä läsnäolevalla teleologialla. Tässä optimistisessa maailmassa, joka on todellinen päiväunien maailma, myytit muuttuvat tavallisiksi todellisuuksiksi. Uusi ihminen voidaan kohdata jokaisella askeleella, ja voitto Jumalaa, luontoa ja aikaa vastaan on ilmiselvä, kun avaruuden kollektiivijohto toimii kuin rasvattu.

Vihreät miehet ja kommunistidystopia

Jos tieteiskirjallisuutta koskeva manipulaatiostrategia oli enemmän tai vähemmän läpinäkyvää, kommunistien intressit koskien avaruusolentoja kävivät selväksi sekä romanialaisten kirjailijoiden kuten Ion Hobana, Florin Gheorghița ja Mihai E. Șerban töistä, mutta myöskin kansainvälisten bestsellerien käännöksistä. Kun sveitsiläiskirjailija Erich von Dänikenin huippusuosittu Chariots of the Gods julkaistiin saksaksi vuonna 1968 ja sen jälkeen käännettiin ja julkaistiin Amerikan markkinoille 1969 Souvenir Pressin kautta, se melkein välittömästi käännettiin ja julkaistiin myös Romaniassa (vuonna 1970) nimellä Amintiri despre viitor (Muistoja tulevaisuudesta). Kirjan nimimuutos kuvaa kommunistien jatkuvaa välttelyä mihinkään viittauksiin juutalaiskristilliseen perinteeseen tai muinaisten pakanauskontojen yliluonnollisiin olentoihin. Dänikenin vaikutus oli valtava. Kaikki yllämainitut pseudohistorioitsijat (ja monet heidän kaltaisensa) olivat hänen seuraajiaan. ‘Paleo-astronauteista’ tuli monien tieteiskirjailijoiden suosikkiaihe. Romanian suurin tiedejulkaisu Știință și tehnică (Tiede ja Teknologia) käsitteli usein hypoteesia muinaisesta kontaktista Maan ihmisten ja ulkoavaruuden edustajien välilllä.

Huolissaan Raamatun ’myyttien’ irrationaalisuudesta, kommunistien ideologit hyväksyivät ilman mitään ongelmaa niiden selityksen, jotka olivat ’esittäneet’ että Vanhan testamentin profeettojen tai apokryfikirjojen tekstien hahmojen kuten Eenokin visiot eivät olleet mitään muuta kuin kirjamuotoon puettuja kuvauksia kolmannen asteen lähikontakteista. Kaikkein innokkaimmat heistä jopa väittivät, että nämä itse asiassa kertovat kirjoittajien kosmisten lentojen kokemuksista (avaruusolentojen aluksilla, toki).

Hesekiel ei olisi ollut visionääri vaan improvisoitu astronautti. Egyptin pyramidit, Baalbekin kivet, kuningas Pakalin kivi ja monet samanlaiset muinaiset monumentit esitettiin todisteina kontakteista ulkoavaruuden vierailijoihin. Juhlapöytien ääreen kerääntyneet vanhempani ja heidän tuttavansa eivät lausuneet mitään rukouksia (eivätkä he edes osanneet Isä Meidän -rukousta), mutta sen sijaan he innokkaina keskustelivat kaikista näistä teorioista. Sensaatiomaiset TV-dokumentit historian mysteereistä ruokkivat ja käyttivät hyväksi trendiä, jota dialektisen materialismin propagandistit rohkaisivat. Niin kauan kuin Raamatun viestiä ei otettaisi uskonnollisesti vakavasti, tämänkaltaiset selitykset olivat yhtä ookoo kuin puoluekoukset. Miten UFO-aihe voisi puuttua sellaisesta kontekstista?

Aivan kuten Erich von Dänikenin paleo-astronauttien tapauksessa, ufologia räjähti erään toisen bestsellerin kääntämisen jälkeeen. Vuonna 1978, kuusi vuotta ensimmäisestä julkaisusta, astronomi Joseph Allen Hynekin The UFO Experience käännettiin romaniaksi. Samana vuonna valkokankaille tuli Steven Spielbergin Kolmannen asteen kohtaamiset ja George Lucasin Tähtien sota. Elokuvateatterit olivat tupaten täynnä. Lippuja myytiin mustilla markkinoilla. Hynekin kirja muutti kokemuksen, jonka olisi pitänyt pysyä fiktionaalisena ja esteettisenä, järkähtämättömäksi uskonnolliseksi uskomukseksi. Muistan edelleen miten äitini, katsottuaan Spielbergin elokuvan, säikähti pahanpäiväisesti kun hän kuuli minun hyräilevän kuuluisaa viisisävelistä UFOjen pitämää ääntä — hän oli vakuuttunut siitä, että avaruusolennot voisivat olla jossain lähistöllä. Jos melkein kaikki lapset olivat valmiita vannomaan nähneensä tällaisia aluksia taivaalla, jotkut koulukaverit yrittivät tehdä vaikutuksen tyttöihin esuttämällä mystisen matalalla äänellä olevansa avaruusolentoja.

Vaikka naurunpyrskähdykset ja huumori kuvastivat näitä ufologisia tuntemuksia, kaikki, sekä lapset että aikuiset, vanhat ja nuoret, olivat vakuuttuneita siitä, että avaruusolennot ovat olemassa. Ja miten se voisi ollakaan toisin, sillä he olivat nähneet niitä omin silmin (Spielbergin ja Lucasin elokuvissa).

Toisin kuin tavallisilta ihmisiltä,  kommunistitovereilta puuttui samanlainen aito innostus kuin niiltä, jotka olivat kohdanneet jotain uutta ja kiinnostavaa. Valitettavasti heiltä puuttui jopa huumoria. Heille, ”uuden ihmisen” luomisen parissa aikansa käyttäneet poliitikoille agenda oli puhtaan ideologinen. Nämä avaruusolennot ovat saattaneet olla ideologinen todiste sekä kaikkien uskomusten ja uskontojen valheellisuudesta, jotka olivat (niinkuin Däniken meille vakuuttelee) verhottu lähikontaktikertomuksiin, että dialektisen ja historiallisen materialismin oikeellisuudesta.

Heidän tulkintansa mukaan minkä tahansa rationaalisen olennon evoluutio, olipa se sitten Maapallolla tai kosmoksessa muualla, voisi johtaa vain “kehittyneen multilateraalisen sosialistiyhteiskunnan” syntyyn, siihen “ihmiskunnan kirkkaaseen tulevaisuuteen” joka oikeutti sekä proletariaatin diktatuurin että sen ryöväämisen ja vankileirit. Toisin sanoen, jos avaruusolennot olivat olemassa, kuten tieteiskirjallisuus haluaa meidän uskovan, heidän pitäisi olla (kommunistidogman mukaan) jo saavuttanut “edistyksen ja tieteen huipun”, he elävät täydellisen tasa-arvon maailmassa. Ne olivat tieteen ja tekniikan mielessä meitä ylivertaisempia, eikö?

Kommunistit eivät koskaan katsoneet TV-sarjoja kuten Star Trek: The Next Generation pelkästään huvittelumielessä. Niissä kuvattiin yhteiskuntaa ilman luokkia, ilman uskontoa, ilman rikkaita ja köyhiä, ilman yksiavioisuutta, jossa henkilökohtaisen elämän konteksti liittyi Federaation intresseihin ja ideaaleihin (melkein kirjoitin jo “yhden ainoan puolueen”). Se oli täysin linjassa marxilais-leniniläisen ideaaliyhteiskunnan kanssa, jota kohti se väitti olevan matkalla. Mutta vaikka me voimmee puhua Gene Roddenberryn syistä muotoilla hänen fiktiomaailmansa tuolla tavoin, tarkasteltaessa poliitikkojen kiinnostusta paleo-astronautteja ja pieniä vihreitä miehiä kohtaan meidän tulee olla valppaita ja varovaisia. Tämä on erityisen tarpeen nyt — kun pohditaan sitä, että Amerikan kongressi on juuri ollut ufologian aihepiiriin liittyvän kuulemisen tapahtumapaikkana.

Rautaesiripun takana olevien maiden kokemus näyttää meille, että  aidon tiedonjanon motivoima idealistinen tavoite, poliitikkojen tapauksessa, on mahdollista saada ruokittua sillä samalla asialla, joka on motivoinut kaikkein kamalimpia katastrofeja maailmassa: vallanhimo tai utopistinen halu luoda materialistinen taivas maanpäälle. Jos latinalainen sananlasku meitä opettaa “varomaan kreikkalaisia jotka antavat lahjoja”, tämä voidaan mutoilla uudelleen omaan aikaamme seuraavasti: “varo poliitikkoja, jotka puhuvat avaruusolennoista.” Ja minä varmasti painottaisin: erityisesti silloin.

Artikkelin julkaissut kmitalibrary.substack.com