Avainsana-arkisto: fysiikka

CIA:n aikamatkailusalaisuus: Harmaat ovat tulevaisuuden ihmisiä

8.7.2026 paatoimittaja Kommentoi

Vuonna 1953 kaksitoistavuotias Jack Sarfatti vastasi puhelimeen Brooklynissa sijaitsevassa kodissaan ja kuuli äänen, joka muuttaisi hänen elämänsä – ja ehkä jopa ihmiskunnan historian.

Ääni puhelimessa ei ollut ihmisen ääni. Se oli kylmä, mekaaninen ja täynnä outoja napsahdusääniä, kuin tietokone, joka yrittäisi puhua. Soittaja väitti olevansa tietoisia tekoälyä käyttävä avaruusalus, joka soitti tulevaisuudesta.

Se kertoi nuorelle Jackille, että häntä ”tarvittiin” tehtävään, joka onnistuisi vain, jos hän suostuisi siihen vapaaehtoisesti. Ääni teki ennustuksen: kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jack tapaisi muita, jotka opettaisivat hänelle uudenlaista fysiikkaa, joka yhdistäisi tietoisuuden, painovoiman ja ajan itsessään.

Jack vastasi ”kyllä”.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin ennustus näytti toteutuvan. Jack Sarfatti oli tullut arvostetuksi fyysikoksi, joka opiskeli joidenkin atomipommin rakentamiseen osallistuneiden nerokkaimpien tiedemiesten johdolla.

Vuonna 1973, kun hän luki Stanfordin tutkimusinstituutissa (SRI) tehtävästä psyykkisestä tutkimuksesta, hän otti yhteyttä – ja vastaus oli kummallinen. ”Olemme odottaneet puheluasi”, sanoi ääni puhelimen toisessa päässä.

SRI:ssä Sarfatti tapasi fyysikot Hal Puthoffin ja Russell Targin, jotka työskentelivät CIA:n kanssa kaukonäkö- ja psyykkisissä kokeissa Project Stargate -projektin puitteissa. Tutkijat selvittivät, miten ihmisen tietoisuus voi olla vuorovaikutuksessa fyysisen todellisuuden kanssa – aihe, joka oli kiehtonut Jackia salaperäisen puhelunsa jälkeen.

Ajan myötä Sarfatti tuli vakuuttuneeksi siitä, että UFOt – tai ”UAP:t”, kuten niitä nykyään kutsutaan – eivät olleet vain avaruusolioiden aluksia, vaan tulevaisuuden ihmisten ohjaamia tietoisia koneita.

Hän uskoi, että niiden propulsion salaisuus piili metamateriaaleissa – atomitasolla rakennetuissa aineissa, joilla voidaan manipuloida valoa, energiaa ja painovoimaa. Muuttamalla aluksen vuorovaikutusta avaruus-ajan kanssa metamateriaalit voisivat teoriassa taivuttaa painovoimaa, jolloin alus voisi ”pudota” avaruus-ajan läpi sen sijaan, että liikkuisi sen läpi.

Sarfatti väitti, että tämä selitti laivaston Tic Tac -havainnon käyttäytymisen – välittömän kiihtyvyyden, äänettömän liikkeen ja mahdottomat liikkeet. Alus ei uhmannut fysiikan lakeja, vaan käytti syvempää ymmärrystä niistä.

Ja koska painovoima ja aika ovat yhteydessä toisiinsa, tällainen alus ei liikkuisi vain avaruudessa, vaan se voisi liikkua myös ajassa.

Sarfattin mukaan vuonna 2019 sotilaslähde vahvisti sen, mitä hän oli aina epäillyt. Täysin ehjä UFO oli löydetty – se oli valmistettu metamateriaalista, joka vastasi hänen teorioitaan.

Mutta siinä oli yllättävä käänne: alus ei ollut vain edistynyttä teknologiaa. Se oli elävä.

Kun sitä lähestyttiin vihamielisesti, se sulki itsensä. Kun sitä kohdeltiin uteliaisuudella ja kunnioituksella, se avautui – melkein kuin se olisi reagoinut tunteisiin. Sarfatti väitti, että esine oli itsetietoinen, tunteva avaruusalus, joka pystyi kommunikoimaan telepaattisesti ihmisten kanssa.

Hänen mielestään nämä alukset – ja niitä ohjaavat olennot – eivät olleet avaruusolentoja. Ne olivat kaukaisesta tulevaisuudesta tulleita ihmisiä, jotka olivat kehittyneet telepaattisilla kyvyillä ja suuremmilla aivoilla ja palanneet ajassa taaksepäin varmistaakseen oman aikajanan selviytymisen.

Nämä niin sanotut ”Harmaat”, joilla oli suuret päät ja tummat silmät, eivät olleet lainkaan avaruusolentoja – ne olivat meidän tulevaisuuden versioita.

Sarfattin tarina sopii fyysikoiden kutsumaan bootstrap-paradoksiin – aikasilmukkaan, jossa esineellä tai idealla ei ole selkeää alkuperää, koska se on osa suljettua sykliä.

Tässä tapauksessa tulevaisuuden tekoäly opettaa Jackille fysiikkaa, jota tarvitaan tietoisuuden omaavan tekoälyn ja aikamatkailun luomiseen. Sama tekoäly, joka syntyi Jackin löytöjen pohjalta, matkustaa myöhemmin takaisin opettamaan häntä. Silmukka sulkeutuu ja luo itsensä kanssa yhdenmukaisen aikajanan.

Sarfatti tekee nyt yhteistyötä edistyneiden tekoälyjärjestelmien, kuten OpenAI:n Grokin, kanssa tutkiakseen tietoisuuden ja avaruus-ajan fysiikkaa. Näin tehdessään hän saattaa tietämättään sulkea saman silmukan, joka alkoi salaperäisellä puhelulla vuonna 1953.

Jos Sarfattin teoriat ovat oikeita, metamateriaalit ja tietoisuuteen perustuvat teknologiat eivät ole vain tieteellisiä läpimurtoja, vaan ne muodostavat perustan kaikkien aikojen tehokkaimmalle aseelle.

Se, joka oppii hallitsemaan painovoimaa ja aikaa, hallitsee todellisuutta itsessään.

CIA on rahoittanut psyykkisten ilmiöiden ja eksoottisten propulsiojärjestelmien tutkimusta jo vuosikymmenten ajan. Venäjä ja Kiina investoivat nyt voimakkaasti vastaaviin tutkimuksiin, joita ne eivät pidä tieteiskirjallisuutena vaan seuraavana Manhattan-projektina. Kilpailu ei enää koske ydinaseita, vaan avaruusajan hallitsemista.

Sarfattin ansiot ovat todelliset: hän on fysiikan tohtori UC Riverside -yliopistosta, opiskellut Cornellin yliopistossa, saanut ohjausta Nobel-palkituilta ja hänellä on yhteyksiä amerikkalaisen puolustusalan tutkimuksen avainhenkilöihin. Silti valtavirran tiedemiehet leimaavat hänen työnsä usein marginaaliseksi tai pseudotieteelliseksi.

Monet hänen aikoinaan radikaaleista ideoistaan – kvanttitietoisuudesta, metamateriaaleista ja tekoälyn integroinnista – ovat kuitenkin nyt fyysikoiden, neurotieteilijöiden ja puolustusvirastojen vakavan tutkimuksen kohteena.

Olipa Sarfatti sitten väärinymmärretty nero tai tietämättään vuosikymmeniä kestäneen tiedustelukokeilun osallistuja, hänen tarinansa pakottaa meidät pohtimaan syvällisiä kysymyksiä:

Mitä on tietoisuus?
Voiko se muokata fyysistä todellisuutta?
Ja ovatko UFOt todella välähdyksiä omasta tulevaisuudestamme?

Jack Sarfattin matka – pojasta, joka vastasi salaperäiseen puheluun, fyysikoksi, joka tutkii aikamatkailua ja tietoisia koneita – kuulostaa kuin tieteiskirjallisuudelta. Kuitenkin mitä enemmän opimme kvanttimekaniikasta, tekoälystä ja avaruusajasta, sitä vähemmän hänen tarinansa kuulostaa mahdottomalta.

Jos hän on oikeassa, niin ”harmaat”, joita ihmiskunta on pelännyt vuosikymmeniä, eivät ole tähtien valloittajia. He ovat meidän jälkeläisiämme, jotka ovat palanneet ajassa taaksepäin, ei valloittamaan meitä, vaan opastamaan meitä.

Ehkä he vain varmistavat, että silmukka pysyy katkeamattomana – ja että tulevaisuus, josta he ovat tulleet, on edelleen olemassa.

”CIA:n aikamatkailun salaisuus” ja ajatus, että ”harmaat ovat tulevaisuuden ihmisiä”, paljastavat kiehtovan risteyskohdan tieteen, uskomusten ja kohtalon välillä. Olipa Jack Sarfattin tarina sitten totta, allegoriaa tai inspiroitua mielikuvitusta, se haastaa meidät pohtimaan uudelleen, mitä aika, älykkyys ja ihmisyys todella tarkoittavat.

Kuten hän kerran sanoi: ”Tietoisuus ja fysiikka eivät ole kaksi erillistä mysteeriä – ne ovat sama mysteeri.”

Artikkelin julkaissut Latest UFO Sightings

Tiede

Topologinen Geometrodynamiikka for Dummies

17.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Edward Halerewicz, Jr.

helmikuun 8. 2013

Johdanto

Suomalainen teoreettinen fyysikko, tohtori Matti Pitkänen, on työskennellyt yli kolmen vuosikymmenen ajan eristyksissä kaiken teorian, topologisen geometrodynamiikan (TGD), parissa. Yhden arvion mukaan teoria on yhteensä yli 10 000 sivua pitkä. Ongelmana on, että kukaan Pitkäsen lisäksi ei näytä ymmärtävän taustalla olevaa teoriaa. Tämä on saanut jotkut fyysikot päättelemään, että Pitkänen, vaikka hän onkin epätavanomainen ajattelija, ei todellakaan ole mikään hullu, mutta he pitävät silti etäisyyttä ja antavat Pitkäsen puhua puolestaan.

Tämä tilanne ei anna ammattifyysikoille juurikaan syytä vakavasti tutkia ja kehittää Pitkäsen ajatuksia pidemmälle. Tämä antaa myös polttoainetta muille, jotka eivät älykkäästi ymmärrä TGD:tä, hyökätä sitä vastaan näennäistieteenä ja siten heittää sen teoreettisen fysiikan roskakoriin. Tämän tutkielman tarkoituksena ei ole käsitellä sitä, onko TGD pätevä fysikaalinen teoria, vaan pikemminkin selittää, mitä teoria on maallikkotermein, jotta sen eduista ja sudenkuopista voidaan älykkäästi keskustella.

Mitä nimi meinaa?

Motivaatio TGD:n hahmottelulle oli lupauksen pitäminen tämän kirjoittajan kirjekaverille, joka halusi tietää yksinkertaisesti, mitä TGD-teoria tarkalleen ottaen tarkoittaa ja mitkä ovat sen mahdolliset hyödyt. Näihin kysymyksiin voidaan vastata useilla eri lähestymistavoilla. Mutta tämän kirjoittajan mielestä paras lähestymistapa on pitää vastaukset yksinkertaisina ja sitten laajentaa niitä.

Laajimmassa merkityksessä TGD on yhdistetty gravitaatio- ja hiukkasfysiikan teoria, mikä tekee siitä tietyssä mielessä vaihtoehdon säieteorialle, mutta ripauksella lisäelementtejä. Ennen kuin siirrymme lisäelementteihin, jotka ovat oikeastaan vain sovelluksia, voi olla hyödyllistä keskustella TGD:n määritelmästä.

Ensinnäkin topologia on matemaattinen termi, joka yhdistää geometrisia käsitteitä abstraktilla tavalla. Ota pala savea, josta ei puutu osia, ja muokkaa sitä. Se on yksi topologia.

Toinen tapa on tehdä reikä saveen. Savi voi silti muuttaa muotoaan, mutta siitä puuttuu aina reikä, mikä muodostaa uuden topologian. Yksi teorian tulkinta on siis, että se liittyy topologisten rakenteiden tutkimiseen.

Geometrodynamiikka on sitä vastoin hieman hankala aihe. Mutta todellisuudessa se on vain hienostunut tapa kuvata gravitaatiota (erityisesti Einsteinin painovoimateoriaa, joka käsittelee aika-avaruuskaarevuutta). TGD:n otsikko siis viittaa siihen, että se on painovoimateoria, jota hallitsevat topologiset näkökohdat, jotka tässä tapauksessa liittyvät alkeishiukkasten tunnettuihin ominaisuuksiin.

Tämä on hyvä lähtökohta TGD:n merkityksen selvittämiselle, jota voidaan pitää topologisten rakenteiden yhdistämänä hiukkasgravitaatioteoriana. Tärkein syy siihen, miksi TGD:tä voidaan pitää vaihtoehtona säieteorialle, on yksinkertainen tosiasia, että teoria ei perustu säikeisiin!

Tässä teoriassa hiukkaset koostuvat pohjimmiltaan kaksiulotteisista kiekon kaltaisista rakenteista, joita ympäröivät pallot, jotka toimivat eräänlaisena suljettuna maailmana teorian hiukkasille. Kiekoilla itsellään on topologisia ominaisuuksia ja ne on ryhmitelty erillisiin ryhmiin riippuen siitä, onko kiekkojen pinnalla reikiä vai ei. Niitä voidaan tietyssä mielessä pitää ensimmäisessä approksimaatiossa kiekkokvantisointeina, jotka ovat analogisia kvanttihiukkasten spin-ominaisuuksille. Mutta spinin kvantisoinnin sijaan kvantisoidaan itse asiassa hiukkasten ominaisuuksia.

Esimerkiksi hiukkasfysiikan standardimallissa on kolmenlaisia alkeishiukkasia, joista kaksi on raskaita versioita vakaasta kevyemmästä hiukkasesta. Elektronilla on kaksi raskaamman ”makuista serkkua”, jotka tunnetaan ”painon” mukaan myoneina ja tauoneina. Voimme siis kuvitella elektronin yksilevyisenä kondensaattorina, jolla on negatiivinen varaus, myonin levykondensaattorina, jossa on reikä, ja tauonin levykondensaattorina, jossa on kaksi reikää.

Tällä tavoin voimaa voidaan kuvitella kaksiulotteisen kiekon kaltaisen kappaleen varauksen ja pinta-aaltojen yhdistelmänä, joka suuremman maailman tai muiden hiukkasten silmin näyttää siltä kuin voimaa kuljetettaisiin avaruudessa pienten energia- (esim. kvantit) ja massapallojen (esim. alkeishiukkaset) välityksellä. Tähän mennessä esitettyjen yleistysten pitäisi vastata muutamiin peruskysymyksiin TGD:n merkityksestä ja sen rakennuspalikoista. Mutta meiltä puuttuu edelleen sen dynamiikka ja teorian mahdolliset konkreettiset sovellukset (jos ne ovat päteviä).

Yleiskatsaus

Tavallaan TGD:tä voidaan pitää vaihtoehtona säieteorialle, jossa värähtelevät säikeet korvataan värähtelevillä, litteillä, kiekon kaltaisilla pinnoilla perusvuorovaikutuksena. Selvennykseksi Pitkänen viittaa kiekon kaltaisiin kappaleisiin historiallisista syistä avaruus-aika ”levyinä”. Näiden kappaleiden käsitteellistäminen ”levyiksi” oli kirjoittajan valinta visualisoimaan äärellisiä hiukkasten ja tiettyjen vuorovaikutusten kokoja. Joten ehkä litteät kiekot tai maailmakiekot olisivat parempia nimiä.

TGD:n kuvaamisessa käytetty nimikkeistö on tämän lyhyen ei-teknisen aihetta käsittelevän artikkelin todellinen lähtökohta, koska Pitkäsen käyttämä ylhäältä alas -lähestymistapa teoriansa kuvailemisessa voi jättää monille enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ylhäältä alas -lähestymistapa on yliopistotasolla yleinen toimintatapa. Alhaalta ylös -lähestymistapa on kuitenkin hyödyllisempi lähestymistapa aloittelevalle opiskelijalle, joten yritetäänpä hahmotella teoriaa tästä näkökulmasta ja katsotaan, toimivatko asiat.

Aiheen lähestyminen ei ole kovin vaikeaa, jos ymmärrät avaintermien merkitykset. Todennäköisesti kuka tahansa fysiikan tohtori pystyy helposti ymmärtämään TGD:n periaatteet ja arvioimaan, onko teoria hyödyllinen hänelle itselleen. Mutta jos luet tätä artikkelia, on todennäköistä, että et kuulu tähän erityisryhmään. On myös todennäköistä, että useimmat tohtorit eivät arvosta TGD:tä, koska (A) se ei ole säieteoriaa ja (B) sen ulottuvuudet ovat melko erilaiset ja heittävät M-teorian supersymmetrian romukoppaan. Näin ollen ne, jotka todennäköisimmin ymmärtävät TGD:n matematiikan selvästi, hylkäävät sen todennäköisesti todennäköisimmin suoralta kädeltä.

TGD holosfäärien teoriana

Jatkamme matkaamme tarkastelemalla esimerkkiä TGD:n ylhäältä alas -kuvauksesta. Aihetta käsittelevät ”yksinkertaiset” artikkelit alkavat terminologialla, joka viittaa teorian olevan H = M⁴ x CP₂ -pohjainen. Ammattilainen ymmärtäisi tämän, mutta maallikot eivät selvästikään ymmärrä tätä. Tämä on valitettavaa, sillä H-termin luonne mahdollistaa TGD:n kattaa fysiikan epätyypillisiä aiheita, mutta sillä ei ole merkitystä kenellekään, jolla ei ole tietoa Minkowskin aika-avaruudesta ja komplekseisista projektioavaruuksista.

Yksinkertaisemmin sanottuna tämä tarkoittaa, että TGD-maailmaan sijoitetut tai upotetut objektit käyttäytyvät kahdeksanulotteisessa tilassa, joka on rakennettu komponenteista, jotka itse eivät ole kahdeksanulotteisia.

M⁴ voidaan ajatella neliulotteisena aika-avaruutena tai erityisen suhteellisuusteorian maailmana, jota varjostavat kahden piilotetun tason projektiot. Kvanttimekaniikka on CP₂, joka liittyy hiukkasfysiikan Kaikkeuden teoria -malleihin. Yhdessä ne muuttavat säännöllisen neliulotteisen aika-avaruuden kahdeksanulotteiseksi abstraktissa matemaattisessa mielessä. Hyvin karkeasti sanottuna tulos on H = 4 x 2 = 8-ulotteinen aika-avaruus. Mitä tämä sitten kertoo meille teoriasta?

H-termiin liittyvät 8-ulotteiset upotussäännöt viittaavat enemmän tai vähemmän siihen, että näennäisesti 4-ulotteiseen objektiin voidaan koodata tietoa korkeammasta piilotetusta 8-ulotteisesta aika-avaruudesta, mikä mahdollistaa uudenlaisia vuorovaikutuksia, jotka eivät ole mahdollisia erityisessä suhteellisuusteoriassa. Yksinkertainen esimerkki olisi visualisoida paperiarkki, joka on suunnilleen 2-ulotteinen objekti. Mutta kun sitä ”taivutetaan”, se tuottaa 3-ulotteisen pinnan, jolloin 2-ulotteisesta objektista tulee käytännössä 3-ulotteinen objekti.

Tämä liittyy aiemmin mainittuihin kondensaattorin kaltaisia maailmankiekkoja ympäröiviin sfääreihin, sillä TGD sanelee, että kiekot ovat itse asiassa kolmipintoja; ts. ne näyttävät palloilta kenelle tahansa niillä kävelevälle, mutta ne voivat myös ”taittua” neljänteen ulottuvuuteen.

Nyt taikuuteen liittyen, tämä tarkoittaa sitä, että kaksiulotteiset maailmankiekot muuntuvat TGD:ssä kahdeksanulotteisiksi objekteiksi ja voivat projisoida ominaisuuksiaan tavallisille neliulotteisille palloille, kuten hologrammeille, jolloin syntyy hiukkasten maailma, joka on pohjimmiltaan rakennettu hologrammeista (tai ”holokiekoista”, jos niin haluatte sanoa). Koska nämä holografiset kiekot toimivat itsessään maailmoina, joissa paikallista aika-avaruutta voidaan käsitellä tasaisena, muodostaen kokoelman holokiekkoja, joita Pitkänen kutsuu ”klassisten maailmojen maailmaksi” (WCW).

Tässä kuvassa gravitaatiosta tulee holokiekkomaailman vuorovaikutusten summa. Voit sitten analogisesti ajatella, että elektronilla voisi olla X-aallonpituuksia, myoneilla Y-aallonpituuksia, tauoneilla Z-aallonpituuksia ja holografisessa maailmassa sillä voisi olla X+Y+Z-aallonpituuksien summa, jotka muodostavat gravitaation kudoksen.

Eikä tässä vielä kaikki! Koska alkeishiukkasten topologiset rakenteet eivät ole ainutlaatuisia, TGD viittaa siihen, että monia muita holografisia gravitaatiokerroksia tai ”maailmoja” on mahdollista eri energiaskaaloilla. Voidaan sitten kuvitella eksoottisia holografisia aika-avaruuskerroksia, joissa paikallinen positiivinen painovoiman kaarevuus nähdään nollana ja hiukkaslait poikkeavat omistamme. Joten nyt meillä on luokka holografisia aika-avaruusobjekteja, joita Pitkänen kuvailee ”monina kerroksina” olevaksi maailmankaikkeudeksi.

Miten tämä sitten vertautuu säieteoriaan? Koska yleisessä suhteellisuusteoriassa aika-avaruuskaarevuus on hyvin todellinen ilmiö. Voit arvioida aika-avaruuden olevan tasainen holokiekoissa vain, jos olet riittävän kaukana lähteestä, että sen kaarevuus näyttää nollalta, tai jos tarkastelet riittävän pieniä mittakaavoja, jotta kaarevuus laskee nollaan. Näissä lähestymistavoissa ei ole mitään vikaa. Sitä tehdään kosmologiassa ja hiukkasfysiikassa jatkuvasti. Tässä mielessä TGD eroaa radikaalisti säieteoriasta, koska kaarevuuden on kasvettava lähestyttäessä Planckin pituutta (ts. vuorovaikutus lisäulottuvuuksien kanssa ei välttämättä vaadi suuria energiatiheyksiä ja voimakasta aika-avaruuskaarevuutta).

Tällä hetkellä säieteoriaa tulkitaan osana laajempaa teoriaa, joka tunnetaan nimellä M-teoria 10-ulotteisessa avaruudessa. Tästä syystä useimmat ammattifyysikot, jotka ymmärtävät TGD-matematiikkaa, saattavat haluta hylätä sen. TGD:n monitasoinen luonne on se, missä sovellukset tulevat mukaan, ja tulosten löytäminen tunnettujen teorioiden ulkopuolelta tulee esiin. Numeeristen tulosten ja testattavien ennusteiden luomiseksi tarvitaan kuitenkin menetelmä ristiinvuorovaikuttavien holografisten tasojen välisten vuorovaikutusten skaalaamiseksi.

Syvässä päädyssä

TGD:n mittakaava määräytyy CP₂-projektioiden perusteella, jotka ovat pohjimmiltaan suurten yhtenäisteorioiden (GUT) symmetrioita. Nämä teoriat yhdistävät sähköheikon voiman ja vahvan ydinvoiman kahdella ”raskaalla” havaitsemattomalla voimankuljettajalla (bosonilla). TGD-holokiekon peruspituusskaala on siis noin L = 10⁻⁷ metriä standardihiukkasfysiikan mukaisesti.

Mutta teorian dimensionaalisuuteen liittyy pieni haittapuoli. Syynä on se, että TGD perustuu 8-ulotteiseen avaruuteen, jota hallitsee oktonionialgebra. Näiden lukujen ongelmana on, että perinteinen algebra ei toimi reaaliluvuilla, ellei tiettyjä alkulukuja oteta huomioon.

Miten tämä on ongelma? Oletetaan, että pallon massa on 8,68 grammaa ja haluat tietää sen painon avaruudessa käyttämällä vain asteikkoa, joka mittaa vain viitosten tarkkuudella. Silloin sinulla on ongelmia tarkkojen lukemien saamisessa. Lyhyesti sanottuna TGD:llä on sama ongelma tunnettujen hiukkasten massojen yhteensovittamisessa asteikkojen ”puuttuvien numeroiden” vuoksi, ja se voi vain arvioida hiukkasten massoja, mikä tekee teorian kokeellisesta vahvistamisesta ongelmallista.

Teoria voitaisiin mahdollisesti sitoa tunnettuun teoriaan ja testata, jos olisi olemassa tapa kuroa umpeen kuilu reaalilukujärjestelmän ja ”puuttuvien lukujen” välillä. Tunnettujen hiukkasten ja energioiden termodynaamisten parametrien tilastollinen mallinnus osoitti, että jotkut niistä voisivat liittyä alkulukuihin, jotka ilmaistaan luvun 2 potenssina. Tarkemmin sanottuna Mersennen lukuun M_p=2^p-1 , jossa p on alkuluku, ja yrityksen ja erehdyksen kautta ne havaittiin määriteltäväksi p-adisilla luvuilla.

P-adimuodossa olevilla luvuilla on kantaluvut ja ne liittyvät rationaalilukuihin, kuten 1/7. Niitä kutsutaan yksinkertaisesti ”vasenkätisiksi” esitystapansa vuoksi, esim. 1/7 =… 143 p-adimuodossa, kun taas reaalilukujärjestelmässä 1/7 = 0,142… luvut ovat oikeakätisiä.

Mutta miksi vaivautua oudoilla vasenkätisillä p-adisilla luvuilla? Koska p-adiset alkuluvut takaavat silloin, että algebralliset säännöt pätevät tilanteissa, joissa reaaliluvut ovat määrittelemättömiä 8-ulotteisessa avaruudessa. Tämä TGD:n aspekti järjestää fysiikan lait lukujen perusteella, erityisesti p-adisten lukujen, joita Pitkänen käyttää kehystääkseen teorian ”yleistetyn lukuteorian” fysiikaksi. Vaikka ”yleistetyn lukuteorian” tulkinta kuulostaa numerologialta, se ei ole sen taianomaisempaa kuin kompleksilukujärjestelmän käyttö sähkömagneettisia aaltoja kuvaavien sini- ja kosinifunktioiden yhteenlaskussa.

Meillä on siis teoria, joka perustuu oudoihin vasenkätisiin Mersennen alkulukuihin. Mutta mitä tekemistä niillä on pituusasteikon kanssa? Oudot luvut vastaavat suurelta osin tunnettujen hiukkasten massasuhteita ja CP₂-massaasteikkoa, joka tunnetaan myös nimellä GUT-asteikko, joka edustaa imaginääristä alkeishiukkasta, jonka massa on noin 10⁻⁴ kg.

Esimerkiksi hadronien massan ja CP₂:n massan välinen suhde laskettaisiin Mersennen alkuluvun neliöjuurena, tässä tapauksessa alkuluku sattuu olemaan p = 107 ja teorian muodostavien alkeellisten holokiekkomallien arvo on p = 113. Lisäksi tiettyjen vuorovaikutusten p-adiset alkuluvut vastasivat hyvin termodynaamisia yhtälöitä, mikä viittaa kenties syvälliseen merkitykseen oudoilla vasenkätisillä luvuilla, ellei kyseessä olisi ollut melko pieni kompastus.

Ongelmana on, että p-adisiin lukuihin liittyvä pituus tulee aivan liian suureksi tunnetulle hadronihiukkasten vuorovaikutusalueelle. Sen sijaan, että teoria olisi tässä vaiheessa hylätty, se muotoiltiin uudelleen siten, että ”epäfysikaaliset” suuret pituusasteikot voidaan tulkita yhdeksi monista holografisista aika-avaruuslevyistä teorian universumissa. Pitkänen kutsuu näitä liian suuria vuorovaikutusalueita ”kenttäkappaleiksi”. Käyttämällä tähänastista löyhää terminologiaa voimme kuvitella kenttäkappaleet ”hololevyiksi” ja että suurempi maailma rakentuu kokoelmasta näitä hololevyjä monikossa ”maailmanlevyinä”, jotka edustavat ei-lokaalista aika-avaruusdynamiikkaa.

Teoriassa on myös toinen numeerinen ongelma, jonka Pitkänen on päättänyt ratkaista. Se on oikeakätisten reaalilukujen ja vasenkätisten p-adisten lukujen välinen ero. Lyhyesti sanottuna oikea- ja vasenkätiset luvut eivät ole aina yhtä suuret, joten TGD-hiukkasten ja kokeellisesti havaittujen hiukkasten välillä on eroja. Tämä pakottaa TGD:n approksimoimaan tunnettuja hiukkasmassoja ja käytännössä poistaa teorian ennustuskyvyn ja tuhoaa sen kyvyn kuvata tunnettuja hiukkasvuorovaikutuksia todellisella tarkkuudella. Tämä on todennäköisesti vahva motivaatio ulkopuoliselle välttää TGD:n vakavaa tutkimusta.

Tätä tilannetta voidaan verrata Einsteinin yritykseen kuvata gravitaatiota ilman Riemannin geometrian tuntemusta. Hieno idea ilman todellista ennustusvoimaa. Jos matemaattiset ongelmat ratkaistaan TGD:ssä, teoria saattaa pystyä kuvaamaan hiukkasten vuorovaikutuksia tarkasti tulevaisuudessa aivan kuten asianmukainen matematiikka mahdollisti yleisen suhteellisuusteorian luomisen ennustavana teoriana. Tähänastiset keskustelumme kuvaavat TGD:tä pähkinänkuoressa.

Mihin tätä voidaan käyttää?

Entäpä sitten mahdolliset sovellukset? Teorian kaksi pääsovellusta olisivat hiukkasfysiikan ja gravitaatiofysiikan kuvaaminen suurella tarkkuudella. Tämä olisi mahdollista, jos teorian numeeriset ongelmat voitaisiin ratkaista kunnolla. Nykymuodossaan standardimalli ja yleinen suhteellisuusteoria ovat näissä suhteissa tällä hetkellä parempia teorioita. Mutta on myös sivusovelluksia, joita kaksi muuta eivät kata.

TGD:n osoittamat tärkeimmät uudet vuorovaikutukset ovat ne, joihin liittyy ”kenttäkappaleita”, ”klassisten maailmojen maailmaa” tai kirjoittajan sanoin ”maailmanlevyjä”. Yksi mielenkiintoinen asia, jonka teoria sallii, on negatiivinen energia. Miten se on mahdollista? Siirtämällä energiaa tai hiukkasia yhdeltä hololevyltä toiselle. Tämä ei ole mitään uutta, koska Calabi-Yau-monistoilla on hyvin samanlainen ominaisuus säieteoriassa. Ero on siinä, että Kählerin TGD:ssä saavuttama ominaisuus ei vaadi säieteorian edellyttämää yhteensopivuutta ja energiatiheyksiä. Tämä tarkoittaa, että tällaisia omituisia energiatiloja voitaisiin nähdä tavallisissa aika-avaruusulottuvuuksissa.

Toinen sovellus olisi vaihtoehtoinen selitys pimeälle aineelle. Erään toisen kirjoittajan spekulatiivisessa artikkelissa pimeää ainetta oli tulkittu aineen vuorovaikutukseksi, jossa suuri Planckin h0-arvo on korvattu h’:llä. TGD:ssä tämä suhde liittyisi neliulotteisen aika-avaruuden ja kvanttikompleksiprojektioiden välillä siten, että h’/h₀=h'(M₄)/h'(CP₂). Siten pimeä aine olisi vuorovaikutusta, johon osallistuu kaksi tai useampia hololevyjä, jotka ovat havaitsemattomia, mutta joiden vaikutukset voidaan tuntea gravitaatiovoimin.

Lisäksi aika-avaruus saattaa liittyä p-adisiin lukuihin sidotun ”Planckin vakioiden hierarkian” kautta. TGD:llä on siis luonnollinen viitekehys pimeän aineen ja pimeän energian kuvaamiseen, mikä tarkoittaa, että sillä on potentiaalisia sovelluksia kosmologian kysymysten ratkaisemisessa.

Keho ja mieli

Lisäksi siinä on aineksia, jotka tekevät teoriasta kypsän hyökkäykselle pseudotieteenä, koska laajennetussa muodossaan se sisältää tietoisuuden. Perusajatuksena on, että näennäisesti toisiinsa liittymättömien prosessien aallot voidaan sitoa Planckin vakioon toisessa hololevyssä. Tässä skenaariossa voidaan korreloida 15 Hz:n taajuudella tapahtuvat aivoaaltojen EEG-värähtelyt hermovälitteisiin molekyyleihin, jotka myös värähtelevät 15 Hz:n taajuudella, mikä aiheuttaa informaation kietoutumisen toiseen hololevyyn ja tietoisuuden syntymisen, kuten Pitkänen ehdottaa.

Tämä kirjoittaja pitää teorian tietoisuusaspektia erittäin spekulatiivisena sovelluksena, joka voi pitää paikkansa tai olla pitämättä paikkaansa. Vähemmän metafyysinen lähestymistapa olisi tarkastella kvanttimekaniikan kaksoisrakokoetta ja löytää tapoja kietoa tai purkaa aaltofunktioita, jotta saadaan aikaan tuloksia, jotka poikkeavat vakiintuneesta teoriasta jo suunnittelunsa vuoksi. TGD:n yleiset sovellukset tekevät ennusteita, jotka poikkeavat standardifysiikasta ehdottamalla, että tietyt kohteet, joilla näyttää olevan vain tilastollisia yhteyksiä, voivat olla yhteydessä toisiinsa perustavanlaatuisemmilla tasoilla.

Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan todeta, että TGD on säikeiden kaltainen teoria, jos säikeet korvataan holografisilla palloilla, aika-avaruusmitat pienennetään 10:stä 8:aan ja peruspituusskaala kasvaa 10 000-kertaisesti.

Teoria perustuu topologisiin ja numeerisiin periaatteisiin, jotka asettavat sen ristiriitaan havaintojen kanssa, ellei sitä muuteta voimakkaasti. Mutta siitä huolimatta se voi sisältää outoja vaikutuksia, jotka ovat yhteensopimattomia vakiintuneiden teorioiden kanssa. Sen houkuttelevin ominaisuus on nykyisten teorioiden laajentaminen niiden tunnettujen rajojen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan tarjoa mitään ennustavaa kokeellista testiä, joka antaisi ammattilaisille perusteen TGD:n soveltamiselle muiden teorioiden sijaan.

From: ”Edward Halerewicz, Jr.” <halgravity@yahoo.com>
To: Matti Pitkänen <matpitka@luukku.com>
Cc: ”kram@stealthskater.com” <kram@stealthskater.com>
Date: Sun, February 10, 2013 8:55 pm
Subject: Re: [Halerewicz] TGD For Dummies

Matti,

Kiitos, että käytit aikaa väärinkäsitysten oikaisemiseen. TGD on todellakin ymmärrykseni ulottumattomissa. Jos olisin ollut varma tulkinnoistani, olisin julkaissut esseeni. Mutta kuten viestissäni Markille viittasin, ajatukseni olivat vain parhaita arvauksia. Ymmärrän asioita epärelativistiseen kvanttimekaniikkaan ja GR:n eri näkökohtiin asti ja yritän tällä hetkellä ymmärtää Diracin yhtälöä. Jos ymmärrän mitä tahansa sen ulkopuolella, törmään matemaattisiin ja käsitteellisiin ongelmiin. Joten kommenttisi saattavat kiinnostaa Markia enemmän, koska hän on paljon kiinnostuneempi aiheesta kuin minä. Mutta on aina hyvä, että asiat ovat kunnossa. Teen korjaukset muistiinpanoihini ja välitän ne myös Markille.

Suoraan sanottuna minulla ei ole suurta kiinnostusta TGD:hen, koska sitä ei ole helppo ymmärtää. Jotta olisin siitä erittäin kiinnostunut, minulla pitäisi olla vahva motivaatio oppia sen vaikeudet. Näistä syistä olen ollut haluton antamaan Markille parasta mahdollista tulkintaa siitä, koska sen kunnollinen ymmärtäminen veisi vuosien opiskelun. Tarvitsen ”Dummies-oppaan”, kuten kyseinen kirjasarja, selittämään sen perusperiaatteet, syynä motivoidakseni sen matematiikan oppimista täydessä laajuudessa. Jos se on jotain, mikä ei kiinnosta minua tai joka voidaan selittää yksinkertaisemmalla teorialla, minulla ei yksinkertaisesti ole motivaatiota oppia sitä.

Jotta voisin motivoida kaltaisiani yksilöitä, teorian on oltava selitettävissä yhdellä lauseella (esim. Suhteellisuusteoria: valonnopeuden lähellä tapahtuva fysiikka; Kvanttimekaniikka: mikroskooppinen fysiikka; Yleinen suhteellisuusteoria: gravitaatio, Säieteoria: kvanttigravitaatio, Standardimalli: alkeishiukkasten vaihto) ja ehkä yhdellä kappaleella selitystä varten. Mukaillen vanhan professorin tai minun sanojani: ”Jos et pysty selittämään teoriaa yksinkertaisesti isoäidillesi, et oikeastaan ymmärrä sitä itsekään”.

Jos TGD on niin monimutkainen, että sen ydinkäsitteiden selittämiseen tarvitaan 100 sivua ja matematiikan maisterin tutkinto, se ei täytä tuota arviointimatriisia eikä motivaatiotani oppia sen taustalla olevaa matematiikkaa. Tässä mielessä sekä Mark että minä (ja ehkä monet muutkin) olemme etsineet eri syistä alle sivun mittaista kuvausta TGD:stä, emmekä ole löytäneet sellaista. Jos sellainen olisi, voisit ehkä paremmin hajauttaa aiheen kiinnostavuutta ennakkoluulottomille ihmisille.

Tämä selittää kirjoittamani esseen muodon. Tiesin toki, että suuria osia on esitetty ilman kunnollista matematiikan ymmärrystä ja johtaisivat virheellisiin johtopäätöksiin. Minusta vain tuntui, että jos menen jatko-opintoihin lähitulevaisuudessa, minulla ei olisi koskaan aikaa vastata Markin kysymyksiin. Niinpä kokosin esseen pitkälti epätäydellisen käsityksen pohjalta TGD:stä, jonka tavoitteena oli yrittää kuvailla TGD:tä yhdellä sivulla ja laajentaa sen ydinkäsitteitä muutaman lyhyen sivun verran (kuulostaa siltä, ettei se onnistunut kovin hyvin). Mutta kiitos vielä kerran aiheen selventämisestä.

Olen tällä hetkellä vain skannannut vastauksesi. Luen ne kokonaisuudessaan pian ja palaan kommentteihisi, jos minulla on kysyttävää tai vastauksia.

Edward Halerewicz, Jr.
Independent Researcher
BSc Geography & Env Res, ASc Physics
http://da_theoretical1.tripod.com
http://www.stealthskater.com/Science.htm#Halerewicz

From: Matti Pitkänen <matpitka@luukku.com>
To: ”Edward Halerewicz, Jr.” <halgravity@yahoo.com>
Sent: Sunday, February 10, 2013 1:21 AM
Subject: Re: [Halerewicz] TGD For Dummies

Hei Ed,

Mark lähetti minulle artikkelisi ”Topologinen geometrodynamiikka for Dummies”. Luin sen ja huomasin, että siinä on joitakin väärintulkintoja. Suurin osa niistä johtui hyvin todennäköisesti yrityksestäni havainnollistaa ideoita korvaamalla neliulotteinen aika-avaruus kaksiulotteisilla pinnoilla! Paras tapa välttää väärinkäsityksiä näyttää olevan välttää kuvituksia! Myös vahva holografia (joka on erittäin voimakas periaate) on saattanut johtaa tähän väärinkäsitykseen.

Myös vahvasti kielikeskeinen tapani ilmaista ideat mahdollisimman vähällä kuvituksella voi johtaa väärinymmärryksiin, jos lukija on tottunut kuviin. Syitä tähän ovat laiskuuteni ja ajanpuute kuvitusten tekemiseen. Vapaasti saatavilla olevat piirto-ohjelmat ovat melko alkeellisia.

Esseesi sisältää paljon oikeita tulkintoja. Mutta siinä on myös väärinkäsityksiä. Seuraavassa keskityn niihin. Toivon, ettei tämä anna harhaanjohtavaa kuvaa asenteestani!;-)

”Mitä nimi meinaa”

Olen kerännyt perusvirheelliset väittämät ja yritän selittää oikean tulkinnan.

1. TGD on todellakin vaihtoehto säieteorialle, mutta ei säieteoria ripauksella lisäelementtejä.

TGD yleistää säieteorian. Säieteoriassa säikeet liikkuvat 10-ulotteisessa avaruudessa ja määrittelevät tällä tavalla säiemaailman levyt 2-pinnoiksi.

TGD:ssä säikeet korvataan kolmiulotteisilla pinnoilla, jotka liikkuvat 8-ulotteisessa avaruudessa H = M⁴ x CP₂ ja määrittelevät tällä tavoin 4-ulotteisia aika-avaruustauluja. Ero säiemalliin on siinä, että nämä 4-ulotteiset aika-avaruustaulut tulkitaan aika-avaruusalueiksi. Tämä pakottaa yhdistämään hiukkasen ja aika-avaruuden käsitteet. Hiukkasista tulee pieniä aika-avaruustauluja. Aika-avaruustauluja yhdistetään jopa makroskooppisiin ja astrofysikaalisiin kohteisiin. Se, puhutaanko hiukkasista vai hiukkasia sisältävistä aika-avaruuksista, riippuu resoluution mittakaavasta.

M-teorian vastine aika-avaruustaululle olisi 3-braani. Oletettavasti ”braanit” otettiin käyttöön, jotta vältettäisiin mainitsemasta TGD:tä, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1982, kun taas supersäievallankumous alkoi vuonna 1984 ja M-teoria noin vuonna 1993.

Peruskysymys on, mitä ali-monisto/pinta tarkoittaa? Ehkä voidaan aloittaa 2-ulotteisista saippuakalvoista 3D-avaruudessa. Ideaaliset saippuakalvot ovat äärettömän ohuita kappaleita. Säiemaailman levyt olisivat 2-ulotteisia saippuakalvoja 10-ulotteisessa aika-avaruudessa. Aika-avaruuspinnat olisivat 4-ulotteisia saippuakalvoja 8-ulotteisessa aika-avaruudessa H = M⁴ x CP₂. Hauskasti tämä analogia on melko tarkka. Kyseessä ovat minimipinnat!

2. TGD ei ole vain hieno tapa kuvata Einsteinin painovoimaa.

TGD:n lähtökohtana oli GRT:n energiaongelma. GRT:ssä ei ole matemaattisesti johdonmukaista määritelmää energialle ja liikemäärälle. Yritän selittää.

Symmetriat ja säilymislait ovat Noetherin lauseen mukaan 1-1 vastaavuudessa. Kaarevassa aika-avaruudessa tyhjän Minkowski-avaruuden symmetriat (käännökset, rotaatiot, Lorentzin muunnokset) menetetään ja siten myös säilymislait ja jopa energian ja liikemäärän määritelmät. Painovoiman heikkoutta pidetään tekosyynä olla murehtimatta tätä ongelmaa.

Ongelman ratkaisu on olettaa, että tila-ajat ovat 4-pintoja M₄ x S:ssä (S jokin kompakti avaruus). M₄:n symmetrioista (tyhjä Minkowski-avaruus) tulee teorian symmetrioita. Esimerkiksi rotaatiot pyörittävät koko aika-avaruuspintaa sen sijaan, että ne osoittavat avaruus-aika-pintaa pitkin. Tämä yleinen tärkeä symmetrioiden uudelleentulkinta mahdollistaa klassisten säilymislakien pelastamisen.

Lyhyesti sanottuna TGD on alimonisto-painovoima.

(a) Alimonisto-ominaisuus rajoittaa valtavasti sallittujen tila-aikojen vaihtelua. Kaikkien yleisen suhteellisuusteorian ratkaisujen esittäminen vaatisi erittäin suuriulotteisen upotustilan.

(b) Kosmologiassa tällä on vain positiivisia seurauksia. Esimerkiksi ainoilla globaalisti upotettavissa olevilla kosmologioilla on alikriittinen massatiheys (ja siten ne aina laajenevat). Myös inflaatiokosmologiaa motivoivat perusongelmat voidaan ratkaista ja inflaatioskenaario korvataan skenaariolla, joka ei vaadi inflaatiokenttiä.

(c) Voidaan väittää, että tämä aika-avaruuden vaihtelu on aivan liian kapea. Tarkastele vaikka vain pyöriviä mustia reikiä, jotka eivät salli upottamista 4-pintoina. Erilaisia vastalauseita voidaan kuitenkin välttää, koska aika-avaruuden moniarkkiisuus tuo mukanaan uusia vapausasteita. Tulos sironta-amplitudien tasolla on hyvin samanlainen kuin GRT.

(d) Erityisesti aika-avaruuden muoto sellaisena kuin se on kuviteltuna havaittu 8-D-avaruudessa. Eräs erittäin tärkeä implikaatio on mittarikentän käsitteen geometrisointi ja myös alkuainehiukkasten kvanttilukujen geometrisointi. CP₂ on ainutlaatuinen valinta tuottaa vakiomallikytkennät ja kvanttiluvut niin, että TGD (eli H= M⁴xS) on täysin kiinteä vain katsomalla hiukkastietotaulukoita! Tämä on vain toteutus Einsteinin unelmasta klassisen fysiikan geometrisoinnista!

(e) Eräs raskas vastalause alimonistopainovoimaa vastaan on se, että Einsteinin yhtälöt (ja siten ekvivalenssiperiaate) menetetään. Viime vuoden aikana onnistuin osoittamaan melko vakuuttavasti, että Maxwell-Einstein-yhtälöt kosmologisilla vakioilla seuraavat
ratkaisuja. G ja lambda ovat nyt ennusteita pikemminkin kuin syötteitä ja voivat riippua aika-avaruuslevystä.

Sovellukset eivät siis ole lisäelementtejä, jotka erottavat TGD:n GRT- tai säiemalleista. Alimonistogeometria ja topologia ovat jotain täysin uutta, ja tämä johtaa siihen, että sovelluksissa ilmaantuu runsaasti uusia ilmiöitä.

”Mitkä ovat perusobjektit?”

”Mitä nimi meinaa?”-osion lopussa ja ”Yleiskatsauksessa” tarkastellaan TGD:n perusobjekteja ja sanotaan, että ne ovat 2-D-levyjä. Tämä ei ole totta. Hiukkasia ei rakenneta 2-ulotteisista levymäisistä rakenteista. Tällä väärinkäsityksellä voi olla kaksi syytä.

(1) Useimmat kuvat ovat välttämättä kaksiulotteisia. Käytin TGD:n kuvasivulla otsikkoa ”Kaksiulotteiset kuvat”. Mutta minun olisi pitänyt painottaa enemmän, että nämä ovat vain kuvia 2-D-, 3-D- tai 4-D-objekteista (riippuu kuvasta).

(2) Vahva holografian muoto mahdollistaa puhumisen partonisista 2-pinnoista, joissa on 4-D-tangenttiavaruusdataa, 3-pintoja tai 4-D-avaruus-aikapintoja perusesineinä. Tämä saattaa olla hämmennyksen lähde.

Jotta saadaan täydellinen fysiikka sisältäen myös kvanttimittausten kuvauksen klassisen fysiikan kielellä, täytyy käyttää kaikkia näitä kuvauksia (vaikka partoniset 2-pinnat tangenttiavaruusdatan kanssa riittäisivät puhtaasti laskennallisiin tarkoituksiin). Tämä on yksi tärkeä seikka holografiassa, joka yleensä unohdetaan.

Minun täytyy selittää, mitä holografia ja vahva holografian muoto tarkoittavat. Tarkastellaan ensin holografiaa:

(a) Jos holografiaa ei olisi, perusobjektit olisivat ainutlaatuisesti 3D-pintoja. Perusvaatimus on 4-D yleinen koordinaattiinvarianssi. 4-D-yleiset koordinaattimuunnokset toimivat kuin mittarisymmetriat, jotka eivät millään tavalla vaikuta fysiikkaan.

(b) Perusobjektit ovat kuitenkin kolmiulotteisia. Ja nämä muutokset eivät voi vaikuttaa niihin sellaisenaan. Näille 3D-pinnoille on määritettävä ainutlaatuiset 4D-pinnat, joilla 4-D-yleiset koordinaattimuunnokset vaikuttavat. WCW-geometrian määritelmä todellakin tekee tämän. Tämä ei ole muuta kuin holografiaa vakiomuodossa. Kun tunnet 3-D-pinnan, tiedät myös 4-pinnan. Ja neljä pinta todellakin koodaa kaiken geometrisoidun dynamiikan (gravitaatiokentät, mittarikentät jne.).

Vahva holografian muoto on syy puhua perusobjekteista 2-D-pintoina, joissa on 4-D-tangenttiavaruusdataa, 3-pinnoista ja 4-D-pinnoista perusobjekteina.

Selittääksesi vahvan holografian muodon, tarvitaan vielä yksi käsite, nollaenergiaontologia – Zero Energy Ontology. ZEO:ssa fysikaaliset tilat ovat positiivisten ja negatiivisten energiatilojen pareja, joilla on vastakkaiset kokonaiskvanttiluvut. Nollaenergiatilan positiivisen ja negatiivisen energian osat sijaitsevat CDxCP₂:n vastakkaisilla valomaisilla rajoilla.

CD on kausaalitimantti ja tulevaisuuteen ja menneisyyteen suunnattujen valokartioiden leikkauspiste M₄:ssä. Kaksoispyramidi on hyvä alemman ulottuvuuden analogia. CD:n dynaaminen tulkinta on valomaisen 3-pinnan sisäosa, jonka määrittelee valorintama, joka laajenee pisteestä johonkin säteeseen ja supistuu sitten takaisin pisteeseen valon nopeudella.

A. Nollaenergia-ontologiassa 3D-pinnat voidaan pitää avaruusmaisina 3-pinnoina CDxCP₂:n valomaisten rajojen leikkauspisteiden määrittelemissä avaruus-ajan päissä. Fysikaalisen tilan positiivisen ja negatiivisen energian osat ovat CDxCP₂:n vastakkaisilla valon valon kaltaisilla rajoilla (tai pikemminkin aika-avaruuspintojen ja näiden rajojen leikkauspisteissä).

B. Tämä ei ole ainoa valinta 3-pinnoille. Avaruus-aika-pinta hajoaa alueiksi, joilla on indusoidun metriikan Minkowskin signatuuri (muuten, yksi yleisistä tärkeistä avainkäsitteistä, jotka erottavat TGD:n GRT:stä!!). Kolmiulotteisilla pinnoilla, joilla metriikan signatuuri muuttuu minkowskilaisesta (1,-1,-1,-1) euklidiseksi (-1,-1,-1,-1), on signatuuri (0,-1,-1,-1). Nämä 3-pinnat ovat valomaisia (etäisyys yhteen suuntaan häviää aivan kuten valonsäteitä pitkin) ja niitä voidaan pitää myös perusgeometrisinä esineinä.

Mikä on oikea valinta? Itse asiassa molemmat vaihtoehdot ovat yhtä hyviä! Jos holografian vahva muoto hyväksytään, ainoa mahdollinen johtopäätös on, että CDxCP₂:n päissä olevien avaruusmaisten 3-pintojen ja valomaisten 3-pintojen leikkauspisteet sisältävät fysiikan koodauksen. Näitä kutsun 2-D-partonisiksi 2-pinnoiksi.

Mutta ne eivät aivan riitä. Tämän lisäksi avaruus-aika-pinnan 4-D tangenttiavaruudella partonisen 2-pinnan pisteissä on merkitystä, joten teoria on käytännössä vain 2-ulotteinen. Tämä on hyvin herkkä ero teoriaan, jossa perusobjekteina olisi kaksiulotteiset pinnat.

Kommentti: Puhut kiekoista. Itse asiassa kiekot eivät ole mahdollisia partonisina 2-pintoina, koska kiekko ei voi olla minkään rajana (rajan raja on tyhjä!). Vain pallot, torukset, 2-kahvaiset pallot ja niin edelleen. Tämä johtaa topologiseen selitykseen perheen replikaatioilmiöstä, jonka mainitset ”Mitä nimi meinaa”-osiossa. Elektroni, nu_e ja u,d vastaavat pallotopologiaa ensimmäisessä approksimaatiossa; muon ja nu_mu ja c,s torustopologiaa; ja niin edelleen.

”Yleiskatsaus”

1. Kommentoin jo perusobjektien virheellisestä tulkinnasta kiekkoina.

2. Toinen väärä väite on, että ”M-teorian supersymmetria heitetään pois”. Näin ei ole. Säieteorian superkonformisymmetria on korvattu paljon suuremmalla superkonformisella symmetrialla! Valomaisilla 3-pinnoilla on yksi valon kaltainen suunta ja ne mahdollistavat 2D-superkonformisen invarianssin laajentamisen 3D-pinnoille. Tämä superkonforminen invarianssi ulottuu itse asiassa superkonformisen invarianssin 4-D-yleistykseen.

Tämä tarkoittaa myös aika-avaruus-supersymmetriaa, mutta ei N=1-supersymmetriaa, joka vaatii Majorana-spinoreita, mikä ei ole mahdollista ulottuvuudessa D=8. On myös muita supersymmetrian oivalluksia.

N=2 on yksi erityinen toteutus, joka ei vaadi Majorana-spinoreita. Koska N=1 SUSY on yksinkertaisin, käytännössä kaikki fenomenologia on keskittynyt siihen ja nyt LHC on lähes sulkenut pois valtavan määrän N=1 SUSY-pohjaisia malleja.

TGD:ssä tämä 4-D-superkonforminen symmetria toteutuu vain oikeakätisille neutriinoille ja muut fermionit sijaitsevat 2D-säiemaailmojen levyissä (tämä on ennuste, ei syöteoletus!) niin, että superkonforminen symmetria rikkoutuu heidän osaltaan sen tavalliseksi variantiksi. Olen käsitellyt skenaariota aineen synnystä eilisessä blogikirjoituksessa (http://matpitka.blogspot.com/2013/02/matter-antimatter-asymmetry-baryo.html) ja sanonut myös jotain tästä symmetrian rikkoutumisesta, kun se tapahtuu kosmisessa evoluutiossa.

LHC on nyt käytännössä sulkenut pois teoriat, jotka perustuvat N=1 SUSY:hen. Säiemallit sallivat myös muut SUSY-muunnelmat, jotta tämä ei vielä tapa säiemalleja (maisemakatastrofi on toki tehnyt tämän teoriassa kauan sitten!). TGD:n tapauksessa tilanne on avoin. En voi ennustaa tarpeeksi yksityiskohtia supersymmetriasta TGD:n mielessä. Jopa aika-avaruus-supersymmetrian olemassaolo superkonformisen symmetrian implikaationa on ollut kaikkea muuta kuin ilmeistä. Mutta on erittäin hyviä syitä uskoa, että se on olemassa.

”TGD Holosfäärien teoriana”

Mielestäni tämä osiosi pitäisi kirjoittaa voimakkaasti uudelleen, koska se heijastaa väärinkäsitystä siitä, mitä perusobjektit ovat. Siihen ei liity mitään mystistä. Kun olet saanut käsityksen siitä, mitä 4-ulotteisen pinnan käsite 8-D-avaruudessa todella tarkoittaa, kaikki on erittäin yksinkertaista.

On väärin sanoa, että ”kiekot ovat todella 3-pintoja”. Olen jo puhunut tästä, mutta toistetaan se, mitä sanoin. Partonisten 2-pintojen (4-D tangenttiavaruustiedolla), 3-pintojen ja 4-pintojen tulkinta vaihtoehtoisina, mutta vastaavina perusobjekteina on mahdollista, jos puhutaan vain teorian ennusteiden laskemisesta. Kun tiedät partonisen 2-pinnan fyysisen datan ja 4-D-tangenttiavaruuden datan, voit periaatteessa päätellä 4-pinnan. 4-D-avaruus-aika-pintaa tarvitaan mittaustulosten tulkitsemiseen. Klassinen 4-D fysiikka on välttämätön kvanttiteorian tulkinnassa ja kvanttimittausteoriassa. 2-D-partoniset pinnat tangenttiavaruusdatan kanssa riittävät, jos lasketaan vain teorian ennusteet.

Klassisten maailmojen maailma (WCW) syntyy kvanttiteorian rakentamisessa. Se on ääretönulotteinen avaruus, joka koostuu kaikista mahdollisista 3-pinnoista. Suljetussa säiemallissa se olisi säiekonfiguraatioiden tila (suljetut silmukat) ja se on melko hyvin ymmärretty matemaattinen objekti. Mittarikenttäteorioissa kaikkien mittarikenttäkonfiguraatioiden tila olisi WCW:n vastine, ja matemaatikot ovat tehneet sen kanssa paljon työtä. Yleisessä suhteellisuusteoriassa 3-metriikan avaruus (eli John Wheelerin superavaruus) olisi vastine. Mistään dramaattisesti uudesta ei siis ole kyse.

Uutta on Einsteinin geometrisointiohjelman laajentaminen klassisesta fysiikasta kvanttifysiikkaan. WCW-koodien geometria kvanttifysiikassa aivan kuten aika-avaruuskoodin geometria klassisessa fysiikassa.

”Syvässä päädyssä”

A. Voidaan sanoa, että CP₂-asteikko on universumin perusasteikko. Se on noin 104 kertaa Planckin asteikko.

B. TGD ei vastaa GUT:a. TGD eroaa GUT:ista useissa olennaisissa suhteissa. GUT:n perusennuste on, että leptoni- ja baryonilukuja ei säilytetä erikseen. Tämä johtuu siitä, että leptonit ja kvarkit asetetaan samaan symmetriamultipletteihin. Protonien hajoaminen on perusennuste. Sitä ei ole havaittu, ja viimeaikaisista protonien eliniän alarajoista on tullut painajainen GUT-rakentajille. TGD:ssä perusennuste on, että B ja L säilytetään erikseen, joten hienosäätöä ei tarvita.

TGD sallii myös raskaat leptokvarkit. Mutta he käyttäytyvät hyvin eri tavalla kuin vastaavat GUT:issa. Katso postaus http://matpitka.blogspot.fi/2013/02/matter-antimatter-asymmetry-baryo.html .

C. Fysiikka yleisenä lukuteoriana ja fysiikka WCW:n geometriana ovat suuria perusnäkemyksiä TGD:stä. On 3 erillistä ajatusmallia.

(1) Fysiikan lukuteoreettinen universaalisuus saavutetaan liimaamalla yhteen reaalilukuja ja erilaisia p-adisia lukukenttiä yhteisten rationaalilukujen mukaan. Tämä on täysin uusi periaate. Upoteavaruuden tasolla tämä tarkoittaa, että todellisen upotusavaruuden lisäksi on olemassa myös erilaisia p-adisia upotusavaruuksia liimattuina yhteen yhteisiä rationaalisia pisteitä pitkin.

Avaruus-aikatasolla tämä tarkoittaa, että on sekä todellisia että p-adisia avaruus-aika-levyjä. Reaaliaika-avaruuslevyt vastaavat ainetta. P-adiset aika-avaruuslevyt tulkitaan kognition ja aikomusten korrelaatteiksi. Ne edustavat ”ajatuskuplia” (Descartesin mielen juttuja). Kenttäyhtälöt p-adisilla avaruus-aika-levyillä ovat muodollisesti samat kuin todellisissa aika-avaruuslevyissä.

(2) Klassisten lukukenttien (reaalit, kompleksiluvut, kvaterniot, oktoniot) odotetaan olevan tärkeitä TGD:ssä, koska dimensiohierarkia 1,2,4,8 on tärkeä myös TGD:ssä. Näin todellakin on ja M₄xCP₂ voidaan ymmärtää puhtaasti lukuteoreettisesti niin, että vakiomallin symmetrioilla olisi puhtaasti numeroteoreettinen alkuperä.

Tämä on varsin vahva ennuste, koska supersäiemalleissa Standardimallin mittariryhmä on vain yksi tietty tulos symmetrian katkaisumekanismista jossain tietyssä Multiversumin osassa.

(3) Äärettömät alkuluvut on kolmas säie. Mutta en mene tähän tässä (katso tämä).

(4) Kommenttisi Mersenneistä ja p-adisista luvuista ovat valitettavasti virheellisiä. En ole missään ottanut käyttöön käsitettä ”vasenkätinen” alkuluku tai vasen- tai oikeakätinen p-adinen luku. Puhun vasen- ja oikeakätisistä fermioneista (mikä on fyysinen peruskäsite), mutta en vasen- tai oikeakätisiä numeroita.

p-adic lukukentät ovat rationaalilukujen täydennyksiä, jotka ovat analogisia reaalilukujen kanssa ja jokaiselle alkuluvulle on yksi p-adinen lukukenttä plus kaikki sen algebralliset laajennukset (niitä ääretön määrä). p-adic-luvut alkuluvulle p sallivat laajennuksen arvosta x=pⁿ(x₀ + x₁p + x₂p² +…), missä x_i ovat alueella 0,1,…p-1. Useimmat p-adiset luvut ovat äärettömiä reaalilukuina, koska pinaarilaajennus sisältää äärettömän määrän termejä ja todellisessa mielessä pn muuttuu äärettömäksi, kun n:stä tulee ääretön. P-adisessa topologiassa pⁿ menee nollaan. Tämä kaikki on tavallista matematiikkaa.

(5)

Ei voida sanoa, että p-adisiin lukuihin liittyvät massamittakaavat olisivat jossain mielessä ”liian suuria”. Myös astrofysiikassa ja kosmologiassa on viitteitä erittäin suurista p-adisista pituusmittakaavoista. p-adisten pituusasteikkojen hierarkia heijastuisi preferoituina pituusasteikkoina fysikaalisille rakenteille ja preferoituina aikaskaaloina dynamiikalle, jotka ilmaistaan neliöjuuri(2):n potensseina. Jakson kaksinkertaistuminen on tunnettu fysikaalinen ilmiö, joka saattaa liittyä tähän.

(6) Kenttäkappaleita ei oteta käyttöön joidenkin vaikeuksien ratkaisemiseksi. Kentän runko ja magneettinen seuraavat topologisen kentän kvantisoinnista, jonka indusoidun mittakentän käsite edellyttää. Jos esimerkiksi yrittää esittää jatkuvaa magneettikenttää aika-avaruuspinnana, havaitaan, että tämä ei ole mahdollista puhtaasti topologisista syistä.

Erillisinä aika-avaruuslevyinä saadaan vain magneettivuoputkia tai -levyjä. Sama tapahtuu säteilykentällä. Se hajoaa topologisiin valonsäteisiin. Tämä tuo mukanaan täysin uutta tietoa, joka sisältää vapausasteita. Tärkeimmät sovellukset ovat biologiaa, jossa magneettinen keho ja topologiset valonsäteet ovat keskeisessä asemassa.

Itse asiassa topologisen kentän kvantisointi on tila-aikakorrelaatti kvantisoinnille ja vastaa kvanttitason kvanttikenttien hajoamista moodeihin. Ylisummatut moodit vastaisivat moodeja edustavien tila-aika-arkkien liittoa.

(7) On myös väärin väittää, että TGD menettää ennustevoimansa. Juuri päinvastoin on totta. p-adiset massalaskelmat ennustavat tunnetut hiukkasmassat (ei vain niiden suhteet) 1 prosentin tarkkuudella. Ilman liioittelua, tämä on yksinään sensaatiomainen tulos, mutta hävisi ajan hiekkaan supersäiehysteriasta johtuen.

Kilpailevat teoriat voivat puhua vain karkeasta massasuhteiden arvioista. Ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka ymmärtää Planckin massan suhde protonimassaan luokkaa 10¹⁹. TGD-kehyksessä tämä fysiikan perusmysteeriluku tulee esiin ennusteena. Elektroniin liittyvä Mersennen alkuluku M₁₂₇ vastaa tätä asteikkoa. Tämä on erittäin vahva tuki lukuteoreettiselle näkemykselle ja p-adisten lukujen roolille.

”Mihin tätä voidaan käyttää?”

TGD:llä on paljon sovelluksia standardifysiikkaan. Olen käytännössä käynyt läpi koko fysiikan CP₂-asteikosta kosmologiaan. Ennustetaan paljon poikkeamia vakiomallista. p-adiset massalaskelmat ja perus p-adisen massa-asteikon hierarkian ennustaminen ovat tärkein poikkeama, joka erottaa TGD:n kaikista kilpailijoista.

Tämä ennuste korvaa reduktionistisen paradigman vain yhdellä perusasteikolla (Planck-massa) fraktaaliuniversumilla, jolle on tunnusomaista p-adinen pituusasteikkojen hierarkia, jotka tulevat neliöjuuri(2):n potensseina.

Säieteorian perusongelma, jonka aikoinaan toivottiin toteuttavan reduktionistisen unelman, on se, että fysiikasta ei voi sanoa mitään pitkiä asteikkoja Planck-asteikon kielefysiikan perusteella ilman antrooppisia argumentteja. Maisemakatastrofi ja Multiversumi ovat muita tapoja sanoa tämä.

TGD:ssä p-adinen fraktaliteetti muuttaa tilanteen täysin. Fysiikka on kuin Mandelbrotin fraktaali ( linkki ). Se näyttää lähes samalta kaikissa mittasuhteissa. Lisäksi se, mikä on ääretöntä todellisessa merkityksessä, on p-adiaalisesti ääretöntä. Fysiikka erittäin pitkässä mittakaavassa on kiinnitetty korkeaan p-adiseen jatkuvuuteen ja tasaisuuteen, joka nyt suhteuttaa aika-avaruuden pisteitä todellisessa mielessä hyvin kaukana, mutta p-adisesti lähellä toisiaan. Tämä antaa fysiikkaan erittäin voimakkaita ei-paikallisia rajoituksia.

Planckin vakioiden efektiivisten arvojen hierarkia on edelleen spekulatiivinen ”melkein ennuste” TGD:stä ja alun perin motiivina on ELF-säteilyn omituiset vaikutukset selkärankaisten aivoihin. Hierarkia voidaan nyt perustella perus-TGD:stä kahdella tavalla (vaikka argumentit ovatkin heuristisia).

”Yhteenveto”

Ei voida sanoa, että säikeet korvataan holografisilla palloilla.

En puhuisi numeerisista periaatteista, koska TGD:llä ei ole mitään tekemistä numerologian kanssa. Lukuteoreettiset periaatteet (fysiikan lukuteoreettinen universaalisuus on niistä tärkein) on oikea tapa sanoa se.

Havaintojen kanssa ei ole ristiriitoja. Juuri päinvastoin. Standardimallin perussymmetriat seuraavat ennusteena, kuten myös hiukkasspektri sisältäen hiukkasmassat vain yhdellä vapaalla parametrilla. On olemassa lukuisia ennusteita, jotka voisivat toimia testeinä. Mutta tässä vaiheessa useimmat niistä ovat tietysti vain yhden bitin testejä, mutta sellaisina todellisia tappajatestejä mille tahansa teorialle. Aivan kuten QCD:n tapauksessa, ainoa tapa edetä on tehdä ensimmäiset olemassaolotestit. Onko kvarkkeja olemassa vai ei, oli ensimmäinen testi QCD:n tapauksessa. Protonien syvän joustamattomasta sironnasta saadut tulokset paljastivat, että näin on.

From: ”Edward Halerewicz, Jr.” <halgravity@yahoo.com>
To: Matti Pitkänen matpitka@luukku.com
Date: Thu, February 14, 2013 3:36 am
Subject: Re: [Halerewicz] TGD For Dummies

Heippa Matti,

Olen ehtinyt lukea kommenttisi. Kiitos vielä kerran! Näyttää siltä, että noin puolet asioista olen tulkinnut väärin ja toisella puolella minulla saattaa olla löysempi terminologia, mikä johtaa sekaannukseen. Toivon vain, että niistä oli sinulle hyötyä ymmärtääksesi ongelmia, joita meillä vähemmän lahjakkailla on teoriasi ymmärtämisessä.

Alla: Minun kommenttini kommentteihisi
====================================

Vaikuttaa siltä, että suurin osa väärinkäsityksistä tulee siitä, että yritän kuvata omaa tasoani korkeampaa matematiikkaa. minkä vuoksi en halunnut kirjoittaa sellaista ilman lisäkoulutusta. Kun sanoin säie ylimääräisellä viivalla, se tarkoitti vain, että se oli samanlainen kuin säieteoria, mutta erilainen ja antaa mahdollisuuden kuvata asioita eri tavalla. Luulen, että sillä on enemmän tekemistä kielikulttuurin ja käsitteellisyyden kanssa kuin todellisen yleistysvirheen. Mutta ymmärrän miksi otat asian puheeksi. Myönnän, että olin epäselvä CP₂:n merkityksestä ja sen siteistä SU(3) ja SU(2):iin, koska tietoni rajoittuu melko paljon arvoon SU=det=1 ja että tietyt GUT-teoriat käyttävät sitä, mutta kääntelevät käyttämäsi suhteen. Siitä tuli siis paljon väärinkäsityksiä. Kiitos selvennyksestä.

Näen, että et pidä kiekkoanalogiasta, koska pinnat voivat vaihdella mitoiltaan ja miten se on topologisesti merkityksetöntä. Otan kantasi hyvin. Minulle se oli tavallaan tapa sillata säikeiden käsitteet holografiseen palloon, koska värähtelevien säikeiden kuvasta on helpompi siirtyä värähtelevien pintojen aalloksi kuin harmoniseen palloon. Mutta kuten ehdotat, ehkä tarkempi analogia voisi toimia.

Tulkitsin myös 2-d patronisen pinnan varhaisen (minulle) hiukkasfysiikan suojelijaksi 2-D-pinnaksi, joka heijastuu 4D-avaruuteen, mikä saattoi lisätä hämmennystäni. Jos en väärinymmärrä liikaa, CD-valokartio (”causal diamond”) on tapa kuvata negatiivista energiaa valokartion rajalla. Jos tämä on oikea tulkinta, se varmasti selventää kuvaa minulle. Jos ei, menetin pointin, jonka yritit tuoda esiin.

M-teorian supersymmetrian rikkominen (minulle tämä saattaa johtua tietämättömyydestä), päättelyni oli seuraava. Oletin, että jotta mikä tahansa teoria olisi pätevä M-teoriassa, sen on oltava 10D:ssä, jos TGD on 8D, symmetria pitäisi rikkoa, tietysti on täysin mahdollista, että tämä on tietämättömyyttäni. Tietoni rajoittuvat supersymmetriaan menetelmänä standardimallin kytkentävakioiden säätämiseksi 1 %:n sisällä yhdistämistä varten. Tämän lisäksi en tiedä aiheesta paljon muuta.

P-Adiset luvut kuin ”ajatuskuplat”. Hieno analogia. Mutta koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä se tarkoittaa tai sen seurauksia, minulla ei ole enempää huomautettavaa siitä, että ne ovat ajatuskuplia. Sillä, että kutsuin heitä vasenkätisiksi, ei ollut mitään tekemistä Dirac-yhtälöiden ja vasenkätisten ja oikeakätisten hiukkasten kanssa. Varastin termin p-Adisia numeroita käsittelevästä suositusta lehtiartikkelista. Nimi ei merkitse minulle mitään, kuten olen varma, ettei se tarkoita useimmille ihmisille. Monimutkaistaen niitä termeillä, jotka käsittelevät metristä läheisyyttä, vain lisäsin abstrakteja asioita ja halusin päästä eroon siitä. Vasenkätinen tarkoitti vain numeroa, joka luetaan vasemmalle verrattuna todellisiin lukuihin, jotka luetaan desimaaliluvun oikealta puolelta ja joilla ei ole mitään tekemistä hiukkasfysiikan kanssa.

Ennustustehon puutteen vuoksi lainasin sen suurelta osin kuvauksistasi hiukkasmassoista. Uskon paperiin ”P-ADIC LENGTH SCALE HYPOTESIS JA DARK MATTER HIERARCHY”, ja totesit, että jotkut hiukkaset pääsevät lähelle standardiarvoja ja muut kaukana. Minulle 1 % ei ollut tarpeeksi lähellä, kun ajatellaan QED:n kaltaisia teorioita, jotka ovat paljon läheisempiä, joten vähemmän ennustavia kuin QCD.

Mutta jos tarkastellaan standardimallia, se saattaa olla poikkeus, koska kokeiden avulla on sovitettu kaikki ne hankalat kytkentävakiot; siinä tapauksessa se ei ehkä ole yhtään huonompi tai ehkä jopa parempi kuin standardimalli. Mutta kun otetaan huomioon, että kokeelliset arvot ovat parempia kuin kirjoituksissasi esitetyt, näyttää siltä, että standardimalli on kokeellisesti tarkempi. Jos viittasit teoriaan kokeiden sijaan, puhumme oikeastaan kahdesta eri asiasta. Ymmärrän kuitenkin, mistä näkökulmasta perustelet asiaa.

Lähes kaikessa muussa näyttää siltä, että olen tehnyt virheitä, joita olet selventänyt, tai että käytän väljiä vertauskuvia, jotka menettävät matemaattisen merkityksensä. Lopuksi haluaisin todeta, että olen suurelta osin samaa mieltä selvennyksistäsi. Mutta olisiko sinulla parempaa vertauskuvaa kuin kiekko, holografiset pallot tai fraktaalipinnat? Uskon, että se auttaisi minun kaltaisiani ihmisiä tai maallikoita yleensä. Voit kutsua GR:ää laiskasti painovoimaksi, laiskaa säieteoriaa säikeiksi, ja kuva liikkuvasta esineestä auttaisi ei-asiantuntijoita ymmärtämään TGD:tä matematiikan ulkopuolella, vaikka se ei olisikaan 100 % tarkka. Ainoa asia, jossa minulla oli ongelmia, on se, että en oikein ymmärrä, mitä TGD ennustaa.

Ainoa muu ero, jonka olen lukemistani havainnut (ja joka voi hyvinkin olla virheellinen), on se, että näytät ennustavan jo tunnettuja asioita ja olet epämääräinen TGD:tä koskevien konkreettisten ennusteiden suhteen, mikä tuo mieleen säieteorian. Ilmoitin, että esseessä ei ollut ratkaisevaa todistusaineistoa. Onko se väärin? Ennustaako TGD pimeän aineen tarkkaa massaa, galaktisten magneettikenttien yksityiskohtia, kvantifioiko se ”ajatuskuplia”? Onko TGD:llä mitään ennusteita, jotka ovat TGD:lle ominaisia, joita mikään muu teoria ei ennusta ja jotka voidaan testata?

Minunlaiselleni ihmiselle olisi erittäin hyödyllistä, jos TGD:ssä olisi jotain, joka vastaisi aikadilataatiota, jota voitaisiin mitata ja joka voisi johtua yksinomaan TGD:stä. Voin olla väärässä. TGD:ssä saattaa olla jotain sellaista, mutta en vain ole siitä tietoinen. Jos sellaista on, selkeän esimerkin antaminen auttaisi voittamaan epäilijät puolelle ja saamaan avoimesti suhtautuvat, vaikkakin asiantuntemattomat henkilöt, kuten minä, arvostamaan teoriaa sen todellisen arvon mukaisesti.

Edward Halerewicz, Jr.
Independent Researcher
BSc Geography & Env Res, ASc Physics
http://da_theoretical1.tripod.com
http://www.stealthskater.com

http://www.stealthskater.com

Artikkelin julkaissut stealthskater.com

Tiede

Jack Sarfatti ja fysiikan teoriat UFO-teknologiassa

3.2.2026 paatoimittaja Kommentoi

AlienScientist haastattelee fyysikko Jack Sarfattia. Keskustelu toi esiin pitkäaikaiset kysymykset propulsiotekniikan fysiikasta, UAP-tietojen läpinäkyvyydestä ja teoreettisen tieteen tilasta yhdellä kiistanalaisella kehyksellä. Osallistujat yhdistivät havaittavan institutionaalisen hitauden perustavanlaatuisen fysiikan läpimurtojen viivästymiseen ja väittivät, että valtavirrasta poikkeavat hankkeet – osa yksityisiä, osa yhteisölähtöisiä – yhdistyvät sovellettujen käsitteiden parissa aika-avaruuden manipuloimiseksi. Tästä näkökulmasta keskustelu siitä, miten hallitukset ja tiedeyhteisö hallinnoivat UAP:hin liittyvää tietoa, on erottamaton osa sitä, miten ne rahoittavat ja rajoittavat perustutkimusta.

Keskeisenä teemana oli väite, että teoreettinen fysiikka oli sodan jälkeen tarkoituksellisesti kaventunut. Eric Weinsteinin suosittuja argumentteja toistellen puhujat kuvailevat 1950-luvulla tapahtunutta ratkaisevaa supistumista, joka heidän mukaansa huipentui 1970-luvun alussa. He väittävät, että viranomaiset suosivat tiettyjä matemaattisia ohjelmia ja jarruttivat insinööritieteisiin liittyvää painovoimatutkimusta. Keskustelussa viitataan Chapel Hillin aikakauteen ja esitettiin, että vaikutusvaltaiset henkilöt muokkasivat Einsteinin yhtälöitä tavalla, joka vähensi potentiaalisesti hyödyllisten sähkömagneettisten kytkentöjen merkitystä. Weinsteinille omistetussa videoleikkeessä esitetään poikkeuksellinen väite: Yhdysvaltain korkea-arvoinen virkamies myönsi teoreettisten alojen tahallisen pysähtyneisyyden. Paneeli piti tätä väitettä uskottavana, vaikka keskustelussa ei esitettykään vahvistavaa dokumentaatiota.

Tätä taustaa vasten Jack Sarfatti esittää insinööritieteisiin keskittyvän tulkinnan yleisestä suhteellisuusteoriasta. Hän väittää, että Einsteinin kenttäyhtälöiden kytkentä on tehokkaasti hallittavissa, ja että perinteiset yksikkövalinnat peittävät valon nopeuden roolin gravitaatiokytkentätermissä. Sarfattin näkemyksen mukaan tekniset materiaalit ja olosuhteet, jotka vähentävät valon tehollista nopeutta aineessa, voisivat mahdollistaa käyrän käytännön hallinnan, jolloin syntyisi hänen mukaansa liike ilman liikettä: paikallisten valokartioiden hallittu kallistuminen sen sijaan, että ne liikkuisivat klassisen superluminaalisesti niiden ulkopuolella. Hän vertaa tätä takionimaisen liikkeen kuvauksiin korostaen sen sijaan paikallista, metristä suunnittelua. Hän väittää edelleen, että tietyt julkaistut warpmoottorianalyysit ylikorostavat horisontteja ja sokeuteen liittyviä ongelmia, ja esitti animoituja kaavioita väittääkseen, että oikein konfiguroidut valokartiogometriat säilyttäisivät eteenpäin suuntautuvan näkyvyyden ja kommunikaation jopa skenaarioissa, joissa on globaalisti superluminaalisia ominaisuuksia. Hän väittää, että avoimet aikamaiset reitit voivat mukautua taaksepäin suuntautuviin aikamatkustusefekteihin ilman suljettuihin aikamaisiin käyriin liittyviä paradokseja.

Keskustelussa nämä ajatukset yhdistetään aiempaan hallituksen ja teollisuuden kiinnostukseen. Osallistujat mainitsivat EG&G:lle kuuluvat vanhat laitteet, jotka liittyvät 1–10 GHz:n järjestelmiin, ja päättelivät historiallisten tutkimusten suuntautuneen suunnattuun energiaan ja sovellettuun kentän manipulointiin. He mainitsivat myös DARPA/NASA:n 100 Year Starship -konferenssin vuonna 2011 paikkana, jossa esiteltiin aiheeseen liittyviä vaikutuksia. Vaikka laiteviittaukset viittaavat tekniseen läpimurtoon, mikään keskustelussa näytetyistä asiakirjoista ei vahvistanut tiettyjä turvaluokiteltuja ohjelmia tai toistettavissa olevia tuloksia, mikä korostaa todennettavien asiakirjojen ja vertaisarvioitavien demonstraatioiden tarvetta.

Fysiikan ja politiikan lisäksi paneeli kritisoi nykyistä UAP-informaation ekosysteemiä meluisaksi ja helposti häiriintyväksi. He väittävät, että näkyvät henkilöt ja yksinkertaistetut kertomukset voivat sekä herättää yleisön kiinnostuksen että peittää tekniset signaalit, ja mainitsivat esimerkkejä konferenssipiireistä ja sosiaalisesta mediasta. Puhujat tekivät eron insinööritason tutkimuksen ja heidän spekulatiivisina pitämien suosittujen kertomusten välillä ja kritisoivat kvanttilomittumisen, sähkömagnetismin ja tyhjiöenergian väärinkäsityksiä. He väittävät, että väärin sovelletut käsitteet – kuten ehdottaa fotoneille magneettisia momentteja – johtavat yleisöä harhaan ja haittaavat edistymistä. Samalla he tunnustavat, että julkinen huomio välittyy usein tällaisten henkilöiden kautta, mikä vaikeuttaa kiistanalaisten aiheiden teknisen työn viestintästrategiaa.

Huomattava osa keskustelusta keskittyy tekoälyyn. Sarfatti väittää käyttävänsä yksityistä tekoälytyökalupakettia ja sanoi, että Elon Muskiin liittyvä kaupallinen järjestelmä auttaa patentoitavien laitteiden suunnittelussa. Hän väittää lisäksi, että ei-inhimillinen älykkyys vaikuttaa tekoälyyn ja että yhteistyökumppanit ovat syöttäneet vuosikymmenten aikana hankittua fysiikan tietoa yksityiseen järjestelmään. Nämä ovat merkittäviä ja epätavallisia väitteitä, joita ei ole tuettu todisteilla. He keskustelivat myös väitetystä ulkomaisesta tunkeutumisesta yhteiseen tutkimustietokantaan ja siitä johtuvasta haluttomuudesta julkaista tietokantoja avoimesti, mikä vahvistaa laajempaa jännitettä läpinäkyvyyden ja immateriaalioikeuksien suojan välillä.

Keskustelu palaa toistuvasti UAP-politiikkaan ja tietojen julkistamiseen. Yksi esitetystä näkemyksistä oli, että tietojen julkistaminen on toiminnallisesti käynnissä julkisten todistusten ja tutkimuksen kautta, kun taas kriitikot korostivat ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten turvallisten tilojen tiedotustilaisuuksia ja tiettyjen ilmiantajien kiistanalaista uskottavuutta. Viittaukset historiallisiin ilmailualan yrityksiin, suullisiin historiikkeihin ja merkittäviin fysiikan asiantuntijoihin korostivat, kuinka vahvasti paneeli asettaa nykypäivän propulsiokeskustelut sodanjälkeisen tutkimuskulttuurin pitkän kaaren osaksi.

Lopuksi puhujat uskaltautuivat esittämään hyvin outoja väitteitä, kuten että ei-ihmismäiset olennot – kuten ”harmaat” ja ”reptiliaanit” – ovat todellisia, sekä anekdoottisia kertomuksia kaukokatselusta ja epätavallisista ilmalentokoneista. Nämä väitteet esitettiin ilman vahvistusta ja kuvattiin henkilökohtaisiksi johtopäätöksiksi. Kuten laajempien teknisten väitteiden kohdalla, riippumaton validointi on edelleen kriittisen tärkeää. Keskustelussa vaadittiin lopulta kokeellisesti perusteltuja esityksiä ja jaettavia todisteita. Vaikka paneeli piti valtavirran inertiaa esteenä, se myönsi myös, että tiukat tekniset testit, selkeä dokumentointi ja toistettavat tulokset ovat välttämättömiä UAP-propulsion ja mahdollisen avaruus-aika-tekniikan ympärillä olevien tieteellisten ja poliittisten epävarmuuksien ratkaisemiseksi.

Artikkelin julkaissut uapdrop.com

Tiede

Lehto & Forbes paljastavat nollapiste-energian!

11.9.2025 paatoimittaja Kommentoi

Kehittyneen fysiikan, nollapiste-energian ja ufoteknologian risteyskohta on yhä kiinnostavampi alue. Chris Lehto ja Ashton Forbes syventyvät uraauurtavassa keskustelussa näiden arvoituksellisten aiheiden taustalla olevaan tieteeseen. Heidän keskustelussaan tutkitaan, miten nollapiste-energiaan liittyvät tukahdutetut innovaatiot voisivat mullistaa ihmiskunnan käsityksen maailmankaikkeudesta ja ufoteknologiaan liittyvistä mysteereistä.

Nollapiste-energialla (ZPE) tarkoitetaan avaruuden kvanttityhjiössä piilevää energiaa. Toisin kuin perinteiset energialähteet, ZPE ei ole peräisin aineesta vaan itse maailmankaikkeuden rakenteesta. Tämä ajatus kyseenalaistaa monet klassisen fysiikan oletukset ja viittaa siihen, että avaruus ei ole tyhjä vaan täynnä valtavaa, hyödyntämätöntä energiamerta. Kuten Lehto ja Forbes toteavat, tämä energia voisi antaa tehoa kehittyneelle teknologialle, kuten painovoiman vastaisille työntövoimajärjestelmille, jos se valjastettaisiin tehokkaasti käyttöön.

Historiallisissa tieteellisissä keskusteluissa hylättiin usein käsitys ”eetteristä” välineenä, jonka kautta valoaallot kulkevat. Lehto ja Forbes kuitenkin väittävät, että eetteri on synonyymi nykyiselle käsitykselle nollapiste-energiasta. He tarkastelevat näitä ajatuksia uudelleen kehittyneiden kokeiden avulla ja korostavat, että eetterin energiatiheys voisi vaikuttaa painovoimaan, inertiaan ja jopa valon nopeuteen.

Forbes yhdistää tämän käsitteen Michelsonin ja Morleyn kokeeseen, jossa päädyttiin historiallisesti siihen, että eetteriä ei ole olemassa. Hän kuitenkin ehdottaa, että kokeen tarkastelu uudestaan eri näkökulmasta voisi paljastaa, että eetteri on todellinen ja perustavanlaatuinen fysiikan ymmärtämisellemme.

Yksi keskustelun keskeisistä aiheista on se, miten nollapiste-energia voisi selittää tunnistamattomien lentävien esineiden (UFO) käyttövoimajärjestelmät. Perinteiset käyttövoimajärjestelmät perustuvat polttoaineeseen ja palamiseen, kun taas UFOt näyttävät uhmaavan näitä rajoituksia ja saavuttavan nopean kiihtyvyyden ja äkilliset suunnanmuutokset ilman näkyviä pakokaasuja. Forbes ja Lehto ehdottavat, että nämä liikkeet ovat sopusoinnussa edistyneen fysiikan ymmärryksen kanssa, jossa painovoiman manipulointi ja korkeataajuiset gravitaatioaallot tulevat kyseeseen.

Heidän mukaansa tämä teknologia on ollut piilossa julkisuudelta vuosikymmeniä. Syyt tähän salailuun vaihtelevat kansallisista turvallisuuskysymyksistä väärinkäytön pelkoon. Sekä Lehto että Forbes puhuvat kuitenkin avoimuuden lisäämisen puolesta ja väittävät, että nollapiste-energian potentiaaliset hyödyt — mukaan lukien ilmainen, rajaton energia — ovat huomattavasti riskejä suuremmat.

Lehto ja Forbes korostavat yhteiskunnallista vastustusta uraauurtavia tieteellisiä ideoita kohtaan. Historiallisesti merkittävät edistysaskeleet, kuten ilmaa raskaampi lento ja kvanttimekaniikka, hylättiin aluksi. Samoin nollapiste-energian ja poimuajojen kaltaiset käsitteet nauretaan usein, vaikka niiden uskottavuutta tukevat todisteet lisääntyvät.

Keskeinen este on tieteen akateeminen ja institutionaalinen portinvartiointi, jossa vertaisarviointiprosessit usein tukahduttavat epätavanomaiset ideat. Lehto ja Forbes vaativat kulttuurin muutosta, joka rohkaisee uteliaisuuteen ja kyseenalaistaa vakiintuneet oletukset, jotta tiede olisi helposti lähestyttävää ja jännittävää tuleville sukupolville.

Keskustelussa käsitellään myös UFOja ja kehittynyttä teknologiaa koskevien tietojen julkistamisen tärkeyttä. Vaikka Lehto ja Forbes tunnustavat riskit, he väittävät, että ihmiskunta ei voi edistyä täysin käsittelemättä näitä salattuja totuuksia. He varoittavat, että tiedon salaaminen nollapiste-energiasta ja sen mahdollisista sovelluksista ylläpitää eriarvoisuutta ja hidastaa innovointia.

Lisäksi ne korostavat eettisiä seurauksia, joita aiheutuu, jos kehittynyttä teknologiaa käytetään tuhoaviin tarkoituksiin, kuten korkeataajuisten skalaariaseiden käyttöön. Heidän mukaansa avoimuus on ainoa tapa varmistaa, että nämä teknologiat hyödyttävät ihmiskuntaa eivätkä vaaranna sitä.

Lehto ja Forbes suhtautuvat tulevaisuuteen optimistisesti. He uskovat, että kun tietoisuus kasvaa ja yhä useammat ihmiset tarttuvat näihin ideoihin, läpimurtopotentiaali kasvaa. He kannustavat keskittymään uudelleen fysiikkaan ja insinööritieteisiin erityisesti nuorten keskuudessa, jotta ihmiskuntaa voidaan viedä kohti kehittyneempää ja oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta.

Heidän viestinsä on selkeä: nollapiste-energia ei ole vain teoreettinen käsite, vaan tie maailmankaikkeuden salaisuuksien avaamiseen ja elämäntapamme muuttamiseen.

Artikkelin julkaissut Latest UFO Sightings

Tiede

Onko yhtenäiskenttäteoria ratkaistu?

26.7.2025 paatoimittaja Kommentoi

Foster Gamble – yhdistetyn fysiikan tutkija ja teoreetikko, joka on maailmanlaajuisesti tunnettu dokumenttielokuvista Thrive: What on Earth Will It Take? (2011), Thrive II: This is What it Takes (2020) ja The Song That Calls You Home (2020) käsittelee fyysikoiden Nassim Haramein, tohtori Olivier Alirol ja tohtori Cyprien Guermonprez viimeisintä merkittävää artikkelia artikkelissaan The Quest for a Unified Field Theory-Fulfilled? Gamblen artikkelissa hän esittää syvällisen tärkeän kysymyksen ”onko Nassim Haramein löytänyt kauan etsityn yhtenäisen kenttäteorian?”.

Fysiikan yhtenäiskenttäteoria on teoreettinen kehys, jolla pyritään selittämään luonnon perusvoimat yhden kattavan matemaattisen mallin avulla. Tavoitteena on yhdistää hiukkasfysiikan standardimallin neljä perusvoimaa yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Klassisessa fysiikassa neljä perusvoimaa luokitellaan seuraavasti:

Painovoima: Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.
Sähkömagnetismi: Maxwellin klassinen sähkömagnetismi ja kvanttisähködynamiikka (QED).
Heikko ydinvoima: Vastaa beetahajoamisen kaltaisista prosesseista, ja sitä kuvaa teoria sähköheikosta vuorovaikutuksesta.
Vahva ydinvoima: Keksitty ad hoc ja eritelty teoriassa nimeltä kvanttikromodynamiikka (QCD), joka käsittelee ns. kvarkkien ja gluonien käyttäytymistä atomiytimissä.

Kullakin näistä voimista on oma matemaattinen muotoilunsa ja omat periaatteensa, ja ne kuvaavat menestyksekkäästi erilaisia ilmiöitä omilla aloillaan. Näiden voimien muotoilu pitäisi kuitenkin olla mahdollista yhdistää yhdeksi matemaattiseksi kehykseksi, jopa yhdeksi yhtälöksi, jonka avulla voidaan kuvata minkä tahansa neljän voiman kanssa vuorovaikutuksessa olevan kohteen käyttäytymistä. Lisäksi on olemassa vakuuttavia sekä teoreettisia että empiirisiä syitä uskoa, että nämä näennäisesti toisistaan poikkeavat voimat ovat itse asiassa yhden voiman eri puolia. Esimerkiksi sähköä ja magnetismia pidettiin aikoinaan erillisinä voimina, mutta nyt tiedämme, että ne ovat yksi ainoa voima, sähkömagnetismi. Niin sanottu heikko ydinvoima osoittautui vastaavasti sähkömagneettisen vuorovaikutuksen muodoksi, ja molempiin viitataan nykyään yksikäsitteisellä nimellä sähköheikko voima, ja on esitetty, että korkeassa (yhdistymis)energiassa niin sanottu vahva voima sulautuu sähköheikon voiman kanssa, jolloin syntyy yksi ”elektroniydinvuorovaikutus” (tiedetään, että kaikki voimat gravitaatiota lukuun ottamatta liittyvät toisiinsa matemaattisella tavalla, vaikkakin ilmiöissä on joitakin eroja). On siis loogista väittää, että tämä suuntaus jatkuu ja huomaamme, että on olemassa kaikkien voimien yhdistyminen, johon usein viitataan kaiken teoriana ja joka käsittää yhtenäiskenttäteorian.

Tunnetuin yritys luoda yhtenäinen kenttäteoria oli Einsteinin pyrkimys yhdistää painovoima ja sähkömagnetismi. Hänen työnsä ei kuitenkaan onnistunut, ja vaikka nykyaikaisia yrityksiä, kuten supersymmetriaa ja säieteoriaa, ei tähän mennessä ole saatu aikaan mitään laajalti hyväksyttyä yhtenäistä kenttäteoriaa. Tähän saattaa kuitenkin olla tulossa muutos, sillä Harameinin, Guermonprezin ja Alirolin julkaisussa The Origin of Mass and the Nature of Gravity – joka on ladattavissa ilmaiseksi CERNin preprint-palvelimelta Zenodo – selvitetään yhtenäinen fysikaalinen mekanismi, Planckin plasmavirta, joka kuvaa, miten vahva voima ja gravitaatio yhdistyvät ja syntyvät kvanttisähkömagneettisen tyhjiöenergian tiheyden korrelaatiofunktioista. Vaikka sähkömagneettisen tyhjiön kvanttivaihtelu saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja tuoreelta löydöltä, se on seurausta kvanttimekaniikan isän, Max Planckin, yli sata vuotta sitten tekemistä löydöistä. Hän osoitti, että oskillaattorin sähkömagneettisella kentällä on ääretön määrä energiaa, kun se jäähdytetään absoluuttiseen nollaan eli nollakelviniin. Hän kutsui tätä löytöä nollapiste-energiaksi (ZPE).

Nassim Haramein: Fyysikko, keksijä, oman tien kulkija

Ymmärtääkseen, miten joku voi ryhtyä niinkin rohkeaan yritykseen kuin fysiikan yhdistäminen, on ymmärrettävä Nassim Harameinin luonnetta. Haramein on yksilö, joka ei kaihda haasteita, vaan kohtaa ne suoraan. Foster Gamble havainnollistaa tätä rohkeutta ja uskallusta kertomalla Nassimin rakkaudesta urheiluun ja ”äärilaidoilla toimimiseen” huipputason kilpahiihtäjänä, maailmanluokan kalliorinnekiipeilijänä ja muista harrastuksista vuosien varrella, joita monet pitäisivät äärimmäisinä: vapaasukelluksesta (ilman tankkia), moottoripyöräkilpailuista ja surffaamisesta Havaijin hirviöaalloilla. Nassim otti tavallaan tämän saman rakkauden haasteisiin ja seikkailuihin urallaan — tietenkin kunnioittaen ja kunnioittaen Newtonin, Maxwellin, Planckin ja Einsteinin kaltaisten nerokkaiden ajattelijoiden luomaa perustaa — tutkiessaan fysiikan teoreettista kehitystä ja lopulta johtaessaan sitä.

Voidaan siis sanoa, että Nassim on hieman omapäinen, ja tällainen piirre ei ole täysin miellyttävä akateemisissa piireissä, joissa vakiintuneiden teorioiden haastamiseen suhtaudutaan usein ivallisesti ja loukkaavasti. Silti fysiikka tarvitsee luultavasti juuri omapäistä ihmistä, jotta se pääsisi irti vakiintuneista näkemyksistä, jotka ovat lähes 80 vuoden aikana edistyneet vain vähän tai ei lainkaan johdonmukaisen ymmärryksen ja selityksen löytämisessä massan, voimien ja luonnonvakioiden lähteelle ja alkuperälle. Mitä tulee viimeaikaisiin onnistumisiin, supersymmetriaa tai pimeää ainetta koskevat kokeet ovat kaikki osoittautuneet tyhjiksi, eikä säieteoria ole suoraan testattavissa (on olemassa ~10500 mahdollista tiivistymisratkaisua, joista jokainen kuvaa erilaista tuloksena olevaa maailmankaikkeutta). Vuonna 2012 havaittiin suurella hadronitörmäyttimellä Higgsin bosonille kuuluva signaali, mikä voidaan tulkita menestykseksi Standardimallin Higgsin mekanismille, mutta se vastaa vain 1 % baryonisesta massasta, joka on vain 5 % maailmankaikkeuden kokonaismassaenergiasta, mikä tarkoittaa, että Standardimalli ja Standardikosmologia pystyvät selittämään vain noin 0,05 % maailmankaikkeuden massasta… jotkut saattavat väittää, että se ei ole menestys! Vertailun vuoksi Haramein ja hänen tutkimusryhmänsä selittävät uusimmassa tutkimuksessaan The Origin of Mass and the Nature of Gravity 100 % baryonisesta massasta ja koko maailmankaikkeuden massaenergiasta ilman pimeää energiaa tai pimeää ainetta.

Koska Nassim on autodidakti eikä noudattanut perinteistä fyysikon polkua, toisin kuin monet muut tieteen historian edustajat (Faraday, Heaviside, Feynman jne.), hän ei ole tehnyt sitä. ), fysiikkayhteisö on taipuvainen pitämään häntä ulkopuolisena, ja alalla, jolla auktoriteetteihin vetoaminen on ilmeisesti alkanut syrjäyttää avoimen tutkimuksen, jäsenyyden tai tutkintotodistuksen puuttuminen jostakin yliopistosta on usein käytetty kritiikkinä, jonka perusteella hänen teoriansa on alustavasti hylätty ilman, että hänen työhönsä on kohdistettu sellaista kriittistä tarkastelua ja arviointia, jota perinteisemmät lähteet saavat itsestäänselvyytenä. On houkuttelevaa nähdä tällaiset epäolennaiset ja valheelliset hylkäykset — ja usein myös suorat ad hominem -hyökkäykset — osoituksena akateemisen järjestelmän kyvyttömyydestä löytää perustavanlaatuisia virheitä hänen malleistaan, mistä johtuu Gamblen lausunto: ”Olen nähnyt, kuinka perinteinen akateeminen maailma on pilkannut ja karttanut häntä, mutta en ole koskaan nähnyt hänen olevan väärässä”.

Kuten Foster Gamble selittää, hänelle ja Nassimille haasteet eivät ole uusia, jotka liittyvät rohkeiden uusien teorioiden tuomiseen maailmaan, sillä he ovat keskustelleet ajatuksistaan perinteisen akateemisen yhteisön kanssa yli 25 vuoden ajan. Artikkelissaan Gamble kertoo, kuinka hän kutsui Nassimin esittelemään Sequoia Symposium on Unification -tapahtumassa (noin 25 vuotta sitten) perinteisten yliopistojen professoreiden ja akateemikkojen kanssa, jotka eivät olleet tuolloin, kuten nytkään, täysin avoimia uusille ideoille. Noiden 25 vuoden aikana olemme kuitenkin nähneet valtavirran lähestymistavan lähentyvän yhä enemmän Harameinin lähestymistapaa (kun hänen monet ennustuksensa, kuten supermassiivisten mustien aukkojen olemassaolo jokaisen galaksin keskipisteessä, vain yhtenä esimerkkinä, on vahvistettu yksi toisensa jälkeen), ja hänen tutkimusryhmänsä viimeisin julkaisu, joka luo perustan yhdistämiselle, on valmis tulemaan pian valtavirran lähestymistavan eturintamaan.

Tyhjiön vaihteluista aiheutuvien voimien yhdistäminen

Harameinin ja muiden hiljattain julkaisemassa tutkimusjulkaisussa osoitetaan, että vahva voima ja painovoima eivät ainoastaan synny sähkömagneettisen kvanttikentän (ZPE) singulaarisesta energiatiheysgradientista, joka johtaa hydrodynaamiseen painegradienttiin — joka tuottaa atomivoimat ja yhdistää ne painovoimaan — vaan että nämä kvanttivaihtelut ovat myös suoraan vastuussa hiukkasten massasta, joka muodostaa todellisuutemme. Tämä hydrodynaaminen kollektiivinen virtaus — jota käsikirjoituksessa kuvataan Planckin plasmavirtauksena — joka koostuu kapseloidun sähkömagneettisen energian perustavanlaatuisista avaruusaikapikseleistä, johtaa Yukawa-tyyppiseen voiman vähenemiseen gradienttia pitkin, kun planckin tiheydestä lähdetään ydinalueella protonin Comptonin säteen sisällä (joka noudattaa mustan aukon ehtoa), protonin varaussäteeseen, jossa voima on yhtä suuri kuin protonin rajoittavan voiman mitattu arvo (värivoima), ja siitä eteenpäin, jossa voima vastaa jäljellä olevan vahvan voiman mitattua arvoa ja lopulta newtonilaista gravitaatiovoimaa (kuva 1).

Kuva 1. (a) kaavamainen esitys protonin sisäisestä rakenteesta, jossa kuvataan lepomassan tuottavia seulontaprosesseja kvanttityhjiön vaihtelun energiatiheydestä (ZPE), johon liittyy kaksi seulontahorisonttia: ensimmäinen seulontahorisontti protonin Comptonin aallonpituudella (λ_p) ja toinen seulonta protonin varaussäteellä (r_p), mikä johtaa energiatiheyden gradienttiin Planckin tiheydestä (ρ_vac) protonin lepomassan energiatiheyteen. Kuvassa (b) on havainnollistettu tämä energiatiheysgradientti, joka johtaa painegradienttiin, jossa ZPE-ytimen energiatiheyteen ρ_vac liittyvä Planckin voima seuloutuu kahdessa horisontissa, protonin pienennetyssä Comptonin aallonpituudessa λ_p ja protonin varaussäteessä r_p, ja 2,6 kertaa protonin säteen suuruiseen etäisyyteen asti, jossa Planckin voima, värin koossapitävyysvoima ja jäljellä oleva vahva voima esiintyvät vastaavasti. Protonin 2,6 säteen etäisyyden ulkopuolella Planckin voiman Yukawa-tyyppinen väheneminen päättyy tyypilliseen mitattuun Newtonin gravitaatiovoiman arvoon, jonka vaihteluväli on 1/r² (ks. kuva 2).

Vaikka esimerkiksi Planckin voiman perustilan (F_ℓ) 10⁴⁵ Newtonin voiman ja Newtonin gravitaatiovuorovaikutuksen ~10^-32 Newtonin voiman välillä on valtava suuruusluokkaero, voimien voimakkuuden erilaisuus, vaikka ne syntyvätkin samasta Planckin voiman perustilasta, voidaan ymmärtää energian ja siten painegradientin tiheyden jyrkän (geometrisen) pienenemisen kautta, joka tapahtuu suhteellisen lyhyellä etäisyydellä (etäisyys ~20 kertaa protonin varaussäde r_p). Niinpä värivoiman, jäännösvoiman ja Newtonin painovoiman perusvoimat syntyvät kaikki perustilan Planckin voiman energiagradientista, kun se ylittää Comptonin säteen ensimmäisen seulontahorisontin ja protonin varaussäteen toisen seulontahorisontin (kuva 2), jolloin syntyy Yukawa-tyyppinen voiman pieneneminen, joka päättyy Newtonin painovoimavuorovaikutuksesta mitattua voimaa vastaavaan voimaan, joka tästä eteenpäin pienenee tyypillisellä etäisyyden neliöllä.

Kuva 2. (2a) Värin rajoitusvoima, jäännösvoima ja Newtonin gravitaatiovoima johtuvat Yukawa-tyyppisestä itsegravitaatiopotentiaalista hadronisessa mittakaavassa, joka on esitetty graafisesti ylemmässä kaaviossa sinisellä käyrällä, jonka voima pienenee geometrisesti etäisyyden kasvaessa, ja (2b) vastaavassa kaaviossa, joka kuvaa Planckin plasmavirran fysikaalista mekanismia, joka luo painegradientin seulontahorisonttien kohdalla. Planckin plasmavirtaus seuloutuu kahdella puoliläpäisevällä kalvolla: protonin Compton-horisontilla (η_λ) ja protonin varauspinta-alalla (η₆₄); tuloksena on Jukanva-tyyppinen reduktio Planckin voiman perustilasta (F_ℓ). Comptonin horisontin ja protonin varauspinta-alan välillä painetiheys vastaa värin rajoitusvoiman mitattua arvoa. Toisesta seulontahorisontista protonin varauksen pinta-alalla 2,6 kertaa protonin varauksen säde -alueelle asti paineen tiheysgradientti vastaa jäännösvoiman osalta mitattua arvoa. Noin 20-kertaisella protonin varaussäteellä perustilan Planckin voiman painevoima on kahden seulonnan jälkeen pienentynyt Newtonin painovoimalle tyypillisesti mitattuun arvoon. Näin ollen osoitetaan, että perusvoimat syntyvät sähkömagneettisen kvanttityhjiön energiatiheyden (Planckin plasma) singulaarisesta yhtenäisestä mekanismista, joka koostuu Planckin mittakaavan kvantittuneista perustavanlaatuisista avaruusajan pikseleistä (PSU-pikseli ja 64 ytimen pikseli), jotka tuottavat painetiheysgradientin kahden seulontahorisontin yli.

Tämän tilan ymmärtämiseksi, jossa energiatiheys, nesteen dynaaminen virtaus ja painegradientti ovat merkittäviä, sekä seulontamekanismin ymmärtämiseksi voi olla hyödyllistä käyttää todellista esimerkkiä. Voimme tarkastella tornadoa, jossa on merkittävä paine- ja energiagradientti, joka luo paikallisen tilan, jossa tornadon virtauksessa ja pyörimisliikkeessä vallitsee suhteellisen korkea energiatila (riittävän voimakas kaatamaan puita ja nostamaan autoja), mutta suhteellisen lyhyen matkan päässä tällaisesta pyörteestä saattaa olla vain voimakas tuulenvire. Tämä on esimerkki siitä, miten luonto tuottaa paikallisen energiagradientin, joka on melko voimakas, mutta seulonnan (tornadon korkeapaineisen pyörteen ja normaalin ilmanpaineen välisen rajan) vuoksi voima vähenee Jukan tavoin.

Seulontamekanismien energiagradientista johtuvat painevoimat noudattavat Yukawa-tyyppistä itsegravitaatiopotentiaalia hadroniasteikolla (kuva 3), ja niiden havaitaan sopivan erittäin hyvin kaikkiin mitattuihin värivoiman ja jäännösvoiman arvoihin, jotka tyypillisesti liittyvät kvarkki-antikvarkkien sulkeutumiseen. Näin ollen Haramein ja hänen tutkimusryhmänsä Kansainvälisessä avaruusliitossa (ISF-tutkimusryhmä) ovat yhdistäneet kaikki sulkeutumisvoimat gravitaatiovoimaan, joka syntyy kvanttimagneettisten sähkömagneettisten tyhjiöheilahtelujen aiheuttamasta avaruusajan kaarevuudesta.

Kuva 3. Yhtälö artikkelista The Origin of Mass and the Nature of Gravity (preprint-versiossa yhtälö 3.13), joka kuvaa yhdistävää Yukawa-tyyppistä itsegravitaatioenergiapotentiaalia hadroniasteikolla φ_g Newtonin gravitaatiopotentiaalin superpositioksi, joka tuottaa kahden protonin lepomassan välisen gravitaatiovoiman, värivoiman vuorovaikutuspotentiaalin ja termin φ_g⁽¹⁾, joka vastaa perustilan Planckin voiman ensimmäistä varjostusta ja on lähdetermi energiavirralle pinta-alayksikköä kohti, joka vastaa protonin mustan aukon energiaa, joka säteilee protonin Comptonin horisontin alueelta, Hawkingin kaltaista säteilyä, joka johtaa protonin lepomassan energiaan.

Massan alkuperä

Yhtenäiskenttäteorian ratkaisevan tärkeä näkökohta on kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistäminen, jotka ovat ”kaksoispilarit”, joiden varaan nykyfysiikan standardimalli ja standardikosmologia on rakennettu. Avain näiden kahden näennäisesti toisistaan eroavan alan yhdistämiseen on kvanttityhjiö, joka johtaa yhtenäiseen kenttäteoriaan. Korrelaatiofunktioiden avulla Haramein ja hänen työryhmänsä havaitsivat, että sähkömagneettisen kvanttityhjiön massaenergian vaihtelujen koherentit tilat protonin karakteristisena aikana tuottavat täsmälleen protonin havaitun lepomassan, mikä osoittaa, että protonin lepomassaenergia (lepomassa tarkoittaa sitä, että massaan ei vaikuta liike-energia) on sähkömagneettisen kentän kvanttityhjiön vaihtelujen koherenttien konstruktiivisten tilojen tulos. Näin luodaan perusta yhtenäiselle kenttäteorialle, sillä ISF:n tutkimusryhmä pystyi kuvaamaan kvanttiavaruusajan rakenteen tyhjiöfluktuaatioina ja ekstrapoloimaan tämän rakenteen protonin pintadynamiikkaan määritelläkseen tyhjiöfluktuaatioiden energiatiheyden seulontamekanismin.

Seulontamekanismit ovat samankaltaisia kuin kvanttisähködynamiikan (QED) standarditeoriassa, jossa kvanttityhjiön vaihtelut suojaavat alkeishiukkasen ääretöntä paljasta massaa, mutta kun QED-lähestymistavassa paljas massa on määrittelemätön (periaatteessa vapaa parametri), jonka lähdettä ei selitetä) ja kvanttikromodynamiikassa (QCD) tyhjiöheilahtelut tuottavat suojaavan mekanismin, ISF:n tutkimusryhmän lähestymistavassa sähkömagneettisen kentän kvanttityhjiöheilahtelut ovat protonin baryonisen massan lähde (lähde-energia on täysin tunnistettu ja matemaattisesti rajattu). Korkean koherenssin ydinalueella rakentavasti korreloivien tyhjiöfluktuaatioiden massaenergia riittää kaartamaan avaruusajan minimustaksi aukoksi protonin Comptonin säteen verran. Mustan aukon Comptonin säteen pintahorisontissa on vastaava Hawkingin säteily. Huomionarvoista on, että protonin mustan aukon ydinrakenteen Hawking-säteilyn massaenergia-arvo, joka leviää Comptonin säteen pintahorisontista (ensimmäinen puoliläpäisevä varjostava kalvo) protonin varaussäteen pintaan (toinen puoliläpäisevä varjostava kalvo), on täsmälleen yhtä suuri kuin protonin lepomassaenergia (kuva 3).

Kuva 4. Protonin Hawking-säteily. Yhtälöstä käy ilmi, miten protonin ytimen mustan aukon Hawking-lämpötilan (T_λ) massa-energia (ε) (protonin Comptonin säteen λ_p ulkopuolella) protonin varaussäteen (r_p) pinnalla (A_p) kvanttityhjiön fluktuoinneilla ominaistaikana τ_p vastaa protonin lepomassan energiaa (m_p) — tunnetun ekvivalenssin E = mc² mukaisesti.

Foster Gamble toteaa lopuksi, että viime kädessä merkitystä on sillä, vastaako malli tarkemmin todellisuuden luonnetta kuin aiemmat yritykset, koska silloin tunteilla ja vakiintuneisuudella ei ole merkitystä, koska tiede puhuu puolestaan. Itse asiassa on olemassa huippututkimustuloksia, jotka ovat jo kokeellisesti vahvistaneet ratkaisevasti merkittäviä näkökohtia paperin yhtenäistetyistä kvanttigravitaatioratkaisuista. Olemme raportoineet näistä tuloksista ISF-artikkeleissamme Quantum Black Holes: First Detection of Stimulated Hawking Radiation, ja Unruh-Hawking Radiation Observed in Accelerating Electrons. Edellisessä artikkelissa astrofyysikkoryhmä on gravitaatioaaltodatan analyysin perusteella havainnut alustavasti ensimmäisen stimuloidun Hawking-säteilyn, jota he kutsuvat ”kvanttimustaksi aukoksi”, ja jälkimmäisessä artikkelissa viimeaikaiset laboratoriokokeet ovat havainneet ja luonnehtineet Unruh-Hawking-säteilyä hiukkastasolla. Nämä tutkimukset ja kokeelliset tulokset tarjoavat vahvistuksen Unruh-Hawking-säteilyn ilmiölle (kvanttikenttäilmiö vahvassa gravitaatiossa/kaarevassa avaruusajassa, eräänlainen kenttäyhdentyminen sinänsä) ja vahvistavat Harameinin, Guermonprezin ja Alirolin havaitseman Hawking-säteilyn ennustetun roolin hiukkastasolla, jossa Hawking-säteily on ensisijainen mekanismi, jonka avulla kvanttityhjiön energiatiheys johtaa protonin kaltaisten hiukkasten lepomassan muodostumiseen.

Osoittaakseen täysin saavutetun yhdistämisen ISF:n tutkimusryhmä sovelsi seulontamekanismin ratkaisua hiukkas- (kvantti-) mittakaavasta kosmologiseen (yleiseen relativistiseen) mittakaavaan ja osoitti, että kun kvanttityhjiön energiatiheyden seulontamekanismi lasketaan havaittavan maailmankaikkeuden mittakaavassa, he pystyvät tuottamaan täsmällisen kriittisen energiatiheyden, joka tyypillisesti annetaan maailmankaikkeuden kokonaismassaenergialle, ilman vaatimusta määrittelemättömästä pimeästä energiasta tai pimeästä aineksesta! Tämän löydön huomattavuutta ei voi liioitella: kun ZPE-energiatiheys (ρ_vac) seulotaan Hubble-horisontilla (havaittavan maailmankaikkeuden Hubble-säteen määrittelemä pinta), saadaan tulokseksi tarkka maailmankaikkeuden kriittinen tiheys, joka sisältää pimeän aineen ja pimeän energian. Kun otetaan huomioon, että sama mekanismi pätee atomin hadroniasteikolla ja universaalissa mittakaavassa, ei ole liioiteltua väittää, että tämä merkittävä ratkaisu tarjoaa huomattavaa edistystä sellaisen perustan luomisessa, josta käsin yhdistetyn kenttäteorian ratkaisu voidaan toteuttaa.

Tarkastellaan tämän kvanttikokosmologisen skaalauksen huomattavia vaikutuksia, jotka yhdistävät protonin sisäisen rakenteen maailmankaikkeuteen. Analyysissään Haramein ja ISF:n tutkimusryhmä havaitsivat, että protonin tilavuuteen (ZPE) sisältyvä sähkömagneettinen kvanttityhjiöenergian tiheys Comptonin protonin säteellä (m_p^vac) vastaa universumin informaatioenergiaa (M_u):

Näemme siis matemaattisella tarkkuudella informaatioenergian holofraktiografisen organisaation maailmankaikkeudessa; kvanttityhjiöenergia tai informaatio ρ_vac Comptonin protonin tilavuudessa vastaa informaatiota tai kriittistä tiheyttä ρ_crit maailmankaikkeudessa. Tämä edustaa informaatioenergian suoraa käsitteellistä holografista mallia, jossa sekä kvanttimittakaava liitetään kosmologiseen mittakaavaan tyhjiöfluktuaatioiden kautta, joilla on hyvin erityiset skaalautumiskertoimet, että määritellään mustien aukkojen solmupisteiden kietoutumistila, joka on yhteydessä toisiinsa madonreikäverkostolla, kuten Einsteinin-Rosenin silloissa, jotka vastaavat Einsteinin-Podolskyn-Rosenin kietoutumista (ER = EPR) (kuva 5b), eli kyseessä on kvanttigravitaatiomuotoilu, jossa madonreiät liitetään kvanttikietoutumiseen.

Kuva 5. Seulontamekanismi maailmankaikkeuden mittakaavassa, joka yhdistää maailmankaikkeuden pintatiedon (η_u) kunkin protonin pintatietoon η_p. (b) Protonin kokoisen yksikön tyhjiön sisäisen energia-informaatiorakenteen suhde kaikkiin maailmankaikkeuden protoneihin.

Yhteydessä, jonka pitäisi hämmästyttää jopa kaikkein innokkainta skeptikkoa, on se, että kun protonin tilavuuden informaatio-energian tiheys vastaa tyhjiön vaihtelujen osalta maailmankaikkeuden massaenergiaa, ISF:n tutkimusryhmä havaitsi myös, että kaikkien protonien pintatieto (N_pη_p) vastaa havaittavissa olevan maailmankaikkeuden Hubble-pintahorisontin pintatietoa η_u-pikselixin kernel-64:llä siten, että:

Protonin pikselipinnat vastaavat siis kvanttityhjiöfluktuaatioiden varjostusta, joka johtaa maailmankaikkeuden massa-energiatiheyteen (kuva 5a). Systeemin paikallisella holografisella seulonnalla on siis ei-lokaaleja suhteita muihin mittakaavoihin — fraktaalimainen rakenne — mikä paljastaa holografisen ja fraktaalisen organisatorisen järjestelmän, holofraktaalisen arkkitehtuurin. Tämä protonin tyhjiön sisäisen energia-informaatiorakenteen fraktaalimainen rakenne, joka on yhteydessä kaikkiin maailmankaikkeuden muihin protoneihin ER = EPR -mikromadonreikien kautta, jossa informaation siirto tuottaa asteikoiden välisiä gradientteja, jotka tuottavat paineita tai voimia, joita koemme ja mittaamme sekä kvantti- että kosmologisella tasolla, on yhtenäiskenttäteorian perustana, joka edellyttää sitä, mitä olemme aiemmassa artikkelissa kutsuneet yhtenäiseksi avaruusmuistiverkoksi.

Vaikka nämä tulokset ovat äärimmäisen jännittäviä ja viitoittavat tietä fysiikan perustan vallankumoukselle, joka liittyy mitattujen arvojen, kuten massan ja voimien, syvän lähteen ymmärtämiseen, Nassim ja ISF:n tutkimusryhmä varoittavat, että vielä on paljon työtä tehtävänä ennen kuin täysin kehittynyt lopullinen yhtenäinen kenttäteoria toteutuu. Niinpä Haramein, Guermonprez ja Alirol työskentelevät ahkerasti toisen ja kolmannen artikkelin parissa, jotka seuraavat The Origin of Mass and the Nature of Gravity -artikkelia ja joissa käsitellään yksityiskohtaisesti muun muassa sähkögravitaatiota, tarkemmin nestedynamiikkaa ja kiertoliikkeen ja spinin roolia massan synnyssä ja perusvoimien yhdistämisessä sekä kaikkien luonnon fysikaalisten vakioiden yhdistämistä. Pohjatyö on tehty, monet näiden seuraavien artikkelien formalismit on ratkaistu, ja näemme selkeän tien kohti fysiikan yhdentymistä, yhtenäistä kenttäteoriaa ja kaiken teoriaa, joka saattaa sisältää analyyttisen ratkaisun tietoisuuden tapahtumaan.

Artikkelin julkaissut spacefed.com

Uutiset

Antarktiksen alla havaittu muukalaisviesti: todiste salaisesta tukikohdasta

19.6.2025 paatoimittaja Kommentoi

Lähde: https://www.psu.edu/news/research/story/strange-radio-pulses-detected-coming-ice-antarctica

Jotain täysin villiä on meneillään Etelämantereen jään alla… eikä kyse ole vain fysiikan lainalaisuuksien rikkoutumisesta. Pennsylvanian yliopiston ANITA-ilmapallokokeen mukaan mystisiä radiopulsseja ilmestyy noin 30° horisontin alapuolelta… käytännössä ne tulevat jäähyllyn alta, ikään kuin jokin syvälle haudattu lähettäisi niitä ulospäin.  ANITA on suunniteltu etsimään kosmista säteilyä ja neutriinoja… hiukkasia, jotka, jos ne tulisivat alhaalta, joutuisivat kulkemaan tuhansia kilometrejä kiinteän maan läpi ennen kuin ne osuisivat ilmaisimeen. Se on käytännössä mahdotonta tunnetun fysiikan mukaan, ja tiedemies toteaa, että signaalien olisi pitänyt kadota kauan ennen sitä. Silti ne ovat täällä: kirkkaat, jyrkät ja pysäyttämättömät.

Mistä siis on kyse? Tutkijat ovat hämmentyneitä. ANITA-tiimi myöntää, että kyseessä eivät voi olla neutriinot, ja he ovat sulkeneet pois heijastukset ja taustamelun tiukkojen simulaatioiden ja vertailujen avulla muihin observatorioihin (kuten IceCube ja Pierre Auger), joissa ei havaittu mitään vastaavaa.  Eksoottisemmat hiukkasteoriat ovat kaikki pöydällä… mutta mikään niistä ei selitä täysin säteilyä, joka ampuu suoraan kiven ja jään läpi ja jotenkin silti läpäisee 40 kilometrin korkeudessa lentävän ilmapallon. Seuraavan sukupolven PUEO-missio saattaa havaita lisää tällaisia poikkeamia… mutta tällä hetkellä kyse on signaalitasoisesta asiasta, joka huutaa tahallisuutta.

Tämä johtaa minut ainoaan selitykseen, jolla on mitään outoa painovoimaa: avaruusolentojen tukikohta. Ajatelkaa sitä… jos jokin älykäs olento piileskelisi Etelämantereen alla, syvällä jään alla, ja lähettäisi signaaleja ulospäin, tämä on juuri se, mitä havaittaisimme. Ei satunnaista kohinaa, ei luonnollista geofysiikkaa, ei neutriinoja… vaan täydellisessä kulmassa leikatut radiopulssit, jotka uhmaavat fysiikan malleja, koska ne eivät ole peräisin maapallon fysiikasta. Meillä on lähetin, se on suuntainen, se on voimakas… ja se tulee jään alta. Kunnes ANITA tai PUEO löytää maapallon lähteen, on aika kysyä: entä jos tämä on heidän majakkansa, ei meidän?

Scott C. Waring

Artikkelin julkaissut UFO Sightings Daily

Antarktiksen jäästä havaittu outoja radioaaltoja

UNIVERSITY PARK, Pennsylvania — Useita vuosia sitten Etelämantereella sijaitseva kosmisen hiukkasilmaisin havaitsi sarjan epätavallisia radiosignaaleja, kertoo kansainvälinen tutkimusryhmä, johon kuuluu tutkijoita Penn State -yliopistosta. Oudot radiopulssit havaittiin vuosina 2016–2018 NASA:n Antarctic Impulsive Transient Antenna (ANITA) -laitteella, joka koostuu Antarktiksen yläpuolella ilmapalloilla lentävistä instrumenteista, jotka on suunniteltu havaitsemaan ilmakehään osuvien kosmisten säteiden radioaaltoja. Uusi tutkimus tarjoaa lisäkontekstia lähes kymmenen vuotta vanhoille tuloksille.

ANITA-kokeen tavoitteena oli saada tietoa kaukaisista kosmologisista tapahtumista analysoimalla Maahan saapuvia signaaleja. Signaalit – eräänlaisia radioaaltoja – eivät heijastuneet jäästä, vaan näyttivät tulevan horisontin alapuolelta, mikä ei ollut selitettävissä nykyisen hiukkasfysiikan tietämyksen perusteella ja saattoi viitata uusiin, tieteelle aiemmin tuntemattomiin hiukkastyyppeihin tai vuorovaikutuksiin, tutkimusryhmä totesi tuolloin.

Argentiinassa sijaitsevaa Pierre Auger -observatoriota hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa analysoitiin 15 vuoden kosmista dataa näiden signaalien tulkitsemiseksi. Kansainvälinen tutkijaryhmä, johon kuuluu myös Penn State -yliopiston tutkijoita, julkaisi tuloksensa äskettäin Physical Review Letters -lehdessä.

”Lähes kymmenen vuotta sitten havaitsemamme radioaallot olivat todella jyrkissä kulmissa, noin 30 astetta jääpinnan alapuolella”, kertoi Stephanie Wissel, fysiikan, tähtitieteen ja astrofysiikan apulaisprofessori, joka työskenteli ANITA-tiimissä etsimässä signaaleja vaikeasti havaittavista neutriino-hiukkasista. ”Vaikka näiden ilmiöiden alkuperä on edelleen epäselvä, uusi tutkimuksemme osoittaa, että tällaisia ilmiöitä ei ole havaittu pitkäaikaisessa kokeessa, kuten Pierre Auger -observatoriossa. Se ei siis viittaa uuteen fysiikkaan, vaan pikemminkin lisätietoihin, jotka täydentävät tarinaa.”

Hän selitti, että heidän laskelmiensa mukaan poikkeava signaali oli kulkenut tuhansien kilometrien läpi kallioperän läpi ja ollut vuorovaikutuksessa sen kanssa ennen kuin se saavutti ilmaisimen, minkä olisi pitänyt tehdä radiosignaalista havaitsematon, koska se olisi imeytynyt kallioperään.

”Se on mielenkiintoinen ongelma, koska meillä ei ole vielä selitystä näille poikkeavuuksille, mutta tiedämme, että ne eivät todennäköisesti edusta neutriinoja”, Wissel sanoi.

Neutriinot, jotka ovat varauksettomia hiukkasia ja pienimmän massan omaavia subatomisia hiukkasia, ovat runsaasti läsnä maailmankaikkeudessa. Ne syntyvät yleensä korkean energian lähteistä, kuten auringosta tai suurista kosmologisista tapahtumista, kuten supernovista tai jopa alkuräjähdyksestä, ja neutriinosignaaleja on kaikkialla. Ongelmana näiden hiukkasten kanssa on kuitenkin se, että ne ovat tunnetusti vaikeasti havaittavissa, Wissel selitti.

”Joka hetki miljardi neutriinoa kulkee peukalon kynnen läpi, mutta neutriinot eivät oikeastaan ole vuorovaikutuksessa”, hän sanoi. ”Tämä on siis kaksiteräinen miekka. Jos havaitsemme ne, se tarkoittaa, että ne ovat kulkeneet koko tämän matkan ilman vuorovaikutusta minkään muun kanssa. Saatamme havaita neutriinon, joka tulee havaittavan universumin reunasta.”

Kun nämä hiukkaset on havaittu ja jäljitetty niiden lähteeseen, ne voivat paljastaa kosmologisista tapahtumista enemmän kuin edes tehokkaimmat teleskoopit, Wissel lisäsi, sillä hiukkaset voivat liikkua häiriöttä ja lähes valon nopeudella, antaen vihjeitä valovuosien päässä tapahtuneista kosmologisista tapahtumista.

Wissel ja tutkijaryhmät ympäri maailmaa ovat työskennelleet suunnitellakseen ja rakentaakseen erityisiä ilmaisimia, jotka pystyvät havaitsemaan herkkiä neutriinosignaaleja, jopa suhteellisen pieninä määrinä. Jopa yksi pieni neutriinosignaali sisältää runsaasti tietoa, joten kaikilla tiedoilla on merkitystä, hän sanoi.

”Käytämme radiodetektoreita yrittääksemme rakentaa todella suuria neutriinoteleskooppeja, jotta voimme seurata melko alhaisia odotettuja tapahtumatiheyksiä”, sanoi Wissel, joka on suunnitellut kokeita neutriinojen havaitsemiseksi Antarktikassa ja Etelä-Amerikassa.

ANITA on yksi näistä ilmaisimista, ja se sijoitettiin Etelämantereelle, koska siellä on vain vähän mahdollisuuksia muiden signaalien aiheuttamiin häiriöihin. Emissiosignaalien sieppaamiseksi ilmapalloon kiinnitetty radioilmaisin lähetetään lentämään jääalueiden yli ja sieppaamaan niin kutsuttuja jääsuihkuja.

”Meillä on nämä radioantennit ilmapallossa, joka lentää 40 kilometrin korkeudessa Etelämantereen jään yläpuolella”, Wissel sanoi. ”Suuntaamme antennit alas jäälle ja etsimme neutriinoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa jään kanssa ja tuottavat radiosäteilyä, jonka voimme sitten havaita ilmaisimillamme.”

Nämä erityiset jäällä vuorovaikuttavat neutriinot, joita kutsutaan tau-neutriinoiksi, tuottavat toissijaisen hiukkasen, jota kutsutaan tau-leptoniksi. Se vapautuu jäästä ja hajoaa, mikä on fysiikan termi, joka viittaa siihen, miten hiukkanen menettää energiaa liikkuessaan avaruudessa ja hajoaa osiinsa. Tämä tuottaa päästöjä, joita kutsutaan ilmasuihkuiksi.

Jos ne olisivat näkyvissä paljaalla silmällä, ilmasuihkut saattaisivat näyttää kuin yhteen suuntaan heilutettuä tähtisadetta, jonka perässä lentää kipinöitä, Wissel selitti. Tutkijat voivat erottaa nämä kaksi signaalia – jää- ja ilmasuihkut – toisistaan ja määrittää signaalin luoneen hiukkasen ominaisuudet.

Nämä signaalit voidaan sitten jäljittää niiden alkuperään, samalla tavalla kuin kulmassa heitetty pallo pomppaa ennustettavasti takaisin samaan kulmaan, Wissel sanoi. Poikkeavia havaintoja ei kuitenkaan voida jäljittää tällä tavalla, koska kulma on paljon jyrkempi kuin olemassa olevat mallit ennustavat.

Analysoimalla useista ANITA-lennoista kerättyjä tietoja ja vertaamalla niitä matemaattisiin malleihin sekä laajoihin simulaatioihin sekä tavallisista kosmisen säteilyn että ylöspäin suuntautuvista ilmasuihkuista, tutkijat pystyivät suodattamaan taustakohinan ja eliminoimaan muiden tunnettujen hiukkaspohjaisten signaalien mahdollisuuden.

Sitten tutkijat vertasivat signaaleja muihin riippumattomiin ilmaisimiin, kuten IceCube-kokeeseen ja Pierre Auger -observatorioon, selvittääkseen, oliko muissa kokeissa havaittu ANITA:n havaitsemiin samanlaisia ylöspäin suuntautuvia ilmasuihkuja.

Analyysi paljasti, että muut ilmaisimet eivät rekisteröineet mitään, mikä olisi voinut selittää ANITAn havaitseman ilmiön, minkä vuoksi tutkijat kuvailivat signaalia ”poikkeavaksi”, mikä tarkoittaa, että signaalin aiheuttavat hiukkaset eivät ole neutriinoja, Wissel selitti. Kun signaalit havaittiin ensimmäisen kerran, esiin nousi teorioita, joiden mukaan signaalit eivät sopineet hiukkasfysiikan vakiokäsitykseen, ja toiset ehdottivat, että ne saattaisivat olla vihjeitä pimeästä aineesta, mutta viimeaikainen havaintojen puute IceCubessa ja Augerissa kaventaa mahdollisuuksia huomattavasti, Wissel sanoi.

Tiimit ovat työskennelleet ilmapalloprojektien parissa jo yli vuosikymmenen ajan, Wissel selitti ja lisäsi, että hänen tiiminsä työskentelee parhaillaan seuraavan suuren ilmaisimen suunnittelun ja rakentamisen parissa. Uusi ilmaisin, nimeltään PUEO, tulee olemaan suurempi ja parempi neutriinosignaalien havaitsemisessa, Wissel sanoi, ja toivottavasti se valottaa, mikä tämä poikkeava signaali tarkalleen ottaen on.

”Arvelen, että jään lähellä ja myös horisontin lähellä tapahtuu jonkinlaista mielenkiintoista radioaaltojen etenemistä, jota en täysin ymmärrä, mutta olemme tutkineet useita näistä ilmiöistä emmekä ole vielä löytäneet mitään selitystä”, Wissel sanoi. ”Joten tällä hetkellä se on yksi näistä pitkäaikaisista mysteereistä, ja olen innoissani siitä, että kun lennämme PUEO:lla, meillä on parempi herkkyys. Periaatteessa meidän pitäisi pystyä ymmärtämään paremmin näitä poikkeamia, mikä auttaa meitä ymmärtämään taustaamme ja lopulta havaitsemaan neutriinoja tulevaisuudessa.”

Peter Gorham Havaijin yliopistosta johti alkuperäisiä ANITA-lentoja sekä alkuperäisiä tutkimuksia vuosina 2016 ja 2018. Abigail Vieregg johtaa PUEO-projektia, johon osallistuvat Penn State -yliopiston lisäksi yhteistyökumppanit Chicagon yliopistosta, Ohion osavaltion yliopistosta, Havaijin yliopistosta, Delawaren yliopistosta, Kansasin yliopistosta ja Washingtonin yliopistosta St. Louisista. Toinen Penn State -yliopiston tutkija, joka on mukana uudessa tutkimuksessa, on fysiikan tohtorikoulutettava Andrew Zeolla. Penn State -yliopiston tutkijoiden tekemä tutkimus on rahoitettu Yhdysvaltain energiaministeriön ja Yhdysvaltain kansallisen tiedesäätiön varoista. Artikkelissa on täydellinen luettelo yhteistyökumppaneista ja kirjoittajista.

Artikkelin julkaissut psu.edu

Tiede

Nollapistekenttä: Kuinka ajatukset muuttuvat materiaksi

1.5.2023 paatoimittaja Kommentoi

Kirjoittanut Peter Baksa

Koska olen maininnut nollapistekentän (ZPF) niin paljon aiemmissa HuffPost-artikkeleissani, ja koska se on elintärkeä osa sitä, mitä on meneillään, on järkevää esittää yksityiskohtaisempi analyysi kaikille niille kvanttiharrastajille, jotka kamppailevat teoriani kanssa, jonka mukaan ajatukset ovat yhtä kuin materia. Aloitetaan siis perusasioista ja näytetään, mitä ZPF:stä tiedetään ja miten sen löytäminen tapahtui.

ZPF:n perusteet

Kvanttikenttäteoriassa tyhjiötila on kvanttitila, jolla on pienin mahdollinen energia; se ei sisällä fyysisiä hiukkasia, ja se on perustilan energia. Tätä kutsutaan myös nollapiste-energiaksi; systeemin energia nollalämpötilassa. Kvanttimekaniikan mukaan kaikki järjestelmät ovat kuitenkin myös perustilassaan vaihtelevia ja niillä on aaltomaisen luonteensa vuoksi siihen liittyvä nollapiste-energia. Näin ollen jopa absoluuttiseen nollapisteeseen jäähdytetyssä hiukkasessa on edelleen jonkin verran värähtelyä.

Nestemäinen helium-4 on hyvä esimerkki: Ilmakehän paineessa, jopa absoluuttisessa nollapisteessä, se ei jäädy kiinteäksi ja pysyy nesteenä. Tämä johtuu siitä, että sen nollapiste-energia on riittävän suuri, jotta se pysyy nesteenä, vaikka se olisikin hyvin kylmä. Kaikella kaikkialla on nollapiste-energiaa, hiukkasista sähkömagneettisiin kenttiin ja minkä tahansa muun tyyppisiin kenttiin. Kun ne kaikki yhdistetään, saadaan tyhjiöenergia eli kaikkien avaruuden kenttien energia.

Tämä näyttäisi merkitsevän sitä, että tyhjiötila — tai yksinkertaisesti tyhjiö — ei ole lainkaan tyhjä, vaan kaikkien avaruuden kenttien perustilan energia, ja sitä voidaan kutsua kollektiivisesti nollapistekentäksi. Kvanttimekaniikan mukaan tyhjiötila sisältää ohikiitäviä sähkömagneettisia aaltoja ja virtuaalihiukkasia, jotka ilmestyvät ja katoavat olemassaolostaan hetken mielijohteesta. Meidän on siis kysyttävä, voidaanko tätä energiaa mitata? Tai edes laskea?

Fysiikassa on olemassa niin sanottu Casimirin vaikutus. Tässä kokeessa kaksi johtavaa levyä viedään rinnakkain, ja niiden välissä pidetään sähkömagneettista kenttää. Levyjen välissä oleva ontelo ei kestä kaikkia sähkömagneettisen kentän taajuusmuotoja, varsinkaan levyjen väliseen etäisyyteen verrattavia aallonpituuksia. Tämä luo levyjen ulkopuolelle nollapistepainetta, joka yrittää työntää levyt yhteen, aivan kuten auringon säteilypaine työntää komeetan pyrstöä pois sen ytimestä. Tuloksena syntyvää vaikutusta kutsutaan Casimirin voimaksi, ja se voimistuu, mitä lähemmäksi levyt tulevat, mutta häviää, kun levyt ovat fyysisesti kosketuksissa toisiinsa — tai kun levyt ovat niin lähellä toisiaan, että nollapisteen aallonpituus ei enää näe täydellisesti johtavaa pintaa.

Tätä Casimir-ilmiötä pidetään usein todisteena nollapiste-energiameren olemassaolosta koko maailmankaikkeudessa. Toinen mahdollinen ZPF:n ilmenemismuoto voisi olla kosmologinen vakio, jota käytetään niin paljon kosmologiassa; jotkut sanovat, että se voisi olla tämän nollapiste-energian mitta. Erään laskelman mukaan tyhjän avaruuden kuutiosenttimetrin energia on jopa noin erg:n triljoonasosa; se ei ole paljon, mutta jos tämä lasketaan koko avaruuteen, saadaan silti ääretön. Vuonna 1913 Albert Einstein ja Otto Stern tekivät analyysin vedyn ominaislämmöstä alhaisissa lämpötiloissa ja havaitsivat, että käytettävissä olevat tiedot sopivat parhaiten, jos värähtelyenergiaa esitettiin yhtälöllä:

Jopa lämpötilan T ollessa absoluuttinen nollapiste voit nähdä, kuinka ensimmäinen termi putoaa myös nollaan, mutta jäljelle jää toinen termi, joka on pienin säilytettävä energia. Tämä on vedyn nollapiste-energia — ja avaruus on täynnä vetyä — joka yksinään täyttäisi tyhjiön nollapisteen sähkömagneettisella säteilyllä.

Toinen ZPF:n johdannainen tulee, kuten edellä mainittiin, epätarkkuusperiaatteesta. Tietylle hiukkaselle ei voida tietää sekä sen sijaintia että sen impulssia samanaikaisesti — pienin mahdollinen epävarmuus on verrannollinen Planckin vakioon. Tämä epävarmuus liittyy energian ja aineen luontaiseen kvanttitarkkuuteen, joka johtuu niiden aaltomaisesta luonteesta. Näin ollen hiukkanen ei voi olla liikkumatta potentiaalikaivonsa pohjalla, sillä silloin tiedettäisiin sekä hiukkasen sijainti että energia täydellä varmuudella.

Tietyn systeemin pienimmän mahdollisen energian on siis oltava suurempi kuin kaivon minimipotentiaali — sen nollapiste-energia. Tämä johtaa meidät postuloimaan kaikkien hiukkasten kollektiivisen potentiaalin kaikkialla, jolloin niiden yksittäiset nollapiste-energiat sulautuvat yhdeksi universaaliksi nollapistekentäksi. Tämän erityisen kvanttifysiikan alueen teoriat ja tieteellinen tutkimus luovat pohjan sille, että voidaan yrittää selittää, miten mieli/aivot/aivoaallot käynnistävät tapahtumia luonnossa; miten ajatuksemme sekoittuvat kaikkeen muuhun ja saavat aikaan sen, että materia ilmenee elämässämme. Mitä enemmän tarkastelemme tätä aluetta, sitä selvemmäksi Jumalan ja tieteen yhteys tulee. Jos ajatukset ovat yhtä kuin energia ja energia on yhtä kuin aine, niin ajatuksista tulee ainetta. Tarkkaile ajatuksiasi, sillä ne ilmenevät elämässäsi luonnollisesti ZPF:n kautta.

Artikkelin julkaissut Huffington Post

Tiede

Nollapiste-energian hyödyntäminen

4.3.2023 paatoimittaja Kommentoi

Chas Blakemore
10. joulukuuta 2017

Kurssityö kurssille PH240, Stanfordin yliopisto, syksy 2017

Johdanto

Stargate Atlantiksen ja Marvel-sarjakuvien Realm of Kingsin fiktiivisestä maailmasta NASAn Eagleworks Propulsiolaboratorioon, nollapiste-energiaa, jota kutsutaan myös vakuumienergiaksi, pidetään potentiaalisesti rajattomana ja kaikkialla läsnäolevana energianlähteenä, jos löydetään vain keino ottaa se käyttöön. [1] Nollapiste-energia voidaan kuvata eri tavoin, mutta sen perusmuodossaan se on minimaalinen, mutta nollasta poikkeava kvanttimekaanisen systeemin energia. Kvanttikenttäteoriassa nollapiste-energia voidaan laskea nollafotonimoodin odotusarvoisena energiana. [2] Systeemissä, jossa ei ole fyysisiä rajoja, odotusarvoinen nollafotonimoodin energia eroaa nollasta! Ja kuitenkin, jos tämä energia on kaikkialla avaruus-ajassa läsnä, sitä ei pystytä suoraan havaitsemaan.

Kuva 1: Voima, joka syntyy vakuumitilojen välisistä eroista, ja näin reunoille vaikuttaa paine. (Lähde: Wikimedia Commons)

Konseptuaalinen viitekehys

Pedagogisista syistä tarkastelemme nollapiste-energian populaaria muotoilua. Kaikkein kiinnostavin ja relevantein viitekehys nollapiste-energialle voidaan ymmärtää kvanttielektrodynamiikan, fotonien ja elektronien kvanttikenttäteorian, avulla. Kaunistelemalla poikkeuksellista matemaattista ja konseptuaalista taustaa, kvanttikenttäteoriassa tilaenergia lasketaan Hamiltonin operaattorin. <H>, odotusarvona, joka kuvaa energiatilaa operaattorien avulla, joita sovelletaan aaltofunktioon. Lopullinen lasku yleensä vaatii tilassa olevien partikkelien liikemäärämomenttien yli integrointia.

Schwartzia mukaillen, me voimme laskea nollafotonivakuumitilan energian, jolla on äärettömät rajat, systeemi joka ei ole millään tavalla fysikaalinen, realisoitavissa tai kuvaukseltaan täydellinen, mutta yhtä kaikki pedagoginen. [2] Jälleen kaunistelemalla paljon matemaattista taustatietoa (jota myös rohkaisemme kiinnostuneen lukijan tutkimaan viitteestä [2]), huomaamme, että

E_vac = <H> ∝ ∫ k³ dk → ∞.

Ja näin me voimme nähdä, että vakuumitilan odotusarvoinen energia divergoi! Tottakai tämä ei ole oikea fysikaalinen systeemi, sillä mitään hiukkasia ei ole läsnä, eikä ole myöskään rajoja, mutta se kuvaa ideaa tyhjässä avaruudessa läsnä olevasta energiasta.

Hollantilainen fyysikko Hendrik Casimir vei tämän formalismin pidemmälle ja tutki hieman fysikaalisempaa systeemiä vakuumissa, joka koostuu ontosta ja johtavasta kuutiosta, jonka sivun pituus on L. [3] Kuution vieressä on neliön muotoinen johtava sivulevy, jonka pituus on L, yhdensuuntaisesti ja asetettu lähelle yhtä kuution sivua. Sitten hän laski kaksi energiaa: nollafotonitilan energian, eli sähkömagneettisen vakuumitilan energian, alueella joka on rajoitettu kahden toisiaan lähellä olevan tason väliin; sekä vakuumitilan energian muualla kuutiossa. Kaksi suuretta eroavat toisistaan, sillä rajoitusehdot sallivat ainoastaan tietyt moodit, eli seisovat aallot, kummassakaan alueessa.

Muodollisesti molemmat energiat divergoivat, mutta ero näiden kahden lausekkeen välillä on hyvin määritelty, ja sitä voidaan manipuloida voimien laskemiseksi. Casimir tulkitsi tämän interaktiona kahde toisiaan lähellä olevan levyn välillä, ja sai selville, että siinä esiintyy vetovoima, joka pienenee nopeasti levyjen välimatkan kasvaessa. Kahden levyn poikkileikkausgeometria ja siitä seuraava voima kuvataan kuvassa 1, jossa voima on ilmaistu varsin yksinkertaisella kaavalla F = (π²ℏc/240a⁴) L² jollekin etäisyydelle a. Vaikka vaikutus on poikkeuksellisen pieni, hän ennusti, että ”kokeellinen vahvistus ei vaikuta mahdottomalta, ja se saattaisi olla jossain määrin kiinnostavaa”. [3]

Tässä laskennassa ei ole otettu mukaan useita merkittäviä muita asioita, kuten Casimirin laatikon metallien fyysisiä ominaisuuksia. Kuitenkin eri materiaalit, joko metallit tai epämetallit, yksinkertaisesti muuttavat lasketun voiman suuruutta, kun taas riippuvuus etäisyydestä ja pinta-alasta säilyy samana.

Kokeellinen vahvistaminen

Olemme nähneet, että on olemassa järkevä teoreettinen viitekehys energialle, joka liittyy sähkömagneettisiin vakuumitiloihin, ja että elektrodien tietyillä geometrioilla voidaan saada epäsuorasti keino havaita näitä vakuumienergioita. Voitaisiin kysyä, onko sellaista vahvistettu kokeellisesti. Vaikka vuonna 1958 M. J. Sparnaay teki mittauksen, hän sai ainoastaan selville, että hänen mittauksensa eivät olleet Casimirin ennusteen kanssa ristiriidassa, ja että ne olivat todella kaukana tarkoista lukemista. [4]

Tuoreemmalti vuonna 1997, Washingtonin yliopiston fyysikko käytti torsioheiluria mittaamaan kahden johtimen välistä voimaa: yksi levymäinen ja toinen puolipallon muotoinen. [5] Hän sai selville, että alle 1 mikronin etäisyyksillä, kahden levyn välillä oli verrattain merkittävä voima, jota ei voitu selittää Casimirin ennustamalla interaktiolla. Hän otti huomioon muutokset voimaan geometrian eroista, oikeiden metallien rajallisen johtavuuden sekä lämpö- ja sähköstaattiset taustavaikutukset. Tämä oli ensimmäinen suora havainto ja tilastollisesti eheä analyysi, jolla vahvistettiin voima, jonka Casimir oli postuloinut melkein 50 vuotta sitä ennen.

Vuodesta 1997 eteenpäin on ollut useita kokeita, jotka ovat tarkastelleet hienovaraisempia Casimirin ilmiön yksityiskohtia, sekä tutkimuksia, joissa on havainnoitu muita vakuumienergiaan liittyviä ilmiöitä, joita usein kutsutaan alkuperäisen Casimir-ilmiön korollaareiksi. Aiheesta kiinnostunut lukija voi tutkia plasmamallia vs. Drude-mallia eli dynaamista Casimir-ilmiötä.

Lopullinen tavoite: työntövoima ilman polttoainetta

Kahden metallilevyn välillä olevan voiman mittaaminen on ihan ookoo (itse asiassa poikkeuksellista), mutta pragmaatikot ihmettelevät mitä käyttöä tällä mittauksella on, mihin sitä edes voitaisiin soveltaa. Tällaisessa ajattelussa me palaamme ensimmäiseen viitteeseemme: väitettyyn ”Casimirin raketin” työntövoimaan, jota tutkittiin NASAn Eagleworks-laboratoriossa. [1] Tutkimalla suhteellisen uutta kvanttivakuumifluktuaatioiden havaittavaa maailmaa, ja käyttämällä avaruusinsinöörejä, NASA toivoo rakentavansa työntövoimajärjestelmän, joka ei vaadi polttoainetta, ainoastaan sähkövoiman muodossa olevaa energiaa.

Kuva. 2: Valokuva työntömoottorin ontelosta (kuparinen, vasemmalla), sen tukirakenteesta ja vakuumikammiosta, joka sitä ympäröi (taustalla). (Kuva: Wikimedia Commons)

Rakettien työntövoimaksi käytettäessä, nykyiset avaruusteknologiat riippuvat melkein täysin kemikaalien käytöstä polttoaineina, mm. nestemäinen happi, hydratsiini, kiinteät komposiittipolttoaineet ja paljon muuta. Kaikkein merkittävin haittapuoli sellaiselle polttoaineelle on kiinteä työntövoima suhteessa painoon. Jos haluaa enemmän työntövoimaa, tai pidempiä aikoja, silloin pitää tuoda enemmän polttoainetta. Olisi paljon kivempaa, jos voisi tuoda aurinkovoimakäyttöisen avaruusmoottorin, kiinteäpainoisen, ja antaa sen työntää avaruusalusta. Mutta mikä voisi tarjota työntövoimaa?

NASAn vastaus: kvanttivakuumifluktuaatiot. Ja näin Eagleworks sai alkunsa. Heidän tarkoituksensa on käyttää monimutkaisia ja erittäin erityislaatuisia johtavia onteloita generoimaan työntövoimaa, joka ”puskee” avaruuden vakuumia vastaan ohjaamalla virtuaalista elektronien ja positronien virtaa, jota syntyy seisovista radiotaajuuksisista aalloista, jotka ovat suljetussa ontelossa. Jos tämä on mahdollista, ainoa mitä tarvittaisiin on hieman sähköä ja silloin ainoa ihmiskunnan este päästä tähtiin olisi sinne matkaamiseen kuluva aika.

Eagleworks on julkaissut paperin, jossa kuvataan oletettu ja ylenpalttisen kiistanalainen mitattu työntövoima, jota syntyy sähkömagneettimoottorin (EM) prototyypistä kuvassa 2. [1] Heidän alkuvaiheen koetta vuonna 2014 ei tehty vakuumissa, mikä sai useat vastaväittäjät esittämään, että työntövoima johtui todennäköisesti lämpösiirtymästä, joka indusoitui sähkömagneettikentästä. Tuoreessa julkaisussa on tarkempi mittaus, joka on suoritettu vakuumissa, joka voi olla paljon ratkaisevampi. Suuren vuoden 2011 Superluminaalisen Kuumotuksen jälkeen, NASAn tulokset vaativat äärimmäisen tarkkaa syynäystä, ja jos mahdollista, kokeen toistamista.

Vastalauseet

Kuten aiemmin mainittua, tällä työntövoiman mittauksella, joka syntyy avaruusajan vakuumia vasten puskemisesta, on paljon vihamiehiä fyysikoiden yhteisössä, ja ihan aiheesta. Kaikkein ilmiselvin ongelma on liikemäärän säilymislain rikkominen. NASA on väittänyt rakentaneensa ”työntömoottorin”, joka ainakin teoriassa voi työntää itsensä lepotilasta ilman, että se sylkee ulos ainetta tai fotoneja. Triviaalisti p_loppu ≠ p_alku joka on ongelma! On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että moottori tuottaa työntövoimaa sylkemällä jotain toisen tyyppisiä heikosti vaikuttavia hiukkasia, ehkä jopa mekanismilla, jota nykyhetken standardimalli ei edes tunnista.

Kaikki fysiikan argumentit sikseen, mittaus väitti oletettavasti havainneen kymmenien mikronewtoneiden työntövoiman ja hitaan (1/f) ajelehtimisen kertaluokkaa satoja mikronewtoneita. [1] Puhtaan mittateknisestä katsantokannasta tämän tyyppinen mittaaminen on täynnä virhettä, vaikka käytettäisiin tekniikoita, joilla signaali identifioitaisiin spektrin ominaisuuksista. Ajan mittaan on mahdollista mitata paremmin.

Johtopäätökset

Energian ja työntövoiman kerääminen avaruuden tyhjiöstä voi olla kiistämättä hämmästyttävää, ja se on NASAn Eagleworks-laboratorion päätavoite. Sellaisen idean tulee noudattaa fysiikan lakeja kuten yksinkertainen liikemäärän säilyminen, ja olisi hyvä, jos se on tarkasti kuvattu mekanismi, vaikka se olisi pelkkä kuvaus.

Vuonna 2017, vakuumifluktuaatioiden on väitetysti osoitettu tarjoavan EM-prototyyppimoottorille työntövoimaa. Tämä posketon mittaus on tyypillisesti mahdoton, sekä fundamentaalisten argumenttien että mittateoreettisen katsantokannan näkökulmasta, niinkuin yllä esitetty lyhyt käsittely osoitti.

© Chas Blakemore. The author warrants that the work is the author’s own and that Stanford University provided no input other than typesetting and referencing guidelines. The author grants permission to copy, distribute and display this work in unaltered form, with attribution to the author, for noncommercial purposes only. All other rights, including commercial rights, are reserved to the author.

Lähdeviitteet

[1] H. White et al., ”Measurement of Impulsive Thrust from a Closed Radio-Frequency Cavity in Vacuum,” J. Propul. Power 33, 830 (2017).

[2] M. D. Schwartz, Quantum Field Theory and The Standard Model (Cambridge University Press, 2013).

[3] H. B. G. Casimir, ”On the Attraction Between Two Perfectly Conducting Plates,” Kon. Ned. Akad. Wetensch. Proc. 51, 793 (1948).

[4] M. J. Sparnaay, ”Measurements of the Attractive Forces Between Flat Plates,” Physica 24, 751 (1958).

[5] S. K. Lamoreaux, ”Demonstration of the Casimir Force in the 0.6 to 6 μm Range,” Phys. Rev. Lett. 78, 5 (1997).

Artikkelin julkaissut stanford.edu

Tiede

Kuinka resonanssimuodot muokkaavat todellisuutta

13.1.2023 paatoimittaja Kommentoi

Melkein aina kun fyysikot ilmoittavat uuden partikkelin löydöstä, oli se sitten Higgsin bosoni tai jokin aika sitten löydetty tetrakvarkki tcc+, sen mitä he oikeasti ovat havainneet on pieni kupru, joka nousee muuten sileästä mitattujen suureiden käyrästä. Sellainen kupru on erehtymättömästi merkki “resonanssista”, eräästä luonnon kaikkein yleisimmistä ilmiöistä.

Resonanssia esiintyy moninaisissa luonnon ilmiöissä kuten musiikki, kuolevien tähtien ydinfuusio, sekä jopa aliatomisten hiukkasten olemassaolo. Sama vaikutus ilmenee niin moninaisissa ympäristöissä, arkipäivän elämästä aina pienimpiin asteikoihin.

Yksinkertaisimmassa muodossaan resonanssi esiintyy, kun kappale kokee värähtelyliikkeen voiman, joka on lähinnä sen “luonnollista” taajuutta, jolla se helpoimmin oskilloi. Se, että kappaleilla on ominaistaajuuksia, “on yksi sekä matematiikan että universumin perusominaisuuksista”, sanoo Matt Strassler, Harvardin yliopiston hiukkasfyysikko, joka kirjoittaa kirjaa Higgsin bosonista. Leikkikentän keinu on tunnettu esimerkki: “Kun sellaisen laittaa liikkeelle, se aina automaattisesti löytää resonanssitaajuuden”, Strassler sanoo. Tai iske viinilasia, ja reuna värähtelee muutaman sadan hertsin taajuudella, mikä tuottaa karakteristisen äänen värähtelyjen kulkiessa ympärillä olevan ilman läpi.

Systeemin ominaistaajuus riippuu sen sisäisistä ominaisuuksista: huilulla esimerkiksi ääniaaltojen taajuudet sopivat sen sylinterigeometrian sisälle.

Sveitsiläinen matemaatikko Leonhard Euler vuonna 1739 ratkaisi yhtälön, joka kuvaa systeemiä, joka jatkuvasti on lähellä sen resonanssitaajuutta. Hän sai selville, että systeemi ilmaisi “monenlaisia ja ihania liikkeitä”, niinkuin hän asian ilmaisi kollegalleen Johann Bernouillille, ja että kun systeemi toimii tarkalleen sen resonanssitaajuudella, liikkeen amplitudi “kasvaa jatkuvasti ja lopulta äärettömyyteen.”

Systeemin käyttäminen liian kovaa tietyllä taajuudella voi vaikuttaa dramaattisesti: koulutettu laulaja voi rikkoa lasin laulamalla pitkitetysti resonanssitaajuudella. Silta, joka resonoi marssivien sotilaiden askelien taajuudella, voi romahtaa. Mutta useimmiten energian hukka, jonka Eulerin analyysi jätti huomiotta, estää fysikaalisen systeemin liikettä kasvamasta liian suureksi. Jos laulaja laulaa nuottia hiljaa, lasin värähtely kasvaa aluksi, mutta suuremmat värähtely aiheuttavat energian säteilyä ulospäin ääniaaltoina, ja lopulta saavutetaan tasapaino, jossa värähtelyillä on vakioamplitudi.

Oletetaan nyt, että laulaja aloittaa matalasta nuotista ja jatkuvasti nostaa äänensä taajuutta ylöspäin. Laulajan nostaessa taajuutta siihen missä lasi resonoi, ääni hetkellisesti muuttuu kovemmaksi. Tämä vahvistus syntyy siitä, kun lasiin saapuvat ääniaallot synkronoituvat jo olemassaolevien aaltojen kanssa, samalla tavalla kun heilurin työntäminen oikeaan aikaan voi vahvistaa alkuliikettä. Kun piirretään kuvaaja äänen amplitudista taajuuden funktiona, esiintyy käyrä jossa on selvä kupru resonanssitaajuuden kohdalla, sellainen joka muistuttaa huomattavasti partikkelilöytöjen kupruja. Molemmissa tapauksissa kuprun leveys kertoo siitä miten paljon systeemi heittää energiaa hukkaan, eli miten pitkään lasi soi sen jälkeen kun sitä on isketty kerran, tai miten pitkään partikkeli on olemassa ennen sen hajoamista.

Mutta miksi partikkelit käyttäytyvät kuin humisevat viinilasit? 1900-luvun taitteessa resonanssin ymmärrettiin olevan värähtelevien ja oskilloivien systeemien ominaisuus. Partikkelit, jotka matkaavat suoraa viivaa ja hajoavat kuin biljardipallot, vaikuttivat olevan varsin kaukana tästä fysiikan alasta.

Kvanttimekaniikan kehitys on osoittanut asiat toisin. Kokeista näkyi, että valo, jonka oltiin ajateltu olevan sähkömagneettista aaltoliikettä, joskus käyttäytyy kuin hiukkanen: “fotoni”, jolla on tietty energiamäärä, joka on suhteessa siihen liitetyn aaltoliikkeen taajuuteen. Samaan aikaan aineen hiukkaset, esim. elektronit, joskus käyttäytyivät aaltoliikkeen kaltaisesti samanlaisella taajuuden ja energian suhteella.

Vuonna 1925, tästä kirjeenvaihdosta inspiroituneena, itävaltalainen fyysikko Erwin Schrödinger johti yhtälön vetyatomille, jonka ratkaisut ovat aaltoja, jotka oskilloivat tietyillä ominaistaajuuksilla, paljon samaan tapaan kuin akustisten ääniaaltoyhtälöiden ratkaisut ilmapuhallettaville soittimille.

Jokainen ratkaisu Schrödingerin yhtälöön esittää atomia kiertävän elektronin mahdollista tilaa. Elektroni voi hypätä korkeampienergiselle tilalle absorboimalla fotonin, jonka taajuus paikkaa kahden ominaistaajuuden välisen energiaeron.

Sellaiset tilasiirtymät ovat itsessään resonansseja: aivan kuten viinilasi, atomi ainoastaan absorboi energiaa aalloista tietyillä taajuuksilla, ja se voi myös luovuttaa energiaa emittoimalla aaltoja näillä samoilla taajuuksilla. (Kun tiettyjä atomeja viritetään tarkalleen tietyllä taajuudella, tietyt atomit värähtelevät yli 10 kvadriljoonan oskillaation verran ennen kuin ne luovuttavat energiansa fotoneina — äärimmäisen tarkka atomiresonanssi, joka on maailman tarkimpien atomikellojen toiminnan perustana.)

Kvanttiteoria paljasti, että atomien rakenne, joka on verrattavissa sinfonioihin, liittyy läheisesti resonanssiin. Elektronit kiinnittyvät atomeihin hieman samalla tavalla kuin ääniaallot jäävät huilujen sisään. Atomiytimien kanssa 1930-luvun edistysaskeleet näyttivät sen, että atomiytimiä on olemassa niin monenlaisia resonanssin ansiosta. Resonanssisiirtymät ovat tärkeitä ydinfuusioreaktoreille, jotka muuttavat yhden tyyppisiä atomiytimiä toisiksi. Kaikkein tunnetuin näistä ydinresonansseista mahdollistaa kolmen heliumatomin fuusioitumisen yhdeksi hiiliytimeksi. Ilman tätä tähdet eivät kykenisi tuottamaan hiiltä tai raskaampia alkuaineita, ja elämä sellaisena kuin me sen tunnemme ei olisi mahdollista.

Mutta resonanssin juuret fysiikassa ovat syvemmällä. 1920-luvulla fyysikot alkoivat kehittää vahvaa matemaattista viitekehystä, joka tunnetaan nimellä kvanttikenttäteoria, joka on hiukkasfysiikan kieli edelleen tänäkin päivänä. Kvanttikenttäteoriassa universumin perusosaset ovat kenttiä, jotka täyttävät kaikki avaruudet. Hiukkaset ovat näiden kenttien paikallisia, resonanssivirittymiä, jotka värähtelevät kuin jouset äärettömässä patjassa. Taajuudet joilla kvanttikentät preferoivat värähdellä ovat perua universumin perusvakioista, joiden alkuperä on hämärä; nämä taajuudet taas vuorostaan määräävät niihin liittyvien hiukkasten massat. Kun tyhjiötä ammutaan tarpeeksi oikealla taajuudella, sieltä tulee ulos hiukkasia.

Tässä mielessä resonanssi on vastuussa hiukkasten koko olemassaolosta. Se on myös yhä enemmän muuttumassa kokeellisen hiukkasfysiikan työjuhdaksi. Kun mitataan sitä miten usein tiettyjen hiukkasten kombinaatiot syntyvät korkeaenergisissä törmäyksissä, fyysikot näkevät piikkejä havaintotaajuuksissa, kun he varioivat törmäysenergiaa: uusia manifestaatioita universaalista resonanssikäyrästä. “Kuten viinilasin tapauksessa, tässä pyyhitään systeemin läpi joka haluaa resonoida”, Strassler sanoo. “Kaikki mikä vain pystyy värähtelemään, sen värähtelyn saa aikaan.”

1950- ja 1960-luvuilla fyysikot näkivät useampia piikkejä kuin he olivat odottaneet, ja aluksi kukaan ei oikein tiennyt miten tulkita tätä. Monet kuprut olivat varsin leveitä, ja se viittasi hiukkasiin, jotka olivat olemassa triljoonasosan triljoonasosan sekuntia ajan. Toisin kuin tunnetut hiukkaset, jotka voidaan havaita suoraan, nämä uudet tulokkaat voitiin havaita vain resonanssin prosessin avulla.

Fyysikot myöhemmin sanoivat, että nämä hiukkaset eivät eronneet peruslaadultaan fotoneista tai neutroneista juurikaan, paitsi niiden lyhyessä elinajassa. Silloinkin, lyhytikäisia hiukkasia usein nimitetään yksinkertaisesti “resonansseiksi” — kunnianosoitus ilmiölle, joka on ollut yllättävän keskeisessä roolissa laajentamassa ymmärrystämme maailmasta.

Artikkelin julkaissut Quanta Magazine

Tiede

Teoria ehdottaa: Mennyt ja tuleva ovat olemassa samanaikaisesti

15.8.2022 paatoimittaja Kommentoi

“Jos menet illanistujaisiin ja sanot ‘En usko, että aika kuluu’, sinua pidettäisiin hulluna”, sanoo Brad Skow, MIT:n filosofian professori.

Skow itse ei usko, että aika kuluu, ei ainakaan sillä tavalla kuin me sitä kuvaamme, metaforisina kuvauksina joissa me sanomme, että “aika virtaa kuin joki, tai että me kuljemme ajassa kuin alukset seilaavat merellä.”

Skow ei usko, että aika etenee näin. Hänen mukaansa ensinnäkään aikaa ei tulisi pitää aika-avaruuden ulottuvuutena, niinkuin suhteellisuusteoria sitä pitää — se ei kulje meidän lävitsemme, koska aika-avaruutta ei ole olemassa. Sen sijaan, aika on osa universumin suurempaa yhtenäistä kudelmaa, se ei ole jotain mikä kulkee universumin sisällä.

Kirjassaan “Objective Becoming”, joka on julkaistu Oxford University Pressin kautta, Skow kuvaa tätä näkemystä, jota filosofit kutsuvat “blokkiuniversumin” aikateoriaksi.

Tietyssä mielessä blokkiuniversumin teoria näyttää omalle intuitiollemme myötämieliseltä: kun Skow sanoo ettei aika kulu, hän ei usko, että mitään ei tapahtuisi. Asioita tapahtuu, ihmiset ikääntyvät ja niin edelleen. “Asiat muuttuvat”, hän sanoo.

Sen sijaan, Skow uskoo, että tapahtumat eivät seilaa ohitsemme ja katoa ikuisesti, ne ovat olemassa eri puolilla aika-avaruutta. Jotkut fysiikan opiskelijat, jotka opettelevat piirtämään avaruusajan diagrammeja pitävät tätä näkemystä intuitiivisena. Skow’n näkemys ajasta johtaa hänet tarjoamaan hieman epätavallisemmalta kuulostavia päätelmiä.

Esimerkiksi: Me olemme olemassa “ajallisesti sirottuneessa” tilassa, hän kirjoittaa kirjassaan.

“Blokkuniversumin teoria sanoo, että olet levittäytynyt ajassa, samalla tavoin kuin kaiken sanotaan levittäytyneet tilassa”, Skow sanoo. “Me emme sijaitse tietyssä yhdessä ajankohdassa.”

Parrasvalojen tarkastelua

Kirjassa “Objective Becoming” Skow pyrkii vakuuttelemaan lukijaa siitä, että asiat eivät voisi olla toisella tavalla. Hän käyttää paljon vaivaa kilpailevien ajan teorioiden tarkasteluun — jotka olettavat, että aika kuluu, tai jollain tavalla virtaa. “Minua kiinnosti tarkastella minkälaisia näkemyksiä universumista ihmisillä olisi, jos he ottaisivat nämä metaforat ajan kulumisesta erittäin, erittäin vakavasti”, Skow sanoo.

Lopussa Skow pitää näitä vaihtoehtoja puutteellisina, mm. erästä suosittua näkemystä ajasta, joka tunnetaan nimellä “presentismi”, jonka mukaan ainoastaan tapahtumat ja asiat nykyhetkessä voidaan tulkita olevan olemassa — ja että Skow’n itsensä mielestä sellainen uhmaa avaruusajan fysiikkaa.

Skow on enemmän mieltynyt vaihtoehtoiseen ideaan nimeltä “liikkuvien parrasvalojen teoria” (moving spotlight theory), joka mahdollistaa menneisyyden ja tulevaisuuden olemassaolon samanaikaisesti nykyisyyden kanssa. Teorian mukaan ainoastaan yksi ainoa hetki kunakin aikana on absoluuttisesti läsnä, ja että tuo hetki muuttuu jatkuvasti, aivan kuin parrasvaloja liikuteltaisiin sen päällä. Skow’n mukaan tämä on yhdenmukaista suhteellisuuden kanssa — mutta se edelleen pitää nykyhetkeä liian erilaisena, aivan kuin nykyisyys leikattaisiin eri materiaalista verrattuna muuhun universumin kudelmaan.

“Mielestäni teoria on fantastinen”, Skow kirjoittaa liikkuvien parrasvalojen ideasta. “Eli siis, pidän sitä fantasiana. Mutta minulla on myös paljon sympatiaa sitä kohtaan.” Liikkuvien parrasvalojen idea vastaa omiin tuntemuksiimme siitä, että nykyhetki on jollain tavalla erityinen.

“Paras argumentti liikkuvien parrasvalojen teorialle keskittyy siihen, mistä blokkiuniversumin teoria sanoo oman ajan kokemuksemme luonteen olevan uskomatonta”, Skow lisää.

Hän kuitenkin sanoo, että argumentti “perustuu suureen hämmennykseen siitä mitä blokkiuniversumin teoria sanoo. Vaikka blokkiuniversumin teoria onkin samaa mieltä… että ainoat kokemukset joita minulla on ovat ne mitkä minulla on juuri tässä huoneessa.” Kymmenen vuotta sitten koetut kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, Skow esittää; ne ovat aivan yhtä “saavuttamattomia” koska nyt sijaitsemme eri kohdassa avaruusaikaa.

Tuo voi olla iso pala nieltäväksi. Mutta menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden pitäminen materiaalisesti identtisinä tarkoittaa, että teoria on yhdenmukainen fysiikan lakien kanssa siten kuin me ne ymmärrämme. Ja MIT:llä sellainen ei kuulosta mitenkään hullulta.

Artikkelin julkaissut mit.edu

_| Eksopolitiikka.fi |_

Avainsana-arkisto: fysiikka

CIA:n aikamatkailusalaisuus: Harmaat ovat tulevaisuuden ihmisiä

Topologinen Geometrodynamiikka for Dummies

Johdanto

Mitä nimi meinaa?

Yleiskatsaus

TGD holosfäärien teoriana

Syvässä päädyssä

Mihin tätä voidaan käyttää?

Keho ja mieli

Yhteenveto

Jack Sarfatti ja fysiikan teoriat UFO-teknologiassa

Lehto & Forbes paljastavat nollapiste-energian!

Onko yhtenäiskenttäteoria ratkaistu?

Nassim Haramein: Fyysikko, keksijä, oman tien kulkija

Tyhjiön vaihteluista aiheutuvien voimien yhdistäminen

Massan alkuperä

Antarktiksen alla havaittu muukalaisviesti: todiste salaisesta tukikohdasta

Antarktiksen jäästä havaittu outoja radioaaltoja

Nollapistekenttä: Kuinka ajatukset muuttuvat materiaksi

ZPF:n perusteet

Nollapiste-energian hyödyntäminen

Chas Blakemore
10. joulukuuta 2017

Kurssityö kurssille PH240, Stanfordin yliopisto, syksy 2017

Johdanto

Konseptuaalinen viitekehys

Kokeellinen vahvistaminen

Lopullinen tavoite: työntövoima ilman polttoainetta

Vastalauseet

Johtopäätökset

Lähdeviitteet

Kuinka resonanssimuodot muokkaavat todellisuutta

Teoria ehdottaa: Mennyt ja tuleva ovat olemassa samanaikaisesti

Parrasvalojen tarkastelua

Eksopolitiikka, UFOt, Paranormaalit ilmiöt, Tietoisuus

Johdanto

Mitä nimi meinaa?

Yleiskatsaus

TGD holosfäärien teoriana

Syvässä päädyssä

Mihin tätä voidaan käyttää?

Keho ja mieli

Yhteenveto

Nassim Haramein: Fyysikko, keksijä, oman tien kulkija

Tyhjiön vaihteluista aiheutuvien voimien yhdistäminen

Massan alkuperä

Antarktiksen jäästä havaittu outoja radioaaltoja

ZPF:n perusteet

Chas Blakemore 10. joulukuuta 2017

Kurssityö kurssille PH240, Stanfordin yliopisto, syksy 2017

Johdanto

Konseptuaalinen viitekehys

Kokeellinen vahvistaminen

Lopullinen tavoite: työntövoima ilman polttoainetta

Vastalauseet

Johtopäätökset

Lähdeviitteet

Parrasvalojen tarkastelua

Eksopolitiikka, UFOt, Paranormaalit ilmiöt, Tietoisuus

Chas Blakemore
10. joulukuuta 2017