Avainsana-arkisto: Mantsurian Kandidaatti

MKULTRA
PSYOP

Project BLUEBIRD: MKULTRAn edeltäjä

Kommentoi

Tämä on luku 2 John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate.

CIAn viranomaiset aloittivat alkuvaiheen työn huumeiden ja hypnoosin parissa pian sen jälkeen kun Virasto luotiin vuonna 1947, mutta käyttäytymisen kontrollointiohjelma ei päässyt vauhtiin kunnolla kuin vasta kun Unkarin hallitus aloitti kardinaali Josef Mindszentyn oikeudenkäynnin vuonna 1949. Lasittunut katse silmissään Mindszenty tunnusti maanpetosrikoksen, jota hän ilmeisesti ei kuitenkaan ollut tehnyt. Hän muisti Moskovan puhdistusoikeudenkäynnit vuosina 1937 ja 1938, joissa kommunistipuolueen kovistelija-apparatsikit olivat nöyrästi myöntäneet syyllisyytensä monenmoisiin epätodennäköisiin rikoksiin. Nämä sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien suma Itä-Euroopan maissa vaikuttivat lavastetuilta, kuumottavilta ja epätodellisilta. CIA-miesten mielestä heidän piti ottaa selkoa siitä miten kommunistit olivat tehneet syytetyistä zombin kaltaisia. Mindszentyn tapauksessa CIA:n turvallisuusmuistio julisti, että ”jokin tuntematon voima” oli kontrolloinut kardinaalia, ja muistio spekuloi, että kommunistiviranomaiset olivat käyttäneet häneen hypnoosia.

Kesällä 1949 Viraston tieteellisen tiedustelun johtaja oli tehnyt erikoismatkan Länsi-Eurooppaan selvittämään enemmän sitä mitä neukut tekivät ja ”soveltamaan erikoiskuulustelumenetelmiä venäläisten käyttämien keinojen arviointiin”. Toisin sanoen, he pelkäsivät sitä, että kommunistit olisivat saattaneet käyttää huumeita ja hypnoosia vankeihin, ja vanhempi CIA-viranomainen käytti tarkalleen samoja keinoja Itä-Euroopan pakolaisiin ja sieltä palautettuihin vankeihin. Palatessaan USA:n, tämä viranomainen suositteli kahta toimintamallia: ensinnäkin, että Virasto harkitsisi pako-operaation kehittämistä vapauttaakseen Mindszentyn; ja toiseksi, että CIA kouluttaisi ja lähettäisi Eurooppaan tiimin, jonka asiantuntemukseen kuuluu ”erikoiset” kuulustelumenetelmät, sellaiset joita hän oli kokeillut Euroopassa.

Kevääseen 1950 mennessä useat muut CIA-haarat harkitsivat hypnoosin käyttöä operaatioissa. Turvallisuusosasto, jonka päätehtävä oli suojella Viraston henkilöstöä ja muita osastoja vihollisen soluttautumiselta, keskitti kaiken toimintansa tähän ja muihin käyttäytymisen aloihin. Turvallisuusjohtaja Sheffield Edwards, entinen armeijan eversti joka vuosikymmen myöhemmin henkilökohtaisesti hoiteli CIA:n ja Mafian yhteisoperaatioita, teki aloitteen ja pyysi koolle kokouksen, jossa kaikki Viraston asiasta kiinnostuneet osapuolet olivat mukana. Hän ehdotti, että turvallisuusosaston alaisuuteen perustettaisiin kuulustelutiimi. Turvallisuus käyttäisi tiimejä tarkistamaan omat agenttinsa ja etsimään loikkarit koko CIA:n henkilöstöstä. Jokainen tiimi koostuisi psykiatrista, hypnoosikoulutuksen saaneesta valheenpaljastusasiantuntijasta sekä teknikosta. Edwards suostui olemaan käyttämättä tiimejä operaatioissa ilman lupaa korkea-arvoisemmalta komitealta. Hän antoi projektille nimeksi BLUEBIRD, koodinimi jolla ei ollut muuta merkitystä kuin se, että tietty henkilö tiesi nimen. Edwards turvaluokitteli ohjelman HUIPPUSALAISEKSI ja painotti poikkeuksellista salailun tarvetta. Huhtikuun 20. päivänä 1950, CIA:n johtaja Roscoe Hillenkoetter hyväksyi BLUEBIRDin ja valtuutti korvamerkitsemättömien rahojen käytön maksamaan kaikkein arkaluonteisimmat asiat. CIA:n käyttäytymisen kontrolliohjelma oli järjestäytynyt byrokraattisesti.

Tieteellisen tiedustelun johtaja otti osaa alkuperäiseen BLUEBIRD-tapaamiseen Sheffield Edwardsin toimistossa, ja hän vakuutti läsnäolijoille että hänen työntekijänsä jatkaisivat yrityksiä kerätä kaikki mahdollinen data ulkomaiden — erityisesti Venäjän — toimista käyttäytymisen alalla. Ei kauaakaan kun hänen edustajansa järjesti auditoinnin Nürnbergin sotaoikeusarkistoon nähdäkseen oliko siellä mitään BLUEBIRDille käyttökelpoista. CIA:n psykologin mukaan, joka kävi läpi saksalaistutkimusta, Virasto ei löytänyt paljoakaan apuja. ”Se oli todellinen kauhutarina, mutta me opimme mihin kaikkeen ihmiset pystyivät”, hän muistelee. ”Oli joitain kipukokeita, mutta ne olivat niin sadismin mädättämiä että niitä ei voinut oikein hyödyntää…. Se miten uhri selvisi tuosta oli erittäin mielenkiintoista.”

Alussa, ainakin, CIA:lla oli yhteistyötä tieteentekijöiden ja kuulustelijoiden kanssa. Tutkijat turvallisuusosastolta (joilla ei ollut mitään erikoista asiantuntemusta, mutta jotka olivat kokeneita poliisityössä) sekä tutkijat tieteellisen tiedustelun puolelta (joilta puuttui kenttäkokemus mutta joilla oli akateeminen koulutus) kävivät yhdessä läpi kaiken avoimen kirjallisuuden ja salaiset raportit. He nopeasti tajusivat, että ainoa tapa rakentaa tehokas puolustus mielenhallintaa vastaan oli ymmärtää sen hyökkäyskäyttömahdollisuuksia. Rajaviiva hyökkäyksen ja puolustuksen välillä — jos sitä koskaan olikaan — pian suttaantui niin että se oli merkityksetön. Lähes kaikki Viraston dokumentit painottivat tavoitteita kuten ”henkilön kontrollointi siihen pisteeseen asti, että hän tekee sen mitä haluamme hänen omaa tahtoaan vastaan ja jopa luonnon peruslakeja, kuten oman hengen säilyttäminen, vastaan”. Eräässä sellaisessa muistiossa Viraston viranomainen kirjoitti hänen pomolleen: ”Jos tämä meinataan salata puolustustutkimukseksi, se on aika hiton läpinäkyvää.”

Kolme kuukautta sen jälkeen, kun johtaja oli hyväksynyt BLUEBIRDin, ensimmäinen tiimi matkusti Japaniin kokeilemaan käyttäytymistekniikoita ihmiskoehenkilöihin — todennäköisesti kaksoisagenteiksi epäiltyihin kohteisiin. Kolme miestä saapui Tokioon heinäkuussa 1950, arviolta kuukausi Korean sodan alkamisen jälkeen. Kenenkään ei tarvinnut erikseen korostaa heidän tehtävänsä tärkeyttä. Turvallisuusosasto käski heidän salata heidän todellisen tarkoituksensa jopa Yhdysvaltain armeijan viranomaisilta, joiden kanssa he työskentelivät Japanissa, käyttäen peitetarinana sitä, että he tekisivät ”intensiivistä valheenpaljastustyötä”. Nihkeässä, lamauttavassa kuumuudessa ja kosteudessa he kokeilivat erilaisia yhdistelmiä lamauttavan amobarbitaalin ja piristävän amfetamiinin sekoitteella neljään eri koehenkilöön, joista kaksi sai myös toista piristettä, myrkyllistä pikrotoksiinia. He kokeilivat myös tuottaa muistinmenetyksen. Tiimi piti kokeita onnistuneina, mutta CIA:n dokumentit matkasta antavat ainoastaan tosi hämärän ylimalkaisen kuvauksen tapahtumista.[1] Sitten lokakuun 1950 aikaan BLUEBIRDin tiimi käytti ”kehittyneitä” tekniikoita 25 koehenkilöön, jotka ilmeisesti olivat Pohjois-Korean sotavankeja.

Tuon vuoden loppuun mennessä turvallisuushenkilö Morse Allen oli nimitetty BLUEBIRD-ohjelman johtoon. Tuohon aikaan 40-vuotias Allen oli käyttänyt suurimman osan urastaan kotimaan kommunistiuhkaa vastaan taisteluun. Hän oli aloittanut 30-luvun alussa, jolloin hän oli liittynyt valtionhallinnon henkilöstöpolitiikkayksikköön (Amerikassa Civil Service Commision) ja perustanut sen ensimmäiset kommunisteja käsittelevät turvallisuustiedostot. (”Hän tietää heidän metodinsa”, kirjoitti CIA-kollega.) Toisen maailmansodan aikaan Allen oli palvellut laivaston tiedustelussa, ensin jahdaten vasemmistolaisia New Yorkissa ja sitten nousten maihin rannikkojääkärien kanssa Okinawalla. Sodan jälkeen hän meni töihin ulkoministeriöön, mutta lähti sieltä heti pois 1940-luvun lopulla, koska hänen mielestään ulkoministeriö valkopesi tiettyjä kommunistitapauksia. Hän meni CIA:n turvallisuusosastolle. Hän oli käytökseltään ja koulutukseltaan epäilyyn taipuvainen mies, eikä Allen ottanut mitään annettuna. Niinkuin kaikki vastatiedustelun tai turvallisuuden työntekijät, hänen tehtävänään oli näyttää miksi asiat eivät olleet niinkuin mitä ne näyttivät olevan. Hän aina ajatteli yhden askeleen eteenpäin ja taaksepäin, puhkoi reikiä pintatodellisuuksiin. Allenilla ei ollut mitään akateemista koulutusta käyttäytymistieteeseen (vaikka hän kävikin lyhyen hypnoosikurssin, aihe joka häntä kiinnosti). Hän piti BLUEBIRD-hommaa sellaisena, joka vaati kommunistien kaikkien mahdollisten menetelmien tutkimista, joita he saattaisivat käyttää Yhdysvaltoja vastaan ja koitti selvittää keinoja niiden ehkäisemiseksi.

CIA oli kouluttanut Morse Allenia eräässä aiheessa, josta tuli CIA:lle tärkeä osa heidän peiteoperaatioitaan varhaisina aikoina: valheenpaljastimen käyttö. Todennäköisesti enemmän kuin mikään muu tiedustelupalvelu maailmassa, Virastolla oli tapana vyöttää omat ulkomaan agenttinsa — ja lopulta myös omat työntekijänsä — ”laatikkoon”. Valheenpaljastin mittaa fysiologisia muutoksia, joita valehtelu saattaisi aiheuttaa — sydämenlyönti, verenpaine, hikoilu ja sensellainen. Se ei koskaan ollut idioottivarma. Vuonna 1949 turvallisuusosasto arvioi, että se toimi onnistuneesti arviolta seitsemässä tapauksessa kahdeksasta, hyvä onnistumisprosentti mutta ei riittävä niille jotka halusivat varmuutta. Psykopaattinen valehtelija, hypnotisoitu henkilö tai erityisen koulutuksen saanut ammattimainen valehtelija voi ”peitota” koneen. Lisäksi valheenpaljastuksen suorittamisen taito ja kysymysten kysyminen määrittää sen miten hyvin laite toimii. ”Hyvä käyttäjä voi saada aikaan loistavia tuloksia valheenpaljastimella ilman edes sen päälle kytkemistä”, väittää eräs CIA:n veteraanityöntekijä. Muut ovat sitä mieltä, lähinnä vähemmän yllättävästi, että sen pääasiallinen arvo on seuloa agentit, joita houkuttelee loikkaaminen tai salaisuuksien paljastaminen. Koneen voima — todellinen ja kuviteltu — paljastaa epärehellisyys ja epäuskollisuus voi olla häiritsevä tekijä. [2] Siitä huolimatta valheenpaljastin ei voi pakottaa totuuteen. Niinkuin Pinokkion nenä, se ainoastaan vihjaa valehtelusta. Lisäksi kone vaatii tarpeeksi fyysistä kontrollia kohteesta, kun hänet pitää vyöttää penkkiin. Vuosien ajan CIA yritti päästä yli tästä rajoitteesta kehittämällä ”supervalheenpaljastinta”, jota voitaisiin käyttää etäältä tai salassa penkkiin piilotettuna. Tällä alalla, niinkuin monilla muillakin, mikään käyttäytymisen kontrollitapa ei ole liian älyvapaa jottei sitä voisi pohtia käyttävänsä, ja Viraston tieteentekijät edistyivätkin tällä alalla.

Joulukuussa 1950 Morse Allen sanoi pomolleen Paul Gaynorille, eläköityneelle prikaatinkenraalille, jolla oli pitkä historia vastatiedustelussa ja kuulustelussa, että hän oli kuullut kokeista ”sähkölammas”-koneella richmondilaisessa sairaalassa Virginiassa. Sellainen keksintö vetosi Alleniin, koska oletettavasti se sai ihmiset nukkumaan ilman, että aiheutettiin shokkia tai kouristelua. BLUEBIRDin tiimi oli käyttänyt huumeita saattamaan kohteet sellaiseen tilaan, joka mahdollistaisi hypnoottisen transsin, ja Allen toivoi että kone mahdollistaisi käyttäjän saattaa kohteet syväuneen ilman, että tarvitsisi turvautua kemikaaleihin. Teoriassa ainoa mitä käyttäjän piti tehdä oli kiinnittää elektrodit kohteen ohimoille ja antaa koneen tehdä loput. Se maksoi arviolta $250 ja se oli kaksi kertaa niin suuri kuin pöytämallinen sanelukone. ”Vaikka sen käyttö ei ollutkaan mahdollista omiin työntekijöihin, johtuen siitä että aivovaurion mahdollisuus oli ainakin teoreettinen”, Morse Allen kirjoitti, ”se olisi mahdollisesti arvokas tietyillä alueilla, joissa sotavankeja tai Viraston kohteita kuulusteltiin”. Kone ei koskaan toiminut tarpeeksi hyvin, että se olisi otettu CIA:lla koekäyttöön.

Vuoden 1951 lopulla Allen puhui kuuluisalle psykiatrille (jonka nimi, niinkuin monet muut, CIA on pyyhkinyt julkistetuista dokumenteista) karmivista mutta käyttökelpoisista tekniikoista. Tämä psykiatri, joka selvästi oli Viraston konsultti, raportoi että sähköshokkihoitoa voitaisiin käyttää tuottamaan eri pituisia muistinmenetysjaksoja ja että hän oli kyennyt saamaan informaatiota potilailta, kun he heräsivät pökerryksistä, heti shokkihoidon jälkeen. Hän myös raportoi, että Reiterin sähköshokkikone tuotti ”tuskallista kipua”, joka voisi olla tehokas ”kolmannen asteen menetelmä”, jolla saada kohteet puhumaan, vaikka kone ei ollutkaan käyttökelpoinen hoitomenetelmänä. Morse Allen kysyi oliko psykiatri koskaan hyödyntänyt ”pökkeröistä” aikaa normaalin sähköshokin jälkeen potilaan haltuunottamiseksi hypnoosilla. Hän vastasi ei, mutta että hän yrittäisi lähitulevaisuudessa sitä ja raportoisi Virastolle. Psykiatri myös mainitsi, että pitkittynyt sähköshokkihoito voisi asteittain tehdä kohteesta ”kasvin” ja että ei olisi mahdollista selvittää oliko hoitoja annettu ellei kohteelle tehtäisi EEG-testiä kahden viikon sisään hoidoista. Tämän informaation paljastaneen muistion lopussa Allen huomautti, että kannettava, paristokäyttöinen sähköshokkikone oli tullut markkinoille.

Pian Morse Allenin raportin jälkeen tieteellisen tiedustelun osasto suositteli, että sama psykiatri saisi sata tuhatta dollaria tutkimusvaroja ”sähköshokki- ja hypnoositekniikoiden kehitykseen”. Vaikka Allen piti tätä aihetta tavoittelemisen arvoisena, hänellä oli joitain epäilyksiä shokkihoitojen sovelluskohteista: ”Sähköshokkihoitojen käyttöä koskevat vasta-argumentit pätisivät jos lopputuloksena syntyisi ’kasvi’. [Minä] uskon että nämä tekniikat tulisi jättää pois käytöstä paitsi kaikkein vakavimmissa hätätapauksissa, ja eristyksen ja/tai alueelta poistamisen avulla suoritettu neutralisaatio olisi paljon asianmukaisempaa ja varmasti turvallisempaa.”

Vuonna 1952 tieteellisen tiedustelun osasto ehdotti, että yksityiselle tohtorille annettaisiin toiset sata tuhatta dollaria BLUEBIRDiin liittyvien ”neurokirurgisten tekniikoiden” kehittämiseen — oletettavasti lobotomiaan liittyviin tekniikoihin. [3] Samalla tavoin turvallisuusosasto oli suunnitellut käyttävänsä ulkopuolisia konsultteja selvittämään sellaisia keinoja kuten ultraääni, värähtelyt, iskut, korkea ja kevyt paine, erilaisten kaasujen käyttö ilmatiiviissä tiloissa, ruokavalioiden muutokset, kofeiini, väsymys, säteily, lämpö ja kylmä, sekä valaistuksen muuttaminen. Viraston viranomaiset tarkastelivat kaikkia näitä ja monia muitakin. Joitain näistä tutkittiin intensiivisesti; toisista he pelkästään puhuivat konsulttien kanssa.

BLUEBIRDin mielenhallintaohjelma sai alkunsa, kun Stalin oli vielä elossa, kun Hitlerin muisto oli vielä tuore ja globaalin ydinsodan pelote oli vasta uppoamassa kansan tietoisuuteen. Neuvostoliitto oli alistanut suurimman osan Itä-Eurooppaa ja kommunistipuolue oli ottanut haltuun kaikkein väkirikkaimman maan, Kiinan. Koreassa oli syttynyt sota ja senaattori Joseph McCarthyn kommunisminvastainen ristiretki oli nousussa Yhdysvalloissa. Sekä ulkomaan että kotimaan politiikka oli täynnä pelkoa ja jopa aivan suoraa paranoiaa.

Amerikan viranomaiset osoittivat kylmän sodan ilmapiiriä ja käyttivät sitä tekosyynä rikoksille ja ylilyönneille silloin ja sen jälkeenkin. Eräs toistuva litania kansallisen turvallisuuden tutkimuksissa oli paljastuneiden viranomaisten todistukset, joissa puhuttiin kylmän sodan hysteriasta, jolla oikeutettiin teot joita tämä muuten ei olisi voinut puolustella. Kylmän sodan käsitykset eivät olleet moraalinen tai juridinen suoja sellaisille teoille, mutta ne auttoivat selittämään niitä. Jopa silloinkin kun käsitykset eivät olleet kauhean perusteltuja, ne olivat yhtä kaikki todellisia mukanaolleille ihmisille.

Se oli myös aikaa, jolloin Yhdysvallat oli saavuttanut maailmassa uuden ylemmyyden tason. Toisen maailmansodan jälkeen Amerikan viranomaisilla oli sellaista valtaa josta diplomaatit usein uneksivat. He solmivat uusia liittoja, tuli uusia johtajia ja jopa kokonaisia kansakuntia perustettiin heidän tarkoitusperiään seuraamaan. He antoivat aseita, tekivät palveluksia ja auttoivat monia valtioita. Tämän seurauksena Amerikan viranomaiset saivat huomiota, heitä kunnioitettiin ja hyysättiin minne he menivätkin — niinkuin ei koskaan aikaisemmin. Heidän uudenlainen tärkeyden tuntonsa ja kylmän sodan pelko teki heistä usein vaarallisen yhdistelmän — ja ihmisluonteessa on sellainen fakta, että kun joku sekä voimainsa tunnossa pullistelee että on peloissaan, sellaisen perään tulee katsoa tarkkaan.

Vuoden 1947 National Security Act loi sekä CIA:n että National Security Councilin — eli siis koko kylmän sodan komentorakenteen. Sodan aikaiset OSS-johtajat kuten William Donovan ja Allen Dulles lobbasivat pää märkänä lain puolesta. Viranomaiset uudessa komentorakenteessa pian laittoivat hommiin pelkonsa ja suurudenhulluutensa. He reagoivat havaittuihin uhkiin, he ottivat käyttöön keinoja kaihtamattoman ja sodankaltaisen asenteen kaikkia kohtaan, jotka pitivät heitä vihollisena — erityisesti Neuvostoliittoa. He ottivat asiakseen taistella kommunismia vastaan ja kaikkea sitä mikä saattaisi johtaa kommunismiin ympäri maailman. Muutamat kansalaiset olivat eri mieltä heidän kanssaan; he ilmaisivat useimpien tuonaikaisten amerikkalaisten tuntoja, mutta kansallisen turvallisuuden viranomaiset edelleen mieluiten toimivat salassa. Salainen tutkimuskomissio entisen presidentti Hooverin alaisuudessa kuvasi heidän salasotaan pyrkivää eetosta:

Nyt on selvää, että vastassamme on leppymätön vihollinen, jonka vannoutunut tavoite on maailmanvalta millä tahansa keinoin ja millä tahansa hinnalla. Siinä pelissä ei ole mitään sääntöjä. Siispä amerikkalaisten pitkäaikainen ”reilun pelin” käsitys tulee määritellä uusiksi. Meidän tulee kehittää tehokkaita vakoilu- ja vastavakoilupalveluja ja meidän tulee opetella horjuttamaan, sabotoimaan ja tuhoamaan vihollisemme selvemmin, hienovaraisemmin ja tehokkaammin kuin meitä vastaan käytetyt keinot ovat.

CIA-miehet ottivat tämän homman kovin vakavasti. ”Mielestämme me olimme kommunisminvastaisen ristiretken eturintaman puolustuslinja”, muistelee Harry Rositzke, Viraston neuvostodivisioonan varhainen johtaja. ”Silloin oli selvä ja kiivas tunto tehtävästä — tunto siitä miten suuri työ se oli.” Michael Burke, joka toimi CIA:n salaoperaatioiden johtajana Saksassa ennen siirtymistä New York Yankeesin ja Madison Square Gardenin johtoon, on samaa mieltä: ”Se oli naulitsevaa… Sitä oli vain täysin jonkin pauloissa, joka on sittemmin muuttunut niin väärinymmärretyksi, mutta kylmän sodan päivinä se oli todellinen asia, ja sadat tuhannet neuvostosotilaat, tankit ja lentokoneet odottelivat Itä-Saksan rajalla, ne kykenivät liikkumaan Englannin kanaalille 48 tunnissa.” Hugh Cunningham, Viraston viranomainen, joka jatkoi hommissa vuosia, muistelee että selviytyminen itsessään oli uhattuna, ”Sinut koitettiin saada tuntemaan, että koko maa oli tuhoutumassa ja meidän piti tehdä kaikkemme sen pelastamiseksi.”

BLUEBIRD ja CIA:n myöhemmät mielenhallintaohjelmat saivat alkunsa sellaisesta levottomuudesta. CIA:lta vaadittiin myös kaikkien mahdollisten vihollisten menetelmien ja aikeiden opiskelua. ”Jos CIA ei olisi yrittänyt selvittää mitä venäläiset tekivät mieltä muuttavilla huumeilla 1950-luvun alussa, mielestäni silloisen johtajan olisi pitänyt saada potkut”, sanoo Ray Cline, entinen Viraston apulaisjohtaja.

Korkeat Viraston viranomaiset kokivat, että heidän tuli selvittää mitä venäläiset halusivat. Siitä huolimatta huolellinen tuon aikaisten CIA-dokumenttien tutkiminen kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kertoo, että jos venäläiset saivat läpimurtoja käyttäytymisen kontrollin alalla — jota he todellakaan eivät itse olleet kehitelleet — CIA:lta puuttui tiedustelutietoa tuon osoittamiseksi. Esimerkkinä, vuoden 1952 turvallisuusdokumentti, jolla selvästi oli jotain hampaankolossa tieteellisen tiedustelun osaston kanssa, sanoi Neuvostoliiton ohjelmista kerättyä dataa ”äärimmäisen heikoksi”. Kirjoittaja huomasi, että Viraston informaatio perustui ”toisen tai kolmannen käden huhuihin, vahvistamattomiin väitteisiin ja epäfaktoihin.”[4] Ilmeisesti Mindszentyn oikeudenkäynnistä heränneet pelot ja fantasiat sekä senjälkeinen Korean sodan ”aivopesun” aiheuttama yleinen suuttumus olivat peittäneet faktat. CIA:n ”mielenhallinta-aukon” käsite oli yhtä paljon myytti kuin myöhemmät pommittaja- ja ohjus”aukot”. Jokatapauksessa, mielenhallinta otti tuulta alleen.

Niin uniikki ja pelottava kuin kylmä sota olikin, se ei saanut valtion leipiin työskenteleviä ihmisiä reagoimaan eri tavalla toisiinsa tai valtaan verrattuna muihin Amerikan historian aikakausiin. Byrokraattinen vääntö jatkui käyttäytymiskontrolliohjelman kaikkein kylmäävimpinäkin vuosina. Oli sama miten hädissään CIA:n viranomaiset olivat Venäjän uhasta, silti he väänsivät peistä omiensa kesken Viraston hallinnasta ja rahoituksesta. Vuosina 1950-1952 vastuu mielenhallinnasta siirtyi turvallisuusosastolta tieteellisen tiedustelun osastolle ja sitten takaisin. Tässä prosessissa BLUEBIRD sai uuden nimen ARTICHOKE. Byrokraattiset väännöt jäivät tasapeleiksi, ulkopuolisten hämmennykseksi; ja kuitenkin omnet kriittisistä käänteistä käyttäytymistutkimuksessa syntyivät käytännössä viranomaisten byrokraattisesta väännöstä. Turvallisuusosasto oli täynnä pragmaatikkoja, jotka ahdistuivat kommunistien (ja homoseksuaalien) siivilöinnistä jokapuolelta. He uskoivat, että tieteellisen tiedustelun intellektuaalit olivat epäonnistuneet kehittämään ”yhtään uutta, käyttökelpoista paperia, ehdotusta, lääkettä, instrumenttia, henkilön nimeä jne. jne. jne.”, niinkuin eräs dokumentti asian ilmaisi. Oppineet herrasmiehet tieteellisen tiedustelun puolella kokivat, että entiset poliisit, sotilaat ja tutkijat turvallisuuspuolella olivat olivat teknisesti osaamattomia hoitelemaan niin suurenmoista tehtävää kuin ihmismielen hallitseminen.

”Toimivaltakonflikti oli jatkuvaa tällä alalla”, senaatin komitea ilmoitti vuonna 1976. Vuoden 1952 raportti CIA:n lääkintätoimen johdolle (joka itse oli mukana tappeluissa) veti karkeamman johtopäätöksen: ”Eri Viraston sisäisten osastojen väliltä puuttuu ilmiselvästi yhteistyöhalukkuutta, jota pahentaa pikkumaiset kateudet ja henkilökohtaiset erot, jotka johtavat Viraston edistämisen ja toiminnan parantamisen taantumuksellisuuteen.” Kun turvallisuusosasto otti ARTICHOKEn takaisin tieteelliseltä tiedustelulta vuonna 1952, voitto kesti vain kaksi ja puoli vuotta ennenkuin suurin osa käyttäytymistyöstä meni jälleen erään CIA-osaston alaisuuteen, joka oli täynnä kenttäkokemusta omaavia tohtoreita — tekninen henkilöstö (Technical Services Staff, TSS). [5]

Byrokraattinen sodankäynti CIA:n ulkopuolella oli myös valloillaan, vaikkakin oli vitteitä virastojen välisestä yhteistyöstä. Huhtikuussa 1951 CIA-johtaja hyväksyi yhteistyön maavoimien, laivaston ja ilmavoimien tiedustelun kanssa välttääkseen päällekkäin tehtävän työn. Maavoimat ja laivasto molemmat etsivät totuusseerumeita, kun taas ilmavoimien päähuoli oli kuulustelutekniikat, joita sovellettaisiin maahansyöksyneisiin pilotteihin. Kunkin asevoimain haaran edustajat ottivat osaa toistuviin tapaamisiin puhuakseen ARTICHOKEn asioista. Virasto kutsui mukaan myös FBI:n, mutta J. Edgar Hooverin miehet pysyivät poissa.

Lyhyen yhteistyöperiodin aikana armeija ja CIA vaihtoivat myös informaatiota Britannian ja Kanadan valtioiden kanssa. Ensimmäinen sessio oli kesäkuussa 1951, jossa Britannian edustaja ilmoitti heti suoraan, että kuulustelutoiminnassa ei ole tapahtunut mitään uutta kehitystä Inkvisition jälkeen, ja että arvokkaiden tulosten selvittäminen tutkimalla oli toivotonta. Hän halusi keskittyä propagandaan ja poliittiseen sodankäyntiin, kun he sovelsivat sitä sellaisiin uhkiin kuten kommunistien tunkeutuminen työväenliikkeeseen. CIA:n pöytäkirjasta käy ilmi, että skeptinen englantilainen lopulta suostui pitämään käyttäytymistutkimusta tärkeänä, mutta tämän sananvaihdon rehellisyydestä on omat epäilykset. Pöytäkirjasta käy ilmi myös konsensus, jonka mukaan ”ei ole pätevää näyttöä” siitä, että länsimaat tai Neuvostoliitto olisivat kumpikaan tehneet minkäänlaista ”vallankumouksellista edistystä” tällä alalla. Pöytäkirja kuvaa Neuvostoliiton menetelmiä ”poikkeuksellisen samankaltaisiksi… iänkaikkisen vanhoiksi menetelmiksi”. Yhtä kaikki, kolmen maan edustajat sopivat jatkavansa tutkimuksia käyttäytymisen kontrollimenetelmistä, johtuen niiden tärkeydestä ”kylmän sodan operaatioille”. Se miten paljon Britannia ja Kanada jatkoivat tätä ei ole määritettävissä. CIA ei lopettanut ennenkuin vasta 1970-luvulla.

Byrokraattinen konflikti ei ollut ainoa valtion arkielämän aspekti, joka jatkui koko kylmän sodan ajan. Viranomaiset pitivät yllä myös tietoisuutta heidän päätöstensä eettisistä ja juridisista aspekteista. Usein he kävivät rationalisoivat vääristellen asioita ja suojasivat itseään näiltä, mutta ainakin he tunnistivat ja pysähtyivät pohtimaan eettisiä rajoja ennen niiden yli hyppäämistä. Olisi epäreilua sanoa, että kaikki moraalinen tietoisuus olisi kadonnut savuna ilmaan. Viranomaiset kärvistelivät tekojensa seuraamuksista, ja iso osa käyttäytymisen kontrollointiin liittyvästä paperisodasta käsitteli niiden synnyttämää moraalista konfliktia.

Turvallisuusosasto juuri ja juuri kykeni rekrytoimaan tiimin psykiatreja ajallaan ennen ensimmäistä Japanin tehtävää, ja vuosien ajan Viraston agenteilla oli vaikeuksia löytää pätevää lääketieteellistä osaamista projektiin. Spekulaatiot siitä miksi näin oli ovat luettavissa eräässä muistiossa, jossa Virasto listasi sellaisia syitä kuten CIA:n suhteellisen matalat lääkärinpalkat sekä ARTICHOKEn kapea ammatillinen soveltuvuusala, ja lisäsi että kandidaatin ”etiikka saattaa olla sellainen, että häntä ei kiinnosta tehdä yhteistyötä oman projektimme eräiden vallakumouksellisempien vaiheiden kanssa.” Tämä pohdinta muuttui todeksi Viraston rekrytoinneissa. Osaajia etsittäessä toinen CIA:n muistio esitti miksi eräs lääkäri vaikutti sopivalta: ”hänen etiikkansa on sellainen, että hän suostuisi täysin yhteistyöhön missä tahansa vaiheessa ohjelmaamme, huolimatta siitä miten vallankumouksellinen se saattaisi olla.”

Asia oli vieläkin ongelmallisempi kun yritettiin löytää koekaniineja mielenhallintakokeisiin. ”Suurin tämän hetken ongelmamme”, luki CIA-muistiossa, ”on löytää sopivia koehenkilöitä.” ARTICHOKEn miehet pitivät kätevimpänä lähteenä kansainvälisen vakoojavaihdon ajelehtivaa hylkytavaraa: ”kyseenalaisen lojaalit henkilöy, joiden epäillään olevan agentteja tai istutteita, henkilöt joilla tiedetään olevan syitä petkuttaa jne.”, eräs Viraston dokumentti kuvaa. ARTICHOKEn viranomaiset pitivät näitä henkilöitä ”uniikkina tutkimusmateriaalina”, joilta saatettiin kaivaa merkityksellisiä salaisuuksia kokeiden edistyessä.

On reilua sanoa, että CIA-työntekijät tuppasivat arvostamaan vähemmän näiden koehenkilöiden elämiä kuin mitä he arvostivat amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden elämää, joilla tehtiin alkuvaiheen hyväntahtoisempia kokeita. He räätälöivät koehenkilöt vastaamaan kokeen eettistä herkkyyttä. ARTICHOKE-tiimissä työskennellyt psykiatri painotti, että kukaan Virastosta ei halunnut koehenkilöitä satutettavan. Ja kuitenkin hän ja hänen kollegansa olivat halukkaita kohtelemaan kyseenalaisia loikkareita ja agentteja tavoilla, jotka olisivat sekä ammatillisesti epäeettisiä USA:ssa, mutta myös syytteisiin johtavia rikoksia. Nämä koehenkilöt olivat, jos nyt ei suoraan hukkaan heitettävissä, niin ainakaan heitä ei ihmisolentoina arvostettu kovinkaan korkealle. Niinkuin CIA-psykologi sanoi, joka työskenteli käyttäytymisen kontrollointiohjelmassa vuosikymmenen ajan, ”Sitä ei antanut kauhean paljon ihmisoikeuksia henkilöille, jotka olivat maanpettureita tai jotka aktiivisesti toimivat meidän tuhoamisen hyväksi.” Toinen CIA:n entinen psykologi havainnoi, että CIA-työntekijöillä ei ollut ”universaalin ihmiskunnan käsitettä” ja näin he olivat valmiita tekemään mitä tahansa ulkomaalaisille, kaikkea sellaista mitä he eivät olleet halunneet tehdä amerikkalaisille. ”Se oli jäykän patrioottinen visio”, hän sanoo.

ARTICHOKEn viranomaiset eivät koskaan näyttäneet kykenevän löytämään tarpeeksi koehenkilöitä. Ammattityöntekijät — erityisesti traditionalistit — olivat vastahakoisia paljastamaan agentteja turvallisuusmiehille, jotka kokeilivat todistamattomilla menetelmillä. Kenttämiehet eivät erityisesti halunneet ulkopuolisia, kuten ARTICHOKEn porukkaa, sekaantuvan heidän toimintaansa. Vakoiluhommissa agentit ovat arvokasta omaisuutta, ja työntekijät tuppaavat olemaan suojelevaisia. Näin ARTICHOKEn tiimit saivat salaisen alamaailman pohjasakkaa.

Vääjäämättömästi ARTICHOKEn miehet loikkasivat eettisten rajaviivojen yli. Morse Allen uskoi, että heille tietoisen myöntymyksensä antaneiden vapaaehtoisten käyttö kokeissa ei näyttänyt toteen juurikaan mitään. Vaivaa luonnollisesti käyttäytyäkseen nähneet vapaaehtoiset edelleen tiesivät, että he leikkivät uskomusleikkejä. Tietoisesti tai alitajuisesti he ymmärsivät, että mikään ei antaisi heidän tulla vahingoitetuksi. Allenin mielestä ainoastaan kokeilemalla koehenkilöillä ”miten paljon tässä oli pelissä (ehkäpä elämä tai kuolema)”, niinkuin hän kirjoitti, voisi hän saada luotettavia tuloksia, jotka olivat operaatiotyöntekijöille relevantteja. Dokumenteissa ja keskusteluissa Allen ja hänen kollegansa kutsuivat sellaisia realistisia kokeita ”lopullisiksi kokeiksi” — lopullisiksi siinä mielessä, että koe suoritettaisiin loppuun saakka. Se ei päättyisi kun koehenkilöstä tuntuisi siltä tai kun häntä tai hänen hyväänsä vahingoitettaisiin. Koehenkilöllä ei ollut mitään ideaa siitä, että hän koskaan olisi ollut edes osana koetta.

Jokaisessa käyttäytymisen kontrolloinnin kenttäkokeessa akateeminen tutkija vei työn vain tiettyyn pisteeseen asti. Morse Allenin perspektiivistä jonkun oli sitten vietävä koe loppuun asti selvittääkseen miten hyvin tekniikka toimi oikeassa maailmassa: miten huumeet vaikuttivat pahaa-aavistamattomiin koehenkilöihin, miten massiivinen sähköshokki vaikutti muistiin, miten pitkitetty aistideprivaatio häiritsi mieltä. Määritelmän mukaan lopulliset kokeet menivät perinteisistä etiikan ja lain rajoista yli. Äärimmäiset lopulliset kokeet aiheuttivat kuolemaa, mutta ARTICHOKEn lähteet sanoivat, että sellaiset olivat kiellettyjä.

CIA:n uratyöntekijöille näiden rajojen ylittäminen kansallisen turvallisuuden nimissä muuttui osaksi työtä, vaikkakin yksittäiset työntekijät yleensä vetivät henkilökohtaisia rajoja joita he eivät ylittäisi. Useimmat akateemikot eivät halunneet olla missään tekemisissä tässä vaiheessa — eivätkä Viraston agentit aina halunneet näitä ulkopuolisia ympärilleen. Jos akateemikot ja lääkärikonsultit otettiin mukaan terminaalivaiheeseen, he tekivät töitä yleensä toisella mantereella, salassa. Kuten Cornellin lääkiksen kuuluisa neurologi Harold Wolff selitti CIA:lle esittämässään tutkimussuunnitelmassa, kun joku kokeista liittyi koehenkilön vahingoittamiseen, ”Me odotamme Viraston tuovan saataville sopivia koehenkilöitä ja asianmukaisen paikan jossa tarpeelliset kokeet voidaan suorittaa.” Jos joku ammattilainen jää kiinni tällaisten asioiden tekemisestä, joita Virasto sponsoroi — koehenkilöiden vankina pitämisestä, heidän huumaamisesta lääkkeillä — hänet mahdollisesti olisi pidätetty kidnappaamisesta tai törkeästä pahoinpitelystä. Varmasti sellainen tutkija olisi joutunut häpeään kollegoiden keskuudessa. Kuitenkin saman kokeen toteuttaminen CIA:n lipun alla oli mahdollista, hänen ei tarvinnut miettiä lakia. Hänen kollegansa eivät voineet syyttää häntä virallisesti, koska heillä ei ollut hajuakaan mitä hän teki. Ja hän voisi olla ylpeä maansa auttamisesta.

Ilman että ollaan paikalla henkilökohtaisesti, kukaan ei tiedä tarkalleen miltä se on tuntunut ottaa osaa terminaalikokeeseen. Jokatapauksessa, koehenkilö todennäköisesti ei muistele hyvällä kokemusta. Kun tutkijat joskus muistuttivat Alphonse and Gastonia, he ottivat itsensä ja työnsä erittäin vakavasti. Nyt he ovat joko kuolleita, tai omista syistään eivät halua puhua kokeista. Ainoastaan seuraavassa tapauksessa olen kyennyt parsimaan kasaan mitään mikä muistuttaa ensikäden todistusta terminaalikokeesta, ja tämä on varsin mietoa verrattuna muihin ARTICHOKEn tyyppien suunnitelmiin.

Huomioita

CIA:n ARTICHOKE-ohjelman alkuperä ja kertomukset varhaisista kokeista tulivat seuraavista Viraston dokumenteista #192, 15. tammikuuta 1953; #3, 17. toukokuuta 1949; A/B, I,8/1, 24. helmikuuta 1949; helmikuun 10. 1951 muistio erikoiskuulusteluista (ei dokumenttinumeroa); A/B, II, 30/2, 28. syyskuuta 1949; #5, 15. elokuuta 1949; #8, 27. syyskuuta 1949; #6, 23. elokuuta 1949; #13, 5. huhtikuuta 1950; #18, 9. toukokuuta 1950; #142 (kirjeenvaihto), 19. toukokuuta 1952; #124, 25. tammikuuta 1952; A/B, IV, 23/32, 3. maaliskuuta 1952; #23, 21. kesäkuuta 1950; #10, 27. helmikuuta 1950; #37, 27. lokakuuta 1950; A/B, I, 39/1, 12. joulukuuta 1950; A/B, II, 2/2, 5. maaliskuuta 1952; A/B, II, 2/1, 15. helmikuuta 1952; A/B, V, 134/3, 3. joulukuuta 1951; A/B, I, 38/5, 1. kesäkuuta 1951; and #400, ei päivämäärää, ”Specific Cases of Overseas Testing and Applications of Behavioral Drugs.”

Voit etsiä dokumentteja osoitteessa https://www.cia.gov/readingroom/search/site

Dokumenttien lisäksi oli haastatteluja seuraavilta henkilöiltä: Ray Cline, Harry Rositzke, Michael Burke, Hugh Cunningham sekä useat muut ex-CIA työntekijät, jotka haluavat pysyä anonyymeina. Churchin komitean loppuraportti The Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations with Respect to Intelligence taustoittaa asiaa.

Terminaalikokeista puhuvia dokumentteja ovat mm. #A/B, II, 10/57; #A/B, II, 10/58, 31. elokuuta 1954; #A/B, II, 10/ 17, 27. syyskuuta 1954; and #A/B, I, 76/4, 21. maaliskuuta 1955.

Alaviitteet

1. Paremmin dokumentoitu huumeterapia- ja huumehypnoositapaus löytyy luvusta 3.
2. Vaikka tavallinen CIA:n rivityöntekijöiden valheenpaljastus ilmeisesti ei koskaan paljastanutkaan riviagenttien joukkoon soluttautumisia, se melkein varmuudella vaikutti pelotteena niille, jotka olivat kaappihomoja tai ajattelivat laittaa suuria summia rahaa mustiin laukkuihin.
3. Sitä rahoittiko Virasto lopulta tätä tai yllämainittua sähköshokkiprojektia ei voida määritää dokumenteista.
4. CIA kieltäytyi antamasta briiffausta tai lisämateriaalia kun pyysin heiltä lisää taustatietoa Neuvostoliiton käyttäytymisen muokkausohjelmista.
5. Tätä Viraston osastoa, jonka harteilla oli tarjota tueksi kojeita, naamioita, salakirjoitusta ja aseita, on usein nimitetty sen historian aikana teknisten palvelujen divisioonaksi sekä teknisten palvelujen osastoksi ja TSS:ksi.

 

MKULTRA
Tiede

Biologista sodankäyntiä: tri. Frank Olsonin tapaus

Kommentoi
Tämä on viides kappale John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate

Marraskuussa 1953 Sid Gottlieb päätti testauttaa LSD:tä ryhmällä tieteentekijöitä armeijan kemiallisen sodankäynnin osaston erikoisdivisioonasta (Army Chemical Corps’ Special Operations Division, SOD) Fort Detrickissa Frederickissa, Marylandissa. Vaikka salaisen palvelun hierarkian ylätaso oli kahdesti pannut tiukasti kieltoon LSD:n ilman lupaa, Gottliebilla on ollut vissiinkin tunne siitä, että huumeen ujuttaminen SOD-miesten tajuntaan ei eronnut mitenkään siitä että hän antaa sitä kollegoilleen toimistolla. TSS:n ja SOD:n tyypit kuitenkin työskentelivät intiimisti yhdessä, ja heillä oli yhteinen salaisuus kylmän sodan ajalta: USA:n valtio ylläpiti kykyä — jota se saattoi käyttää koska vain — tappaa tai tehdä kyvyttömäksi valittuja ihmisiä biologisilla aseilla. Ainoastaan kourallinen korkeimpia CIA-viranomaisia tiesi, että TSS maksoi SODille arviolta $200,000 vuodessa siitä, että käytössä olevat järjestelmät infektoisivat vihollisia taudeilla.

Gottlieb suunnitteli tiputtavansa LSD:tä SOD-miehiin kolmen päivän työretriitillä. Kahdesti vuodessa SOD:n ja TSS:n henkilöstö, joka teki yhteistyötä MKNAOMIn, heidän yhteisohjelmansa, tiimoilta pitivät suunnittelutilaisuuden kaukaisessa paikassa, jossa he voisivat brainstormata ilman että kukaan häiritsee. Marraskuun 18. päivänä 1953 he kerääntyivät Deep Creek Lodgeen, hirsirakennukseen läntisen Marylandin metsissä. Se oli rakennettu partiolaisille leirirakennukseksi 25 vuotta aiemmin. Vuorijärvien ympäröimä paikka kolmelta suunnalta, Appalakkien huippujen näkyessä paksun metsän takaa, kämppä oli tarpeeksi syrjässä jopa kaikkein turvallisuustietoisimmalle vakoojalle. Ainoastaan joskus muutama metsästäjä haahuilisi paikalle kesäkuukausien jälkeen.

Tri. John Schwab, joka perusti SOD:n vuonna 1950, kenraaliluutnantti Vincent Ruwet, sen nykyinen päällikkö ja tri. Frank Olson, sen väliaikainen johtaja aiemmin sinä vuonna, vetivät Detrickin ryhmää. Nämä pöpötaistelijat saivat peitetarinan luontokirjailijoina ja luennoitsijoina, jotka olivat lomalla. He huolellisesti poistivat Fort Detrickin pysäköintitarrat heidän autoistaan ennen lähtöä. Sid Gottlieb toi kolme työntekijää Virastosta, mm. hänen varamiehensä Robert Lashbrookin.

He tapasivat loosin olohuoneessa, suuren liekehtivän takan edustalla. Sitten he jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi erikoistapaamisia varten. Näistä sessioista selvinneet ovat asiasta yhtä turpa kiinni kuin ennenkin, kertovat vain muutamia yksityiskohtia yleisestä tunnelmasta, mutta ei mitään itse käsitellystä asiasta. Kuitenkin toisista Fort Detrickin lähteistä ja valtion dokumenteista voidaan lukea, että MKNAOMIn tutkimus on mahdollista kasata yhteen. Juuri tästä ohjelmasta tuon kohtalokkaan retriitin aikaan keskusteltiin.

MKNAOMIn alaisuudessa SOD-miehet kehittelivät kokonaisen myrkyllisen arsenaalin CIA:n käyttöön. Jos Viraston operaattorien piti tappaa joku muutamassa sekunnissa, esimerkiksi itsemurhapillerillä, SODilla oli supertappavaa äyriäisen myrkkyä. [1] Hänen epäonnisella U-2 -lennolla Neuvostoliiton yli vuonna 1960, Francis Gary Powers kantoi mukanaan — ja valitsi olla käyttämättä — poran osaa, joka oli päällystetty tällä myrkyllä, joka oli piilotettu hopeadollariin. Vaikka se oli täydellinen jollekin sellaiselle, joka aikoi kuolla — tai tappaa — välittömästi, äyriäistoksiini oli liian nopea, eikä sitä voitu helposti jäljittää. Paljon hyödyllisempi salamurhiin, CIA:n ja SOD:n miesten mielestä, oli botuliini. Sen toiminta-aika oli 8-12 tuntia, ja tämä mahdollistaa tappajan lähteä pois kohteen luota. Viraston operaattorit myöhemmin antoivat pillereitä täynnä tätä tappavaa ruokamyrkkyä sen mafialiittolaisille, jotta sitä laitettaisiin Fidel Castron pirtelöön. Jos CIA-viranomaiset halusivat salamurhan näyttävän kuolemalta luonnollisista syistä, he saattoivat valita pitkästä listasta kuolettavia tauteja, jotka normaalisti esiintyivät tietyissä maissa. Näin vuonna 1960 salaisen palvelun johtaja Richard Bissell pyysi Sid Gottliebia valitsemaan sopivan sairauden tappamaan Kongon Patrice Lumumban. Gottlieb kerto senaatin tutkijoille, että hän valitsi sen, jonka ”oli tarkoitus tuottaa tauti, jota esiintyi… luonnostaan tuolla alueella (Länsi-Afrikka) ja että se voisi olla tappava.” Gottlieb henkilökohtaisesti kuljetti bakteerin Kongoon, mutta tämä murhaoperaatio ajautui karillle ennen kuin Lumumba sai infektion. (Kongon johtaja kuoli pian tämän jälkeen olosuhteissa, jotka edelleenkään eivät ole selvät.)

Kun CIA-operaattorit halusivat päästä jostain eroon hetkeksi, SOD löi heille kymmenisen tautia ja eri vahvuista myrkkyä. Suhteellisen miedossa päässä listaa oil stafylokokki-enterotoksiini, ruokamyrkytyksen mieto muoto — verrattuna botuliiniin. Tämä stafylokokki-infektio ei melkein koskaan tappanut ketään ja ainoastaan teki toimintakyvyttömäyksi uhrin 3-6 tunniksi. Sid Gottliebin sodan ajan edeltäjän, Stanley Lovellin, osaavassa ohjauksessa OSS oli käyttänyt juuri tätä ainetta estämään natsivirkamies Hjalmar Schachtia osallistumasta sodan ajan talouskonferenssiin. SOD:n arsenaalin virulentimpia tapauksia oli venezuelalainen hevosaivokuumevirus. Se yleensä teki henkilön toimintakyvyttömäksi 2-5 päiväksi ja piti hänet heikentyneessä tilassa useita viikkoja. Jos Virasto halusi tehdä jonkun toimintakyvyttömäksi useaksi kuukaudeksi, SOD:lla oli kahta erilaista bruselloosia.[2]

Entinen Fort Detrickin korkea viranomainen oli tarpeeksi kiltti käydäkseen kanssani läpi kaikki pöpöt ja toksiinit, joita SOD säilytti CIA:lle, listasi niiden edut ja haitat. Ennen kuin hän teki niin, hän painotti että SOD yritti keksiä keinoja suojella amerikkalaisia ja laitoksia samanlaisten aineiden hyökkäyksiltä. ”Ei voi puolustaa vakavastiotettavasti”, hän sanoi, ”ellei jollain ole ajatuksena hyökätä.” Hän sanoi, että Japani teki toistuvia bioasehyökkäyksiä Kiinaa vastaan toisessa maailmansodassa — mikä oli yksi syy aloittaa amerikkalaisohjelma.[3] Hän ei tiedä, että mikään muu suurvalta olisi tehnyt samoin.

Detrickin viranomaisen mukaan kuka tahansa, joka harkitsi biotuotteen käyttämistä, oli joutunut miettimään muitakin tekijöitä kuin toksisuus ja inkubaatioaika.

Voidaanko pöpö havaita helposti ja sitä vastaan rokottaa? Hän huomauttaa, että pernarutto, kuolettava tauti (kun sitä hengittää) jota SOD säilöi CIA:lle, oli edullinen koska sen oireet muistuttivat keuhkokuumetta; samalla tavoin venezuelalainen hevosaivokuume voidaan tulkita väärin influenssaksi. Vaikka rokotteita onkin olemassa monille säilötyille taudeille, SOD jatkoi yhä vain virulentimpien laatujen kehittäistä. ”En tiedä yhtäkään lääkkeelle altista organismia, jota ei voitaisi tehdä resistentimmäksi sille”, Detrickin mies sanoo.

Levisikö tauti paljon ensimmäisestä taudinsaajasta? SOD haluaisi ettei leviäisi, koska bakteerisodankäyntiäijät eivät halunneet aloittaa epidemiaa — se oli toisten fortdetrickilaisten duunia.

Oliko organismi vakaa? Miten kosteus vaikuttaa siihen? SOD mietti näitä ja monia muitakin tekijöitä.

CIA:lle mahdollisesti tärkein kysymys oli voisiko se salaa sujauttaa bakteereja infektoimaan oikean henkilön. Yksi SODin haara erikoistui taudinlevitysjärjestelmiin, joista kaikkein tunnetuin oli nuolipyssy, joka oli tehty .45 pistoolista, jonka CIA:n ex-johtaja William Colby toi näytille vuoden 1975 senaatin kuulemiseen. Virasto oli pitkään toivonut SODin kehittävän ”havaitsemattoman mikrobiologisen rokottimen”, joka voisi antaa ihmisille kuolettavia ruiskeita, joita CIA:n dokumentin mukaan ”ei voitaisi helposti havaita yksityiskohtaisessa ruumiinavauksessa.” SOD myös vehkeili aerosoliruiskujen kanssa, jotka voitaisiin laittaa päälle kauko-ohjauksella, mm. fluoresoiva kytkin joka voitaisiin aktivoida laittamalla valot päälle, tupakansytytin joka ruiskutti kun se sytytettiin ja moottorin sytytintulppa joka tuuttasi ulos tavaraa kun moottori lämpeni. ”Jos meinaat infektoida ihmisiä, kaikkein todennäköisin tapa on hengityksen kautta”, huomauttaa korkean tason Detrickin upseeri. ”Kaikki hengittävät, mutta kaikkia ei voi saada syömään.”

Frank Olson erikoistui tautien hengitysilmavälitykseen. Hän oli työskennellyt alalla vuodesta 1943, kun hän tuli Fort Detrickiin eräänä alkuperäisistä armeijan upseereista USA:n biologisen sodankäynnin ohjelmaan. Ennen sodan loppua hänelle tuli kivulias vatsahaava, joka vei hänet sairastuvalle ja hän joutui lopettamaan aktiivipalveluksen, mutta hän pysyi mukana siviilinä. Hän liittyi SODiin kun se perustettiin vuonna 1950. Selvästi alansa osaajana Olson palveli usean kuukauden ajan SODin johtajana vuosina 1952-53, mutta häntä pyydettiin lopettamaan kun stressi pahensi vatsahaavaa. Hän iloisesti palasi alempaan pestiin haaran johtajaksi, jossa hänellä oli vähemmän byrokratiaa niskoillaan ja kykeni käyttämään enemmän aikaa laboratoriossa. Käytännön vitsien rakastaja Olson oli myös suosittu ystäviensä keskuudessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut mes, mutta kuten suurin osa hänen sukupolvestaan, hän piti sisimmät tunteensa itsellään. Hänen suuri intohimo oli hänen perheensä, ja hän käytti suurimman osan vapaa-ajastaan leikkien kolmen lapsensa kanssa ja auttaen kotona. Hän oli tavannut vaimonsa kun he molemmat opiskelivat Wisconsinin yliopistossa.

Olson otti osaa kaikkiin sessioihin, ja ilmeisesti teki kaiken mitä häneltä odotettiin kahden ensimmäisen loosipäivän aikana. Torstaisen illallisen jälkeen marraskuun 19. päivänä 1953 — samana päivänä jolloin Washington Postin pääkirjoitus halusi lopettaa koirien käytön kemiallisissa kokeissa — Olson joi Cointreauta kaikkien muiden paitsi kahden läsnäolijan kanssa. (Yhdellä oli sydänvika, toinen oli entinen alkoholisti eikä juonut.) SOD-miesten tietämättä Sid Gottlieb oli terästänyt viinaa LSD:llä. [4]

”Minulle kaikki olivat varsin normaaleja” sanoo SODin Benjamin Wilson. ”Kukaan ei ollut tietoinen siitä mitä oli tapahtunut, kunnes Gottlieb mainitsi siitä. (20 minuuttia juoman jälkeen) Gottlieb pyysi oliko kukaan huomannut mitään omituista. Kaikki olivat tietoisia, heti kun se tuotiin heidän tietoonsa.” He yrittivät jatkaa keskustelua, mutta kun huume alkoi vaikuttaa, kokous oli pelkkää naurua ja hälinää. Kaksi SOD-miestä ilmeisesti keskustelivat koko yön filosofiasta, mikä ei liittynyt mitenkään biologiseen sodankäyntiin. Ruwet muistelee sitä ”kaikkein pelottavimpana kokemuksena joka hänellä oli koskaan ollut tai jota hän koskaan toivoo kokevansa.” Ben Wilson muistelee, että ”Olson oli psykoottinen. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän luuli, että joku leikki hänen kanssaan… Eräs hänen lempi-ilmaisuistaan oli ’te jätkät ootte pelkkiä pellejä.'”

Olson ja suurin osa muista tunsi olonsa epämukavaksi eikä voinut nukkua.[5] Kun ryhmä kerääntyi aamulla, Olson oli edelleen kiihtynyt, selvästikin järkyttynyt, niinkuin suurin osa hänen kollegoistaan. Kokous oli muuttunut nihkeäksi, eikä kukaan halunnut enää ottaa osaa. He kaikki menivät matkoihinsa päivällä.

Alice Olson muistaa hänen miehensä tulleen ennen illallista kotiin: ”Hän ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä. Yleensä kun hän tuli takaisin matkoiltaan, hän kertoi minulle kaikenlaisia asioita — mitä he söivät, sensellaista. Illallisen aikaan sanoin, ’On tosi harmi että tämän perheen aikuiset eivät voi kommunikoida enää.’ Hän sanoi, ’Odota kunnes lapset menevät nukkumaan ja kerron sinulle.'” Myöhemmin illalla Frank Olson kertoi vaimolleen, että hän oli tehnyt ”kaamean virheen”, että hänen kollegansa olivat nauraneet hänelle ja nöyryyttäneet häntä. Rouva Olson vakuutti hänelle, että muut olivat hänen ystäviään, että he eivät pilkkaisi häntä. Olson ei kuitenkaan puhunut vaimolleen enempää. Hän piti pelkonsa sisällään, ja hän ei kertonut kenellekään kasvavasta tunteesta, että joku aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. Alice Olson oli tottunut siihen, että hänellä oli salaisuuksia. Vaikka hän tajusi miehensä työskentelevän biologisessa sodankäynnissä, he eivät koskaan puhuneet siitä. Hänellä oli vain pieniä välähdyksiä miehen ammatista. Mies valitti tuskallisista rokotteista, joita hän aina sai.[6] Hän ei melkein koskaan käynyt kylvyssä, koska hän kävi toimistolla suihkussa ennen ja jälkeen työpäivän. Kun Detrickin työntekijä kuoli pernaruttoon (yksi kolmesta kuolemantapauksesta laitoksen 27-vuotisen historian aikana), Frank Olson kertoi vaimolleen, että mies oli kuollut keuhkokuumeeseen.

Alice Olson ei koskaan ollut nähnyt sitä rakennusta, jossa hänen miehensä työskenteli. Fort Detrick oli rakennettu samankeskisten ympyröiden periaatteelle, jossa salaisuudet sisälsivät toisia salaisuuksia. Sisemmälle alueelle, jossa SOD toimi, pääsemiseksi tarvittiin korkeimman kulkuluvan lisäksi ”tarve tietää”-lupa. Hänen miehensä ei ollut pääsemässä irti valtion pakottamasta salailusta kertoakseen hänelle HUIPPUSALAISISTA kokeista, joita Sid Gottlieb oli hänelle tehnyt. Olsonien viikonloppu yhdessä oli hiljainen. Sunnuntaina he istuivat olohuoneessaan, pitivät käsistä toisiaan — jotain mitä he eivät olleet tehneet pitkään aikaan. ”Se oli kaamea marraskuinen päivä”, muistelee rouva Olson. ”Sumu ulkona oli niin paksu, että tuskin näki etuovesta. Frankin masennus oli hirveä.” Lopulta, hän muistelee, että he pakkasivat kolme nuorta lastaan, ja menivät teatteriin. Filmi oli Luther. ”Se oli vakava elokuva”, muistaa rouva Olson, ”ei kauhean kiva katsoa kun on masentunut.”

Seuraavana päivänä Olson tuli aamulla 7:30 pomonsa toimistoon, everstiluutnantti Ruwetin luo. Ruwetille Olson näyttäytyi ”kiihtyneeltä”. Hän sanoi Ruwetille, että hän halusi joko lopettaa tai potukut. Hämmentyneenä Ruwet vakuutti Olsonille, että hänen käytöksensä loosissa oli ollut ”enemmän kuin sekavaa”. Selvästi tyydyttyneenä ja helpottuneena Olson suostui pysymään ja käytti loppupäivän rutiininomaisiin SOD-hommiin. Sinä iltana Olsoneilla oli kevyin ilta sitten Deep Creek Lodgen retriitin, ja he suunnittelivat läksiäisiä kollegalle seuraavaksi lauantai-illaksi.

Tiistaiaamuna Ruwet jälleen saapui hänen toimistolleen ja löysi häiriintyneen Frank Olsonin tätä odottamasta. Olson sanoi, että hän tunsi olonsa ”sekavaksi” ja kyseenalaisti omaa osaamistaan. Hän sanoi, että hänen ei olisi pitänyt lähteä armeijasta sodan aikana hänen vatsahaavansa takia ja että häneltä puuttui kyky tehdä nykyistä hommaansa. Tunnin jälkeen Ruwet päätti, että Olson tarvitsi ”psykiatrin huomiota”. Ruwet ilmeisesti tulkitsi, että CIA oli saanut aikaan Olsonin ongelman alunperinkin, ja sen sijaan, että hänet oltaisiin lähetetty tukikohdan sairaalaan, hän soitti Gottliebin apulaiselle Robert Lashbrookille että tämä järjestäisi Olsonille psykiatrin.

Nopean puhelun jälkeen Lashbrook ja Gottlieb päättivät lähettää Olsonin tri. Harold Abramsonin luokse New Yorkiin. Abramsonilla ei ollut virallista psykiatrian koulutusta eikä hän pitänyt itseään psykiatrina. Hän oli allergia-asiantuntija ja immunologisti, jota kiinnosti hoitaa mielen ongelmia. Gottlieb valitsi hänet, koska hänellä oli HUIPPUSALAINEN CIA-turvaluokitus ja koska hän oli työskennellyt LSD:n parissa — Viraston sopimuksella — usean vuoden ajan. Gottlieb selvästi suojeli omaa byrokraattista asemaansa eikä antanut kenenkään TSS:llä saada tietää sitä minkä hän oli tehnyt. Koska hän oli epäonnistunut saamaan LSD:n käytölle korkeamman tahon siunausta, Gottlieb meni ja rikkoi toista CIA-sääntöä. Siinä lukee, käytännössä, että jos syntyy mahdollinen tyräys, joka saattaisi nolata CIA:n tai johtaa salaisuuden murtumiseen, kaikkien tapaukseen liittyvien tulisi välittömästi soittaa turvallisuusosastolle. Terveysongelmissa kuten Olsonilla oli, turvallisuusosasto ja CIA:n lääketieteellinen osasto pitivät pitkää listaa lääkäreistä (ja psykiatreista), joilla oli HUIPPUSALAINEN turvaluokitus ja jotka kykenivät tarjoamaan hoitoa.

Gottliebilla oli Frank Olsonille muita suunnitelmia, ja SODin häiriintynyt biokemisti meni New Yorkiin Ruwetin ja Lashbrookin seurassa. Olsonin tila vaihteli paremmasta syvempään ja syvempään masennukseen, riittämättömyyden, syyllisyyden ja paranoian tunteisiin. Hän alkoi kuvitella, että CIA laittoi stimulantteja kuten Benzedrine hänen kahviinsa pitääkseen hänet hereillä ja että Virasto oli se, joka hänen kimppuunsa hyökkäisi. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa Abramson otti Olsonin vastaan. Sitten kello 22:30 immunologi vieraili Olsonin hotellihuoneessa mukanaan pullo viinaa ja pullo rauhoittavaa nimeltä Nembutal — epätavallinen yhdistelmä tohtorille antaa sellaisia lääkkeeksi Olsonin kaltaisiin oireisiin.

Ennen Olsonin aikaa Abramsonilla seuraavana päivänä, hän ja Ruwet menivät Lashbrookin kanssa tapaamaan kuuluisaa newyorkilaista taikuria nimeltä John Mulhollan, jonka TSS oli ottanut sopimuksella valmistelemaan manuaalia, joka soveltaisi ”taikurin taidemuotoa salaisiin aktiviteetteihin.” Pupuja hatusta vetävä asiantuntija voisi helposti löytää uusia ja parempia keinoja sujauttaa huumeita juomiin, ja Gottlieb otti Mulhollandin mukaan työstämään mm. ”erilaisten materiaalien välittämistä asiasta tietämättömille kohteille.” Lashbrook ajatteli, että magia voisi huvittaa Olsonia, mutta Olson muuttui ”erittäin epäileväiseksi”. Ryhmä kohteliaasti jätti vierailunsa lyhyeksi, ja Lashbrook jätti Olsonin Abramsonin toimistolle. Tunnin Abramsonin konsultaation jälkeen iltapäivällä Olson sai luvan palata Frederickiin seuraavana päivänä, joka oli kiitospäivä, perheensä luo.

Olson, Ruwet, ja Lashbrook olivat varanneet lennot torstaiaamuksi, joten illalla ennen lomaa, yrittääkseen nostattaa tuntoja, he menivät katsomaan Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaalia Me and Juliet. Olson kuumottui ensimmäisen aktin aikana ja sanoi Ruwetille, että hän tiesi että teatterin ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä hänet pidättääkseen. Olson ja Ruwet lähtivät näytöksestä väliajalla, ja kaksi vanhaa ystävystä kävelivät takaisin Statler Hotelliin, lähelle Pennin asemaa. Myöhemmin, kun Ruwet nukkui viereisessä sängyssä, Olson läksi hotellista ja haahuili kaduilla. Hän eli harhassa, että hän seurasi Ruwetin käskyjä, hän repi kaikki paperirahansa, ja heitti lompakonsa menemään. Kello 5:30 aamulla Ruwet ja Lashbrook löysivät hänet istumassa Statlerin aulassa hattu ja takki päällä.

He kirjautuivat ulos hotellista ja lensivät takaisin Washingtoniin. SODin kuski haki Olsonin ja Ruwetin lentokentältä, ja alkoi ajaa heitä Frederickiin. Heidän ajaessaan Wisconsin Avenueta, Olson pyysi kuskin pysäyttämään Howard Johnsonin parkkipaikalle. Hän sanoi Ruwetille, että hän oli ”häpeissään” nähdessään perheensä nykytilassaan ja että hän pelkäsi, että hän alkaisi väkivaltaiseksi lastensa kanssa. Ruwet ehdotti, että he menisivät takaisin Abramsonin luo New Yorkiin, ja Olson suostui. Ruwet ja Olson ajoivat Lashbrookin alunnolle New Hampshire Avenuelle Dupon Circlen ohi, ja Lashbrook kutsui Sid Gottliebin kiitospäivän aterialta Virginiasta. Kaikki olivat samaa mieltä, että Lashbrook veisi Olsonin takaisin New Yorkiin sillä aikaa kun Ruwet menisi Frederickiin selittämään tilanteen rouva Olsonille ja hänen omalle perheelleen. (Ruwet oli Olsonin ystävä, kun taas Lashbrook ei ollut muuta kuin työkaveri. Olsonin poika Eric uskoo, että hänen isänsä henkinen tila kärsi kun Ruwet jätti hänet CIA:n Lashbrookin käsiin, erityisesti koska Olsonin mielestä CIA oli ”tulossa nappaamaan hänet.”) Olson ja Lashbrook lensivät LaGuardian lentokentälle ja menivät tapaamaan Abramsonia hänen Long Islandin vastaanotolleen. Sitten kaksi miestä söivät ilottoman kiitospäivän aterian paikallisessa ravintolassa. Perjantaiaamuna Abramson ajoi heidät Manhattanille. Allergisti Abramson tajusi viimein, että Olson hänen käsissään oli enemmän kuin mitä hän kykeni hoitamaan, ja hän suositteli sairaalaan viemistä. Hän kirjoitti jälkikäteen, että Olson ”oli psykoositilassa… hänellä oli vainoharhoja.”

Olson suostui menemään Chestnut Lodgeen, mielisairaalaan Rockvillessa, Marylandissa, jonka palkkalistoilla oli CIA:n hyväksymiä psykiatreja. He eivät saaneet lentoja varattua ennen seuraavaa aamua, joten Olson ja Lashbrook päättivät viettää yhden illan Statlerissa. He ottivat huoneen kymmenennestä kerroksesta. Olsonin henki parani, ja hän päätti soittaa vaimolleen ensi kerran sitten kun hän oli viimeksi lähtenyt New Yorkiin. Heillä oli mieluisa puhelu, mikä jätti vaimolle paremman fiiliksen.

Seuraavan aamun pikkutunneilla Lashbrook heräsi juuri ajoissa nähdäkseen Olsonin paiskautuvan sälekaihtimien ja suljetun ikkunan läpi.

Sekunneissa ryhmä kerääntyi Olsonin ruhjoutuneen ruumiin ympärille kadulla, ja peittely alkoi. Lashbrook soitti Gottliebille kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ennen kuin hän ilmoitti poliisille. Seuraavaksi Lashbrook soitti Abramsonille, joka Lashbrookin mukaan ”halusi pysyä poissa asiasta täysin.” Abramson pian soitti takaisin ja tarjoutui avustamaan. Kun poliisi saapui, Lashbrook kertoi heille, että hän työskenteli puolustusministeriölle. Hän sanoi ettei hänellä ollut ideaa siitä miksi Olson tappoi itsensä, mutta hän tiesi että kuollut mies ”kärsi vatsahaavasta”. Tapausta tutkivat etsivät myöhemmin raportoivat, että informaation saaminen Lashbrookilta oli kuin ”olisi repinyt hampaita”. He spekuloivat toisilleen, että tapaus voisi olla murha jossa on homoseksuaalisia vivahteita, mutta pian he jättivät kyselyt kun Ruwet ja Abramson varmistivat Lashbrookin hätäisen kertomuksen ja näyttivät korkean tason yhteytensä valtioon.

Washingtonissa Sid Gottlieb lopulta tunsi asiakseen kertoa turvallisuusosastolle Olsonin tapauksesta. Johtaja Allen Dulles henkilökohtaisesti määräsi valtakunnantutkijan Lyman Kirkpatrickin tekemään täyden tutkimuksen. Mutta sitä ennen Viraston viranomaiset yrittäisivät varmistaa, että kukaan ulkopuolinen ei yhdistäisi Olsonin kuolemaa ei CIA:han eikä LSD:hen. Turvatiimin viranomaiset pian pyörivät New Yorkissa ja Washingtonissa varmistaen, että Virasto oli peitellyt jälkensä. Yksi haastattelu Lashbrookia ja sitten meni hänen mukanaan tapaamaan Abramsonia. Kun Lashbrook ja Abramson pyysivät turvallisuusviranomaiselta että jättää nämä rauhaan, hän myöntyi ja, sitten hänen toimistonsa parhaiden tapojen mukaan, kuunteli keskustelua salaa. Hänen raportistaan koskien keskustelua voidaan sanoa, että Lashbrook ja Abramson olivat salaliitossa varmistaakseen, että he kertoivat identtiset tarinat. Lashbrook saneli Abramsonille, joka kirjoitti Olsonin oireet ylös joista hänen olisi pitänyt kärsiä ja ongelmista jotka häntä riivasivat. Lashbrook jopa sanoi, että rouva Olson oli ehdottanut miehelleen psykiatrin tapaamista muutaman kuukauden ennen LSD-tapausta.[7] Lashbrookin kommentit kävivät ilmi kolmessa Abramsonin jättämässä raportissa CIA:lle, mutta nämä raportit olivat epäyhdenmukaiset. Yhdessä muistiossa Abramson oli kirjoittanut, että Olsonin ”psykoottinen tila… tuntui olevan (LSD-) kokeen kiteyttämä.” Myöhemmässä raportissa Abramson kutsuu LSD-annosta ”terapeuttiseksi” ja sanoo, että hän uskoi ”tällaisen annoksen tuskin olevan minkäänlaisessa merkittävässä roolissa sitä seuranneissa tapahtumissa.”[8]

CIA virallisesti — mutta salaa — otti kannan, että LSD oli ”triggeröinyt” Olsonin itsemurhan. Viraston viranomaiset olivat työskennelleet kovasti kulisseissa varmistaakseen, että Olson saisi riittävän valtion eläkkeen — kaksi kolmasosaa hänen aviomiehensä peruspalkasta. Ruwet, joka oli uhannut paljastaa koko asian jollei rouva Olson saanut eläkettään, jätti lomakkeen jossa sanoi Olsonin kuolleen ”salaisesta sairaudesta”. Gottlieb ja Lashbrook jatkoivat yrittämistään saadakseen kantansa läpi koskien Olsonille LSD:n antamista, CIA:n johtoryhmän mukaan. He tunnustivat LSD:n triggeröivän funktion hänen kuolemassaan, mutta he myös väittivät, että se oli ”käytännössä mahdotonta” että huumeella olisi negatiivisia jälkivaikutuksia. CIA:n johtoryhmä kutsui näitä kahta kantaa ”täysin epäjohdonmukaisiksi”, ja hän kirjoitti että hän ”ei ollut iloinen siitä mikä vaikutti minusta olevan tavallinen TSS:n edustajien asenne siihen miten tämä koe tehtiin ja minkälaiset olivat heidän kommenttinsa siitä, että tämä oli vain yksi tieteellisen tutkimuksen riskeistä.”

Osana tutkimusta tutkija General Kirkpatrick kävi läpi Gottliebin LSD-tiedostot, mistä Kirkpatrick muistaa ettei se ilahduttanut kauheasti Gottliebia. ”Sain hänet änkyttämään”, sanoo Kirkpatrick hymyssä suin. ”Häntä huoletti hänen tulevaisuutensa.” Kirkpatrick lopulta suositti, että jonkinlainen nuhtelu annettaisiin Gottliebille, TSS-johtaja Willis Gibbonsille sekä TSS-varajohtaja James ”Trapper” Drumille, jotka olivat odottaneet 20 päivää Olsonin kuoleman jälkeen myöntääkseen, että Gottlieb oli selvittänyt kokeen hänen kanssaan. Toiset vastustivat Kirkpatrickin suositusta. Amiraali Luis deFlorez, viraston tutkimusjohtaja, lähetti henkilökohtaisen muistion Allen Dullesille sanoen, että nuhteet olisivat ”epäoikeudenmukaista” ja haittaisi ”sitä aloitteellisuuden ja innostuksen henkeä joka työllemme on niin tarpeen.” Johtaja oli samaa mieltä, ja Kirkpatrick aloitti raastavan prosessin, jossa hän valmisteli kirjeitä Dullesin allekirjoitettavaksi, joissa lukisi että Gottlieb, Gibbons ja Drum olivat tehneet väärin, mutta eivät liian väärin. Kirkpatrick kirjoitti kuusi versiota pelkästään Gottliebin kirjeestä ennen kuin hän kehitti soveliaan sanamuodon. Hän aloitti sanomalla, että TSS-viranomaiset olivat näyttäneet ”erittäin huonoa arviointikykyä”. Se oli liian karskia korkealle Viraston viranomaiselle, joten Kirkpatrik yritti ”erittäin heikkoa arviointikykyä”. Silti liian rankkaa. Hän tyytyi ”heikkoon arviointikykyyn.” TSS-viranomaisille kerrottiin, että heidän ei pitäisi tulkita kirjeiden olevan nuhteita ja että mitään merkintää kirjeistä ei jäisi heidän henkilökohtaisiin tietoihinsa, mikä voisi vahingoittaa heidän tulevaa uraansa.

Olsonin perhe Frederickissä ei päässyt niin helpolla. Ruwet sanoi heille, että Olson oli hypännyt tai pudonnut ikkunasta New Yorkissa, muttei maininnut sanaakaan LSD:stä, jonka vaikutuksien Ruwet itse uskoi johtaneen Olsonin kuolemaan. Aina hyvänä taistelijana Ruwet ei kyennyt puhumaan salaisista kokeista — edes helpottaakseen Alice Olsonin surua. Rouva Olson ei halunnut hyväksyä ideaa siitä, että hänen aviomiehensä oli omasta tahdostaan tehnyt itsemurhan. ”Se oli erittäin tärkeää minulle — lähes koko elämäni suola — että lapsieni mielestä heidän isänsä olisi jättänyt heidät”, muistelee rouva Olson.

Seuraavien 22 vuoden ajan Alice Olsonilla ei ollut kovempaa näyttöä kuin hänen oma uskomuksensa siitä, että hänen aviomiehensä ei ollut jättänyt häntä tai perhettään. Sitten kesäkuussa 1975 Rockefellerin komissio tutki CIA:n laittomia kotimaan operaatioita ja raportoi, että Frank Olsonin kuvaukseen sopiva mies oli hypännyt New Yorkissa hotellin ikkunasta sen jälkeen kun CIA oli antanut hänelle LSD:tä ilman hänen tietoaan siitä. Olsonin perhe luki tapauksesta Washington Postista. Tytär Lisa Olson Hayward ja hänen aviomiehensä menivät tapaamaan Ruwetia, joka oli eläköitynyt armeijasta ja asettunut Frederickiin. Tunteikkaassa tapaamisessa Ruwet myönsi, ett Olson oli tuo mies ja sanoi ettei hän voinut kertoa perheelle aiemmin koska hänellä ei ollut lupaa. Ruwet yritti toppuutella heitä etteivät he menisi julkisuuteen tai hakisi korvauksia valtiolta, mutta Olsonin perhe teki molemmat. [9] Alice Olson ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan luki televisiossa heidän valmistelemansa lausunnon:

Meidän mielestämme CIA on hyökännyt perhettämme vastaan kahdella tavalla”, siinä luki. ”Ensinnäkin, Frank Olsonilla tehtiin kokeita laittomasti ja varomattomasti. Toiseksi, hänen kuolemansa todellinen luonne salattiin 22 vuoden ajan… Kertoessamme tarinaamme, me olemme huolissamme siitä, että sekä perheemme kokema henkilökohtainen tuska että meidän tuntemamme moraalinen ja poliittinen suuttumus on painettu villasella. Ainoastaan tällä tavoin voi Frank Olsonin kuolema muuttua osaksi amerikkalaista muistoa ja olla osana sitä poliittista ja etnistä reformia, jota yhteiskuntamme niin kovasti kaipaa.”

Lausunto jatkui vertaamalla Olsoneja kolmannen maailman perheisiin ”joiden toiveet paremmasta elämästä on CIA interventioillaan tuhonnut.” Vaikka Eric Olson luki nuo sanat koko perheen puolesta, ne heijastelivat enemmän lasten politiikkaa kuin heidän äitinsä Alice Olsonin tunteita. Uskomattoman vahva nainen, joka tuntuu tehneen rauhan maailman kanssa. Rouva Olson meni takaisin yliopistoon hänen aviomiehensä kuoltua, sai tutkinnon, ja piti perheen kasassa hänen opettaessaan koulussa. Hänellä ei ole pahaa sydämessään Vin Ruwetia kohtaan, hänen ystäväänsä joka panttasi tätä tärkeää informaatiota häneltä kaikki nuo vuodet. Ruwet lohdutti häntä ja tuki häntä kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hän arvostaa sitä kovin. Rouva Olson puolustaa Ruwetia sanomalla, että hän oli ”huonossa asemssa”, mutta sitten hän pysäyttää kesken lauseen ja sanoo, ”jos minulle oltaisiin annettu edes jotain viitteitä työpaineista… Jos minulla olisi ollut jotain, olisin voinut kertoa lapsille. Mutta en tiedä miten (Ruwet) olisi voinut tehdä sitä myöskään. Se oli kaamea asia miehelle, joka rakasti häntä.”

”En vaadi Viniltä (Ruwet) mitään”, pohtii rouva Olson. ”Gottlieb on eri asia. Hän oli halveksuttava.” Hän kertoo miten Gottlieb ja Lashbrook molemmat olivat Olsonin hautajaisissa Frederickissa ja lahjoittivat muistokeräykseen. Viikkoa tai kahta myöhemmin kaksi miestä vierailivat hänen luonaan. Hän tiesi, etteivät he olleet Detrickissä töissä, mutta hän ei ymmärtänyt sitä mikä heidän roolinsa oli. ”En halua nähdä heitä”, hän huomauttaa. ”Vin kertoi minulle, että heille tulisi siitä parempi olo. En halua mitään heiltä. Mielestäni se ei olisi ollut tarpeen, mutta okei. Suostuin. Jälkikäteen ajateltuna, se oli niin omituista, että tulee paha olo… Minua vedettiin höplästä.”

Gottlieb ja Lashbrook eivät ilmeisesti koskaan palanneet SOD:n biologisen sodankäynnin osastolle. Paljoakaan ei kuitenkaan muuttunut. Ray Treichler ja Henry Bortner ryhtyivät SOD-yhteyshenkilöiksi CIA:lla. SOD jatkoi bakteeritaudinaiheuttajien tuotantoa ja varastointia CIA:lle vuoteen 1969 asti, jolloin presidentti Richard Nixon sanoutui irti biologisesta sodankäynnistä. Oletettavasti joku korvasi Frank Olsonin.

Huomioita

Kuvaus CIA:n suhteesta SOD:n Fort Detrickissa on peräisin usean entisen Fortin työntekijän haastatteluista; Churchin komitean kuulemisista ”Toksisten taudinaiheuttajien luvattomasta säilönnästä, osa 1”; Churchin komitean ”Tiivistelmäraportti CIA:n tutkimuksesta koskien MKNAOMIa”, joka löytyy raportista, kirja I, sivut 360-63; ja Kennedyn alakomitean kuulemisista koskien puolustusministeriön ihmiskohteiden biologista testaamista, 1977. Sid Gottliebin mukanaolo juonessa tappaa Patrice Lumumba löytyy Churchin komitean väliraportista ”Väitetyt ulkomaisten johtajien salamurhasuunnitelmat”, s. 20-21. Churchin komitea antoi Gottliebin olla listattuna pseudonyymilla Victor Scheider, mutta useat lähteet vahvistivat Gottliebin oikean identiteetin, kuten myös CIA:n Kennedyn alakomitealle antama biografiadata, joka asettaa hänet samaan hommaan kuin ”Scheider” samaan aikaan. Juoni antaa botuliinia Fidel Castrolle kuvataan salamurharaportissa sivuilla 79-83. Irakilaisen everstin tapaus löytyy sivulta 181 samasta raportista.

Olsonin perhe julkaisi monta tuumaa CIA-dokumentteja Olsonin tapauksesta vuonna 1976 ja ne löytyvät Kennedyn alakomitean vuoden 1975 kuulemisista koskien biomedikaalista ja käyttäytymistutkimusta, s. 1005-1132. Ne muodostavat pohjan isolle osalle narratiivia, mm. Alice Olsonin, Eric Olsonin, Benjamin Wilsonin ja usean muun entisen SOD-miehen haastattelut (jotka eivät tuottaneet paljoakaan lisäarvoa). Vincent Ruwetin todistuksesta kaivettiin myös informaatiota Kennedyn alakomitean edessä vuonna 1975, s. 138-45 ja Churchin komitean tiivistelmässä tapauksesta, kirja I, s. 394-403. Lainaus Harold Abramsonin aikeista antaa potilailleen heidän tietämättään LSD:tä löytyy MKULTRA-alaprojektista numero 7, kesäkuun 8. 1953, kirje tohtori (poistettu). Taikuri John Mulhollandin työ Virastolle kuvataan MKULTRA-alaprojekteissa 19 ja 34.

Alaviitteet

1. Toksiinit ovat kemiallisia ainesosia, eivät eläviä organismeja, jotka on tuotettu biologisista taudinaiheuttajista. Vaikka ne voivat sairastuttaa tai tappaa ihmisiä, ne eivät voi lisääntyä itsekseen kuten bakteerit. Johtuen niiden biologisesta alkuperästä, toksiinit siirtyivät Fort Detrickin alaisuuteen Edgewood Arsenalin sijaan, laitoksen joka käsitteli Amerikan kemiallisten ja biologisten aseiden kemiallista puolta.

2. Bruselloosi on hyvin voinut olla Gottliebin keväällä 1960 valitsema tauti kun salaisen palvelun terveydenmuokkauskomitea hyväksyi operaation hoidella irakilaiseversti pois päiviltä, jonka sanottiin ”ajavan itäblokin poliittisia intressejä” ainakin kolmen kuukauden ajan. Gottlieb sanoi Churchin komitealle, että hänellä oli merkitty nenäliina, johon oli laitettu halvaannuttavaa ainetta, ja sitten se postitettiin everstille. CIA-viranomaiset sanoivat komitealle, että teloitusryhmä ampui everstin — minkä kanssa Virastolla ei ollut mitään tekemistä — ennen kuin nenäliina saapui perille.

3. Jostain syystä Yhdysvaltain hallitus piti tärkeänä olla julkistamatta informaatiota Japanin biologisesta sodankäynnistä. Ylempi Detrickin lähde sanoo, ”Me tiesimme, että he ruiskuttivat Mantsuriaa. Meillä oli tulokset siitä miten he tuottivat ja levittivät (biologisia taudinaiheuttajia, mm. pernaruttoa)… Luin ruumiinavausraportit itse. Meillä oli ihmisiä, jotka menivät Japaniin sodan jälkeen.”

4. Gottlieb sanoi hieman Olsonin kuoleman jälkeen, aikana jolloin hän yritti pitää oman pesänsä puhtaana, että hän oli puhunut SOD-tyypeille LSD:stä ja että he olivat sopineet yleisista ehdoista mitä tulee salaa aineen antamiseen koehenkilöille. Kaksi SOD-ryhmästä haastatteluissa ja kolmas kongressin todistuksessa suoraan kiistivät Gottliebin tarinan version. Gottlieb ja SOD-miehet kaikki olivat samaa mieltä siitä, että Gottlieb ei varoittanut etukäteen siitä että hän oli laittanut huumetta heidän viinaansa.

5. Juuri siitä syystä, että suurin osa tripeistä kestää noin 8 tuntia huolimatta siitä miten paljon henkilö ottaa huumetta, lähes kaikki koehenkilöt, mm. TSS:n omat alihankkijat, antavat LSD:tä aamulla välttääkseen unettomat yöt.

6. SOD-rakennukseen päästäkseen, sen lisäksi että tarvitsee uskomattoman vaikeasti saatavan turvaluokituksen, pitää olla rokotuskortti, jossa on arviolta 10-20 uunituoretta rokotusta. Prosessi oli niin tuskallinen ja aikaavievä, että jossain kohtaa 1960-luvulla kenraali, joka johti koko armeijan kemiallisen sodankäynnin toimintaa, päätti että SOD pitää tutkia ja hän halusi saada heti paikalla briiffauksen. Kun tästä tapauksesta kysyttiin, SOD-veteraani joka oli aiemmin irtisanoutunut sanoi, ”Se on se tapa jolla me pidämme heidät poissa. Noilla (armeijan) tyypeillä ei ole tarvetta tietää. Suurin osa turvallisuusrikkeistä tuli ylemmältä johdolta… Hän olisi voinut mennä sisään ilman rokotteita jos hän olisi niin vaatinut. Turvallisuusjohtaja olisi voinut protestoida, mutta hän olisi päässyt sisään.”

7. Rouva Olson sanoo, että tämä on päin naamaa valehtelua.

8. Epäpsykiatri Abramsonilla, joka salli kemisti Lashbrookin kertoa hänelle hänen potilaidensa oireyhtymistä, oli selvästi omituinen käsitys siitä mitä ”terapeuttinen” — puhumattakaan psykoterapeuttisesta — tarkoittaa. Abramsonin vuoden 1953 ehdotuksessa CIA:lle tutkia $85000:lla LSD:tä, hän kirjoitti että seuraavan vuoden ajan hän ”toivoi” antavansa sairaalapotilaille ”jotka olivat olennaisesti normaaleja psykiatriselta kannalta katsottuna… heidän tietämättään huumeannoksia psykoterapeuttisiin tarkoituksiin.” Hänen käsittelynsä tuo mieleen William Burroughsin hahmon Naked Lunchissa joka sanoo, ”Noniin pojat, te ette näe tätä operaatiota suoritettavan kovin usein, ja sille on olemassa syy… katsokaas, tällä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä arvoa.”

9. Presidentti Gerald Ford myöhemmin henkilökohtaisesti pyysi anteeksi Olsonin perheeltä, ja kongressi sääti lain vuonna 1976 maksaa $750000 kompensaationa rouva Olsonille ja hänen kolmelle lapselleen. Perhe vapaaehtoisesti jätti oikeusjutun sikseen.

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades