kirjoittanut Robert Naeslund

Esipuhe

Tämä teksti on yksi niistä, jotka voivat muuttaa täysin käsitystämme yhteiskunnasta, jossa elämme. Se antaa myös täysin uuden kuvan siitä, keitä he ovat: viranomaiset, johtavat professorit, psykiatria ja mitä poliisivoima todella edustaa. Tässä ei tarvitse ohittaa faktoja, mutta kaikkia väitteitä perustellaan parhaalla mahdollisella tavalla. Käsiteltävänä aiheena on aivojen hallinta – projekti, joka alkoi jo 1940-luvun viimeisinä vuosina, kun Karoliinisen sairaalan kirurgit istuttivat elektrodeja nukutettujen potilaiden aivoihin heidän tietämättään – uhrien hyväksikäyttämiseksi kokeellisissa tutkimushankkeissa. Nykyaikaisen neurotieteen käsite kuulostaa edistyneeltä tutkimukselta, mutta se on myös FOI:n johtama teknopoliittinen projekti, jota kehitettiin puolustusministeriön salaisten seinien takana. Vaikka aihe sopii yhtä hyvin kyberpunkin maailmaan – jonka sanotaan merkitsevän sivilisaation tuhoa, teknologian nousua ja keinotekoisen kulttuurin tuloa. Mikään kirja tai elokuva ei voi tarjota selkeämpää kuvaa tästä kehityksestä kuin tämä teksti.

Samaan aikaan tämä on tarina elämästäni – kuinka teini-ikäisenä Södersjukhusetissa Tukholmassa aivoihini istutettiin elektrodeja – niitä käytettiin aivokokeessa – muutuin itseni vastakohdaksi – selvitin asian – sain apua organisaatioilta ja vaikutusvaltaisilta ihmisiltä – kävin läpi useita leikkauksia – ja aloitin taistelun asian haastamiseksi. Vaikka tarinassa on omia kokemuksiani yhteisenä lankana, se on täynnä faktoja ja esimerkkejä kehityksestä, josta harvat ovat kuulleet, mutta jolla on suurin merkitys elämällemme. Niille, jotka ovat kiinnostuneita aivoista, lääketieteellisestä tutkimuksesta ja professoreista hulluina tiedemiehinä – tässä kaikkea tukevat parhaat mahdolliset faktat.

Jo useiden vuosikymmenien ajan poliisiviranomaiset, SÄPO etunenässä, ovat nukuttaneet pidätettyjä ja istuttaneet heidän päähänsä lähettimiä. Samaa väärinkäyttöä on tapahtunut psykiatrisilla klinikoilla ja tavallisissa sairaaloissa Ruotsissa ja kansainvälisesti. Näin on luotu suora yhteys uhrien aivoihin tutkimustarkoituksia varten, ja suurelta osin sekä mielipuoliset teot, rikollisuus että terrorismi ovat osa tätä kehitystä. Ulrike Meinhofin omien sanojen avulla voimme ymmärtää, millaista aivoterrorismia hän joutui kokemaan Länsi-Saksan turvallisuuspoliisin toimesta. Voimme nähdä vastaavia tapahtumia Ruotsista, ja ne ovat jatkuneet vuosikymmenten ajan. Täällä voi myös lukea johtavien ruotsalaisten professoreiden sodasta, valheista ulkomaisista kollegoistaan, niistä, jotka yrittävät paljastaa heidät – ja heidän puolustuksestaan pelissä, jossa on kyse terveydenhuollon potilaiden järjestelmällisestä hyväksikäytöstä.

Kirje toimitettiin pääministeri Reinfeldtille 5. huhtikuuta 2011, jotta hänellä olisi mahdollisuus kommentoida sitä tai väitteitä omasta osallistumisestaan projektiin. Samalla mainittiin, että presidentti Obama oli asettanut komission tutkimaan käsiteltävää aihetta (ks. sivut 49–50). Reinfeldt ei kuitenkaan ole halunnut kommentoida asiaa.

Tärkeää on tietää, että artikkelia voi lukea monella tavalla. Eri osat on jaoteltu otsikoihin, ja voi ohittaa ne, joista ei ole kiinnostunut – tai yksinkertaisesti saada pinnallinen käsitys aiheesta seuraamalla kuvia ja kuvatekstejä, joita on kaikilla sivuilla. Riippumatta siitä, miten artikkelin lukee, ei ole vaaraa, että menettää punaisen langan.

Taustaa

Kaksi turvallisuuspoliisia yllätti minut, tarttui käsivarsiini ja painoi minut maahan. Toinen heistä otti esiin ruiskun, työnsi sen käsivarteeni, antoi pistoksen ja nukahdin nopeasti. Tapaus sattui 12. elokuuta 1987. Kahden SÄPO-CIA-agentin lisäksi paikalla oli kolmas henkilö, neurokirurgian professori. Kun olin nukutettu, otsaani avattiin 6–7 cm:n aukko. Sinne asetettiin instrumentti, jolla otsaluu avattiin. Sitten odotettiin, kunnes heräsin. Silloin he olivat sitoneet käteni ja jalkani, professori piti kiinni päästäni, yksi turvallisuuspoliisi piti otsaluuta auki instrumentilla ja toinen seisoi valmiina polttoraudan kanssa, jolla aiemmin merkittiin eläimiä. He antoivat minun nähdä, mitä oli tekeillä, ja painoivat sitten raudan päähäni ja polttivat osan otsalohkosta. Menetin tajuntani. Kun heräsin kymmenen tuntia myöhemmin, tuntui siltä kuin koko aivoni olisivat palaneet kuumuudesta ja kivusta – täysin uusiin elinolosuhteisiin.

Taustalla oli se, että uhkasin CIA-SÄPO:n salaisinta projektia. Se oli huipentuma erimielisyyksille, ja ongelma, jonka aiheutin, oli kasvanut muutaman vuoden aikana. Olin onnistunut pitkäaikaisessa taistelussani paljastaa, mitä minulle oli tehty. Sain professoreita, järjestöjä kuten Punaisen Ristin, tärkeitä henkilöitä kuten hallitusoikeuden puheenjohtajan Gustav Petrénin ja muita puolelleni. Pystyin vahvistamaan sen, mitä vain harvat tietävät – että vankiloissa ja mielisairaaloissa potilaita nukutetaan ja heidän päähänsä ja aivoihinsa istutetaan elektrodeja/lähettimiä. Pystyin myös osoittamaan, että samaa toimintaa esiintyi Ruotsin suurissa sairaaloissa – että kirurgit istuttivat potilaiden päähän lähettimiä aivojen tutkimusta, kontrollia ja käyttäytymisen manipulointia varten. Samalla kun aloin toimia tässä asiassa, New York Times julkaisi paljastuksia CIA:n aivoprojekteista. 2. elokuuta 1977 heillä oli suuri artikkeli, josta voi ymmärtää, kuinka tärkeää on neutralisoida ne, jotka voivat uhata salaisuutta:

”CIA:n projektia johtaneet miehet mobilisoivat armeijan, laivaston, ilmavoimat, maatalous-, terveys-, koulutus- ja hyvinvointiministeriöt sekä useita muita valtion virastoja. He hyväksyivät, että suuri osa heidän aikeistaan oli ”epäeettisiä”, lähes laitomia ja amerikkalaisille vastenmielistä tietää… Toimenpiteisiin on ryhdyttävä”, kirjoitti CIA:n virkamies sisäisessä muistossa, ”ei vain suojellakseen toimintaa vihamielisten voimien paljastamiselta, vaan myös salatakseen nämä toimet amerikkalaiselta yleisöltä.”

Ruotsissa SÄPO ja FOI (puolustusvoimien tutkimuslaitos) olivat ne, jotka kehittivät samaa projektia kuin CIA. Tekstistä voi ymmärtää, miten he rakensivat puolustuksen, jotta asia ei tulisi julki. Tilanne oli täällä sama. Mutta vuonna 1983 pystyin useiden professoreiden avulla todistamaan heidän istuttaneen lähettimet päähäni, ja siitä lähtien olin uhka heidän salaiselle projektilleen.

Johdanto

Tämä tarina haastaa käsityksen siitä, mitä Ruotsissa voi tapahtua, mutta se antaa myös käsityksen salaisesta teknopolitiikasta, joka on kehitetty valtion päätöksillä aina hallitukseen asti. Voidaan sanoa, että se on faktadokumentti aivokontrollista, johon olen lisännyt omat kokemukseni – oman tarinani – laajempaan kontekstiin. Tämä osa, Johdanto, on tarkoitettu antamaan yleiskuva aiheesta – sitten alkaa oma tarinani. Kiinnostuksen mukaan voi valita, mitä haluaa lukea, hypätä otsikoiden välillä tai seurata vain kuvia menettämättä sisältöä. Tällä kertaa faktoja ei tarvitse etsiä kaukaa: sairaaloissa, vankiloissa ja psykiatrisissa klinikoissa tapahtuneet väärinkäytökset on vahvistettu monista eri lähteistä. Kukaan ei myöskään tarvitse etsiä todisteita Ruotsin turvallisuuspoliisin toimista: vankiloissa tapahtuneista nukutuksista, ihmisten päihin istutetuista lähettimistä ja heidän uhriensa täydellisestä hallinnasta. Tässä esitetään lääketieteellisiä väärinkäytöksiä, joita tutkijat itse kuvaavat olleen laajamittaista toimintaa 1960-luvulta lähtien. Kyse on implantoiduista lähettimistä/aivosiruista nukutetuissa potilaissa leikkausten aikana, ihmisten hyväksikäytöstä lääketieteellisessä tutkimuksessa, aivojen kokeissa ja käyttäytymisen manipuloinnissa.

Ruotsissa kritisoidaan usein maita, jotka ovat väärässä, eivät kunnioita ihmisoikeuksia ja pakottavat väestönsä erilaisiin projekteihin, kuten Pohjois-Korea, Burma ja aiemmin Etelä-Afrikka. Ruotsissa elämme poliittisen ohjelman mukaisesti, joka etäännyttää nämä vertailut. Kun saksalainen televisiokanava ZDF esitti kesällä 2004 dokumentin Geheimes Russland, eräs professori selitti, että hänellä on tietoa ihmisten, myös poliitikkojen, neutralisoimisesta kaukosäätimellä. Ljublianan vankilassa vuonna 1954 ollut vanki kertoi saaneensa sen jälkeen voimakkaita akustisia ja visuaalisia kokemuksia, ja mainittiin, että tämä oli toiminta, joka alkoi Neuvostoliitossa 1940-luvulla. Se aloitettiin sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa samaan aikaan – kaikkein epäinhimillisin poliittinen idea – aivojen kauko-ohjaus. Tämä on faktadokumentti, ja olen mielelläni valmis pitämään luentoja – ei vain omasta tapauksestani, vaan siitä uhasta, jonka se merkitsee meille kaikille – mikä käy helposti ilmi seuraavasta tekstistä.

Aivojen tutkimuksesta, valtion käyttäytymisteknologiasta ja implantoiduista aivosiruista ei ole kuultu paljoakaan. Se ei johdu siitä, että niitä ei olisi olemassa, vaan siitä, että ne on pidettävä poissa julkisuudesta. Ne ovat kaikki osa supertietokoneteknologiaa, josta ei myöskään ole hyviä artikkeleita tai kirjoja. New York Times selitti yhdessä artikkelissaan, että CIA:n ensimmäinen aivoprojekti käynnistyi vuonna 1950, mutta jo muutama vuosi ennen sitä tutkijat Ruotsissa, Englannissa, Yhdysvalloissa ja kommunistisissa maissa olivat alkaneet kohdella potilaita kaltoin käyttämällä elektrodeja aivoissa. Tekniikkaa kutsutaan biolääketieteelliseksi telemetriaksi – se tarkoittaa biologista etämittausta (tele tarkoittaa etäisyyttä ja metri mittaamista). Valtion tutkimuksissa on käsitelty kehitystä, ja Alva Myrdal otti aivoteknologian esille SOU 1972:59 -raportissa. Sen alaotsikko oli Tulevaisuuden valinta, eikä kukaan haluaisi antaa elämäänsä tulevaisuuden puolesta tehdyn valinnan vuoksi:

 ”Tekniikka tarjoaa uusia mahdollisuuksia vaikuttaa tarkoituksellisesti ihmisen perustavanlaatuisimpiin elementteihin… Aivojen toiminnan ja käyttäytymisen tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena on selvittää, millaisia ja kuinka suuria muutoksia voidaan saada aikaan… ja vaara käyttäytymisen hallitsemisesta ja muuttamisesta ihmisten tahdon vastaisesti… Epäilemättä yksilön suojelu näiden ja vastaavien menetelmien väärinkäytöltä on nyky-yhteiskunnassa riittämätön.”

Se johtui yksinomaan siitä, että valtio ei halunnut antaa kansalle mitään suojaa aivoteknologiaa vastaan. Sen sijaan se antoi sen kehittyä valtaprojektina, sotilaallisen julkisivun takana, yhteistyössä valtion instituutioiden kanssa, joiden intressit katsottiin tärkeämmiksi kuin kansan vapaus ja oikeudet.

New York Timesin artikkelissa 2.8.1977 siteerattiin CIA:n asiakirjaa, jonka mukaan projekti oli lähes laiton. Mutta tietysti se oli täysin laitonta. Ihmisten päähän istutettavat lähettimet ja henkisten, biologisten ja neurologisten toimintojen muuttaminen ovat selvästi vastoin kaikkia ihmisoikeuksia, perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia. He kuvailivat, että CIA:lla oli aivotekniikkaa hyödyntävä ohjelma, jonka avulla voitiin suorittaa murhia näkymättömästi. Se oli vain yksi lisä sovellus biologisten toimintojen ohjaamiseen. Kyky aiheuttaa sydänkohtauksia ja aivoverenvuotoja ilman, että niitä voitiin erottaa luonnollisista kuolinsyistä. Samana vuonna 20. syyskuuta julkaistiin jälleen artikkeli, jossa kuvailtiin myös projektin salassapitovelvollisuutta:

”MK-Ultra ja sen edeltäjät olivat maamme historian salaisimpia tiedustelutoimia… Erityisiä toimenpiteitä toteutettiin, jotta vihamieliset valtiot eivät saisi tietää projektista, ja CIA oli huolissaan mahdollisista sivuvaikutuksista Yhdysvalloissa sekä tiedemaailmassa että sen ulkopuolella.”

Se, että projekti oli yksi kaikkien aikojen arkaluonteisimmista turvallisuuspoliittisista ohjelmista, pätee edelleen ja koskee myös kansainvälistä tasoa. Se on Ruotsin salaisin projekti. Kun aivoni poltettiin, pystyin todistamaan, että Karolinska-sairaala oli aloittanut potilaiden hyväksikäytön jo vuonna 1946 avaamalla heidän päänsä ja istuttamalla niihin elektrodeja. Sachsska-lastensairaalan päälääkäri oli alkanut vuonna 1948 hyödyntää vastasyntyneitä lapsia samoilla menetelmillä. FOA:n tutkija P.M. Persson selitti vuonna 1965 julkaistussa artikkelissa, että implantoidut lähettimet olivat kehittyneet pitkälle lääketieteellisessä tutkimuksessa. Hän kirjoitti, että ensimmäiset aivojärjestelmät perustettiin Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa. Salainen projekti on jatkunut 60 vuotta ilman, että siitä on tullut julkisuutta tiedotusvälineissä. Kyse on ihmisen aivojen kytkemisestä valvontaan, aivojen tutkimiseen ja käyttäytymisen manipulointiin. Se on kaikkein pelottavinta. Tohtori Frankenstein FOI:ssa on tunkeutunut ihmisten aivoihin ja ilmoittaa toimintakertomuksessaan, että tavoitteena on ohjata yksilön kognitiivisia toimintoja koko elämän ajan. Se kuulostaa uskomattomalta, ja se onkin. On paljon muuta sensaatiomaista, josta kukaan ei ole aiemmin kuullut ja joka vahvistetaan tässä.

Minulle tämä asia on ollut läsnä käytännössä koko elämäni ajan. Aluksi tietämättömänä uhrina, sitten tietoisena siitä, mitä minulle tehtiin. Sen jälkeen seurasi pitkä jakso, jolloin yritin todistaa tilanteeni ja vapautua siitä. Olen käynyt läpi useita leikkauksia ulkomailla. Ruotsissa ei ollut mitään mahdollisuuksia saada apua. SÄPO ja hallitus estävät sen. Mutta lopulta päädyin tilanteeseen, jossa elämäntilanteeni mahdollisti laajan tietopaketin kokoamisen, kirjan kirjoittamisen Frankenstein-tekniikasta ja nyt olen tuomassa aihetta keskusteluun. Samana vuonna, kun minulle implantoitiin elektrodeja aivoihin, Science julkaisi ensimmäisen suuren artikkelinsa aivokontrollista (14 sivua) 30. marraskuuta 1956. Siinä professori Carl Rogers kertoi juuri sen, mitä minun tapauksessani tapahtui.

 ”Voimme päättää käyttää kasvavaa tietämystämme ihmisten orjuuttamiseen tavoilla, joista emme ole aiemmin osanneet uneksia, ja personoida ja hallita heitä niin erityisellä tavalla, että he eivät todennäköisesti koskaan tule tietoisiksi persoonallisuutensa menetyksestä… Se osoittaa myös selvästi, että suurta yleisöä voidaan kutsua vain orjiksi.”

Tavoite oli olemassa jo varhaisista vuosista lähtien. Lääkäreillä ja heidän sotilaallisilla yhteistyökumppaneillaan, jotka raiskaavat ihmisten aivoja, ei tietenkään ole rajoituksia, jotka sanovat, että tähän asti mutta ei pidemmälle. Orjat, joista hän puhui, olivat niitä, joita hyödynnettiin ilman korvausta tai edes tietoisuutta tilanteestaan tutkimukseen, aivokokeisiin ja käyttäytymisen manipulointiin. Olin yksi ensimmäisistä ruotsalaisista orjista.

Minun aivokokeilu

Minulla se alkoi Södersjukhusessa toukokuussa 1957. Jouduin sinne moottoripyöräonnettomuuden seurauksena. Dagens Nyheter kirjoitti siitä seuraavana päivänä, ja uutisen perusteella voi päätellä, että lääkäreiden toiminnassa oli jotain vikaa. Siinä kerrottiin, että epäilty rattijuoppo moottoripyöräilijä oli ajanut kolarin Kärrtorpissa, mutta sairaalassa ei ollut yhtään lääkäriä, joka olisi halunnut tai ehtinyt ottaa verikokeen. Siksi poliisilääkäri kutsuttiin paikalle ottamaan useita tunteja myöhemmin verikoe, joka kesti 30 sekuntia. Syy oli se, että lääkärit istuttivat elektrodeja aivoihini, mikä muutti elämäni. Frankenstein-tekniikka muutti minut ja sai minut tekemään asioita, joita en ollut koskaan ennen tehnyt. Sairaat ajatukset saattoivat tulla sekunnissa ja muuttaa minut täysin päinvastaiseksi kuin olin ennen.

Minulle ne tuntuivat täysin normaaleilta halulta ja teoilta, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Ne tulivat minuun pakonomaisina tekoina. Kaikki oli mielipiteiden ja tekojen välissä. Jouduin tilanteisiin, joista oli lähes mahdotonta päästä pois. Jäin kiinni kauheimpiin tapahtumiin ja sain paljon perverssejä piirteitä. New York Times kirjoitti, että muistinmenetys oli CIA:n projektissa houkutteleva keino, ja se oli myös osa uutta minua. Voin unohtaa, minne olin menossa, minne olin pysäköinyt autoni tai kuka oikeastaan olin, ja koko elämä muuttui kaaokseksi. Ensimmäisestä vuodesta lähtien minulla oli sisälläni jokin kuulumaton ääni, jonka kanssa tuntui kuin kommunikoin, ja siitä lähtien ajatukseni kulkivat hidastettuna ja muistuttivat enemmän lausuttuja sanoja. Itse en aavistanutkaan olevani jonkin kohteena. Vasta jälkikäteen, kun kaikki on paljastunut, voin analysoida syy-seuraussuhteita ja ymmärtää, mihin minua käytettiin hyväksi.

50 vuotta sitten käytiin laajaa keskustelua, ja professorit uskalsivat protestoida, mutta nyt, kun projekti on tullut osaksi yhteiskunnan kehitystä, salailu ja harhaanjohtava tiedotus ovat tuottaneet tulosta. Edellytys sille, että projekti voi jatkua, on se, että mitään ei paljasteta. Jo 1950-luvun alussa se oli organisoitu salailun verhon takana. Yhdysvaltojen ja Ruotsin välillä ei ollut eroa. Professori John Lilly otti asian esille muistelmissaan The Scientist (1978). Taustalla oli se, että CIA ja FBI olivat ottaneet häneen yhteyttä vuonna 1953 ja halusivat sisällyttää hänen apinoiden ja delfiinien aivoihin elektrodeja koskevan tutkimuksensa omiin projekteihinsa. Hän kuitenkin kieltäytyi ja julkaisi vastauksensa myös kirjassaan:

 ”Antoine Remond, joka käyttää tekniikkaamme Pariisissa, osoittaa, että tätä aivojen stimulaatiomenetelmää voidaan soveltaa ihmisiin ilman neurokirurgin apua. Tämä tarkoittaa, että kuka tahansa, jolla on oikeat välineet, voi suorittaa sen henkilölle salaa ja ilman näkyviä merkkejä elektrodien asettamisesta. Jos tämä tekniikka päätyy salaisen turvallisuuspalvelun käsiin, se voi saada henkilön täysin hallintaansa ja muuttaa hänen käsityksiään erittäin nopeasti.”

Se antaa hyvän kuvan SÄPO:n toiminnasta. Mutta sitä kutsutaan mielisairaudeksi, että uskoo valtion puolustavan salaisuutta. Kaikesta huolimatta onnistuin välttämään sekä sen että poliisin monien vuosien ajan. Olin oikeastaan melko normaali ihminen. Olin kymmenen vuotta voimistelujoukkueessa, harrastin mäkihyppyä, minulla oli pasifistisia ja sosialistisia ajatuksia, olin mukana vastaperustetussa vasemmistolaisessa sosialistipuolueessa – mutta muutuin militaristiksi, natsiksi ja ajauduin yhä kauemmas normaalista elämästäni. Koin kokemuksia, joita tohtori Lilly kuvaili äärimmäisen nopeiksi käsitysten muutoksiksi, ja vuosina 1959 ja 1960 olin enemmän robotti kuin ihminen.

Hiljaisuuden keskellä

Kaikki ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan se tapahtui vaiheittain. Oletan, että ensimmäinen kokeilu oli muuttaa aivoaaltojani. On myös tutkimusraportteja, joissa Tukholman sairaala on ollut mukana. Joka tapauksessa se antoi minulle aivan uusia tapoja ja ongelmia. Pakonomaiset toimet, joita en ymmärtänyt, toistuvat. Ne johtuivat ulkoisista vaikutuksista, joita en koskaan pystynyt keskeyttämään ennen kuin vaikutus loppui. Jollain tavalla se, mitä tapahtui, oli pelottavaa, mutta en uskaltanut tai pystynyt käsittelemään sitä. En voinut kertoa siitä kenellekään, en uskaltanut ajatella sitä, sanoin itselleni, että en ole sellainen. Tietysti kysytään, käytinkö huumeita, mutta en ollut koskaan käyttänyt. Join joskus viiniä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä muuttuneen käyttäytymiseni kanssa. Ensimmäinen jakso on vuosina 1957–1961. New York Times viittasi 12. elokuuta 1959 pidettyyn tutkimuskokoukseen ja siihen, mitä myös minun kokeiluni käsitteli:

 ”Professori Delgado sanoi Buenos Airesissa pidetyssä kansainvälisen lääketieteellisen kongressin kokouksessa tehneensä kokeitaan vahvistaen epämukavan totuuden, että liikettä, tunteita ja käyttäytymistä voidaan ohjata radioaalloilla, että eläimiä ja ihmisiä voidaan ohjata kuin robotteja.”

Robotiikkatutkimus otti minusta vallan ja muutti minut suurelta osin vastakohdaksi sille, kuka oikeasti olin.

Tutkimusprojektit etenivät täydellä vauhdilla tietämättömien ihmisten kanssa, ja samaan aikaan myös Tukholman KTH osallistui projekteihin, joilla pyrittiin muuttamaan ihmisten normaaleja aivoaaltoja. He tekivät yhteistyötä Karoliinisen sairaalan kanssa, joka luovutti implanttipotilaansa kokeisiin. Professori Zetterberg kirjoitti tästä raportissaan (A Brief History of TTT 1965-1990), jonka hän julkaisi verkossa ennen kuolemaansa. Viimeinen panos siihen, mihin hän oli osallistunut:

”1960-luvun puolivälissä Tukholman kuninkaallinen teknillinen korkeakoulu KTH aloitti muutoksen ajan… Suurin osa ammatillisesta koulutuksestani oli saatu FOA:n (nykyään FOI, oma huomautus) kautta… Erityisesti on muistettava, että signaalinkäsittelyn kurssi alkoi vuonna 1972. Se sai alkunsa aivoaaltoanalyysiä koskevasta tutkimuksestamme… Lääketieteellisen datan, erityisesti aivoaaltojen, analysointi nousi pian pääprojektiksi ja sitoutti puolet koko henkilökunnasta… Työ tehtiin tiiviissä yhteistyössä Karoliinisen sairaalan työntekijöiden kanssa… Se johti myös aivoaaltotoiminnan luomiseen tarkoitettujen mallien teoreettisiin tutkimuksiin.”

Mutta teoreettisiin tutkimuksiin se ei rajoittunut. Karoliininen sairaala oli mukana raaoissa tutkimusprojekteissa, jotka koskivat ihmisten aivotoimintojen, biologisten virtausten ja jopa aivoaaltojen muuttamista. Yhteiskunnassa tapahtuneet epäinhimillisimmät asiat saavat myös seurauksineen varjonsa samalla tavalla kuin tohtori Frankenstein sai hirviönsä.

Faktoja medialle

Mikään uutinen ei tietenkään ole yhteiskunnalle tärkeämpi kuin ihmisten keskushermoston kytkeminen valtion valvontatietokoneisiin. Nämä kuuluvat piilotettujen hallitsijoiden uuteen vallan välineeseen. Herää kysymys, miten se on voitu pitää piilossa niin kauan, kaikista raiskauksista epämiellyttävin; valtion väärinkäyttö, joka voidaan myös ruiskuttaa meihin aivosirujen avulla elinikäistä hyväksikäyttöä varten. 55 vuotta sitten (1956) amerikkalainen professori Joost Meerloo varoitti kirjassaan Rape of the Mind:

”Vapaassa yhteiskunnassa vapaiden ihmisten on opittava ymmärtämään näkymätöntä hyökkäystä henkistä koskemattomuutta vastaan ​​ja taisteltava sitä vastaan. Meidän on tunnistettava, mikä tekee ihmisestä puolustuskyvyttömän tälle vaikutukselle… Aikamme poliittisen todellisuuden traagiset tosiasiat tekevät selväksi, että psykologiset tekniikat voivat aivopestä kokonaisia ​​kansakuntia ja alentaa kansalaisia ​​eräänlaisiksi päättömiksi roboteiksi… Emme suvaitse niitä, jotka käyttävät hyviä arvoja vain hylätäkseen ne valtaan noustuaan. Meidän on oltava suvaitsemattomia näitä hyökkäyksiä kohtaan niin kauan kuin taistelu henkisestä vapaudesta tai kuolemasta on käynnissä.”

Todellisuus on nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, etäännyttänyt itsensä kaikista kummitustarinoista.

Uusi lähetin 1967

Vaihtelevalla menestyksellä onnistuin hillitsemään joitakin 1960-luvulla syntyneitä ongelmia. Pakottaminen toimimaan päinvastoin kuin on, voi olla vaikea ymmärtää. Suoritin asepalveluksen vuonna 1962, eikä sinä vuonna sillä ollut mitään vaikutusta. Mutta kaikki jatkui sen jälkeen. Minun piti elää tekojeni kanssa, joita ei muuten olisi koskaan tapahtunut. Vaikeutena oli, etten pystynyt ottamaan sitä mieleeni, vaan se unohtui. Ei kovin fiksua, mutta niin toimin. Tuolloin en ollut lainkaan tietoinen siitä, miksi se tapahtui, mutta parempaan tai huonompaan suuntaan se muuttuisi muutaman vuoden kuluttua. Yksi ilmennyt ongelma oli, että hengitystiet nenäni kautta olivat usein täysin tukossa. Vasta useita vuosia myöhemmin tajusin, että se johtui radioaaltojen vaikutuksesta.

Joka tapauksessa tapasin lääkärin Södersjukhusissa, tohtori Curt Strandin korva-, nenä- ja kurkkuklinikalta. Jonkin ajan kuluttua sain vastauksen, jonka mukaan minulla oli kyhmy oikeassa nenäkäytävässä. Se kuulosti hieman oudolta, koska ongelma oli molemmissa nenäkäytävissä, mutta se oli ensimmäinen askel. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa lokakuussa 1967. Kun hän työskenteli oikeassa nenäkäytävässäni, tunsin voimakasta kipua päässäni, ja hän sanoi: ”Anteeksi, minulta lipsahti skalpelli, mutta ei hätää.” Minulla ei ollut syytä uskoa muuta. En ymmärtänyt tuolloin, että lääkärit käyttivät potilaitaan hyväkseen leikkausten aikana. Mutta seurauksena oli radiosignaali päässäni. Oletin, että se oli jotain väliaikaista eikä se häirinnyt minua erityisemmin, mutta joskus mietin, mikä aiheutti sen piippausäänen.

Samana vuonna, kun tohtori Curt Strand istutti lähettimen oikeaan nenäkäytävääni, New York Times julkaisi poliittisen pääkirjoituksen Push-Button People? (10.4.1967). Siinä varoitettiin aivoteknologiasta ja oletettiin, että jotkut valtiot aikoivat käyttää sitä kansalaistensa valvomiseksi. Kirjoituksessa todettiin, että asiasta pitäisi käydä yleisempää keskustelua:

 “Yalen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori José Delgadon suorittamilla ihmisten ja eläinten kontrollointia koskevilla kokeilla on häiritseviä seurauksia. Hänen viimeisin saavutuksensa on osoittanut, että istuttamalla elektrodeja afoniapotilaan aivoihin hän voi saada eläimen etäännyttämään itsensä omista poikasistaan ​​radiovaikutuksen avulla… Samanlaisen hallinnan mahdollisuus ihmisiin herättää huolta… On melko todennäköistä, että jotkut maat tutkivat näiden resurssien käyttöä ihmisten kontrollointiin. Jo pelkkä ajatus tästä mahdollisuudesta on loukkaava ja luonnollisesti vaatii laajempaa julkista keskustelua ja suurempaa huomiota.”

Tutkimushankkeet olivat pitkällä ja elektrodeja istutettiin tietämättömille potilaille leikkausten aikana jokaisessa merkittävässä sairaalassa maailmanlaajuisesti. Tämä selitettiin Yalen yliopiston tutkimusraportissa ”Man’s Intervention in Intracebral Functions” vuodelta 1967:

“Ihmisiin istutettuja elektrodeja käytetään nyt kaikissa suurimmissa sairaaloissa… Elektrodien läsnäolo aivoissa ei ole haitallista tai edes epämiellyttävää, ja potilaat elävät täysin normaalia elämää kodeissaan… Kokeellisesta näkökulmasta käyttäytymistutkimus vaatii yksilönvapautta… Tämän trendin jälkimainingeissa olemme alkaneet vaikuttaa mielen psykologisiin reaktioihin, ja tieteellinen tutkimus on johtanut seuraavaan: Voimme kokeilla aivojen sisäisiä mekanismeja, jotka vastaavat tiettyjen käyttäytymismallien ja henkisten toimintojen kehittymisestä ja ylläpidosta.”

Viisi vuotta myöhemmin Ruotsin hallituksen raportti SOU 1972:47 varoitti kehittyvästä poliisivaltiosta ja ihmisten hallitsemisen seurauksista tällä teknologialla.

Muutokset elämässä

Tietenkin on vaikea erottaa, mitä aivoteknologian vaikutus aiheutti verrattuna siihen, mitä muuten olisi tapahtunut elämässä. Aiemmin mainitut asiat ovat ilmeisempiä kuin se, mitä seurasi tohtori Strandin lähettimen jälkeen, jonka oletan hänen asentaneen Ruotsin turvallisuuspalvelun puolesta. Mutta ärsyttävästä sävystä huolimatta seuraavat vuodet olivat melko vapaita aiheutetuista seurauksista. Ehkä he halusivat nähdä, millaista elämäni oli ilman vaikutusta tai mihin he voisivat käyttää minua. Uuden sosiaalisen tilanteen ohella elämässäni tapahtui positiivisia muutoksia. Loppujen lopuksi elämääni eivät olleet täysin vallanneet 1960-luvun aivokokeet. Viime vuosina olin usein Etelä-Euroopassa, hoidin talousasioitani, työskentelin Ruotsissa kahdeksan kuukautta vuodessa, ja elämä oli ihan ok. Vuonna 1972 irtauduin normaalista elämästäni ja valitsin rikollisen uran. Samana vuonna aloin käyttää amfetamiineja. Uskon edelleen, että se oli oma valintani, että se oli elämä, jota halusin kokeilla, mutta sitä on voinut yhtä hyvin kontrolloida suoraan aivoihini aiheutettu vaikutus. Mutta minulla ei vieläkään ollut aavistustakaan, että aivoni olivat yhteydessä osavaltion supertietokoneisiin ohjausta ja kokeilua varten.

Samana vuonna, kun otin ratkaisevan askeleen, amerikkalaiset kriminologian tohtorit, tohtori Barton Ingraham ja tohtori Gerald Smith, julkaisivat tutkimusväitöskirjan nimeltä The Use of Electronics in the Observation and Control of Human Behavior and Its Possible Use in Rehabilitation and Parole. Se oli 14-sivuinen oikeudellisessa julkaisussa nimeltä Crime and Justice vuonna 1972. Se selitti ihmisen täydellisen hallinnan. Tekojen hallitsemisen ja kyvyn muuttaa käsityksiä sekunnissa:

”Kehoon tai sen pinnalle istutettujen anturitiedonkeruujärjestelmien kehittäminen mahdollistaa ihmisen käyttäytymisen tarkkailun ja hallinnan ilman fyysistä kontaktia. Näiden etäohjauskehitysten kautta syntyy mahdollisuus 24 tunnin valvontaan ja valitun käyttäytymisen hallintaan. Telemetriajärjestelmien potentiaalinen merkitys kriminologialle ja rankaisemiselle on ratkaisevan tärkeä… Teknologia tarjoaa mahdollisuuden säädellä käyttäytymistä tarkasti alitajunnan tasolla ja siten välttää subjektiivisen vapaudentunteen riistämisen… Telemetriajärjestelmien käyttö menetelmänä henkilön seurantaan, fysiologisen tiedon hankkimiseen hänen kehostaan ​​ja hermostostaan ​​sekä aivojen sähköiseen stimulointiin etänä on nykytutkimuksen mukaan mahdollista ja hyödyllistä valvontamenetelmänä… Jos kohteelle istutetaan radiolähetin, se voi lähettää sähköisen signaalin, joka estää jatkotoimenpiteet saamalla hänet unohtamaan, mitä hän tekee, tai hylkäämään toimintansa.”

Kuuden seuraavan vuoden aikana, jolloin olin rikollinen ja käytin myös huumeita, opin, että Ruotsin poliisi käyttää teknologiaa rikollisuuden edistämiseen sen sijaan, että se taistelisi sitä vastaan. Mutta myös sen, että he nukuttavat vankeja rutiininomaisesti vankiloissa ja istuttavat lähettimiä heidän päähänsä ja aivoihinsa.

Vuonna 1976 ruotsalainen FOA-tutkija Eskil Block julkaisi kirjan ”Människa och teknik i framtidssamhället”, joka nimestään huolimatta käsittelee pitkälti tuota aikaa. Hän kirjoitti aivojen hallinnasta:

”Lisääntyneet mahdollisuudet vaikuttaa ja muuttaa ihmisiä ovat osa jatkuvaa kulttuurista kehitystä… Demokratioissa riski on ensisijaisesti siinä, että poliisi käyttää väärin valtaansa ja teknisiä kykyjään häiritäkseen yksilöitä ja organisaatioita.”

Se oli jotain, mitä minä koin. Oikeusministeriön julkaisemassa valtion raportissa SOU 1972:47 todettiin seuraavaa:

”Ihmisiä koskevaa tietoa kritisoitiin sen todennäköisyydestä lisätä kohtuuttomasti viranomaisten valtaa ja kykyä kontrolloida yksilöiden toimia. Tiedonkäsittelyn laajentuessa on havaittavissa valloittamattoman poliisivaltion ääriviivat, jonka hallinto on vaikutuksiltaan ehdottoman tehokas ja epäinhimillinen.”

Juuri tätä tarinani loppuosa dokumentoi pitkälti. Lisäksi oikeusministeriöstä on nyt tullut osa epäinhimillistä valtaa, eikä se halua tai uskalla vastustaa poliisiviranomaisen rikollisuutta. (Lisätietoja – katso internet-julkaisu: Justitiedepartementet och polismyndigheten som brottsorganisationer)

Rikos ja rangaistus

Kun päätin jättää vanhan elämäni, minulla oli vain hatara käsitys rikollisuudesta ja sen takana olevista ihmisistä. En oikein tiennyt, miten luoda yhteyksiä tai mitä se elämä merkitsi. Viimeisinä kesinä Espanjassa tapasin englantilaisen miehen, joka oli sekaantunut rikollisuuteen. Tiesin, että hänellä oli aina paljon rahaa, hän vuokrasi huvilaa Costa del Solilla ja harjoitti petoksia, väärensi arvokkaita asiakirjoja ja muuta vastaavaa. Herra Cliff oli kutsunut minut kotiinsa Lontooseen. Niinpä soitin hänelle ja matkustin Englantiin. Siellä aloitin uuden elämäni. Liityin hänen liiketoimintaansa ja sain paljon rahaa. Opin huijaamaan pankkeja. Uusien tapojen, kalliiden hotellien ja hienostuneiden ravintoloiden illallisten myötä vasta kuukauden tai parin kuluttua tajusin, että minua tarkkailtiin. Merkkejä oli useita. Huomasin valvonnan jatkuvasti, mutta en uskonut sen vastaavan poliisin valvontaa, koska he eivät tehneet paljoakaan sen peittämiseksi.

Maaliskuun alussa 1972 asuin Hotel Piccadillyssä (nykyisin Le Meriden) Piccadilly Roadilla, mutta aistin, että tilanne oli vaarallinen. Puhuin Cliffin kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei liiketoimistamme voinut paljastua mitään, eikä hänellä itsellään ollut kokemusta siitä, mitä huomasin. Sisälläni oli niin voimakas ja pelottava tunne, että 9. maaliskuuta illalla pakkasin laukkuni ja valmistauduin muuttoon. Jälkeenpäin söin illallista erään naisen kanssa ja seurasin häntä kotiin Pohjois-Lontooseen. Olin siellä seuraavan aamun alkuun asti, jolloin ajoin Piccadilly-hotelliin. Aioin itse asiassa juuri nousta noutamaan laukkuni, mutta tilasin kahvia ja mehua ja pyysin heitä tuomaan ne huoneeseeni. Oli varhainen aamu, ja se oli viimeinen hetki elämässäni, jonka sitten jättäisin taakseni ikuisiksi ajoiksi. Juotuani mehun vaivuin tajuttomaksi. Siivooja löysi minut tajuttomana lattialta noin kello 12.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin avatessani silmäni, oli se, että useat ihmiset seisoivat yläpuolellani ja yrittivät herättää minut eloon. He olivat implantoineet minut uudelleen, ja nyt mieleeni tuli korkeita, häiritseviä ääniä. Tästä eteenpäin ja 13 vuoden ajan minua altistettiin yhä kasvavalle kauhulle, joka kuuden vuoden (1978) jälkeen muuttui kidutukseksi. Nyt myös indusoiduista verbaalisista signaaleista tuli jatkuvaa viestintää päivällä ja yöllä. Miksi näin oli tapahtunut? Kaikki tekemäni oli virrannut Ruotsin turvallisuuspoliisin supertietokoneeseen. He olivat tietenkin ilmoittaneet asiasta kollegoilleen Lontoossa. Olin jo rottana kokeessa, joten nyt he aikoivat korottaa panoksia. Amerikkalaiset lääkärit Ingraham ja Smith, jotka julkaisivat väitöskirjansa vuonna 1972, mainitsivat myös:

”Liikettä, tunteita ja käyttäytymistä voidaan ohjata sähköenergioilla, ja ihmisiä voidaan ohjata kuin robotteja kaukosäätimellä… Mutta kun ihon alle aletaan istuttaa radioantureita tai aivojen sähköisellä stimulaatiolla ohjata toimintoja, syntyy vaikea tilanne. Se voidaan sisällyttää yksityisyyden piiriin tai ehkä sitä pitäisi kutsua ihmiskunnioitukseksi.” (Alkuperäinen englanninkielinen teksti on mukana Frankenstein-raportissa, jossa on myös laajempi ote heidän teesistään.).

Niille, joilla on vielä vaikeuksia hyväksyä, että tällaisia ​​tapahtumia voi tapahtua – katso jäljempänä olevat lääketieteelliset raportit röntgenkuvineen – mutta tämä on vasta alkua. Joka tapauksessa Södersjukhusetilla, jotka olivat todennäköisiä osallistujia FOI-projektissa (1957), luultavasti SÄPOlla (1967, tohtori Strand) ja nyt luultavasti MI:5:llä, oli nyt päähäni istutettuja lähettimiä. Mutta niitä tulisi lisää. 10. maaliskuuta 1972 alkaen aloin luonnollisesti ymmärtää, mitä tri. Strand oli tehnyt, ja myöhemmin minulle valkeni, että se oli syynä suureen osaan siitä, mitä koin ja tein Södersjukhusetin ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen vuonna 1957. Siitä lähtien (1972) tiesin, että he pystyivät näkemään, mitä näin, selvittämään ajatukseni ja olemaan osa tunteitani – näkymättömänä osallistujana sisälläni, jolla oli resurssit muuttaa kaikkea, mitä minä olin. Sitten alkoi myös uusi elämäntaistelu, aivopesu, käyttäytymismanipulaatio ja tuskalliset sävyt sekä verbaalinen häirintä, jolta ei voinut suojautua.

Valtio ihmistä vastaan

Hieman yli vuotta ennen kuin muutin elämäni, New York Timesissa (19. syyskuuta 1970) oli toinen poliittinen pääkirjoitus mielenhallinnasta, nimeltään Brainwave?. Perusteluni oli yhdenmukainen heidän näkemystensä kanssa:

”Jos edesmennyt George Orwell kirjoittaisi jatko-osan teokselle ”Vuonna 1984”, hän olisi varmasti pitänyt perinteisiä ihmismielen kontrollointiin tarkoitettuja propagandatekniikoita vanhentuneina. Nykyään hän olisi luultavasti kuvitellut yhteiskunnan, jossa vastasyntyneiden ensimmäiset kokemukset elämästä olisivat neurokirurgia. Leikkaus, jossa lapsen aivoihin kytketään radiolähetin, joka kontrolloi sekä järkeä että tunteita… Se edustaa joka tapauksessa ensimmäistä askelta kohti painajaismaista näkemystä aivojen kontrolloimasta väestöstä, ja kauhistuttava mahdollisuus tarkoittaa, että 2000-luvun sanakirjan kirjoittajien on ehkä hylättävä verbi ”aivopestä” ja korvattava se sanalla ”aivoaalloittaa”.

Se ei ollut perusteeton pelko. New York Times oli tietoinen tapahtumista. Viimeisten 60 vuoden aikana tapahtuneella yhteiskunnallisella muutoksella on muita syitä kuin perinteiset. Meidän ei pitäisi uskoa poliitikkojen, professorien ja johtavien poliisien luomiin illuusioihin. He ovat osa väestön pettämiseen tähtäävää peliä. Sekä terroristit, gangsterikuninkaat että huumejengit ovat SÄPOn ja rikospoliisin aivovalvonnan alaisia.

Aivoteknologiaa kehitettiin sekä kommunistiblokin sisällä että länsimaissa. 1960-luvun alussa Neuvostoliitto kehitti supertietokonejärjestelmiä koko väestön käyttäytymismallien hallitsemiseksi. Kun Lee Harvey Oswaldia syytettiin presidentti Kennedyn salamurhasta, Warrenin komissio pyysi CIA:lta muistiota Neuvostoliiton aivohallinnan kehityksestä. Oswald oli asunut siellä ja ollut myös sairaalahoidossa leikkauksessa. CIA:n 19. kesäkuuta 1964 antamassa lausunnossa todettiin seuraavaa:

”CIA:n vt. johtajan Richard Helmsin muistio, jossa lyhyesti kuvataan Neuvostoliiton tutkimusta ja kehitystä käyttäytymisen hallinnan alalla presidentti Kennedyn salamurhaa käsittelevälle tutkintakomissiolle…. Viitaten 19. toukokuuta 1964 lähettämäänne viestiin, jossa pyydetään tietoja Neuvostoliiton mielenmuutos- ja aivopesutekniikoista ja -ohjelmista… Nykytutkimukset osoittavat, että Neuvostoliitto yrittää kehittää teknologiaa, jolla voidaan hallita käyttäytymismallien syntymistä Neuvostoliiton väestön keskuudessa poliittisesti määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti… Tämä Stalinin jälkeisenä aikana havaittu uusi suuntaus jatkuu. Vuonna 1960 neuvostoliittolaiset tiedemiehet käyttivät termiä ”kybernetiikka” kuvaamaan kehitystä. Uutta tiedettä pidetään avaimena ihmisaivojen ja niiden psykologisten toimintojen sekä persoonallisuuden ymmärtämiseen – ja sen hallintaan.” (Asiakirja oli yksi New York Timesin vuonna 1977 julkaisemista asiakirjoista. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on sisällytetty laajempaan otteeseen raportin dokumenttiosiossa.)  

Sama suunnitelma oli olemassa sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa. Tunnettu amerikkalaisprofessori Carl Sagan kirjoitti kirjassaan Dragons of Eden (1970):

”Teknologisten painajaisten suhteen on tärkeää tunnistaa ihmisten mahdollisuudet ymmärtää niitä ja estää hallitusten väärinkäytökset… Väestö, joka sallii viranomaisten istuttaa elektrodeja aivoihinsa, on hävinnyt vapaustaistelun.”

Nämä ovat sanoja, jotka meidän on otettava vakavasti, ja jokaisen, joka haluaa vapautta, ihmisyyttä ja sitä, ettei häntä pakoteta elämään paholaisen ja hänen aivoihinsa sisäänrakennetun kontrollin kanssa, on kokoonnuttava aiheen ympärille ja otettava se keskustelun aiheeksi.

Aivopesua

Jos pitäisi nimetä yleisin vaikutus, joka oli aina läsnä rikollisena vietettyjen vuosien aikana, se olisi aivopesu. Termin merkitys on muistin heikkeneminen, ja New York Times selitti sen myös yhdeksi CIA:n keskeisistä tavoitteista. Aivojen sähkömagneettinen säteily vaikuttaa asetyylikoliiniin, välittäjäaineeseen, joka heikentää muistin toimintaa. Keväästä 1972 alkaen päähäni asetettiin kolme säteilylähdettä, ja niiden vaikutus voimistui vähitellen. Ne heikensivät aivojen happitasapainoa, mikä näkyy röntgenkuvista, ja se muutti minua sekä henkisesti että fyysisesti. Yksi menetelmä oli kuivata nenäkäytävät niin, että niiden läpi oli mahdotonta hengittää. Tämä oli ollut ongelma, kun tulin Södersjukhusetiin vuonna 1967 ja tapasin tohtori Strandin – mutta se oli pahentunut paljon sen jälkeen. Radioaallot vähentävät aivojen happea, ja kuten myöhemmin näemme, kaikilla tutkituilla rikollisilla on tämä oire.

Mutta minun kohdallani teknologiaa ei käytetty rikosten estämiseen tai kiinniottamiseen, vaan pikemminkin terrorin välineenä. Mutta kun tein rikokseni, akustiset häiriöt, sanojen virtaus, aivopesu ja muut vaikutteet usein poistettiin.

He saattoivat myös suorittaa erilaisia ​​kokeita, aiheuttaa kouristuksia, aiheuttaa kipua, pitkittynyttä unettomuutta ja pitkälti kontrolloida muuttunutta käyttäytymistä, jossa menetin täysin normini. Tämä yhdessä amfetamiinin kanssa muutti tietenkin persoonallisuuttani. Jatkuva voimakkaiden signaalien paine pään sisällä esti keskittymistä ja kykyä ajatella pidemmissä sarjoissa. Vuosina 1972–1978 olin useita kertoja pidätettynä, pidätettynä useista rikoksista, mutta pärjäsin laillisesti varsin hyvin. Aivoterrori kuitenkin lisääntyi, ei vain aiemmin asennettujen lähettimien vaikutuksen vuoksi, vaan minut nukutettiin useita kertoja ja päähäni asetettiin lisää radioimplantteja pidätyksen aikana. Lisäksi aivoihini painettiin lähetin, joka tuhosi osia etulohkosta, ja se tapahtui Nackan poliisiasemalla 26. marraskuuta 1975. Se oli poliisin lahja 35-vuotissyntymäpäivänäni ja asia, joka muutti elämäntilannettani enemmän kuin mikään muu.

Olin käynyt ystävieni luona Bollmorassa. Olin saanut lahjaksi salkun. Ei erityisen kallis, mutta kiva, ja onnittelukortin sijaan nainen oli laittanut siihen käyntikorttinsa. Ajoin kotiin salkku autossani. Asuin Ältassa (Nackassa), ja se, mitä sitten tapahtui, ei ollut sattumaa, vaan suunniteltu poliisioperaatio. Rikospoliisi pysäytti minut. He olivat tunteneet minut useita vuosia, ja meillä oli itse asiassa ennen melko hyvät välit. Sattui jopa niin, että söin illallista Sheratonissa johtavien rikostutkijain kanssa. Se oli minulle suuresti hyödyksi työssäni. Nyt minua ei voitu syyttää mistään. Laukku piti kuitenkin tutkia, koska siinä oli muu nimi kuin minun. Selitin, että he voisivat helposti ottaa yhteyttä henkilöön, jonka nimi, osoite ja puhelinnumero olivat kortissa. Mutta he vaativat viedä minut Nackan poliisiin. Ensimmäinen asia, jota vaadin, oli saada ottaa yhteyttä asianajajaani Lars Bergmarkiin. Hän keskusteli poliisin kanssa ja oli sitä mieltä, ettei heillä ollut oikeutta pitää minua siellä. Mutta siitä huolimatta minut lukittiin selliin. Kello oli 2-3 iltapäivällä ja minulle tarjoiltiin kuppi kahvia ja pulla. Sen jälkeen nukahdin nopeasti. Kun heräsin, oli myöhäinen ilta ja olin nukkunut 7-8 tuntia. Siitä hetkestä lähtien olin täysin vakuuttunut siitä, että aivoihini oli asetettu lähetin. Pystyin myöhemmin todistamaan tämän. He pitivät minua siellä seuraavaan aamuun asti, jolloin minut vapautettiin.

Uusi elämä

Nackan poliisin lähettimen jälkeen tapahtui paljon muutoksia. Se välitti kuumuutta suoraan aivoihin, muutti lämpötilaa ja aiheutti jotain kidutuksen kaltaista. Sitä voi verrata aivojen polttamiseen elävältä ja sisäelinten, sydämen, aivojen ja lihasten toiminnan lakkaamiseen. En ole ainoa, jolla on ollut samanlaisia kokemuksia poliisin väärinkäytöksistä. Useilla entisillä ystävilläni oli vastaavia kokemuksia, ja amerikkalaisissa kirjoissa on useita ruotsalaisia rikostapauksia. Rolf Sundvallin kerrotaan joutuneen tämän kohteeksi vuonna 1970 Tukholman tutkintavankilassa ja kuolleen pari vuotta myöhemmin asuntopalossa. Göte Josefssonia piinasivat nämä kokeet 1960-luvun lopulta kuolemaansa 1990-luvulla asti. Erik Gidlund tiesi, että kokeet olivat suorassa yhteydessä hänen aivoihinsa, ja epäili, että elimiä pidettiin hänen vatsassaan kokeellisen vaikutuksen ja kidutuksen alaisena. Gösta Liljaa säteilytettiin taajuuksilla, jotka polttivat hänen kasvojaan ja selkäänsä.

Hän kuoli myöhemmin luusyöpään. Kaikki nämä implantoitiin putkassa Tukholmassa. Minulle aivojen lämpötilan nousu oli tuskallisin asia. Se muutti ihmisen fysiikkaa, psyykettä ja käyttäytymistä, kuten tutkimusraportitkin mainitsevat. Mutta siinä ei ollut kaikki. Aivojen lämpötilalla voitiin täysin neutraloida amfetamiinien ja lääkkeiden, kuten unilääkkeiden, vaikutus. Vaikka onnistuinkin vielä elättämään itseni, olin alamäessä. Elämässä oli enemmän tuskaa kuin iloa. Huumeet saattoivat parhaimmillaankin poistaa ongelman muutamaksi tunniksi. Elämäni täyttyi virheistä ja menetyksistä. Se liittyi suoraan aivoihin, kauhuun ja itselääkintään, jonka aika oli ohi. Minun tapauksessani oli selvää, että minun oli jätettävä ajatukseni jännittävästä rikollisesta elämästä. Se vei jonkin aikaa, mutta päätin lopettaa. Olin ollut siinä viisi vuotta, kun kesäkuussa 1977 valmistelin viimeistä rikostani, joka lopettaisi sen, mikä oli antanut minulle niin upeita kokemuksia, jännittäviä aikoja, mutta myös valtavia elämänongelmia, joista en tiennyt, miten päästä pois.

Jo jonkin aikaa olin miettinyt tulevaisuuttani. Miten voisin muuttaa elämäni. Jo vuotta aiemmin olin alkanut suunnitella sitä rikosta, ja toukokuussa 1977 matkustin Ibizalle ottamaan ensimmäisen askeleen ilman huumeita ja laatimaan suunnitelman. Väärennetyllä henkilötodistuksella ja suuren yrityksen valtuutuksella soitin samassa rakennuksessa sijaitsevaan pankkiin ja esittelin itseni asianajajana, joka tarvitsi lunastaa asiakkaan puolesta suuren määrän arvopapereita. He lupasivat, että summa olisi valmis myöhemmin samana päivänä. Kyse oli elämästäni – tai kuolemastani. Olin tilanteessa, jossa minun piti paitsi lopettaa rikollisuus ja huumeet, myös paljon enemmän: minun piti voittaa SÄPO, Södersjukhuset ja MI5:n implantti, joka oli pääni sisällä. He eivät säälineet elämääni, ja heidän terrorinsa tuhosi elämäni ja oli pitkällä aikavälillä tappavaa.

Kuukausi ennen kuin menin pankkiin ja täytin salkkuni käteisellä, olin kirjoittanut kirjeen sosiaalihallinnon pääjohtajalle Bror Rexedille. Olin ystävällisesti selittänyt, mihin olin joutunut. Pyysin apua implanttien poistamiseksi. Viikkoa myöhemmin minuun otti yhteyttä psykiatri Annmari Jonsson sosiaali- ja terveysministeriöstä. Hän oli todella vihainen, viittasi kirjeeseeni ja sanoi, että jos jatkaisin näiden sairauden oireiden levittämistä, kuten hän kutsui sanojani, minut voitaisiin julistaa mielisairaaksi. Uhkaus, jonka hän myöhemmin toteutti. Kaikki, jotka katsovat olevansa implantoitujen esineiden uhreja, ovat vakavasti mielisairaita, eikä aivotoimintojen kauko-ohjaukseen ole olemassa tekniikkaa, hän ilmoitti minulle. Tämä on edelleen psykiatrian kanta. Tutkijoiden, kuten tohtori Stuart Mackayn, vuonna 1968 esittämät sanat eivät merkitse mitään:

 ”Nykyään käytössä olevien monien telemetriakehitysten joukossa ovat miniatyyriradiolähettimet, jotka voidaan istuttaa ihmisiin ja eläimiin… Yleisesti ottaen olemme työskennelleet taajuuksilla noin 50 kHz:stä muutamaan sataan megahertsiin…”

Tohtori Mackay vietti vuoden 1950-luvun puolivälissä Karoliinisessa instituutissa, jossa hän ja ruotsalaiset tutkijat kehittivät ihmisille tarkoitettuja minilähettimiä. Teksti on hänen kirjastaan ​​Bio-Medical Telemetry. Kun myöhemmin pystyin havaitsemaan päähäni tulleet taajuudet, ne olivat 15–25 kHz:n alueella eli suunnilleen samalla spektrillä kuin hän mainitsi. Radioasiantuntijat uskoivat, että näitä taajuuksia lähetti Ruotsin asevoimien pitkäaaltolähetin Smålannissa.

Kun olin Ateenassa vuonna 1970, minulla oli onni tavata kreikkalainen lääkäri, joka oli käynyt koulutuksensa Karoliinisessa sairaalassa ja puhui ruotsia. Hän omisti hotellin Voliagmenissa kaupungin ulkopuolella, joten silloinen tyttöystäväni ja minä vietimme siellä muutaman päivän. Nyt tartuin tilaisuuteen ja soitin hänelle saavuttuani turvaan Kööpenhaminaan. Hän kutsui minut sisään ja siellä aloitin uuden elämäni. Minulle ei ollut ongelma lopettaa pitkäaikaista huumeidenkäyttöä tai vaihtaa sosiaalista piiriäni. Sain myös ymmärrystä ja apua siihen, mille altistuin. Ystävälläni, herra Costasilla, oli parhaat kontaktit, ja hänen avullaan tapasin ensimmäisen lääkärin, joka auttoi minua, otti pääni röntgenillä ja antoi todistuksen siitä, että minuun oli istutettu vieraita esineitä. Nautin uudesta elämästäni ja viivyin siellä riittävän kauan ollakseni varma, että se toimi. Tuolloin New York Times oli alkanut haastaa CIA:ta ja heidän aivoprojektiaan. (Vaikka kesti yli 20 vuotta ennen kuin törmäsin noihin artikkeleihin.) Kun saavutin ensimmäiset menestykseni Ateenassa, he julkaisivat poliittisen johtajan tekstin Control CIA, Not Behavior (5.8.1977), ja siinä esiin nostetut asiat ovat yhtä ajankohtaisia ​​Ruotsissa:

”Joten meidän on lisättävä kuvottavia lääketieteellisiä kokeita CIA:n kauhutarinoiden listaan… Alkuperäinen motiivi oli kehittää puolustuskeino venäläisten ja kiinalaisten oletettua aivokontrollia vastaan, mutta ohjelma otti pian hyökkäävän käänteen. Yksi tavoite oli esimerkiksi ohjelmoida yksilöitä noudattamaan CIA:n käskyjä jopa siinä määrin, että he hylkäävät sellaisia ​​peruskäyttäytymismalleja kuin itsesuojelu. Emme ole riittävästi perehtyneitä etiikkaan tietääksemme, miten se eroaa murhasta. Kukaan ei näytä tietävän, kuinka montaa kansalaista käytettiin koekaniineina ja kuinka monta vahingoitettiin… CIA:n ja koko hallituksen on löydettävä jokainen kuviteltavissa oleva uhri hoitoa ja korvauksia varten. Kongressin on tarpeen kysyä uudelleen itsepintainen kysymys takeista tulevia perversioita vastaan, joita pidetään edelleen oikeutettuina turvallisuuspolitiikan leiman takana… Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää myös heidän korkeita virkamiehiään eettisesti ja oikeudellisesti vastuussa yksilöinä kaikista teoistaan. Jo tässä vaiheessa, vaikka vain pelotteena, maan tulisi tietää, kuka hyväksyi nämä hankkeet ja miten.”

Ruotsin vaatimusten on tietenkin oltava samansuuntaisia. Ensinnäkin salailun on loputtava, sitten käytävä keskustelu, ja kolmanneksi meidän on ymmärrettävä paremmin, kuka oli hankkeen takana ja miten se oli organisoitu valtion sisällä. Tämän pitäisi olla linjassa sen väitetyn demokraattisen hengen kanssa, jota poliitikot väittävät edustavansa. New York Times mainitsi myös korvaukset, ja jokaista yksittäistä uhria kohden on tietysti vaadittava miljardeja, jopa miljoonia. Emme saa olla armollisia valtion raiskauksille. Monia on kidutettu ja kiusattu, kuten minua, ja heidän aivonsa ovat vaurioituneet koko elämäksi. Ihmisiä on myös tapettu tutkimusprojekteissa, kuten Vera Dannborg, Gösta Lilja ja Erik Gidlund. Tappaminen hyväksyttiin virallisesti Strängnäsin etiikkakonferenssissa vuonna 1978. Siellä selitettiin, että sairastuvuuden ja kuolleisuuden seurauksia tutkimuksessa ei voida välttää. Termit tarkoittavat sairautta ja kuolemaa. Tiedot ovat peräisin professori Gustav Giertzin kirjasta, jonka nimi on osuva: Lääketieteellinen etiikka lääkärin jokapäiväisessä elämässä.

Kun palasin kotiin myöhään syksyllä 1977, minulla oli kuitenkin lääkärintodistukset, jotka vahvistivat väitteeni implantoiduista lähettimistä. Otin yhteyttä sosiaalihallintoon. Sieltä lähetettiin röntgenkuvat asiantuntijalleen Akateemiseen sairaalaan, Kjell Bergströmiin, lausuntoa varten. Hän kieltäytyi kuitenkin aluksi antamasta lausuntoa. Kaikki osalliset tiesivät tietysti totuuden. Kyse oli enemmänkin siitä, miten tilanteesta selviäisi. Menin Uppsalaan ja tapasin hänet pari kertaa, ja hän lupasi tutkia kuvat. Mutta se kesti kauan ja vaati monia uusia vaatimuksia, ennen kuin hän lopulta neljän kuukauden kuluttua antoi täysin harhaanjohtavan lausunnon, jossa todettiin, että röntgenkuvissani ei näkynyt mitään epänormaalia.

Ensimmäinen operaatio

Tuolloin, vuoden 1978 alussa, aivojen kokeilu tuntui siltä, että se oli tappamassa minut. Mietin, kuinka kauan voisin kestää sitä. Matkustin jälleen Ateenaan, tapasin röntgenlääkärini, näytin hänelle valheellisen ruotsalaisen lausunnon ja hän auttoi minua. Hän otti yhteyttä yhteen parhaista ystävistään, kirurgiin, tohtori Gregoriousiin, joka leikkasi minut yksityisklinikalla ja poisti lähettimen, jonka tohtori Curt Strand oli istuttanut minuun 11 vuotta aiemmin. Hän teki sen ihmisrakkaudesta ilman korvausta, ja minä makasin klinikalla neljä päivää.

Sen jälkeen matkustin ystäväni luokse New Yorkiin. Olin saavuttanut suuren menestyksen, mutta myös haastanut aivovaltiota sen suurimmalla salaisuudella. Tuona vuonna oikeustieteen professori Alan Scheflin julkaisi aivokontrollia käsittelevän kirjansa The Mind Manipulators, jossa hän kirjoitti:

”Mikään koe ei jäänyt tekemättä, eikä mikään väestöryhmä välttynyt muuttumasta kokeellisiksi tutkimusrotiksi: miehet, naiset, lapset, vankilavangit, mielisairaat, seksuaaliset psykopaatit, skitsofreenikot, vanhukset ja jopa kuolemansairaat syöpäpotilaat hyödynnettiin kaikki CIA:n aivojen täydellisen hallinnan ohjelmassa.”

Ruotsissa FOI-SÄPO toteuttaa samaa hanketta osana valtapeliään väestöä ja demokratista järjestelmää vastaan. He eivät pääosin tiedä mitään aivokontrollista ja valtion raiskausohjelmasta. Kun tulin Yhdysvaltoihin, minua seurattiin. Valitettavasti tein suuren virheen, koska en ymmärtänyt asian laajuutta. Otin yhteyttä New Yorkin yliopistoon ja sen fysiikan laitokseen. He lupasivat analysoida esineen, joka oli poistettu päästäni. Minun piti matkustaa edelleen Karibian saarille, ja sovimme, että saisin tulokset, kun palaisin New Yorkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Mutta silloin se oli kadonnut. CIA tai jokin muu instituutio, ehkä yliopisto, oli tajunnut mistä oli kyse, ja ryhtynyt toimenpiteisiin. Siksi siitä on vain kaksi kuvaa – yksi pääni sisältä, kun se avattiin, ja toinen juuri kun se poistettiin leikkauksen jälkeen. Tässä asiassa on vaikea olla tekemättä virheitä. Tietenkin minun olisi pitänyt jakaa esine kahtia ja lukita toinen puolisko, mutta en tajunnut sitä silloin. Terrorismi jatkui yhtä voimakkaana riippumatta siitä, olinko Tukholmassa, New Yorkissa vai Jamaikalla.

Pidätetty, julistettu hulluksi ja vangittu

Kun palasin Tukholmaan elokuussa 1978, rikospoliisi pidätti minut. Minua syytettiin osallisuudesta petokseen. Kahden päivän kuluttua tohtori Annmari Jonsson saapui Kronobergin pidätyskeskukseen Kungsholmeniin Tukholmaan suorittamaan niin sanotun pienen mielentilatutkimuksen. Tapaaminen kesti tunnin, ja hän keskittyi vain siihen, oliko minulla edelleen samat käsitykset. Kyllä, vastasin. Nyt voin lisäksi näyttää kreikkalaisen lääkärin laatimat röntgenlausunnot vieraista esineistä, samoin kuin leikkauslausunnon, jossa todettiin, että irrallinen esine oli poistettu päästäni, sekä kuvia leikkauksesta. Hänen lausuntonsa perustui yksinomaan siihen, että kaikki, jotka katsoivat tulleensa hyväksikäytetyiksi tämänkaltaisissa kokeissa, olivat mielisairaita ja tarvitsivat psykiatrista hoitoa. Tekniikkaa ei ollut olemassa, hän selitti. Tuolloin en ollut vielä löytänyt kirjoja tai artikkeleita, jotka olisivat vahvistaneet asian. Hän kirjoitti lausunnossaan:

 ”…Hän pitää kiinni siitä, mitä hän on ilmoittanut sosiaalihallinnon pääjohtajalle. Hän suuttuu ja loukkaantuu selvästi, jos hänen sairaushistoriansa todellisuus kyseenalaistetaan. Hänellä on siis ilmeisiä harhaluuloja, kontrolli-ideoita ja lisäksi paranoiaa. Hän on psykoottinen, tarvitsee sairaalahoitoa ja on selviä syitä oikeuspsykiatriseen tutkimukseen.”

Valtiovalta ovat yhtä vahva tänäänkin. Menetelmät eivät ole muuttuneet, vaan mielisairaiksi julistetaan samoilla perusteilla. Tekniikka, jonka tohtori Annmari Jonsson väitti olevan olematonta, oli esiintynyt tutkimusraporteissa jo 30 vuoden ajan. Samalla kun minut julistettiin mielisairaaksi, julkaistiin tutkimusraportti Two-Way Transdermal Communication With the Brain (1975), joka oli Yale Universityn ja Madridin lääketieteellisen korkeakoulun yhteistyöprojekti. Siinä selitettiin:

”Elektrodien pysyvä istuttaminen aivoihin on yleinen menetelmä neurologisten toimintojen ja käyttäytymiseen liittyvien elektrofysiologisten yhteyksien tutkimiseen. Stimoceiverien (toinen sana lähettimille, oma huomautus) mielenkiintoisin ominaisuus on mahdollisuus suorittaa samanaikaista stimulaatiota ja aivotoimintojen seurantaa, jolloin voidaan ylläpitää takaisinkytkentää ja päätöksentekoprogrammia aivojen vaikutuksesta tietokoneiden avulla. Kehittyneen ja kutistetun elektroniikan avulla on mahdollista pakata tarvittava piiri, kuten tietokonesiru, joka voidaan implantoida ihon alle. Näin uusi laite pystyy vastaanottamaan, analysoimaan ja palauttamaan tietoa aivoille sekä luomaan keinotekoisia yhteyksiä ohjelmiin, jotka stimuloivat ennalta määrättyjen aivokäyräkuvioiden perusteella.”

Juuri sitä, mitä tekstissä mainitaan, olin kokenut 20 vuoden ajan. Pelkästään siksi, että yritin vapautua ja paljastaa, mihin minua oli käytetty hyväksi teini-iästä lähtien, minut julistettiin mielisairaaksi. Valtion menetelmät, joissa käytetään psykiatriaa puolustuksena, jotta kukaan ei voi paljastaa hanketta, ovat samat tänäänkin. Tohtori Jonssonin lausunnon jälkeen minut siirrettiin Huddingen oikeuspsykiatriseen klinikkaan perusteelliseen mielentilatutkimukseen.

Kronobergin vankilassa ollessani, elokuun puolivälissä 1978, minut nukutettiin jälleen ja minulle asennettiin lähetin, mutta vain neljän vuoden kuluttua sain sen pois. Ensimmäisellä kerralla se oli kuin salamanisku, sähkömagneettinen pommi osui päähäni ja jo 10 sekunnin kuluttua makasin lattialla kouristuksissa, jaloissani, jalkaterissäni, käsivarsissani ja sormissani oli kramppeja. Vaikutus oli yhtä voimakas kuin jatkuvassa ankarassa pahoinpitelyssä, täysin verrattavissa päähän potkimiseen. Jotain, jolta ei voisi mitenkään suojautua tai selvitä, jos se jatkuisi tarpeeksi kauan. Sydämeni alkoi lakata lyömästä, tuli silloin tällöin, oli täysin mahdotonta ajatella, että pystyisin nousemaan ylös, krampit levisivät yhä useampiin raajoihin kehossani. Radioaalto oli selvästi osunut päähäni oikealta puolelta. Sen aiheuttama matalataajuinen jyrinä tuli vain oikean korvani kautta. Kun vaikutusta vähennettiin parin tunnin kuluttua ja pystyin nousemaan seisomaan, kasvojeni oikea puoli oli hyvin turvonnut, kuin pallo olisi ollut poskessani. Mutta olin onnekas, kun he asensivat lähettimen, koska se oli niin alhaalla oikeassa nenäkäytävässä, että se työntyi esiin muutaman millimetrin. Se tarkoitti, että pystyin hankkiutumaan siitä eroon vain muutaman vuoden kuluttua.

Tri Janes Jezin bluffi

Tohtori Janes Jezin suorittama merkittävä mielenterveystutkimus oli pikemminkin psykiatrisen sairauden oire. Olin oikeuspsykiatrisella klinikalla 4–5 tuntia kestäneissä keskusteluissa, ja siellä istuin kolme kuukautta. Sen jälkeen pystyin myös vahvistamaan lisää tohtori Jezin ja psykiatrian rikollisuutta. Tuolloin maailman tunnetuin tieteellinen järjestö, AAAS, American Association for the Advancement of Science (he julkaisevat myös Science-lehteä), julkaisi kirjan The Breaking of Bodies and Minds (otteita löytyy Brain Wall -lehdestä). Siinä käsiteltiin yleisesti psykiatrista rikollisuutta ja käsiteltiin aivoteknologiaa. Siinä kirjoitettiin:

”Valtio voi psykiatrien avulla vaientaa tehokkaasti politiikkaa vastustavat ihmiset. Psykiatrian manipulointi poliittisiin tarkoituksiin on todellisuutta monissa maissa.”

Ruotsi on yksi näistä maista. Myös hallitus on osallisena tässä rikollisuudessa, koska se on hyväksynyt sen keinona peitellä politiikkaa, josta se muuten voitaisiin nostaa syyte. Tuolloin olin 37-vuotias. En ollut koskaan aiemmin joutunut tekemisiin psykiatrian kanssa, enkä ollut koskaan osoittanut epäinhimillisiä piirteitä tai väkivaltaa, ja kaikesta huolimatta olin selvinnyt varsin hyvin. Mutta sillä, mitä minulle oli tapahtunut, oli ilmiselvästi seuraukset, ja minusta tuli hieman yksinäinen, ja valitsin usein kulkea yksin ja omaa polkuani, vaikka silläkin oli omat etunsa elämänolosuhteissani.

 Psykiatri Janes Jez käytti samoja selitysmalleja kuin Ruotsin sosiaaliturvaviranomainen ja monet lääkärit, joiden mukaan teknologiaa ei ole olemassa. Mutta minulla oli röntgenkuvat ja tiesin, miltä lähettimet näyttivät kalloröntgenkuvissa.

Niinpä ehdotin, että voidaksemme osallistua lainkaan keskusteluihin, aloittaisimme röntgentutkimuksella. Silloin voisin helposti näyttää implantoituja tietoja. Hän piti sitä riskinä eikä halunnut hyväksyä ehdotustani. Kesti kokonaisen kuukauden ennen kuin hän suostui. Mutta kun röntgenkuva oli valmis, hän ei halunnut näyttää minulle kuvia. Sen sijaan hän toi mukanaan tohtori Tord Svahnin lausunnon, jossa vahvistettiin, ettei röntgenkuvissa ollut mitään vieraita esineitä. Siinä kaikki, peli on ohi, sanoi tohtori Jez ja kirjoitti lausunnossaan:

 ”Robert Naeslundia tulisi pitää vaarallisena, jos hänen harhaluulojärjestelmäänsä ei saada ravisteltua, ja hän itse alkaa epäillä ajatuksiaan ja siten saada ymmärrystä sairauteensa.”

Niinpä tohtori Jonssonin luokitteluun vainoharhaiseksi, psykoottiseksi ja harhaluulojen kanssa eläväksi tohtori Jez lisäsi skitsofreenisen ja vaarallisen sekä omalle että muiden elämälle. Se teki minusta yhden Ruotsin hulluimmista ja vaarallisimmista ihmisistä, ja kaikki perustui vain väitteisiini, että minua oli hyväksikäytetty. Se kertoo paljon enemmän vaarallisesta psykiatriasta kuin minusta, ja se, jonka pitäisi alkaa epäillä hänen ajatuksiaan, oli tietenkin Jez… Lisäksi hän suositteli, että minut eristetään yhteen Ruotsin parhaiten vartioiduista mielisairaaloista. Tulin Sidsjönin suljettuun psykiatriseen klinikkaan joulupäivänä 1978, paikkaan, joka oli varattu murhaajille ja vakaville väkivaltarikollisille. Hoito koostui vain lääkkeiden ottamisesta aamuin illoin. Ylilääkäri, tohtori Tord Hasselberg, oli melko mukava ihminen. Hän sanoi, ettei minussa ollut mitään vikaa. Jos vain voisin vakuuttaa kotiutuskomitean siitä, että olin luopunut harhaluuloistani, he päästäisivät minut ulos, hän sanoi. Kukaan ei ollut päässyt sieltä pois lyhyemmässä ajassa, 100 päivässä. Huhtikuussa 1979 minut kotiutettiin. Se oli erityisen erityistä, koska kärsin niin monista mielenterveysongelmista. Mutta tohtori Jezin rikollisuus ei loppunut siihen, vaan se voitiin todistaa täysin uusin tavoin parin vuoden kuluttua. Yksi ystävistäni, joka oli lääkäri, pyysi Huddingesta röntgenkuvia, jotka osoittivat, ettei päässäni ollut vieraita esineitä tohtori Svahnin ja tohtori Jezin mukaan. Näitä kuvia ei koskaan palautettu, vaan ne ovat nyt tallelokerossa useiden lääkäreiden lausuntojen kanssa, jotka vahvistivat, että niissä voi nähdä useita implantoituja lähettimiä. Harva asia voi olla yhteiskunnassa pahempaa kuin mielenterveysongelmista kärsivä psykiatria.

Aivoterrori jatkui ja voimistui. Se jatkui vuoteen 1985 asti, jolloin saavutin suuren voittoni. Vaikka nyt vuonna 1979 en voinut tehdä asialle mitään kahteen vuoteen. Oli koeaikani, ja jos osoittaisin mitään oireita, kuten sitä kutsuttiin, minut otettaisiin nopeasti takaisin. Mutta olin muutoksen ajassa ja käytin tilaisuutta hyväkseni matkustaakseni Intiaan ja vietin siellä melkein koko ajan elokuuhun 1981 asti. Siellä vietin kaksi elämäni tärkeintä vuotta, sain syvemmän ymmärryksen elämästä, muita arvoja ja elämänkokemuksia, jotka muuttivat minut ikuisesti.

Taistelu paljastuksen puolesta

Kun palasin Ruotsiin vuonna 1981, elämäntilanteeni oli täysin uusi. Kauhu lisääntyi ja olin kuoleman partaalla. Seuraavien neljän vuoden aikana minua kidutettiin uusilla menetelmillä. Esimerkiksi lämpötilaa säätelevät aivokeskukset voitaisiin saada toimimattomiksi. Seurauksena oli, että vaihtelin kuumuuden ja vilunväristysten välillä. Ne heikensivät aivojeni toimintaa ja erityisesti oikean aivopuoliskon toimintaa, josta lähetin 26.11.1975 lähtien lähetti lämpöä, joka nosti aivojen lämpötilaa. Vaikutus moninkertaistui 3–4 tunnin ajan joka yö (vuoteen 1985 asti). Oli täysin mahdotonta nukkua. Kun lääkärit puhuvat univaikeuksista, he väittävät, että ihminen voi selvitä vain parista kolmesta viikosta ennen kuin toimintahäiriöitä ilmenee ja on vaarassa kuolla. Mutta yli kolmeen vuoteen en nukkunut yhtäkään yötä. Aamuisin jouduin joskus jonkinlaiseen puoliuniseen tilaan, kun akustinen kidutus hellitti hetkeksi – mutta se päättyi nopeasti, kun 100 tai 200 desibelin huutoääni iski aivoihin. Unilääkkeet eivät auttaneet. Moninkertaiset annokset antoivat parhaimmillaan tunnin unta, mutta se tapahtui ehkä muutaman kerran vuodessa.

Kohonneella aivojen lämpötilalla oli lääkkeiden vaikutusta neutraloiva vaikutus. Aivoterrorin vaikutus teki kaikesta ongelman, elin kovien päänsärkyjen kanssa, pelkkä sängystä nouseminen saattoi kestää noin puoli tuntia, luiden ja lihasten piti tottua uusiin asentoihin. Kokemus oli kuin olisit ollut auto-onnettomuudessa ja aivot olisivat pommitettu, kädet ja jalat olisivat murtuneet. Valokuva antaa hyvän kuvan siitä, miltä se tuntui. Sitten sinun tulisi tietää, että olin lopettanut huumeiden käytön, lopettanut tupakoinnin, ryhtynyt kasvissyöjäksi ja aloittanut liikunnan. Heikentyneet aivotoiminnot tarkoittivat, että kärsin sairauden oireista, ja näitä aiheutettiin kahdeksan vuoden ajan lähes joka viikko (oli pari taukoa – pari kuukautta vuosina 1975, 1977 ja 1978) säteilyn avulla samaan kohtaan kurkussa, johon haava oli ilmestynyt. Tätä seurasivat kurkkutulehdukset, vilustumiset jne., ja kun yksi jakso oli ohi, tuli uusi. Tämä toiminta alkoi vuonna 1975, mutta siitä tuli pysyvä rutiini vuonna 1982 ja kolme vuotta myöhemmin. Professori Stuart Mackay (entinen Karoliinisen yliopiston tutkija) kirjoittaa kirjassaan Biomedical Telemetry mahdollisuudesta aiheuttaa nopeasti kehittyviä sairaustiloja. Olin itse kyseisen tutkimuksen koehenkilö.

Olin ollut alttiina muillekin kokeille vuosien ajan. Jo ensimmäisen SÖS:iin kohdistuneen hyökkäyksen aikana 1950-luvun puolivälissä selkäytimeen oli asetettu eräänlaisia ​​elektrodeja. Vaikka en ymmärtänyt asiayhteyttä, huomasin sen ensimmäisen kerran 1950-luvun lopulla, kun selkäranka pehmeni ja usein kuumeni polttavan kuumaksi. Se oli asia, joka seurasi minua vuosien ajan. Mutta vasta 1970-luvulla, kun kaikki oli minulle selvää, tajusin, että sinne oli myös asetettu elektrodeja/lähettimiä. Tuo kokeilu lisääntyi 1970- ja 1980-luvuilla. Sain todisteita siitä, että tätä tutkimusta tehtiin 1990-luvun lopulla. Sitten löysin Lundin yliopistosta tutkimusprojektin, jota johti professori Göran Bexell. Sen kuvauksessa kirjoitettiin:

 ”Lundin neurotieteiden tutkimuskeskuksen pitkän aikavälin tavoitteena on kehittää täysin uuden sukupolven erittäin kevyitä monikanavaisia ​​elektrodeja, jotka voidaan istuttaa kirurgisesti aivoihin ja selkäytimeen.”

Sairaalapotilaille istutetaan tietämättään elektrodeja sekä selkäytimeen että aivoihin, niitä käytetään kokeissa, ja jos he saavat tietää ja protestoivat, heidät julistetaan mielisairaiksi. Tämä on valtion malli. Mutta Ruotsin tutkimusneuvosto julisti vt. pääjohtaja Gunnel Gustavssonin kautta vuonna 2009, että heillä on oikeus käyttää ihmisiä näissä kokeissa. Minulle selkäytimen ja selkärangan lämmittäminen alkoi 55 vuotta sitten. Vaikka se on nykyään vähemmän, sitä tapahtuu edelleen satunnaisesti. Selkärankaa voidaan lämmittää niin, että se pehmenee ja taipuu. Kävely oli silloin tuskallista, ja se on ollut pitkäikäisin projekti, joka on jatkunut yli puoli vuosisataa – joskus päivittäin vuosien ajan, mutta joskus vain muutaman kuukauden silloin tällöin. New York Timesin laajassa aivojen hallintaa käsittelevässä artikkelissa 15. marraskuuta 1970 tutkija sanoi, että elektrodien asettaminen ihmisaivoihin on yhtä helppoa kuin pistokkeen kytkeminen pistorasiaan. Sama pätee tietysti selkäytimen elektrodeihin, DNA:n tuhoamiseen tai manipulointiin.

Ihmisyyden halveksunta on selvästi läsnä normaalina mentaliteettina asianosaisten keskuudessa. Valtion väkivaltaiseen hankkeeseen osallistuvilla ja implantoivilla haamuhenkilöillä ei luonnollisestikaan ole rajoja, jotka sanovat vain tänne, mutta eivät pidemmälle. He ovat todellisia ja vaarallisimpia terroristeja. Mentaliteetti on sama kuin natsi-Saksassa. Kun aihe avataan julkiseen keskusteluun, näemme, että se, mitä pidimme valkoisena, olikin ruskeaa, ja näkemämme kirkas toivo oli värisokeutta valtion median sokeudesta, joka ei saanut meitä ymmärtämään mitään.

Muissa länsimaissa tilanne ei ole erilainen. Yhdysvalloissa on dokumentteja, joiden mukaan vankeja oli jo alettu nukuttaa noin vuonna 1950 ja käyttää aivokokeissa. Utahin osavaltion vankilassa suurta osaa vangeista kidutetaan aivoteknologialla (katso heidän valaehtoiset todistuksensa dokumenteista). Se, mitä koin näinä vuosina, voidaan hyvin kuvailla kuuluisimman saksalaisen niin kutsutun terroristin sanoin. Ulrike Meinhofin lausunto ensimmäisiltä kuukausilta (1972) Köln-Ossendorfin vankilassa antaa hyvän kuvan siitä, mille minäkin jouduin alttiiksi vuosina 1978–1985. Kun hänen fyysinen ja henkinen romahdus alkoi lyhyen pidätysajan jälkeen, hänen asianajajansa pyysi häntä kirjoittamaan kokemuksistaan. Hänen sanansa, jotka julkaistiin elämäkerrassa (Ulrike Meinhof, Jutta Ditfurth, 2008, Bonniers), sanoivat:

”Tunne siitä, että olet jatkuvasti, huomaamattomasti sähkövirran vaikutuksen alaisena, aivan kuin sinua ohjattaisiin kauko-ohjauksella. Tunne siitä, että pääsi räjähtää. Tunne siitä, että kallosi pitäisi haljeta. Tunne siitä, että sielusi työnnetään ulos kehostasi ja tunne siitä, että solu liikkuu. Tunne siitä, että selkäydin painautuu aivojasi vasten. Tunne siitä, että aivosi kutistuvat hitaasti kuin kuivattu hedelmä. Tunne siitä, että assosiaatiosi silpoutuvat pois.”

Kun aivojärjestelmät pääsevät keskusteluun, näemme, että monilla pidätetyillä ja mielisairaaloissa olleilla ruotsalaisilla on samanlaisia ​​kokemuksia kuin Ulrike Meinhofilla. On olemassa tuhansia menetelmiä ihmisten kiduttamiseen aivovuorovaikutuksen kautta. Lisäksi on syytä tietää, että Ulrike Meinhofille tehtiin aivoleikkaus vuonna 1962, jossa aivoihin asetettiin implantti. Andreas Baader, joka aloitti kapinaliikkeen Länsi-Saksassa, sai kolme vuotta vankeutta tavaratalon tulipalosta 1960-luvun lopulla, ja tietenkin hänelle asetettiin silloin implantti. Tästä saa käsityksen myös elokuvassa Baader-Mainhof, ja tästä aiheesta tulee yhä enemmän esiin, vaikka elokuvatuottajilla näyttää olevan parempi tietämys kuin toimittajilla. Se voi myös tarkoittaa, että Saksan turvallisuuspoliisi oli suuremmassa määrin vastuussa tulevina vuosina RAF:n terrorismista, jossa he rakensivat valta-asemiaan ja aloittivat polun kohti täydellisen hallinnan valtiota. Kyse ei ole lainkaan henkilökohtaisista hypoteeseista, vaan on esimerkkejä Yhdysvalloista ja Ruotsista, joissa se muutti yhteiskunnan kehitystä. Saattaa olla vaikea uskoa sitä, mutta FOI-SÄPO ei ainoastaan ​​tunne kaikkia murhaajia heti tapahtumahetkestä lähtien, vaan heillä on myös täysin hallussaan murhaajat. Jos haluat tarkastella murhia tarkemmin ja nähdä esimerkkejä, lue internet-julkaisu: Justitiedepartementet och polismyndigheten som brottsorganisationer.

Ensimmäiset onnistumiset

Vuoden 1981 lopussa aloin kirjoittaa siitä, mille olin joutunut alttiiksi. Että minut oli implantoitu Södersjukhusetissa vuonna 1967, että minut oli nukutettu ja minulle oli annettu useita lähettimiä rikollisvuosieni aikana. Selitin myös vuonna 1972 alkaneen vainon ja terrorin ja että minut oli leikattu Ateenassa vuonna 1978, mutta minut oli samana vuonna julistettu mielisairaaksi. Tuolloin, kuten monilla muillakin, minulla oli sinisilmäinen käsitys yhteiskunnan rehellisyydestä ja demokraattisesta mentaliteetista. Niiden joukossa, joiden puoleen käännyin, olivat valtion instituutiot, kuten oikeusasiamies, Ruotsin perustuslakituomioistuin, hallitus, vastuullisuuslautakunnat sekä johtavat kulttuurihenkilöt, kirjailijat ja lääkärit, joiden oletin vastustavan tätä. Useimmat eivät koskaan vastanneet minulle. Ne, jotka vastasivat, kuten oikeusasiamies, Ruotsin perustuslakituomioistuin ja jotkut kansanedustajat, selittivät muodollisemmin, että tapaus oli hylätty tai että he eivät voineet tehdä mitään minulle.

Ensimmäinen henkilö, joka osoitti kiinnostusta tapaustani kohtaan, oli Dagens Nyheterin silloinen päätoimittaja Per Wästberg. Myöhemmin hän osallistui useisiin tapaustani käsitteleviin kokouksiin ja hänellä oli erityinen merkitys – sekä puolestani että minua vastaan. Tuolloin olin köyhä, mutta sain sattumalta pienen summan vuonna 1982. Matkustin takaisin Ateenaan. Siellä minulla oli useita lääkäreitä, ja siellä oli lähetin, joka oli erittäin tuhoisa, ja minun olisi pitänyt pystyä poistattamaan se. Se oli viimeinen poliisiviranomainen, joka asetti sen elokuussa 1978, ja se toimi hyvin matalataajuisella säteilyllä. Se sijaitsi syvällä oikeassa nenäkäytävässä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua sen asettamisesta olin löytänyt ja tunnustellut sen pohjan. Otin yhteyttä parhaaseen ystävääni, joka oli radiologi, ja tapasin kirurgin. Mutta tutkimukset osoittivat, että helpoin tapa oli käyttää hammaslääkärin instrumentteja ja yrittää vetää se ulos. Joten kun saimme hammaslääkärin kiinni, hän kokeili tätä menetelmää, mutta se hajosi, hajosi tuhansiksi palasiksi ja vahvaa happoa valui nenääni. Hammaslääkäri yritti poimia mahdollisimman monta sirpaletta ja laittoi ne eräänlaiseen lasiin, jonka sain mukanani. Vuosien varrella se on kuitenkin kadonnut, eikä se ole outoa, koska SÄPO käy asunnossani eikä salaile sitä. Mutta ennen kaikkea oli mukavaa, että olin poistanut lähettimen, ja tarvitsin menestystä näinä aikoina, elämäni vaikeimpina vuosina.

Yksi ongelmista oli, ettei aivoprojekteista ollut taustamateriaalia. Ainakaan minä en ollut löytänyt sellaista. Mutta vuoden 1983 alussa törmäsin Samuel Chavkinin kirjoittamaan kirjaan nimeltä The Mind Stealers. Hän oli tunnettu kirjailija ja Yhdysvaltain tiedekirjoittajien yhdistyksen jäsen. Kirja käsitteli aivoteknologian väärinkäytöksiä ja kehitystä. Esipuheessa hän kiitti joitakin Yhdysvaltain yliopistojen professoreita heidän avustaan ​​tiedon hankkimisessa, ja Publishers Weeklyn arvostelussa kirjoitettiin:

”Big Brother -telemetria jokaisen kansalaisen valvontaan on suunnitteilla. Chavkinin ennustetta, jonka mukaan mielenhallintatekniikoista voisi tulla hallituksen, vankiloiden ja poliisilaitosten vakiovaruste, tukee vakuuttava dokumentaatio, jossa hän nimeää ohjelmiin osallistuvia virastoja ja ammattilaisia. Tärkeä ja järkyttävä kirja, joka herättää kiistoja ja raivoa.”

Lähetin kirjeen noin kahdellekymmenelle professorille ja muille hänen mainitsemilleen ihmisille pyytäen apua. Kerroin heille, mille olin alttiina, miten se oli alkanut, ja kirjoitin, etten tiennyt kuinka kauan selviäisin hengissä. Maaliskuussa 1983 sain vastauksen. Se tuli professori Aron Petter Lindstromilta Kalifornian yliopistosta, joka oli aikoinaan ollut naimisissa näyttelijä Ingrid Bergmanin kanssa. Hän oli valmis auttamaan minua. Jos vain lähettäisin hänelle röntgenkuvia, hän analysoisi ne. Ne lähetettiin 17. toukokuuta kirjattuna kirjeenä, ja toukokuun lopussa tuli ensimmäinen vastaus. Hän oli tutkinut kuvia yhdessä radiologian professorin kanssa ja löytänyt useita lähettimiä päästäni. Hän kirjoitti:

”Kallon röntgenkuvat näyttävät joitakin implantoituja lähettimiä, yhden aivojen sisällä ja kaksi juuri niiden alapuolella.”

Se oli suuri voitto. Nyt pystyin todistamaan, mille olin joutunut alttiiksi. Otin yhteyttä Punaiseen Ristiin, joka puolusti minua. Sama päti valtioneuvos Gustav Petréniin, joka ei ollut poliitikko, vaan Ruotsin korkeimman oikeuden puheenjohtaja ja kansalaisoikeusliikkeen perustaja. Kävin Hewlett&Packardilla Kistassa, joka auttoi monissa mittauksissa edistyneillä elektronisilla laitteilla. Monien testien jälkeen yksi heidän sähköinsinööreistään pystyi määrittämään, mitkä radioaallot tulivat päähäni. Per Wästberg osallistui kokouksiin, joita meillä oli KTH:ssa Punaisen Ristin ja H&P:n kanssa yhdessä monien muiden kiinnostuneiden kanssa. Suuri ruotsalainen viikkolehti julkaisi viisi sivua tapauksestani.

Valtakunnansyyttäjä Magnus Sjöbergille toimitettiin kirje, jossa oli 50 nimeä, mukaan lukien oikeustieteen ja tekniikan professoreita. Kirjeessä pyydettiin vastausta kysymykseen siitä, miten poliisin tai lääkäreiden suorittamaa pidätettyjen rauhoittamista ja lähettimien asentamista heidän päähänsä tulisi arvioida. Kirje toimitettiin 15. tammikuuta 1985, ja vastaus saatiin useiden provokaatioiden jälkeen. Valtakunnansyyttäjä selitti, että Tukholman pääsyyttäjä antaisi vastauksensa. Claes Zeimen ja Jonny Järlefeltin 13. toukokuuta 1985 päivätyssä päätöksessä ÖÅ ADII 76-85 vastattiin, että nämä teot eivät kuulu yleisen syytteen piiriin eivätkä siksi anna aihetta tutkintaan. Mahtavaa! Jos yksityishenkilö nukuttaisi ja implantoisi pääministerin pään, se johtaisi elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja sitä kutsuttaisiin pahimmaksi terrorismirikokseksi – mutta kun valtio tekee niin kansalaisilleen, ihmiset kohauttavat olkapäitään ja sanovat, ettei ole olemassa lakeja, jotka kieltäisivät sen. Valtiopäivien puhemiehenä Birgitta Dahl vastasi yhtä yksikantaan todetessaan, ettei demokraattisella yhteiskunnalla ole oikeutta puuttua poliisin väärinkäytöksiin, koska niitä pidetään yksittäistapauksina.

Tämä tarkoittaa, että kenelläkään, joka ei pysty todistamaan tämän olevan järjestelmällistä toimintaa, ei ole myöskään oikeudellista suojaa ihmisoikeuksilleen. Tästä seuraa, että ihmisoikeuksia ei ole olemassa, koska ne perustuvat yksilöön, ja siksi se selvästi tarkoittaa, että meillä ei ole oikeusvaltioperiaatteeseen perustuvaa yhteiskuntaa, kun ne, joiden on tarkoitus ylläpitää sitä, syyllistyvät vakavampaan rikokseen kuin se, jolta heidän on tarkoitus suojella väestöä.

Tuolloin (1984) olin laatinut samanlaisen kirjeen kuin tämä, kuvineen ja lääkärintodistuksineen, ja lähetin sen 349 kappaleena jokaiselle kansanedustajalle. Muutamat vastaukset käsittelivät sitä, miten kehitysvammaiset ihmiset saattavat suhtautua tähän julmimpaan ja pelottavimpaan aiheeseen, jonka parissa elämme. Yhdessä vastauksessa sanottiin: ”Näyttää siltä, ​​että siitä on jo muutama vuosi, joten ehkä se on jo vanhentunut, eikä asialle voi tehdä paljoakaan”. Toisessa vastauksessa sanottiin, että minä, joka olen niin hyvä puolustamaan omaa asiaani, miksi tarvitsisin parlamentin apua. Myöhemmin oikeusministeri Laila Freivalds suositteli, että menisin poliisin puheille, vaikka se olisikin enimmäkseen vastuun välttämistä. Asia on erittäin poliittinen, ja kun kyseessä on poliisi-lääketieteellinen ja yleinen valtion rikollisuus, jossa sekä hallitus, lääkärit että hallinto ovat yhdistäneet voimansa puolustuksen ylläpitämiseksi, poliisiraportilla ei ole sen enempää mahdollisuuksia kuin juutalaisella Hitlerin Saksassa olisi ollut raportilla Gestapoa vastaan. Kun myöhemmin otin yhteyttä SÄPOon ja pyysin nähdä, mitä henkilökohtaisessa tiedostossani oli, näin, että maltillisten Gunnar Hökmark oli lähettänyt kirjeeni heille jatkotoimia varten. Näin mainostettu demokratia toimii.

KGB aivoissa

Viimeisenä Intian-vuotenani (1981) aloin ottaa yhteyttä joihinkin ihmisiin, osittain selvittääkseni, mitä he tiesivät aiheesta, ja samalla kertoakseni tarinani ja nähdäkseni, voisivatko he auttaa minua. En tuolloin ymmärtänyt aivoteknologian laajaa käyttöä. Paras henkilö, johon otin yhteyttä, oli Delhin Pravdan johtaja, herra Shirokov. Meillä oli useita tapaamisia, ja hän oli ensimmäinen, joka kertoi minulle, että kyseessä oli laajamittainen projekti tietyissä maissa (tässä voit nähdä CIA:n muistion Neuvostoliiton tapahtumista, johon minäkin pääsin mukaan). Olin menossa kotiin Moskovan kautta Aeroflotilla, joten hän antoi minulle venäläisen professorin puhelinnumeron, jonka hän ajatteli minun pitäisi tavata. Ehkä hän voisi auttaa minua. Minulla olisi siellä kaksi päivää, joten minulla olisi ainakin aikaa luoda yhteys tai mahdollisesti pidentää viisumiani ja tehdä leikkaus.

Saapuessani Moskovan lentokentälle minua lähestyi Aeroflotin upseeri ja pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän vei minut sivuun odottamaan jotakuta. Hetken kuluttua kaiuttimista kuulutettiin, että kaikkien Delhistä tulevien kauttakulkumatkustajien tulisi välittömästi mennä odottaviin busseihin. Mutta se ei koskenut minua. Viiden minuutin kuluttua pari venäläistä KGB-miestä tuli ja sanoi, että minun pitäisi tulla heidän mukaansa. Menimme myös busseihin, mutta erilliseen bussiin. Sen ulkopuolella oli 5–10 aseistettua sotilasta. Nousimme kyytiin ja minut käskettiin istumaan takapenkille. Samaan aikaan kaikki sotilaat nousivat kyytiin ja bussi ajoi pois. Toinen agenteista sanoi, ettei minulla ollut oikeutta mennä ulos Moskovassa tai soittaa puheluita. (En vieläkään tiedä, miten se saattoi tapahtua – oliko herra Širokov osallisena.) Hotellissa tulin lukittuun kerrokseen, josta en saanut poistua, enkä saanut mennä ravintolaan, mutta illallinen tarjoiltiin huoneeseen. Joka tapauksessa nukuin hyvin sinä yönä. Mutta aamun ensihetkestä lähtien huomasin, että jotakin oli tapahtunut. Tuntui kuin olisin kokenut sen niin usein. Päässäni oli painetta vasemmalla puolella, juuri nenänvarteni yläpuolella, ja uusi signaali, jota en ollut koskaan ennen kuullut. Olin vakuuttunut siitä, että KGB oli asettanut lähettimen päähäni, ja kolme vuotta myöhemmin pystyin myös vahvistamaan sen ja myös siihen menevän aallonpituuden.

Saatuaani tohtori Lindströmin lausunnot otin yhteyttä useisiin elektroniikkayrityksiin mitatakseni päähäni tulevia radioaaltoja. He pystyivät käyttämään spektrianalysaattoria, jossa oli erityinen antenni. Ensimmäinen oli radioyhtiö Brommassa, ja tutkimusten jälkeen he löysivät noin 20 kHz:n taajuuden, jonka he epäilivät voivan päästä aivoihin – kun lähdin heidän tiloistaan, taajuus katosi heidän näytöiltään. He sanoivat, että Ruotsissa oli vain yksi lähetin, jolla oli kyseiset ominaisuudet/taajuusalueet, se oli Ruotsin asevoimien pitkäaaltolähetin Smålannissa. Mutta nämä olivat vain viitteitä. Tarkempia selityksiä tulisi. Ainakin minulla oli jotain, mihin perustaa. Vaxholmissa sijaitseva radioyhtiö pystyi mittaamaan pari vastaavaa taajuutta. Nyt minulla oli jonkin verran tietoa, joten otin yhteyttä Hewlett & Packardiin, jonka he sanoivat olevan radioalan johtavia yrityksiä edistyneiden laitteiden kanssa. Siellä tapasin sähköinsinöörin, joka piti tapaustani mielenkiintoisena. Hän antoi paljon aikaa ja sitoutumista mittausten suorittamiseen, ja nyt alkoi aika, jolloin monet muutkin liittyivät mukaan. Meillä oli tapaamisia H&P:n ja heidän edistyneiden laitteidensa edustajien kanssa Kistassa, Punaisella Ristillä ja Karoliinisessa sairaalassa (näyttääksemme psykiatreille), missä muitakin implantoituja laitteita voitiin havaita – ja sähköinsinööri keskusteli yhden ystävänsä kanssa, joka työskenteli FRA:ssa (Ruotsin puolustusvoimien radiovirasto). Hän sanoi tapaamisessamme:

”Toin mukanani kaikkien mitattujen taajuuksien tulosteet ja näytin ne hänelle, ja hän kertoi minulle joitakin asioita. Mutta minun piti luvata hänelle, etten luovuta mitään eteenpäin, joten en voi sanoa paljoa – enempää kuin yhden asian – taajuus 19,6 kHz tuli Ruotsiin ensimmäisen kerran elokuussa 1981 ja se lähetettiin Neuvostoliitosta.”

En ollut koskaan kertonut kenellekään Moskovan tapahtumasta tai siitä, että olin palannut Moskovasta Ruotsiin tuolloin. Sähköinsinööri ei tiennyt mitään elämästäni. Näiden tietojen perusteella tiesin, että KGB oli implantoinut minut, mutta myös, että kaikki muut taajuudet, jotka olivat samalla spektrillä, joilla oli sama modulaatio ja vastaavat vaikutukset, olivat niitä, jotka menivät päähäni.

Lääkärit ryhtyvät toimiin

Kukaan ei voi kuvitella, kuinka voimakkaasti lääketieteellinen yhteisö reagoi, kun on vaarana, että se paljastuu samanlaiseksi kuin saksalaiset lääkärit, jotka tuomittiin toisessa Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Se ylittää kaikki rajat, tekee mustasta valkoista, syyttää ja pitää valheita itsestään selvinä. Tietäen, että tohtori Lindströmin sanat olivat ristiriidassa johtavien ruotsalaisten lääkäreiden väitteiden kanssa, oli aivan normaalia, että he tekivät kaikkensa saadakseen Lindströmin perumaan lausuntonsa. Mutta ennen kaikkea tämä kohta osoittaa syyllisten lääkäreiden toimivan epätoivoisesti paljastumisen jälkeen. Syyskuun 13. päivänä 1983 professori Töres Theorell lähetti kirjeen useille ihmisille; professoreille, Per Wästbergille ja myös tohtori Lindströmille. Kirjeessä hän kirjoitti tietämättä olosuhteista tarkemmin:

”Kallon röntgenkuvien osalta on selvää, että niissä on vain yksi projektio, minkä vuoksi niitä ei todellakaan voida tulkita Lindstromin tavoin.”.

Vaikka todellisuudessa Lindstrom oli saanut kaikki ennusteet, jotka oli tehty Karoliinisessa ja myös Huddingen sairaaloissa. Muita naiiviuksia olivat:

 ”Ymmärtääkseni Näslundin esittämillä säteilyanalyyseillä ei ole todistusarvoa yksinkertaisen fysiikan tietämykseni perusteella. Keskusteluissani hänen kanssaan olen ymmärtänyt, että häneltä puuttuu tiettyjä säteilyfysiikan perustietoja… Hän ei muun muassa tiennyt sähkömagneettisen ja pitkittäisaaltoliikkeen eroja.”

Kuulostaa enemmän lapselliselta puheelta. Vika ei todellakaan ole hänen yksinkertaisessa fysiikan tuntemuksessaan, vaan enemmänkin sanojen takana olevassa ihmisessä. Mittaukset ja analyysit eivät olleet minun vastuullani, vaan Hewlett & Packardin sähköinsinöörin. Kuten olemme nähneet (katso loppu kaksi otsikkoa taaksepäin – KGB aivoissa), myöhemmin kävi ilmi, että juuri ne radioaallot, jotka olin näyttänyt Theorellille, pääsivät päähäni. Ne olivat viisi ulkonäöltään, voimakkuudeltaan ja modulaatioltaan identtistä sähkömagneettista radioaaltoa, jotka leijuivat tietyllä taajuusspektrillä. Ne kaikki olivat hyvin omaperäisiä, ja niistä näki, että ne sisälsivät paljon tietoa. On ymmärrettävä, että professorit ovat usein naiivimpia ihmisiä juuri siksi, että heillä on paljon tietoa hyvin pieneltä alueelta, mutta he uskovat voivansa toimia asiantuntijoina useimmissa asioissa.

Syyskuussa myös Karoliinisen sairaalan tohtori Magnus Lind kirjoitti Lindströmille yrittääkseen saada hänet perumaan lausuntonsa. Hän oli aiemmin ollut osallisena tapauksessani, koska hän oli Per Wästbergin ystävä. Samassa kuussa hän oli kirjoittanut lähetteen röntgeniin Karoliiniseen sairaalaan, jossa radiologi Bergstedtin lausunto oli tietenkin kielteinen. Lähetteestä näkee, kuinka lääkärit yrittävät kaikin tavoin pilkata kaikkia, jotka vastustavat heidän kaltoinkohteluaan. Tohtori Lind kirjoitti lähetteessä:

”Potilas kertoo, että hänen kasvoihinsa – kasvokudokseen – on istutettu aivoihin lähettimiä, jotka aiheuttavat hänelle voimakasta epämukavuutta.”

Ajatus kasvojeni jäljentämisestä oli vain tohtori Lindin oma keksintö. Sitten hän kirjoitti Lindströmille. Kirjeessään hän selitti, että Karoliininen oli tehnyt useita röntgentutkimuksia päästäni eikä ollut löytänyt mitään vieraita esineitä, joten Lindstrom ei tietenkään voinut esittää muita mielipiteitä! Lindstrom vastasi:

“That implies that you concluded I am totally misstaken regarding the skull roentgen films” 

ja kirjoitti, että hän oli ensin aikonut heittää Theorellin ja Lindin töykeät kirjeet roskiin, mutta tajusi myöhemmin asian vakavuuden ja kirjoitti vastauksen.

Kirjeessään Lindstrom kertoi osallistuneensa aiemmin oikeudenkäyntiin, jossa kolme Karolinskan lääkäriä oli tuomittu antaneensa vääriä lausuntoja, eikä hän ollut koskaan antanut heille anteeksi.

”Olen oppinut paljon Ruotsin lääketieteellisistä ja poliittisista ongelmista.”

ja viittasi myös Karoliinisen yliopiston professorin tapaukseen, jota oli parlamentaarisessa keskustelussa vaadittu erotettavaksi asemansa väärinkäytön vuoksi – asia, jonka pitäisi tapahtua useammin. Sitten hän kysyi tohtori Lindiltä, ​​olettiko hän, että Lindstromin antamat lausunnot olivat minun väärentämiäni röntgenkuvia. Hän antoi numeroita esimerkkeinä röntgenkuvista ja mietti, etteivätkö he itse nähneet selvästi näkyviä vieraita esineitä? Sitten hän viittasi Kalifornian yliopistossa pidettyyn kokoukseen, jossa hän oli näyttänyt röntgenkuviani neurokirurgeille, radiologeille ja patologeille ja että kaikki läsnäolijat näkivät implantoidut vieraat esineet. Sitten hän vastasi tohtori Lindin pinnallisiin väitteisiin, että olin hullu ja, kuten Lind oli antanut ymmärtää, että siksi on ymmärrettävä, että väittämäni oli myös hullua. Tässä osiossa näemme useita mielenvikaisten ajatusten ilmentymiä. Lindström kirjoitti vastauksena, ettei olisi outoa, jos jollakulla, joka on elänyt minun olosuhteissani monta vuotta, olisi myös sen oireita. Hän totesi, että toivottavasti tapaukseni ratkaistaisiin lääketieteellisesti ja kirurgisesti laillisen sijaan. Mutta tohtori Lind ei koskaan vastannut Lindstromin kolmisivuiseen kirjeeseen. Ei ollut paljon toivottavaa. Lindstrom ei luovuttanut.

Sen sijaan tohtori Lindstrom luovutti röntgenkuvat kahdelle muulle Kalifornian yliopiston lääkärille, jotka eivät tienneet tapauksestani mitään. He olivat professori Ingemar Wickbom, Sahlgrenskan sairaalan entinen röntgenosaston johtaja, ja professori Ricardo Centeno. Molemmat kirjoittivat lausunnoissaan, että he pystyivät havaitsemaan implantoituja lähettimiä. Näin ollen ruotsalaisten lääkäreiden vastahyökkäys oli antanut täysin päinvastaisen tuloksen. Nyt oli selvää, että heidän kirjeidensä tarkoituksena oli vain suojella sairaaloissa ja pidätyskeskuksissa tapahtuvia väärinkäytöksiä – ja vääristää Ruotsin politiikkaa. Mutta kun nämä uudet lausunnot (Wickbom/Centeno) lähetettiin tohtori Lindstromilta tukholmalaiselle lääkärille, joka ilmoitti niistä joillekin professoreille, radiologian professori Dan Greitz Karoliinisessa sairaalassa syytti tohtori Lindstromia professori Ingvar Wickbomin allekirjoituksen väärentämisestä! Tohtori Lindström kirjoitti tohtori Wickbomille 21. kesäkuuta 1984 ollessaan kesäasunnossaan Skånessa:

”…Kuinka Greitz voi edes pitää mahdollisena, että olen lähettänyt raportin, jossa on väärennetty allekirjoituksesi! Kuinka tämä Greitz-kaveri voi kirjoittaa noin?”

Kukapa ei näkisi, että heissä on jotain vikaa? Aiemmin ruotsalaiset lääkärit olivat syyttäneet minua Lindströmin lausuntojen väärentämisestä, ja nyt Lindströmiä syytettiin kollegan allekirjoituksen väärentämisestä. Johtavien professorien keskuudessa voi nähdä paljon sairauden oireita. He eivät halua nähdä todellisuutta eivätkä sitä, mistä hulluuden ja väärien lausuntojen lähde on peräisin. Se on niin naiivia, että pitäisi tietenkin keskustella siitä, keitä he ovat. Ne, jotka asettavat meille implantin nukutuksen aikana leikkausta varten, ja heidän kollegansa, jotka sitten suojelevat heitä antamalla vääriä lausuntoja ja tarvittaessa jopa julistavat meidät mielisairaiksi. Useat Sosiaali- ja terveysministeriön tieteelliseen neuvostoon valitut, lääkäreiden ja kirurgien kerma, ovat vuosikymmenten ajan olleet niiden joukossa, jotka ovat tehneet näitä potilaiden raiskauksia leikkausten aikana.

Joulukuussa 1983 tohtori Lindstrom kirjoitti vastauksen Töres Theorellille. Se johtui siitä, että toinen ruotsalainen professori, Gunnar Birke Huddinge-sairaalasta, oli kirjoittanut hänelle ja sanonut:

”Näin ollen emme voi vahvistaa tohtori P.A. Lindströmin lausuntoa.”

Hän puhuu enemmän kuin taistelukentän kenraali kuin sovittelija. Hän oli myös yksi niistä, jotka väittivät, ettei tekniikkaa ole olemassa. Lindström mainitsi Theorellille saamastaan kirjeestä ja vastasi:

’Tarkoitatko, että Näslundin psykiatrinen diagnoosi sulkee pois mahdollisuuden, että häneen olisi implantoitu vieras esine? En ymmärrä logiikkaa… Jos hän on skitsofreeninen, eikö se sulje pois muita lääketieteellisiä syitä? Näslundilla on tietysti paljon emotionaalisia ongelmia, vaikka hän olisi kokenut vain puolet siitä, mitä hän väittää… En ole koskaan lääkärinä ollessani saanut niin epäammattimaisia kommentteja ruotsalaisilta lääkäreiltä kuin tässä tapauksessa.’

Kaksisivuinen kirje lähetettiin tohtori Theorellille, tohtori Birkelle, tohtori Lindille ja minulle. Kukaan lääkäreistä ei vastannut siihen. Muutama vuosi myöhemmin Per Wästberg meni naimisiin Theorellin sisaren kanssa ja katkaisi siten myös kaikki yhteydet minuun. Se, että lääkärit syövät ihmisiä ja tuhoavat elämiä, kuuluu uuteen lääketieteelliseen etiikkaan. Lääkäreillä tarkoitamme tässä ensisijaisesti lääketieteen, kirurgian ja psykiatrian professoreita – johtajia, jotka levittävät ihmisiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua alaistensa keskuuteen. Voit helposti nähdä sen tarinastani ja sen, että epäinhimillisyys on suurin uhka elämällemme.

Muita täsmälleen samaa asiaa sanoneita ovat AAAS, maailman arvostetuin tieteellinen järjestö, joka selitti juuri näin kirjassaan The Breaking of Bodies and Minds (1985), jonka julkaisi yksi heidän johtavista lääkäreistään, tohtori Elena Nightengale:

 “Kirja herättää erittäin haastavia ja vaikeita kysymyksiä. Kuinka on mahdollista, että kaikkein inhimillisimpien ja myötätuntoisimpien ammattien edustajat voivat osallistua vakavimpiin ihmisoikeusloukkauksiin?… Neljäkymmentä vuotta Nürnbergin jälkeen kidutus ilman edes leikitään tekevän tutkimusta on kuitenkin monissa maissa tullut yleiseksi hallinnon välineeksi. Nykyaikainen lääketieteellinen tietämys ja tekniikat, ja toisinaan myös lääkärit, ovat osallisina tässä kidutuksen ”epidemiassa”… Kuten Orwellin painajainen ennusti, pystymme nyt tehokkaasti ja laajassa mittakaavassa rikkomaan kehoja ja mieliä. Jotta voisimme jättää Orwellin vuoden 1984 pelot taaksemme, meidän on asetettava lääketieteellinen etiikka ja kansainvälisesti määritellyt ihmisoikeudet eteemme… Toivomme, että terveydenhuollon ammattilaiset ja muut pitävät tätä kirjaa hyödyllisenä ymmärtääkseen paremmin joitakin lääketieteen harjoittamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä ongelmia sekä ihmisoikeusloukkausten laajuutta ja luonnetta kaikkialla maailmassa.”

Se vahvistaa kaikki esittämäni väitteet.

Mutta oli muitakin, jotka halusivat osallistua haasteeseen ja asettuivat minun puolelleni. Yksi suurimmista yllätyksistä oli pääsyyttäjä K.G. Svensson. Olimme tutustuneet toisiimme rikollisena ollessani ja meillä oli hyvät välit, vaikka olimmekin vastakkaisilla puolilla valtavassa, kolme kuukautta kestäneessä oikeudenkäynnissä vuonna 1975, jossa useita tuomittiin, mutta minä selvisin hengissä. Syyttäjäviranomaisen paperilla hän kirjoitti:

”Ilmoitan täten, että olen ottanut huomioon lähettämänne asiakirjat aivojen lähettimien ongelmasta. Olen päättänyt toimittaa asiakirjat terveys- ja sairaanhoidon vastuulautakunnalle jatkotoimenpiteitä varten.”

Vaikka raportti tuli pääsyyttäjältä ja kolme lääkäriä vahvisti lähettimien toimivuuden, K.G. Svenssonin raportti hylättiin. Se kertoo paljon yhteiskunnastamme. Missä ovat ihmisoikeudet ja demokratia, kun valtio on kannibaali?

Muita ihmisiä, jotka myös osoittivat solidaarisuuttaan, olivat asianajajani rikosvuosina, jolle olin jo maininnut, mitä minulle koettiin. Lars Bergmark oli aina kunnollinen ja tapasimme edelleen aika ajoin. Hän kirjoitti 8. helmikuuta 1984:

”Luettuani läpi toimistolleni luovutetut asiakirjat olen yrittänyt tavoittaa teitä puhelimitse. Koko nyt saatavilla oleva kokoelma on erittäin kiinnostava. Petter Lindströmin väite, että hän löysi kolme implantoitua lähetintä, on tietenkin erittäin mielenkiintoinen.”

Samaan aikaan Ruotsin korkeimman oikeuden puheenjohtaja ja kansalaisoikeusliikkeen perustaja Gustav Petrén oli myös alkanut auttaa minua. Hän pyysi sihteeriään Ulla Franzenia lähettämään kirjeen useille sveitsiläisille sairaaloille ja kysymään, suorittaisivatko ne tarvittavan leikkauksen. Tohtori Jean-Luc Robert oli yksi niistä, jotka vastasivat ja kirjoitti tutkineensa lähetettyjä röntgenkuvia ja nähneensä implantoituja lähettimiä, mutta vetäytyi ottamasta kantaa tajuttuaan, että kyseessä oli kriittinen asia, ja ajatteli, että se pitäisi ratkaista Ruotsissa. Useat lääkärit tekivät saman oletuksen. Seuraava tiedustelu tehtiin 16 yliopistoklinikalle ympäri Eurooppaa. Kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä asian kanssa. Se ei tietenkään johtunut vain pyhästä kollegiaalisesta solidaarisuudesta, vaan koska he itse olivat osallisina vastaavissa väärinkäytöksissä. Näin tapahtuu erityisesti tutkimussairaaloissa, joita kutsutaan yliopistosairaaloiksi.

Vuoden 1984 alussa olin onnistunut käymään läpi Ruotsin oikeusjärjestelmän ja pystyin osoittamaan, ettei mikään instituutio – oikeusasiamies, Ruotsin perustuslakituomioistuin, hallitus, hallinto-oikeus, vastuulautakunta, sosiaalilautakunta tai mikään muukaan – halunnut auttaa minua. Siksi pystyin ilmoittamaan tapauksestani Euroopan ihmisoikeuskomissiolle Strasbourgissa. Tapaukselle annettiin numero 10816/84, ja ruotsalainen edustaja Erik Fribergh toimi välittäjänä minun ja tuomioistuimen välillä. Ihmisoikeuksien suojelemiseen tarkoitetut oikeusprosessit muistuttavat toiminnassaan monia asioita Saksan natsien kansanoikeuksista. Tuomiot eivät ole perusteltuja – kysymyksiä ei esitetä – selityksiä kannoista ei anneta – eri edustajien äänestys on salainen – oikeudenkäynti on suljettu ilman mahdollisuutta osallistua ja esittää argumentteja. Toimitettuaan heille useita asiakirjoja, jotka tukivat Ruotsin viranomaisten kantaa, sekä todisteita päässäni olevista lähettimistä, Fribergh kirjoitti minulle 2. toukokuuta:

”Komission päätös osoittaa, ettet ole käyttänyt kaikkia kansallisia oikeussuojakeinoja. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa komission esittämä syy valituksesi hylkäämiseen. Komission sisäisten menettelyjen osalta en voi antaa lisätietoja.”

Sen jälkeen tapasin Gustav Petrénin hallitusoikeudessa 18. syyskuuta 1984 ja nauhoitin keskustelumme. Seuraava on ote siitä:

Minä – Olenhan osoittanut, että kaikki valtion instituutiot, myös syyttäjäviranomaiset ja hallitus, ovat kieltäytyneet ottamasta tapauksiani käsiteltäväksi. En tiedä, miten voisin nostaa siviilikanteen.

Petrén – Ei, ymmärrän sen, mutta komissio ei puutu asiaan. Mutta sitä he syyttävät.

Minä – Toinen asia, josta Euroopan komissio kirjoittaa, on se, että tämä ei ole ainoa hakemukseni hylkäämisen syy. Kun kysyn syitä, he eivät vastaa.

Petrén – Ei, Friberghkään voi tehdä sitä. Hän ei tiedä, mitä Euroopan komissio ajattelee.

Minä – Mutta eikö olekin outoa, ettet saa tietää syitä? Minun tapauksessani viisi lääkäriä vahvistaa lähettimien aitouden lausunnoissaan. Joten voitko sanoa, että minulla on laillinen näyttö?

Petrén – Kyllä, sitä kokeillaan sitten yhdessä vaiheessa.

Minä – Petrén sai äskettäin kirjeen, joka oli osoitettu oikeusasiamiehelle, ja se hylättiin ilman perusteluja. Eikö oikeusasiamies toimi parlamentin aikomusten mukaisesti? Eikö oikeusasiamies olisi tutkinut asiaa, jos hän olisi katsonut, että jotain väärää oli tapahtunut?

Petrén – Kyllä hän tekisi niin. Mutta heillä on oikeus tehdä mitä haluavat, ja he tekevätkin niin.

Minä – Mitä voitte sanoa hallituksen kannasta? He sanovat, ettemme tutki tätä. Voitteko sanoa, että tämä on hallituksen tarkoitusperien mukaista?

Petrén – Kyllä, niin voisi sanoa. He ovat kieltäytyneet tutkimasta asiaa.

Minä – Onko hallitus siis osoittanut olevansa solidaarinen tämän asian suhteen?

Petrén – Totta kai.

Koska tilanne on tällainen, ei ole mahdollista saada kirurgista apua tai oikeudellista apua minkään ruotsalaisen valtion instituution kautta, jotta pääni implantit tai mielisairaaksi leimaaminen voitaisiin poistaa. Mutta jatkoin eteenpäin ja lähetin kaikille, jotka olivat olleet mukana julistamassa minua mielisairaaksi, kirjeen, jossa otin esille tapaukseni, siteerasin heidän perustelujaan ja liitin mukaan kolmen lääkärin lausunnon, jossa todettiin, että minulla oli oikeus ja he olivat väärässä. Nyt haluan kuulla, mitä te sanotte – ja päästä eroon mielisairausrekisteröinnistä, kirjoitin. Kirje lähetettiin kuraattori Elisabet Sörensenille, psykologi Bo Vinnarsille, tohtori Annmari Jonssonille ja tohtori Janes Jezille syyskuussa 1984, mutta kukaan heistä ei vastannut. Vastausten puuttuminen kertoo kuitenkin tarpeeksi heidän halustaan välttää rikos, jonka he ovat tehneet myös monia muita terveitä ihmisiä kohtaan.

Paljon kertova vastaus annettiin samaan aikaan kirjoitukseni yhteydessä Huddingen sairaalan röntgenosaston klinikan johtajalle, tohtori Gabrielssonille. Mainitsin, että tohtori Svahn oli tehnyt minulle röntgentutkimuksen kuusi vuotta aiemmin ja tietoisesti väärän lausunnon vuoksi minut oli julistettu mielisairaaksi. Mainitsin, että toinen lääkäri oli pyytänyt kuvat ja tutkittanut ne, että implantoidut lähettimet olivat selvästi näkyvissä ja että minulla oli nyt röntgenkuvat hallussani. Vastauksena tähän hän kirjoitti:

”Olette kirjeessänne ilmoittanut, että teillä on alkuperäiset kuvanne 3. marraskuuta 1978. Pyydän teitä palauttamaan ne Huddingen sairaalan röntgenosastolle mahdollisimman pian, koska kuvat ovat meidän omaisuuttamme.”

Professori Nils Gabrielssonin allekirjoitus. Siinä kaikki. Hän ei pitänyt sanankaan arvoisena sitä, että tohtori Svahn oli esittänyt valheellisen lausunnon ja mitä seurauksia siitä minulle koitui, tai yleisesti ottaen sitä, mitä otin esiin kirjeessäni. Tyhmää saatat ajatella, mutta se näyttää olevan professorien vakiomalli. Mutta minulla on tietenkin röntgenkuvat. Asiasta keskustellaan vielä, ja silloin on tärkeää, että ne ovat todisteena. Vanhalla Draculalla oli lempinimi lävistäjä, koska hän lävisti uhrinsa seipäisiin, kun taas nykyajan Draculaa ja hänen kollegaa tohtori Frankensteinia pitäisi kutsua lempinimellä implantoija, koska hän laittoi elektrodeja uhriensa aivoihin.

Uusi mielenterveysselvitys

Saatuaani tohtori Lindströmin lausunnon, tapahtui onnettomuus. Se tapahtui Värmdön huvilassa, jossa asuin, ja oli suora seuraus unettomuudestani ja kehoni heikkoudesta. Satuin putoamaan kellariin johtavista portaista ja avasin haavan päähäni. Makasin puolipyörtyneenä, kun toinen talon asukas näki minut ja soitti ambulanssin. Nackan sairaalassa poliisi tuli hakemaan minut ja vei minut Långbron sairaalaan. Heillä on omat menettelytapansa kaltaisteni ihmisten hoidossa. Kun saavuin Långbron sairaalaan syksyllä 1983, he lukitsivat minut huoneeseen – istuin siellä puoli tuntia, ennen kuin ovi avattiin ja ylilääkäri, klinikan johtaja, psykiatri Bertil Nandorf ilmestyi paikalle. Hän ontui kepillään, asettui eteeni, nosti kepin kasvojeni eteen ja sanoi voimakkaalla äänellä:

”Joten sinä yrität osoittaa, että päähäsi on asennettu lähetin?”

Totta kai, sanoin, minulla on siitä myös lääkärinlausunnot. Sitten hän laski kepin, ojensi minulle oikean kätensä, jonka otin – hän puristi sitä voimakkaasti, ikään kuin yrittäen murskata sen, ja sanoi: ”Tunnen tohtori Lindströmin lausunnot. Sinut pidetään täällä”. Selvä viittaus siihen, että olisin nyt jumissa ja saisin uuden mielisairausdiagnoosin. Sen jälkeen hän päästi irti otteestaan, kääntyi ympäri ja ontui ulos. Samana päivänä, ilman tutkimusta tai selitystä, ilmoitettiin, että minut oli otettu pakkohoitoon ja että kärsin skitsofreniasta. Mutta kaikki menisi juuri päinvastoin kuin tohtori Nandorf halusi.

Klinikalla oli 15 muuta pakkohoitoon otettua potilasta. Kun kerroin tilanteestani, miksi olin siellä ja implantteista, sain vastauksen. Useat olivat iloisia, kun saivat vihdoin puhua jonkun kanssa, joka ymmärsi, mitä he olivat kokeneet. Kuulin heidän tarinansa ja kirjoitin muistiin heidän nimensä, mihin implantit oli asennettu ja mitä he olivat joutuneet kestämään. Yhtä naisista, Gun Perssonia, autoin sitten röntgentutkimuksessa. Siellä näkyi implantoidut elektrodit (katso röntgenkuva).

Hänellä ei ollut koskaan ollut mielenterveysongelmia, mutta äitinsä kuoleman yhteydessä hän vaipui pysyvään masennukseen. Siksi hän haki apua Långbron mielisairaalasta joulukuussa 1979. Siellä hänet kuitenkin nukutettiin ilman hänen osallistumistaan, ja sitten hänen aivoihinsa istutettiin elektrodeja. Tutkimuksen nimissä tehdyn projektin myötä Gun altistui kauhulle, aivojen muutoksille, jotka tekivät hänestä aggressiivisen, saattoivat saada hänet etääntymään miehestään ja omaksumaan käyttäytymismalleja, joita hänellä ei ollut koskaan ollut. Hänestä tuli myös äänien uhri, jotka antoivat käskyjä, keskustelivat hänen ajatustensa kanssa ja loivat kaaosta hänen elämäänsä. Aivan kuten omat kokemukseni 10. maaliskuuta 1972 jälkeen. Hän oli tietoinen ongelmasta, ainoasta syystä, miksi hänet piti ottaa sairaalaan kerran tai kaksi vuodessa. Toinen nainen, jolla ei ollut koskaan ennen ollut mitään tekemistä psykiatrian kanssa, oli Ulla Lund. Hänelle oli tehty leikkaus Södersjukhusetissa helmikuussa 1979 yhden Ruotsin tunnetuimpien kirurgien toimesta. Hän oli istuttanut hänelle elektrodin, ja sitten hänelle tehtiin julma aivokoe, joka pilasi hänen elämänsä täysin. Ennen leikkausta hän oli työskennellyt metronkuljettajana eikä hänellä ollut koskaan ollut mitään ongelmia. Långbrossa oleskelunsa jälkeen kristillinen seurakunta piti hänestä huolta, ja 32 vuotta myöhemmin he pitävät hänestä edelleen huolta, jotta hän selviäisi.

Ensimmäisten päivieni aikana Långbrossa olin saanut täysin uudenlaisen ymmärryksen aivokokeiden laajuudesta. Vaikka kukaan potilas ei kertonut meille keskusteluistamme, supertietokone tunnisti vaaran välittömästi ja hälytti. Niinpä minut, jonka piti olla lukkojen takana, heitettiin ulos neljän päivän kuluttua. Psykiatri tuli paikalle maanantaiaamuna aikaisin ja sanoi: ”Sinun on poistuttava klinikalta välittömästi.” Ilman keskustelua psykiatrin kanssa sain vain päätöksen, että kärsin skitsofreniasta. Tämä kertoo sen sijaan psykiatrian mielettömyydestä ja antaa totuudenmukaisemman kuvan sekä psykiatreista että mielenterveyspotilaiden vaikeiden ongelmien syystä, joita hyödynnettiin tutkimusprojekteissa. Bestseller-kirjailija Gordon Thomas julkaisi kirjan Journey Into Madness vuonna 1989. Se kertoi tohtori Ewen Cameronista, yhdestä maailman johtavista psykiatreista, josta tuli maailman pahamaineisin lääkäri, joka työskenteli CIA:lle. Thomasin kirjan esittelytilaisuudessa kirjoitettiin:

”Kirja kertoo kauhistuttavia tarinoita potilaista, jotka ovat selvinneet CIA:n suunnittelemista ja yhden maailman merkittävimmistä psykiatreista, Maailman psykiatrisen yhdistyksen puheenjohtajan, tohtori Ewen Cameronin, johtamista tutkimusohjelmista… Nykyaikainen lääketiede ja -teknologia ovat aloja, joilla erityisosaamista omaavat tietävät tarkalleen, miten sitä käytetään uhriensa fyysisten ja henkisten tilojen hyökkäämiseen… Eettisiä lupauksia rikotaan laajalti joka päivä lääkärien toimesta, jotka hyväksikäyttävät, kiduttavat ja vahingoittavat potilaita lääketieteellisissä kokeissa. Nämä teot täyttävät kidutuksen määritelmän Yhdistyneiden Kansakuntien, Amnesty Internationalin ja muiden ihmisoikeusjärjestöjen mukaan.”

Tohtori Bertils Nandorfin potilaat kertoivat meille, kuinka vastaavia hankkeita oli meneillään Ruotsissa. Minun tapauksessani kuvataan tarinan toista puolta, mielisairautta selittävien selitysten käyttöä poliittisiin tarkoituksiin. Gordon Thomas julkaisi kirjansa CIA:n ollessa matkalla oikeudenkäyntiin Washingtonissa. CIA:n Kanadan kokeiden uhrien asianajajat syyttivät häntä. Myös Kanadan sosiaaliturvaviranomainen osallistui kokeisiin.

Hän kirjoitti:

”Tri Cameron jatkoi tutkimustulostensa julkaisemista maailman johtavissa lääketieteellisissä julkaisuissa. American Journal of Psychiatry -lehdessä hän raportoi tutkimuksesta: ”Sanallisten signaalien toistuminen aivoissa, muutokset psyykessä ja käyttäytymisessä”. Artikkelissa väitettiin, että itsetunto, asenteet ja henkilökohtaiset ihmissuhteet muuttuivat merkittävästi psykologisen paineen alla.”

Tohtori Cameron on erityisen kiinnostava, kun tarkastellaan psykiatriaa, koska hänen menetelmänsä otettiin käyttöön ympäri maailmaa. Kolme sairaalaklinikkaa, joita hän johti Montrealissa, muutettiin CIA:n johtamiksi tutkimuskeskuksiksi, joissa kehitettiin kidutusta ja aivokontrollia. CIA-Cameron kehitti tekniikan, jossa aivot kytkettiin toisiinsa, jotta puhe voitiin siirtää suoraan aivoihin. Kanadan sosiaaliministeriö myönsi jo 1950-luvulla rahoitusta tietyille tutkimusprojekteille. Niitä toteutetaan kaikkialla teknisesti kehittyneessä maailmassa, kuten Ruotsissa, Englannissa, Uudessa-Seelannissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja niitä tukevat puolustusalan tutkimus, sosiaaliviranomaiset ja salaiset poliisilaitokset. Verbaalisilla signaaleilla tarkoitetaan suoraa viestintää aivojen ja ihmisten ajatusten kanssa.

Toinen CIA-Cameron-paljastusten yhteydessä julkaistuista kirjoista oli psykiatrin kirjoittama, jonka isän elämä oli tuhoutunut tohtori Cameronin kokeiden vuoksi. Hän käsitteli puheensiirtoa, jota tutkimusraporteissa kutsutaan ”verbaalisiksi signaaleiksi” (verbaaliset – puhutut tai kirjoitetut). Kirjassaan A Father, a Son and the CIA (1989) hän kirjoitti:

”…Kanadan sosiaaliministeriö myönsi varoja useilla kierroksilla 1950-luvun alkupuolelta lähtien tohtori Cameronin potilaskokeisiin. Yksi ensimmäisistä hankkeista, nimeltään 604-5-14 (1950-54), oli käyttäytymislaboratorion perustaminen, jossa tutkimusta tehtäisiin käyttämällä tehokasta sähköshokkihoitoa, eristämistä ja psykologista painetta. Toinen 51 860 dollarin apuraha myönnettiin kokeelle ”Tutkimukset tekijöistä, jotka edistävät tai estävät persoonallisuuden muutosta yksilöillä, jotka altistuvat toistuville verbaalisille vihjeille”. ”

Se oli vaikutusvallan ja käyttäytymisen muutosten siirtymisen alku ihmisissä, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi puhe ja käskyt tunkeutuivat heidän aivoihinsa. Itse altistuin sille 13 vuoden ajan. 10. maaliskuuta 1972 Piccadilly-hotellin nukutuksen jälkeen vuoteen 1985, jolloin onnistuin saavuttamaan muutoksen aivokokeissa. Professori Lars Kristiansson, joka oli mukana KTH-aivokokeen kehittämisessä 1970-luvulla, sanoi Ruotsin radion julkaisussa, että nykyajan (viitaten vuoteen 1980) supertietokoneet pystyvät jopa puhumaan cockney-aksentilla. Mutta psykiatrit, jotka itse kehittivät kokeita, nukuttivat vankeja, istuttivat elektrodeja heidän aivoihinsa ja käyttivät potilaita tutkimuksessa, kutsuvat sitä hulluiksi ajatuksiksi. Ymmärrämme paljon paremmin, keitä hullut ovat nyt, kun julkinen keskustelu on alkanut joukkotiedotusvälineissä. Projekti, jossa käytetään verbaalisia signaaleja, jotka kommunikoivat ihmisten ajatusten kanssa, on laaja. Venäläinen professori Smirnoff, joka osallistui saksalaiseen televisio-ohjelmaan Geheimes Russland vuonna 2004, sanoi, että pelkästään Moskovassa on 6 000 zombia. Ruotsissa heitä on tuhansia, ja heillä kaikilla on ääni päässään. Voimme lukea heistä sanomalehdistä ymmärtämättä mitään heidän hulluuksiensa ja raakojen murhiensa syystä. Myös EU-komission eettinen neuvosto käsittelee asiaa sotilashakemusten yhteydessä (katso alla).

Puolustusministeriö hyökkää

Yksi tärkeimmistä asioista, joihin poliitikkojen on kiinnitettävä huomiota, kun valtion rikollisuus muuttuu normaaliksi osaksi politiikkaa, on hiljentää ne, jotka saattavat paljastaa toiminnan. Dagens Nyheter julkaisi paljastavan artikkelin 26. huhtikuuta 1997. Se käsitteli tilannetta Norjassa ja sen otsikko oli Salainen verkosto paljastettu Norjassa. Norjan puolustusministeriön entinen valtiosihteeri Oddmund Hammerstad oli julkaissut tietoja siitä, että puolustusministeriötä käytettiin ihmisten vaientamiseen.

Hän kirjoitti, että verkosto oli demokraattisen valvonnan ulkopuolella ja oli ollut olemassa kylmän sodan ajoista lähtien. Ruotsin tilanteeseen on vain muutamia yhtäläisyyksiä. Hänen sanansa ”valtaeliitistä, jonka juuret ovat toisen maailmansodan ajoilta”, viittaavat paljon enemmän natsien ajatusmaailmaan kuin siihen, että se koostuisi samoista ihmisistä, jotka olivat siellä 50–60 vuotta sitten. Se, että puolustusvoimien erikoisyksiköiden henkilöstöä käytetään ihmisten vaientamiseen, osoittaa joka tapauksessa, että on paljon keskeisiä asioita, joiden ei pidä tulla julki. Verkosto ei ainoastaan ​​suojaa rikollisuutta ”salaisissa valtion elimissä”, kuten Hammerstad niitä kutsuu, vaan palvelee myös hallituksen tarkoituksia. Tätä organisaatiota voitaisiin paremmin kutsua valtion torpedoliigaksi. Ruotsissa jäsenille annetaan merkittäviä tehtäviä muun muassa puolustusministeriössä, ja heillä voi olla titteleitä, kuten virastopäällikkö, vaikka heidät on itse asiassa koulutettu murhaamaan ja tuhoamaan ihmisten elämää fyysisesti ja psyykkisesti. Hammerstadin verkosto pätee yhtä lailla Ruotsiin, ja hänen sanansa hyväksikäytöstä ovat tietenkin koko operaation ydin. Erinomainen esimerkki uhkakuvien neutraloinnista Ruotsissa sopii hyvin tapaukseeni. Se sisältää myös useita eri valtiorikollisuuden elementtejä; murtovarkauden, varkauden, murhan yrityksen – mutta myös epäonnistumisen, paljastumisen, poliisiraportin ja lumimyrskyn, kun aiottu murhaaja löydetään ja pakenee Tukholmasta. Tekijällä oli myös korkea asema puolustusyksikössä Karlstadissa, ja tapaus sattui vuonna 1984.

Vuosi sen jälkeen, kun tohtori Petter Lindstrom oli antanut lausuntonsa, olin ilmiselvästi vaaraksi salaisuudelle. Vuonna 1984 tapaukseeni oli sekaantunut monia ihmisiä. Viranomaisten oli tehtävä asialle jotain. Tuolloin vuokrasin osan paritalon alakerrasta Norr Mälarstrandissa. Asunnon omistaja oli harvoin kotona, koska hän oli sairaalassa. Kerran, kun hän tuli kotiin käymään, hänellä oli mukanaan keski-ikäinen mies. Hän selitti, että mies oli ottanut häneen yhteyttä, koska hän tarvitsi asuntoa. Rouvalla oli työpaikka puolustusministeriössä, ja hän sai vuokrata kaksi huonetta asunnon yläkerrasta. Tämä tarkoitti, että asunnossa oli kaksi vuokralaista. Normaalioloissa meidän ei olisi koskaan tarvinnut nähdä toisiamme, koska puolustusvoimien miehellä oli oma sisäänkäynti eikä hän vuokrannut osaa keittiöstä, joka sijaitsi asunnon alakerrassa.

Mutta asioita tapahtui heti alusta alkaen. Joku meni huoneeseeni ja vei papereita, röntgenkuvia, kirjoja ja muita esineitä. Se tapahtui joulukuun 1984 ensimmäisinä viikkoina. Vaikka lukitsin oven, oli selvää, että joku oli ollut huoneessani. Joulukuun 17. päivänä heräsin onneksi aikaisin, kello 7. Huoneessa haisi kaasulle. Menin ulos keittiöön, joka oli aivan ulkopuolella, ja huomasin kaasuhanan olevan täysin auki. Kaikki liitännät olivat kunnossa. Menin yläkertaan ja valokuvasin vaatekaappeja ja armeijan vuokraamia huoneita. Siellä oli vain muutamia tavaroita, pari vaatetta ja kirja. Ilmeisesti hän ei asunut siellä, vaan vuokrasi huoneet vain päästäkseen lähelleni. Tein hänen taustansa tarkistuksen. Hän oli puolustusministeriön toimistopäällikkö, rekisteröity Karlstadiin ja nimellä XXXX Birger XXXXXXX, XXXXXX-XXXX. Samana iltana, 17. joulukuuta, otin häneen yhteyttä ja ilmoitin, että hänet oli paljastettu. Että ymmärsin kuka oli ollut huoneessani pari viikkoa ja varastanut tavaroita ja avannut myös kaasuhanan. Ilmoitin, että seuraava askel oli poliisiraportti murhan yrityksestä ja kaikesta muusta. Seuraavana päivänä ketään ei näyttänyt olevan yläkerrassa, ja 20. joulukuuta hän oli poistunut asunnosta, lukinnut oven ja heittänyt avaimet postilaatikkoon. Sen jälkeen kaikki palasi normaaliksi. Poliisiraportti tehtiin, mutta se hylättiin nopeasti. (Miestä vastaan ​​on lisää todisteita, joita ei ole tässä mainittu.)

Mediakielto

Aivoprojekti on ollut laaja ja jatkunut 60 vuotta ilman, että joukkotiedotusvälineet olisivat ottaneet aiheen esille. Maailman arvostetuin sanomalehti on kyllä ​​vaatinut laajempaa keskustelua pariin otteeseen. Mutta se oli yli 30 vuotta sitten. Kun yhä useammat aivot liitettiin projektiin ja siitä tuli kansainvälinen poliittinen ohjelma, sitä suuremmaksi hiljaisuus kävi. Le Monde kirjoitti vuonna 1948: ”Ensimmäinen suuri muutos ihmisaivoissa.” Euroopan komission eettinen komitea kirjoitti 57 vuotta myöhemmin:

”Nyky-yhteiskunta kohtaa muutoksia, jotka liittyvät ihmisen perimmäisen luonteen antropologiseen olemukseen… Joidenkin rajaton vapaus voi olla vaaraksi toisten terveydelle ja turvallisuudelle… Kuten muillakin aloilla, vapaus käyttää implantteja omassa kehossa vapauden periaatteena voi törmätä mahdollisesti kielteisiin sosiaalisiin vaikutuksiin.”

Mikään aihe ei vaihda keskenään oikeaa ja väärää – tosiksi tai epätosiksi – yhtä paljon kuin tämä. Miksi mediassa ei sitten ole tullut esiin mitään? Mikä on sallinut asian pysyä tuntemattomana, kun nyt lukuisat kirjat, New York Times, tiedemiehet ja EU-komission eettinen ryhmä professori Hermerénin kanssa ovat vaatineet, että aivojemme hyväksikäytöstä on keskusteltava? Miksi kulttuurihenkilöt, toimittajat ja vapaamieliset ihmiset eivät ota kantaa ja uskalla seistä polttavimman kohtaamamme asian takana? Senaattori John Glenn omisti viimeiset kolme vuottaan senaatissa sen tutkimiseen ja kutsui sitä puheessaan vuonna 1997 yhdeksi tärkeimmistä asioista, joiden kanssa elämme. Sitä asia edustaa. Koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa ei ole ollut risteystä, jossa ihmisen olemassaolo maan päällä olisi ollut niin uhattuna tuhoisien vallan intressien taakse. On täysin merkityksetöntä, ohjaavatko tätä kehitystä CIA:n, Hitlerin, FOI:n vai Al-Quidan ajatukset. Yksityiskohdat ovat merkityksettömiä, kun on kyse jatkuvasti kasvavan ihmisaivojen määrän – täysin ihmiskunnan tietämyksen ulkopuolella olevan – täydellisen hallinnan ja suunnan luomisesta elämän ja yhteiskunnan uudelleenmuokkaamiseksi.

Miksi Ruotsin maailmantuntoinen Per Wästberg ei ole protestoinut? Hän oli mukana asiassa 30 vuotta sitten ja sotkeutui asiaan. Tuolloin hän piti aihetta niin tärkeänä, että hän käytti paljon aikaa sen selvittämiseen? Nyt kun hänen pahimmatkin pelkonsa ovat osoittautuneet aiheelliseksi, hän seisoo sen sijaan Göteborgin kirjamessuilla vuonna 2010 ja kerää allekirjoituksia Etelä-Afrikassa säädetyn epäoikeudenmukaisen lehdistölain puolesta! Syyt voivat vaihdella eri ihmisillä, mutta tässä on selitys sille, miksi jotkut ihmiset, joilla olisi mahdollisuus tehdä hyvää, sen sijaan osallistuvat elämän tuhoamiseen maan päällä, jos heidän pelkuruutensa ja yksisilmäisyytensä saavat vallita.

Meidän on ymmärrettävä paremmin, keitä he ovat, ne, jotka heijastavat loistoaan joukkotiedotusvälineiden reportaaseissa, ilmaisevat halveksuntaansa kansakuntia ja henkilöitä kohtaan, kunhan ne ovat riittävän kaukana maantieteellisesti tai ajallisesti. Ne, joilla on nimi, jotka ovat kuuluisia, istuvat jossakin akatemiassa tai kirjoittavat rikosromaaneja, jotka yllyttävät naiiviuteen ja ylistävät poliisia. Tämä koskee myös Fredrik Reinfeldtia, joka puhuu ihmisoikeuksista ja henkilökohtaisesta vapaudesta, mutta on suurin vastuuhenkilö aivojen kehityksestä valtion raiskausten kautta. Lisäksi on niitä, jotka puhuvat David Isaakista ja hänen 10-vuotisesta vankeudestaan, mutta kieltäytyvät näkemästä oman maansa valtion rikollisuutta. Ruotsin joukkotiedotusvälineet julistavat ihmiskuntaa, yksilön oikeuksia ja sitä, että ihmisoikeusrikkomukset on tuomittava riippumatta siitä, missä ne tapahtuvat. Expressen-lehden päätoimittaja Thomas Mattson ilmaisi tämänkaltaisen ihmiskunnan 6. toukokuuta 2009. Hän selitti, että ihmiskunta on lehden edustaman ajattelun ydin:

 ”Expressen on liberaali sanomalehti, ja se tarkoittaa, että journalismissamme puolustamme jatkuvasti yksilöä… Expressen on kirjoittanut Davit Isaakista joka päivä vuodesta 2005 lähtien, ja aiomme jatkaa… Olipa kerran aika, jolloin Expressen kirjoitti joka päivä Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastarinnasta. Se oli myös esimerkki Expressenin sitoutumisesta… Juuri tärkeä journalismi on Expressenin olemassaolon tarkoitus, sitoutuminen yksilöön…”

Mutta jos tuon sitoutumisen on tarkoitus olla aito eikä vain klisee, illuusio, sen on tietenkin pädettävä myös ruotsalaisiin. Edellinen teksti koski David Isaakia, mutta se voi tietenkin päteä yhtä lailla kaikkiin haavoittuviin ihmisiin. Sitten voi luonnollisesti kysyä, mitä Expressen ajattelee lääkäreiden, aivosirujen, SÄPO:n rauhoittavien lääkkeiden ja FOI:n aivojärjestelmän väärinkäytöksistä ihmisen kognitiivisten toimintojen hallitsemiseksi. Kun asia otetaan esiin Expressenin, Metron tai Aftonbladetin toimittajien ja päätoimittajien kanssa, he kieltäytyvät vastaamasta kirjeisiin. Mutta kyse ei ole vain pelkuruudesta, rohkeuden puutteesta oman maan maineen suhteen, vaan ehkä yhtä lailla taloudellisista laskelmista. Paljastamalla Ruotsissa ja EU:ssa meneillään olevan rikollisimman projektin tapahtuisi vallankumouksellinen muutos, ihmisen arvo nousisi samaan aikaan kun vallan ja liikevoiton olisi vaikeampaa perustella vaatimuksiaan.

Muilta osin kyse on myös pääministeristä, joka julisti vastustavansa kidutusta ja kuolemanrangaistusta YK:ssa vuonna 2010, mutta on itse laillistanut kidutuksen ja kuolemanrangaistuksen, jotka pannaan täytäntöön ilman oikeudenkäyntiä, salassa ja joista päättävät yksittäiset johtavat FOI-SÄPO-virkamiehet. Hän on tästä hyvin tietoinen ja on myös osoittanut solidaarisuutta sille monin tavoin (ks. raportti Justitiedepartementet och polismyndigheten som brottsinstitutioner). Toinen totuus, joka meidän on ymmärrettävä joukkotiedotusvälineistä, on se, että ne eivät halua haastaa nykyistä yhteiskuntaa tukevia auktoriteetteja; lääketieteen ammattilaisia, psykiatrian ammattilaisia, puolustusministeriötä ja poliisivoimia. Joka niin tekee, voi joutua avaamaan otsansa ja polttomerkitsemään aivonsa oppiakseen – tai menettämään kaikki mahdollisuudet säilyttää asemansa. On tärkeää ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin, kun kyse on omasta maasta. Poikkeuksena oli New York Times, joka uskalsi nähdä todellisuuden, vaikka kyse oli Yhdysvalloista ja CIA:sta.

Ei ollut sattumaa, että Karoliinisen sairaalan lääkärit nousivat tohtori Lindströmiä vastaan. He eivät suvaitse ketään, joka pettää, joka poikkeaa ja uskaltaa paljastaa salaisimmankin. Onko mitään pahempaa? Aivosiruja aivoihin kysymättä, hallituksen aivokokeita ja tappavia tutkimusohjelmia, loppuelämän pilalle saamista, mielisairaalassa joutumista, jos yrittää protestoida! Ovatko Helvetin enkelit, Bandidos tai Muslimiveljeskunta todella pahimpia? Eivätkö Lääkäriliitto, SÄPO, FOI ja manipuloivat psykiatrit ole todellisia uhkia elämällemme? Meillä kaikilla on jossain vaiheessa elämäämme tarve joutua sairaalaan, leikkaukseen nukutuksessa, luottaa lääkäreihin. Toivottavasti he eivät tapa meitä taloudellisen hyödyn vuoksi, jos elimemme ovat vielä terveitä ja ne voidaan myydä — tai etteivät he luovuta aivojamme epäinhimillisille puolustustieteilijöille ja muille tyypeille kytkemällä meidät kokeellisiin tutkimustietokoneisiin elektrodien ja aivosirujen avulla.

Ystävät, solidaarisuus sekä ystäviä että omaa maata kohtaan ovat suuri syy siihen, miksi keskustelu oman maan politiikasta saa niin usein epätavallisen epämääräistä kritiikkiä. Näin oli vuonna 1935 Saksassa, ilman että kukaan osasi tunnistaa uhkaa — ja näin on myös Ruotsissa vuonna 2011, ilman että muutama lukuun ottamatta kukaan osaa ymmärtää, mitä on tapahtunut. Silloin luotiin uhka juutalaisista ja kommunisteista — nyt sama indoktrinaatio tapahtuu terroristien, pedofiilien ja mielisairaiden suhteen. Kova valtio tarvitsee vihollisia, uhkia ja vahvan johtajan, jolla on mahtava turvallisuuspoliisi puolustamassa kansaa — nyt sitä, mitä he itse luovat. Raha, status, jengien muodostuminen, kunnioitus, kutsut ja kollegoiden hyväksyntä — nämä siteet ovat useimmille vahvempia kuin ihmisen vapauden puolustaminen.

Kun Newsweek, Time ja muut amerikkalaiset lehdet vuonna 1998 nostivat John Glennin etusivuilleen, se johtui siitä, että hän oli lähdössä uudelle avaruuslennolle, ikäisekseen vanhimpana, yli 35 vuotta sen jälkeen, kun hän oli ollut Yhdysvaltain ensimmäinen avaruuslentäjä. Mutta kun hän oli vuotta aiemmin pitänyt tärkeän puheensa senaatissa ja ottanut esille kysymyksen, jonka hän oli merkinnyt tärkeimmäksi nykyhetkessä, yksikään lehti ei ottanut hänen sanojaan esille.

”Haluan voida luvata kotiosavaltioni Ohion ja koko maan kansalaisille, että viranomaiset ovat lopettaneet pahaa-aavistamattomien ihmisten käyttämisen kokeilukohteina.”

viitaten aivohallintaan, niin silloin ei ollut kiinnostusta kommentoida hänen sanojaan. Tilanne on samanlainen kuin natsi-Saksassa, oman kansakunnan ihannointi, yksikantaisuus, kyvyttömyys uskaltaa tai haluta nähdä, itsesensuuri, salailu ja silloin kuten nytkin joukkotiedotusvälineet ja valtio ovat yksi yksikkö. Aivotutkimuksen kohteen kanssa ulos meneminen on liian riskialtista ja parempi välttää, vaikka olemmekin matkalla pahimpaan vankeuteen, johon yksikään kansa ihmiskunnan historiassa on pakotettu.

On kuitenkin ihmisiä, jotka taistelevat vapauden puolesta ja aivokontrollitekniikkaa vastaan. Mutta hekin ovat uhreja, täydellisen valvonnan alla ja alttiina. 39 vuotta sitten Alva Myrdal kirjoitti, että väestön olisi vaikea puolustaa vapauttaan tätä väärinkäyttöä vastaan, ja nykyään se tarkoittaa sotilaallista menetelmää, sekä hyökkäystä kansaa vastaan että puolustusta, jotta mikään ei pääse ulos. Tämä on tietysti asia, joka meidän on muutettava. Tämä on nykyajan natsismia, vaikka se ei perustu juutalaisvihaan.

Ajan loppu

Elin kuin kidutettu orja monta vuotta. Kaikki hallitukset, joihin käännyin, Palmesta ja Carlssonista Perssoniin, viestittivät ylimielisellä vallankielellään, ettei tapaukseni vaatinut mitään toimia (Reinfeldtin hallitus ei vastaa lainkaan). Useiden vuosien (1982–1985) ajan en tiennyt, oliko päivä, jona heräsin unettoman yön jälkeen, viimeinen vai kuinka monta päivää vielä kestäisin. Viimeisenä vastalauseena tilasin vuonna 1985 ilmoituksen 50 sanomalehdessä ainakin yrittääkseni herättää joitakin ja samalla tehdä voitavani, kun nyt ajattelin olevani kuolemaisillani.

Oli vuoden 1985 alkupuoli. 30 sanomalehteä tarttui asiaan. Siinä kerrottiin lääkäreiden sairaaloissa asentamista lähettimistä ja siitä, että tapaus oli toimitettu oikeuskanslerille, joka oli vältellyt vastauksen antamista kolme kuukautta. Ehdin tuskin perille, mutta lopetin kaiken toiminnan. Paras ystäväni ja aseveljeni Edward Kelly oli tuolloin hyvin sairas ja kuoli Karoliinisessa sairaalassa 30. toukokuuta 1985 päästä varpaisiin levinneeseen syöpään, jonka aiheutti SÄPO:n säteily asunnossamme Hjorthagenissa Tukholmassa. Se oli alkanut tammikuussa 1985. Mutta ilmeisesti olin silti aiheuttanut niin paljon kohua valtiopäivillä sanomalehtiartikkeleiden, oikeuskanslerille osoitetun vetoomuksen, vuoden 1985 mainoksen, valtioneuvos Gustav Petrénin, kansalaisoikeusliikkeen, Punaisen Ristin jne. kautta, että yhtäkkiä kaikki helvetti alkoi päästä irti. Oli vuoden 1985 puoliväli. Kaikki ne sadat desibelit, jotka olivat lävistäneet pääni yötä päivää kymmenen vuoden ajan, välillä kuin katkaisevat signaalit, välillä kuin bassoäänet, mutta aina vähintään 22–23 tuntia vuorokaudessa, lakkasivat. Pitkä unettomuuden jakso oli ohi. Kivut kehossani, jaloissani, selässäni ja niskassani katosivat, ja krampit, joista olin kärsinyt joka yö jaloissani, sormissani, pohkeissani, käsissäni ja jalkaterissäni, laantuivat. Ulkonäköni muuttui, kehoni sai takaisin normaalin voimansa. Stressaava ajatusten kanssa käyty keskustelu, joka oli jatkunut 10. maaliskuuta 1972 lähtien, hiljeni. Elämä palasi. Se, että vuoden 1985 mainoskampanja maksoi 150 000 kruunua, joita en pystynyt maksamaan, vaan ne päätyivät perintätoimistoille, ei tarkoittanut pienintäkään uhrausta. Maksan edelleen tuota velkaa takaisin.

Hyvät olosuhteet tuovat hyviä tuloksia. Niin vaikeaa kuin olikin ollut, asiat menivät hyvin, kun elämäntilanteeni muuttuivat. Minulla oli onnea puolellani joka suhteessa ja ansaitsin rahaa, tapasin kauniin naisen, sain asunnon ja aloin taas matkustaa. Olisin tietysti yrittänyt säilyttää nykytilanteen, kun kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista, mutta minua ajoi eteenpäin halu poistaa päässäni olevat lähettimet. Ollessani Indonesiassa vietin muutaman päivän Jakartassa ja kävin St Carolus -sairaalassa, jossa tapasin neurokirurgi, professori Hendayon. Se tapahtui heinäkuun viimeisellä viikolla 1987. Keskustelimme esineistä, joiden poistamiseen halusin hänen apuaan. Uudet röntgentutkimukset tehtiin, ja hän löysi kolme lähetintä: Lontoosta vuodelta 1972 peräisin olevan, Nackan poliisin vuonna 1975 asentaman ja venäläisen vuodelta 1981. Södersjukhusetista vuodelta 1967 peräisin oleva ja viimeisimmästä pidätyksestä vuodelta 1978 peräisin oleva matalataajuinen ääni oli jo poistettu leikkauksessa. Tohtori Hendayo halusi leikkauksesta 1000 dollaria. Päätimme, että leikkaus tapahtuisi 12. elokuuta. Vietin viikon Balilla ja palasin Jakartaan leikkaukseen.

Katastrofi

Menin St. Carolusiin 11. elokuuta 1987, ja he valmistelivat leikkausta ajamalla kulmakarvani. Siihen he aikoivat mennä, samalla menetelmällä, jota oli käytetty leikkauksessa vuonna 1978 Ateenassa. Jos tapahtuneesta voidaan päätellä jotain, niin toinen on täydellinen kontrolli implantoituun henkilöön ja toinen on se, kuinka tärkeänä pidät sitä, ettei kukaan voi vapauttaa itseään. Kontrolli on tietenkin 100 %, koska supertietokoneet soittavat hälytyksen, kun jokin on menossa pieleen. SÄPO piti minua luonnollisesti erityisvalvonnassa. Nyt hälytys laukesi SÄPO-FOI:n aivohallintajärjestelmässä. Minulle oli tulossa uusi leikkaus, ja nyt kaikki lähettimet oli poistettu. Niinpä he päättivät ryhtyä toimiin. Joko he itse tai he ottivat yhteyttä CIA:han Jakartassa. He etsivät käsiinsä tohtori Hendayon ja antoivat hänelle käskyn olla leikkaamatta. Sen sijaan he huolehtisivat minusta, kun menisin leikkaussaliin. On ymmärrettävä, että turvallisuuspalvelut ovat osavaltioiden lihaksia, eikä yhdelläkään yksittäisellä lääkärillä olisi mahdollisuutta vastustaa heidän määräyksiään. Heillä on valta, jota kukaan ei voi vastustaa, eivätkä mitkään niin kutsutut demokraattiset instituutiot uskalla avoimesti protestoida heidän rikollisuuttaan, ihmisoikeusloukkauksiaan ja menetelmiään vastaan, joilla he haastavat parlamentaarisen yhteiskunnan instituutioita, edes asettamalla ne omaan valvontaansa. Näin on käynyt sekä Ruotsissa, Yhdysvalloissa että muissa maissa.

Kun CIA-SÄPO otti yhteyttä tohtori Hendayoon, he antoivat hänelle käskyn. Hänen ei pitänyt leikata minua. Sen sijaan hänen piti luovuttaa minut heidän käsiinsä ja osallistua itse väkivaltaan. Mutta hän halusi välttää sen. Siksi hän huolehtii siitä, että tapaamme, kun hoitajat vievät minut leikkaussaliin. Silloin hän on täysin muuttunut. Aiemmin ystävällinen käytös on kadonnut. Sen sijaan hän on tyly ja epäystävällinen: ”En voi leikata sinua!” Oletin, että hän oli saanut jonkinlaisen kollegiaalisen pelon ja ei halunnut aiheuttaa ongelmia muille lääkäreille tai jotain sellaista. Keskustelussa vaadin, että hän pitää kiinni sopimuksestamme, ja hetken kuluttua hän työntää sängyn leikkaussalin ovista sisään, jossa CIA-SÄPO odottaa.

Kuvittelemme elävämme demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia, mutta se on poliitikkojen ja joukkotiedotusvälineiden luoma illuusio, jossa ei ole pienintäkään totuutta. Siitä on tulossa yhä tärkeämpää, koska ihmisoikeuksia ja vapautta pilataan yhä enemmän joka vuosi. Tapaukseni on vain raaka symboli jostakin suuremmasta. Jotain, mitä ei saa vuotaa, että suunnittelua on ollut olemassa aivokontrollin väärinkäytösten alusta lähtien. Kun CIA-SÄPO tarttui käsivarsiini leikkaussalissa, heillä oli myös ruisku valmiina työnnettäväksi käsivarteeni. Sitten he sitoivat käteni ja jalkani, avasivat otsani ja asettivat instrumentin, joka piti otsaa erillään. Seuraavaksi odotettiin, että heräisin. Kun heräsin, he antoivat minun arvioida tilanteen — toinen heistä piti päätäni ja toinen agentti oli valmis työntämään kuumennetun raudan aivoihini. Siellä tuhoutui alue, ympärysmitaltaan 2 cm ja syvyydeltään 0,5 cm, Erstan sairaalan tohtori Svedbergin mukaan. On selvää, että tällaista mentaliteettia ja tapahtumia esiintyi myös Saksan keskitysleireillä. Kaikenlaisia ​​lääketieteellisiä kokeita tehtiin siellä, aivan kuten niitä nyt tehdään aivoissa. Kaiken minulle tapahtuneen tarkoituksena oli ainoastaan ​​estää tiedon leviäminen siitä, mille mielisairaat, tavalliset sairaalapotilaat ja pidätetyt joutuvat alttiiksi.

Kirjassa Den mänskliga hjärnan (2005) annettiin esimerkkejä siitä, millaista vahinkoa se voi aiheuttaa:

”Etuaivolohkojen vaurioita sairastavien ihmisten persoonallisuus voi muuttua täysin. He menettävät aikuisille tyypillisen tarkoituksen tunteen — itsehillinnän ja empatian. He ovat myös vähemmän sosiaalisia, vähemmän luovia ja vähemmän visionäärisiä. Toinen etuaivolohkojen tärkeimmistä ominaisuuksista on kyky estää meitä tekemästä virheitä/tyhmiä asioita… Aivojen luovat mestarit ovat etuaivolohkot. Ne ovat päätöksentekijöitä, suunnittelijoita ja luojia. Tahto ja suunta ovat osia, jotka heikkenevät, kun ne eivät toimi. Etuaivolohkojen vauriot eivät näy suoraan tavallisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Vauriot niissä voivat aiheuttaa häiriöitä empatiakyvyssä. Viisaat otsalohkot – ne ovat ihmisen erityispiirre – vain meillä on ne.”

Kyse ei ole vain Djakartaskadanista, vaan myös siitä, mitä minulle tehtiin vuonna 1975, kun aivoihini asennettiin lähetin, joka tuhosi myös elintärkeitä aivokeskuksia. Rikolliset altistuvat sille rutiininomaisesti. Se on valtion hanke, jonka tarkoituksena on vahingoittaa otsalohkoa. Se on yksi tuhoisimmista aseista, joita sairas valtio on ottanut käyttöön kansalaisiaan vastaan.

Kun puhumme mielipuolisista rikollisista ja mielisairaista, kyseessä on useimmiten aivojen hallinta yhdistettynä valtion tuhoamiin otsalohkon toimintoihin. Otsalohkossa sijaitsee myös arvostelukyky, kyky ymmärtää tekojensa seuraukset ja impulssien hallinta. Vuonna 1997 Sahlgrenskan sairaalassa tehdyissä tutkimuksissa vakavien väkivallantekijöiden aivoista todettiin, että kaikilla 21:llä, eli 100 %:lla tutkituista, oli identtiset aivovauriot otsalohkoissa. Lisäksi kaikilla oli myös heikentynyt verenkierto ohimolohkoissa. Vastaavat seuraukset näkyivät vaikeiden vuosien aikana minun röntgenkuvissani.

Yhtäläisyydet saksalaisten keskitysleirien lääkäreiden ja muun henkilökunnan mentaliteetin kanssa ovat läsnä tässä ja nyt. Se on helppo ymmärtää minun tapauksestani, ja samassa tilanteessa on tuhansia muita. Hiljaisuus tekniikasta, osallisten itsesensuuri ja salassapitovelvollisuus ovat johtaneet siihen, että uutta tilannetta ei ole ymmärretty. Tohtori Frankenstein FOI:ssa ja hänen ystävänsä tohtori Mabuse SÄPO:ssa ovat todellisia henkilöitä, jotka elävät nyky-yhteiskunnassa. Se ei ole liioittelua, ja ainoa asia, joka estää meitä ymmärtämästä sitä, on puuttuva keskustelu. Keskustelu, joka on välttämätön, jotta voimme pysäyttää valtion mielettömän ajatuksen siitä, mitä voidaan toteuttaa salaa. Vasta sitten ymmärrämme, että demokratian kriteerit eivät päde Ruotsissa tai EU:ssa.

Annan esimerkin.

Naiselle on istutettu lähetin kohdassa 1, nenäkanavien jatkeessa. Erittäin voimakas radioaalto taittuu hänen aivoihinsa, katso kohta 2 – ja vaikutus aiheuttaa verenkierron häiriöitä ja hapenpuutetta koko otsalohkossa, katso kohta 3 (tummat alueet). Merkintä 4 osoittaa nenän ja otsaluun sijainnin. Tämä nainen on saanut pysyviä aivovaurioita, mistä saksalaiset lääkärit ovat uskaltaneet antaa lausuntoja. He ovat myös auttaneet häntä lisäämään aivojen happitasoa, jotta hänen aivovauriot eivät pahentuisi. Tämän vuoksi lääkäri- ja poliisiväkivallan uhrit kärsivät siitä, että heillä ei ole arvostelukykyä, itsehillintää tai kykyä ymmärtää tekojaan. SÄPO-FOI:n implantit ovat aiheuttaneet tuhansille ihmisille aivovaurioita, ja heidän aivokontrollinsa on tärkeä osa suunnitelmaa luoda väkivaltaa ja lisätä julmuutta, jotta he voivat lisätä valtaansa, saada väestön vaatimaan enemmän turvallisuutta, lisää poliiseja ja kovempia rangaistuksia.

St Carolous Hospitalissa ensimmäinen tekoni herättyäni pahoinpitelystä oli selvittää, missä röntgenklinikka sijaitsi. Viedä minut sinne ja selittää lääkärille, mitä on tapahtunut.

Hän teki röntgentutkimuksen, joka osoitti sekä palovamman että implantoidun lähettimen. Kun tapasin myöhemmin tohtori Hendayon, hän maksoi takaisin talletetun summan ja selitti, ettei hän voinut tehdä muuta kuin mitä tapahtui. Että minun olisi pitänyt ymmärtää, kun hän otti minuun yhteyttä leikkaussalin ulkopuolella. Että maani turvallisuuspoliisi oli mukana ja hän pahoitteli tapahtunutta, mutta se oli hänen voimansa ulkopuolella estää. Nyt alkoi vaikea aika, eikä kyse ollut vain aivovammasta, vaan myös uuden lähettimen vaikutuksesta. Se toimi korkealla taajuudella, viheltäen ja ulvoen, ja kun tehoa lisättiin, aivovamma avautui ja verta vuoti oikeasta nenäkäytävästäni. Tämä tapahtui monta kertaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Nyt olin taas samassa elämänkamppailussa. Onneksi minulla oli jonkin verran rahaa käytettävissä. Tämä väkivalta muutti elämäni, heikensi kykyjäni, ja kesti noin 10 vuotta, ennen kuin palasin takaisin normaaliksi itsekseni. Useimmat, jotka joutuvat vastaavanlaisen väkivallan kohteeksi, eivät useinkaan onnistu ratkaisemaan ongelmaa, palaamaan takaisin. He menevät alas, kärsivät koko elämänsä, tekevät itsemurhan tai tulevat itse murhaajiksi.

Aivoterrorin ymmärtämisen vaikeus on siinä, että siihen ei ole mitään vertailukohtaa, vaikka jotkut elokuvat ovat antaneet käsityksen uudesta valtion tukemasta kidutusmuodosta.

FOI sanoo toimintakertomuksessaan, että ihmisille aiheutuvia vahinkoja ei voida välttää ja että ne ovat sekä henkisiä että fyysisiä seurauksia tuhoisista kokeista. Ne eivät kuitenkaan ole hallitsemattomia siinä mielessä, että ne kohdistuisivat keneen tahansa, vaan on olemassa suunnitelmallinen toiminta, jossa hyödynnetään tiettyjä ihmisiä haitallisiin, sairauksia aiheuttaviin ja kuolemaan johtaviin kokeisiin. Olen elävä todiste tämän aiheen herkkyydestä. Se ei kestä julkista huomiota, se ei saa tulla julki – mitä on tapahtunut puolen vuosisadan ajan tunnetuimpien professoreiden, johtavien lääkäreiden ja jopa lastenhoidon piirissä. Sachsska-lastensairaalan vastasyntyneiden kaltoinkohtelu, joille on istutettu elektrodeja aivoihin, ja raa’at lääketieteelliset kokeet ovat esimerkkejä, jotka muuttaisivat täysin ihmisten käsityksen siitä, keitä he ovat. Monet johtavista lääkäreistä, joita ylistetään artikkeleissa heidän hyvyydestään, syyllistyvät vastaaviin rikoksiin kuin perverssimmat väkivallantekijät, eikä heidän tekojaan koskaan mainita. He toistavat hyväksikäyttöään, ja se kuuluu monien professoreiden uusiin normeihin.

Nyt vuonna 2011 Yhdysvalloissa on käynnissä presidentti Barack Obaman ja hänen bioetiikkakomissionsa aloittamat kuulemiset, joissa uhrien annetaan puhua. He kertovat samasta hyväksikäytöstä, jonka minä koin. Eräs kirjoittaja kutsui sitä maailmanlaajuiseksi Dachaun keskitysleiriksi ilman aitaa.

Se sopii hyvin kuvaukseksi aivojärjestelmien mentaliteetista, valtion kidutuksesta, sotilashulluudesta ja sairaista lääkäreistä, joiden liikkeellepaneva voima on osallistua yhteiskunnalliseen muutokseen. Professori Göran Hermerén käsitteli tätä aihetta myös kirjassaan Kunskapens pris (1986), ja tästä lainauksesta ymmärrämme, että aivoja hallitsevat myös estävät demokratian toteutumisen (Kyseinen tutkimus on osa aivojärjestelmien toimintaa):

“Toimintatutkimus voidaan luonnehtia tarkemmin seuraavasti. Ensinnäkin tutkija ei halua toimintansa kautta vain selvittää ja diagnosoida, vaan hänen lähtökohtanaan ovat omat arvonsa ja tavoitteensa. Toiminnan tarkoituksena on saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia – tai estää viranomaisten päättämiä toimenpiteitä. Jälkimmäinen toteutuu, jos nämä toimenpiteet ovat ristiriidassa tutkijan ja hänen kanssaan samalla puolella olevien ryhmien tavoitteiden ja arvojen kanssa.”

Tässä näkyy selvästi, kuinka professorit/tutkijat pelaavat paitsi yksittäisiä ihmisiä, myös koko demokraattista järjestelmää vastaan. Ryhmät, joille tutkijat osoittavat solidaarisuutta, ovat FOI-SÄPO-FRA.

Taas kamppailua elämästä

Siitä 1990-luku pitkälti puhui. Uhriksi leimattu henkilö ei saanut apua valtiolta, medialta tai ruotsalaisilta lääkäreiltä.

Kun kirjoitin oikeusministerille tapahtuman jälkeen, Laila Freivalds osoitti selvästi, ettei hän halunnut tehdä mitään. Toiselle uhrille, jota oli käsitelty YK:n kokouksessa, jossa olivat läsnä Ruotsin ulkoministeriön edustajat (Sven Juhlin ym.) ja kanadalaiset tutkijat, jotka vastustivat Ruotsin implanttien väärinkäyttöä, hän sanoi, että lähettimet olivat hyväksytty lääketieteellinen hoitomuoto. Göran Persson, Mona Sahlin, Margot Wallström ja muut johtavat poliitikot eivät vastanneet kirjeisiini, joissa pyysin apua aivovaurion hoitamiseksi ja sienenmuotoisen lähettimen poistamiseksi. Gunnar Hökmark oli jo aiemmin lähettänyt tapaukseni Moderaterna-puolueen puolesta SÄPO:lle, jotta he huolehtisivat minusta. Kaikkien johtavien poliitikkojen toiveena oli tietysti, että minut neutralisoitaisiin.

Mutta kaikesta huolimatta minulla oli puolellani paitsi kohtalo myös vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka tiesivät elämäni olevan uhattuna ja olivat valmiita taistelemaan murhan paljastamiseksi, jos minut tapettaisiin. Vaikka kesti kauan, ennen kuin aivotoimintani palautui normaaliksi, sienimäinen lähetin neutralisoitiin ja sain elämäni takaisin, se oli 1990-luvun lopputulos. 1990-luvun lopulla tulin kosketuksiin parin henkilön kanssa, jotka olivat tärkeitä toiminnalleni. Toinen oli professori Helmut Lammer Itävallassa, joka julkaisi saksankielisen kirjan aivojen hallinnasta, jossa käsiteltiin tapauksiani. Toinen oli japanilainen kirjailija Yoshie Hamada, jonka kirja aivojen kokeista ja mielenhallinnasta sisälsi paljon tietoa Ruotsista; Sachsska-lastensairaalan ja Karolinskan potilaisiin kohdistuneet väärinkäytökset. Minun tapauksestani kirjoitettiin myös paljon tekstiä ja kuvia. Matkustin paljon, olin Aasiassa useita kuukausia vuodessa ja aloin hitaasti kerätä materiaalia, tietoa ja yrittää tulla päteväksi tekemään jotain radikaalia. Ei vain oma tapaukseni, vaan tarve tuottaa kattava materiaali, joka voisi nostaa koko aiheen yleiseen keskusteluun, jopa Ruotsin kaltaisessa maassa. (Kuvassa näkyy ulkonäön muutos vuoden 1987 aivovamman ja lähettimen jälkeen.)

Tiedotusmateriaali

1990-luvun puolivälissä aloittaessani uuden uran, tapasin naisen, joka oli synnyttänyt poikansa Sachsska-lastensairaalassa vuonna 1948. Hänen kertomuksensa oli järkyttävä, ja myös vuoden 1948 potilaskertomukset kertoivat kokeilusta. Ylilääkäri piti hänen lastaan siellä yli vuoden ajan väittäen, että poika kärsi sairaudesta, jota oli hoidettava sairaalassa.

Eräänä päivänä hän saapui sairaalaan tavallisten vierailuaikojen ulkopuolella ja huomasi, että hänen poikansa ei ollut osastolla. Kun hän etsi poikaansa, hän kuuli tämän huutoja leikkaussalista ja ryntäsi tietysti sinne. Siellä hän näki neljä sairaanhoitajaa pitämässä poikaansa paikoillaan ja tohtori Ingvar Almin painamassa elektrodeja tämän aivoihin. Vastasyntyneen kallonpohja on pehmeä ja helppo läpäistä jopa tuon ajan varmasti melko paksuilla elektrodeilla. Siitä tuli ensimmäinen noin 10-sivuinen raportti, jonka otsikko oli Dr Frankenstein Sachsska-lastensairaalassa. Se käännettiin myös englanniksi. Tohtori Alm sai kopion ja kirjoitti vastauksen, joka liitettiin lopulliseen raporttiin. Hän yritti peitellä omaa osallisuuttaan ja sanoi, että ehkä se oli Södersjukhusen lääkäri, joka teki sen. Mutta äiti oli täysin varma asiasta. Kun hän tuli leikkaussaliin, tohtori Alm pudotti kaiken kädestään, juoksi hänen luokseen ja veti hänet käytävään. Hän tapasi hänet useita kertoja klinikalla.

Silloin vastasyntyneelle vauvalle alettiin antaa yliannostuksia valtavilla määrillä antibiootteja, ja sillä oli seuraukset. Tämä jatkui noin 6–7 kuukautta joka viikko, ja se näkyy potilaskertomuksista. Kaikki biologiset muutokset virtasivat elektrodien kautta. Uhri on nyt noin 60-vuotias eikä ole koskaan pystynyt työskentelemään, mutta hän on ollut pääosin mielisairaaloissa koko elämänsä ajan. Useimmat ihmiset olettaisivat, että näin voi käydä vain kauhuelokuvassa – että neljä sairaanhoitajaa ja maan johtava lastenlääkäri voisivat osallistua johonkin vastaavaan vastasyntynyttä vastaan, jonka elämän he pilasivat. Syynä oli testata tuolloin markkinoille tulleita penisilliinin äärimmäisiä yliannostuksia. Käsikirjoituksen jälkeen istuin muutaman kuukauden valtiopäivien kirjastossa ja etsin hallituksen asiakirjoja, jotka käsittelivät tätä teknis-poliittista kehitystä, ja löysin paljon ratkaisevia faktoja siitä, että kyseessä oli hallituksen projekti.

Aloitin kirjani Tietokoneaivot kirjoittamisen 1990-luvun lopulla. Minulla oli tuolloin kirjoitustoimistossa sihteeri, joka huolehti käsikirjoituksistani.

Usein kun meidän piti tavata, hän sairastui, kun hän oli varannut yhden tai pari päivää minun työni hoitamiseen, ilmeni erilaisia ongelmia, hänen tietokoneensa ja tulostimensa menivät epäkuntoon ja suuret työt, jotka hän oli tehnyt minulle, hävisivät hänen tietokoneeltaan. Tämä oli sääntö, joka toistui aina jossain muodossa. Hän kirjoitti siitä todistuksessa (2 kirjettä on mukana hallituksen kirjeissä):

”Erityiset olosuhteet eivät ole koskeneet vain tietokonetyötä, vaan ne ovat olleet osa normaalia rutiinia myös materiaalin siirrossa meidän välillä. Faksit ovat keskeytyneet, sähköposteja ei ole voitu avata, tavallinen posti ja jopa kirjattomat kirjeet ovat kadonneet tai saapuneet perille, mutta niiden sisältö on vaihtunut levykkeillä tai lähetetyissä käsikirjoituksissa.”

Minulle se ei ollut yllätys. Olin kokenut sen aiemminkin. Datorhjärnor oli työ, johon käytin muutaman kuukauden silloin tällöin, samalla kun jatkoin muiden raporttien laatimista. Useiden päivitysten ja lisäysten jälkeen Datorhjärnor näyttää olevan valmis julkaistavaksi, kun massamedia ottaa asian esille julkisen keskustelun käynnistyessä vuosina 2011–2012.

1990-luvun lopulla sain japanilaisen kontaktini kautta käsiini useita satoja tutkimusraportteja aivojen kauko-ohjauksesta. Valitsin niistä 30 parasta, poimin niistä mielenkiintoisimmat osat ja tein niistä muokatut otteet. Englanniksi kirjoitetut opinnäytteet muodostivat tärkeän lähdemateriaalin Frankenstein’s Testament -esittelyn kanssa. Täydellinen raportti on 250-sivuinen ja sen otsikko on Frankenstein. Se on tärkeä apuväline toimittajille, kirjailijoille, televisio-ohjaajille ja muille, jotka haluavat syventää ymmärrystään teknologian ihmeistä tutkijoiden sanojen ja tieteellisistä artikkeleista poimittujen selitysten avulla.

Kun olin saanut työn tehtyä ja nähnyt lähdemateriaalin selkeästi, ymmärsin, että se oli tärkeä malli, jota voitaisiin käyttää aiheen muissakin osissa. Vuosien varrella olin törmännyt moniin kirjoihin, Cyberneticsistä Operation Mind Controliin. Niinpä aloin nyt etsiä lisää ja löysin noin 30 nimikettä. Samalla lähestymistavalla otin pois tärkeimmät osat ja lähetin työn uudelle kirjoitustoimistolleni, joka sijaitsi nyt New Delhissä. Se oli hyvä ja halpa tapa saada työ tehtyä, ja kävin siellä 3–4 kertaa vuodessa, kun teimme lopullisia taittoja. Kuten edellinenkin, tämä oli englanninkielinen, johdantona The Brain Operation ja otsikkona The Brain Wall, 250 sivua. Sama pätee tähänkin. Jokaiselle, joka haluaa tietää, mitä on julkaistu ja miten teknologia, väärinkäytökset, sosiaaliset vaarat sekä myönteiset mahdollisuudet on otettu huomioon, tämä on korvaamaton tietomateriaali kirjoittajille ja kaikille muille, jotka haluavat tietää, mitä kirjoittajat ovat viimeisten 50 vuoden aikana käsitelleet siitä, mitä The Economist kutsui vuonna 2002 ihmiskuntaa muuttavaksi ajankohtaimmaksi uhaksi.

Yhdysvaltalaisten kontaktieni kautta olin saanut kopioita joistakin New York Timesin julkaisemista artikkeleista. Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa aloin käydä läpi New York Timesin mikrofilmejä vuodesta 1948 lähtien, jolloin julkaistiin kirja Cybernetics, joka oli aivoprojektin alku. Tämä työ kesti noin vuoden ja johti 150 artikkeliin. Ensimmäisen vuosikymmenen (1950-luvun) artikkelit olivat helppoja löytää, koska niiden hakemisto rekisteröi kybernetiikan, ja kaikki päivämäärät, jolloin artikkelit oli syötetty, löytyivät helposti. Jostain syystä hakusana poistettiin kuitenkin noin vuonna 1960. Sen jälkeen se oli vaikeampaa ja vei enemmän aikaa, koska hakuja piti tehdä aivotutkimuksen, psykologian, CIA:n tai muiden vastaavien termien perusteella. Oli suuri yllätys, että maailman tunnetuin sanomalehti oli julkaissut niin paljon aivojen hallinnasta. Heillä oli myös ollut kolme poliittista johtajaa: Push Button People – Brainwave ja Control CIA, Not Behavior. He haastoivat koko amerikkalaisen valtaapitävän vallan medianvapaudella, joka olisi Ruotsille vieras.

He uskalsivat vaatia aivoprojektiin osallistuneiden CIA:n johtavien virkamiesten syytteeseenpanoa. Tämän pitäisi olla ilmeistä FOI:n ja SÄPO:n johtohenkilöiden, aivojen kaltoinkohteluun osallistuneiden, keskuudessa. Jos haluamme demokratian ja samat lait virkamiehille kuin ihmisille yleensä, tästä meidän on aloitettava. New York Timesin artikkeleista saa parhaan tiedon aivoteknologian menestyksistä ihmisten terveyden hyväksi. Jo 1950-luvulta lähtien on voitu parantaa mielenterveysongelmia, Alzheimerin tautia, Parkinsonin tautia ja useita muita sairauksia, jotka leviävät nyt epidemioiden tavoin ja joiden usein väitetään olevan parantumattomia. He lainasivat lääketieteellisten kongressien tutkijoita, jotka jo vuonna 1959 selittivät, että käyttäytymistä voidaan kontrolloida, että sekä ihmisiä että eläimiä voidaan kontrolloida kuin robotteja. Samana vuonna annettiin tietoa, että neuvostoliittolaiset olivat kehittäneet aineita, joita voidaan sekoittaa lääkkeisiin ja yhdistää ihmiset aivojen hallintaan, ja he varoittivat uhkaavasta farmakologisesta sodankäynnistä. Tässä on eksklusiivisin lähdemateriaali, jota voit käyttää artikkeleiden, kirjojen ja TV-ohjelmien kirjoittamiseen aivoteknologian pirullisista väärinkäytöksistä tai ihmisen ihmeellisistä mahdollisuuksista. Kuten aiemminkin, otin pois tärkeimmät ja editoin artikkelit otteiksi. Tuloksena oli 170 sivua New York Timesin lehdestä, jotka käsittelevät mielenhallintaa vuosilta 1948–2000.

Työssä oli yksi haaste, joka oli tärkeämpi kuin mikään muu. Se oli pystyä todistamaan hallituksen osallisuus. Jos se voitaisiin todistaa, olisi kaikki mahdollisuudet nostaa esiin kriittisiä vastuukysymyksiä. Tähän liittyy useita näkökohtia: demokratiaa ei ole olemassa siellä, missä lääketieteellis-poliittinen väärinkäyttö sisällyttää ihmisten aivot valvontajärjestelmiin. Eikä ihmisoikeuksia ole maassa, joka loukkaa ihmisoikeuksia salaisilla päätöksillä – ja mielisairautta koskevilla julistuksilla keinona vaientaa vuodot. Siksi laadin ensimmäisen 25-sivuisen hallituksen kirjeeni, joka lähetettiin Göran Perssonin hallitukselle 3. joulukuuta 2002. Se oli dokumentaatio siitä, mitä oli tapahtunut vuosikymmenten aikana. Ainoa vastaus tuli oikeusministeri Thomas Bodströmin kirjeestä. Hän ilmoitti, ettei hallituksella ollut oikeutta puuttua yksittäistapauksiin. Tämä oli ainakin yksittäistapaus. Esiin nostettuun ei vastattu sanallakaan. Se tuntui ensimmäiseltä askeleelta voidakseen osoittaa kantansa. Koska sain lisää tosiasioita, laadin toisen kirjeen. Se oli 45 sivua pitkä ja sisälsi paljon kuvia, röntgenkuvia, joissa näkyi implantoituja lähettimiä, jne. Se toimitettiin hallitukselle 19. joulukuuta 2003, eikä siihen saatu vastausta. Sen lopussa luki:

”Kysymys kuuluu, pitäisikö ihmisten edelleen olla osa aivojärjestelmiä ilman heidän omaa tietämystään. Eräänlaisena valtiollisena osana käyttäytymistieteiden ohjelmaa turvallisuuspoliittisten doktriinien mukaisesti – vai pitäisikö meidän jakaa teknologian ihmeet oikeudenmukaisemmin ja sivistyneemmin, jossa ihmisoikeuksilla ja demokraattisilla periaatteilla on paikkansa?”

Oli merkittävää pystyä esittämään kattavat tosiasiat, jotka yhdistivät hallituksen tähän kehitykseen.

Samaan aikaan heidän vastauksensa puute antoi selkeimmän merkin heidän kannastaan. Seuraava hallituksen kirje 10 kuukautta myöhemmin oli suunnattu tutkimuksen uhreille ja muille, jotka eivät enää olleet elossa. Vera Dannborgin kuolema oli seurausta hänen tutkimuskokeistaan, ja tämä voitiin osoittaa parhaalla mahdollisella tavalla. Oli myös professori Westerholmin puhe oikeusministeriössä maaliskuussa 1986, jossa hän puhui aivojärjestelmistä poliittisena päätöksenä ja mainitsi SÄPOn portinvartijoina, jotka estivät kaiken tulemasta esiin. Mutta sama kuin aiemminkin. Ei vastausta, eikä mikään voisi tietenkään olla millään tavalla paremmin. Se osoitti aiheen erityisen tärkeyden ja sen, että ymmärrettiin, ettei sitä voitu kieltää. Seuraava hallituksen kirje tuli vasta uuden hallituksen valtaanastumisen jälkeen. Maaliskuussa 2007 oli syytä kysyä Fredrik Reinfeldtiltä ja hänen ministereiltään, mitä he ajattelivat ihmisen aivojärjestelmästä. Se oli faktapainotteinen katsaus teknologian kehitykseen, ihmisillä tehtyyn tutkimukseen, implantoituihin elektrodeihin, EU:n eettiseen neuvostoon, joka vaati keskustelua ja lopulta kysymykseen siitä, mitä he ajattelivat esiin nostetuista asioista. Mutta vastausta ei ole. Regeringsskrivelserna on nyt tärkein asiakirja heidän vastuunsa, syyllisyytensä ja osallistumisensa ymmärtämiseksi aivojen väärinkäyttöön. Raaka väkivalta, joka epäilemättä ylittää diktatuurien menetelmien vakavuuden, ja kokoelma on nyt koottu raporttiin.

Mitä enemmän työtä tehtiin, sitä enemmän ideoita syntyi siitä, mitä kattavaan tiedotusmateriaaliin tulisi sisältyä. Tiesin nimittäin, kuten monet muutkin, että tämä oli tärkein aihe, joka meidän oli saatava yleiseen tietoisuuteen ja muuttumaan, jos halusimme elää vapaina ja ihmisarvoisessa tulevaisuudessa.

Jotenkin en ollut myöskään valmis itseni kanssa. Lisäksi media ja yleisesti hyvät ihmiset, joiden piti osallistua projektiin, näyttivät vastustavan sitä niin paljon, että olin täysin tyytyväinen odottamaan ja jatkamaan melko miellyttävää elämäntapaa ja työtäni. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä olin kerännyt niin paljon valtion asiakirjoja eri maista, kuten Yhdysvalloista, Venäjältä, Ruotsista ja Ranskasta, että ajattelin olevan aika koota versio Documentsista, jonka se sai nimekseen. Suurin osa oli englanniksi ja loput käännettiin. Sitten sama menettely kuin aiemmin, muokkasin otteita tärkeimmistä teksteistä. Minulla oli hallituksen selvityksiä, joissa varoitettiin tästä kehityksestä. Tietosuojavaltuutettu totesi, että Ruotsi ei ollut enää demokratia, koska ihmisiä hyväksikäytettiin, kuten kirjoitin, heidän tietämättään tai vastoin heidän tahtoaan.

Alva Myrdalin kaksinaamaisuus kansaa kohtaan on ehkä paras esimerkki poliitikkojen pelkurimaisuudesta, kun he tietävät uhan olemassaolosta, mutta eivät uskalla puhua siitä. Documents oli 130-sivuinen julkaisu, joka sisälsi paljon tietoa Yhdysvalloista, mukaan lukien useita tärkeitä sotilasasiakirjoja aivoteknologian käytöstä ulkomaisten väestöjen vastaisissa toimissa, mutta myös venäläisen duuman lakiesityksen, jossa kuvattiin erilaisten säteilyaseiden vaikutuksia, kuten sydämen pysäyttämisen mahdollisuutta jne. Documents, kuten muutkin kokoelmat, ovat paljastavaa lähdemateriaalia hallituksen päätöksistä, suunnitelluista sotilaallisista toimista, lainsäädäntöehdotuksista ja jopa korkean tason hallituksen edustajien protesteista monenlaisissa aivoteknologian sovelluksissa.

Se sai myös ruotsinkielisen jatko-osan Hjärntexter, joka perustui muihin asiakirjoihin, kaikki käännettyinä; muutamia artikkeleita New York Timesista, ruotsalaisia valtion asiakirjoja, tutkimusraportteja, otteita kirjoista, ja se sai myös 12-sivuisen sarjakuvansa Fantomen. Hjärntexter on helpoin lukea ja monella tapaa tärkein lähdemateriaalin kokoelma kaikille, jotka haluavat tietää enemmän ja saada syvemmän käsityksen siitä, mitä on julkaistu tutkimusraporteissa, sanomalehdissä ja kirjoissa. Se on samankokoinen kuin Documents, 130 sivua, ja kokonaan ruotsinkielinen.

Talvina, kun olin trooppisessa ilmastossa ja asuin rannalla, ystävystyin miehen kanssa, jolla oli graafisen kuvankäsittelyn yritys. Hän ymmärsi, että aivoprojekti oli ratkaiseva inhimillinen kysymys, ja tarjosi apuaan henkilöstönsä ja tietokoneidensa muodossa. Siellä aloin tehdä aivojen tekniikkaan liittyviä kuvia, ja projekti kasvoi, kesti useita talvia ja tuloksena syntyi julistekirja nimeltä Slaget vid Brainpoint. Se tehtiin mallina käyttäen tunnettuja julisteita eri aikakausilta: toisesta maailmansodasta, Venäjän vallankumouksesta, amerikkalaisesta 1950-luvun mainonnasta, ruotsalaisista pop-julisteista ja monista tunnetuista elokuvajulisteista. Siinä on noin 300 kuvaa, joilla voidaan toteuttaa valtava mainoskampanja, jonka tarkoituksena on valistaa ja paljastaa ihmisvihamielisin yhteiskunnallinen kehitys, joka on tapahtunut. Se on suurin haaste, helposti luettava, helppo omaksua ja hyvin terävässä muodossa.

Tiedotusmateriaalin joukossa on myös paljon lyhyempiä raportteja. FOI:s superdatorsystem 15 sivua, Cybernetics 40 sivua, Justitiedepartementet och polismyndigheten som brottsorganisationer 27 sivua, Vetenskapsrådet 8 sivua, Hjärntexter från New York Times 24 sivua, Hjärnkontroll med citat från 23 professorer, citat Från 24 vetenskapliga rapporter 9 sidor + Kortversioner om din hjärna på svenska, 30 sivua perustietoa, joka jokaisen tulisi lukea. Tiedotusmateriaalia on enemmän, eikä hyvin toimitetusta materiaalista ole pulaa. Kyse on asian omaksumisesta, asian ymmärtämisestä ja Absolut Hjärna är en Fri Hjärna -kampanjaan liittymisestä.

Ruotsin mielenterveysviranomaiset julistivat presidentti Obaman mielisairaaksi

Kyllä, se on looginen seuraus, jos psykiatrian normeja aiotaan noudattaa. Tämä koskee kaikkia siihen uskovia – presidentti Obama on nyt nimittänyt eettisen toimikunnan tutkimaan asiaa. Presidentin bioeettisten kysymysten tutkimuskomissio aikoo tutkia biolääketieteellisen tutkimuksen väärinkäytöksiä, jotka perustuvat aivojärjestelmiin. Voisi luulla, että hän haluaa toteuttaa vallankumouksen ja paljastaa järjestelmän mädännäisyyden, mutta näin ei ole. Tutkimusten alussa 28. helmikuuta 2011 noin 20–30 uhria päästettiin esiintymään. Tämän tarkoituksena oli osoittaa aiheen sisältö ja vakavuus. Mies nimeltä Peter Rosen sanoi: ”Kuten kaikki ovat aiemmin sanoneet, olen itsekin kokenut tämän. Viimeiset 14 vuotta minua on kidutettu. Olen ollut vapaaehtoisesti mukana kokeissa…” Nelikymppinen nainen kertoi tapauksestaan: ”…Meitä on vainottu turvallisuuspalvelun toimesta, ohjattu aivoja etänä ja kidutettu sähkömagneettisesti, ja meille on aiheutettu psykologisia ja fyysisiä vaurioita…” Erään järjestön naispuolinen edustaja selitti: ”Olen puhunut luultavasti 3 000 ihmisen kanssa ja tiedän, että ihmisiä sekä kidutetaan että kuolee tutkimusprojekteissa… On tärkeää, että komissio tutkii tätä!”.

Kyllä, se on totta, mutta tämän komission on tarkoitus vain tuottaa tutkintamateriaalia ja antaa sitten senaatin päättää, mitä tehdä. Jos he tutkisivat asiaa, olisimme jälleen samassa tilanteessa kuin vuonna 1977, kun New York Timesin artikkelit pakottivat senaatin toimimaan. Mutta ongelmana on, että senaatti on aivovaltion – ei kansan – puolella. Meillä on samat solidaarisuuskonfliktit täällä. Siksi vuoden 1977 keskustelusta ja tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Yhdysvaltojen oma terrorismi omaa väestöään vastaan ​​tappaa enemmän ihmisiä kuin jotkut islamilaiset terroristit. Täällä Ruotsissa meillä on terrorismiongelma, se on FOI-SÄPOn aivojärjestelmä. Ei ole liioiteltua sanoa, että tuhansia ihmisiä kidutetaan 24 tuntia vuorokaudessa, koko heidän elinkaarensa ajan, kuten FOI ilmaisee toiveajattelunsa.

Obaman komission ensimmäisenä työpäivänä paikalle ilmestyi myös lääkäri, joka oli ollut useita vuosia tekemisissä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa:

 ”Nimeni on John Hall, lääkäri Texasista… Mainitut pelottavat sähkömagneettiset kokeet tehtiin usein ilman tietoon perustuvaa suostumusta. Puolustusministeriö ja turvallisuuspalvelut suorittivat ne… Yhteisön lääkäreinä näemme hälyttävän lisääntyneen määrän raportteja sähkömagneettisten tekniikoiden käytöstä. Nämä ovat vieneet tutkimusta laboratoriosta koteihin. Se voidaan tehdä etänä. Olen henkilökohtaisesti yhteydessä noin 1 500 uhriin, joilla on identtiset kuvaukset siitä, mille he altistuvat, jokaisesta Yhdysvaltojen osavaltiosta. Olen myös antanut teille tietoja toiselta lääkäriltä Kansas Cityssä samaan asiaan liittyen.”

Tunnettu kirjailija ja myös Philadelphian yliopiston opettaja esiintyi komission edessä samana päivänä:

”Nimeni on Allen Hornblum, ja olen Philadelphialainen kirjailija, joka on kirjoittanut kirjoja aiheista aina järjestäytyneestä rikollisuudesta vakoiluun. Tähän kokoukseen liittyen olen myös julkaissut kirjan, joka käsittelee vankien tutkimuksen historiaa vankiloissa… Työstän parhaillaan uutta kirjaa parin kollegan kanssa lasten hyväksikäytöstä laitoksissa, ja voin vakuuttaa teille, että löytämäni materiaali on erittäin hämmästyttävää. Se sisältää Nobel-palkittuja, jotka käyttivät kehitysvammaisia ​​ihmisiä kokeissa… Johtavat lääkärit eivät tiedä, mitä lääketieteellinen etiikka on! Luennoin yliopistoissa ja lääketieteellisissä korkeakouluissa, ja minua hämmästyttää, että lääketieteellisen etiikan ongelmat saavat päätökset menemään väärään suuntaan.”

Väärään suuntaan ajaminen on osa suunnittelua. Yksilön oikeuksien vähentäminen ja valtion vallan lisääminen on kansainvälinen trendi nykymaailmassa, ja sen keskeisenä sovelluksena ovat aivojärjestelmät. Se uhkaa tuhota yhteiskunnan ja perustuu valtion tekemään raiskaukseen sotilaallisilla taktiikoilla, sekä Yhdysvalloissa että Ruotsissa. Jo 40 vuotta sitten he olivat rakentaneet valtion valtion sisälle aivoteknologian avulla. Senaatin tutkinta päätyi tähän vuonna 1977, ja sama asia on Ruotsissa. Meilläkin on valtiovalta, joka kiduttaa ihmisiä, ja se tehdään kansainvälisessä yhteistyössä sotilassalaisuuden takana. Samoille asioille, josta uhrit Obaman komissiolle todistivat, altistuvat myös täällä Ruotsissa hyväksikäytetyt.

Mitä Obaman toimeksiannosta tulee? Se on luultavasti pisara siinä aallossa, jonka on noustava muutoksen aikaansaamiseksi. Sellaisen, joka on paljon todennäköisempää Ruotsissa kuin Yhdysvalloissa. Parasta hänen puheessaan on se, miten se paljastaa, mitä on tapahtumassa, että presidentti näkee sen tärkeänä projektina ja siten se leviää myös laajemmalle. Se, että meillä ruiskutetaan siruja terveydenhuollossa, oli tärkeä tosiasia, jonka John Glenn selitti puheessaan lakiesityksen yhteydessä vuonna 1997. Näin on ollut Ruotsissa jo pitkään, ja vasta kaikkien palasten yhteen kokoaminen voi esittää kuvan todellisuudesta ja paljastaa sen, mistä on vaiettu aivan liian kauan. Tässä yhteydessä Obaman puheella on suuri merkitys.

Tilanne ei ole lainkaan toivoton! Ensimmäiset merkittävät onnistumiset on jo saavutettu. Ensinnäkin on olemassa kattava tiedotusmateriaali, ja lisäksi vanhan ajan viranomaiset ovat alkaneet kääntyä omia toimeksiantajiaan vastaan ​​ja pettää heidät. Tohtori Lindstromin kanta oli vasta alkua ja liittyi tapaukseeni. 16. maaliskuuta 2005 aivojen tilaan kohdistettiin kova isku, ja sen antoi EU-komission eettinen neuvosto, jonka puheenjohtajana toimi professori Göran Hermerén. Siellä tuotiin esiin valheet, joiden mukaan aivojen hallintaa ei ole olemassa. Mainittiin, että aivosiruja ruiskutettiin turvallisuuspoliittisiin tarkoituksiin, ja etäännyttiin sovelluksista, kuten ihmisten tahdon hallinnasta. Alkuperäinen muistio otsikolla ”Ethical aspects of ICT implants in the human body” toimitettiin EU-komissiolle 16. maaliskuuta 2005.

Tässä ruotsalaiset psykiatrisen mielisairauden selitykset murskattiin kaikkien niiden toimesta, jotka uskovat:

”Aivojen ja tietokoneen välinen vuorovaikutus eli suora aivojen ohjaus suoritetaan viestintäteknologian avulla, joka hakee tietoa aivoista ja arvioi sitä”,

oli ilmeinen jo johdannosta lähtien, ja siinä jatkettiin teknologian aiheuttaman vaaran ilmaisemista:

”Mahdollinen uhka ihmisarvolle ja demokraattiselle yhteiskunnalle… Kaukosäätimen käyttö ihmisten tahdon hallintaan on ehdottomasti kiellettävä.”

Varoituksen sanoja annettiin seuraavista asioista:

”Implantit vaikuttavat hermostoon ja erityisesti aivoihin ja sitä kautta ihmisarvoon lajina sekä yksilön subjektiivisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen.”

Lisäksi oli oma osionsa sotilassovelluksille, ja sen alla he loivat sovelluksen nimeltä ”Tunkeutuva teknologia, joka ohittaa normaalit aistikokemukset”. Se tarkoittaa äänien ja näkyjen lähettämistä ihmisten aivoihin, ja näemme sitä joka viikko sanomalehdissä, joissa oletetaan, että nämä uhrit ovat mielisairaita. Normaalien aistireseptorien ohittaminen on toinen sana suoraan aivoihin kulkemiselle ilman kuulo- tai näköreseptorien kautta kulkemista. Tässä meillä on vastaukset murhaajiin ja muihin äänien hallitsemiin ihmisiin. Minulla itselläni on 13 vuoden kokemus tästä pahuudesta.

Tietosuoja ja psykiatria hyödyntävät sovellusta luodakseen hirviöitä, pelotellakseen yleisöä ja lisätäkseen painetta turvallisuuden lisäämiseksi. Muita menetelmiä, joita esitettiin erityisesti sotilaallisen toiminnan aikana, olivat ”implantit, jotka vaikuttavat tulevien sukupolvien biologiaan”. Tietenkin kyse voi olla geneettisistä muutoksista tai muusta tuhosta, joka toistetaan lapsissamme. Se tehdään suunnitelman mukaan. Yleisesti ottaen kysyttiin: ”Lakkaako ihminen olemasta ihminen, jos tietyt osat hänen fyysisestä olemuksestaan, erityisesti aivot, korvataan tai täydennetään implanteilla?”

Nykypäivän lisääntyvästä epäinhimillisyydestä ja yhä useammasta kannibaalista voisi päätellä, että ihmistä ajetaan pois ihmiskunnasta, mutta se voisi olla myös päinvastoin. Se riippuu ohjelmista, joihin meidät on asetettu. Voisi tapahtua päinvastoin, että eläisimme täysin väkivallattomassa yhteiskunnassa, jos käyttäisimme siihen aivosiruja. Mutta nykyajan arvoilla on sotilaallinen mentaliteetti ja siksi yhä enemmän epäinhimillisyyttä syntyy. Esimerkki eri mahdollisuuksista on Southern California Law Review’ssa vuonna 1977 (osa 50:215) julkaistu artikkeli, jossa tohtori Richard Delgado kirjoitti:

”Elektronista aivostimulaatiota on käytetty käyttäytymishäiriöiden muokkaamiseen aiheuttamalla emotionaalista rauhoitusta väkivaltaisen käyttäytymisen korvaamiseksi… Nämä kehitysaskeleet mahdollistavat välittömän radiosignaalin siirtämisen aivoihin ja aivoista… Tietokoneet voivat automaattisesti seurata ihmisten toimintaa, liikkeitä ja aivoaaltoja… Tietokone voi lähettää palkitsevan signaalin, kun koehenkilö suorittaa hyväksyttyjä käyttäytymismalleja… se voi myös lähettää vastakkaisen signaalin, joka voi estää ei-toivottua käyttäytymistä, kuten väkivaltaa tai alkoholin käyttöä.”

Siitä voimme ymmärtää hieman paremmin teknologian rajattomat resurssit. EU:n eettinen työryhmä päätti 30-sivuisen julistuksen halulla avata aihetta: ”…Laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu on tarpeen sen selvittämiseksi, mitkä sovellukset tulisi hyväksyä ja laillistaa.” Tähän jokaisen vapautta, ihmisyyttä ja tasa-arvoa arvostavan on tietenkin osallistuttava – pakottamisen, kontrollin ja sotilassaappaiden sijaan.

Puolustusministeriö, joka yhdessä FOI:n kanssa on johtava innovaattori, tietopankki sekä lääkäreiden ja professorien kouluttaja, on myös hankkinut vallan asettaa arvoja ja tavoitteita aivojärjestelmille. Heidän valtansa on niin suuri, että he uskaltavat avoimesti julistaa vuoden 2011 ohjelmalausunnossaan hyödyntävänsä ihmisaivoja projekteissaan. Ihmisen ja järjestelmän vuorovaikutuksen alla he kirjoittavat seuraavaa:

”Tavoitteena on, että järjestelmät suunnitellaan siten, että ihmisen kognitiivinen potentiaali eli kyky havaita, ymmärtää ja lajitella tietoa voidaan hyödyntää maksimaalisen järjestelmätehon saavuttamiseksi.”

Sitten mainitaan, että se koskee koko ihmisen elinikää, mutta lisätään, että ihmisen tarpeita on otettava huomioon ja ymmärrettävä:

”Järjestelmien maksimaalinen käyttöarvo koko niiden elinkaaren ajan edellyttää, että teknologiaa, järjestelmiä ja menetelmiä kehitettäessä otetaan huomioon ihmisten tarpeet, mahdollisuudet ja rajoitukset… Työmme keskittyy ihmisen ja teknologian väliseen vuorovaikutukseen.”

Jos raiskaaja puhuisi huomaavaisuudesta ja kutsuisi tekoaan vuorovaikutukseksi, olisi helppo nähdä sairaalloisuus ilmeessä.

Tässä ei ole mitään eroa. Tietosuoja ei kunnioita normaaleja inhimillisiä näkemyksiä meistä eikä omaa tyhmyyttään. Yksikään armeija ei ole historiassa ollut pyhemmällä maalla. Hän seisoo paikassa, jonne hänellä ei ole mitään oikeutta marssia! Se, että hän kutsuu vuorovaikutusta, ihmisten aivojen yhteyttä omaan toimintaansa, yhteispeliksi, on vain hänen sairaan näkemyksensä ilmentymä ja yritys oikeuttaa raiskauksensa. Tällaisissa tapauksissa voisi yhtä hyvin sanoa, että Hitler oli vuorovaikutuksessa juutalaisten kanssa, kun heidät teloitettiin. Niin kauas todellisuudesta voi päästä lisäämällä manipuloivia sanoja tekstiin!

FOI jatkoi puhumalla ihmisen muuttumisesta:

”Meillä on ainutlaatuisia työkaluja ihmisen käyttäytymisen mallintamiseen… Kehitämme käyttäytymistieteellistä ja psykofyysistä tietoa ihmisen käyttäytymisestä stressaavissa ympäristöissä.”

Tämän mallinnuksen tarkoituksena on muuttaa ihmisten käsityksiä, manipuloida ja luoda olosuhteet uudelle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Kansainväliseen trendiin kuuluvat konservatiiviset käsitykset, ahdasmielisyys, yksisilmäisyys, naiivius ja kyvyttömyys hyväksyä toisia. Sille on syynsä, ja tässä se on. Aivojen toimintaan perehtyneet ovat ennustaneet sitä 40 vuoden ajan. New York Times otti esiin joitakin lausuntoja 50 vuotta sitten, esimerkiksi sen, että aivojen hallinta tekisi ihmisistä alistuvampia auktoriteeteille. Kyllä, vallanpitäjät eivät haluaisi mitään enempää. FOI:n mukaan tuhansia ihmisiä kärsii rasittavista ympäristöistä. Olen viettänyt pitkiä aikoja tuossa helvetissä ja tiedän, että se voidaan laskea uudeksi kidutukseksi. Presidentti Obama haluaa avata tätä tutkimuksellaan. He kirjoittavat myös siitä, ettei ihmisille voida välttää vahinkoja. Vahinkoja syntyy tietenkin, kun lähettimiä painetaan aivoihin – mutta myös heidän aivokokeidensa seurauksena.

”Kokonaisvaltaiset puolustusoperaatiot aiheuttavat usein merkittävää fyysistä rasitusta ihmisille ja vakavan loukkaantumisten riskin.”

Mutta kenelle? Tietenkin heidät valittiin. Ne, joista et pidä ja jotka haluat seuloa!

YK:n ihmisoikeuksien julistus – 5 artikla:

Ketään ei saa kohdella epäinhimillisesti tai ihmisarvoa alentavasti. Erityisesti ketään ei saa alistaa lääketieteellisiin tai tieteellisiin kokeisiin ilman hänen suostumustaan.

Ihmisen biologiaa implantoimalla ja hallitsemalla saamme erilaisen maailman. Uudet yhteiskuntaluokat, erilaiset arvot, sosiaalinen järjestelmä muuttuu ja todellisuus saa erilaisen ilmeen. Itsekkyys, egoismi ja aggressiivisuus ovat siellä hyvässä maaperässä. Ne heittävät varjoja, mutta eivät yhdisty nykypäivän politiikkaan, vaikka ne kaikki ovatkin osa aivojen muutosta ja FOI:n voimaa. Kun Sandlerin komissio vuonna 1946, toisen maailmansodan jälkeen, tutki Ruotsin viranomaisten suhdetta natsi-Saksaan, havaittiin, että kaksi instituutiota pitivät yhteistyötä yllä viimeiseen asti. Ne olivat sosiaaliturvalautakunta ja suojelupoliisi. Nykyään ihmiset eivät marssi saappaissa, vaan Armani-puvuissa silkkisolmioineen. Uudet ajat, mutta ajatukset ovat samat. The Economist -lehden 25. toukokuuta 2002 julkaisemassa artikkelissa mielenhallinnan tulevaisuudesta kirjoitettiin:

“Geenitekniikka ei uhkaa välittömästi muuttaa ihmiskuntaa. Aivojen muokkaukseen erikoistuneet neurotieteilijät ovat välittömämpi uhka, eikä mikään hallitus aseta sille mitään rajoituksia.”

Fasismin käsite tarkoittaa vahvaa valtiota ja alistettua ihmistä, ja juuri sitä aivokontrolli ja supertietokonejärjestelmät ovat. Nykypäivän käsitteitä ovat implantit, aivojen tukahduttaminen ja FOI:n kognitiiviset ohjelmat, jotka kontrolloivat aivotoimintoja. Valtion saatana ja aina yhtä halveksittava univormupukuinen kannibaali ovat kaikki nielemässä meidät. Elämme maassa, jossa monien on kysyttävä itseltään, onko heidän heräämispäivänsä viimeinen heidän elämässään, tappavatko FOI-SÄPO:n kokeet heidät tänään — vai aikovatko he murhata heidät muista syistä, kuten esimerkiksi minut.

Uudet kaupankäyntimenetelmät

Kovan elämän jälkeen rakensin uuden fyysisen kunnon, mentaliteetin ja ajattelutavan. Aikaisemmat sairaudet ja heikkoudet muuttuivat paremmaksi terveydentilaksi. Aikaisempi aivojen kuumuus sai minut kestämään mitä tahansa ulkoisia lämpötiloja ilman, että tunsin niiden olevan liian kuumia. Pystyin juoksemaan maratonmatkoja paahtavassa auringossa ja 40 asteen kuumuudessa ilman, että se vaikutti minuun.

Kestin paljon fyysistä rasitusta ilman, että esimerkiksi täydellinen verenpaineeni nousi juuri lainkaan. Juoksin 300 mailia vuodessa, olin huippukunnossa, ja vaikka olin toisinaan alttiina sairauksille, fyysinen harjoittelu ja terveellinen elämäntapa antoivat minulle hyvän puolustuksen. Mutta kaikki muuttui yhtäkkiä huhtikuun puolivälissä 2010. Yhtäkkiä en pystynyt juoksemaan 100 metriä ilman, että jäin hengästyneeksi. Pelkkä kevyt hölkkä sai minut hikoilemaan. Kävin lääkärissä ja tein kokeita ja testejä, mutta vasta kun tarkistimme aina täydellisen verenpaineeni, keksin jotain. Se oli noussut huomattavasti, mutta se oli vasta alkua. Koska aioin juosta maratonin, otatin työ-EKG:n, jossa havaittiin lisää. Vain lyhyen rasituksen jälkeen verenpaine nousi lähes 300:aan. Testi jouduttiin keskeyttämään, koska lääkärin mukaan oli vaara sekä sydänkohtauksesta että aivoverenvuodosta. Sairautta kutsutaan pulmonaaliseksi hypertensioksi, ja se on harvinainen verenpainehäiriö, joka koskee vain harvoja. Sairautta sairastava ei saa treenata tai edes rasittaa itseään, koska se voi johtaa nopeaan kuolemaan. Tämä ei ollut luonnollista, vaan selvästi FOI-SÄPO:n aiheuttamaa. Mutta se ei jäänyt pelkäksi oletukseksi, vaan ostin verenpainemittarin. Silloin huomasin, että lääkkeet, joita olin alkanut käyttää, lakkasivat toimimasta jonkin ajan kuluttua. Verenpainetta säätelevät FOI-SÄPO ja niiden vaikutus on voimakkaampi kuin minkään pillerin. Voisin ottaa kaksinkertaisen annoksen, mutta sen sijaan verenpaine nousi. Jos en olisi huomannut tätä, olisin jatkanut maratonin juoksemista ja minulla olisi ollut huonot mahdollisuudet selviytyä, kuten lääkärit sanovat.

Tämä on tilanne huhtikuussa 2011, kun tätä kirjoitetaan. Mutta uhka elämälleni jatkuu, koska en pysty laskemaan verenpainettani lääkkeillä – vaikka se ei tällä hetkellä olekaan 300–400:n välillä, mikä uhkaa nopeasti aivoverenvuotoa, nykyisellä verenpaineella minulla on ainakin enemmän aikaa – ja tietysti mahdollisuus löytää ratkaisu ongelmaan. Kaikki on muuttumassa, joten on kaikki mahdollisuudet paljastaa valtion raiskaaja ennen kuin hän onnistuu pakenemaan lopullisesti.

Absoluuttisesti aivot

Kumman puolen armeija valitsee? kysyi Svenska Dagbladet ja jatkoi kirjoittamalla:

”Kapinalla on historiallisia ulottuvuuksia. Sitä verrataan Egyptin kansannousuun brittejä vastaan ​​vuonna 1919. Kysymys kuuluu, kuten Tunisiassakin, kumman puolen armeija valitsee, kun nyt pannaan kova kovaa vastaan.”

Sopimuksessamme nämä kysymykset ovat tarpeettomia. Puolustusministeriöllä ei ole ymmärrystä vaatimuksillemme omasta oikeudestamme aivoihimme, jotka ovat heidän kontrollinsa ja manipulointinsa ulkopuolella.

Aiemmat sotakoneet ovat miehittäneet maantieteellisiä alueita ja ihmisten ulkoisia elinolosuhteita, vihollisia on lukittu piikkilangan taakse. Mutta tässä toimenpiteet ovat menneet askeleen pidemmälle ja asettaneet sekä piikkilangan että kidutusmenetelmät omien kansalaistensa mieliin. Lisäksi uutena yhteiskunnallisena ajatuksena, uusi valta jatkaa julistamista, että he – eivätkä me itse – omistavat elämämme. Tietenkin yhteenotto on ovella! Vaihtoehtoja ei ole. Armeija tekee kaikkensa voittaakseen taistelun – sekä Reinfeldt että Pentagon vaativat sitä heiltä. Svenska Dagbladet jatkoi kirjoittamalla eturivissä olleista vanhurskaista nuorista:

”Aivan kuten aiemmin Tunisiassa, kyseessä on kapina, jossa tavalliset nuoret ovat eturintamassa. Tunisialaiset inspiroivat heitä ja saivat heidät ymmärtämään, että yksinvaltias voidaan kaataa. Mielenosoittajat ovat vaatineet kohtuullisempia elinoloja, sananvapautta ja poikkeuslakien kumoamista, jotka ovat olleet voimassa koko Mubarakin 30-vuotisen hallinnon ajan.”

Ruotsissa sekä nuoret että vanhat ovat valmiita astumaan eturintamaan, kun rikos tulee esiin. Siksi meidän on jatkettava Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa alkaneita vallankumouksellisia toimia. Tämä on esimerkki siitä, että paholainen ei välttämättä ole diktaattori, yksinvaltias tai itseään nimittänyt. Vallankumouksen kohteena ei myöskään tarvitse olla vain pakkokeinot. Valhe ja vääryys voivat olla yhtä lailla hirttokelpoisia asioita, joista meidän on päästävä eroon. Kohtuullisten elinolojen joukossa, joita meillä on oikeus vaatia, ovat muun muassa aivojen valvonnan kieltäminen, vapaa ajattelu, neurologisen manipuloinnin kieltäminen ja se, ettei kenenkään tarvitse joutua FOI:n koekaniiniksi. Nämä kysymykset ovat vakavuudeltaan tärkeämpiä ihmiskunnan kannalta kuin ne, joita vastaan Pohjois-Afrikassa on kapinoitu. Luonteeltaan diktatuurien poikkeuslait ovat kuitenkin virallisia ja väestön keskuudessa tunnettuja. Salaiset asetukset ovat huomattavasti vaarallisempia, koska väestö ei ymmärrä tilannettaan – ei tiedä, että aivojen tutkimusta, lääketieteellistä tutkimusta, kidutusta ja kuolemanrangaistusta harjoitetaan mielivaltaisesti SÄPO-FOI:n salassapitovelvollisuuden suojaamien muurien takana.

Ruotsin valtamedia uskoo, että ihmisyys, ihmisoikeudet ja lehdistönvapaus ovat ehdottomia tekijöitä, joista ei voida tinkiä. Jos aikamme tärkeimmästä inhimillisestä, sosiaalisesta, teknologisesta ja poliittisesta muutoksesta ei ole uutisoitu televisiossa tai sanomalehdissä, voimmeko silloin sanoa, että meillä on lehdistönvapaus? Pakolliset sirut aivoihin – onko tämä ihmisyyden mukaista? Vai elämmekö ihmisoikeuksien mukaisesti, kun ihmisiin ruiskutetaan aivosiruja ja heitä käytetään sitten rottina kokeissa loppuelämänsä ajan? Tuskinpa! Kaikki demokratian ja itsestäänselvän ihmiskunnioituksen välillä on tuhottu näillä hallituksen toimenpiteillä.

Metro-kolumnisti Johan Norberg kirjoitti 17. maaliskuuta 2011 otsikolla Libya seisoo yksin:

”Puhumme käheästi ihmisoikeuksista ja demokratian tärkeydestä, mutta kun libyalaiset mielenosoittajat kohtaavat varman kuoleman, emme ole läsnä.”

Kun olemme ratkaisemassa demokratia- ja ihmisoikeuskysymystä Ruotsissa, hänen ei todellakaan tarvitse olla poissa. Nyt on kaikki mahdollisuudet osallistua ja näyttää, mitä puolustaa. Hän nosti esiin kaksinaismoralismin ja pelkuruuden EU-poliitikkojen keskuudessa ja kysyi, miten he voisivat nähdä itsensä peilistä. Hän viittasi Libyan rooliin YK:n ihmisoikeusneuvoston puheenjohtajana, EU:n tukemiin valvontajärjestelmiin ja asetoimituksiin. Tämä osoittaa aivan liian selvästi, että meidän on oltava enemmän läsnä, ei vain muiden, vaan myös itsemme suhteen. Oltava rohkeampia, uskallettava protestoida, mennä kaduille, järjestää kokouksia, sytyttää tulia, vaatia itsekritiikkiä. Nyt on kyse omista viranomaisistamme, kaikkien suurten puolueiden johtavat poliitikot ovat mukana. Meidän on ymmärrettävä paremmin, keitä he ovat, ja selvitettävä, miten tämä voi tapahtua. New York Times esitti oikeat kysymykset poliittisessa pääkirjoituksessaan 5. elokuuta 1977. Jos he olisivat vain vaatineet vastauksia, hanke olisi voitu löytää aiemmin. Nyt presidentti Obama seisoo samassa tilanteessa kuin 34 vuotta sitten yksinkertaisesti siksi, ettei kukaan aiemmin ollut pystynyt kokoamaan palasia yhteen. Tämän myötä voimme ymmärtää, että tällä tiedolla on enemmän valtaa kuin missään muussa yhteydessä. Kun New York Times antoi pääkirjoituksessaan sanat:

”Joten meidän on lisättävä kuvottavia lääketieteellisiä kokeita CIA:n kauhutarinoiden listaan”,

kansainvälisenä trendinä oli, että johtavia professoreita rekrytoitiin suorittamaan tutkimustaan ​​rajoituksetta. Kuten he myöhemmin kirjoittivat:

”Yksi tavoite oli ohjelmoida yksilöitä noudattamaan CIA:n käskyjä jopa siinä määrin, että he luopuisivat sellaisista peruskäyttäytymisimalleista kuin itsesuojelu. Emme ole riittävästi perehtyneitä etiikkaan ymmärtääksemme, miten se eroaa murhasta,” 

kyse ei ollut vain muutamasta testistä, vaan ajatuksesta tehdä ihmisistä taipuvaisempia kontrollin ja turvallisuuden suhteen luomalla erityisen raakoja hulluuden tekoja. Mutta CIA:n projektikuvauksessa mainittiin myös testeistä, joilla pyrittiin tappamaan amerikkalainen virkamies tai ulkomainen poliitikko näillä menetelmillä. Niitä oli käytetty sekä siellä että täällä kotimaassa. Poliittinen johtaja selitti, että laajuutta ei tiedetä:

”Kukaan ei tunnu tietävän, kuinka montaa kansalaista on käytetty hyväksi ja kuinka montaa on vahingoitettu,”

mutta vuosikymmenten aikana hyväksikäytettyjen ihmisten määrä on, kuten koko aihe, käsittämättömän suuri. Heidän olisi pitänyt sen sijaan varata lause ”Mutta sitoutuminen mielenhallintaan jatkui pitkälle 1960-luvulle, mahdollisesti 1970-luvulle…”, ja se oli suuri virhe. MKULTRA lopetettiin, mutta sille annettiin uusi nimi ja sitä kehitettiin edelleen. Nykyään presidentti Obama antaa uhrien puhua ja hän haluaa tutkia asiaa. Mutta sen sijaan heillä oli enemmän oikeus:

 ”Mutta se ei voi olla asian loppu. CIA:n ja koko hallituksen on löydettävä jokainen kuviteltavissa oleva uhri hoitoa ja korvauksia varten. Kongressin on tarpeen kysyä uudelleen itsepintainen kysymys takeista tulevia perversioita vastaan, joita pidetään edelleen oikeutettuina turvallisuuspolitiikan leiman takana… Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää myös heidän korkeita virkamiehiään eettisesti ja oikeudellisesti vastuussa yksilöinä kaikista teoistaan. Jo tässä vaiheessa, vaikka vain pelotteena, maan tulisi tietää, kuka hyväksyi nämä hankkeet ja miten.”

Nämä ovat itsestään selviä vaatimuksia, jotka on esitettävä myös Ruotsissa. Mitä on tapahtunut 60 vuoden aikana, jonka aikana on tehty väärinkäytöksiä ja aivoihin kohdistuvia kokeita? On kymmeniä tuhansia uhreja, joille on maksettava korvauksia ja annettava sairaanhoitoa. Mitkä instituutiot ja henkilöt ovat osallistuneet tähän kaikkien aikojen antidemokraattisimpaan projektiin? Millä menetelmillä se on onnistuttu pitämään salassa ja poissa tiedotusvälineistä? Mitä puolustuksia on järjestetty? Kuinka monta on mennyt pieleen? Mikä rooli lääkeyrityksillä on? Mitä hallitus sanoo? FOI:n supertietokone on tietysti suljettava. Muuten meistä jokaisesta on tulossa valtion koekaniineja ja käyttäytymiseltämme manipuloituja Frankenstein-kopioita.

Jos sinulla on jotain sanottavaa, voit ottaa minuun yhteyttä.

braintexts@hotmail.com

Jos en vastaa, FOI-SÄPO on katkaissut yhteyden, mikä tapahtuu melko usein – kokeile sitten: bionicgate@live.se

Lähdeviitteet

New York Times – 2.8. 1977

New York Times – 20.9. 1977

FOA, P.M. Persson, Biotelemetri, 1965

EU:s etikråds deklaration – mars 2005 – http://europa.eu.int/comm/european_group_ethics/index_en.htm

SOU 1972:59, Sverige väljer framtid, Alva Myrdal – 1972

FOI:s verksamhetsberättelse 2011, se internet FOI – Människa-Maskin-System – 2011

Science, The Issue of Control of Human Behavior – 30.11. 1956

The Scientist, dr John Lilly – 1978

A Brief History of TTT 1965-1990, KTH, professor Lars Zetterberg – 1990

The Rape of the Mind, dr Joost Meerloo – 1956

New York Times, Push Buttom People – 10.4.1967

The Use of Electronics in the Control of Human Behavior, Crime & Justice,  Ingraham, Smith – 1972

Människa och teknik i framtidssamhället, FOA-forskaren Eskil Block – 1976

SOU 1972:47 utgiven av Justitiedepartementet – 1972

New York Times politiska ledare om hjärnkontroll, Brain Wave – 19.9.1970

Cybernetics, Norbert Wiener – 1948

Memorandum från CIA till Warrenkommissionen – 19.6.1964

Lustgårdens drakar, Carl Sagan – 1970

Bio-Medical Telemetry, dr Stuart Mackay – 1968

The Mind Manipulators, Alan Scheflin – 1978

Utlåtande från Socialstyrelsen om mina röntgenbilder – 8.2.1978

The Breaking of Bodies and Minds, dr Elena Nightengale, AAAS – 1985

The Mindstealers, Samuel Chavkin – 1978

Brev från Töres Theorell till flera personer – 13.9.1983

Brev från Magnus Lind till Lindstrom – 9.9.1983

Remiss från Magnus Lind om röntgen –  8.9.1983

Brev från Lindström till Magnus Lind – 30.9.1983

Utlåtande från Ingemar Wickbom – 6.10.1983

Utlåtande från Ricardo Centeno – 10.10.1983

Brev från Lindstrom till Ingemar Wickbom – 21.6.1984

Brev från Lindström till Theorell – 12.1983

Brev från chefsåklagare K.G. Svensson – 17.10 1983

Brev från advokat Lars Bergmark till mig – 8.2.1984

Inspelning av samtal med Gustav Petrén – 18.9. 1984

Brev till Annmari Jonsson, Janes Jez, Bo Vinnars, Elisabeth Sörensen – 7.9. 1984

Brev till dr Gabrielsson, Huddinge sjukhus – 22.8. 1984

Svar från dr Gabrielsson – 4.9. 194

Journey into Madness, Gordon Thomas, 1989

A Son, A Father and the CIA, Hervey Weinstein, 1988

Dagens Nyheter, Hemligt nätverk avslöjat – 26.4. 1997

Senator John Glenn, skrivelse till sina kolleger i Senaten – 25.1. 1994

Annonsen 1985 publicerad i april, maj 1985

Den mänskliga hjärnan, Gunilla Ladberg – 2005

The Presidental Commission for the Study of Bioethical Issues, 2011 – Se exmpel från offrens presenation: http://www.tvworldwide.com/events/bioethics/110228/default.cfm?id=13288&type=flv&test=0&live=0

Southern California Law Review, vol 50:215 – 1977

The Economist, The Future of Mind Control – 25.5. 2002

New York Times ledare,  Control CIA Not Behaviour – 5.8. 1977

 

Artikkelin julkaissut robnaeslund.blogspot.com