Avainsana-arkisto: mielenterveys

Roswell-silminnäkijöiden traagiset tarinat

2.8.2024 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Anthony Bragalia

Roswell ajoi heidät hulluuteen: Traumatisoituneiden silminnäkijöiden traagiset tarinat

Joillekin Roswellin UFO-onnettomuudesta peräisin olevien outojen ruumiiden ja ulkoplanetaaristen jäänteiden näkeminen tuotti yksinkertaisesti liikaa henkistä tuskaa ja psykologista traumaa, mitä he eivät kestäneet. Erityisen vaikeaa se olisi ollut tapahtuma-aikaan vuonna 1947, jolloin maailmankuva oli paljon kapeampi ja ajatuksia avaruuslennoista tuli vastaan lähinnä sarjakuvissa.Niille, jotka eivät ole valmistautuneet, ei voisi olla suurempaa järkytystä kuin joutua yhtäkkiä kohtaamaan jotain niinkin täysin vierasta kuin avaruusolennot. Välitön oivallus siitä, että on olemassa olentoja, jotka ovat paljon ihmistä suurempia, saisi monet tuntemaan itsensä sisäisesti hauraiksi. He tietäisivät välittömästi, ettemme ole yksin. He kyseenalaistaisivat oman paikkansa maailmankaikkeudessa. Avaruusolion putoaminen New Mexicon aavikolle vaikutti kielteisesti joidenkin sen löytämiseen ja jälkimaininkeihin osallistuneiden mielentilaan. He eivät olleet valmiita putoamiseen ja siihen mitä se merkitsi: tulevaisuuden ennenaikaista saapumista ja epävarmuutta näiden olentojen aikeista. He tiesivät myös, ettei heidän elämänsä olisi enää koskaan entisensä. Monet kärsivät ylimääräisestä stressistä, kun heitä uhkailtiin ja varoitettiin, etteivät he saisi koskaan kertoa kenellekään mitään siitä, mitä he olivat nähneet.Nämä psykologiset vaikutukset saattavat olla vakuuttavin todiste siitä, että Roswellin tapaus oli todellakin kosminen tapahtuma.

Poika nimeltä Dee

Usein oletetaan, että kaikki Rowellin alueen putoamispaikalla olleet henkilöt olivat aikuisia miehiä, kuten Mack Brazel (sen tilan isäntä, jolle alus putosi) ja Jesse Marcel, Roswellin tukikohdan tiedustelu-upseeri. Harvoin mainitaan, että paikalla oli myös kaksi lapsitodistajaa, William ”Dee” Proctor ja hänen ystävänsä, Mackin poika Vernon Brazel. Kummallekaan heistä ei käynyt hyvin putoamistapahtuman jälkeen.

William "Dee" Proctor, ylävasemmalla — William ”Dee” Proctor, ylävasemmalla

Dee kuoli nuorena sydänsairauteen vuonna 2006 ja menehtyi ennen äitiään Lorettaa ja kaikkia sisaruksiaan. Allekirjoittanut puhui Deen hyvin tunteneen piirikunnan virkailijan kanssa, joka sanoi: ”Hän oli raivoisa alkoholisti. Hänellä oli ongelmia alkoholin kanssa jo nuoresta pitäen.” Eronnut Dee kamppaili lihavuuden kanssa. Hän eli erakkoelämää syrjäisellä alueella karjatilallisena. On selvää, että hän oli onnellisin ollessaan suojelevan äitinsä Lorettan kanssa. Hän vietti koko elämänsä kirjaimellisesti pakenemalla kaikkea mainintaa onnettomuudesta ja kantaen sydämessään raskasta taakkaa siitä, että hän oli nähnyt asioita tämän maailman ulkopuolelta, kunnes se tappoi hänet.

Hän oli Loretta ja Floyd Proctorin seitsemänvuotias poika, ja heidän tilansa oli lähellä Fosterin tilaa, jota johti Mack Brazel. Deen tiedetään olleen onnettomuuspaikalla Mackin kanssa sen löytöhetkellä. On ymmärrettävää, että Mack ei kertonut toimittajille, että Dee oli paikalla, kun hän keskusteli löydöstään heidän kanssaan. Hän selvästi suojeli poikaa. Kaikki tekivät niin, myös Deen äiti. Itse asiassa ei olisi koskaan tiedetty, että Dee oli onnettomuuspaikalla, elleivät Proctorin ystävät ja naapurit, mukaan lukien Tommy Tyree, olisi ilmoittaneet UFO-tutkija Kevin Randlelle ja Don Schmittille, että poika oli siellä. Loretta ja hänen miehensä Floyd eivät koskaan tarjoutuneet kertomaan, että Dee oli onnettomuuspaikalla Mackin ja Vernin kanssa, vaikka tutkijat olivat haastatelleet heitä aiemmin. Hän myönsi Deen olleen onnettomuuspaikalla vasta, kun häneltä suoraan kysyttiin asiasta, ja oli selvää, ettei hän voinut kieltää sitä. Loretta kertoi minulle, että Dee ”työskenteli” Mackille 25 sentin päiväpalkalla viikonloppuisin ja kesäisin. Loretta sanoi, että Dee osasi ratsastaa hevosella jo hyvin nuorena. Hän rakasti mennä Fosterin tilalle auttamaan Mackia, ja he ratsastivat yhdessä. Uskon, että on hyvin mahdollista, että seikkailunhaluinen nuori Dee Proctor löysi tämän paikan ensimmäisenä. Loretta kertoi minulle, että Dee lähti hevosen selässä usein ”yksinään Mackin edelle, mikä huolestutti Mackia”.

Dee ei lapsena eikä aikuisena koskaan tarjoutunut keskustelemaan muiden kanssa siitä, mitä hän tiesi onnettomuudesta. Hän antoi äitinsä Lorettan puhua puolestaan. Hän kirjaimellisesti piiloutui tutkijoilta, jotka halusivat keskustella onnettomuudesta hänen kanssaan. Hän väisteli heitä äärimmäisen paljon. Proctorin naapuri John Tilley kertoi minulle, että 1980-luvulla, kun hän ja Loretta olivat Lorettan olohuoneessa ja hän sattui mainitsemaan onnettomuudesta, hän kuuli Deen keittiössä (joka oli käymässä äitinsä luona syömässä aamiaista) nousevan nopeasti ylös ja poistuvan takaoven kautta ”kuin talo olisi ollut tulessa”, näin paeten Tilleya. John sanoi minulle: ”Tiedän, miksi Dee ei siivonnut jälkiään ruokailun jälkeen, kuten hän aina teki äitinsä luona. Se johtui siitä, että hän kuuli meidän keskustelevan jostain, mistä hän ei halunnut puhua.” Useat tutkijat voivat kertoa kertomuksia, joissa Dee kirjaimellisesti pakeni heitä, koska ei halunnut puhua asiasta millään tavalla. Varmasti Deelle olisi ollut paljon, paljon helpompaa yksinkertaisesti sanoa, että siitä on liian kauan ja että hän oli liian nuori, kuin paeta ja piiloutua äitinsä Lorettan taakse. Jopa aikuisena aikuisena miehenä hän käyttäytyi epäkypsästi kuin lapsi.Tutkijoiden Kevin Randle ja Nick Redfern tutkimuksessa on muitakin Deestä opittuja tärkeitä asioita:

Deen ”tunnustus”

Dee puhui onnettomuudesta vain yhdelle tutkijalle, ja silloinkin vain ”vahingossa”. Ainoan kerran hän puhui siitä aikuisena äidilleen Lorettalle. Hän ei kertonut yksityiskohtia Deen osallisuudesta onnettomuuteen, mutta hän kertoi yhden asian: vuonna 1994 Dee vei hänet toiselle onnettomuuspaikalle, joka sijaitsi 2-1,5 mailia itään alkuperäisestä törmäyspaikasta. Hän väitti, että Dee ei koskaan kertonut hänelle tarkalleen, mitä hän näki, ainoastaan sen, että tuolta toiselta paikalta löytyi ”jotain muuta”.

Ainoa tutkija, jonka kanssa Deen tiedetään koskaan puhuneen, on Kevin Randle. Randle kertoo, että kahdesti 1990-luvulla Loretta Proctorille soittaessaan hänen poikansa Dee oli vastannut puhelimeen. Randle ymmärsi, että nämä olisivat ”hukattuja tilaisuuksia” olla puhumatta suoraan Deen kanssa, ja keskusteli hänen kanssaan molemmilla kerroilla hyvin lyhyesti ennen kuin Deen äiti ehti puhelimeen. Yllätettynä Dee vahvisti Randlelle nopeasti ja vastentahtoisesti joitakin hämmästyttäviä tietoja:

Hän oli todellakin Mackin kanssa onnettomuuspaikalla heinäkuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1947 ja muistelee sitä

Sotilasviranomaiset olivat tulleet ”käymään” hänen luonaan keskustellakseen onnettomuudesta

Hän törmäsi suureen kenttään, jossa oli metallia muistuttavia jäänteitä ja muita jäännöksiä

Hän ei tiennyt, mitä tuo outo materiaali saattoi olla

Hän sanoi, että hän otti myöhemmin mukaansa ystäviä käymään paikan päällä

Armeija vainoaa Deetä

Deen vahvistus siitä, että sotilasviranomaiset vierailivat hänen luonaan, saa tukea tunnetun tutkijan ja kirjailijan Nick Redfernin luottamuksellisesta yhteydenotosta. Redfern ilmoittaa, että hän oli saanut 1980-luvun lopulla tietää jotain Dee Proctorista iäkkäältä, kuolemaisillaan olevalta mieheltä, joka oli ollut Yhdysvaltain tiedustelupalvelun agentti, jolla oli juristitausta. Nick selitti, että mies oli ”täysin kuvottunut” jostakin, jonka hän oli saanut tietää tehdessään tutkimusta, joka koski tiedusteluagenttien tekemiä kansalaisten oikeuksien loukkauksia New Mexicossa 1940-luvulla. Mies kertoi Nickille saaneensa selville, että Dee Proctor oli saanut ”jumalanpelon” otsaa hakkaavien agenttien toimesta, kun he olivat käyneet hänen luonaan onnettomuuden jälkeen. Hänen luonaan vierailtiin ainakin kahdesti myöhemmin, kun hän oli aikuinen, ja hänelle ”annettiin verhottuja varoituksia siitä, että hän ei saisi puhua asiasta aikuisena”. Nick toteaa tarkkanäköisesti: ”Lapsena hän oli määritelmällisesti villi kortti ja sellainen, joka oli syvästi mukana, mutta jolla ei ilmeisesti ollut aikuisen ajattelutapaa tapahtumahetkellä, ja joka oli siksi jonkinlainen huolenaihe armeijalle.” Redfern lisää edelleen: ”Ja siksi tämä tapaus oli hankala sotilasnäkökulmasta. Karkean kohtelun antaminen karjatilalliselle ei olisi niin vaikeaa. Samanlaisen tekeminen hyvin nuorelle lapselle tuskin olisi sitä, mitä sotilaat sanoisivat uransa kohokohdaksi.”

Mikä oli se ”jokin muu”, jonka Dee oli nähnyt?

Ruumiit… Mack ja kaksi nuorta kohtasivat muukalaisten ruumiita. Tämä tiedetään, koska on kerätty monia uskottavia raportteja pienistä, oudoista ruumiista. Ja jos armeija pystyi löytämään nämä ruumiit alueelta, jonka joka neliösentin Mack Brazel tunsi, niin Mack varmasti näki ruumiit myös. Tietenkin toisesta maailmasta peräisin olevien materiaalien näkeminen pelloilla (ja siitä seurannut pelottelu ja ahdistelu) olisi tarpeeksi rankkaa tällaisille nuorille mielille, mutta myös kuolleiden olentojen näkeminen toisesta maailmasta olisi jotain aivan muuta.

Loretta Proctor hämmästytti minua, kun hän sanoi uskovansa, että alus oli ”karannut” sen vuoksi, mitä hän oli kuullut, ja koska hän sanoi onnettomuuden jälkeen: ”Armeija tuli viemään Mackia pienellä lentokoneella katsomaan ympärilleen ylhäältä päin, näyttääkseen heille toista aluetta”. Mack kertoi minulle, että se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koskaan ollut lentokoneessa.” Hän ei kertonut, mitä muuta hän oli mahdollisesti löytänyt tältä toiselta alueelta. Mack yritti todennäköisesti antaa armeijalle ilmakuvan toisesta putoamispaikasta, jossa oli ruumiit ja pääalus — alue, josta Dee kertoi äidilleen ja jossa oli ”jotain muuta”.

Tutkijat Chuck Zukowski, Larry Landsman ja muut haastattelivat Mack Brazelin pojantytärtä Fawn Fritzia 2000-luvun puolivälissä. Fritz totesi kysyneensä isoisältään: ”Oliko siellä ihmisiä, näitkö ihmisiä? Ja hän sanoi: ”Kulta, ne olivat vain köyhiä pikku olentoja.” Hän lisäsi: ”Se ei ollut mitään sellaista, mitä kukaan haluaisi koskaan nähdä.”

Toinen lapsitodistaja: Vernon Brazel

Harvoin puhutaan Roswellin toisesta lapsitodistajasta, Deen ystävästä ja Mac Brazelin kahdeksanvuotiaasta pojasta Vernon Brazelista. Vernon epäilemättä halusi sen olevan niin. Mitä tahansa Vernon näkikin isänsä ja Deen välillä, se oli tehnyt hänen elämästään helvettiä. Loretta Proctor kertoi allekirjoittaneelle, että koulukaverit kiusasivat Vernonia säälimättömästi tapahtumasta ja halusivat tietää, mitä hän todella näki.

Vernon lähti Roswellista heti, kun hän oli laillisesti kykenevä. Hän muutti nimensä, liittyi laivastoon ja vaelsi sen jälkeen osavaltiosta toiseen, itärannikolta länsirannikolle. Hän pakeni selvästi jotain. Lopulta hän otti pistoolin ja ampui itsensä kuoliaaksi luodilla päähän. Hän oli vasta parikymppinen.

Vernon Brazelista ei tunneta valokuvia, mutta tiedetään, että hän jätti jälkeensä kaksi pientä lasta, jotka eivät todennäköisesti koskaan tienneet isänsä oikeaa nimeä, eivätkä sitä, että hän oli kotoisin Roswellista, New Mexicosta, tai mitä hän oli siellä nähnyt.

Vernon mainitaan vain kerran (ja vain lyhyesti) vain yhdessä Roswellin kahdesta silloisesta sanomalehdestä, eikä yhdessäkään koko maan sanomalehdessä, joka uutisoi asiasta. Ainoastaan Roswell Daily Record -lehden 9. heinäkuuta 1947 ilmestyneessä numerossa mainitaan tilanomistajan poika ja todetaan osittain: ”Brazel kertoi… että hän ja hänen kahdeksanvuotias poikansa löysivät suuren hylkyalueen…”.

Allekirjoittanut sai Loretta Proctorilta tietää, että Vernon oli hyvin läheinen ystävä hänen poikansa Deen kanssa, joka oli myös paikalla onnettomuuspaikan löytöhetkellä. Dee oli seitsemänvuotias ja Vern kahdeksanvuotias. Molemmat olivat hänen mukaansa ”pikku karjatilallisia”, jotka auttoivat Mackia kotitöissä viikonloppuisin ja kesäisin. Kun mainitsin Vernin nimen Lorettalle, hän kuitenkin hermostui: ”Mitä sinä tiedät Vernistä?” Loretta, joka oli aiemmin ollut hyvin avulias ja miellyttävä puhelinhaastatteluissani, hätkähdytti minua tavalla, jolla hän halusi tietää mistä tiesin Vernistä. Silloin tajusin syyn hänen hälyttävään jyrkkyyteensä. Loretta selitti, että onnettomuuden jälkeen Vernillä ”oli sopeutumisvaikeuksia, hänellä oli vaikeuksia muiden lasten kanssa” ja hänestä tuli isäänsä ja onnettomuutta koskevien vitsien kohde. Hän halusi lähteä pois osavaltiosta heti täysi-ikäisenä, Loretta sanoi. Tarina seurasi häntä kaikkialle. Loretta kertoi minulle, että Vernon muutti lopulta nimensä ja ”halusi päästä mahdollisimman kauas identiteetistään ja tästä osavaltiosta. Hän käytti muistaakseni sukunimeä Tannehill tai Tunnicliffe. Jotain sellaista.” Loretta sai tietää, että lyhyen ajan Yhdysvaltain laivastossa ollessaan Vernon asui monissa paikoissa, muun muassa Montanassa, Kaliforniassa ja Virginiassa. Lorettan tietojen mukaan Vern ei kuitenkaan koskaan palannut New Mexicoon, ”hän ei halunnut niitä muistoja”. Kun kysyin Lorettalta: ”Mitä Vernistä tuli?”, hän kysyi: ”Mitä Vernistä tuli?” Loretta epäröi ja vastasi: ”Vern otti pistoolin ja tappoi itsensä. Hän ampui itseään päähän. Hän oli vasta parikymppinen. Hän jätti vaimon ja kaksi pientä lasta.”

Halusin vahvistaa mahdollisimman paljon tästä Lorettan minulle antamasta merkittävästä tiedosta. Itse asiassa sain sotilastietojen avulla selville, että Vernon Brazel oli USS Hassayampan miehistössä sen kotisatamassa Pearl Harborissa. Sosiaaliturvan kuolinluettelon avulla sain selville, että sekä Kalifornia että Virginia oli ilmoitettu viimeiseksi asuinvaltioksi ja osavaltioksi, jossa kuolintodistus oli annettu. Ja hän kuoli parikymppisenä. Kaikki tämä vahvisti sen, mitä Loretta Proctor oli kertonut minulle.

Sairaalasihteerin mielenterveys

Miriam Andrea Bush toimi jonkin aikaa Roswellin armeijan lentokentän sairaalasihteerinä. Hän oli sairaalan johtajan, everstiluutnantti Harold M. Warnen, johdon assistentti. Siellä hän näki heinäkuun alussa vuonna 1947 jotain niin kauhistuttavaa, että se johti hänen henkiseen romahdukseensa ja itsemurhaansa.

Hänen veljensä George, sisarensa Jean ja kälynsä Patricia Bush kertoivat tutkijoille Don Schmitt ja Tom Carey kauhean tarinan Miriamista. Eräänä heinäkuun alun kesäyönä vuonna 1947 Miriam saapui vanhempiensa taloon, kuten hän aina teki perheillalliselle. Mutta tämä ilta oli hyvin erilainen. Hän saapui paikalle nyyhkyttäen hillittömästi. Hän ei pystynyt syömään. Kyynelten läpi hän kertoi perheelleen, mitä tukikohdassa oli aiemmin samana päivänä tapahtunut.

Hän oli huomannut ylimääräistä hoitohenkilökuntaa, jota hän ei tuntenut, ja laitoksessa oli paljon vilkasta toimintaa. Hänen esimiehensä, eversti Warne, kertoi hänelle tilanteesta ja vei hänet läheiseen tutkimushuoneeseen. Hän ei koskaan unohda näkemäänsä:

Paareilla oli useita pieniä, lapsenkaltaisia ruumiita valkoisten liinavaatteiden alla. Mutta nämä eivät olleet lapsia. He olivat kammottavia — heidän päänsä olivat epänormaalin suuret ja heillä oli oudot silmät. He eivät olleet edes ihmisiä. Hän oli tietoinen onnettomuushuhuista ja tajusi, että nämä olennot olivat peräisin siitä tapahtumasta. Hän suuttui siitä, että Warne oli altistanut hänet sellaiselle. Vaikka hänellä oli asemansa vuoksi turvaluokitus ja vaikka hän oli utelias siitä, mitä oli tekeillä, hän huusi toistuvasti perheelleen: ”Miksi hän näytti tuon minulle?”. Hän myös kehotti heitä olemaan sanomatta kenellekään mitään siitä, mitä hän oli kertonut heille. Myöhemmin hänen kuultiin itkevän itsensä uneen sinä yönä. Perhe ei tiennyt, mitä tehdä tämän kaiken ja Miriamin suhteen, joka oli yhä levottomampi. He eivät puhuneet julkisesti mitään, ennen kuin tutkijat Don Schmitt ja Tom Carey löysivät heidät vuosikymmeniä myöhemmin.

Miriam Bush ei jäänyt tukikohtasairaalaan tuon syvästi järkyttävän episodin jälkeen. Seuraavana vuonna hän irtisanoutui virastaan, avioitui yhtäkkiä homoseksuaalin kanssa mukavuussyistä ja ”karkasi” tämän kanssa Kaliforniaan paremman elämän toivossa, eikä enää koskaan asunut New Mexicossa.

Mutta se ei ollut parempaa elämää. Pakeneminen ei riittänyt. Miriam Bush ei päässyt pakoon muistojaan maanpäällisestä. Joitakin vuosia myöhemmin hän kirjautui yksin motelliin San Josen pohjoispuolella, Kaliforniassa, käyttäen siskonsa nimeä. Myöhemmin hänet löydettiin motellihuoneesta tukehdutettuna muovipussi päässään ja tiukasti kaulan ympärille sidottuna. Miriam Bush, kuten todistaja Vernon Brazel, oli tehnyt itsemurhan.

Sheriffi shokissa

George Wilcox oli Chavezin piirikunnan seriffi heinäkuussa 1947. Hän sai tiedon onnettomuudesta, kun Mack Brazel toi hänen toimistoonsa joitakin onnettomuuden jäänteitä. Wilcox otti tämän jälkeen yhteyttä Roswellin armeijan lentotukikohtaan, joka lähetti sinne poliisit Jesse Marcelin, Sheridan Cavittin ja Lewis Rickettin. George Wilcox epäilemättä toivoi, ettei Mack olisi koskaan tullut hänen ovestaan sinä päivänä. Hän oli suosittu seriffi, joka nautti työstään ja asui jopa vankilan yläpuolella sijaitsevassa kerrostalossa. Mutta onnettomuuden jälkeen Wilcox ei enää koskaan pyrkinyt uudelleen sheriffiksi, koska ei halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa. Se, mitä hän näki — ja mitä hänen oli pakko tehdä — teki hänestä ikuisesti muuttuneen miehen.

On käynyt ilmi, että Wilcox ei ainoastaan nähnyt ruumiita itse, vaan armeija painosti häntä auttamaan alueen todistajien puheiden tukahduttamisessa muun muassa uhkailun avulla. Wilcoxin vaimo oli Inez Wilcox. Hän kertoi tyttärilleen Phyllis Maguirelle ja Elizabeth Tulkille sekä tyttärentyttärelleen Barbera Duggerille jotain hämmästyttävää: George oli uskoutunut hänelle, että hän oli itse asiassa päässyt ulos onnettomuuspaikalle, jossa hän näki neljä pientä, isopäistä ruumista hopeanharmaissa silkkipuvuissa sekä palaneen alueen ja törmäysromun. Inez sanoi, että ”he” olivat kieltäneet hänen miestään puhumasta tapahtumasta. Kun hänen täytyi torjua ympäri maailmaa tulleita puheluita onnettomuudesta sen jälkeen, kun se oli noussut otsikoihin, häntä kehotettiin ohjaamaan kaikki lehdistön tiedustelut tukikohtaan ja olemaan kertomatta enempää. Inez kertoi perheelleen, että ”George sanoi tapahtuman järkyttäneen häntä. Hän ei halunnut enää koskaan olla sheriffi”.

Sheriffi George Wilcox hermostuneena vastaamassa puhelimeen maahansyöksyn jälkeen

Joitakin vuosia sitten Wilcoxin naapuri Rogene (os. Corn) Cordes kertoi allekirjoittaneelle, että tukikohdan miehet pakottivat Wilcoxin ”tekemään asioita, joita hän ei halunnut tehdä”. Hänestä tuli ”hyvin erilainen” onnettomuuden jälkeen, hän sanoi. Wilcoxin apulaisseriffi Tommy Thompson, joka vältteli tutkijoiden kyselyitä onnettomuudesta, totesi vain, että sheriffi Wilcox ”tuhoutui tapahtumien seurauksena”. Wilcoxin toinen apulaissheriffi oli Bernie Clark. Kun tutkijat tavoittivat hänet, hän kieltäytyi sanomasta mitään tapauksesta. Hänen poikansa Gene ja Charles Clark sanovat kuitenkin, että Wilcox oli kehottanut heidän isäänsä olemaan sanomatta mitään. Roswellin KSWS-radion toimitusjohtaja Johnny McBoyle pääsi onnettomuuspaikalle, ja Wilcox varoitti häntä myöhemmin sanomasta mitään näkemästään.

Kaikki tämä oli surullisen lopun alku asialleen omistautuneelle maaseudun lainvalvojalle, joka joutui tietämättään sekaantumaan ihmiskunnan historian suurimpaan tapahtumaan: ei-ihmisten maahansyöksyyn.

Kersantin kuumotukset

Kersantti Thomas Gonzales oli aliupseerina kuljetusyksikössä (Squadron T) Roswellin sotilaslentokentällä heinäkuussa 1947. Tutkijoiden, kuten Kevin Randlen, Don Eckerin ja John Pricen, haastatteluissa Gonzales totesi, että hänen tehtävänään oli suojella putoamispaikkaa pelastustöiden aikana. Hän kertoi nähneensä todellakin ilmatyynyaluksen, joka oli räjähtänyt kappaleiksi. Hän tunnusti lisäksi nähneensä henkilökohtaisesti ihmisen kaltaisia olentoja, joilla oli hieman suuremmat päät ja silmät. Hän kutsui niitä ”pieniksi miehiksi”. Gonzalez sanoi, että niitä oli neljä, ja että yksi näytti vielä osoittavan elonmerkkejä. Gonzales sanoi, että ruumiisiin liittyi ”kauhea haju”.

Gonzalesille tuli vuosien mittaan pakkomielle näkemiinsä olentoihin. Hän ei saanut näkyä pois mielestään. Itse asiassa hän veisti karkeita puuhahmoja oudoista ”pikkumiehistä”. Joitakin näistä veistoksista näytettiin Eckerille ja Pricelle. Gonzales kertoi myös, että toinen sotilas nimeltä Paul Goley oli hänen mukanaan noutopaikalla. Goley löydettiin myöhemmin tukikohdan vuosikirjasta. Gonzalesin poika vahvisti, että hänen isänsä mainitsi onnettomuudesta ensimmäisen kerran 1960-luvulla.

UFO Magazinen vuoden 1994 9. vuosikerran numerossa 5 tutkija Don Ecker kertoo keskustelustaan Thomas Gonzalezin kanssa: ”Gonzalez sanoi, että hänet lähetettiin heti onnettomuuden jälkeen ulkomaille, mikä aiheutti kohtuuttomia vaikeuksia hänen vaimolleen ja perheelleen. Ja kuten monilla muillakin tapahtuman silminnäkijöillä, se vaikutti häneen monien vuosien ajan. Hän myönsi juovansa paljon tapahtuman jälkeen — oireyhtymä, josta monet muutkin silminnäkijät ovat kertoneet.”

Tiedusteluagentin tuskat

Majuri Jesse Marcel sijoitettiin Roswellin armeijan lentokentälle tukikohdan tiedustelu-upseeriksi heinäkuussa 1947. Chavesin piirikunnan sheriffi George Wilcox kutsui Marcelin vastaamaan tilan johtaja Mac Brazelin vierailuun sheriffin luona, jossa hän kertoi, että Fosterin tilalla Roswellin ulkopuolella sijaitsevalta pellolta oli löytynyt outoja jäänteitä.

Kun Marcel löydettiin vuonna 1978, hän kuvaili nähneensä, käsitelleensä ja kuljettaneensa materiaalia, jota hän kuvaili ”ei Maasta peräisin olevaksi”. Siihen kuului ohutta, hyvin kevyttä metallia, jolla oli ”muovisia ominaisuuksia”, suuria kiinteitä kappaleita ja muita outoja esineitä, joista joihinkin oli painettu violetteja symboleja, jotka olivat kuvioitu merkityksen välittämiseksi. Materiaali ei reagoinut raskaisiin lekaniskuihin tai palamiseen. Hän vakuutti, että romut eivät olleet peräisin mistään ilmapallosta tai lentokoneesta — että kyseessä oli jonkinlainen Maapallon ulkopuolinen lentokone.

Marcel myönsi tutkija Linda Corleylle viimeisessä nauhoitetussa haastattelussaan: ”On helvetin paljon, mitä en ole sanonut. En voi tehdä sitä maani vuoksi.” Vuonna 2006 Marcelin miniä Linda Marcel myönsi tälle kirjoittajalle, että Jesse oli elämänsä lopussa sanonut hänelle, että oli ollut toinenkin putoamispaikka — ja että hiekkaan oli levitetty muiden kuin Maasta kotoisin olevien ihmisten ruumiita.

Jessen perheenjäsenet Houmassa, Louisianassa ovat myös puhuneet allekirjoittaneen kanssa. Jessen serkku Nelson Marcel kertoi, että Jesse itse kertoi hänelle nähneensä ”useita pygmien kaltaisia ruumiita” raunioiden joukossa. Nelson kertoi tästä paikalliselle sanomalehdelle, ja hänen kertomuksensa on julkaistu Houma Courier -lehden 15. helmikuuta 1996 ilmestyneessä numerossa. Tämän kertomuksen vahvistaa entinen CIC:n (Counter Intelligence Corps) agentti Charles R. Shaw, jolle Jesse kertoi juuri tämän tarinan vuonna 1950. Marcelin sukulainen Sue Marcel Methane kertoi tutkija Tom Careylle, että Jesse kertoi hänelle, että onnettomuuspaikalla oli todellakin ruumiita — ja että hän oli puhunut niistä ”valkoisina jauhemaisina hahmoina”.

Saamme tietää Jessen omalta pojalta, tohtori Jesse Marcel Jr:lta, että tapahtuma aiheutti jatkuvan kriisin Jesse Marcelin elämässä. Tohtori Marcelin vuonna 2008 ilmestyneessä tapahtumasta kertovassa kirjassa ”The Roswell Legacy” tohtori Marcel paljasti ensimmäistä kertaa yksityiskohtia siitä, miten onnettomuus oli vaikuttanut heidän perheeseensä hyvin synkällä tavalla. Tuettuaan sotilaallisia ponnisteluja (muun muassa jouduttuaan julkisesti nöyryytetyksi, kun hänet pakotettiin valokuvaan ilmapallojunan foliomateriaalin kanssa), hänen isänsä — mies, joka oli kaiken keskipisteenä — oli jätetty purkautumaan ja hajoamaan.

Vaikka hän toipui myöhemmin, saamme hänen pojaltaan kuulla, että onnettomuuden jälkeen Jesse Marcel ajautui valitettavasti syöksykierteeseen. Hänestä oli tullut alkoholisti — seurausta siitä, että armeija, jota hän palveli niin uskollisesti ja jota hän ihaili niin täydellisesti, oli pilannut hänen hyvän maineensa. Marcel — kuten niin monet muutkin — joutui Roswellin ”totaaliseen” tuhoon… avaruusolentojen aiheuttama ahdistus ja sitä seurannut peittely ajoivat hänet juomaan.

Toinen agentti tuskissaan

Sheridan Cavitt oli CIC-agentti (Counter Intelligence Corps), joka saattoi konstaapeli Jesse Marcelin Roswellin pohjoispuolella sijaitsevalle onnettomuuspaikalle. Hänen todistuksensa siitä oli usein täynnä ristiriitaisuuksia, hämmennystä ja jopa valheita. Vaikka monet tutkijat halveksivat häntä, on tietyssä mielessä ihailtavaa, että Cavitt pysyi uskollisena valalleen suojellakseen tapaukseen liittyvää kansallista turvallisuutta. Itse asiassa hän ilmaisi juuri tämän huolensa tutkijoille Kevin Randle ja Don Schmitt siitä mitä he tekisivät, jos he saisivat selville jotain kansalliseen turvallisuuteen liittyvää. Rouva Mary Cavitt sanoi: ”Hän ei kerro teille mitään. He ovat käskeneet häntä olemaan kertomatta, eikä hän kerro. Siksi hänet valittiin moniin hänen saamiinsa tehtäviin… koska hän osaa olla hiljaa. Enkä minäkään voi auttaa sinua, koska hän ei kerro minulle mitään.”

Tutkijat Tom Carey ja Don Schmitt tavoittivat hänen poikansa Joe Cavittin. Joe Cavitt oli haastatteluhetkellä asianajaja. Hän kertoi, että tapahtuman jälkeen hänen isästään tuli irrallinen. Itse asiassa hän luonnehti tilannetta isäksi, joka ”eli kuplassa” ja että ”sinulla oli kirjaimellisesti puolikas isä”.

Eräänä iltana päivällisellä Joe kysyi isältään eräästä Roswellin onnettomuuteen liittyvästä seikasta.

Joe kertoo, että hänen isänsä jähmettyi, nousi hitaasti pöydän äärestä, jätti ruokansa ja käveli hiljaa pois.

Koska hän tiesi, ettei hänen isänsä ollut kertonut, mitä hän todella tiesi onnettomuudesta, hän lähestyi isäänsä tämän ollessa kuolemansairas, jotta tämä allekirjoittaisi sinetöidyn lausunnon, joka voitaisiin julkaista hänen kuolemansa jälkeen. Joka kerta, kun asia otettiin puheeksi, hänen isänsä sanoi, että ”hän ei ollut valmis”.

Cavitt kieltäytyi kipulääkityksestä viimeisinä päivinään, aivan kuin hän olisi halunnut pitää sanansa kurissa. Kun lähiomaiset kävivät hänen luonaan sairaalassa kertomassa henkilökohtaisia tarinoita ja muistoja, Cavitt ei sanonut sanaakaan. Näin syvien salaisuuksien säilyttäminen kuolemaan asti oli varmasti valtava psykologinen taakka.

Karjankasvattajan kärsimykset

Mack Brazel oli tunnetusti Roswellin onnettomuuden alkuperäinen aikuinen todistaja. Hän oli Roswellin ulkopuolella sijaitsevan Fosterin tilan isäntä heinäkuussa 1947, ja hän oli se, joka ensimmäisenä ilmoitti törmäyslöydöstä sheriffi George Wilcoxille. Roswell Daily Record -sanomalehden silloinen otsikko kiteyttää tilanteen: ”Ahdisteltu tilallinen, joka löysi lautasen, pahoittelee, että kertoi siitä”. Brazelia todellakin ahdisteltiin — häntä pidettiin ”pidätettynä” ja kuulusteltiin lentotukikohdassa tapauksesta useita päiviä. Sen jälkeen kerrottiin, että hän jätti tarkoituksella huomiotta ohikulkijoiden tervehdykset kaupungilla ollessaan. Välikohtauksen jälkeen Brazel lähti tilalta ja alueelta ja aloitti liha-alan yritystoiminnan muualla osavaltiossa.

Tom Carey ja Don Schmitt löysivät erään Brazelin tunteneen Howard Scrogginsin, joka oli kiinteistöjohtaja. Hän kertoi, että hän oli vuonna 1959 tavannut Brazelin. Lounaalla ystävänsä kanssa Las Crucesissa hän huomasi, että Brazel istui ravintolassa. Scoggin lähestyi Brazelia kysyäkseen 12 vuotta aiemmasta onnettomuustapahtumasta. Brazel irvistellen ja nyrkkejä puristellen nousi pöydästä ja yksinkertaisesti poistui. Scogginin mukaan ”se oli kuin katsoisi yhtä ihmissusielokuvaa, jossa Lon Cheney muuttuu karvaiseksi hirviöksi”.

Carey ja Schmitt kertovat toisesta huolestuttavasta kohtaamisesta karjatilallisen kanssa. Bob Wolf oli KGFL-radion omistaja, joka törmäsi Brazeliin yhteisön tapahtumassa muutama kuukausi ennen Brazelin kuolemaa. Kun Wolf, joka ei ollut nähnyt Brazelia vähään aikaan, tuli Brazelin luo ja jossain vaiheessa mainitsi onnettomuustapahtuman, Brazel, joka oli ensin vaihtanut kohteliaisuuksia, muuttui selvästi erilaiseksi. Wolf sanoi, että ”hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen”. Brazel varoitti häntä: ”Nuo ihmiset tappavat sinut, jos kerron sinulle, mitä tiedän.” Sitten Brazel poistui tilaisuudesta äkisti ja jätti ruokansa.

Joanne Purdie oli JB Fosterin tytär, joka omisti tilan, jota Mack isännöi. Joanne kertoi Careylle ja Schmittille: ”En epäile uhkauksia. Koko koettelemus pilasi kaikin tavoin hänen elämänsä.” Mack Brazel kuoli massiiviseen sydänkohtaukseen. Dee Proctorin tavoin hän kantoi vihaa ja salaisuutta, joka satutti hänen sydäntään.

Sotilaan henkilökohtainen hajoaminen hänen nähtyään ruumiit

Eleazar Benevidez oli ensimmäisen luokan sotamiehenä 390. ASS-joukoissa Roswellin sotilaslentokentällä heinäkuussa 1947. Tutkijoiden Tom Carey ja Don Schmitt 2000-luvulla tekemissä nauhoitetuissa haastatteluissa Benevidez selitti, että hän oli tukikohdan hangaarissa P-3 heinäkuun 7. päivänä, koska hänellä oli käsky ilmoittautua sinne avustamaan ”huippusalaisten esineiden” siirtämisessä hangaarista tukikohdan sairaalaan.

Benevidez ymmärsi, että hänen oli määrä valvoa tätä yksityiskohtaa ja että hän oli korvaamassa jotakuta toista, mikä selitti hänen tehtävänsä äkillisyyden. Benevidez ymmärsi, että se, mitä hänen oli määrä nähdä, oli merkittävää, koska hänelle kerrottiin, että tähän tehtävään aiemmin määrätty henkilö oli juuri saanut hermoromahduksen lentokonehallissa ja hänet oli pidettävä kurissa. Benavidez sanoi: ”Se oli ilmeisesti liikaa hänelle, ja hän vain sekosi.” Benevidez tajusi pian, mikä oli aiheuttanut toisen sotilaan hermoromahduksen: kuljetusta vaativat ”huippusalaiset esineet” olivat neljä paaria, joiden päällä oli lakanoihin käärittyjä ruumiita, jotka hän pystyi erottamaan pieniksi ei-inhimillisiksi olennoiksi, joilla oli harmaantunut väri ja ”turvonnut pää”.

Roswellin mielenterveyskysymykset

Ei ole mitään yhtä ainoaa tapaa, jolla ihmiset käsittelevät suoraa, henkilökohtaista kokemusta avaruusolentojen läsnäolosta. Jotkut lokeroivat sen, jotkut purkautuvat kertomalla tarinansa vasta elämänsä lopussa, jotkut vihjaavat siitä, jotkut kertovat kaiken tietämänsä, ja jotkut menevät hautaan sanomatta mitään kenellekään.

Kuten näkyy, neljän sotilaan, jotka olivat paikalla tai lentokonehallissa, kahden lapsen, tukikohdan lääkintätyöntekijän ja piirikunnan seriffin elämä muuttui hetkessä syvästi. On todennäköisesti monia muita, jotka kärsivät hiljaisuudessa ja joiden traagisia tarinoita emme koskaan saa tietää. Joillekin Roswellin tapaus jätti jälkeensä päihteiden väärinkäytön, irtaantumisen, pakenemisen ja valitettavasti myös itsemurhan.

Tämä kaikki tiivistyy parhaiten Roswellin tukikohdan S-skvardonin korpraalin Ernest Camrenarin lesken kommenttiin. Kun kysyin häneltä joitakin vuosia sitten, mainitsiko hänen miehensä koskaan Roswellin onnettomuuspaikkaa vuonna 1947, hän vastasi hysteerisesti: ”Kyllä, hän mainitsi”. Hän kertoi minulle, mutta en halua muistaa sitä!”

Valitettavasti tässä artikkelissa esitettyjen henkilöiden kohdalla tällainen ”muistaminen” vei heidät hulluuden partaalle.

Artikkelin julkaissut ufoexplorations.com

PSYOP

CIA:n mielenhallintakokeet lapsilla

5.9.2020 paatoimittaja Yksi kommentti

kirjoittanut Jon Rappoport, joskus v. 1995

HUOM! Jos triggeröidyt tai sinulle tulee huono olo artikkelista/tekstistä/kuvista, LOPETA LUKEMINEN!

CIA:n mielenhallintalaitos on ollut hyvin tiedossa vuodesta 1975 lähtien, kun 10 suurta laatikollista dokumentteja julkistettiin tietopyyntöjen seurauksena.

Useita hyviä kirjoja on kirjoitettu CIA-ohjelmasta nimeltä MK-ULTRA. Virallisesti ohjelma kesti 10 vuotta vuosina 1952-62. MK-ULTRAan kuului LSD:n käyttö siitä mitään tietämättömien sotilas- ja siviilihenkilöihin USA:ssa. LSD:tä ja vieläkin vahvempia aineita annettiin aivopesutarkoituksessa ja totuusseerumina. Ohjelman tarkoitus oli etsiä huumeita, jotka vastustamattomasti toisivat pintaan myönnettyjä totuuksia tai pyyhkisivät uhrin mielen tyhjäksi ja ohjelmoisivat tämän “robottiagentiksi.”

Koetilanteissa ihmisille annettiin happoa heidän tietämättään, sitten kuulusteltiin kirkkaiden valojen alla, tohtorien istuessa taustalla keräten muistiinpanoja. Uhkailuja esitettiin. Koehenkilöille sanottiin, että heidän “huonoa LSD-trippiä” pidennettäisiin ikuisuuteen jos he kieltäytyisivät paljastamasta sotilassalaisuuksia. Kuulusteluun viedyt henkilöt olivat CIA:n työntekijöitä, USA:n sotilashenkilöitä ja ulkomailla agentteja, joiden epäiltiin työskentelevän kylmän sodan vastapuolen hyväksi. Pitkäaikainen vakava lamaantuminen ja useita dokumentoituja kuolemia seurasi tästä. Paljon, paljon enemmänkin voitaisiin kertoa MK-ULTRAsta.

Mikään tästä ei kuitenkaan valmistellut ihmisiä siihen räjähtävään todistukseen, joka tehtiin maaliskuun 15. päivänä 1995 Washington DC:ssa, presidentin säteilykomitean edessä. Julkistamattomissa istunnoissa neworleansilainen terapeutti Valerie Wolf esitteli kaksi hänen potilastaan, jotka olivat saaneet takaisin muistoja heidän mukanaolostaan CIA:n aivopesuohjelmissa nuorina lapsina (yhdessä tapauksessa alkaen seitsemänvuotiaasta). Heidän aivopesuohjelmaansa kuului kiduttamista, raiskaamista, sähköshokkeja, voimakkaita huumeita, hypnoosia ja uhkailuja kuolemalla. Todistuksen mukaan CIA sitten tuotti muistinmenetyksen potilaille estääkseen heidät muistamasta näitä karmaisevia istuntoja.

Sekä Wolf että hänen potilaansa esittivät, että he olivat saaneet takaisin muistonsa näistä CIA:n ohjelmista ilman regressiota tai hypnoositekniikoita. Toisin sanoen, nämä potilaat spontaanisti löysivät tämän informaation itsestään ja menneisyydestään.

Vaikka komitea oli pääosin kiinnostunut säteilystä, he sallivat Valerien ja hänen potilaidensa todistaa, sillä, uskomatonta kyllä, useat mielenhallintakokeita tehneet lääkärit, jotka muut amerikkalaiset olivat identifioineet, olivat altistuneet myös salaa säteilylle. Ilmeisesti nämä ilmiöt liittyivät toisiinsa.

Tunnettuja nimiä nousi esiin maaliskuun 15. päivän todistuksessa: Richard Helms, entinen CIA:n johtaja, tri. Sidney Gottlieb, joka pyöritti MK-ULTRAa, ja tri. John Gittinger, Gottliebin suojatti. Nämä miehet ja muut olivat suoraan syytettyjen penkillä mielenhallintahommien toteuttamisesta lapsille.

Odotettavaa kyllä, tämä todistus ei saanut mediahuomiota.

Nyt minulla on kaikki, mukaanlukien monta sivua komitealle annettuja tietoja, jotka todennäköisesti tullaan julkaisemaan heidän loppuraportissaan. Ainoastaan pieni osa sivuista luettiin ääneen kuulemisen aikana. Mukana on lausuntoja muilta terapeuteilta ympäri maata, sekä heidän potilailtaan. Minä olen nyt julkaissut kaikki nämä todistukset kirjana, U.S. Government Mind-Control Experiments On Children.

Kun kuvotusreaktio alkaa laantua, syvästi häiritseviä kysymyksiä nousee mieleen: mikä tämä CIA-ohjelma oikein oli? Miten laaja se oli? Mikä sen tarkoitus oli?

Se mitä olen saanut selville tähän mennessä on, että monet amerikkalaislapset, sekä lapsia Meksikosta ja Etelä-Amerikasta, joutuivat uhreiksi noin 40 vuoden ajan, alkaen noin vuodesta 1948. Itse asiassa, ohjelma saattaa edelleen olla käynnissä. Tohtorit ja agentit, jotka toteuttivat sitä halusivat pitää näiden lasten mielet kontrollissa, ilmeisesti luodakseen superagentteja, jotka eivät muistaisi edes mitä tehtäviä he toteuttivat, johtuen hypnoottisesti aikaansaadusta amnesiasta (jonka kontrolloijat voisivat poistaa ja laittaa takaisin niin halutessaan).

Lapsia koulutettiin seksiagenteiksi, esimerkiksi, ja heidän tehtävänään oli kiristää nimekkäitä amerikkalaisia — pääasiassa poliitikkoja, liikemiehiä ja kouluttajia. Tätä varten kuvattiin paljon videoita. Lopulta ihmiset CIA-ohjelman sisäpiirissä filmasivat toisiaan, ja joissain keskuksissa joissa lapsia käytettiin seksiin homma lähti täysin lapasesta ja ne muuttuivat CIA:n pyörittämiksi seksiringeiksi.

Joitain lapsia pidettiin uhrattavina ja heidät yksinkertaisesti murhattiin.

Eräs henkilö, joka esittää että hän oli mukana lapsena tässä ohjelmassa, toteaa epävirallisesti:

“He kokeilivat aivopesutekniikoitaan meksikolaisiin ja eteläamerikkalaisiin lapsiin. Heitä pidettiin uhrattavina. Mutta toisessa osassa ohjelmaa, he ottivat kohteekseen kaikkein parhaat ja älykkäimmät amerikkalaislapset. Heistä tehtiin täydellisiä agentteja neukkuja vastaan, vaikka mielestäni se ei ollut heidän lopullinen motiivinsa. En muista mikä se motiivi oli.”

Tässä kohtaa ehdotin:

“No, jos he valitsivat parhaimmat ja välkyimmät, ehkä he tajusivat että näm älapset olisivat joku päivä nousseet tärkeisiin asemiin yhteiskunnassa, ja he halusivat saada pitkäaikaisen kontrollin heistä, joten nämä olisivat heidän talutusnuorassaan, niin että he voisivat sohia heitä niin halutessaan — tapa kontrolloida tulevaa yhteiskuntaa.”

“Ehkä,” hän sanoi. “Natsit saivat kontrollin saksalaisesta intelligentsiasta. Se oli erittäin keskeinen osa heidän ylivaltaansa. Se oli ensimmäinen heidän tekemänsä asia”.

“Tämä haiskahtaa paljon natsien ohjelmalta USA:ssa”, sanoin. “En tarkoita, että kaikki kontrolloijat olivat saksalaisia, mutta se tyyli, se hulluus.”

Hän sanoi, “He toivat paljon natsitohtoreita sodan jälkeen ja ei ainoastaan rakentamaan raketteja — monia projekteja varten.”

Toiset ihmiset, jotka sanovat, että heitä on käytetty lapsina ohjelmassa, muistivat että tohtorit, joilla oli saksalainen aksentti, olivat aivan varmasti mukana istunnoissa. Eräs terapeutti, joka kertoi tämän informaation epävirallisesti kollegoilleen ympäri maata, sanoi että tähän mennessä vanhin henkilö, josta hän on kuullut joka oli ollut ohjelmassa mukana, oli nyt 52-vuotias; nuorin oli nyt 9-vuotias.

Koska useat ihmiset, jotka aivopestiin, kidutettiin ja huumattiin näissä kokeissa, yrittävät saada takaisin muistonsa terapiassa, psykiatrit ja muut ammattilaisterapeutit kuuntelevat heidän tarinoitaan. Heille sanotaan, esimerkiksi, että CIA-kontrolloijat joskus pukeutuivat saatanallisiin asuihin traumatisoidakseen lapsia lisää, ja tarjoten myös peitetarinan jota ei uskottaisi jos lapset koskaan puhuisivat.

On huomionarvoista, että on olemassa liike joka mustamaalaa näitä ”takaisinsaatuja” muistoja, ja kaikkein nimekkäimmän ryhmän, False Memory Syndrome Foundation (FMSF), johtokunnassa on useita henkilöitä joilla on yhteyksiä CIA:n ja armeijan tiedusteluun — mukaanlukien pahamaineinen tri. Louis “Jolly” West UCLA:sta, joka yritti perustaa tutkimuskeskusta “tutkimaan väkivaltaa” yliopistoon 1970-luvulla. Tämän keskuksen erikoisuuksiin olisi kuulunut psykokirurgia, karmaiseva aivoyhteyksien sulattaminen, jonka oletettavasti luullaan vähentävän ihmisten “väkivaltaisia taipumuksia”.

FMSF:n mielestä henkilö aina muistaa hänelle tehdyn hyväksikäytön, ja siksi mikään uusi muisto sellaisesta terapiassa on väärä ja se on pakko olla tekaistu, harhaanjohtava terapeutin suggestio. Vaikka on todellakin totta, että sellaista suggestiota tapahtuu terapiassa, selitys että kaikki takaisin saadut muistot ovat keksittyjä on perätön.

Kirjoitetussa lausunnossa tri. Wolfille, joka otettiin mukaan hänen presidentin komiteatodistukseensa, hyvämaineinen tutkija ja psykiatri Colin Ross sanoi,

“Minun tiedoissani olevat julkaistut artikkelit kuvaavat 150 mikrogramman LSD-annoksen antamista 5-10 -vuotiaille lapsille päivittäin monen päivän, viikon, kuukauden ajan, ja joissain tapauksissa vuosittain. Neurokirurgit Tulanessa, Yalessa ja Harvardissa tekivät laajoja tutkimuksia aivojen elektrodi-implanteista tiedustelurahoilla, ja he yhdistivät implantteja useiden huumeiden käyttöön, mukaanlukien hallusinogeenit.”

Ross perusti raporttinsa hänen yli 20-vuotiseen tutkimukseensa CIA:n mielenhallinnasta.

Chris De Nicola, eräs tri. Wolfin potilaista, joka todisti komitean edessä, nimesi hänen kontrolloijansa tri. Greeneksi, nimi jonka useat muut mielenhallinnan uhrit ovat maininneet. Voi hyvin olla, että tämä nimi oli peitenimi eri CIA:n ja sotilastiedustelun kiduttajille. Tässä on lainaus hänen todistuksestaan:

“[Tri. Greene] käytti minuun säteilykokeita tarkoituksenaan sekä määrittää säteilyn vaikutukset eri kehoni osiin, että terrorisoimaan minua lisätraumalla eri mielenhallintakokeissa. [Hän oli 8-vuotias.]

“Loput kokeista tapahtuivat Tucsonissa, Arizonassa, erämaassa. Minulle opetettiin miten tiirikoida lukkoja, olla salainen, käyttää valokuvamuistia muistamaan asioita ja tekniikka jolla pantata informaatiota laskemalla toistelemalla numeroita itselleni. [Selvästikin hän puhuu siitä että häntä koulutettiin agentiksi.]

“Tri. Greene halusi minun tappavan nukkeja, jotka näyttivät oikeilta lapsilta. Puukotin nukkea keihäällä kerran vakavan kidutuksen jälkeen, mutta seuraavan kerran kieltäydyin. Hän käytti monia tekniikoita minuun, mutta kun kasvoin vanhemmaksi vastustin enemmän ja enemmän.

Hän sitoi minut usein häkkiin, joka oli hänen toimistonsa lähellä. Vuosina 1972-1976 hän ja hänen assistenttinsa olivat joskus huolettomia ja jättivät häkin lukitsematta. Aina kun fyysisesti mahdollista, hiivin hänen toimistoonsa ja löysin raportteja ja muistioita, jotka oli osoitettu CIA:n ja armeijan henkilökunnalle. Näissä papereissa oli mainittu projekti, aliprojekti, koehenkilö ja kokeen nimi koodinumeroineen säteilymielenhallintakokeille, joille minut oli altistettu, jotka olen antanut kirjallisesti liitteinä. Jäin kiinni kahdesti ja tri. Greene kidutti minua häikäilemättömästi sähköshokein, huumein, pöydällä pyörittämällä, kenkien painamisella mahalleni ja selälleni, irroittamalla niveliäni paikaltaan ja hypnoositekniikoilla, joilla hän koitti saada minut tuntemaan itseni hulluksi ja itsemurhaa haluavaksi…”

Onko tämän kaltaiselle CIA:n ja armeijan henkilöstön sadistiselle kohtelulle edeltäjää? On kuin onkin. Tässä on lainaus kirjastani U.S. Government Mind-Control Experiments On Children. Se sisältää informaatiota luotettavista lähteistä; The Search for the Manchurian Candidate, kirjoittanut John Marks (2), Acid Dreams, kirjoittanut Martin Lee (3) sekä The Mind Manipulators, kirjoittanut Alan Scheflin (4). Osaltaan nämä kirjoittajat ovat johtaneet informaationsa CIA:sta ja MK-ULTRASTA niistä kymmenestä laatikollisesta informaatiota, jotka yhtäkkiä julkistettiin vuonna 1975 tietopyyntöjen seurauksena:

“Tri. Robert Heath Tulane Universitysta, niinkin aikaisin kuin vuonna 1955, työskennellessään armeijalle, antoi potilaille LSD:tä, samalla kun hän oli implantoinut elektrodeja heidän aivoihinsa.

“Kanadalainen tutkija tri. Ewan Cameron, pitkäaikaisen CIA-sopimuksen alaisuudessa, yritti purkaa ja ohjelmoida uudelleen hänen psykiatristen potilaidensa persoonia kokonaisuudessaan. Hän aloitti 15-65 päivän ‘uniterapialla’, jonka alaisuudessa potilasta pidettiin lähes 34 tuntia päivässä, antamalla cocktail täynnä lääkkeitä kuten Thorazine, Nembutal, Seconal, Veronal, ja Phenergam. Hänen univaiheensa aikana potilas herätettiin pariin otteeseen päivässä sähköshokkihoitoon, sitä annettiin 20-40 -kertaisella intensiteetilla verrattuna ‘normaaliin’ vahvuuteen.

“1950-luvun puolivälissä LT Paul Hoch, mies josta tulisi mentaalisen hygienian komissaari New Yorkin osavaltioon, joka silloin oli CIA:n työntekijä, antoi ‘pseudoneuroottiselle skitsofreenikolle’ meskaliinia. Potilas koki taivas/helvettimatkan aineen johdosta. Mutta Hoch jatkoi tätä transorbitaalisella leukotomialla… Hoch myös antoi LSD:tä sekä anestesialääkettä, ja sitten poisti paloja tämän aivokuorelta, kysyen eri vaiheissa potilaalta muuttuiko tämän havainnot.” Claudia Mullin, tri. Wolfin toinen potilaista, joka todisti presidentin säteilykomitean edessä, sanoi hänen kokemuksensa CIA:n mielenhallintaoperaatioista alkaneen hänen ollessaan seitsemänvuotias:

“Vuonna 1958 minua testaisivat, he sanoivat minulle, tärkeät lääkärit, jotka tulevat paikasta nimeltä ‘Society’ (the Human Ecology Society, CIA:n peiteyritys). Minua patistettiin tekemään yhteistyötä; vastaamaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Sitten, koska koe ‘voisi tehdä kipeää’, minulle annettaisiin ‘rokotteita, röntgeniä ja muutama sähköshokki.’ Minulle sanottiin etten saa katsoa kenenkään kasvoja liian kovin ja minun tuli unohtaa nimet.’, sillä tämä oli ‘erittäin salainen projekti’ mutta rohkeus auttaisi minua unohtamaan…

“Tri. John Gittinger testasi minua ja tri. Cameron antoi minulle shokit ja tri. Greene röntgenin… Kun pääsin kotiin, aina siitä lähtien, en muistaisi mitään kokeistani ja eri tohtoreista. Muistaisin vain sen että tri. Robert G. Heath (Tulanen lääkiksestä) antoi minulle mustelmia, neulanjälkiä, palovammoja päähäni ja sormiini ja jopa sukupuolielinten kipua. Minulla ei ollut syytä uskoa muuta. He olivat jo alkaneet kontrolloida mieltäni!

“Seuraavana vuonna minut lähetettiin paikkaan Marylandissa nimeltä Deep Creek Cabins oppimaan miten ‘seksuaalisesti tyydyttää miehiä’. Minulle opetettiin myös miten taivutella heidän kertomaan asioita itsestään. Se oli Richard Helms (CIA:n varajohtaja), tri. Gottlieb, kapteeni George White ja Morse Allen, jotka kaikki suunnittelivat kuvaavansa niin montaa valtion korkeaa virkamiestä ja tiedustelupalvelun viranomaisia ja akateemisten instituutioiden ja säätiöiden johtajia kuin mahdollista… minusta tulisi heidän pikku vakio‘vakoojansa’, tuon kesän jälkeen, lopulta saaden nalkkiin monia mistään tietämättömiä miehiä, mukaanlukien heidät itsensä, kaikki salakameroiden kuvaamina. Olin vain yhdeksän vuotias kun tämänlainen seksuaalinen nöyryytys alkoi.”

Kapteeni George White oli pahamaineinen CIA-agentti. Hän perusti bordellin San Fransiscoon 1960-luvulla, ja salakameroita käyttämällä kuvasi miehiä harrastamassa seksiä prostitutioitujen kanssa. Miesten juomat oli “terästetty” LSD:llä. Vuonna 1950 Morse Allen, toinen tärkeä CIA-agentti, nimitettiin Project BLUEBIRDin johtoon, joka oli toinen tärkeä CIA:n mielenhallintaohjelma.

Mullin sanoo, että hänet adoptoitiin kun hän oli kaksivuotias. Kun hän oli täyttänyt seitsemän, hänen äitinsä oli käyttänyt häntä jo pahasti hyväkseen. Hänen äitinsa ilmeisesti antoi hänet “testattavaksi” CIA-yhteyshenkilöille ja Claudia oli silloin aloittanut 27-vuotisen ajan, jota voidaan kutsua orjuudeksi. Claudia sanoo, että häntä tarkkailtiin, että hän oli edelleen viraston henkilöiden tarkkailun alla, mukaanlukien eräs lääkäri. Nyt hän elää New Orleansissa, hän on antanut informaatiota paikallisille poliisiviranomaisille hänen tilanteestaan. Hänen todistuksessaan presidentin komitealle, Claudia sanoo,

“Vaikka näiden väkivallantekojen uudelleenmuistaminen ei todellakaan ole helppoa, eikä se tapahdu myöskään ilman vaaraa minulle ja perheelleni… mielestäni riski on ottamisen arvoinen.” Claudian terapeutti tri. Wolf on kirjoittanut presidentin komitealle,

“Parhaan tietoni mukaan [Claudia] ei ole lukenut mitään mielenhallinnasta eikä CIA:n salaisista operaatioista. Koska hän on päättänyt kuunnella tarkkaavaisesti ja muistaa niin paljon kuin hän kykenee tutkijoiden käymistä keskusteluista, hänen muistonsa ovat äärimmäisen kokonaisia. Olen lähettänyt kirjalliset kopiot muistoista tri. Alan Scheflinille (kirjan The Mind Manipulators kirjoittaja) arvioitavaksi ja hän on vahvistanut, että hänellä on tietoa tapahtumista ja ihmisistä, joita ei ole julkistettu missään, että osa hänen muistoistaan sisältävät uutta informaatiota ja että osa on jo tiedossa ja julkaistu. Osan hänen muistoistaan hänen perheenjäsenensä ovat varmentaneet. Hän on näyttänyt minulle myös hänen vanhoja leikekirjojaan, joissa hän on kirjoittanut muistiinpanoja siitä mitä hänelle on tapahtunut ja hän on piilottanut muistiinpanot leikekirjan kuvien alle.”

Puhuin Alan Scheflinin kanssa tänä vuonna. Hän sanoi, että hän oli löytänyt yhden tiedon, jonka Claudia oli maininnut hänen muistoistaan, josta hänellä ei ollut aiempaa julkaistua materiaalia. Se liittyi yhteyteen kahden valtion tutkijan välillä.

Tämä on vain jäävuoren huippu niistä 130 sivusta todistuksia, jotka presidentin säteilykomitean edessä on annettu, ja se on myös vain alku tarinalle, joka epäilemättä tulee laajenemaan tulevina kuukausina ja vuosina. Tri. Wolf kertoi minulle, että kun asiasta alettiin puhua, hän aikoisi todistaa presidentin komitean edessä, ja 40 terapeuttia otti häneen yhteyttä “vain 10 päivää ennen matkaani Washingtoniin.” Terapeutit kertoivat samanlaisia CIA-mielenhallintatarinoita omista potilaistaan. Monet näistä ammattilaisista pelkäävät joutuvansa oikeuteen potilaidensa tarinoista, sillä sensuuri ammattilaisyhteisöissä on todellisuutta. Poliittinen tahtotila tänä päivinä ei tarjoa heille uskottavuuden auraa CIA:n aivopesupaljastuksiin liittyen.

Joten mitä uutta auringon alla?

Viitteet

1) Kts. “From the Inside Out,” Perceptions, March/April 1995, s.58

2) Paddington Press, New York, 1978

3) W.W. Norton, New York, 1979

4) Grove Press, New York, 1985

—

Artikkelin julkaissut cathy fox blog on child abuse

PSYOP

Project Monarch

6.7.2020 paatoimittaja Yksi kommentti

Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia.

Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:

Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.

Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.

(…)

On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?

Kirjoittanut Ron Patton

HUOM! ÄLÄ LUE TÄTÄ jos olet altis triggereille tai mielenrauhasi kärsii negatiivisesta ohjelmoinnista, tai olet sellaisesta toipumassa.

Natsien mielenhallintaa

Hyväuskoisen kansan hienovaraisen, monenmoisilla manipuloiduilla medioilla aivojen pyörittelyn ytimessä sijaitsee eräs kaikkein saatanallisimmista hirmuteoista, jota on koskaan suoritettu ihmisrodun osan niskoille; systemaattisen mielenhallinnan muoto, joka on läpäissyt koko yhteiskunnan jokaisen aspektin yli viidenkymmenen vuoden ajan. Objektiivisesti seuraavan esittämiseksi täytyy tarkastella ihmiskunnan dualistisen luonteen taustalla olevia ideologioita.

Sen filosofisen kysymyksen ratkaiseminen olemmeko me perusluonteeltamme hyviä vai pahoja ratkaisevasti muokkaa kuvaamme todellisuudesta; erityisesti, elämän yhtälön henkistä komponenttia.

Tätä läpikäyntiä tukee USA:n valtion julkistamat dokumentit, henkilöt jotka ennen ovat työskennelleet USA:n tiedusteluyhteisölle, historialliset kirjoitukset, mielenhallinnan asiantuntijatutkijat, mielenterveysalan ammattilaisten tutkimukset sekä haastattelut, jotka on kerätty tahdonvastaisesti erittäin monimutkaiselle traumaperustaiselle mielenhallinnalle altistuneilta henkilöiltä ohjelmassa, joka tunnetaan MONARCH-projektina.

Intensiivisen systemaattisen mielenhallinnan ja/tai rituaalisen hyväksikäytön selviytyjille varoituksen sana: Tässä artikkelissa esiintyy lukusia ’triggereitä’. On täten varsin suositeltavaa ettet lue sitä ellei sinulla ole asianmukaisia tukijärjestelmiä ympärilläsi juuri nyt, tai läpikotaisen integroitu persoona.

Mielenhallinnan lyhyt historia

Muinaisten Egyptin, Kreikan, Intian ja Babylonin mysteeriuskonnot auttoivat luomaan perustan okkultismille, joka tarkoittaa ”salattua tietoa”. Eräs varhaisimmista kirjoituksista joka viittaa okkultismiin on Egyptin Kuolleiden Kirja, kokoelma rituaaleja, jotka kuvaavat menetelmiä kiduttaa ja häiritä (luoda trauma), käyttää taikajuomaa (huumeita) ja loihtia loitsuja (hypnotismi), joilla lopulta saadaan aikaan kokelaan täydellinen orjuus. [1] Nämä ovat olleet keskeisiä ainesosia satanismina tunnetun okkultismin piirissä vuosikaudet. 1200-luvulta lähtien roomalaiskatolinen kirkko kasvatti ja tiivisti valtaansa Euroopassa Inkvisition avulla. Satanismi selvisi tästä ajasta, ja se on syvään juurruttanut itsensä erilaisiin esoteerisiin ryhmiin.

Vuonna 1776 Baijerin jesuiitta nimeltä Adam Weishaupt sai tehtäväkseen Rothschildeilta keskittää mysteeriuskontojen valta-asemaa siksi mikä nykyään tunnetaan nimellä Illuminati, joka tarkoittaa ’Valaistuneita’. Tämä oli voimakkaiden okkulttisten sukujen, salaseurojen ja valtaapitävien vapaamuurariveljeskuntien keskittymä, jonka tarkoitus oli rakentaa viitekehys ’Uudelle Maailmanjärjestykselle’. Ulospäin tämän Utopian tarkoitus oli tuoda onni ihmisrodulle. Kuitenkin heidän allaolevana tavoitteenaan oli asteittain lisätä kontrollia massoista, ja näin muuttua planeetan herroiksi.

Anglosaksinen liitto

1800-luvulle tultaessa Iso-Britannia ja Saksa tunnustettiin Illuminatin kontrollin pääalueiksi. Ei siis ole varmaankaan mitenkään yllätys, että ensimmäinen Käyttäytymistieteen tutkimus keskittyi Englantiin vuonna 1882, kun suurin osa varhaisesta lääketieteen ja psykiatrian tekniikoista liittyi mielenhallintaan Saksan Keisari Wilhelmin Instituutissa. Lontooseen perustettiin Tavistock Institute vuonna 1921 tutkimaan ihmisten ’hajoamispistettä’. Kurt Lewin, saksalainen psykologi, tuli Tavistock Instituten johtoon vuonna 1932, noin samoihin aikoihin kuin Natsi-Saksa kasvatti tutkimustaan neuropsykologiassa, parapsykologiassa ja usean sukupolven okkultismissa.

Kiinnostavaa kyllä, Saksan ja Englannin välillä oli edistyksellistä ajatustenvaihtoa, kaikkein tunnetuimpana eugeniikan alalla: liike joka oli omistautunut ’parantamaan’ ihmisrotua perinnöllisten tekijöiden kontrollin kautta. Pahamaineisen omintakeinen liitto syntyi kahden maan välillä, osittain Order of the Golden Dawnin kautta, salaseuran joka koostui korkeista natsipuolueen jäsenistä ja Britannian aristokratiasta. Korkean tason SS-upseeri Heinrich Himmler oli tiedeprojektin nimeltä Lebersborn johdossa, johon kuului lasten selektiivistä risteyttämistä ja adoptointia, varsin suuria määriä näistä oli kaksosia. [2] Ohjelman tarkoitus oli luoda superrotu (arjalaiset) joilla olisi täydellinen omistautuminen Kolmannen Valtakunnan asialle (Uusi Maailmanjärjestys).

Iso osa alkuvaiheen geenimuuntelusta ja käyttäytymismuutoksista oli tri. Josef Mengelen käsialaa Auschwitzissa, jossa hän kylmästi analysoi traumasiteiden, silmien värjäämisen ja ’parittamisen’ vaikutuksia uhreihinsa. Keskitysleirillä tehtyjen kammottavien kirurgisten kokeiden lisäksi jotkut lapsista altistettiin suurelle määrälle sähköshokkeja. Surullista kyllä monet eivät selvinneet tällaisesta brutaaliudesta.

Samaan aikaan Dachaun vankeja ’aivopestiin’, jotka asetettiin hypnoosiin ja heille annettiin hallusinogeenista meskaliinihuumetta. Sodan aikaan samanlaista käyttäytymistutkimusta johti tri. George Estabrooks Colgate Universityssa. Hän oli mukana armeijassa, CID:ssa, FBI:ssa ja muissa virastoissa. Estabrooks aina välillä ’lipesi’ ja alkoi puhumaan työstään hypno-ohjelmoitujen lähettien ja hypnoottisesti aikaansaatujen sivupersoonien parissa. [3]

Toisen maailmansodan jälkeen USA:n puolustusministeriö pien toi maahan monia huippuluokan natsi- ja Italian fasistitiedemiehiä ja vakoojia Etelä-Amerikan ja Vatikaanin kautta. Koodinimi operaatiolle oli PAPERCLIP. [4] Eräs tunnettu löytö oli saksalainen kenraali Reinhard Gehlen, Hitlerin tiedusteluoäällikkö Venäjää vastaan. Saapuessaan Washington DC:n vuonna 1945 Gehlen tapasi presidentti Trumanin, kenraali William ’Wild Bill’ Donovanin, OSS:n johtajan, ja Allen Dullesin, joka myöhemmin astuisi CIA:n johtoon. Heidän brainstormin-sessioiden tavoitteena oli järjesteää uudelleen amerikkalaiset tiedusteluoperaatiot ja muuttaa ne tehokkaiksi organisaatioiksi. Vaivannäön seurauksena perustettiin Central Intelligence Group vuonna 1946, ja se nimettiin uudelleen Central Intelligence Agencyksi (CIA) vuonna 1947.

Reinhard Gehlenilla oli myös suuri vaikutus NSA:n luomisessa vuoden 1947 National Security Actin pohjalta. Tämä laki otettiin käyttöön suojaamaan lukematonta määrää laittomia valtion toimia kuten salaisia mielenhallintaohjelmia.

Project MKULTRA syntyy

CIA:n ja kansallisen turvallisuusneuvoston luomisen myötä laitettiin käyntiin sarja salaisia aivopesuohjelmia laivastossa syksyllä 1947. Project CHATTER kehitettiin vastaukseksi Neuvostoliiton ’voitoille’ ’totuushuumeiden’ käytössä. Tämä ajattelutapa oli kuitenkin peitetarina ohjelman paljastuessa. Tutkimus keskittyi sellaisten huumeiden identifikaatioon ja testaukseen joita käyttää agenttien rekrytoimiseen ja kuulusteluihin. [5] Projekti virallisesti lopetettiin 1953.

CIA päätti laajentaa toimiaan käyttäytymisen muokkaamiseen Project BLUEBIRDilla, jonka johtaja Allen Dulles hyväksyi vuonna 1950. Sen tavoitteena oli;

löytää keino ehdollistaa henkilökunta jolla estää informaation laiton keruu heiltä tunnetuilla tavoilla,
tutkia henkilön kontrollin mahdollisuutta soveltamalla erityisiä kuulustelutekniikoita,
tutkia muistin parantamista ja
ottaa käyttöön puolustuskeinot estää viraston henkilökunnan vihamielinen kontrolli.

Elokuussa 1951 Project BLUE BIRD uudelleennimettiin Project ARTICHOKEksi, joka arvioi kuulustelutekniikoiden hyökkäyskäyttöä, joihin kuului myös hypnoosi ja huumeet. Ohjelma lakkasi vuonna 1956. Kolme vuotta ennen Project ARTICHOKEn lakkauttamista syntyi Project MKULTRA huhtikuun 13. päivänä 1953. Tämän myötä Richard Helms, keskustiedustelupalvelun varajohtaja (Deputy Director of Central Intelligence, DDCI), aikoi perustaa ”erityistulenaran erikoisrahoitusmekanismin”. [6] Etuliitteen ’MK’ hypoteettinen etymologia voi viitata sanoihin ’Mind Kontrolle.’ Saksan sana ’Kontrolle’ tarkoittaa kontrollia. [7] Lukuisat saksalaiset tohtorit, jotka rekryttiin sodanjälkeisestä natsijoukosta, olivat arvokas apu MKULTRAn kehityksessä. Korrelaatio keskitysleirikokeiden ja lukuisien MKULTRAn aliprojektien välillä on selvä. MKULTRAn alaisuudessa käyttäytymisen kontrolliin käytettiin menetelmiä kuten säteily, sähköshokki, psykologia, psykiatria, sosiologia, antropologia, grafologia, häiritsevät aineet sekä paramilitaariset laitteet ja materiaalit, joista LSD on kaikkein laajimmin käytössä ollut ’materiaali’. Erikoisproseduuri nimeltään MKDELTA luotiin hallitsemaan MKULTRAn käyttöä ulkomailla. MKULTRA/MKDELTAn materiaaleja käytettiin häirintään, maineen tahraamiseen ja vammauttamiseen. [8] 149:stä identifioidusta aliprojektista MKULTRAn alaisuudessa Project MONARCH, joka alunperin käynnistettiin USA:n armeijan alaisuudessa 1960-luvun alkupuolella (vaikka epävirallisesti jo paljon aiemmin), tuntuu olevan tunnetuin ja edelleen salaisuusluokituksella TOP SECRET. [9] MONARCHiin tiivistyi MKSEARCHin aliprojektit kuten SPELLBINDER, joka oli luotu luomaan ’nukkuvia’ murhaajia (eli ”Mantsurian kandidaatteja”), jotka aktivoituisivat heidän vastaanottaessaan avainsanan tai fraasin hypnoottisessa transsissa. Operaatio OFTEN oli tutkimus joka yritti valjastaa okkulttiset voimat käyttöön, ja se oli mahdollisesti eräs useista salaohjelmista, joilla piilotetaan MONARCHin todellinen luonne.

Määritelmä ja kuvaus

Nimi MONARCH ei välttämättä ole määritelty kuninkaallisen aatelisuuden kontekstissa, vaan se viittaa monarkkiperhoseen. Kun henkilö saa trauman sähköshokista, hän tuntee olonsa sekavaksi; aivan kuten hän leijailisi tai haahuilisi kuin perhonen. Tämän kauniin hyönteisen läpikäymässä metamorfoosissa on myös symbolinen merkitys: toukasta kotiloksi (nukkuu, epäaktiivinen) ja siitä perhoseksi (uusi luomus) joka palaa alkupisteeseensä. Sellainen on tämän lajin ainutlaatuinen kehitys.

Okkulttinen symbolismi voi antaa lisävaloa psyyken todelliseen tarkoitukseen. Psyyke on juurisana sekä ’sielulle’ että ’perhoselle’, joka tulee uskomuksesta että ihmissielut muuttuvat perhosiksi etsiessään uutta inkarnaatiota. [10]

Muinaiset mystiset ryhmät kuten gnostilaiset näkivät perhosen korruptoituneen lihan symbolina. ”Kuoleman Enkeli” gnostilaisessa taiteessa on kuvattu murskaavana perhosena. [11] Marionetti on nukke joka on kiinni langoilla ja sitä kontrolloi nuken mestari, täten MONRACH tunnetaan myös nimellä ”Marionettisyndrooma”. Toinen käytetty termi on ”Keisarillinen Ehdollistaminen”, ja jotkut mielenterveysterapeutit tuntevat sen nimellä ”Ehdollistetut Vasteresponssisekvenssit” (Conditioned Stimulus Response Sequences). Project MONARCH voidaan parhaiten kuvata rakenteellisen dissosiaation ja okkulttisen integraation muotona, jossa mieli siilotetaan useisiin persoonallisuuksiin systemaattisessa viitekehyksessä. Tässä prosessissa suoritetaan saatanallinen rituaali, joka yleensä sisältää kabalistista symboliikkaa, ja sen tarkoituksena on kiinnittää tietty demoni tai demonien ryhmä vastaaviin altereihin. Tottakai skeptikot pitävät tätä vain tapana pahentaa traumaa uhrissa ja sivuuttavat irrationaalisen uskomuksen demooniseen hallintaan.

Alterit ja triggerit

Toinen tapa tutkia tätä vääristynyttä kehon ja sielun uhriuttamista on nähdä se monimutkaisena tietokoneohjelmana. Tiedosto (alter) luodaan trauman, toiston ja pakottamisen avulla. Jotta tiedosto aktivoitaisiin (trigger), tarvitaan erityinen salasana tai koodi (vihje tai komento). Ohjelmoija/käsittelijä nimittää uhria ”orjaksi”, joka vuorostaan näkee tämän ”herrana” tai ”jumalana”. Noin 75% uhreista on naisia, sillä heillä on suurempi toleranssi kipuun ja he pyrkivät dissosioitumaan helpommin kuin miehet. Heitä käytetään yleensä salaisiin operaatioihin, prostituutioon ja pornografiaan; lähinnä he ovat mukana viihdeteollisuudessa. Entinen DIA:n liittyvä armeijan upseeri kertoi kirjoittajalle, ”’Isossa kuvassa’ nämä ihmiset [MONARCH-uhrit] tulevat kaikista taustoista, kadun pummeista valkokaulustyöntekijään”. Eläköitynyt CIA-agentti epätarkasti myönsi sellaisten henkilöiden käytön ”kameleontteina”, joiden tarkoitus on soluttautua ryhmään, kerätä informaatiota ja/tai toteuttaa jotain muuta agendaa.

Uhri/selviytyjällä on monia altereita, useita taustaohjelmia, peilejä ja varjoja. Valon puoli (hyvä) on erotettu pimeän puolesta (paha) ja nämä alterit kytkeytyvät toisiinsa mielessä ja pyörivät akselin ympäri.

Eräs keskeinen sisäinen rakenne (joita on monia) systeemissä on kaksoiskierteen muotoinen, joka koostuu seitsemästä tasosta. Jokaisella järjestelmällä on sisäinen ohjelmoija, joka valvoo ”portinvartijaa”, joka sallii pääsyn eri huoneisiin. Muutama sisäinen kuva, joita uhrit ovat useimmiten nähneet, ovat mm. puut, kabalistinen ”elämän puu”, jonka juurijärjestelmä kytkeytyy äärettömyyden luuppeihin, muinaisiin symboleihin ja kirjaimiin, hämähäkinseitteihin, lasin hajoamiseen, maskeihin, linnoihin, sokkeloihin, demoneihin/hirvioihin/avaruusolentoihin, näkinkenkiin, perhosiin, käärmeisiin, kukkiin, tiimalaseihin, kelloihin, robotteihin, komentodiagrammeihin ja/tai piirustuksiin tietokonepiireistä.

Verilinjat ja kaksoisparittaminen

Suurin osa uhri/selviytyjistä tulee monen sukupolven saatanallisista perheistä (verilinjat) ja heitä ohjelmoidaan ”täyttämään tehtävänsä valittuina tai valittuina sukupolvina” (Mengelen käyttönottama termi Auschwitzissa). Jotkut ovat adoptoitu samanlaisiin perheisiin. Toiset tässä neurobiologisessa painajaisessa nähdään ”poisheitettävinä” (ei-verisukua), jotka yleensä tulevat orpokodeista, sijaisperheistä tai seksuaalisesti hyväksikäyttävistä kodeista joilla on pitkä pedofilian historia. Perheenjäsenillä tuntuu myös olevan kytkös valtioon tai armeijan tiedustelupalveluihin.

Monet hyväksikäytettyjen perheet ovat ”pinnalta” katolisia, mormoneja tai karismaattisia kristittyjä peittääkseen kaameat tekonsa (vaikka muitakin uskontoja on mukana).

Uhrit/selviytyjät yleensä vastaavat helpommin jäykkään uskonnolliseen (dogmaattiseen, legalistiseen) hierarkiajärjestelmään, koska se sivuaa heidän perusohjelmointiaan. Auktoriteetti yleensä on kyseenalaistamaton, heidän tahtonsa on ollut subjektiivista ja komentavaa ehdollistamista.

Uhrien/selviytyjien fyysiset ominaisuudet sisältävät usein sähköllä aikaansaatuja naarmuja ja/tai syyliä iholla. Muutamilla voi olla osa kehostaan veitsien, silitysrauhtojen tai neulojen viiltelemä, kehossa voi olla tatuoituja perhosia tai okkulttisia kuvia. Verilinjalaisilla on todenäköisesti vähemmän merkkejä, sillä heidän ihonsa pitä olla ”puhdas ja koskematon”.

Kehittyneen manipuloinnin lopullinen tarkoitus voi kuulostaa epärealistiselta, riippuen tulkinnallisesta ymmärryksestämme näistä fyysisistä ja henkisistä maailmoista. Syvimmät ja pimeimmät alterit verilinjoilla on tarkoitettu uinuviksi kunnes ’Anti-Kristus~’ paljastetaan. Nämä ’Uuden Maailmanjärjestyksen’ alterit oletettavasti sisältävät takaisinkutsuja ja komentoja kouluttaa ja/tai initioida suuri määrä ihmisiä (mahdollisesti klooneja tai ’sieluttomia’), ja näin stimuloida yhteiskunnallisen kontrollin ohjelmia uudella vuosituhannella. Ei-biologinen ’kaksoisparittaminen’ ovat toisenlaisia karmaisevia ominaisuuksia MONARCH-ohjelmoinnissa. Esimerkkinä, kaksi nuorta lasta, toisilleen ei mitään sukua, initioitaisiin seremoniallisesti maagisen ’sielunliityntärituaalin’ avulla niin, että he ovat ’erottamattomasti paritettu’ (mahdollisesti toinen yhteys Mengeleen?). Heillä on olennaisesti omat puoliskonsa ohjelmoinnista, mikä tekee heidät toisistaan riippuviksi. Paranormaalit ilmiöt kuten astraaliprojektio, telepatia, ESP jne. tuntuvat olevan yleisempiä näiden kahden prosessin läpikäyneen tapauksessa.

MONARCH-ohjelmoinnin tasot [12]

ALPHA. Tätä pidetään ’yleisenä’ tai tavallisena ohjelmointina peruspersoonallisuudella; sitä määrittää äärimmäisen kyvykäs muisti sekä merkittävästi lisääntynyt fyysinen voima ja näkökyky. Alfa-ohjelmointi saavutetaan tarkoituksella jakamalla uhrin persoonallisuudet alipersooniksi, joka olennaisesti aiheuttaa vasemman ja oikean aivopuoliskon välistä erkaantumista, mikä mahdollistaa näiden puoliskojen toisiinsa kytkemisen ohjelmoimalla stimuloitavia hermostopolkuja.

BETA. Tämä tunnetaan myös ”seksuaaliohjelmointina”. Tämä ohjelmointi eliminoi kaikki opitut moraaliset käsitykset ja stimuloi primitiivistä seksuaalivaistoa, täysin ilman puutteita. ”Kissa”-alterit tulevat tällä tasolla.

DELTA. Tämä tunnetaan ”tappajaohjelmointina”, joka alunperin on kehitetty erikoisagenteille ja eliittisotilaille (eli Delta Force, First Earth Battalion, Mossad, jne.) salaisiin operaatioihin. Optimaalinen adrenaliinivirtaus ja kontrolloitu aggression taso ovat seurausta tästä. Kohteilla ei ole pelkoa; he ovat erittäin systemaattisia toteuttaessaan ohjeistustaan. Itsetuhoisia tai itsemurhakomentoja on piilossa tällä tasolla.

THETA. Tätä pidetään ”psyykkisenä” ohjelmointina. Verilinjalaiset (ne jotka tulevat usean sukupolven satanistiperheistä) halusivat paremmat telepaattiset kyvyt kuin ei-verilinjalaiset. Johtuen tietyistä rajoitteista, kuitenkin, eri mallisia sähköisen mielenhallinnan järjestelmiä on kehitetty ja otettu käyttöön, mm. biolääketieteellinen telemetrialaite (aivoimplantit), suunnatut mikroaaltoja ja/tai sähkömagneettista säteilyä käyttävät energialaaserit. On raportoitu, että näitä käytetään kehittyneiden tietokoneiden ja satelliittijärjestelmien kanssa.

OMEGA. Tunnetaan myös ”itsetuho-ohjelmointina” ja nimellä ”Code Green”. Käytökseen kuuluu itsetuhoisia taipumuksia ja/tai viiltelyä. Tämä ohjelmointi yleensä aktivoituu kun uhri/selviytyjä aloittaa terapian tai häntä kuulustellaan ja hän muistaa liikaa.

GAMMA. Toinen systeeminsuojelu ”petkutusohjelmoinnilla”. Tämä tuo esiin misinformaatiota ja vääriä suuntia. Tämä taso on kytketty demonologiaan ja se pyrkii uusimaan itsensä myöhempänä aikana jos sitä ei kytketä pois oikein.

Metodit ja komponentit

Prosessi alkaa luomalla dissosiaatio kohteessa, joka yleensä tapahtuu ensimmäisen kuuden vuoden aikana. Tämä saavutetaan yleensä sähköshokeilla ja ajoittain sitä on tehty myös kun lapsi on äitinsä kohdussa. Johtuen sähköshokkien aiheuttamasta vakavasta traumasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muista metodeista, mieli muodostaa sivupersoonia. Ennen tätä on nimitetty monipersoonaoireyhtymäksi, ja nykyään se tunnetaan dissosiatiivisen identiteettihäiriön nimellä. Se on MONARCH-ohjelmoinnin perusta. Lisäehdollistamista uhrin mieleen saadaan aikaan hypnoosilla, kipu-mielihyvä -vaihdolla, ruoalla, vedellä, unella ja aistideprivaatiolla. Mukana voi olla myös huumeita jotka vaikuttavat aivotoimintaan.

Seuraavassa vaiheessa upotetaan tai annetaan yksityiskohtaisia komentoja tai viestejä tietyille altereille. Tämä saadaan aikaan käyttämällä kehittyneitä headsetteja ja tietokonegeneraattoreita, jotka emittoivat kuultavissa olevia ääniaaltoja ja harmonioita, jotka vaikuttavat RNA:n, mikä vaikuttaa neuronipolkuihin jotka kulkevat alitajuntaan ja tiedostamattomaan mieleen. ”Virtuaalitodellisuuslaitteita” käytetään joskus samaan aikaan harmonisten generaattorien kanssa projisoimaan pulssittaisia valoja ja subliminaalisia visuaaleja. Korkeajännitesähköshokkia käytetään sen jälkeen pyyhkimään muisti.

Ohjelmointia päivitetään toistuvasti visuaalisin, auditorisin ja kirjoitetuin välinein. Jotkut ensimmäisistä ohjelmointiteemoista käyttivät Ozin Velhoa ja Liisaa Ihmemaassa. Molemmat ovat täynnä okkulttista symboliikkaa. Monet uudemmat Disney-elokuvat ja sarjakuvat ovat käytössä kahdenlaisella tavalla: niin että suurin osa kansasta siedätettäisiin näille käsitteille, käytettäisiin subliminaalista ja neurolingvististä ohjelmointia, ja tahallaan rakennettaisiin tiettyjä triggereitä ja avaimia erittäin helposti vaikutettuihin MONARCH-lapsiin. Pääesimerkki siitä miten subliminaalinen ohjelmointi toimii, on katsoa Disneyn Pocahontas-elokuvaa, joka heidän laskujensa mukaan mielenkiintoisesti oli ”kolmaskymmeneskolmas” (skottilaisen vapaamuurariuden korkein aste) animoitu elokuva. Elokuvassa isoäiti Willo on mystinen 400 vuotta vanha puu, joka ohjeistaa Pocahontasta kuuntelemaan sydäntään ja auttaa häntä tajuamaan, että kaikki vastaukset ovat omassa itsessä. Isoäiti Willow jatkuvasti puhuu ”kaksoiskielellä” ja käyttää ”reversaaleja” (eli ”Joskus oikea polku ei ole kaikkein helpoin”; esoteerisesti tarkoittaa: vasemman käden polku, polku joka johtaa tuhoon, on kaikkein helpoin). Illuminatin strukturoidussa MPD-järjestelmässä puu merkitsee druisien okkulttisia voimia. Sisäänrakennettu kuva puun oksista, lehdistä ja juurista on erittäin merkittävä, ja sitä voidaan tulkita negatiivisesti mm.:

Oksia käytetään vihtomaan ritaalipuhdistuksessa
Puu voi saada aikaan suuria säähäiriöitä (esim. myrskyjä) ja se tunnetaan joustavuudestaan ja taipuvaisuudestaan. Uhrit/selviytyjät kuvaavat puun oksien kietovan heidät ympärilleen ilman toivoa pakenemisesta.
Syvä puun juurijärjestelmä saa uhrin/selviytyjän tuntemaan että he uppoavat syvemmälle ja syvemmälle ollessaan transsissa.

Musiikki on keskeisessä asemassa ohjelmoinnissa ääniskaalojen, rytmien ja sanojen kombinaatioiden avulla. Stephen Kingin useissa romaaneissa ja elokuvissa niitä käytetään pahoihin tarkoituksiin, kertovat monet uskottavat lähteet. Eräässä hänen kirjoistaan, Insomnia, on Kingin kuva triggerillä ’ME EMME NUKU KOSKAAN’ (mikä kertoo siitä että jollain on MPD/ DID) kaikkinäkevän silmän alla. Osittainen lista perusohjelmoinnin vahvistamisessa käytetyistä mediasisällöistä on:

Pinokkio, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Kaunotar ja Kulkuri, Aladdin, Pieni Merenneito, Leijonakuningas, E.T., Tähtien Sota, Ghost Busters, Trancers II, Batman, Bewitched, Fantasy Island, Reboot, Tiny Toons, Duck Tails, The Dead Sea Scrolls ja The Tall Book of Make Believe. Muutamissa elokuvissa kuvataan joitain MONARCH-ohjelmoinnin piireitä kuten Hell raiser 3, Raising Cain, Labyrinth, Telefon, Johnny Mneumonic, Point of No Return, The Lawnmower Man ja Closet Land.

Ohjelmoijat ja paikat

On vaikea keksiä sitä kuka tämän saatanallisen projektin ensimmäinen ohjelmoija oli, johtuen suuresta määrästä disinformaatiota ja ”vallassaolijoiden” ristisaastutusta. Ne kaksi joilla oli värikoodinimet olivat tri. Green, juutalainen tohtori tri. Gruenbaum joka oletettavasti teki yhteistyötä natsien kanssa toisen maailmansodan aikaan, ja tri. Josef Mengele, jonka kylmäverinen ja laskelmoitu brutaalius haavoitti Auschwitzistä selviytyneitä ja lisäksi myös lukemattomia muita uhreja ympäri maailman. Mengelen suora mukanaolo kuuluisan keskitysleirin toiminnassa oli epäilyttävästi hyssytelty Nurnbergin oikeudenkäynnissä, ja tämän seurauksena USA tai sen liittolaiset eivät tehneet juuri mitään ottaakseen häntä kiinni. [13] Tutkijoiden sekoittamiseksi hänen sijainnistaan USA:n viranomaiset raportoivat Mengelen olevan uhkaamaton, turvassa Paraguayssa tai Brasiliassa, tai että hän on yksinkertaisesti kuollut (”Kuoleman Enkeli” ihmeellisesti on tuonut hänet takaisin eloon ainakin viisi erillistä kertaa).

Hänen tutkimuksensa tuhansien ihmisten elämien hengellä epäilemättä oli merkittävä bonus Amerikan eduille. Tri. Greenin pseudonyymin lisäksi selviytyjät tunsivat hänet nimillä Vaterchen (iskä), Schoner Josef (kaunis Joseph), David ja Fairchild. Ulkonaisesti komea mies Mengele riisui ihmiset aseista hänen lempeällä ulkokuorellaan, kun taas toisina aikoina hän räjähteli väkivaltaiseen raivoon. [14] Muita piirteitä selviytyjät muistelevat olleen hänen kiiltävät mustat saappaansa hänen kiitäessään edestakaisin sekä hänen Rakastaa/Ei-rakasta -päivänkakkaraleikki. Kun hän repi päivänkakkaralta terälehden, hän pahasti kidutti ja tappoi pienen lapsen toisen lapsen edessä, jota hän oli ohjelmoimassa. Selviytyjät muistavat myös joutuneensa heitetyiksi alastomina häkkeihin apinoiden kanssa, jotka oli opetettu kiusaamaan heitä. Mengele nautti ihmisten tuomisesta eläimen tasolle. Hän myös tahallaan pakotti uhrinsa olemaan itkemättä, huutamatta tai näyttämättä liikaa tunteita.

Jopa tri. Ewen Camerin, joka tunnetaan myös nimellä tri. White, oli entinen Kanadan, Amerikan ja maailman psykiatrialiiton johtaja. Cameronin laaja kokemus ja kredenssit saivat CIA:n pesemään rahaa miljoonittain hänen organisaatioidensa läpi. Organisaatiot kuten Society for the Investigation of Human Ecology, jota Cameron johti armotta. Kokeita tehtiin useissa sijainneissa Montrealissa, suurimmaksi osaksi McGill Universityssa, St Mary’s Hospitalissa ja Allan Memorial Institutessa.

Psykiatrisen tyrannian perinteisten metodien lisäksi, kuten sähköshokkihuumeinjektiot ja lobotomiat, Cameron kehitti ”psyykkisen ajamisen” tekniikan, jossa tietämättömät potilaat pidettiin huumeiden avulla koomassa viikkoja ja heidät altistettiin sähköshokeille, kun sähkökypäriä pidettiin heidän päissään ja toistettuja ääniviestejä annettiin heille eri nopeuksilla. [15] Monet olivat hyväksikäytettyjä lapsia, jotka olivat olleet roomalaiskatolisessa orpokotijärjestelmässä. Ei yllättävästi tri. Cameron on jätetty sopivasti mainitsematta suurimmassa osassa psykiatrian tutkimuslehtiä. Tämä on voinut johtua suurelta osin Project MKULTRAn julkitulosta vuonna 1970, erilaisten oikeusjuttujen kautta jotka kanadalaiset selviytyjät ja heidän perheensä prosessoivat. CIA ja Kanadan valtio sovittelivat oikeudessa niin että heitä ei velvoitettu virallisesti myöntämään mitään rikosta.

Entinen USA:n armeijan everstiluutnantti DIA:n psykologisen sodankäynnin osastolla, Michael Aquino, on viimeisimpiä väitettyjä valtion sponsoroimia sadisteja. Aquino, eksentrinen nero, perusti Setin Temppelin, joka on Anton LaVeyn Saatanan Kirkon sivukonttori. Hänen obsessionsa natsien pakanarituaaleihin ja hänen hypnoottinen ihmisten manipulointinsa teki hänestä kandidaatin ”Mestariohjelmoijaksi”. Aquinolla oli yhteyksiä Presidion tukikohtaan, jossa häntä syytettiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Nuorten uhrien vanhempien suruksi kaikki syytteet hylättiin. Koodinimellä ”Malcolm” Aquino kehitti koulutusnauhoja siitä miten luoda MONARCH-orja ja työskenteli yhdessä valtion/tiedustelupalveluiden ja eri rikollisorganisaatioiden ja okkulttisten ryhmien kanssa MONARCH-orjien välityksessä. [16]

Heinrich Mueller oli toinen ohjelmoija, joka käytti koodinimiä ’Tri. Blue’ tai ’Gog.’ Hänellä ilmeisesti oli kaksi poikaa, jotka jatkoivat työtä. Alkuperäinen ’Tri. Black’ oli ilmeisestikin Leo Wheeler, kenraali Earl G. Wheelerin veljenpoika, joka oli komentajana pääesikunnassa Vietnamin sodan aikaan. Wheelerin suojatteihin kuulunut E. Hummel on aktiivinen koillisessa yhdessä W. Bowersin kanssa (Rothschildien verilinjasta).

Muita menneitä ja nykyisiä mestarimanipulaattoreita ovat: tri. Sydney Gottleib, everstiluutnantti John Alexander, Richard Dabney Anderson (USN), tri. James Monroe, tri. John Lilly, kapteeniluutnantti Thomas Narut, tri, William Jennings Bryan, tri. Bernard L. Diamond, tri. Martin T. Orne, tri. Louis J. West, tri. Robert J. Lifton, tri.. Harris Isbel ja eversti Wilson Green. MKULTRAn salassapitämiseksi CLA hajotti aliprojektit erikoistutkimuksen yksiköiksi joita toteutettiin yliopistoissa ja vankiloissa, yksityisissä laboratorioissa ja sairaaloissa. Toki he saivat suuria summia rahaa valtiolta ja erilaisilta rahastoilta.

Joitain nimekkäitä instituutioita, jotka ovat olleet MONARCH-ohjelmoinnissa mukana, olivat/ovat:

Cornell, Duke, Princeton, UCLA, University of Rochester, MIT, Georgetown University Hospital, Maimonides Medical Center, St. Elizabeth’s Hospital (Washington D.C.), Bell Laboratories, Stanford Research Institute, Westinghouse Friendship Laboratories, General Electric, ARCO ja Manking Research Unlimited. ”Lopputuotteet” usein oli/on luotu armeijan laitoksissa ja tukikohdissa, joissa turvallisuus on huippuluokkaa. Tällaisia ohjelmointikeskuksia tai kuolemanrajakokemustraumakeskuksia ovat:

China Lake Naval Weapons Center, The Presidio, Ft. Dietrick, Ft. Campbell, Ft. Lewis, Ft. Hood, Redstone Arsenal, Offutt ilmatukikohta, Patrick ilmatukikohta, McClellan ilmatukikohta, MacGill ilmatukikohta, Kirkland ilmatukikohta, Nellisilmatukikohta, Homestead ilmatukikohta, Grissom ilmatukikohta, Maxwell ilmatukikohta ja Tinker ilmatukikohta.

Muita keskeisiä ohjelmointipaikkoja ovat Langley Research Center, Los Alamos National Laboratories, Tavistock Institute ja alueet Mt. Shastan lähellä Kaliforniassa, Lampe ja Las Vegas.

Tunnettuja nimiä

Ensimmäisiä dokumentoituja MONARCH-tapauksia oli salainen agentti ja tunnettu 1940-luvun tissimalli Candy Jones. Kirja The Control of Candy Jones (Playboy Press) kuvaa hänen 12 kiinnostavaa vuottaan CIA:n agenttina. Jones, jonka syntymänimi on Jessica Wilcox, ilmeisesti sopi psykologiseen profiiliin olemaan eräs ensimmäisistä koehenkilöistä tai ihmiskoekaniineista valtion ”tieteelliselle” MKULTRA-projektille.

Kaikkein tunnetuin MONARCH-tapaus monomaniasta on tullut esiin kirjassa TRANCE Formation of America: The True Life Story of a ClA Slave, jonka on kirjoittanut Cathy O’Brien. Takakannessa kuvataan empaattisesti, ”Cathy O’Brien on ainoa CIA:n MKULTRA-projektin Monarch-mielenhallintaoperaatiosta selvinnyt. Tämä dokumentoitu omaelämänkerta sisältää vakuuttavia kertomuksia O’Brienin kammottavista insestin vuosista sekä lopullisesta Project MONARCHiin mukaantulosta hänen perverssin isänsä kautta. Yhdessä Mark Phillipsin, hänen pelastajansa ja ohjelmointinsa purkajan, kanssa kirjoitettu kirja kertoo mitä uskomattomimmasta salaliittorikoksesta: pakkoprostituutiosta (valkoinen orjuus) maailmanpolitiikan yläkerrostumien kanssa, salaisista tehtävistä ’huumemuulina’ ja kuriirina, sekä countrymusiikkiteollisuuden suhteesta CIA:n laittomaan toimintaan.”

Paul Bonaci on rohkea selviytyjä, joka on kestänyt lähes kaksi vuosikymmentä Project MONARCHin alaista piinaa. Hän on paljastanut vahvoja todisteita laajamittaisista hänen kuntansa/osavaltiotason korruptiosta ja rikoksista ulottuen aina Valkoiseen Taloon asti. [17] Hän on todistanut seksuaalisesti hyväksikäytetyistä miehistä, jotka on valittu Boy’s Townista Nebraskassa ja viety läheiseen Offutin tukikohtaan, jossa hän sanoo heidän alistettavan intensiiviselle MONARCH-ohjelmoinnille, jota johtaa komentaja Bill Plemmons sekä entinen everstiluutnantti Michael Aquino. [18] Läpikotaisesti kiduttaen nuoria poikia mielettömään sekavuustilaan, heitä käytettiin (yhdessä tyttöjen kanssa) pornografiaan ja prostituutioon useiden valtakunnan poliittisten ja taloudellisten vaikuttajien kanssa. Bonnaci muistaa tulleensa kuljetetuksi McClellandin ilmatukikohtaan lastikoneella Kaliforniassa. Muiden epäonnisten nuorten ja teinien kanssa hänet ajettiin eliitin retriittiin Bohemian Groveen. Pahantekijät käyttivät näitä nuoria uhreja säälimättä hyväkseen ja toteuttivat uskomattomia perversioita tyydyttääkseen saatanalliset himonsa. Jotkut uhrit ilmeisesti murhattiin, mikä lisää traumatisoi jo pelkoa täynnä olevia rikkinäisiä lapsia. Tuntematon (nyt kuollut) näyttelijätär, moraalisesti korruptoitunut TV-evankelista, entinen Vihreiden Barettien upseeri ja tunnettu country-western -laulaja ovat vain muutama sellainen, jotka on alistettu MONARCH-hulluudelle. Lee Harvey Oswald, Sirhan-Sirhan, Charlie Manson, John Hinckley Jr., Mark Chapman, David Koresh, Tim McVeigh ja John Salvi ovat muutamista tunnetuista nimistä, joiden vahvasti epäillään olleen MKULTRAn pelinappuloita ja sieltä maineeseen nousseita.

Ohjelmoinnin purkajat ja paljastajat

Tri. Corydon Hammond, Utahin yliopiston psykologi, piti huikean luennon otsikolla ”Hypnoosi monipersoonahäiriössä: Rituaalinen hyväksikäyttö” Fourth Annual Eastern Regional Conference on Abuse and Multiple Personality -konferenssissa kesäkuun 25. 1992 Alexandriassa, Virginiassa. Hän olennaisesti vahvisti odottavan mielenterveysalan ammattilaisyleisön epäilyt siitä miten tietty prosenttiosuus heidän asiakkaistaan on altistettu mielenhallintaohjelmalle intensiivisen systemaattiseen tapaan. Hammond puhui natsiyhteyksistä, armeijasta, CIA:n mielenhallintatutkimuksesta, kreikkalaisista kirjaimista ja väriohjelmoinnista, sekä erityisesti mainitsi Monarch-projektin operatiivisen ehdollistamisen muotona.

Pian hänen esityksensä jälkeen häntä uhattiin kuolemalla. Hän ei halunnut saattaa perhettään vaaraan ja tri. Hammond lopetti asiasta puhumisen, kunnes aivan viime päiviin asti. Mark Phillips, entinen puolustusministeriön sähköalan alihankkija, oli mukana eräissä huippusalaisissa mielenhallinnan toimissa, joita USA:n valtio toteutti. Hänen päällekäyvä tyylinsä, vahva omatuntonsa ja sydämellinen huoli Cathy O’Brienin puolesta, ”presidenttimallista” Project MONARCHin alaisuudessa, sai hänet paljastamaan joitain tämän suuren kusetuksen sisäisiä mekanismeja vuodesta 1991 eteenpäin. Kuten tarina menee, hän auttoi O’Brienia pakenemaan hänen sieppaajiltaan ja kykeni purkamaan hänen ohjelmointinsa vuosien mittaan Alaskassa. Ristiriitainen Phillips on saanut kritiikkiä osakseen niiltä, jotka ovat skeptisiä hänen väitteidensä suhteen. Neworleansilainen terapeutti Valerie Wolf esitteli kaksi hänen asiakastaan presidentin Ihmissäteilykokeita Käsittelevälle Komitealle maaliskuun 15. päivänä 1995 Washington DC:ssa. Huikeassa todistuksessa, jotka nämä kaksi rohkeaa naista esittivät, esiintyi kertomuksia saksalaisista tohtoreista, kidutusta, huumeita, sähköshokkeja, hypnoosia ja raiskauksia, sen lisäksi että heidät altistettiin tuntemattomalle määrälle säteilyä. Sekä Wolf että hänen potilaansa esittivät, että he saivat takaisin muistinsa tästä CIA-ohjelmoinnista ilman regressiota tai hypnoosia. [19] Wolf tällä hetkellä on omistanut suurimman osan ajastaan tällaisista selvinneiden auttamiseksi.

Entinen työvoimalakimies Atlantic Richfield Co.:sta, David E. Rosenbaum, suoritti 9-vuotisen tutkimuksen (1983-1992) koskien väitteitä useiden työntekijöiden fyysisestä kidutuksesta ja pakottavasta ehdollistamisesta ARCOn tehtaalla Monacassa. [20] Hänen asiakkaansa, Jerry L. Dotey ja Ann White, olivat säteilyaltistuksen uhreja; mutta kun Rosenbaum luotasi syvemmältä hänen haastatteluissaan, avautui ”Pandoran lipas”. Huikeimmassa johtopäätöksessään Jerry Dotey ja Ann White olivat todennäköisesti Adolf Hitlerin lapsia, perustuen heidän fyysisen ulkomuotonsa vaikuttavaan samankaltaisuuteen (kasvonpiirteet; luiden rakenne ja koko). Rosenbaum esittää myös, ”Heillä molemmilla oli tunteita siitä että he olisivat kaksosia.” Dotey ja White väittämän mukaan altistettiin monenlaiselle kidutukselle huumeilla aikaansaadulla hypnoosilla, jossa kumpikin kävi läpi ainakin kolme koulutustekniikkaa. Kumpikin uhri koulutettiin vaipumaan hypnoottiseen tilaan tiettyjen aistiärsykkeiden vaikutuksesta, joihin yleensä liittyi ”vihjesana” tai fraasi, ja hänet koulutettiin ”unohtamaan” se mitä hypnoosissa oli tapahtunut. Toistuvasti heidän altistettiin identtisille ärsyke-vastesarjoille, joilla saatiin aikaan lähes automaattinen reaktio tiettyyn statukseen. MKULTRA-veteraanit, tri. Bernard Diamond, tri. Martin Orne ja tri. Josef Mengele toistuvin väliajoin vierailivat ARCO-tehtaalla Rosenbaumin mukaan. Doteyn ja Whiten erikoisehdollistamisen tarkoitus oli luoda keinotekoisesti saksalainen sivupersoona. Rosenbaum, joka on itse juutalainen, on säilyttänyt ystävyyden näihin kahteen huolimatta olosuhteista.

Toisia tunnettuja terapeutteja, jotka ovat olleet mukana purkamassa ohjelmointia, ovat Cynthia Byrtus, Pamela Monday, Steve Ogilvie, Bennett Braun, Jerry Mungadze ja Colin Ross. Jotkut kristityt terapeutit ovat kyenneet eliminoimaan osittain ohjelmoinnin.

Journalistit, jotka ovat käsitelleet aihetta esimerkilliseen tyyliin, ovat Walter Bowart (Operation Mind Control), Jon Rappoport (U.S. Government Mind-Control Experiments on Children) ja Alex Constantine (Psychic Dictatorship In The USA).

Loppusanat

Kaikkein raskauttavin väite tähän päivään mennessä, joka on Project MONARCHin olemassaolosta esitetty, on Anton Chaitkinilta teoksessa The New Federalist.

Kun entinen CIA-johtaja William Colby kysyi häneltä suoraan ”Entäpä monarch?”, hän vastasi vihaisesti ja epäselvästi ”Me lopetimme 1960-luvun ja 70-luvun taitteessa.” Sanottakoon että yhteiskunta, sen kognitiivisen dissonanssin tilassaan, yleensä kieltää tämän monitahoisen salaliiton olemassaolosta kertovat suuret määrät todisteita. Lukuisat Project MONARCHin uhrit/selviytyjät ovat kiireellisen avun tarpeessa. Kuitenkin suuri enemmistö ihmisistä on niin tohkeissaan omista asioistaan, että he eivät kykene näyttämään minkäänlaista aitoa myötätuntoa näitä vakavasti haavoitettuja yksilöitä kohtaan. Apatia on ottanut haltuun massojen mielet, jotka valitsevat elää tämän maailman mukavuuksien keskellä. Todellisuus on näin mennyt relativismin ja itsekkyyden pimentoon.

Vaikka ohjelmoinnin purkamisterapioilla ja uudelleenintegrointiterapioilla on ollut jonkin asteista menestystä, paljon suurempi ongelma pitäisi korjata. Pyhä Raamattu käsittelee tätä sielun pirstaloitumisen ongelmaa (Hesekiel 13:20). Henkinen palautuminen on se mitä todella tarvitaan (Psalmi 23:3) mutta se voi tapahtua vain täysin luottamalla Jeesukseen Kristukseen ainoana tienä pelastukseen (Johannes 3:16, 1 Pietarin 3:18) ja irtipääsyyn demonisesta alistuksesta ja/tai haltuunotosta (Markus 16:17). Todellinen nöyryys Kristuksessa ja Jumalan rakkaus tehokkaasti voittavat saatanan ylpeyden ja vihan.

Tilastollisesti tie parannukseen näillä uskomattomasta irstaudesta selvinneillä on pitkä ja rankka, mutta Jumala on äärimmäinen parantaja ja vain ajan kanssa Hänen voimastaan ja Hänen armostaan nämä siepatut voidaan vapauttaa (Jesaja 61:1).

Viitteet

David L. Carrico, The Egyptian Masonic Satanic Connection, 1992
Walter H. Bowart, Operation Mind Control, Flatland Editions, 1994, p. 216
Martin Cannon, Mind Control and the American Government, Prevailing Winds Research, 1994, p. 19
Linda Hunt, Secret Agenda, St. Martin’s Press, 1991
Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 337
Ibid, p. 390
John Marks, The Search For The Manchurian Candidate, Times Books, 1979, pp 60-61
Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations, U.S. Senate, April 1976, p. 391
Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch, 1993
Barbara G. Walker, The Woman’s Dictionary of Symbols and Sacred Objects, Harper Collins, 1988
Marshall Cavendish, Man, Myth and Magic, 1995
Dr. Corydon Hammond, The Greenbaum Speech, 1992; Mark Phillips and Cathy O’Brien, Project Monarch Programming Definitions, 1993
Gerald L. Posner, Mengele: The Complete Story, McGraw-Hill, 1986
Lucette Matalon Lagnado, Dr. Josef Mengele and the Untold Story of the Twins of Auschwitz, Morrow, 1991
Gordon Thomas, Journey into Madness: The True Story of Secret CIA Mind Control and Medical Abuse, Bantam Books, 1989
Cathy O’Brien and Mark Phillips, Trance Formation of America, 1995
John DeCamp, The Franklin Cover-Up, Child Abuse, Satanism and Murder in Nebraska, AWT Inc, 1992
Anton Chaitkin, ’Franklin Witnesses Implicate FBI and U.S. Elites in Torture and Murder of Children’, The New Federalist, 1993
Jon Rappoport, ’CIA Experiments with Mind Control on Children’, Perceptions Magazine, September/October 1995, p. 56
David E. Rosenbaum, Esq., First Draft Overview of Investigation of the Group, 1983-1993

Artikkelin julkaissut PARANOIA: The Conspiracy Reader

Tietoisuus

Mielenterveysammattilaiset tarvitsevat koulutusta UFO-kohtaamisista

1.1.2020 paatoimittaja Kommentoi

Useat UFO-tutkijat ja MUFONin tutkijat tuntuvat olevan hämmentyneitä viime aikojen pyrkimyksestä saada ammattiapua niiltä, jotka työskentelevät mielenterveysalalla. ”Abduktoidut eivät ole hulluja, joten miksi he tarvitsisivat mielenterveysammattilaista?” tai ”He voivat tarkoittaa hyvää auttaessaan, mutta he vain eivät tiedä mitä he tekevät UFO-tutkimuksen suhteen!” tai ”He pitävät tiedot itsellään eivätkä anna meidän saada tietää mitään mistään johtuen luottamuksellisesta potilassuhteesta.” tai ”He puskevat meidät pois tutkimuksesta, väittäen että me emme ole ammattilaisia ja kertovat silminnäkijöille ettei meille saa puhua.”

Okei, vetäkää kaikki hyvään henkeä…. ja rauhoittukaa. Ensinnäkin, UFO-tutkijoilla on paljon työtä tehtävänä omalla alallaan. Toiseksi, tosi harvalla mielenterveysammattilaisella on aikaa tai energiaa tehdä kaikkea kenttätutkimusta, jota tutkijat ovat tehneet monien vuosien ajan. Kolmanneksi, ja tärkeimpänä, on se läsnäolo ja intensiteetti millä UFO-kohtaamiset ovat kehittyneet. Enää ei pelkät valot taivaalla ole huolenaiheemme. Yksityiskohtaiset kuvaukset UFO-havainnoista eivät vielä liity ihmistunteisiin samalla tavalla kuin muistinmenetykset, unettomuus, omituiset ja ennennäkemättömät unikuvat, sekä ahdistus, jotka kaikki sanotaan liittyvän UFO-miehistön kasvotusten tapaamiseen.

Mikä tahansa tapahtuma, joka häiritsee ihmistunteita, ja ne tavalliset selviämisprosessit tulevat vaatimaan ammattiauttajaa ja opastusta. Tämä ei tarkoita, että silminnäkijä on mielisairas. Kaikkiin yksilön normaaleja selviämisprosesseja häiritseviin asioihin voidaan tarjota tehokkaammin apua jonkinlaisella ammattimaisella interventiolla. Posttraumaattinen stressioireyhtymä on erinomainen esitys tästä häirinnästä yksilön päivärutiineihin, joka hämmentää ja suistaa raiteiltaan perinteiset selviämismekanismit.

On totta, että suurimmalla osalla mielenterveysammattilaisista ei ole syvää ymmärrystä ufologian kaikkein akuuteimmista kysymyksistä tai tutkimustarpeista. Toki nämä olisivat toisarvoisia kun hoidetaan yksilön tarpeita ja oireita. Mutta UFO-abduktoidun mielenterveyden hoidossa ammattilainen luonnollisesti saa kuulla paljon UFO-dataa. Väistämättä hän muuttuu tämän epätavallisen informaation säilöksi. Monet UFO-tutkijat samalla tavalla ovat löytäneet itsensä lohduttamasta järkyttynyttä ja pöllämystynyttä henkilöä ilman, että hän todella haluaisi joutua terapeutin rooliin. Tässä ajassa tuntuu siltä, kuin molemmat roolit tarvitsisivat toisiaan tämän syntyvän, uudenlaisen kokemisen tutkimuksessa.

Mielenterveysammattilaisten tulisi rohkeasti vastata emotionaalisiin ongelmiin kun taas UFO-tutkija auttaa ymmärtämään ja korreloimaan kokemuksien sisältöä. Ammattilainen on loppujen lopuksi vastuussa henkilön hyvinvoinnista, edistyksestä, mukavuudesta ja tutkimuksen etenemisestä. Tutkija voi auttaa kouluttamaan ammattilaista siitä miten datakuviot ja keskeiset kysymykset voivat avata lisää emotionaalisia tarpeita. Mielenterveysammattilainen ehdottaa sitä mikä on kaikkein eniten avuksi henkilölle kaikkina aikoina.

Luottamuksellisuus on erittäin tärkeää, ja se ylittää kaikkien muiden tarpeen tulla väliin, jotka saattaisivat kokea haluavansa katsoa sivusta tai kysyä kysymyksiä. Tutkijoiden tulee muistaa, että he ovat ”vieraita”, joille on sallittu tarkkailla henkilökohtaista ja yksityistä terapiasessiota vain kohteen pyynnöstä ja tämän mukavuuden tasolla. Kohde on lopulta se joka määrää kuka saa olla läsnä ja mitä sallitaan tehdä mm. istunnon nauhoittamisen ja anonyymiuden suhteen. Kohteen oikeus luottamuksellisuuteen ylittää kaikki MUFONin politiikan tulkinnat tallenteiden säilyttämisestä tai julkisesta raportoinnista. Kohdetta tutkiva on ”hiljainen kumppani” siten, että hän ei verbalisoi kysymyksiä hypnoosin aikana, mutta kirjoittaa ajatuksiaan ja ideoitaan paperille hypnotisoijan nähtäväksi ja käytettäväksi. Molemmat roolit tulee antaa vakavalle, vastuulliselle, herkälle ja tuomitsemattomalle persoonalle tehtäväksi. Tutkija voi oppia paljon ihmisluonteesta ja emotionaalisen maailman syvyydestä ihmisillä osallistumalla tällaiseen tilanteeseen.

Mutta paljon suurempi ongelma on nyt käsillä. Tuhannet hämmentyneet ja kiinnostuneet kansalaiset hiljaa pyytävät apua. He ovat tietämättään ottamassa tutkijoita valtaansa monilla kysymyksillä ja tarpeilla, joihin tulisi kuulua tämä tarpeellinen mielenterveysammattilaisen osallistuminen. Ongelma on, että niin harva mielenterveysammattilainen on mukana aktiivisesti. On monia, jotka ovat kiinnostuneita ja jopa ovat mukana sessioissa, mutta he jatkuvasti epäröivät ryhtyä aktiivisesti palvelukseen johtuen henkilökohtaisista peloista ja ammattimaisista epävarmuuksista.

Kaksi huolestunutta kansalaista, joilla on rahallisesti mahdollisuus aloittaa uusi tutkimusprojekti, tekivät sitoumuksen National Conference on Anomalous Experiencesissa, joka pidettiin Temple Universityssa tammikuussa 1991. He päättivät, että toisen heistä tulisi hankkia ensin varteenotettava ja realistinen arviointi sellaisista tapauksista USA:ssa — jotenkin! Tämä saavutettiin jossain määrin, kun he hankkivat Roper-organisaation tekemään suuren määrän haastatteluja kasvotusten noin 2000 henkilöstä jokaisella kerralla. Nämä lähes 6000 henkilöä vastasivat huolella muotoiltuihin kysymyksiin epätavallisista henkilökohtaisista kokemuksista. Roper-organisaation ammattilaisten tulokset, joiden virhemarginaalin sanottiin olevan 1%, viittaisivat siihen, että niinkin moni kuin 3,7 miljoonaa amerikkalaista on kokenut UFO-abduktion. Kuitenkin, tämä on edelleen karkea ajatus tämän ongelman laajuudesta.

On niitä, jotka todella uskovat, että heidät on abduktoitu, mutta heitä ei ole koskaan haastateltu, tutkittu tai hypnotisoitu. He silti edelleen lukeutuvat ”uskovien” kategoriaan sellaisessa kyselytutkimuksessa. Sitten on niitä, jotka kiistävät sellaisen koskaan tapahtuneen heidän elämässään, huolimatta suuresta määrästä todistusaineistoa joka sanoo vastakkaista. He nopeasti sanovat ”ei” suurimpaan osaan kysymyksistä, koska heillä on emotionaalinen tarve pitää nämä yksityisasiat salassa. Tämä asenne on alunperin varsin yleinen niillä osallistujilla, joilla pelon tai hulluuden leima saattaisi kiinnittyä heidän otsaansa kun he puhuvat suoraan. Vaikka Roperin kyselytutkimus olisi 50% virheellinen tilastollisesti, silloin meillä olisi edelleen vajaa kahden miljoonan abduktion kokeneen joukko (ja tähän ei kuulu lapset!).

Toinen kiinnostava komponentti näissä kyselytutkimuksissa on tilastollinen merkitsevyys vastauksissa, jotka kuuluvat alaryhmään ”Poliittis-yhteiskunnalliset aktiviteetit”. Tähän ryhmään kuuluu henkilöitä, joilla on taipumusta olla trendien eturintamassa ja johtajia, koska he ovat jämäkämpiä, äänekkäämpiä, korkeammin koulutettuja ja aktiivisia tai mukana yhteisön tapahtumissa. Jos UFOt olisivat arvoton aihe, jolla ei ole mitään substanssia, tämä ryhmä olisi todennäköisemmin se joka sanoisi sen ääneen. Mutta tämä ryhmä raportoi enemmän omituisia tapauksia jokaisessa merkittävässä kysymyksessä. Oliko tämä aliryhmä vain halukkaampi raportoimaan rehellisesti, kun muut taas aliraportoivat?

Kirjanen nimeltään Unusual Personal Experiences ottaa mukaan nämä löydökset, lisäksi mukana on kommentaareja tri. John Mackilta, tri. David Jacobsilta, tri. Ron Westrumilta, Budd Hopkinsilta ja minulta. Nämä kommentit on suunnattu esittelemään UFO-abduktioaihe älykkällä tavalla mielenterveysammattilaisille. Lähes 100 tuhatta näitä 60-sivuisia kirjasia on lähetetty postissa toukokuussa 1992 psykiatreille, psykologeille ja kliinisille sosiaalityöntekijöille ympäri maata siinä toivossa, että koulutettaisiin lisää apua niille, jotka odottavat jonkinlaista helpotusta tai vastausta heidän hämmentäviin tunteisiinsa. Lähes 1000 ammattilaista vastasi mielenkiinnolla oppiakseen aiheesta lisää, ja mahdollisesti auttamaan. Kirjasessa on irroitettavia postikortteja, joilla he saattoivat rekisteröityä ilmaisiin seminaareihin, joita pidettäisiin eri puolilla USA:ta. Menestyksekkäitä seminaareja, joissa keskimäärin 100 ammattilaista on ollut mukana, on pidetty jo New York Cityssa (heinäkuu 1992), Los Angeleissa (marraskuu 1992) ja Atlantassa (maaliskuu 1993).

Jotkut näistä ammattilaisista ovat alkaneet kirjoittaa niille meistä, jotka ovat tarjonneet lisäkommentaareja kirjaseen. Kommentaarit olivat täydentäviä, tukevia, rohkaisevia ja jopa kiitollisia. Jotkut vastaajista pyysivät jo lisätietoa hoitostrategioista. Eräs psykologi soitti minulle pyytääkseen mukaan etänä terapiaistuntoon, kun hän yhtäkkiä tunnisti oireet kirjasesta. Hän oli yrittänyt sovittaa hänen asiakastaan monipersoonallisuusoireyhtymän kategoriaan, mutta se vain ei ollut tyydyttävä. Vaikka tämä ei koskaan ollutkaan väittänyt olleensa yhteydessä UFOihin tai avaruusolentoihin, hän oli kuvannut tarkkaan abduktioskenaarion yksityiskohtia hypnoosissa kuvatessaan mystisiä amnesiajaksoja. Nyt hän tajusi, että hän saattoi olla paljastamassa jotain, ja kysyi monia vilpittömiä ja tarpeellisia kysymyksiä. Se oli selvä merkki siitä miten tällainen pieni kirjanen voi auttaa niitä, jotka jo etsivät apua, mutta mahdollisesti diagnosoivat väärin.

Huolimatta kaikista tästä vaivannäöstä ”ostajan tulee silti olla varuillaan” koska meillä ei ole kontrollia siitä mikä motivoi ammattilaista lähtemään mukaan. Me emme voi taata heidän osaamistaan. Me emme voi taata epätuomitsevien asenteiden herkkyyttä. Me tiedämme, että näitä tutkintoja on suorittanut kaikenlaiset persoonat. Lopulta se on kuitenkin abduktion kokeneen harteilla päättää mikä hänelle on parasta. Lopulta luotettavien auttajien verkosto on laajentunut kommunikoimalla aiheesta ja mahdollisesti standardoimalla käytänteet. Meidän tulee puskea eteenpäin… rauhassa.

Artikkelin kirjoittanut John S. Carpenter ja julkaissut alienjigsaw.com

_| Eksopolitiikka.fi |_

Avainsana-arkisto: mielenterveys

Roswell-silminnäkijöiden traagiset tarinat

Roswell ajoi heidät hulluuteen: Traumatisoituneiden silminnäkijöiden traagiset tarinat

Poika nimeltä Dee

Deen ”tunnustus”

Armeija vainoaa Deetä

Toinen lapsitodistaja: Vernon Brazel

Sairaalasihteerin mielenterveys

Sheriffi shokissa

Kersantin kuumotukset

Tiedusteluagentin tuskat

Toinen agentti tuskissaan

Karjankasvattajan kärsimykset

Sotilaan henkilökohtainen hajoaminen hänen nähtyään ruumiit

Roswellin mielenterveyskysymykset

CIA:n mielenhallintakokeet lapsilla

Viitteet

Project Monarch

Natsien mielenhallintaa

Mielenhallinnan lyhyt historia

Anglosaksinen liitto

Project MKULTRA syntyy

Määritelmä ja kuvaus

Alterit ja triggerit

Verilinjat ja kaksoisparittaminen

MONARCH-ohjelmoinnin tasot [12]

Metodit ja komponentit

Ohjelmoijat ja paikat

Tunnettuja nimiä

Ohjelmoinnin purkajat ja paljastajat

Loppusanat

Viitteet

Mielenterveysammattilaiset tarvitsevat koulutusta UFO-kohtaamisista

Eksopolitiikka, UFOt, Paranormaalit ilmiöt, Tietoisuus