Avainsana-arkisto: Philip Corso

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 2

24.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Michael E. Salla, PhD

Jatkoa osalle 1 https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/eversti-philip-corso-ja-hanen-arvostelijansa-ratkaisevan-askeleen-ottaminen-objektiivisen-kritiikin-ja-debunkkaamisen-valilla-osa-1/

6. Näkikö Philip Corso omin silmin avaruusolennon hänen palvellessaan Fort Rileyssä, Kansasissa?

Eversti Corso väitti, että ollessaan palveluksessa Fort Rileyssä Kansasissa 6. heinäkuuta 1947 hän näki, kuinka avaruusolento (EBE) kuljetettiin Roswellista New Mexicosta nykyiseen Wright Pattersonin lentotukikohtaan Daytonissa Ohiossa. Teoksessaan The Day After Roswell hän kuvaili, kuinka hänelle kerrottiin Fort Blissistä saapuneesta salaperäisestä lähetyksestä, joka sisälsi jäänteitä ”jonkinlaisesta onnettomuudesta New Mexicossa”. Corso kirjoitti:

Mitä he olivatkaan tähän laatikkoon pakanneet, se oli arkku, mutta ei sellainen, jonka olisin ennen nähnyt. Sisältö, joka oli suljettu paksuun lasiastiaan, oli upotettu paksuun vaaleansiniseen nesteeseen… esine kellui, itse asiassa leijui, eikä se ollut pohjalla nesteen peitossa, ja se oli pehmeä ja kiiltävä kuin kalan vatsa. Aluksi luulin, että se oli kuollut lapsi, jota he olivat kuljettamassa jonnekin. Mutta se ei ollut lapsi. Se oli neljä jalkaa pitkä ihmisen muotoinen hahmo, jolla oli kädet… ohuet jalat ja jalkaterät sekä ylikokoinen hehkulamppumainen pää, joka näytti leijuvan ilmapallogondolin päällä leuan kohdalla. [1]

Corson sotilastiedot antavat uskottavuutta hänen EBE-tarinalleen. Hän oli sijoitettuna Fort Riley Kansasiin 21. huhtikuuta 1947 – 12. toukokuuta 1950 majurin arvossa. Tapahtumat, jotka hän kuvaili väitetyn päivystävän upseerin ominaisuudessa sinä yönä, kun EBE:n ruumis saapui Fort Rileyyn matkalla Wright Pattersonin lentotukikohtaan, vahvistuvat osittain hänen sotilastiedoistaan.

Corson tarinaa ovat kyseenalaistaneet kriitikot kuten Stanton Friedman. Friedman on kyseenalaistanut, olisiko jotain niin tärkeää kuin EBE kuljetettu maitse Roswellin armeijan lentotukikohdasta Daytoniin Ohioon. Friedman kirjoittaa:

Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi ruumis olisi lähetetty kuorma-autolla (ilman 24 tunnin vartiointia) lentokoneen sijaan, ja miksi se tuli Ft. Blissistä, joka sijaitsee Roswellin lounaispuolella, vaikka se oli rakettitieteilijöiden päämaja White Sands Missile Rangessa. Corso puhui siitä, että Route 40 oli ainoa merkittävä EW-moottoritie vuonna 1947. Ft. Riley sijaitsee kuitenkin Manhattanin länsipuolella Kansasissa, kaukana Highway 40:n pohjoispuolella, eikä se ole suorinta reittiä Wright Fieldiin. [2]

Friedman on väärässä Ft Rileyn saavutettavuudesta Route 40 -tien suhteen, ja hänen väitteensä, että Fort Riley ei ole suorin reitti Wright Pattersonin lentokentälle, on harhaanjohtava. Kuten historialliset kartat osoittavat, Route 40 oli todellakin pääväylä matkustamiseen itä- ja länsirannikon välillä Atlantic Citystä San Franciscoon. [3] Toiseksi Ft Riley sijaitsee itse asiassa hyvin lähellä Route 40 -tietä ja se kuvataan osana historiallista Smokey Hill -reittiä, jota Route 40 seuraa: ”Fort Rileystä Kansasista Denveriin Smoky Hill/Butterfield Trail oli reitti sekä sotilaallisille että kaupallisille tarkoituksille.” [4] Fort Riley sijaitsee lähellä Junction Cityä, joka on juuri se paikka, jonka kautta Route 40 on historiallisesti kulkenut. [5] Suurimmassa osassa Kansasin osavaltiota (Oakley Kansasista Junction Cityn kautta Kansas Cityyn) Route 40 kulkee samaa reittiä kuin Interstate 70, eli juuri siellä, missä Fort Riley sijaitsee, kuten alla olevista nykyisistä kartoista näkyy. [6] Kuvalähteet (vasemmalta oikealle): http://www.riley.army.mil/OurPost/Maps.asp http://www.cityofatchison.com/nationalhighwaysystem9d.jpg

Näin ollen Friedmanin väite, että Fort Riley sijaitsee ”selvästi Highway 40:n pohjoispuolella”, on räikeä virhe. Lisäksi Fort Rileyä käytettiin tärkeänä sotilaallisena tukikohtana itä- ja länsirannikon välisissä sotaharjoituksissa, kuten vahvistaa raportti, jonka mukaan presidentti Eisenhower, toimiessaan kapteenina ennen toista maailmansotaa, ”huomasi komennuksensa juuttuneen keväiseen mutaan lähellä Ft. Rileyä, Kansasissa, ollessaan rannikosta rannikolle ulottuvassa sotaharjoituksessa”. [7] Fort Riley sijaitsi siis todellakin itä- ja länsirannikon välisellä suorimmalla reitillä, vaikkakaan se ei ollut suorin reitti Fort Blissistä.

Friedman kysyy, miksi saattue tuli Fort Blissistä, joka sijaitsee Roswellin lounaispuolella, sen sijaan että se olisi edennyt suoraan pohjoiseen Route 40:lle ja sieltä edelleen Fort Rileyyn ja Wright Pattersonin lentotukikohtaan, mikä olisi ollut suorempi reitti. Vaikka hän myöntää, että Fort Bliss oli White Sandsin ohjustukikohdassa työskentelevien saksalaisten tiedemiesten päämaja, hän ei tunnista ilmeistä vastausta siihen, miksi UFO-esineet kuljetettiin sinne. Saksalaiset tiedemiehet, jotka olivat edistyneiden ilmailuteknologioiden asiantuntijoita ja työskentelivät entisten natsien V2-rakettien varastossa White Sandsissa, kutsuttiin tunnistamaan New Mexicon Roswellissa/Coronassa ja ”St Augustinen tasangoilla” tapahtuneiden onnettomuuksien kohteet. Heidän tietonsa edistyneistä natsien ilmailujärjestelmistä olisi ollut elintärkeää Roswellin onnettomuuden materiaalin alkuperän määrittämisessä. Tämä käy ilmi vuotaneesta Majestic-asiakirjasta: ”Fort Blissin ja White Sandsin testialueen saksalaisten tiedemiesten kyvyttömyys tunnistaa näistä levyistä salainen saksalainen V-ase.” [8] Friedman on kuitenkin oikeassa siinä, että suorempi reitti Fort Blissistä olisi voinut sisältää toisen reitin, ainakin osan matkaa, kuten Route 66:n, joka oli tuolloin toinen tärkeä itä-länsi-käytävä.

Jos saattue todella tuli Fort Blissistä, kuten Corso väittää, miksi se ei kulkenut suorinta reittiä pohjoiseen US 66 -tielle, sitten itään St. Louisiin Missourissa ja sieltä US 40 -tielle loppumatkan Wright Pattersoniin? Yksi vastaus voisi olla, että Fort Riley oli tärkeä sotilaallinen välipysäkki itä-länsisuuntaisilla matkoilla, kuten Eisenhowerin toisen maailmansodan edeltävät sotaharjoitukset osoittavat. Toinen syy voi olla se, että Route 66 ei ehkä ollut sopiva niin arkaluontoiselle sotilaskuljetukselle. Fort Riley tarjosi epäilemättä useita etuja tärkeänä sotilaallisena välipysäkkinä ja olisi ollut looginen valinta pitkälle matkallemme Fort Blissistä Wright Pattersoniin.

Friedman on myös kysynyt Corsolta väitetyn Fort Rileyn tapahtuman päivämääriä ja kirjoittanut:

Kysyin, mistä hän tiesi, että Kansasin päivämäärä oli 6. heinäkuuta… Oliko se muistiinpanoista, päiväkirjasta? Hän oli välttelevä… Minulle yksinkertaisin selitys on, että… taustakuvaukset tulivat Crash at Coronasta… Tasangoilta löydetyt ruumiit saatettiin noutaa 6. heinäkuuta mennessä, mutta eikö olisi paljon todennäköisempää, että ne vietiin johonkin läheiseen sotilastukikohtaan, jossa niitä joko tutkittiin tai kuljetettiin pois?

Corsoin ilmoittama päivämäärä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään lentävän lautasen maahansyöksystä, jonka jäänteet olivat hajallaan kahdella alueella: Roswell/Corona ja St. Augustinen tasangot. Eri lähteiden mukaan molemmat alueet löydettiin itsenäisesti 3. heinäkuuta. [9] Mac Brazelin tilalta löydettiin vain ajoneuvon jäänteitä, mutta toiselta onnettomuuspaikalta St. Augustinesta löydettiin väitetysti neljä EBE-ruumista. Tämä vahvistetaan osittain Eisenhowerin briiffausdokumentissa, jossa viitataan kahteen onnettomuuspaikkaan ja todetaan, että ”neljä pientä ihmisen kaltaista olentoa oli ilmeisesti poistunut aluksesta jossain vaiheessa ennen sen räjähtämistä”. [10] Friedman esittää, että Augustinin tasangolta löydetyt ruumiit olisi voitu noutaa 6. heinäkuuta mennessä, kuten Corso väittää, mutta hän ehdottaa, että olisi ollut järkevämpää tutkia ne läheisessä sotilastukikohdassa ja/tai kuljettaa ne lentokoneella pois. Kuten aiemmin mainittiin, Fort Bliss oli looginen valinta, koska se oli saksalaisten tiedemiesten ja muiden White Sands -rakettiohjelman parissa työskentelevien henkilöiden päämaja. Miksi ruumiita ei kuljetettu lentokoneella Fort Blissistä vaan maanteitse kuorma-autolla, saattoi johtua turvallisuussyistä, joiden vuoksi maantie oli lentomatkaa parempi vaihtoehto. Kuorma-auton onnettomuus olisi aiheuttanut EBE:lle vain vähäisiä vahinkoja, kun taas lento-onnettomuus olisi voinut tuhota tämän arvokkaan lastin kokonaan. Todennäköisesti EBE:t päätettiin kuljettaa sekä lentokoneella että maanteitse, koska Corso väittää nähneensä vain yhden ruumiin.

Kaiken kaikkiaan Friedman on Corsoa koskevassa kritiikissään kuolleesta EBE:stä monin tavoin väärässä ja harhaanjohtava. Ensinnäkin hän tekee perustavanlaatuisen virheen Fort Rileyn ja Route 40:n välisen etäisyyden suhteen. Toiseksi hän on harhaanjohtava väittäessään, että Route 40 on suorin reitti Wright Pattersonin lentokentälle. Kolmanneksi hän jättää huomiotta hyvin uskottavan selityksen sille, miksi Roswellista/Coronasta ja St. Augustinen tasangoilta löydetyt esineet vietiin Fort Blissiin. Lopuksi hän jättää huomiotta sen, miksi Fort Riley oli looginen valinta pysähdyspaikaksi Fort Blissistä Wright Pattersonin lentokentälle matkustavalle maantiekuljetukselle. Näin ollen Friedmanin väite, että Corso ”melkein varmasti” keksi Fort Rileyn tapauksen, on perusteeton. Friedman on jälleen poikennut objektiivisesta kritiikistä debunkatakseen Corson väitteet.

7. Oliko Corso tekemisissä CIA:n kanssa hänen työskennellessään ulkomaan teknologiaosastolla?

Brad Sparks osoittaa elokuussa 1998 internetissä julkaistussa yksityiskohtaisessa tekstissään useita epäjohdonmukaisuuksia Corson kirjassa ja päättelee, että nämä ”todistavat Corson olevan kirjallinen huijari”. [11] Yksi tärkeimmistä epäjohdonmukaisuuksista Sparksin mielestä on Corson kuvaus väitetystä kohtaamisesta CIA:n salaisen toiminnan entisen johtajan Frank Wisnerin kanssa jonkin aikaa sen jälkeen, kun Corso oli alkanut työskennellä kenraali Trudeaun alaisena Pentagonissa toukokuussa 1961. Kirjassaan Corso kuvasi tapausta, jossa hän käveli Wisnerin toimistoon ja vaati tätä lopettamaan CIA:n agenttien Corson seurannan. Corson mukaan sama oli tapahtunut aiemminkin, kun hän oli palveluksessa Eisenhowerin hallinnossa:

Sanoin Wiesnerille [sic] suoraan, että eilen oli viimeinen päivä, jolloin kävelin Washingtonissa ilman käsiasetta. Ja laitoin .45-kaliiperisen automaattipistoolini hänen pöydälleen. Sanoin, että jos huomaan hänen seuraavan minua huomenna, hänet löydetään seuraavana päivänä Potomac-joesta, silmät verisinä… Wiesner sanoi: ”Ette tekisi sitä, eversti.” Mutta muistutin hänelle hyvin terävästi, että tiesin, missä kaikki hänen ruumiinsa olivat haudattuina, ihmiset, jotka hän oli tappanut omalla epäpätevyydellään… Kertoisin hänen tarinansa kaikille, jotka tunsin kongressissa. Wiesner perääntyi. [12]

Sparks kirjoittaa:

Ongelmana on, että Frank G. Wisner (ei ”Wiesner”) oli joutunut sairaalaan ja korvattu CIA:n salaisen toiminnan johtajana lähes kolme vuotta aiemmin, elokuussa 1958… Vielä pahempaa oli, että Wisnerin toimisto ei edes sijainnut Yhdysvalloissa vuonna 1961, vaan Lontoossa. Wisner oli lähetetty ulkomaille vähemmän vaativaan tehtävään CIA:n Lontoon-aseman päällikkönä 6. elokuuta 1959, mutta hänet kutsuttiin takaisin Lontoosta keväällä 1962 ja hän erosi CIA:sta kokonaan elokuussa 1962.

On hyvin todennäköistä, että Corson ja hänen kanssakirjoittajansa William Birnesin välisessä viestinnässä väitetyn kohtaamisen tarkka päivämäärä keväällä 1962 on virheellisesti viitattu vuoden 1961 puoliväliin, jolloin Wisner oli Lontoossa. On mahdollista, että Corsolta kesti jonkin aikaa ymmärtää, että häntä seurattiin hänen aloitettuaan uuden tehtävänsä ulkomaisen teknologian osastolla, ja selvittää, kuka oli vastuussa hänen seuraamisestaan. Wisner tunsi Corson jo tämän palveluksesta Eisenhowerin hallinnossa, jossa he olivat napit vastakkain. On hyvin todennäköistä, että joko Wisner oli osallisena Corson tapahtumissa tai että Corso erehtyi luulemaan näin. Tärkeää on, että Wisner oli Washington DC:ssä samaan aikaan kuin Corso ulkomaan teknologian osastolla. Tämä tekee mahdolliseksi, että tapaaminen todella tapahtui keväällä/kesällä 1962 eikä vuoden 1961 puolivälissä, kuten kirjassa vihjataan.

Sparks huomauttaa myös, että Corson väite, jonka mukaan Wisner teki itsemurhan Lontoossa vuonna 1963, oli virheellinen ja että Wisner itse asiassa riisti henkensä perheensä maatilalla Marylandissa lokakuussa 1965. Sparksin johtopäätös on: ”Nämä eivät ole vähäisiä virheitä abstrakteissa historiallisissa tosiseikoissa. Nämä ovat tarinoita Corson omista väitetyistä henkilökohtaisista kokemuksista, jotka liittyvät hänen uransa ja maailmanhistorian oletettuihin merkittäviin tapahtumiin.” [13] Sparksin kritiikin suurin ongelma on se, että Wisnerin kuoleman olosuhteet olivat abstrakteja tosiasioita, joita Corso yritti muistella yli 30 vuoden jälkeen. Mitä tulee hänen väitettyyn kohtaamiseensa, Corso on todennäköisesti erehtynyt päivämääristä, mutta se ei sulje pois hänen kuvaamiaan olosuhteita ja vuoropuhelua kohtaamisessa.

Spark’s jättää huomiotta Corso’n todistusta tukevat historialliset tosiasiat. Wisner oli entinen CIA-mies, joka johti CIA:n salaisia ohjelmia, kun taas Corso työskenteli samanaikaisesti armeijan sotilastiedustelupalvelussa (G2) kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun alaisuudessa. Tämä oli Allen Dullesin (CIA:n johtaja) ja Trudeaun välisen suuren yhteenoton aikaa, jonka seurauksena jälkimmäinen vapautettiin tehtävästään. Tämän konfliktin yksityiskohdat eivät ole vielä täysin selvillä, mutta on selvää, että Trudeau nautti edelleen Yhdysvaltain armeijan tuesta, joka ”ylensi” hänet vuonna 1958 uuteen tehtäväänsä armeijan tutkimus- ja kehitysosaston johtajaksi. Corso työskenteli myöhemmin Trudeaun alaisena arkaluontoisessa tehtävässä ulkomaisen teknologian osastolla, jota CIA olisi ollut kiinnostunut seuraamaan. Lopuksi, keväästä 1962 elokuuhun 1962 sekä Wisner että Corso olivat samanaikaisesti Washington DC:ssä, mitä Spark ei mainitse.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Sparksin kritiikki Corsoa kohtaan keskittyy pääasiassa historiallisiin yksityiskohtiin, jotka Corso on kirjassaan esittänyt väärin. Tämä voi johtua kokonaan siitä, miten Corso on kommunikoinut kirjansa toisen kirjoittajan William Birnesin kanssa, tai siitä, että hänen henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan tai muistelmissaan on puutteita. Kun Corso kirjoitti yhdessä Birnesin kanssa kirjaa The Day After Roswell, hän oli noin 80-vuotias ja hänen terveytensä oli heikentynyt. Hänellä oli varmasti vaikeuksia saada kaikki yksityiskohdat oikein muistelmissaan ja viestinnässään Birnesin kanssa, kun otetaan huomioon, että hänen kokemuksistaan oli kulunut jo vuosikymmeniä. Sparksin sisällyttäminen Wisnerin tarinaan esimerkkinä Corsosta ”kirjallisena huijarina” on jälleen yksi osoitus Sparksin haluttomuudesta harkita vaihtoehtoisia selityksiä Corson väitteiden epäjohdonmukaisuuksille. Koska Sparks ei harkitse vaihtoehtoista selitystä, että Corso olisi muistanut joitakin päivämääriä ja yksityiskohtia väärin huonon terveytensä ja/tai puutteellisten muistiinpanojensa vuoksi, hän ylittää jälleen kerran rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

8. Oliko Corso White Sandsin ohjuskoealueen komentaja?

Majuri Randle on syyttänyt Corsoa sotilastietojensa useiden yksityiskohtien kaunistelemisesta, joista yksi koskee Corson palvelusta White Sands Missile Rangessa. Randle sanoo seuraavaa Corson todistuksesta lehdistötilaisuudessa vuonna 1997:

Seurasin häntä Roswellin lehdistötilaisuudessa, jossa hän väitti olleensa komentaja White Sands Missile Rangessa. Ei niin, että hän olisi ollut (pataljoonan) komentaja, vaan koko paikan komentaja. Olen katsellut nauhan kymmeniä kertoja, ja hän väittää selvästi olevansa ”komentaja”. White Sands Missile Range -ohjuskoealueen verkkosivuilla on luettelo kaikista komentajista, eikä Corso ole heidän joukossaan. Tämä ei ole virhe, josta Birnesia voitaisiin syyttää. [14]

Alkuperäisissä muistiinpanoissaan Corso kuvaili itseään ”armeijan ohjusampumaradan komentajaksi Red Canyonissa, New Mexicossa, joka on osa White Sandsin koealuetta”. [15] Kirjassaan hän väittää saaneensa komentajan paikan presidentti Eisenhowerin antaman lupauksen seurauksena:

Ike oli kerran luvannut minulle oman komentotehtävän, kun palaisin Koreasta ja minut siirrettäisiin Valkoiseen taloon. Vuonna 1957 tilaisuus koitti: houkutteleva tehtävä korkean turvallisuustason tukikohdassa, jossa oli halutut vihreät merkit ja kaikki siihen liittyvät etuoikeudet: kouluttaa ja komentaa ilmatorjuntapataljoonaa käyttämään armeijan salaisinta uutta ilmaohjusta. [16]

Sekä kirjassaan että alkuperäisissä muistiinpanoissaan Corso väittää selvästi, että hän oli White Sands Missile Range -ohjuskoealueen pataljoonan komentaja. Hänen sotilastietonsa vahvistavat, että hän aloitti kesäkuussa 1957 uuden tehtävän pataljoonan komentajana White Sands Proving Ground -koealueella. Hänen sotilastietonsa tukevat Corson kirjassaan ja alkuperäisissä muistiinpanoissaan esittämiä väitteitä.

Kritiikissään Corsoa kohtaan Randle viittaa vuoden 1997 Roswell-haastatteluun, jossa Corso viittasi itseensä koko White Sands Missile Rangen komentajana. Randle päättelee, että Corso koristi tarkoituksella sotilastietojaan. Randle ei esitä tarkkaa transkriptiota Corson sanoista eikä myöskään esitä jälkimmäisen kommenttien koko kontekstia. Vaikka Randle väittää kuunnelleensa haastattelun useita kertoja, hän ei esitä kontekstia, jossa Corso saattoi viitata itseensä White Sandsin ohjuspataljoonan ”komentajana” eikä ”White Sandsin komentajana”. Jos kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, Randle on syyllistynyt siihen, ettei hän ole tunnistanut oikein Corson kommentin tarkoitusta ja sen oikeaa kontekstia. Jos Corso viittasi itseensä ”komentajana” White Sandsissa, hän on saattanut yksinkertaisesti tehdä virheen tunnistaessaan entistä asemaansa oikein, eikä yrittänyt tarkoituksella kaunistella ansioluetteloaan. Vuonna 1997 Corso oli 82-vuotias ja hänen terveytensä heikkeni nopeasti. Hänen yksityiskohtaiset muistonsa tapahtumista ja asemista olisivat olleet kyseenalaisia haastattelussa. Hänen kirjassaan ja alkuperäisissä muistiinpanoissaan ei kuitenkaan ole epäselvyyttä: Corso tunnisti itsensä oikein White Sandsin pataljoonan komentajaksi eikä White Sandsin komentajaksi.

Väittäessään, että Corso kaunisteli sotilastietojaan haastattelun perusteella eikä tarkempien alkuperäisten muistiinpanojen ja kirjan perusteella, joissa hänen asemansa kuvataan, Randle menee kritiikissään liian pitkälle. Pahimmassa tapauksessa Corso on saattanut yksinkertaisesti tehdä virheen haastattelussa, ja Randle on oikeassa huomauttaessaan epäjohdonmukaisuuden. Randle ei kuitenkaan ole todistanut tätä mahdollista virhettä, vaan vain väittänyt sen muistojensa perusteella. Vielä tärkeämpää on, että Randle väittää, että Corso kaunisteli tahallaan sotilastietojaan. Randlen tulisi esittää useampia esimerkkejä, joissa Corso toistaa tällaisen virheen, eikä vain yhtä yksittäistä haastattelua. Näin ollen Randlen väite, että Corso kaunisteli tahallaan sotilastietojaan, ei ole objektiivista kritiikkiä, vaan eräänlaista debunkkaamista.

9. Oliko Corso ‘epäluotettava’, kuten FBI väittää?

FBI:n raportissa eversti Corsosta esitettiin erityisen epäkohteliaita kuvauksia hänestä ”vaivalloisena”, ”rottana” ja ”loisena”. Nämä kuvaukset johtuivat hänen osallisuudestaan huhuihin, joiden mukaan Lee Harvey Oswald oli FBI:n palkattu ilmiantaja, sekä hänen aiemmista pyrkimyksistään tunnistaa fabianilaisia sosialisteja useissa valtion virastoissa. [17] Jopa Corson entinen pomo, kenraaliluutnantti Trudeau, joka johti armeijan sotilastiedustelua (G-2) 1950-luvulla, sai FBI:n raportissa halventavia kommentteja omasta ja Corson roolista fabianilaisia sosialisteja tunnistettaessa G-2:ssa ja armeijan tutkimus- ja kehitysjaostolla. Vuonna 1955 Trudeau ja Corso olivat koonneet listan väitetyistä fabianilaisia sosialisteista ja toimittaneet sen eri valtion virastoille. Tämä johti vakavaan yhteenottoon G-2:n ja CIA:n välillä, joka huipentui lopulta Trudeaun korvaamiseen G-2:ssa. FBI:n raportin asiaankuuluvat otteet osoittavat sekä FBI:n että CIA:n huomattavan vihamielisyyden sekä Corsoa että Trudeuta kohtaan vuonna 1965:

Haastattelustasi Corson kanssa 10.2.1964 sait sellaisen vaikutelman, että hän oli melkoisen epäluotettava henkilö, joka kuvitteli olevansa suuri tiedusteluasiantuntija… Trudeaulla on fetissi turvallisuuteen ja tiedustelutyöhön, eikä hän voi pitää sormiaan poissa tuolta alueelta… Johtaja [J. Edgar Hoover – oikealla] totesi: ”Corso on rotta”… [CIA] luonnehti Corsoa loiseksi, joka ei ole koskaan tuottanut mitään tiedustelutietoa omin ponnisteluin, mutta joka on hyötynyt satojen omistautuneiden hallituksen agenttien ja tutkijoiden tuottamasta tiedosta. [18]

Lopuksi, torjuessaan Corson ponnistelut FBI:n ja Oswaldin välisen suhteen tutkinnassa, FBI viittasi välinpitämättömästi ”valtavaan työmäärään, jonka hänen juorunsa olivat aiheuttaneet FBI:lle”. [19]

Yllä oleva kritiikki on huomionarvoista, kun otetaan huomioon Trudeaun sotilastiedustelukokemus entisenä G-2:n päällikkönä ja Corson rooli joissakin Eisenhowerin hallinnon arkaluontoisimmista komiteoista, jotka osallistuivat peiteoperaatioihin ja vastavakoiluun. Corso ja Trudeau olivat selvästi luoneet voimakkaita vihollisia useissa valtion virastoissa pyrkimyksillään tunnistaa ”fabianilaisia sosialisteja ja ”kommunistien sympatisoijia”. Osana rutiininomaista turvallisuustarkastusta FBI välitti nämä vahingolliset tiedot edustajainhuoneen maahanmuutto- ja kansalaisuusasioiden alivaliokunnalle vuonna 1965, joka harkitsi Corson palkkaamista. Raportti käytännössä esti hänen hakemuksensa. FBI jopa vuoti joitakin salaisen raportin osia toimittajalle, joka kirjoitti jutun FBI:n mustamaalaamasta Corsosta.

FBI:n kielteisen raportin tausta johtui paitsi Corson yhteistyöstä Trudeaun kanssa väitettyjen fabianistisosialistien luettelon välittämisessä vuonna 1955, myös Corson syytöksestä, jonka mukaan Lee Harvey Oswald oli palkattu FBI:n ilmiantaja. CIA:n ilmiantaja, joka myöhemmin tunnistettiin Frank Handiksi, oli kertonut Corsolle, että Oswaldilla oli yhteyksiä FBI:hin. [20] Corso kieltäytyi paljastamasta CIA-lähdettään. Tämä johti kiristyneisiin suhteisiin FBI:n kanssa, joka vaati tietää, kuka levitti tällaisia huhuja. FBI oli raivoissaan siitä, ettei Corso paljastanut lähteitään. Warrenin komission senaattorijäsenen, senaattori Richard B. Russellin, puolesta Corso tutki Warrenin komission oman Kennedyn salamurhaa koskevan tutkinnan tehokkuutta. Corso ja Russell pyrkivät löytämään todisteita mahdollisesta kuubalaisesta/kommunistisesta roolista salamurhassa. FBI kielsi jyrkästi kaikki yhteydet Oswaldiin ja yritti lopettaa huhut, jotka vihjasivat toisin. Warrenin komission loppuraportissa käsiteltiin nimenomaisesti Oswaldin asemaa FBI-agenttina/informoijana, mutta siinä todettiin, ettei tätä tukevia todisteita ollut riittävästi. [21] Koska FBI oli hyvin tietoinen Corson uskomuksesta, että FBI:lla oli Oswald palkkalistoillaan, sillä oli suora intressi esittää Corso kielteisessä valossa ja estää hänen nimittäminen mihinkään kongressin valiokuntaan.

FBI määräsi Corso-tapaukseen J. Edgar Hooverin avustajan, Cartha DeRoachin, joka suoritti Hooverille erityistehtäviä. Tämä oli todiste siitä, että Corso oli merkittävä toimija Warrenin komission tutkinnassa ja että FBI suhtautui häneen erittäin vakavasti. Näin ollen FBI:n Corsoa koskevaa raporttia on pidettävä FBI:n pyrkimyksenä tahrata henkilö, jonka he uskoivat suoraan uhkaavan FBI:n mainetta. Vastatessaan FBI:n Corsoa ”epäluotettavana” pitävään kritiikkiin Sparks, Randle ja muut kriitikot antavat ymmärtää, että tämä ”puolueeton” kritiikki kyseenalaistaa hänen myöhemmän UFO-todistuksensa ja tukee heidän näkemystään, että Corso ”valehteli”. Tämä jättää huomiotta FBI:n Corsoa koskevan tuomitsevan raportin kontekstin ja jättää huomiotta FBI:n suoran intressin Corson mustamaalaamiseen hänen FBI:n ja Oswaldin välisen yhteyden tutkinnan ja aiemman työnsä G-2:ssa vuoksi.

Yksityiskohtaisessa vastauksessaan syytöksiin, joiden mukaan Corso oli valehdellut ja FBI:n raportti oli tästä todiste, Alfred Lehmberg osoittaa, että Corso varmasti teki virheitä todistuksessaan, mutta tämä ei ollut valehtelua. [22] Paljastamatta FBI:n kiinnostusta Corson mustamaalaamiseen Corson kriitikot jatkoivat FBI:n käynnistämää hyökkäystä henkilöä kohtaan. Corsolla oli vaikutusta Warrenin komission Kennedyn salamurhaa koskevaan tutkimukseen, ja se uhkasi suoraan FBI:n mainetta. Jälleen kerran, jättämällä ottamatta huomioon vaihtoehtoisen selityksen, jonka mukaan FBI:n raportti oli puolueellinen Corson mustamaalaamiseksi, hänen maineensa on ylittänyt ratkaisevan rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

10. Ylennettiinkö eversti Corso täydeksi everstiksi hänen eläköidyttyään?

The Day After Roswellissa Corso väittää, että hän ”oli everstiluutnantti armeijassa ulkomaisen teknologian osastolla”. [23] Hänen sotilashistoriansa vahvistaa, että hänellä oli tämä arvo, kun hän johti ulkomaisen teknologian osastoa, ja että tämä oli hänen viimeinen arvonsa, kun hän lopetti palveluksen. Corso oli Yhdysvaltain armeijan reserviupseeri, joka oli ollut aktiivisessa palveluksessa 21 vuotta eläkkeelle siirtymiseensä vuonna 1963. Toinen maailmansota oli johtanut Yhdysvaltain armeijan historian suurimpaan laajentumiseen, ja monet reserviupseerit, kuten Corso, jatkoivat pidennettyä palvelustyötä toisen maailmansodan jälkeen. Reserviupseerien ylennysprosessissa oli eroja armeijan armeijan upseereihin verrattuna, mikä vaikeutti entisten nousemista riveissä. Reserviupseerien auttamiseksi kongressi oli hyväksynyt reserviupseerien ylennyslain vuonna 1954. Majuri David Cannonin mukaan ”urareserviupseerit eivät saaneet yhtä paljon ylennyksiä kuin tavanomaiset upseerit. Kongressi hyväksyi korjauksensa reserviupseerin ylennyslain, jonka ansiosta nämä upseerit saivat seuraavan ylennyksensä eläkkeelle jäämisen päivänä.” [24] Ylennyslain mukaan Corso oli oikeutettu ja sai ilmeisesti ylennyksen eläkkeelle jäädessään korjatakseen ylennysmahdollisuuksien puutteen, joka hänellä oli ollut pidennetyn aktiivisen palveluksen aikana. Koska tämä ylennys ei kuulunut Corson aktiivipalvelukseen hänen DA 66:nsa mukaan, ylennys on todennäköisesti dokumentoitu muualla kenraalimajuri David Bockelin (ret.) mukaan, joka on tällä hetkellä Reserve Officers Associationin varatoimitusjohtaja. [25]

Pääkriitikko eversti Corson väitteelle, jonka mukaan hänet ylennettiin eläkkeelle jäädessään, on majuri Randle. Ottaen huomioon Randlen armeijataustan ja nykyisen nimityksen Iowan kansalliskaartissa, hänen kritiikillänsä on ollut paljon painoarvoa. Näin hän väittää Corson väitetystä ylennyksestä everstiksi:

Ensinnäkin, kun Corsolta kysyttiin, miksi hänen kirjansa kannessa luki ”Eversti” eikä ”Everstiluutnantti”, Corso vastasi, että hänet oli ylennetty reservin everstiksi, joten nimi oli sopiva. En mainitse tässä, että kustantajat tekevät usein olettamuksia ja virheestä olisi voitu syyttää heitä. Sen sijaan Corso päätti valehdella siitä. Hänen kirjansa osoittaa selvästi, että hänen korkein arvonsa oli everstiluutnantti. (Ja en edes kommentoi, kuinka hän oli majuri vuonna 1945 ja jäi eläkkeelle 1960-luvun alussa vain everstiluutnanttina). [26]

Tässä on nyt kaksi asiaa, jotka on otettava esille. Ensinnäkin Randle väittää, että Corso valehteli, koska hänen DA 66:nsa ei mainitse ylennystä. Toiseksi Randle esittää halventavan kommentin siitä tosiasiasta, että vaikka Corso oli saavuttanut majurin arvoarvon vuonna 1945 (todellinen päivämäärä oli 1947), hän jäi eläkkeelle vuonna 1963 vain yhden arvon korkeammalta. Pinnallisesti tämä näyttää olevan melko rivisotilaan ura, mikä asettaa kyseenalaiseksi joitain Corson väitteitä erittäin arkaluonteisten sotilaallisten hankkeiden johtajana. Randlen kritiikin ongelmana on, että hän ei mainitse reservin upseerien vaikeampia ylennysmahdollisuuksia pidennetyssä aktiivisessa palveluksessa. Tarkemmin sanottuna hän ei mainitse reserviupseerin ylennyslain olemassaoloa; ja kuinka tämän lain mukaan Corso olisi ylennetty automaattisesti eläkkeelle jäädessään, mutta tätä ei välttämättä kirjattu hänen DA 66:een, kuten kenraalimajuri Bockel vahvisti. Sen sijaan, että DA 66:ssa ei olisi todisteita Corson väitetystä everstiksi ylennyksestä, mikä osoittaisi, että Corso valehteli; poissaolo sen sijaan osoittaa, kuinka Randle ei harkitse vaihtoehtoisia selityksiä. Randle tekee hätiköityjä johtopäätöksiä Corson väitteistä, jotka heijastavat Randlen omia ennakkoluuloja. Joten jälleen kerran, vaihtoehtoisten selitysten pohtimatta jättäminen on todiste siitä, että Randle on ottanut ratkaisevan askeleen objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

11. Petkuttiko eversti Corso senaattori Strom Thurmondia?

The Day After Roswellin alkuperäisessä kovakantisessa versiossa oli Strom Thurmondin esipuhe. Myöhemmin esipuhe vedttiin pois väitetysti siksi, että senaattori Thurmond ei ollut tietoinen sen ilmestymisestä UFOja ja Roswellia käsittelevässä kirjassa. Useat Corson kriitikot ovat pitäneet tätä tapausta todisteena siitä, että Corso on epäeettinen. Esimerkiksi Randle väitti toukokuussa 2001:

”Senaattori Thurmond oli vihainen esittelystä, koska Corso oli huijannut häntä. Thurmond vaati esittelyn vetämistä, koska kirja ei ollut se, jonka Corso oli sanonut kirjoittavansa. Mitä se kertoo miehen rehellisyydestä? [27]

Samoin Stanton Friedman kirjoitti vuonna 1997: ”Varmasti on joitain eettisiä kysymyksiä 90-vuotiaan senaattorin Strom Thurmondin johdannon käytöstä, joka on kirjoitettu aiemmin muistelmakirjaan, jonka Corso oli ehdottomasti suunnitellut.” [28]

Corson kriitikot ovat toistaneet tämän kritiikin, että koska Thurmond ei tiennyt, että Corso aikoi käyttää esipuhettaan Roswellia ja UFOja käsittelevään kirjaan, Corsolta puuttui rehellisyys. Tämä kritiikki kuitenkin kumottiin julkaisemalla uudelleen Strom Thurmondin allekirjoittama tiedote UFO Magazinen numerossa lokakuussa 2001. Ranskalainen UFO-tutkija Gildas Bourdais piti julkaisua merkittävänä ja sanoi aiemmasta kritiikistä, jonka mukaan Corso oli pettänyt Thurmondia näin:

Don Eckerin UFO Magazinen artikkeli näyttää jäljennöksen senaattori Strom Thurmondin allekirjoittamasta tiedotteesta, joka antaa everstiluutnantti Corsolle ”peruuttamattoman oikeuden ja luvan käyttää ja julkaista alla kuvattua materiaalia kaikissa tämänhetkisen Roswell Book -nimisen kirjan painoksissa…” Joten tämä lupa, joka on päivätty 2.7.97, viittasi Roswelliin vaikka se ei selvästikään viitannut kirjan lopulliseen otsikkoon. Hän tiesi, että Corso kirjoitti Roswellista! [29]

Se, että Thurmond oli allekirjoittanut tiedotteen, jossa mainittiin nimenomaisesti Corson kirja Roswellista, kumoaa kritiikin, jonka mukaan Corso ”oli huijannut” Thurmondia, kuten Randle väittää. Vaikka Thurmondin tiedote tuli julkisuuteen lokakuussa 2001, Randle väitti kuitenkin edelleen, että Corso oli pettänyt Thurmondia ja siksi häneltä puuttui rehellisyys. Esimerkiksi Randle kirjoitti joulukuussa 2005: ”Corso huijasi esipuheen kirjaan, mikä ei ole kovin eettistä.” [30] Friedman taasen ei koskaan vastannut Bourdaisin julkiseen ilmoitukseen siitä, että UFO Magazine uusintapainatti Thurmondin allekirjoittaman tiedotteen, eikä koskaan perunut kritiikkiään siitä, että Corsolla oli ”eettisiä kysymyksiä” esipuheasiassa.

Yllä oleva osoittaa Randlen rehellisyyden puutteen jatkaessaan Corson ”herjaamista” toistamalla kritiikkiä, joka oli lopullisesti osoitettu perusteettomaksi. Samoin Friedmanin eettinen vastaus olisi ollut tunnustaa oma virheensä nostaessaan ”eettisiä kysymyksiä” Corson suhteen, mutta tähän mennessä näin ei ole tapahtunut. Randle ja Friedman ovat siis kritisoineet Corsoa erinomaisesti perusteettomiksi osoitetun väitteen perusteella. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle epäeettisyyksiin veteraani UFO-tutkijat ovat menneet yrittäessään debunkata Corsoa. Tämä osoittaa lopullisesti Randlen ja Friedmanin selvät ennakkoluulot Corson kritisoinnissa, heidän objektiivisuuden puutteensa ja pyrkimyksensä jättää huomiotta todisteet, jotka ovat vastoin heidän näkemyksiään siitä, että Corso on tahallisesti johtanut harhaan tai valehteli todistuksessaan.

Yhteenveto

Tämän artikkelin loppuun saattamisessa on syytä muistaa se, mitä alun perin kuvailin ”objektiiviseksi kritiikiksi”, joka perustui tohtori Haiashin työhön:

…joka harjoittaa tuomitsemisesta pidättäytymisen menetelmää, harjoittaa rationaalista ja puolueetonta päättelyä, kuten tieteellinen menetelmä osoittaa, osoittaa halukkuutta harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja, jotka perustuvat aikaisempiin uskomuksiin, ja joka etsii todisteita ja tarkastelee huolellisesti niiden pätevyyttä. [31]

Juuri tämä halukkuus ”harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja” auttaa tunnistamaan käsitteellisen rajan ”objektiivisen kritiikin” ja ”debunkkaamisen” välillä. Analyysini eversti Corson kriitikoista osoittaa, että he hylkäävät rutiininomaisesti vaihtoehtoiset selitykset useille epäjohdonmukaisuuksille eversti Corson väitteissä ja hänen tekemilleen virheille. Analysoidessaan lukuisia Corson väitteitä ja alistaessaan ne yksityiskohtaiselle kritiikille he sivuuttavat sen yleisen näkemyksen, että virheet ja epäjohdonmukaisuudet voidaan helposti selittää Corson korkealla iällä ja heikentyneellä terveydellä 12 kuukauden aikana hänen kirjansa julkaisemisesta heinäkuussa 1997 hänen kuolemaansa heinäkuussa 1998, 83-vuotiaana. Vaikka Corso keskittyi odotetusti kokemustensa ja tietojensa sisällön välittämiseen, yksityiskohdat olivat todennäköisesti hämärtyneet hänen terveytensä heikentyessä. Vaikka on toivottavaa, että yksityiskohdat ovat oikeita, kun keskustellaan Corson paljastamista poikkeuksellisista tapahtumista, on tärkeää muistaa, että Corso muisteli tapahtumia, jotka olivat sattuneet yli kolme vuosikymmentä aiemmin. On hyvin todennäköistä, että hän teki virheitä muistellessaan yksityiskohtia kertoessaan tapahtumista ja asemistaan kirjassaan ja haastatteluissa. Tämä pätee erityisesti ottaen huomioon, kuinka arkaluonteisia salaisia tietoja hän paljasti ja kuinka ilmeinen oli huoli siitä, ettei hän paljastaisi mitään, mikä voisi vaikuttaa kielteisesti Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuuteen.

Tässä analyysissä Corsoa kritisoivista henkilöistä tulee esiin malli, jossa he keskittyvät johdonmukaisesti Corson kirjoissaan ja haastatteluissaan esittämiin epäjohdonmukaisuuksiin tai virheisiin ja viittaavat siihen, että nämä tekevät Corsosta epäluotettavan todistajan. Hylkäämällä vaihtoehtoiset selitykset sille, miksi Corso on saattanut tehdä virheitä, kuten oikeat nimikkeet hänen nimityksilleen ”henkilöstön jäsenenä” eikä ‘jäsenenä’ Eisenhowerin alaisessa NSC-järjestelmässä; ”pataljoonan komentajana” eikä ”komentajana” White Sands Missile Rangella; eversti Corson kriitikot eivät esitä objektiivista kritiikkiä, vaan harjoittavat debunkkausta. Lisäksi esittämällä virheellisiä väitteitä keskustellessaan armeijan kuljetuksen mahdollisista reiteistä New Mexicosta Wright Pattersonin lentotukikohtaan, miksi Fort Bliss oli looginen valinta Roswellin/Coronan/St Augustinen hylyille ja miksi maitse matkustaminen oli järkevä turvallisuustoimenpide, kriitikot kuten Friedman osoittavat objektiivisuuden puutetta. Brad Sparksin ylikuumentunut retoriikka Corson virheistä muistella oikeita yksityiskohtia tapaamisestaan ja entisen CIA:n vastustajan kuolemasta vuosina 1961–62 osoittaa Sparksin objektiivisuuden puutteen. Randlen, Sparksin ja muiden viittaukset Corsoon kohdistuneeseen kriittiseen FBI:n raporttiin jättävät huomiotta Corson roolin Warrenin komission jäsenen puolesta suorittamassa tutkimuksessa FBI:n ja Lee Harvey Oswaldin välisestä yhteydestä ja sen, kuinka tämä uhkaili suoraan FBI:n mainetta. Viimeinen jakso, joka koskee Corson väitettyä Thurmondin pettämistä, on osoittautunut perusteettomaksi. Randle kuitenkin jatkaa tämän kritiikin toistamista ikään kuin se olisi perusteltua, eikä Friedman ole julkisesti perunut kommenttejaan, joiden mukaan Thurmondin tapaus herätti ”eettisiä kysymyksiä” Corsosta.

Väittäessäni, että majuri Kevin Randle, Stanton Friedman ja Brad Sparks ovat säännöllisesti ylittäneet rajan Corsoa koskevasta objektiivisesta kritiikistä debunkingiksi, olen viitannut tohtori Haiashin reseptiin, jonka mukaan tiede toimii arvioimalla erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä mille tahansa tieteellisen tutkimuksen kohteena olevalle ilmiölle. Tämä pätee yhtä lailla yhteiskuntatieteellisiin ilmiöihin, kuten ilmiantajien todistusten poikkeuksellisiin väitteisiin ja näiden väitteiden mahdollisiin epäjohdonmukaisuuksiin ja virheisiin. Jättämällä säännöllisesti huomiotta vaihtoehtoiset selitykset Corson epäjohdonmukaisuuksille ja virheille, Randle, Friedman ja Sparks ovat ryhtyneet ilmeisesti tarkoitukselliseen debunkkaukseen, joka kohdistuu erittäin tärkeään ilmiantajaan. Paljastamalla Corson, kukin vaihtelevassa määrin, he ovat osoittaneet huomattavaa ennakkoluuloa Corson todistuksen hyödyllisyyttä kohtaan. Tämä ennakkoluulo on johtanut heidät johtopäätökseen, että Corso on kirjallinen huijari, valehtelija ja/tai petkuttaja.

Edellä mainitut kolme everstiluutnantti Philip Corson arvostelijaa ovat tahallaan estäneet objektiivisen tarkastelun Corson olennaisista näkemyksistä hänen roolistaan UFO-tietojen levittämisessä keskittymällä tarkoituksellisesti hänen todistuksensa vähäisiin yksityiskohtiin, epäjohdonmukaisuuksiin tai virheisiin. Lisäksi nämä kokeneet UFO-tutkijat, joilla on yhteensä yli 100 vuoden kokemus UFO-kenttätyöstä, ovat tahallaan jättäneet huomiotta todisteet, jotka tukivat Corson väitteitä, kuten Thurmondin esipuheessa esitetyt esimerkit osoittavat. Jokainen näistä tutkijoista ansaitsee kritiikin tahallisesta Philip Corson maineen tahraamisesta ja suuresta vahingosta, jonka he ovat aiheuttaneet hänen maineelleen, sekä UFO-tutkimuksen vuosien viivästymisestä, kun he ovat jättäneet huomiotta Corson tärkeän todistuksen. Pyrkiessään kyseenalaistamaan Corson rehellisyyden nämä kriitikot ovat sen sijaan kyseenalaistaneet oman rehellisyytensä objektiivisina UFO-ilmiön tutkijoina.

Corsoin ansiot on dokumentoitu hyvin. Kaikki UFO-tutkijat myöntävät, että hän on erittäin tärkeä ilmiantaja, vaikka eivät välttämättä hyväksy kaikkia hänen väitteitään. Kuitenkin, kun otetaan huomioon saatavilla oleva dokumentaatio, joka tukee monia Corson väitteitä hänen uransa asemista ja vastuualueista, on hyvä syy olettaa, että suuri osa hänen todistuksestaan, joka koskee avaruusteknologiaa ja EBEjä, perustuu todellisiin tapahtumiin. Vaikka Corson todistuksessa onkin epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä, ne koskevat pääasiassa yksityiskohtia, joilla on vain vähän tekemistä hänen väitteidensä kanssa, joiden mukaan hän oli vastuussa salaisesta Pentagonin projektista, jonka tarkoituksena oli tuoda avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen, ja että hän oli nähnyt EBE:n vuoden 1947 Roswellin onnettomuudessa. Corson dokumentoitu tausta herättää luottamusta hänen todistuksensa uskottavuuteen.

Yrittäessään kumota Corson todistuksen uskottavuuden, Corson kriitikot ansaitsevat moitteen siitä, että he ovat häirinneet UFO-tutkijoita heidän pyrkimyksissään selvittää totuus eversti Corson merkittävän todistuksen takana. Jäljellä on vielä Corson todistuksen täysin objektiivinen ja puolueeton analysointi sekä sen vaikutukset korkean tason hallituksen salailuun UFO- ja EBE-tietojen suhteen. Odotan innolla yhteistyötä muiden tutkijoiden kanssa tässä monumentaalisessa tehtävässä.

Lähdeviitteet

[1] Corso, The Day After Roswell, 34

[2] Stanton Friedman, “A Review of Col. Philip J. Corso’s Book: ”The Day After Roswell” (1997): http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[3] http://www.route40.net/index.shtml

[4] Verkkoviite: http://www.route40.net/history/index.shtml

[5] Katso http://www.route40.net/history/40n-40s.shtml .

[6] US 40 liittyy I-70-tiehen Kansasin halki, kuten tässä on kuvattu.: http://www.cityofatchison.com/nationalhighwaysystem9d.jpg

[7] Verkkoviite: http://www.route66.com/66History.html

[8] “Air Accident Report on ’Flying Disc’ aircraft near the White Sands Proving Ground, New Mexico,” The Majestic Documents, ed., Robert & Ryan Wood, 25. Saatavilla verkossa: https://majesticdocuments.com/pdf/airaccidentreport.pdf

[9] Kevin Randle & Donald Schmidt, UFO Crash at Roswell (Avon Books, 1991) 28-32.

[10] “Eisenhower Briefing Document,” The Majestic Documents, ed., Robert and Ryan Wood, 129. Saatavilla verkossa: https://majesticdocuments.com/pdf/eisenhower_briefing.pdf

[11] Sparks, “Colonel Philip Corso and William Birnes’ Bestselling Book Exposed as a Hoax!” http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[12] The Day After Roswell, 94.

[13] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[14] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m14-024.shtml

[15] “L’Alba di una Nuova Era,” 39.

[16] The Day After Roswell, 38.

[17] FBI-tiedot eversti Corsosta, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[18] Kts. M.A. Jonesin muistio DeLoachille, 2. marraskuuta 1965, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[19]Kts. M.A. Jonesin muistio DeLoachille, 2. marraskuuta 1965, http://foia.fbi.gov/foiaindex/pjcorso.htm

[20] Keskustelua Frank Handista ja Corson FBI-tiedoista, katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m06-018.shtml

[21] Kts. Warrenin komission raportti: http://www.archives.gov/research/jfk/warren-commission-report/appendix-12.html#usgov

[22] Kts. Alfred Lehmberg, “Corso’s FBI Files Revisited” http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m06-018.shtml

[23] Corso, Day After Roswell, 1

[24] http://www.dcmilitary.com/airforce/beam/6_09/commentary/5388-1.html

[25] Alun perin kuvattu puhelinkeskustelussa kirjoittajan kanssa 13. joulukuuta 2005 ja vahvistettu yksityisessä sähköpostiviestissä 31. maaliskuuta 2005. Gen Bockelin voi tavoittaa numerosta: dbockel@roa.org ; puh: (202) 646-7705.

[26] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m14-024.shtml

[27] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/may/m19-024.shtml

[28] “My Take on Corso,” http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[29] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2001/oct/m31-002.shtml

[30] http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/dec/m24-010.shtml

[31] Verkkoviite: http://www.ufoskeptic.org/

Artikkelin julkaissut exopoliticsinstitute.org

Eksopolitiikka

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 1

23.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Michael E. Salla, Ph.D

Vuonna 1997 ilmestyi eversti Philip Corson kirja The Day After Roswell, joka nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle hänen paljastuksillaan roolistaan salaisessa ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli tuoda avaruusteknologiaa yksityiselle sektorille. Eversti Corso oli ansioitunut sotilastiedustelu-upseeri, joka palveli korkeissa viroissa toisen maailmansodan, Korean sodan ja Eisenhowerin hallinnon aikana. Corso nimitettiin vasta perustetun ulkomaisen teknologian osaston johtajaksi toimiessaan armeijan tutkimus- ja kehitysosaston johtajan, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun erityisavustajana. Corso väittää toimineensa vuosina 1961–1963 säännöllisesti välittäjänä eri yrityksille ja vieneen tärkeitä ulkomaisia teknologioita, jotka olivat itse asiassa peräisin avaruudesta. Tämä johti läpimurtoihin integroitujen piirien, yönäkötekniikan, kuituoptiikan, erittäin kestävien kuitujen, laserien ja muiden huipputeknologioiden kehittämisessä. Corson kirjassa kuvataan merkittävää tapausta, jossa entinen korkea-arvoinen sotilasviranomainen paljasti salaisiksi luokiteltuja hankkeita, jotka koskivat avaruusaluksia (ETV) tai avaruusolentoja (EBE).

Hänen kirjansa julkaisemisen jälkeen on syntynyt paljon kiistaa niiden välillä, jotka uskovat, että eversti Corso paljasti salaisia Yhdysvaltain armeijan toimia, joihin liittyi avaruusteknologian siirtämistä yksityiselle teollisuudelle, ja niiden välillä, jotka uskovat, että Corso vääristeli ansiokasta sotilasuraansa saadakseen itselleen historiallisen roolin, joka ylitti hänen todelliset saavutuksensa. Eversti Corsoa kritisoivimmat uskovat, että hänellä oli taipumus kaunistella palvelusrekisteriään. Suurin osa kritiikistä on kohdistunut useisiin Corson julkisiin lausuntoihin, jotka näyttävät olevan ristiriidassa julkisten asiakirjojen kanssa.

Corsoa kohtaan esitetyn voimakkaan kritiikin kohteena ovat olleet erityisesti seuraavat väitteet: 1. hän toimi presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsenenä; 2. hän oli kahden vuoden ajan armeijan tutkimus- ja kehitysosaston ulkomaisen teknologian osaston johtaja; 3. hän levitti avaruusteknologiaa yksityiselle teollisuudelle; ja 4. hän näki, kun avaruusolento (EBE) kuljetettiin maitse Roswellin armeijan lentotukikohdasta Wright-Pattersonin lentotukikohtaan. Muita kritiikin kohteita ovat Corson väitteet siitä, että hän olisi ollut mukana salaisessa MJ-12-ryhmässä, joka oli perustettu valvomaan UFO-ilmiöitä, että hän olisi toiminut White Sandsin ohjuskoealueen komentajana, että hän olisi keksinyt päästään yhteenoton CIA:n salaisen toiminnan johtajan kanssa ja että hän olisi ylennetty everstiksi eläkkeelle jäätyään.

Käsittelen kutakin näistä kritiikeistä arvioidakseni niiden: pätevyyden; vahingon, jonka ne aiheuttavat Corson uskottavuudelle ilmiantajana; ristiriidat käytettävissä olevan dokumentaation kanssa; ja vaikutuksen hänen keskeiseen väitteeseensä, jonka mukaan hän oli ollut osa Yhdysvaltain armeijan erittäin salaisessa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli tuoda siviiliteollisuuteen avaruusteknologiaa. Corson uskottavuus arvostettuna upseerina, joka paljasti roolinsa tällaisessa salaisessa ohjelmassa vähän ennen kuolemaansa, on keskustelun keskiössä, kun pohditaan hänen väitteidensä paikkansapitävyyttä.

Eversti Corson väitteet asettivat useat UFO-ilmiön tutkijat epämiellyttävään asemaan, jossa heidän oli hylättävä korkeasti kunnioitetun upseerin todistus. Asiakirjat todellakin sijoittavat hänet paikkoihin ja asemiin, joissa hänen väittämänsä tapahtumat olisivat voineet tapahtua hänen kuvaamallaan tavalla. Eversti Corson väitteissä ja dokumentoitavissa tiedoissa on kuitenkin havaittu joitakin ristiriitaisuuksia. Tämä on johtanut kiivaaseen keskusteluun niiden välillä, jotka pitävät näitä ristiriitaisuuksia vähäisinä, ja niiden välillä, jotka uskovat ristiriitaisuuksien olevan niin merkittäviä, että ne oikeuttavat Corson uskottavuuden ja todistuksen hylkäämisen kokonaan.

Jotkut Corson arvostelijat ovat menneet niin pitkälle, että ovat julkisesti hylänneet eversti Corson petkuttajana ja ”kirjallisena huijarina”. [1] Corson voimakkaimpia arvostelijoita ovat muun muassa kokeneet UFO-tutkijat Stanton Friedman, tohtori Kevin Randle ja Brad Sparks, jotka ovat yhdessä ilmaisseet epäilyksensä. Monet Corsoa kohtaan esitetyt kritiikit ylittävät rajan, joka erottaa objektiivisen kritiikin ja suoranaisen debunkkaamisen. Tämä herättää spekulaatioita Corsoa kritisoivien motiiveista, jotka ryhtyvät tällaiseen yhteiseen debunkkaustoimintaan korkeasti kunnioitettua sotilasilmiantajaa vastaan, jonka paljastukset auttavat merkittävästi selventämään UFO-ilmiötä.

FOIA:n kautta saadut eversti Corsoa koskevat tiedostot sisältävät hänen palvelustietonsa ja salaiseksi luokitellun FBI:n raportin. [2] Arviointini tueksi käytän lausuntoja italiankielisestä versiosta Col Philip Corson alkuperäisistä muistiinpanoista, jotka julkaistiin Italiassa nimellä L’Alba di una Nuova Era [Uuden aikakauden koitto]. [3] Näitä muistiinpanoja ei ole julkaistu englanniksi. Ne sisältävät Corson raakojen uskomusten kokoelman useista UFO-kysymyksistä ennen hänen yhteistyötään William Birnesin kanssa teoksessa The Day After Roswell. Tarkastelen kaikkia merkittävimpiä kritiikkejä, joita on esitetty eversti Corson uskottavuutta vastaan ilmiantajana, ja arvioin, ylittävätkö Corson kriitikot objektiivisen kritiikin ja debunkingin rajan. Ensin kuvaan objektiivisen kritiikin ja debunkingin eron, jotta voin luoda ohjeistuksen sen määrittämiseksi, milloin Corson kriitikot ylittävät rajan ja muuttuvat debunkkereiksi.

1. Objektiivinen kritiikki versus debunkkaus

UFO-ilmiö on johtanut lukuisiin väitteisiin, joita monet ihmiset ovat esittäneet tämän monimutkaisen ilmiön eri näkökohdista. Näiden väitteiden analysointi edellyttää objektiivista lähestymistapaa todisteisiin, joihin tutkijoiden omat ennakkokäsitykset eivät liikaa vaikuta. Yritän tehdä eron kriitikoiden välillä, jotka ovat sitoutuneet todisteiden objektiiviseen tutkimiseen, ja kriitikoiden, jotka käyttävät kritiikkiään edistääkseen omia ennakkokäsityksiään. Tohtori Bernard Haiasch määrittelee skeptisyyden, jota pidän tässä yhteydessä ”objektiivisena kritiikkinä”, seuraavasti:

joka harjoittaa tuomitsemisesta pidättäytymisen menetelmää, harjoittaa rationaalista ja puolueetonta päättelyä, kuten tieteellinen menetelmä osoittaa, osoittaa halukkuutta harkita vaihtoehtoisia selityksiä ilman ennakkoluuloja, jotka perustuvat aikaisempiin uskomuksiin, ja joka etsii todisteita ja tarkastelee huolellisesti niiden pätevyyttä. [4]

Tämä määritelmä eroaa ”debunkkaamisesta”, joka perustuu tutkijan ennakkokäsityksiin ja vilpillisiin pyrkimyksiin manipuloida todisteita tietyn johtopäätöksen tukemiseksi. On syytä huomata, että Robertsonin paneeli hyväksyi virallisesti debunkkaamisen keinona kumota suuri määrä UFO-väitteitä. Tammikuussa 1953 ryhmä tiedemiehiä, jonka puheenjohtajana toimi tohtori Howard P. Robertson ja jota CIA salaa rahoitti, suositteli, että UFO-havainnot kumottaisiin, koska ”ulkomaiset voimat” voisivat manipuloida tätä tietoa tavalla, joka heikentäisi Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta. Paneeli suositteli ”koulutusohjelmaa”, jolla estettäisiin suurta yleisöä kiinnostumasta ja vaatimasta UFO-havaintojen vakavaa tutkimista:

”Debunkkaamisen” tavoitteena olisi vähentää yleisön kiinnostusta ”lentäviin lautasiin”, jotka herättävät nykyään voimakkaita psykologisia reaktioita. Tämä valistus voitaisiin toteuttaa joukkotiedotusvälineiden, kuten television, elokuvien ja suosittujen artikkeleiden avulla. Tällaisen ohjelman tulisi pyrkiä vähentämään yleisön nykyistä herkkäuskoisuutta ja siten sen alttiutta taitavalle vihamieliselle propagandalle. [5]

Tämän seurauksena CIA aloitti virallisen politiikan, jonka tarkoituksena oli debunkata UFO-ilmoitukset. Tämä on otettava huomioon tarkasteltaessa UFO-väitteitä tai todistajia koskevia kritiikkejä.

Objektiivinen kritiikki voidaan helpoimmin erottaa debunkkauksesta kolmella tavalla, kun kyse on ilmiantajien todistuksista. Ensinnäkin objektiivinen kriitikko on valmis ”harkitsemaan vaihtoehtoisia selityksiä”, jos ilmiantajan väitteissä ja objektiivisesti todennettavissa olevissa seikoissa havaitaan ristiriitaisuuksia. Sen sijaan debunkkaaja hylkää automaattisesti vaihtoehtoiset selitykset ja torjuu UFO-väitteet, jos niissä havaitaan ristiriitaisuuksia. Toiseksi objektiivinen kriitikko tutkii epäjohdonmukaisuudet ja pyrkii arvioimaan, kuinka merkittäviä ne ovat suhteessa ilmiantajan väitteisiin. Sen sijaan debunkkaaja korostaa tällaisia epäjohdonmukaisuuksia ja liioittelee niiden merkitystä suhteessa ilmiantajan rehellisyyteen ja luotettavuuteen. Kolmanneksi objektiivinen kriitikko arvioi ilmiantajan todistuksen hyvät ja huonot puolet ja tekee tasapainoisen arvion. Sen sijaan debunkkaaja keskittyy huonoihin puoliin ja vaatii ilmiantajan todistuksen hylkäämistä huolimatta hyvistä puolista.

2. Oliko eversti Corso kansallisen turvallisuuden neuvoston (henkilöstö)jäsen?

The Day after Roswell -kirjansa elämäkerrallisessa kuvauksessa Corso väitti palvelleensa ”Dwight D. Eisenhowerin kansallisessa turvallisuusneuvostossa everstiluutnanttina”. Kirjansa muissa osissa Corso toteaa olleensa ”kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstössä” [6] ja väittää, että viidentenä vuotenaan hän pyysi henkilökohtaisesti presidentti Eisenhoweria vapauttamaan hänet kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) henkilöstön jäsenyydestä, jotta hän voisi ottaa vastaan oman sotilaskomentonsa New Mexicossa. [7] Muistiinpanoissaan hän väittää, että vuosina 1953–1957 hän oli ”kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstön jäsen”. [8] Eversti Corson mukaan kenraaliluutnantti Trudeau oli lähettänyt hänet palvelemaan kansallisessa turvallisuusneuvostossa presidentti Eisenhowerin alaisuudessa. Kirjassaan hän kertoo, että hän ”työskenteli sotilastiedustelun salaisimmilla alueilla ja tarkasteli erittäin salaisia tietoja kenraali Trudeaun puolesta”. [9]

Corsoon kohdistuu kaksi suurta kritiikkiä hänen väitteistään liittyen hänen palvelukseensa NSC:ssä. Ensimmäinen kritiikki tulee Stanton Friedmanilta ja tohtori Randlelta, jotka arvostelevat Corsoa siitä, että hän väittää palvelleensa NSC:ssä itsessään, eikä vain yhteysupseerina NSC:n komiteassa. Toinen kritiikki, jonka esittää Brad Sparks, väittää, että kumpikaan psykologisen strategian lautakunta (PSB) tai operaatioiden koordinointilautakunta (OCB), joissa Corso palveli, eivät olleet osa NSC:tä. Nämä kriitikot päättelevät kaikki, että Corso kaunisteli tarkkaa rooliaan NSC:ssä ja että hänen koko todistuksensa on siksi epäluotettava. Käsittelen näitä kritiikkejä vuorotellen.

Corson sotilastiedot vahvistavat, että vuosina 1953–1956 hänelle annettiin tiedustelutehtäviä sekä psykologisen strategian lautakunnassa (PSB) että operaatioiden koordinointilautakunnassa (OCB). Tämä on yhdenmukaista FBI:n raportin kanssa, jossa todetaan, että Corso oli ”määrätty operaatioiden koordinointilautakuntaan (OCB), kansalliseen turvallisuusneuvostoon”. [10] Voidaan siis vahvistaa, että Corso oli tiedustelutehtävissä vähintään kahdessa komiteassa, jotka suorittivat tärkeitä psykologisen sodankäynnin tehtäviä Eisenhowerin hallinnossa. Kaksi näistä komiteoista, PSB ja OCB, käsittelivät lähes varmasti yleisön reaktioita UFO-tietoihin. Friedmanin kritiikki Corsoa kohtaan perustuu eversti Corson kaksi kuukautta ennen kuolemaansa heinäkuussa 1998 antamaan valaehtoiseen todistukseen. Todistuksessa Corso väitti, että hän ”oli presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen”. [11]

Friedman tutki Eisenhower-kirjastossa eversti Corson väitettä, jonka mukaan hän olisi ollut ”NSC:n jäsen”. Friedman kertoo, että arkistonhoitaja ei löytänyt mitään todisteita siitä, että eversti Corso olisi ollut NSC:n jäsen tai osallistunut mihinkään NSC:n kokoukseen. Tämän vuoksi Friedman hylkäsi Corson väitteen NSC:ssä palvelemisesta. Friedman kirjoitti kirjailijalle UFO Updates -foorumilla seuraavaa:

Haluat uskoa, että Corso oli kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen. Jos tarkistat asian, huomaat, että kansallisen turvallisuusneuvoston jäsenyys määräytyy perussäännön mukaan. Hänellä ei ollut mitään sellaista asemaa, joka olisi oikeuttanut hänet jäseneksi. Onko sinulla mitään syytä väittää, että Eisenhower-kirjasto valehteli, kun se sanoi, ettei hän ollut jäsen eikä osallistunut mihinkään kokouksiin? Hänestä kirjoitettu suosituskirje tekee selväksi, että hän oli yhteyshenkilö… ei jäsen. [12]

Tämän kysymyksen ratkaisemisen ongelmana on juuri se, mihin NSC:n osaan Corso väitti kuuluvansa? Onko kyseessä presidentin johtama kabinettitason komitea, joka tunnetaan yleisesti nimellä NSC, vai jokin monista virallisesti ja/tai toiminnallisesti NSC:hen liittyvistä virastojen välisistä komiteoista, joita yleisesti kuvataan NSC-järjestelmän osiksi? NSC:n huipulla ovat kabinettitason virkamiehet ja eri ministeriöiden ja virastojen johtajat, jotka kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan kansallisista turvallisuuskysymyksistä. Eisenhowerin hallinnon aikana NSC koostui seuraavista:

… viisi lakisääteistä jäsentä: presidentti, varapresidentti, ulko- ja puolustusministerit sekä puolustusmobilisaatio-osaston johtaja. Keskusteltavasta aiheesta riippuen jopa kaksikymmentä muuta korkeaa ministeriön jäsentä ja neuvonantajaa, mukaan lukien valtiovarainministeri, puolustusvoimien esikuntapäällikkö ja keskustiedustelupalvelun johtaja, osallistuivat kokoukseen. [13]

Eversti Corso ei koskaan väittänyt kirjassaan tai muistiinpanoissaan olleensa edellä kuvatun kaltainen NSC:n jäsen, vaan että hän oli ollut NSC:n henkilöstössä. Tämä viittaa siihen, että vain kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa 83-vuotiaana allekirjoitettu valaehtoinen todistus, jossa viitataan hänen olleen NSC:n jäsen, voidaan katsoa inhimilliseksi erehdykseksi. Ikääntynyt ja sairas Corso unohti lisätä sanan ”henkilöstö” lauseen ”presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen” eteen.

Mitä osastoa Corso tarkalleen ottaen NSC:ssä palveli, saamme tietää OCB:n yhteydestä NSC:hen seuraavasta kuvauksesta, jossa kerrotaan, miten NSC keskusteli agendastaan ja pani päätöksiään täytäntöön Corson palvelusaikana:

Presidentti Eisenhower perusti operaatioiden koordinointilautakunnan (OCB) seuraamaan kaikkia NSC:n päätöksiä. OCB kokoontui säännöllisesti keskiviikkoisin iltapäivisin ulkoministeriössä, ja siihen kuuluivat poliittisten asioiden alivaltiosihteeri, puolustusministeriön varaministeri, CIA:n, USIA:n ja ICA:n johtajat sekä presidentin erityisavustajat kansallisten turvallisuusasioiden ja turvallisuusoperaatioiden koordinoinnin alalla. OCB oli NSC:n koordinointi- ja täytäntöönpanoyksikkö, joka vastasi kaikista kansallisen turvallisuuspolitiikan täytäntöönpanon osa-alueista. NSC:n toimintasuunnitelmat annettiin OCB:n tiimille seurantaa varten. Perustettiin yli 40 virastojen välistä työryhmää, joihin kuului eri maiden ja aiheiden asiantuntijoita. OCB:n 24 hengen henkilökunta tuki näitä työryhmiä, joissa eri virastojen virkamiehet tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. [14]

Sen lisäksi, että operaatioiden koordinointilautakunta vastasi NSC:n päätösten täytäntöönpanosta, sen tehtävänä oli myös raportoida NSC:lle sen perustamista koskevassa asetuksessa säädetyllä tavalla. OCB:n rooli kuvataan NSC:n virallisessa historiassa, jossa todetaan seuraavaa: ”Perustettu itsenäiseksi virastoksi presidentin asetuksella 10483, 2. syyskuuta 1953, raportoimaan NSC:lle asianmukaisten toimeenpanovallan virastojen laatimista operatiivisista suunnitelmista kansainvälisesti merkittävien kansallisten turvallisuuspolitiikkojen toteuttamiseksi.” [15] Vaikka OCB ja PSB olivat muodollisesti itsenäisiä, ne olivat toiminnallisesti osa NSC-järjestelmää, koska niiden molempien oli raportoitava NSC:lle ja pantava täytäntöön NSC:n päätökset.

Näin ollen voidaan päätellä, että Corso toimi NSC:n tukihenkilöstönä eikä ollut varsinainen NSC:n jäsen. NSC oli ylin hallintoelin, jolle operaatioiden koordinointilautakunta (OCB) oli velvollinen raportoimaan ja jonka päätöksiä sen oli pantava täytäntöön. FBI:n raportti vahvisti näkemyksen, että OCB oli toiminnallisesti osa NSC:tä, joten on totta, että Corso toimi NSC:n henkilöstössä. Corso sanoi valaehtoisessa lausunnossaan olleensa NSC:n jäsen, mikä liittyi hänen jäsenyyteensä yhdessä alikomiteoista – OCB:ssä ja sen edeltäjässä PSB:ssä.

Friedman on tulkinnut Corson sanat kirjaimellisesti niin, että tämä olisi toiminut NSC:n jäsenenä, vaikka hänen kirjansa, muistiinpanojensa ja haastattelujensa kontekstista käy selvästi ilmi, että Corso viittasi vain jäsenyyteensä operaatioiden koordinointilautakunnassa ja muissa NSC:hen liittyvissä komiteoissa. Tämä on johtanut Friedmanin johtopäätökseen, että Corso antoi harhaanjohtavia lausuntoja siitä, että hän olisi toiminut sekä NSC:n jäsenenä että osallistunut NSC:n kokouksiin, joihin osallistuivat presidentti ja muut ministeritason virkamiehet. Tämä selittää, miksi Eisenhower-kirjaston arkistonhoitaja ei löytänyt todisteita siitä, että Corso olisi ollut NSC:n jäsen tai osallistunut NSC:n kokouksiin. Friedman tarkasteli väärää komiteaa Corson jäsenyyden ja osallistumisen osalta. On selvää, että Corso osallistui NSC:n operaatioiden koordinointilautakunnan ja PSB:n kokouksiin, joten Friedmanin väite, ettei hän löytänyt todisteita Corson osallistumisesta NSC:n kokouksiin, on harhaanjohtava. Corso osallistui selvästi PSB:n ja OCB:n kokouksiin neljän vuoden aikana, joina hän työskenteli Eisenhowerin hallinnossa ja NSC:ssä.

Kevin Randle esittää seuraavassa samanlaisen väärinkäsityksen Corson roolista NSC:ssä:

…Eisenhowerin kirjastosta puuttuivat Corson väitteen tueksi tarvittavat asiakirjat, ei siksi, että ne olisivat olleet puutteellisia, vaan siksi, että niitä ei ollut koskaan ollutkaan olemassa. Tässä on toinen merkittävä ristiriita, jonka päätät sivuuttaa sanomalla ehkä, mahdollisesti, kenties, mutta sinulla ei ole todisteita edes yksinkertaisen tutkimuksen aloittamiseksi, paitsi useita kertoja väärien väitteiden esittämisestä kiinni jääneen miehen sana. [16]

Tohtori Randle tekee myös virheellisen johtopäätöksen Corson luotettavuudesta ilmiantajana, koska hän keskittyy Corson valaehtoiseen lausuntoon ja ottaa sen pois kontekstista päätelläkseen jotain negatiivista Corson taustasta. Corso oli aiemmin selvittänyt tällaisen mahdollisen sekaannuksen kirjassaan ja myöhemmissä haastatteluissa. Tohtori Randle ei tutkinut tarkasti eversti Corson roolia NSC:ssä ja eri komiteoissa, joihin hän osallistui, eikä sitä, miten NSC on monitasoinen instituutio. Eversti Corso oli selvästi määrätty sekä PSB:n että OCB:n sotilashenkilöstöön, jotka olivat osa Eisenhowerin hallinnon aikana kehitettyä NSC-järjestelmää.

Toinen kritiikki tulee Brad Sparksilta, joka väittää, että OCB tuli virallisesti osaksi NSC:tä vasta vuonna 1957, kun OCB liitettiin NSC:hen presidentin asetuksella 10700. Sparks väittää, että Corso kaunisteli sotilaspalvelustaan väittämällä palvelleensa arvostetummassa NSC:ssä vähemmän arvostetun OCB:n sijaan. Sparks kirjoittaa:

Corso toimi 24.2.1954–20.10.1956 välisenä aikana ”riippumattoman viraston”, OCB:n, henkilöstön jäsenenä, ei NSC:n henkilöstön jäsenenä, kuten hänen tiedoistaan käy ilmi. OCB (Operations Coordinating Board ja sen edeltäjä Psychological Strategy Board) ei ollut osa NSC:tä. …[17]

Sparksin kritiikki on monessa suhteessa virheellinen. Ensinnäkin OCB oli toiminnallisesti osa NSC:tä sen perustamisesta lähtien, koska se raportoi NSC:lle ja pani täytäntöön sen päätöksiä. OCB:n virallinen liittäminen NSC:hen vuonna 1957 tehtiin organisatorisista syistä, eikä se muuttanut sen päätehtävää virastojen välisenä komiteana, joka oli osa NSC-järjestelmää. Toiseksi FBI:n asiakirjoissa viitataan siihen, että Corso oli toiminut OCB NSC:ssä, mikä vahvistaa, että OCB:n oli yleisesti ymmärretty olevan osa NSC:tä sen perustamisesta lähtien. Kolmanneksi, Corson valaehtoisessa todistuksessa kongressin ”Hearings Before The Select Committee On POW/MIA Affairs” -kuulemisessa vuonna 1992 Corso mainittiin seuraavasti: ”Everstiluutnantti Phillip [sic] Corso (USA, eläkkeellä) Kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstö, Eisenhowerin hallinto.” Neljänneksi, Robert Cutler kirjoitti CIA:n virallisen historian kokemuksistaan Eisenhowerin kansallisen turvallisuuden erityisavustajana. Cutler toimi psykologisen strategian lautakunnassa, NSC:n suunnittelulautakunnassa ja operaatioiden koordinointilautakunnassa vuosina 1951–1958. Cutler kuvaili OCB:n roolia NSC:n hyväksymien politiikkojen toteuttamisessa seuraavasti:

Lopuksi presidentti hyväksyy, muuttaa tai hylkää neuvoston suositukset, välittää hyväksymänsä politiikat niiden toteuttamisesta vastaaville ministeriöille ja virastoille ja pyytää kansainvälisten asioiden osalta yleensä kansallisen turvallisuusneuvoston operatiivista koordinointilautakuntaa avustamaan näitä ministeriöitä ja virastoja niiden hyväksyttyjen politiikkojen mukaisen toiminnan suunnittelun koordinoinnissa. [18]

Sparksin argumentaation merkittävä puute on se, että hän ei ole johdonmukainen kritiikissään. Hänen viimeaikainen kritiikkinsä Corsoa kohtaan on käänteinen hänen aiempaan kantaan nähden, jonka mukaan PSB oli osa NSC:tä ja että Corso oli nimitetty NSC:hen palvelessaan Eisenhowerin hallinnossa. Sparks kirjoitti elokuussa 1998 julkaistussa lopullisessa ”paljastuksessaan” Corson kirjasta: ”PSB oli osa kansallista turvallisuusneuvostoa (NSC), ei CIA:ta, eikä sitä ollut olemassa vuonna 1947. PSB perustettiin 4. huhtikuuta 1951. Corson olisi pitänyt tietää tämä 50-luvun alkupuolella NSC:ssä palveltuaan.” [19]

Dokumentaariset ja historialliset todisteet tukevat Corson väitettä, että hän toimi NSC:n henkilöstön jäsenenä ollessaan määrätty OCB:hen ja PSB:hen. Lisäksi Sparksin kritiikki Corsoa kohtaan ei ole johdonmukaista. Sparks on ollut kaikista Corson kriitikoista kaikkein halveksivaisin Corson pätevyyden ja taustan suhteen. Tämä viittaa siihen, että hänellä on motiivi halventaa Corsoa huolimatta Corson väitteitä tukevista dokumentaarisista todisteista. Friedmanin ja tohtori Randlen tapauksessa molemmat yrittävät halventaa Corsoa korostamalla hänen väitettyä väitettään valaehtoisessa lausunnossaan, jonka mukaan hän olisi palvellut NSC:ssä. He sivuuttavat Corson aiemmin toistuvasti esittämät lausunnot siitä, että hän oli ollut NSC:n palveluksessa. He korostavat voimakkaasti Corson ilmeistä huolimattomuutta, joka voidaan katsoa johtuvan hänen heikentyneestä terveydestään. He sivuuttavat aiemmat haastattelut ja kirjoitukset, joissa johdonmukaisesti väitetään, että Corso oli palvellut NSC:n palveluksessa. Tämä viittaa siihen, että sekä Friedman että Randle pyrkivät tahallaan vähättelemään Corson todistuksen merkitystä korostamalla liikaa sen epäjohdonmukaisuuksia. Randlen, Sparksin ja Friedmanin epäonnistuminen ottaa huomioon vaihtoehtoisia selityksiä Corson todistuksen epäjohdonmukaisuuksille, heidän liioiteltu painotus epäjohdonmukaisuuksien merkitykselle ja heidän puutteellinen pyrkimyksensä päästä tasapainoiseen johtopäätökseen Corson todistuksen hyviä ja huonoja puolia koskevissa kysymyksissä viittaavat siihen, että he ovat ylittäneet rajan objektiivisen kritiikin puolelta totuuden debunkkaamisen puolelle.

3. Työskentelikö Corso virallisesti Majestic-12:n kanssa?

Kevin Randlen mukaan Corso oli antanut julkisia lausuntoja siitä, että hän oli ollut virallisesti mukana salaisessa Majestic 12 (MJ-12) -ryhmässä, joka oli perustettu hallinnoimaan UFO-ilmiötä. [20] Tohtori Randle päättelee, että tällaisen väitteen puuttuminen asiakirjoista viittaa siihen, että Corso oli taipuvainen kaunistelemaan palvelustaustaansa, minkä vuoksi hänen todistuksensa on epäluotettava. Randle kirjoittaa halveksivasti: ”Pidän viittauksia hänen henkilökohtaiseen osallistumiseensa MJ-12:een ratkaisevana todisteena kirjan uskottavuudesta.” [21] Asiakirjoista löytyy todisteita mahdollisesta virallisesta suhteesta Corson ja MJ-12:n välillä hänen virallisista sotilastiedoistaan. Eversti Corson asiakirjoista käy ilmi, että hän palveli psykologisen strategian lautakunnassa (PSB) vuonna 1953 ja sen seuraajana toimineessa operaatioiden koordinointilautakunnassa (OCB) vuosina 1953–1956. Corso palveli näissä komiteoissa, jotka sijaitsivat ulkoministeriössä ja joita johti ulkoministerin sijainen. Corso kuvaa rooliaan PSB/OCB:ssä ja UFO-tietoja, joihin hänellä oli pääsy, seuraavasti:

Sotilasurani aikana minulle myönnettiin yhdeksän yli ”Top Secret” -tason turvallisuusluokitusta. Näihin kuuluivat salaus-, satelliitti-, koodi- ja sieppausluokitukset, erityiset operatiiviset turvallisuusluokitukset sekä Valkoisen talon (NSC) erityisasioiden ”Eyes Only” -luokitus. Niiden ansiosta minulla oli pääsy kaikkiin hallituksen asioihin, mukaan lukien ”UFO”-tietoihin. NSC:n henkilökunnan kollegat eivät tienneet erityisluokituksistani. Ainoastaan esimieheni C.D. Jackson, presidentin erityisavustaja ja presidentti Eisenhower tiesivät luokituksista. [22]

Corso väittää tässä, että toimiessaan Eisenhowerin NSC:n henkilöstön jäsenenä hän sai pääsyn ”UFO”-tietoihin. Tohtori Randlen Corsoon liittyvät väitteet, joiden mukaan Corso olisi palvellut Majestic-12:ssa, voidaan selittää OCB:n tarkalla roolilla. OCB oli Psychological Strategy Boardin (PSB) seuraaja, jonka oli alun perin perustanut entinen armeijan ministeri Gordon Gray vuonna 1951. Stanton Friedmanin mukaan Gray oli jäsenenä alkuperäisessä Majestic 12 -ryhmässä, joka mainitaan Eisenhowerin tiedotusasiakirjassa. [23] Ottaen huomioon MJ-12:n kaikkien toimintojen korkean turvallisuustason, voidaan olettaa, että PSB perustettiin suorittamaan tiettyjä tehtäviä salaiselle MJ-12-ryhmälle. Vielä vahvistamaton ”Majestic”-asiakirja, jonka väitetään vuotaneen hallituksen sisäpiiriläisiltä, ilmoittaa, että MJ-12 perusti Psychological Strategy Boardin kehittämään politiikkaa UFO-ilmiötä varten. [24]

Gordon Gray (oikealla) vannoo virkavalansa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana, japresidentti Harry S. Truman (keskellä) todistaa tapahtumaa. — Gordon Gray (oikealla) vannoo virkavalansa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana, ja presidentti Harry S. Truman (keskellä) todistaa tapahtumaa.

PSB perustettiin ”NSC:n alaisuuteen koordinoimaan hallituksen psykologisen sodankäynnin strategiaa”. [25] Sekä PSB että OCB perustuivat psykologisen sodankäynnin strategioiden kehittämiseen. Ottaen huomioon Robertson-paneelin vuonna 1953 suositteleman roolin UFO-havaintojen debunkkaamisessa ja Gordon Grayn alkuperäisen roolin PSB:n perustamisessa, voidaan päätellä, että yksi OCB:n tehtävistä oli kehittää sopivia psykologisen sodankäynnin strategioita, joilla vastata yleisön reaktioihin UFO-ilmiöön. Corso viittasi todennäköisesti palvelukseensa PSB:ssä/OCB:ssä perustana myöhemmille väitteilleen, joiden mukaan hän oli ollut virallisesti yhteydessä MJ-12:een. Corson tausta sotilastiedustelu-upseerina olisi antanut hänelle hyvät valmiudet palvella komiteassa (PSB/OCB), joka suoritti MJ-12:n valtuuttamia psykologisen sodankäynnin tehtäviä, joilla manipuloitiin yleisön reaktioita UFO-ilmiöön. Kritiikkiä, jonka mukaan Corso olisi kaunistellut palvelusrekisteriään väittäessään olleensa yhteydessä MJ-12:een, ei siis tue asiakirjoihin perustuva näyttö. Randlen puutteellinen pyrkimys löytää uskottava selitys Corson väitteelle, jonka mukaan hän olisi ammatillisesti Gordon Gray (oikeassa) vannomassa valaa uuden psykologisen strategian lautakunnan ensimmäisenä johtajana ollessaan yhteydessä MJ-12:een, viittaa siihen, että hän on jälleen kerran ylittänyt rajan objektiivisesta kritiikistä debunkkauksen puolelle.

4. Oliko eversti Corso armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston ulkomaisen teknologian osaston johtaja kahden vuoden ajan?

Toinen eversti Corsoa kohtaan esitetty kritiikki on tohtori Randlen ja Stanton Friedmanin väite, että Corso toimi vain 90 päivää ulkomaisen teknologian osaston päällikkönä kenraaliluutnantti Trudeaun alaisuudessa ja että hän kaunisteli palvelustietojaan väittämällä, että hän oli ”kahden uskomattoman vuoden ajan” ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston ulkomaisen teknologian osaston päällikkö”. [26] Eversti Corson sotilastiedot vahvistavat, että hän toimi ulkomaisen teknologian osaston päällikkönä 18.4.1962–18.7.1962. Ennen tätä hän oli nimitetty esikuntaupseeriksi suunnitteluosastolle 5.5.–25.6.1961 ja sitten esikuntaupseeriksi ulkomaisen teknologian osastolle 26.6.1961–huhtikuuhun 1962. Lisäksi 18. heinäkuuta 1962 alkaen eläkkeelle jäämiseensä 1. maaliskuuta 1963 saakka hänet nimitettiin jälleen esikuntaupseeriksi armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston suunnitteluosastolle. Corso kuvaa tätä koko armeijan tutkimus- ja kehitysjaostolla palvelemansa ajanjaksoa ulkomaisen teknologian osaston johtajana viettämiksi ”kahdeksi uskomattomaksi vuodeksi”.

Corso toteaa muistiinpanoissaan, että palattuaan Saksasta vuonna 1960, jossa hän oli toiminut Yhdysvaltain seitsemännen armeijan tarkastajana, hänestä tuli ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston päällikön, kenraaliluutnantti Arthur G. Trudeaun erityisavustaja”. [27] Hän väitti, että ”armeijan tutkimus- ja kehitysjaostossa minulla oli ulkomaisen teknologian osaston päällikön titteli… Olin aina tiimin johtaja ja tein kaikki päätökset.” [28] Corson väitettä tukee hänen läheinen suhteensa Trudeauun ja hänen entiset johtavat tehtävänsä pataljoonan komentajana White Sands Missile Rangessa ja 7. armeijan tarkastajana.

Eversti John Alexander vahvisti omassa yksityisessä tutkimuksessaan Corson taustasta, että Corso toimi FTD:n johtajana huolimatta siitä, että hänen sotilastietonsa vahvistivat tämän vain kolmen kuukauden ajalta. [29] Eversti Alexander havaitsi tutkimuksessaan, että eversti Corsolla oli organisaation hierarkiassa hänen yläpuolellaan nimellisesti ylempi upseeri, mutta Corson tiedettiin olevan tosiasiallisesti vastuussa kenraali Trudeaun perustamasta ulkomaisen teknologian osastosta. Tämän vahvistivat eversti Alexanderille korkeat sotilasviranomaiset, jotka olivat tietoisia Corson työstä kenraali Trudeaun kanssa. FTD oli hyvin pieni yksikkö, joka koostui mahdollisesti vain Corsosta itsestään. Eversti Alexander havaitsi, että FTD perustettiin, kun Corso aloitti työt armeijan tutkimus- ja kehitysjaostossa, ja että toimisto lakkautettiin, kun hän jäi eläkkeelle yhdessä kenraali Trudeaun kanssa. Tämä vahvistaa Corson väitteen, että FTD perustettiin hänelle kenraali Trudeaun toimesta hänen saapumisensa jälkeen Pentagoniin ja että se vaati Corsolta useita turvallisuusselvityksiä. [30] Tämä tukee Corson todistusta, että hän oli vastuussa ulkomaisen teknologian osastosta kahden vuoden ajan vuosina 1961–1963, eikä vain 90 päivän ajan, kuten hänen sotilastiedoissaan vahvistetaan. Suuri painoarvo, joka annetaan tälle ristiriidalle Corson väitteiden ja hänen tietojensa välillä, osoittaa jälleen kerran, kuinka Corson kriitikot eivät kykene löytämään uskottavia selityksiä tälle epäjohdonmukaisuudelle. Tälle ristiriidalle on useita uskottavia selityksiä, jotka eivät heikennä Corson keskeistä väitettä FTD:n johtajuudesta. Näin ollen Corson väitteiden ja hänen tietojensa välisen ristiriidan liioiteltu painotus paljastaa jälleen kerran, että kriitikot, kuten tohtori Randle ja Friedman, ylittävät rajan objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä.

5. Oliko eversti Corso roolissa avaruusolentoteknologian levittämisessä yksityiseen teollisuuteen?

Corso on saanut paljon kritiikkiä väitteistään, joiden mukaan hän olisi tuonut avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen. Tähän salaisiin ohjelmiin perustuvia siviiliteknologioita ovat muun muassa valokuitu, kuvanvahvistimet, erittäin kestävät kuidut, laserit, integroidut piirit ja säteilytetty ruoka. Kriitikot, kuten Stanton Friedman, väittävät, että:

Corso näyttää ottavan kunnian yksinään uusien teknologioiden koko joukon tuomisesta amerikkalaiseen teollisuuteen. Kaikki tämä on oletettavasti peräisin Roswellin hylyn arkistokaapista, jonka hallintaoikeuden hän sai kenraali Trudeaulta… Hän ei todellakaan ole tiedemies, mutta annetaan ymmärtäää, että alle kolmessa vuodessa hän voisi muuttaa maailman teknologian… Minun mielestäni se ei ole kovin todennäköistä. [31]

Samoin Brad Sparks suhtautuu hyvin kriittisesti Corson väitteisiin hänen levittämistään avaruusteknologioista ja toteaa: ”Ei ole todellakaan tarvetta mennä syvemmälle hänen sepitteisiinsä sankarillisesta roolistaan, jonka avulla hän sai Yhdysvaltain teollisuuden ”takaisinmallintamaan” mikrosiruja, valokuituja, lasereita, Kevlaria jne. hänen kuvitteellisesta Roswellin avaruusaluksestaan.” [32]

On syytä huomata, että Corso antoi jatkuvasti kunnian salaisesta ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli levittää avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen, esimiehelleen, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaulle. Corso kirjoitti, että vuosina 1947–1958 ”sotilaallinen tutkimus- ja kehitystyö oli suuressa epäjärjestyksessä” ja että hänen esimiehensä, kenraaliluutnantti Arthur Trudeaun alaisuudessa ”tutkimus- ja kehitystyön kulta-aika (1958–1963) kukoisti. [33] Corso väitti, että kilpailevien valtion virastojen vuoksi ”tutkimus- ja kehitystyön tiedot, jotka olivat peräisin ’tämän maailman ulkopuolelta’, oli piilotettava huolellisesti ja tiedot pidettävä vain harvojen valittujen tiedossa”. [34] Entisenä tiedustelu-upseerina, joka palveli kenraali Trudeaun, armeijan sotilastiedustelun (G-2) entisen johtajan, alaisuudessa, Corso sai tehtäväkseen levittää avaruusteknologiaa siviiliteollisuuteen. Hän suoritti tämän salaisen tehtävän todennäköisesti samalla määrätietoisuudella, joka oli ominaista hänen erinomaiselle sotilasuralleen. Siitä huolimatta Corso antoi jatkuvasti pääasiallisen kunnian salaisesta avaruusteknologian levittämisohjelmasta kenraali Trudeaulle, ei itselleen. Siitä huolimatta häntä kritisoidaan ylimielisyydestä. Esimerkiksi Brad Sparks väittää tekstissään: ”Corso ei voi vastustaa kiusausta asettaa itsensä historian suurten tapahtumien keskipisteeseen, jossa häntä kosiskelevat suuret nimet kuten Robert Kennedy ja hänen ”vanha ystävänsä” J. Edgar Hoover (Corson ”toinen kirja” on nimeltään ”I Walked With Giants”), ja hän on aina voimakas sankari.” [35]

Corson arvostelijat ovat yrittäneet syyttää Corsoa ylimielisyydestä ymmärtämättä niiden ainutlaatuisten olosuhteiden merkitystä, jotka olivat asettaneet hänet niin arkaluontoiseen asemaan. Armeijan tutkimus- ja kehitysohjelman johtajan luotettuna henkilökohtaisena avustajana Corso oli juuri oikeassa asemassa osallistuakseen salaiseen ohjelmaan, jolla olisi voinut olla valtava vaikutus ihmiskuntaan. Tämä on asiakirjoilla tuettu tosiasia, eikä arvostelijoiden arvailuihin perustuva ylimielisyys. Siksi ad hominem -hyökkäykset Corson pohdintoja vastaan hänen historiallisen roolinsa merkityksestä armeijan salaisessa ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli tuoda siviiliteollisuuteen avaruusteknologiaa, ovat parhaimmillaan harhautusta. Pahimmillaan tällaiset ad hominem -hyökkäykset ovat lisätodisteita siitä, että Corson kriitikot ovat ylittäneet rajan objektiivisen kritiikin ja debunkkauksen välillä.

[Jatkuu osassa 2.]

Lähdeviitteet

[1] Kts. Stanton Friedman, http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m19-006.shtml; Dr Kevin Randle, http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m18-006.shtml; ja Brad Sparks; http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/aug/m04-007.shtml

[2] Kts. http://www.cufon.org/cufon/corso_da66.htm * Kiitän Paola Harrisia ja Jan Aldrichia FOIA-informaation välittämisestä koskien Phillip Corsoa, joka on auttanut minua suuresti arvioimaan Corson todistuksen ja häntä vastaan esitettyjen kritiikkien validiteettia.

[3] Philip Corso, L’Alba di una Nuova Era: I Segreti Alieni Nascosti dal Pentagono, tr. Maurizio Baiata (Pendragon, 2003). Kiitän Paola Harrisia, joka anteliaasti antoi minulle kopion Maurizio Baiatan Corson muistiinpanojen italiankielisesta versiosta.

[4] Verkkoviite: http://www.ufoskeptic.org/

[5] Viitattu Robertsonin Paneelin versioon: http://www.cufon.org/cufon/robertdod.htm

[6] The Day After Roswell, 62.

[7] The Day After Roswell, 38.

[8] L’Alba Di Una Nuova Era, 127.

[9] The Day After Roswell, 2.

[10] Kts: http://foia.fbi.gov/corso_philip_j/corso_philip_j_part01.pdf

[11] Kts: http://www.ufocom.org/UfocomS/CorsoAffidavit.htm

[12] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m12-001.shtml

[13] Kts: http://www.fas.org/irp/offdocs/NSChistory.htm#Eisenhower

[14] Verkkoviite: http://www.fas.org/irp/offdocs/NSChistory.htm#Eisenhower

[15] Verkkoviite: http://www.archives.gov/research/guide-fed-records/groups/273.html

[16] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/may/m16-001.shtml

[17] Verkkoviite: http://groups.yahoo.com/group/exopolitics/message/220

[18] Verkkoviite: http://www.cia.gov/csi/kent_csi/docs/v03i4a05p_0003.htm

[19] Verkkoviite: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[20] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/jan/m17-016.shtml & http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/feb/m25-007.shtml

[21] Katso: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1997/jan/m17-016.shtml

[22] L’Alba Di Una Nuova Era, 31.

[23] Katso Stanton Friedman, Top Secret/Majic (2005) 56-85.

[24] “Majestic Twelve Project: 1st Annual Report”, The Majestic Documents, ed., Robert Woods, 110

[25] Viittaus teokseen Foreign Relations of the United States, 1964-1968, vol. XII, Western Europe, pp. XXXI-XXXV, April 16, 2001. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/advisory/state/covert.html

[26] The Day After Roswell, 1. Randlen kritiikkejä: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/2005/dec/m13-004.shtml . Friedmanin kritiikkejä: http://www.geocities.com/Area51/Lair/7676/stanlog.htm

[27] L’Alba Di Una Nuova Era, 29.

[28] L’Alba Di Una Nuova Era, 31.

[29] Yksityinen sähköposti eversti Alexanderille toukokuun 20. 2005.

[30] L’Alba Di Una Nuova Era, 44. [31] Verkkoviittaus: http://www.v-j-enterprises.com/sfcorso.html

[32] Verkkoviittaus: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

[33] L’Alba Di Una Nuova Era, 15.

[34] L’Alba Di Una Nuova Era, 16.

[35] Verkkoviittaus: http://www.virtuallystrange.net/ufo/updates/1998/aug/m11-001.shtml

Artikkelin julkaissut exopoliticsjournal.com

Eksopolitiikka

Avaruusaseiden käyttö Maan ulkopuolisia sivilisaatioita vastaan

15.5.2026 paatoimittaja Kommentoi

Artikkelin julkaisua edeltävä versio, joka julkaistiin Nexus Magazinessa
Vol 13:2 (Feb-March 2006)

Johdanto

Ensimmäisissä suurissa poliittisten linjausten muutoksissaan valtaantulonsa jälkeen tammikuussa 2001, Bushin hallinto signaloi aikeesta vetäytyä Venäjän kanssa allekirjoitetusta ballististen ohjusten puolustussopimuksesta (ABM). Sopimus oli tarkoitettu ehkäisemään aseiden vientiä avaruuteen, ja se oli nauttinut laajaa kansainvälistä tukea sen tultua voimaan Nixonin hallinnon ratifioitua sen vuonna 1972. Toukokuussa 2001 presidentti Bush sanoi puheessa, että 30 vuotta vanha ABM-sopimus oli vanhentunut ja että Yhdysvaltain tulee muodollisesti siirtyä sen rajoitteista pois uusien turvallisuusuhkien käsittelyyn:

Tarvitsemme uuden viitekehyksen, jonka avulla voimme rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmiä nykymaailman erilaisiin uhkiin vastaamiseksi. Tätä varten meidän on ylitettävä 30 vuotta vanhan ABM-sopimuksen asettamat rajoitukset. Tämä sopimus ei tunnusta nykyhetkeä eikä osoita suuntaa tulevaisuuteen. Se ikuistaa menneisyyden. Mikään sopimus, joka estää meitä vastaamasta nykypäivän uhkiin ja kieltää meitä kehittämästä lupaavaa teknologiaa itsemme, ystäviemme ja liittolaistemme puolustamiseksi, ei ole meidän etujemme tai maailmanrauhan etujen mukainen. [1]

Bushin hallinto ilmoitti virallisesti vetäytyvänsä sopimuksesta 13. joulukuuta 2001 ja vetäytyi siitä kuusi kuukautta myöhemmin. Bushin hallinto ryhtyi näin virallisesti toteuttamaan joitakin strategisen puolustusaloitteen tavoitteista, joita Reaganin hallinto oli ensimmäisenä alkanut edistää maaliskuussa 1983. Reagan oli suunnitellut avaruuteen sijoitettavien torjuntajärjestelmien kehittämistä, joita voitaisiin käyttää tuhoamaan Yhdysvaltoihin kohdistuvat laajamittaiset ballististen ohjusten hyökkäykset. Reaganin SDI-hanke kariutui kylmän sodan päättyessä ja demokraattien hallitseman Yhdysvaltain kongressin pyrkiessä käyttämään odotettua ”rauhan tuomaa hyötyä” sosiaalisten ohjelmien parantamiseen. Lisäksi monet tunnetut tiedemiehet vastustivat SDI:n futurististen asejärjestelmien kehittämiskustannuksia. Heinäkuussa 1999 Clintonin hallinto hyväksyi kansallisen ohjuspuolustuslain, jossa vaadittiin rajoitetumpaa ohjuspuolustusjärjestelmää:

Yhdysvaltojen politiikkana on ottaa käyttöön niin pian kuin se on teknisesti mahdollista tehokas kansallinen ohjuspuolustusjärjestelmä, joka kykenee puolustamaan Yhdysvaltojen aluetta rajoitetuilta ballististen ohjusten hyökkäyksiltä (olivatpa ne vahingossa tapahtuneita, luvattomia tai tahallisia) ja jonka rahoitus riippuu vuotuisesta määrärahojen hyväksymisestä ja kansallisen ohjuspuolustuksen vuotuisesta määrärahojen myöntämisestä. [2]

Bushin hallinto ryhtyi nopeasti virallisesti ottamaan käyttöön ohjustentorjuntajärjestelmää osana kansallista ohjustentorjuntaohjelmaa.

Toukokuussa 2005 Yhdysvaltain ilmavoimat pyysivät virallisesti Bushin hallinnolta lupaa kansalliseen turvallisuusdirektiiviin, jotta se voisi ”turvata avaruuden suojellakseen maata hyökkäyksiltä”. Ilmavoimien pyyntö vie Bushin hallinnon lähemmäksi avaruuden aseistamisen hyväksymistä ja avaruuden asevarustelukilpailun käynnistämistä Yhdysvaltojen tärkeimpien strategisten kilpailijoiden, Venäjän ja Kiinan, kanssa. Nämä kehityssuuntaukset kohti aseiden käyttöönottoa avaruudessa saivat yllättävän vastalauseen, kun Kanadan entinen puolustusministeri puhui Torontossa pidetyssä UFO-konferenssissa. Hän ei liittänyt avaruusaseiden käyttöönottoa mahdollisiin ballististen ohjusten hyökkäyksiin roistovaltioiden tai terroristiryhmien toimesta, vaan piti niitä keinona kohdistaa aseet avaruusolentojen ohjaamiin UFOihin.

Paul Hellyer ja avaruuden aseistamisen vastustus

25. syyskuuta 2005 Kanadan entinen puolustusministeri Paul Hellyer piti Torontossa puheen, jossa hän käsitteli avaruuden aseistamista. [3] 82-vuotiaalle Hellyerille puhe oli vahvistus hänen pitkäaikaiselle vastustukselleen hallitusten pyrkimyksille sijoittaa aseita avaruuteen. Oltuaan puolustusministerinä Lester Pearsonin hallituksessa vuosina 1963–1967 Hellyer oli virallisesti torjunut Johnsonin hallituksen aloitteet hyväksyä ohjuspuolustusjärjestelmä. Vuonna 2003 hän kirjoitti artikkelissa: ”On kulunut lähes 40 vuotta siitä, kun Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara kysyi minulta, olisiko Kanada kiinnostunut auttamaan Pohjois-Amerikan ohjuspuolustusjärjestelmän kehittämisessä. Pystyin vastaamaan: ”Kiitos, mutta ei kiitos”, mikä oli Pearsonin hallituksen kanta ja jota kannatin täysin.” [4]

Vuoden 2005 puheessaan Hellyer käsitteli myös UFO-ilmiötä ja kuvaili aikaa, jolloin hän toimi puolustusministerinä ja hänen pöydälleen tuli satunnaisesti UFO-havaintoja koskevia raportteja. Hän väittää, ettei hänellä ole koskaan ollut aikaa sille, mitä hän piti ”pelkkänä mielikuvituksena”, mutta hän säilytti kuitenkin kiinnostuksensa UFO-ilmiötä kohtaan. Puolustusministerinä ollessaan hän oli kunniavieraana maailman ensimmäisen UFO-laskeutumispaikan avajaisissa Albertassa, Kanadassa, vuonna 1967. Hän piti sitä edistyksellisen kanadalaisen yhteisön innovatiivisena ideana, joka oli valmis maksamaan hänen helikopterimatkansa, mutta ei pitänyt UFOja vakavana poliittisina kysymyksenä.

Hellyerin kanta UFOihin muuttui dramaattisesti sen jälkeen, kun hän oli katsonut edesmenneen Peter Jenningsin dokumenttiohjelman ”Seeing is Believing” helmikuussa 2005. Hellyer päätti lukea kirjan, joka oli seissyt kahden vuoden ajan hyllyllä. Philip Corson kirja The Day After Roswell herätti Hellyerissä voimakasta kiinnostusta sen poliittisten vaikutusten ja Corson ansiokkaiden palvelusten vuoksi Yhdysvaltain armeijassa ja Eisenhowerin hallinnossa. Corso, joka oli ylennyt everstiluutnantiksi, mainitsi kirjassaan todellisia henkilöitä, instituutioita ja tapahtumia, jotka voitiin tarkistaa. Poliittisten vaikutusten kiehtomana Hellyer päätti selvittää, oliko Corson kirja totta vai ”fiktiota”. Hän otti yhteyttä eläkkeellä olevaan Yhdysvaltain ilmavoimien kenraaliin ja puhui suoraan tämän kanssa vahvistaakseen Corson väitteet. Nimetön kenraali sanoi yksinkertaisesti: ”Jokainen sana on totta ja enemmänkin”. [5] Hellyer keskusteli sitten kenraalin kanssa ”ja enemmänkin…” -osasta ja väitti, että hänelle kerrottiin merkittäviä asioita UFOista ja avaruusolentohypoteesista, jonka mukaan planeettojen väliset vierailijat ovat olleet täällä ainakin vuodesta 1947 lähtien. Hellyer kysyi sitten yksityisesti useilta ”virkamiehiltä”, joista jotkut olivat korkeissa asemissa, Corsosta ja sai jälleen vahvistuksen sille, että Corson väitteet olivat paikkansapitäviä. [6] Lopulta vakuuttuneena siitä, että UFO-ilmiö oli todellinen, Hellyer päätti tulla esiin ja puhua julkisesti joistakin ”kaikkein tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä, joihin on puututtava”.

Hellyerin esiin nostamista syvällisistä poliittisista kysymyksistä yksi oli Yhdysvaltain armeijan päätös luokitella avaruudesta saapuvat vierailijat ”vihollisiksi”. Hellyerin mukaan tämä on johtanut ”laser- ja hiukkaspyssyjen kehittämiseen siinä määrin, että niitä voidaan käyttää avaruudesta saapuvia vierailijoita vastaan”. Hellyer on huolissaan juuri vierailijoina avaruudesta saapuvien olentojen kohdentamisesta, ja hän kysyy: ”Onko viisasta käyttää niin paljon aikaa ja rahaa aseiden kehittämiseen, joilla avaruudesta saapuvat vierailijat voidaan poistaa taivaalta?” Hellyer nostaa esiin tärkeän poliittisen kysymyksen: ”Ovatko he todella vihollisia vai vain kaukaa saapuneita laillisia tutkimusmatkailijoita?” Hellyerin kysymys on erittäin tärkeä, kun halutaan ymmärtää vierailijoiden ja viimeaikaisten avaruuteen suunnattujen aseiden välistä suhdetta. Merkittävää on, että Hellyerin kanta avaruuteen suunnattujen aseiden käyttöön ja vastustuksensa avaruusolentojen mahdolliseen sotilaalliseen kohdentamiseen on jyrkässä ristiriidassa sen miehen kanssa, joka alun perin vakuutti hänet avaruusolentojen todellisuudesta: everstiluutnantti Philip Corso.

Eversti Philip Corson tuki Strategic Defense Initiativelle & avaruuden aseistamiselle

Eläkkeellä oleva everstiluutnantti Philip Corso julisti William Birnesin kanssa kirjoittamassaan kirjassa The Day After Roswell, että avaruusolennot sieppasivat siviilejä, loukkasivat Yhdysvaltain ilmatilaa ja tuhosivat niitä pysäyttämään lähetetyt lentokoneet. Corso piti avaruusolentoja suorana uhkana Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle ja totesi: ”Yli viidenkymmenen vuoden ajan sota UFOja vastaan on jatkunut, kun olemme yrittäneet puolustautua niiden tunkeutumista vastaan.” [7] Muualla teoksessa The Day After Roswell Corso kuvaa UFOjen aiheuttamaa kansallista turvallisuusuhkaa ja tarvetta sotilaalliseen aseistamisohjelmaan, jonka avulla voitaisiin kohdistaa ja ampua alas tällaisia rikkomuksia tekeviä UFOja. Hän kannatti erityisesti presidentti Reaganin strategista puolustusaloitetta (SDI). Corso uskoi, että SDI oli asianmukainen vastaus avaruusolentojen tunkeutumisiin ja että sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tiesivät, mikä SDI:n todellinen tarkoitus oli:

Me [Yhdysvallat ja Neuvostoliitto] tiesimme molemmat, ketkä olivat SDI:n todelliset kohteet… Ne olivat UFOt, avaruusalukset, jotka luulivat olevansa haavoittumattomia ja näkymättömiä, kun ne liitelivät ilmakehämme reunoilla, syöksyivät alas tuhoamaan viestintäämme EMP-purskeilla, pörräsivät avaruusalustemme ympärillä, kolonisoivat Kuun pintaa, silpoivat karjaa kauhistuttavissa biologisissa kokeissaan ja jopa sieppasivat ihmisiä lääketieteellisiin kokeisiinsa ja lajien risteyttämiseen. Ja mikä pahinta, meidän piti antaa heidän tehdä niin, koska meillä ei ollut aseita puolustautua. [8]

Useat UFO-tutkijat ovat väittäneet, että nämä sotaisat lausunnot avaruusolentoja kohtaan ovat Corson yhteistyökumppanin William Birnesin lisäämiä, eikä Corso ollut niin avaruusolentojen vastainen kuin The Day After Roswell antaa ymmärtää. Tämä ei pidä paikkaansa, kuten Corson alkuperäisten muistiinpanojen lukeminen osoittaa. Hänen alkuperäiset muistiinpanonsa on julkaistu Italiassa, ja ne sisältävät monia vastaavia lausuntoja, jotka paljastavat Corson syvän vihamielisyyden avaruusolentoja kohtaan. [9] Esimerkiksi Yhdysvaltain ilmatilan loukkaamisesta Corso kirjoitti: ”Ne ovat loukanneet ilmatilaamme rankaisematta ja jopa laskeutuneet alueellemme. Tahallisesta tai tahattomasta, he ovat suorittaneet vihamielisiä tekoja. Kansalaisiamme on siepattu ja tapettu.” [10] Corso kuvasi tarkasti avaruusolentojen ja väestön välisen vuorovaikutuksen luonteen:

avaruusolennot ovat osoittaneet kylmää välinpitämättömyyttä uhrejaan kohtaan. Heidän käyttäytymisensä on ollut salakavalaa, ja näyttää siltä, että he saattavat käyttää Maapalloamme hyväkseen ja manipuloida Maapallon elämää. Skeptikot puolustavat heitä sillä, että he ovat mahdollisesti hyväntahtoisia ja haluavat auttaa, mutta ei ole mitään näyttöä siitä, että he olisivat parantaneet ketään tai lievittäneet ihmisten vaivoja. Sen sijaan he ovat aiheuttaneet kipua, kärsimystä ja jopa kuolemaa.[11]

Corso paljastaa tässä syvän vihamielisyytensä avaruusolentoja kohtaan ja tiedot, jotka hän oli saanut niiden tunkeilevista toimista. Hänen lausunnoistaan käy ilmi, että hän suhtautui skeptisesti vierailevien avaruusolentojen ”hyväntahtoisuuteen”. Corso kannatti esimerkiksi kenraali Douglas Macarthurin vuonna 1955 esittämää väitettä, että ”maailman kansakuntien on yhdistyttävä, sillä seuraava sota on planeettojen välinen sota”. Yhdysvaltojen ja Venäjän (entisen Neuvostoliiton) yhteistyöstä avaruusolentojen kanssa Corso kirjoitti: ”Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat yhdistäneet avaruusohjelmansa yhteistä vihollista vastaan.” [12]

Näin ollen voidaan päätellä, että Corso uskoi vakaasti, että avaruusolennot ovat todellinen uhka Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja että avaruuden aseistaminen oli kiireellinen poliittinen prioriteetti ”Maan ulkopuolisen vihollisen” torjumiseksi. Jos Corso olisi vielä elossa, hän olisi epäilemättä Yhdysvaltojen ilmavoimien nykyisten suunnitelmien vahva kannattaja aseistaa avaruus ja rakentaa globaali puolustuskilpi, joka voisi ottaa avaruusolennot kohteekseen. Lyhyesti sanottuna Corso on johdonmukaisesti osoittanut voimakasta tukea sotilaallisille ratkaisuille vierailijoiden avaruusolentojen läsnäololle, jotka hänen mielestään suorittivat sieppauksia ja muita ”tunkeilevia toimia”, jotka muodostivat suoran uhan Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle.

Ovatko avaruusolennot globaali uhka?

Nyt voidaan esittää kysymys, ovatko avaruusolennot todella kansallinen turvallisuusuhka Yhdysvalloille tai yleisemmin maapallolle. Kysymys on hyvin monimutkainen, koska avaruusolentojen läsnäolosta on ristiriitaista tietoa useilta ilmiantajilta ja todistajilta, joiden todistuksia on vaikeampi tarkistaa verrattuna korkeasti kunnioitetun Corson tapaukseen. Tällaiseen poliittiseen kysymykseen vastaaminen edellyttää ensinnäkin, että ymmärretään avaruusolentojen aiheuttaman ”kansallisen turvallisuuden uhan” luonne. Toiseksi on tunnistettava kaikki avaruusolentojen ryhmät, jotka saattavat suorittaa ”uhaksi” luokiteltavia tunkeilevia toimia. Lopuksi on tunnistettava avaruusolennot, jotka suorittavat ei-tunkeilevia toimia, jotka eivät näytä uhkaavan Yhdysvaltojen tai muiden maiden kansallista turvallisuutta.

On liikkunut monia huhuja siitä, että Yhdysvallat olisi solminut sopimuksia avaruusolentojen kanssa. Esimerkiksi on olemassa huomattava määrä aihetodisteita ja todistajanlausuntoja, jotka viittaavat siihen, että presidentti Eisenhower olisi ollut aktiivisesti mukana tapaamisissa avaruusolentojen kanssa ja sopimusten solmimisessa heidän kanssaan.[13] Eisenhowerin hallinnossa palvellut eversti Corso viittaa tällaisiin sopimuksiin useissa kohdissa teoksessaan Day After Roswell. Hän kirjoittaa esimerkiksi: ”Olimme neuvotelleet eräänlaisen antautumisen heidän [Maapallon ulkopuolisten olentojen] kanssa, koska emme pystyneet taistelemaan heitä vastaan. He määräsivät ehdot, koska tiesivät, että pelkäsimme eniten paljastumista.”[14]

Yhä useammat väitetyt ilmiantajat ovat kuvailleet erilaisia sopimuksia, jotka on tehty avaruusolentojen kanssa ja joista he ovat nähneet suoraa näyttöä osallistuessaan korkeimman mahdollisen turvallisuusluokituksen projekteihin tai tehtäviin. Näihin sopimuksiin liittyi väitetysti teknologian tai tiedon vaihtoa avaruusolentojen kanssa vastineeksi oikeudesta perustaa tukikohtia Yhdysvaltojen alueelle. Corso paljastaa tällaisten tukikohtien olemassaolon yksityisissä muistiinpanoissaan. Kuvattuaan avaruusolentojen erilaisia tunkeilevia toimia Corso esitti seuraavan järkyttävän väitteen: ”Edellä mainitut ovat sotatoimia, joita emme suvaitse miltään maalliselta taholta. Näyttää siltä, että he eivät myöskään suvaitse tällaisia toimia meidän taholtamme heidän tukikohdissaan.” [15] Tästä voidaan päätellä, että avaruusolennoilla on tukikohtia, todennäköisesti Yhdysvaltojen alueella, kuten muutkin ilmiantajat ovat väittäneet, ja että Yhdysvaltojen hallitus oli voimaton valvomaan näitä tukikohtia täysin.

Corso väittää, että näihin sopimuksiin tai ”neuvoteltuun antautumiseen” osallistuneet avaruusolennot ovat suorittaneet sieppauksia, geneettisiä kokeita ja ilmailutoimintaa, jotka herättävät suurta epäilyä niiden lopullisista aikeista. Corso korosti toistuvasti, että tällaiset tunkeilevat toimet olivat sotatoimia ja oikeuttivat Yhdysvaltain viranomaisten yhteisen sotilaallisen vastauksen. On syytä huomata, että ennen näitä väitettyjä sopimuksia suurin osa ihmisten ja avaruusolentojen välisistä vuorovaikutuksista näytti kuuluvan 1950-luvulla syntyneeseen hyväntahtoisten ”avaruusveljien” kategoriaan. [16] Yksittäiset ”kontaktihenkilöt” väittivät kokeneensa erilaisia positiivisia avaruusolentojen kanssa tapahtuneita kokemuksia, jotka herättivät nopeasti suuren kiinnostuksen hyväntahtoisia ”avaruusveljiä” kohtaan. On syytä uskoa, että sieppausilmiö, joka tuli yleiseen tietoisuuteen kuuluisan Betty ja Barney Hillin tapauksen myötä vuonna 1961, oli suora seuraus väitetyistä sopimuksista avaruusolentojen kanssa. Tämä ei tarkoita, että negatiivisia kokemuksia avaruusolentojen kanssa tai ”sieppauksia” ei olisi tapahtunut ennen sopimuksia, vaan että sopimukset mahdollistivat näiden sieppausten lisääntymisen vauhdilla, joka ylitti selvästi sen, mitä viranomaiset olivat alun perin hyväksyneet.

Salahallitus, MJ-12 & salaiset sopimukset avaruusolentojen kanssa

UFO-tutkijat tuntevat salaisista sopimuksista vastaavan viranomaisen yleisesti nimellä Majestic-12 tai MJ-12-ryhmä. Todisteita tällaisen salaisen organisaation olemassaolosta löytyi vuonna 1987, kun löydettiin presidentti Eisenhowerin erityisavustajan Robert Cutlerin kenraali Nathan Twiningille lähettämä muistio. Muistiossa viitattiin 16. heinäkuuta 1954 pidettävään kokoukseen ja mainittiin ”MJ-12 Special Studies Project”. Muistio löydettiin kansallisarkistosta, ja sen aitous on todistettu. [17] Toisessa UFO-tutkijoille ”vuotaneessa” asiakirjassa, joka tunnetaan nimellä Eisenhowerin briiffausdokumentti, Majestic-12:n kuvataan olevan UFO-ilmiön operatiivisessa hallinnassa:

Operaatio Majestic-12 on erittäin salainen tutkimus- ja kehitys-/tiedusteluoperaatio, joka on suoraan ja yksinomaan Yhdysvaltain presidentin alainen. Projektin operaatiot toteutetaan Majestic-12 (Majic-12) -ryhmän valvonnassa, joka perustettiin presidentti Trumanin erityisellä salaisella asetuksella 24. syyskuuta 1947. [18]

Briiffausdokumentti on edelleen kiistanalainen, mutta tutkijoiden perusteellinen arkistoanalyysi viittaa vahvasti sen aitouteen.[19]

Briiffausdokumentissa lueteltiin 12 merkittävää sotilasviranomaista ja kansallisen turvallisuuden asiantuntijaa sen jäseniksi, joiden joukossa oli Gordon Gray, joka oli toiminut useissa puolustusalan johtotehtävissä, muun muassa presidentti Trumanin armeijan sihteerinä vuosina 1949–1950. Myöhemmin hän oli presidentti Eisenhowerin kansallisen turvallisuuden erityisavustaja (1958–1961). Merkittävää on, että presidentti Truman nimitti Grayn vuonna 1951 perustetun psykologisen strategian lautakunnan (PSB) ensimmäiseksi johtajaksi, ja lautakunta julistettiin osaksi CIA:ta. Vuonna 1953 PSB korvattiin vaikutusvaltaisemman operaatioiden koordinointilautakunnan (OCB) kanssa. On syytä perehtyä näiden molempien organisaatioiden historiaan ja toimintaan, koska ne liittyvät UFO-ilmiön hallintaan. Lisäksi kumpikin organisaatio otti sotilastiedustelun asiantuntijan, eversti Corson, mukaan erilaisiin salaisiin operaatioihin hänen palveluksensa aikana Eisenhowerin hallinnossa. On todennäköistä, että näissä lautakunnissa työskentely antoi Corsolle taustatietoa, joka muovasi hänen näkemyksensä avaruusolennoista ja tukea avaruuden aseistamiselle.

Psykologisen strategian lautakunta (PSB) perustettiin ”NSC:n alaisuuteen koordinoimaan hallituksen psykologisen sodankäynnin strategiaa”. [20] PSB:n viralliseksi seuraajaksi tuli vaikutusvaltaisempi operaatioiden koordinointineuvosto, joka perustettiin 2. syyskuuta 1953 annetulla presidentin asetuksella 10483 seuraavalla peruskirjalla:

…Operaatioiden koordinointilautakunta (1) Aina kun presidentti sitä myöhemmin määrää, neuvoo lautakunta asianomaisia virastoja… kunkin turvallisuustoimenpiteen tai -hankkeen toteuttamisessa siten, että se edistää täysimääräisesti kansallisten turvallisuustavoitteiden saavuttamista ja sitä erityistä mielipiteiden ilmapiiriä, jota Yhdysvallat pyrkii saavuttamaan maailmassa….

Alun perin OCB toimi ulkoministeriön alaisuudessa, ja vaikka se oli virallisesti valtuutettu raportoimaan kansalliselle turvallisuusneuvostolle (NSC) ja panemaan täytäntöön NSC:n päätöksiä, se oli virallisesti riippumaton NSC:stä. 25. helmikuuta 1957 annetulla presidentin asetuksella 10700 OCB liitettiin virallisesti NSC:hen, mikä tarkoitti, että NSC:llä oli suurempi valvonta- ja määräysvalta OCB:hen. Presidentti Kennedy lakkautti OCB:n virallisesti 18. helmikuuta 1961 annetulla presidentin asetuksella 10920, jolla kumottiin presidentin asetus 10700.

Sekä Psykologisen strategian lautakunta (Psychological Strategy Board, PSB) että Operaatioiden koordinointilautakunta (Operations Coordinating Board, OCB) olivat virastojen välisiä komiteoita, jotka vastasivat salaisista operaatioista Trumanin ja Eisenhowerin hallintojen aikana ja raportoivat suoraan kansalliselle turvallisuusneuvostolle. Sekä PSB että OCB olivat erikoistuneet psykologiseen sodankäyntiin propagandan, joukkotiedotusvälineiden ja disinformaation avulla. Nämä osoittautuivat juuri niiksi välineiksi, joita käytettiin UFO-ilmiön kieltämiseen tai pilkkaamiseen Yhdysvalloissa, mikä viittaa siihen, että sekä PSB että OCB olivat tässä avainasemassa.

On spekuloitu, että OCB:llä oli keskeinen rooli UFO-ilmiön hallinnassa ja että se jatkaa salaa tätä roolia toisella nimellä.[21] Corson alkuperäiset muistiinpanot tarjoavat todisteita, jotka tukevat sekä PSB:n että OCB:n roolia UFO-ilmiön hallinnassa. Hänen sotilastietojensa mukaan eversti Corso oli palveluksessa sekä psykologisen strategian lautakunnassa että operaatioiden koordinointilautakunnassa Eisenhowerin hallinnon aikana vuosina 1953–1956. Corso sai lukuisia turvallisuusselvityksiä, joista osa antoi hänelle pääsyn UFO-tietoihin. Alkuperäisissä muistiinpanoissaan Corso kirjoittaa:

Sotilasurani aikana minulle myönnettiin yhdeksän yli ”Top Secret” -tason turvallisuusluokitusta. Näihin kuuluivat salaus-, satelliitti-, koodi- ja sieppausluokitukset, erityiset operatiiviset turvallisuusluokitukset sekä Valkoisen talon (NSC) erityisasioiden ”Eyes Only” -luokitus. Niiden ansiosta minulla oli pääsy kaikkiin hallituksen asiakirjoihin, mukaan lukien ”UFO”-tietoihin. [22]

Näin ollen Corson palvelus sekä PSB:ssä että OCB:ssä ja hänen pääsynsä UFO-tietoihin ovat todisteita siitä, että nämä molemmat elimet olivat keskeisessä roolissa UFO-ilmiön hallinnassa salaisilla psykologisilla operaatioilla. Lisäksi OCB:tä ei lakkautettu Kennedyn toimesta vuonna 1961, kuten yleisesti luullaan, sillä presidentin asetuksen 10700 kumoaminen teki OCB:stä käytännössä riippumattoman NSC:stä sen sijaan, että se olisi lakkautettu. Presidentin käsky 10920 vain poisti OCB:n Kennedyn hallinnon valvonnasta ja tarkastuksesta. Tämä teki OCB:stä jälleen itsenäisen virastojen välisen hallitusorganisaation, jolla oli merkittävä valta sen hallinnoimien salaisien psykologisten ohjelmien kautta, ja tärkeän täytäntöönpanomekanismin vieläkin salaperäisemmälle Majestic-12:lle.

Salaisen luonteensa ja vastuuttoman asemansa vuoksi Majestic-12 ja salaiset organisaatiot, kuten UFO-asioita hallinnoiva Operations Coordinating Board, kutsutaan ”salahallitukseksi”. Kun kuuluisa Washington Postin kirjeenvaihtaja Sarah McClendon kysyi presidentti Clintonilta, miksi hän ei tehnyt enemmän UFO-totuuden paljastamiseksi, Clinton kuulemma vastasi: ”Sarah, hallituksen sisällä on salainen hallitus, jota en hallitse.” [23] ”Salahallitus” on hallituksen sisällä toimiva hallitus, joka hallitsee ja tekee poliittisia päätöksiä siitä, miten käsitellä avaruusolentoja, ovatko ne ”uhka” vai eivät, ja kehittää sopimuksia joidenkin avaruusolentojen sivilisaatioiden kanssa.

‘Sisäinen’ versus ‘ulkoinen’ virailevien avaruusolentojen aiheuttama turvallisuusuhka

On käyty kiivasta keskustelua siitä, onko Corso kuvaamien sieppausten ja muiden tunkeilevien toimien takana olevilla avaruusolentoilla (joita yleisesti kutsutaan Zeta Reticulumista peräisin oleviksi ”Harmaiksi”) salainen ‘valloitussuunnitelma’. Tutkijat, kuten tohtori David Jacobs (kirjan The Threat kirjoittaja), uskovat, että ”Harmailla” on salainen suunnitelma valloittaa ihmisyhteiskunta luomalla ylivoimainen hybridirotu. Toisaalta tutkijat kuten tohtori John Mack (kirjan Passport to the Cosmos kirjoittaja) uskovat, että tähtivierailijat ovat laatineet ”muutosohjelman”, jonka tarkoituksena on yhdistää avaruusolentojen ja ihmiskunnan parhaat ominaisuudet. Vaikka tämä on tärkeä keskustelu, se sivuuttaa yhden avaruusolentojen läsnäolon keskeisistä piirteistä – salaiset sopimukset avaruusolentojen ja ”salahallituksen” välillä. Kun pohditaan ”muutos” vs. ‘valloitus’ -keskustelua, on tärkeää ottaa huomioon kaikki tiedot ja laatia monipuolinen vastaus, jossa huomioidaan eri avaruusolentojen rodut ja niiden toiminnot. Vierailijat avaruudesta on erotettava sen perusteella, kuuluvatko he ”salahallituksen” kanssa tehtyjen salaisten sopimusten verkostoon vai eivät. [24]

Keskeinen poliittinen kysymys ei ole se, pitäisikö meidän luoda yhteys avaruusolentoihin ratkaistaksemme erimielisyydet, jotka johtavat konflikteihin Corson ja muiden raportoimien sieppausten tai muiden tunkeilevien toimien määrän suhteen. Keskeinen kysymys on avaruusolentojen kanssa tehtyjen sopimusten tarkka luonne ja se, miten nämä sopimukset toteutetaan salaa ja ilman vastuuta. Sieppausilmiön osalta on hyvin todennäköistä, että ne ovat mahdollistuneet tai kiihtyneet salaisista sopimuksista, joita salaiset hallitusviranomaiset ovat tehneet yhden tai useamman avaruusolentojen sivilisaation kanssa.

Näin ollen avaruusolentojen aiheuttama kansallinen turvallisuusuhka on salainen, joka perustuu salahallituksen ja joidenkin avaruusolentojen välisiin salaisiin sopimuksiin. Näihin sopimuksiin osallistuneiden avaruusolentojen motiivit ovat hyvin kyseenalaiset ja herättävät huomattavaa epäilyä niiden yleisten aikomusten suhteen. Lukuisat sieppaukset antavat varmasti aihetta Jacobsin ja muiden tutkijoiden esittämään ”vallankaappausskenaarioon”. Kun otetaan huomioon avaruusolentojen teknologian kehittämiseksi luotu laaja salainen infrastruktuuri ja tällaisen infrastruktuurin edellyttämä laiton rahoitus, käy selväksi, että avaruusolentojen aiheuttama kansallinen turvallisuusuhka on SISÄINEN eikä ULKOINEN. [25] Corson kuvaus avaruusolennoista ulkoisena sotilaallisena uhkana Yhdysvalloille ei siis ole tarkka.

Salaisten hallitusviranomaisten kanssa sopimuksia tehneet avaruusolennot ovat osallisina salailuun, vastuuttomuuteen ja laittomaan rahoitukseen perustuvan kansallisen turvallisuusjärjestelmän luomisessa. Tämä uhkaa suoraan Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta sekä avaruusolentojen salaisen vallankaappauksen että Yhdysvaltojen perustana olevien perustuslaillisten periaatteiden heikentymisen muodossa. Joidenkin avaruusolentovierailijoiden aiheuttama todellinen kansallinen turvallisuusuhka on seurausta ”salahallituksen” halusta hankkia ja kehittää avaruustekniikkaa hinnalla millä hyvänsä, vaikka se tarkoittaisi luvan antamista rajoitetulle määrälle sieppauksia ja muita tunkeilevia toimia.

Toisaalta, avaruusolennot, jotka eivät ole solmineet tällaisia teknologianvaihtosopimuksia salaisien hallitusviranomaisten kanssa, ovat käyttäytyneet tavalla, joka osoittaa suurta kunnioitusta heihin yhteyttä ottaneita henkilöitä kohtaan. Tämä käy ilmi lukuisista ”kontaktihenkilöiden” tai ”avaruusveljien” raporteista 1950-luvulta nykypäivään saakka. Nämä ulkoavaruuden olennot, jotka yleensä näyttävät ulkonäöltään ihmisiltä, osoittavat suurta kunnioitusta ihmisten vapaata tahtoa kohtaan ja noudattavat selvältä vaikuttavaa ohjetta olla puuttumatta ihmisten asioihin. Nämä väitetyt kontaktihenkilöt kuvailevat, että ulkoavaruuden olennot, jotka yrittävät auttaa ihmiskuntaa, ovat salaa avaruusaseiden kohteena, jotta niiden teknologia tai itse fyysiset ruumiit voitaisiin kaapata. Tämä koskee myös Zeta Reticulumista kotoisin olevia Harmaita, jotka ovat mukana sieppauksissa ja ovat tehneet sopimuksia salahallituksen kanssa. Harmaiden ja ”salahallituksen” välinen suhde näyttää olevan monimutkainen, ja jotkut ilmiantajat raportoivat niiden välisistä sotilaallisista yhteenotoista, jotka liittyvät siihen, kumpi tai kumpikin osapuoli on rikkonut salaisen sopimuksen ehtoja. [26]

Yhteenveto: Avaruusaseiden käyttö on sopimaton käytäntö vierailevia avaruusolentoja kohtaan

Avaruusaseiden käyttöönoton osalta on paljastettava, että avaruusolentoja otetaan kohteiksi tarkoituksellisesti. Tämä edellyttää Yhdysvaltojen ja muiden maiden lainsäätäjien informoimista, jotta voidaan kehittää asianmukaisempi poliittinen vastaus. On tarpeen lopettaa Yhdysvaltojen nykyinen politiikka, jossa avaruusaluksia valitaan avaruuteen sijoitettujen ja muiden kehittyneiden asejärjestelmien kohteiksi. Kuten Hellyer totesi syyskuussa 2005 pitämässään puheessa: ”Ovatko he todella vihollisia vai vain kaukaa tulleita laillisia tutkimusmatkailijoita?” Tämä poliittinen kysymys on monimutkainen Corsoa edustavien ilmiantajien näkökulmasta, sillä he uskovat, että avaruuden aseistaminen on asianmukaista. Corso ja muut sotilasviranomaiset perustelevat tätä politiikkaa avaruusolentojen tunkeilevalla toiminnalla.

Sieppausilmiö ja siihen liittyvät tunkeilevat toimet on ymmärrettävä salaisiksi turvaluokiteltujen sopimusten valossa, jotka on tehty ”salahallituksen” ja avaruusolentojen välillä. On syytä huomata, että Corson kaltaiset sotilasviranomaiset eivät näyttäneet saaneen tietoa ystävällisistä avaruusolennoista ja näiden ei-tunkeilevista toimista. Sen sijaan Corso sai tietoa sieppauksiin liittyvistä toimista ja muista avaruusolentojen tunkeutumisista, jotka johtivat ”viholliskuvan” luomiseen. Sam Keen kuvaa tätä prosessia teoksessaan Faces of the Enemy, jossa hän selventää, kuinka viholliskuvan luominen on ollut keskeinen tekijä menestyksekkäiden sotien käymisessä. [27] Lyhyesti sanottuna, viimeisen 50 vuoden aikana on syntynyt ”avaruusolentojen viholliskuva”, joka oikeuttaa avaruusaseiden kehittämisen ja käyttöönoton Corson ja muiden sotilasviranomaisten mukaan. Tämä johtaa meidät tohtori Werner Von Braunin entisen tiedottajan, tohtori Carol Rosinin varoituksiin, joiden mukaan keinotekoinen avaruusolentojen uhka on perustana avaruusolentojen olemassaolon julkistamiselle. [28] Tällainen keinotekoinen uhka ohjaisi yleisön käsityksiä avaruusolentojen olevan epäystävällisiä ja turvallisuusuhka. Tarvitaan tarkempi arvio, joka perustuu avaruusolentojen aiheuttamaan ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen uhkaan”.

Näin ollen vastaus Hellyerin esittämään syvälliseen poliittiseen kysymykseen siitä, onko avaruuden aseistaminen asianmukainen poliittinen vastaus avaruusvierailijoihin, on EI. Avaruusvierailijoihin ei ole tarvetta reagoida sotilaallisesti. On selvää, että avaruusolennot, jotka muodostavat uskottavan ”kansallisen turvallisuusuhan”, tekevät niin osallistumalla salaisiin sopimuksiin, jotka mahdollistavat salaisen haltuunoton Yhdysvalloissa ja muissa maissa olemassa olevista avaruusolentoihin liittyvistä laajoista infrastruktuurihankkeista. Tämä salainen avaruusolentojen uhka vaatii POLIITTISEN ratkaisun eikä SOTILAALLISTA ratkaisua – avaruusolentojen läsnäolon julkistamisen.

Kun avaruusolentojen läsnäolo julkistetaan, voidaan varmistaa tarvittava avoimuus ja vastuullisuus, jotta teknologianvaihtosopimukset avaruusolentojen kanssa tehdään vastuullisella tavalla eivätkä ne altista ihmisyhteiskuntaa avaruusolentojen salaiselle ”vallankaappaukselle”. On hyvin todennäköistä, että sieppausilmiö lakkaisi olemasta ongelma, kun oltaisiin avoimia ja vastuullisia. Tällaisia toimia harjoittavia avaruusolentoja voitaisiin seurata tarkasti ja suostutella lopettamaan ihmisoikeuksia rikkovat toimet. Suostuttelumekanismeja olisi useita: tiukka julkinen keskustelu avaruusolentojen toimista, avaruusolentojen kouluttaminen ihmisoikeusnormeista ja monien avaruusolentojen sivilisaatioiden odotettavissa oleva tuki muiden avaruusolentojen rikkomusten seurannassa ja torjumisessa.

Kunnianarvoisa Paul Hellyer vaati kiireellistä julkista keskustelua nykyisten, avaruusolentoja koskevien sotilaallisten toimien asianmukaisuudesta. Eversti Corson kannattamaa nykyistä politiikkaa, jonka mukaan avaruus tulisi aseistaa ja avaruusolentojen alukset tulisi ottaa kohteeksi, tukevat monet entiset ja nykyiset sotilasviranomaiset, jotka ovat tietoisia avaruusolentojen vierailuista. Avaruuteen sijoitettujen aseiden kehittäminen ja käyttö avaruusolentoja vastaan osoittautuu huonoksi poliittiseksi valinnaksi, kun ”salahallituksen” ja avaruusolentojen välisten sopimusten todellinen historia paljastuu. Entisenä puolustusministerinä Paul Hellyer tuntee hyvin sotilasaseiden käytön merkityksen kansainvälisten poliittisten ongelmien ratkaisemisessa. Häntä on onniteltava siitä, että hän on tuonut julkisuuteen ”erittäin tärkeät poliittiset kysymykset, joihin on puututtava” avaruuden aseistamisen ja väitetyn avaruusolentojen ampumisen suhteen.

Michael E. Salla, PhD

www.exopolitics.org

Lähdeviitteet

[1] “Speech by President George W. Bush,” National Defense University, Washington, May 1, 2001. Transkriptio sivulla: http://www.fas.org/nuke/control/abmt/news/010501bush.html

[2] Lainattu teoksessa “National Security Presidential Directive/NSPD-23,” saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/offdocs/nspd/nspd-23.htm

[3] Kts. “Exopolitics Toronto: A Symposium on UFO Disclosure and Planetary Direction,” http://www.exopoliticstoronto.com .

[4] Paul Hellyer, “Missile Defense: It Was Wrong Then and It’s Wrong Now,” Globe and Mail, May 15, 2003. Saatavilla verkossa: http://www.commondreams.org/views03/0515-10.htm

[5] Lisätietoja Hellyerin puheesta, lue se verkossa: http://exopoliticstoronto.com

[6] Hellyer paljasti näiden viranomaisten olemassaolon yksityisessä keskustelussa tämän tekstin kirjoittajalle marraskuun 8. päivä 2005, mutta ei suostunut kertomaan lisätietoja anonymiteetin säilyttämiseksi.

[7] Philip Corso, The Day After Roswell (Simon & Schuster, 1997) 290.

[8] Corso, The Day After Roswell, 292.

[9] Philip Corso, L’Alba Di Una Nuova Era [Dawn of a New Age] tr. Maurizio Baiata (Pendragon, 2003). Kiitos Maurizio Baiatalle luvasta käyttää lainauksia Corson alkuperäisistä muistiinpanoista.

[10] Dawn of a New Age, 77.

[11] Dawn of a New Age, p. 98.

[12] Dawn of a New Age, 78.

[13] Tällaisen kokouksen todistusaineiston ja aihetodisteiden käsittelystä ks.: http://www.exopolitics.org/Study-Paper-8.htm

[14] The Day After Roswell, 292.

[15] Dawn of a New Age, p. 77

[16] Kts. William Hamilton, “California Contactees,” saatavilla verkossa: http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/et031.html

[17] Kts. Stanton Friedman, Top Secret/Majic (2005): 86-102

[18] Majestic Documents, 128. Katso www.majesticdocuments.com

[19] Kts. Friedman, Top Secret/Majic, 56-85.

[20] Lainattu tekstissä Foreign Relations of the United States, 1964-1968, vol. XII, Western Europe, pp. XXXI-XXXV, April 16, 2001. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/advisory/state/covert.html

[21] Kts. “A Nation Deceived,” http://www.mega.nu:8080/ampp/roundtable/emchurch.html

[22] Corso, Dawn of a New Age, 31.

[23] Kts. http://www.presidentialufo.com/newpage17.htm

[24] Katso: http://www.exopolitics.org/Report-ET-Motivations.htm

[25] Kts. Michael Salla, “Mustan Budjetin Raportti,” Scoop Magazine, January, 2004, saatavilla verkossa: https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/mustan-budjetin-raportti-tutkimus-cian-pimeaan-budjettiin-ja-toiseen-manhattan-projektiin/

[26] Kts. Michael Salla, “Dulce-raportti”, saatavilla verkossa: https://eksopolitiikka.fi/ufologia/dulce-raportti-ihmisoikeusrikkomukset-yhdysvaltain-ja-avaruusolentojen-yhteisessa-tukikohdassa-dulcessa-new-mexicossa/

[27] Kts. Keen, Faces of the Enemy: Reflections of the Hostile Imagination (Harper Collins, 1991).

[28] Kts. Carol Rosinin haastattelu, saatavilla verkossa: http://www.illuminati-news.com/ufos-and-aliens/html/carol_rosin.htm

Artikkelin julkaissut exopolitics.net

Eksopolitiikka

Eisenhowerin tapaaminen 1954 avaruusolentojen kanssa: Ensikontaktin vuosijuhla?

14.9.2025 paatoimittaja Kommentoi

Tutkielma #8

Tarkistettu helmikuun 12. 2004, julkaistu ensikerran tammikuun 28. 2004

Exopolitics Article Archives


© Michael E. Salla, PhD

Tiivistelmä

Helmikuun 20-21. päivien välisenä yönä 1954, ollessaan ’lomalla’ Kalifornian Palm Springsissa, presidentti Dwight Eisenhower katosi ja väitetysti hänet vietiin Edwardsin ilmatukikohtaan salaiseen tapaamiseen. Kun hän löytyi seuraavana aamuna jumalanpalveluksesta kirkossa Los Angelesissa, toimittajille sanottiin, että hän oli joutunut hammaslääkärin hätäpäivystykseen aiempana iltana paikalliselle hammaslääkärille. Eisenhoweria hoitanut hammaslääkäri myöhemmin esiteltiin samana iltana. Yö ja aamu kadoksissa ruokkivat huhuja siitä, että Eisenhower käytti hammaslääkärikertomusta peitetarinana avaruusolentojen tapaamiselle. Tapaaminen mahdollisesti on kaikkein merkittävin mitä kukaan presidentti on koskaan tehnyt: väitetty ’Ensikontakti’ avaruusolentojen kanssa Edwardsin ilmatukikohdassa (aiemmin tunnettiin nimellä Murocin lentokenttä), josta sai alkunsa sarja tapaamisia eri avaruusolentojen rotujen kanssa, mikä johti lopulta ’sopimuksen’ allekirjoittamiseen. Tämä huikea Ensikontaktitapahtuma, mikäli se on oikeasti pidetty, viettää vuosijuhlaansa helmikuun 20-21. päivinä 2004.

Tässä tutkielmassa käydään läpi todisteita Ensikontaktitapahtumalle avaruusolentojen kanssa, jotka ulkonäöltään näyttivät erehdyttävästi ’pohjoismaisilta’, sopimukselle ’pohjoismaisen’ avaruusolentojen rodun kanssa, sarjalle tapaamisia jotka lopulta johtivat sopimuksen allekirjoittamiseen toisen ’Harmaina’ tunnetun avaruusolentojen rodun kanssa sekä näiden sopimusneuvotteluissa mukana olleiden eri avaruusolentojen rotujen motivaatioille. Tämä tutkielma lisäksi tarkastelee sitä miksi tapahtumat pidettiin salassa niin pitkään, Eisenhowerin avaruusolentotapaamisen 50-vuotisjuhlan merkitystä sekä tulemmeko kuulemaan piakkoin lähitulevaisuudessa ilmoituksen UFO-paljastuksesta.

Eisenhowerin tapaaminen 1954 avaruusolentojen kanssa: Ensikontaktin vuosijuhla?

Johdanto [1]

Eisenhowerin ‘Ensikontaktitapaamista’ avaruusolentojen kanssa tukevat aihetodisteet

Eisenhowerin tapaamisesta avaruusolentojen kanssa on olemassa aihetodisteita ja todistajanlausuntoja, kuten on myös sarjasta tapaamisia, jotka kulminoituivat eri avaruusolentoryhmittymän kanssa solmittuun sopimukseen. Kaikkein kiinnostavimmat ovat väitteet koskien Eisenhowerin väitettyä talvilomaa Palm Springsissä, Kaliforniassa helmikuun 17-24. päivinä 1954. Ensinnäkin, ”presidentin lomasta” ilmoitettiin varsin yhtäkkisesti ja se tapahtui alle viikko sen jälkeen kun Eisenhower oli ollut lomalla Georgiassa ‘ampumassa viiriäisiä’. UFO-tutkija William Mooren mukaan kaikki tämä oli epätavallista ja viittasi siihen, että Palm Springsin visiitti oli paljon muutakin kuin pelkkä loma. [2]

Toiseksi, helmikuun 20. päivän lauantai-iltana presidentti Eisenhower katosi, mikä ruokki spekulaatioita lehdistössä, että hän olisi sairastunut tai jopa kuollut. Hätäisesti järjestetyssä lehdistötilaisuudessa Eisenhowerin lehdistösihteeri ilmoitti, että Eisenhowerin paikka hampaassa oli irronnut hänen syödessään kanaa, ja että hänet piti kiidättää hammaslääkärille. Paikallinen hammaslääkäri esiteltiin sunnuntaina 21. helmikuuta pidetyssä virallisessa tilaisuudessa ”presidenttiä hoitaneena hammaslääkärinä”. [3] Mooren tutkimukset tapauksesta tulivat siihen tulokseen, että hammaslääkärivierailua käytettiin peitetarinana Eisenhowerin todelliselle sijainnille.

Eisenhower oli kadoksissa kokonaisen illan, ja hänet olisi aivan hyvin voitu viedä pois Palm Springsista läheiselle Murocin lentokentälle, joka myöhemmin nimettiin Edwardsin ilmatukikohdaksi. Presidentin loman ennaltasopimaton luonne, presidentin katoaminen ja hammaslääkäripeitetarina tarjoavat aihetodisteita siitä, että hänen Palm Springsin loman todellinen päämäärä oli, että hän ottaisi osaa tapaamiseen, joka oli niin tärkeä, että sitä ei voitu paljastaa kansalle. Tapaaminen avaruusolentojen kanssa on hyvinkin voinut olla hänen vierailunsa todellinen tarkoitus.

Gerald Lightin kirje, jossa mainittiin Eisenhowerin tapaaminen avaruusolentojen kanssa

Ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti Eisenhowerin tavanneen avaruusolentoja, oli Gerald Light, joka kirjeessä Meade Laynelle, silloiselle Borderland Sciences -tutkimusjärjestön johtajalle, päivämäärällä 16. huhtikuuta 1954 väitti hänen olleen mukana delegaatiossa, jossa johtajia vietiin tapaamaan avaruusolentoja Edwardsin ilmatukikohtaan. Myöhemmässä artikkelissa Mayde Layne kuvasi Lightia ”lahjakkaaksi ja erittäin koulutetuksi kirjoittajaksi ja luennoitsijaksi”, joka hallitsi sekä okkultismia että selvänäkötaidon. [4] Light oli tunnettu metafysiikan hahmo Etelä-Kalifornian alueella. Hänen ja muiden delegaation jäsenten tavoitteena oli testata kansan reaktioita avaruusolentojen läsnäoloon. Light kuvasi tapaamisen tilanteita seuraavasti:

’Rakkaat ystävät: Olen juuri palannut Murocista [Edwardsin ilmatukikohdasta]. Raportti on totta — musertavan totta! Tein matkan yhdessä Franklin Allenin kanssa Hearst Papersista ja Edwin Nourse Brookingsin instituutista (Trumanin entinen taloudellinen neuvonantaja) sekä piispa MacIntyren kanssa Los Angelesista (nimet ovat toistaiseksi luottamuksellisia). Kun meidän sallittiin päästä rajatulle alueelle (arviolta 6 tuntia sen jälkeen, kun meidät oli tarkastettu kaikenlaisten esineiden, tapahtumien ja henkilökohtaisen ja työelämän aspektien varalta), minulla oli omituinen tunne, että maailma oli lopettanut fantastisessa realismissa elämisen. Sillä en ollut koskaan nähnyt niin monia ihmisiä täydellisen romahduksen ja hämmennyksen tilassa, kun he tajusivat että heidän maailmansa todellakin oli päättynyt niin lopullisesti, että sitä ei pysty edes kuvaamaan. Todellisuus ’toisen tason’ taivaan muodoista on nyt ja ikuisesti siirtynyt pois spekulaatioiden maailmasta ja siitä on tullut varsin tuskallinen osa jokaisen vastuullisen tieteellisen ja poliittisen ryhmittymän tietoisuutta. Kahden päivän vierailuni aikana näin ilmavoimien upseerien tutkivan ja käsittelevän viitenä eri kertana viiden tyyppisiä lentokoneita — Eetteriolentojen avustuksella ja luvalla! Minulla ei ole sanoja joilla kuvata reaktiotani. Se lopultakin tapahtui. Nyt se on historiaa. Kuten ehkä jo tiedätte, presidentti Eisenhower vietiin Murociin eräänä iltana hänen vieraillessaan Palm Springsissä hiljattain. Ja olen vakuuttunut siitä, että hän jättää huomiotta eri ”viranomaisten” välisen hirvittävän konfliktin ja kääntyy suoraan ihmisten puoleen radion ja television välityksellä — jos pattitilanne jatkuu vielä kauan. Sen perusteella, mitä olen saanut selville, virallista julkilausumaa maalle valmistellaan toimitettavaksi toukokuun puolivälin tienoilla. [5]

Tietenkään mitään muodollista ilmoitusta ei koskaan tehty, ja Lightin oletettu tapaaminen on ollut joko 1900-luvun parhaiten varjeltu salaisuus tai ruumiistapoistumiskokemuksista tunnetun vanhemman mystikon sepite. Lightin kuvaamat tapahtumat hänen tapaamisesta, läsnäolijoiden paniikki ja hämmennys, väitetyn laskeutumisen emotionaalinen vaikutus, suuret mielipide-erot siitä pitäisikö avaruusolentojen vierailusta kertoa kansalle ovat uskottavia kuvauksia siitä mitä on voinut tapahtua. Ligthin kuvaamat psykologiset ja emotionaaliset vaikutukset korkea-arvoisiin upseereihin tapaamisessa ovat yhdenmukaisia sen kanssa mitä voitaisiin odottaa ’elämää mullistavalta tapahtumalta’. Toinen tapa arvioida Lightin väitettä on tutkia hänen nimeämiä hahmoja, jotka olivat hänen mukanaan osana delegaatiota, sekä sitä olisivatko he voineet olla mahdollisesti kandidaatteja tällaiseen tapaamiseen.

Tohtori Edwin Nourse (1883-1974) oli presidentti Trumanin taloudellisten neuvonantajien neuvoston ensimmäinen puheenjohtaja (1944-1953) sekä presidentti Trumanin taloudellinen pääneuvonantaja. [6] Nourse virallisesti jäi eläkkeelle vuonna 1953 ja olisi varmasti ollut hyvä valinta henkilöksi, joka voisi antaa luottamuksellisesti taloudellisia neuvoja Eisenhowerin hallinnolle. Mikäli tri. Nourse oli ollut läsnä tällaisessa tapaamisessa, hän teki sen jotta hän olisi voinut tarjota asiantuntemustaan avaruusolentojen Ensikontaktin mahdollisista taloudellisista vaikutuksista. toinen Lightin mainitsema henkilö oli piispa MacIntyre.

Kardinaali James Francis MacIntyre oli Los Angelesin katolisen kirkon piispa ja johtaja (1948-1970) ja hän olisi ollut tärkeä nimi jolta kysyä jotain mahdollisista uskonnollisten henkilöiden reaktioista yleisesti sekä erityisesti planeettamme kaikkein vaikutusvaltaisimman ja voimakkaimman uskonnollisen instituution reaktioista — roomalaiskatolisen kirkon. Erityisesti, kardinaali MacIntyre olisi ollut hyvä alinta Vatikaanin edustajaksi, sillä paavi Pius XII nimitti hänet Länsi-USA:n ensimmäiseksi kardinaaliksi 1952. Kaikki kardinaali MacIntyren kirjeenvaihto on suljettu tutkijoilta, mikä tekee mahdottomaksi vahvistaa sen mitkä hänen Murocin vierailunsa vaikutukset ovat olleet häneen sekä sitä mitä hän kommunikoi kollegoilleen Vatikaaniin. [7] Kardinaali MacIntyre oli riittävän korkea-arvoinen edustaakseen katolista kirkkoa ja uskonnollista yhteisöä johtajien delegaatiossa. Neljäs johtajien delegaation jäsen oli Franklin Winthrop Allen, entinen Hearst Newspapers Groupin toimittaja. [8] Allen oli 80-vuotias tuohon aikaan, ja hän oli kirjoittanut kirjan jossa ohjeistettiin toimittajia siitä miten käsitellä kongressin komiteakuulemisia, ja hän olisi ollut hyvä valinta lehdistön jäseneksi joka osaa säilyttää luottamuksellisuuden. Nämä neljä henkilöä edustivat uskonnollista, henkistä, taloudellista ja median yhteisöä ja he kaikki olivat riittävän iäkkäitä ja hyvämaineisia. He varmasti olisivat olleet hyviä kandidaatteja johtajien delegaatioon, joka olisi osannut antaa luottamuksellisesti neuvoja mahdollisesta kansan reaktiosta Ensikontaktiin avaruusolentojen kanssa. Sellainen valikoima olisi ollut ’viisaiden miesten’ ryhmä, joka olisi kuvannut hyvin Amerikan yhteiskunnan konservatiivista luonnetta 1954. Vaikka Light on saattanut hyvinkin keksiä tällaisen luettelon keksityssä kertomuksessa tai ruumiin ulkopuolisessa kokemuksessa, kuten Moore analyysissään antaa ymmärtää, Lightin valinnassa ei ole mitään sellaista, mikä sulkee pois sen mahdollisuuden, että he olisivat olleet uskottavia tällaisen valtuuskunnan jäseniä. [9] Näin ollen tällaisen ”viisaiden miesten” ryhmän valinta antaa jonkin verran uskottavuutta Lightin väitteelle.

Voidaan siis päätellä, että seuraavat seikat muodostavat aihetodisteet siitä, että tapaaminen avaruusolentojen kanssa on tapahtunut. Ensimmäinen on Eisenhowerin kadonnut yö. Toinen on heikko ”peitetarina”, jota käytettiin Eisenhowerin poissaoloon. Kolmas on Lightin kuvaus tapaamisen todellisista tapahtumista, sillä kuvatun tapaamisen psykologinen ja emotionaalinen vaikutus vastaa sitä, mitä oli odotettavissa. Viimeisenä on Lightin kuvaus yhteisön johtajien tai ”viisaiden miesten” kokoonpanosta kokouksessa. Nämä neljä seikkaa yhdessä tarjoavat aihetodisteita siitä, että tapaaminen avaruusolentojen kanssa tapahtui ja että Eisenhower oli läsnä.

Todistukset, jotka tukevat Eisenhowerin tapaamista avaruusolentojen kanssa

On olemassa useita muita lähteitä, jotka väittävät, että Edwardsin lentotukikohdassa olisi pidetty avaruusolentojen kokous, joka vastasi virallista ensikontaktitapahtumaa. Nämä lähteet perustuvat sellaisten ”ilmiantajien” todistuksiin, jotka ovat nähneet asiakirjoja tai jotka ovat saaneet tietää tällaisesta tapaamisesta ”sisäpiirikontakteiltaan”. Näissä todistuksissa kuvataan, että näyttäisi olevan kyse kahdesta erillisestä tapaamiskerrasta, joihin osallistui eri avaruusolentoryhmiä, jotka tapasivat joko presidentti Eisenhowerin ja/tai Eisenhowerin hallinnon virkamiehiä lyhyen ajanjakson aikana. Ensimmäinen näistä tapaamisista, varsinainen ”Ensikontakti”, ei johtanut sopimukseen, ja avaruusolennot torjuttiin käytännössä. Toinen näistä tapaamisista johti sopimukseen, ja siitä on ilmeisesti tullut perusta myöhemmille salaisille vuorovaikutustapaamisille allekirjoitettuun ”sopimukseen” osallistuneiden Maan ulkopuolisten rotujen kanssa. Tapaamisten järjestyksessä ja niiden pitopaikoissa on jonkin verran ristiriitaisuuksia, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että presidentti Eisenhowerin osallistuminen ”ensikontaktikokoukseen” tapahtui ja että yksi näistä tapaamisista tapahtui hänen vieraillessaan helmikuussa 1954 Edwardsin lentotukikohdassa.

Ensimmäisen version Eisenhowerin tapaamisesta on kuvannut yksi ”kiistellyimmistä” ilmiantajista, joka on koskaan tullut julkisuuteen kuvaamaan Maan ulkopuolisten läsnäoloa. William Cooper kuului Tyynenmeren laivaston komentajan tiedusteluryhmään vuosina 1970-73, ja hänellä oli pääsy salaisiin asiakirjoihin, jotka hänen oli tarkistettava täyttääkseen tiedotustehtävänsä. Hän kuvailee maan ulkopuolisten kanssa tapahtuneen ”ensikontaktin” taustaa ja luonnetta seuraavasti:

Vuonna 1953 tähtitieteilijät havaitsivat avaruudessa suuria kohteita, jotka liikkuivat kohti Maata. Aluksi uskottiin, että ne olivat asteroideja. Myöhemmin todisteet osoittivat, että esineet saattoivat olla vain avaruusaluksia. Sigma-projekti sieppasi avaruusolentojen radioviestintää. Kun esineet saavuttivat Maan, ne asettuivat hyvin korkealle kiertoradalle päiväntasaajan ympärille. Niitä oli useita valtavia aluksia, ja niiden varsinaista tarkoitusta ei tiedetty. Project Sigma ja uusi Project Plato pystyivät tietokoneen binäärikieltä käyttävän radioviestinnän avulla järjestämään laskeutumisen, joka johti kasvokkain tapahtuvaan kontaktiin toiselta planeetalta tulleiden avaruusolentojen kanssa. Plato-projektin tehtävänä oli luoda diplomaattiset suhteet tähän avaruusolentojen rotuun. Sillä välin ihmisen näköisten avaruusolentojen rotu otti yhteyttä Yhdysvaltain hallitukseen. Tämä avaruusolentoryhmä varoitti meitä päiväntasaajaa kiertävistä avaruusolennoista ja tarjoutui auttamaan meitä henkisessä kehityksessämme. Tärkeimpänä ehtona he vaativat, että puramme ja tuhoamme ydinaseemme. He kieltäytyivät teknologian vaihdosta vedoten siihen, että olimme henkisesti kykenemättömiä käsittelemään hallussamme olevaa teknologiaa. He uskoivat, että käyttäisimme kaikkea uutta teknologiaa toisiamme tuhoamaan. Tämä rotu totesi, että olimme itsetuhon tiellä ja että meidän on lakattava tappamasta toisiamme, lakattava saastuttamasta maapalloa, lakattava raiskaamasta maapallon luonnonvaroja ja opittava elämään harmoniassa. Näihin ehtoihin suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti, erityisesti tärkeimpänä ehtona oli ydinaseriisunta. Uskottiin, että tämän ehdon täyttäminen jättäisi meidät avuttomiksi ilmeisen muukalaisuhan edessä. Meillä ei myöskään ollut mitään historiaa, mikä olisi auttanut päätöksenteossa. Ydinaseriisunnan ei katsottu olevan Yhdysvaltojen etujen mukaista. Ehdotukset hylättiin. [10]

Cooperin versiossa merkittävää on se, että humanoidi-avaruusrotu ei ollut halukas osallistumaan teknologianvaihtoon, joka voisi auttaa aseiden kehittämisessä, vaan keskittyi sen sijaan hengelliseen kehitykseen. Merkittävää on, että näiden avaruusolentojen tarjoukset torjuttiin.

Vahvistus siitä, että Ensimmäisen kosketuksen tapaamiseen osallistui avaruusolentoja, joita käytännössä torjuttiin, koska he ottivat periaatteellisen kannan teknologia-apuun ja ydinaseisiin, tulee entisen laivaston komentajan pojalta, joka väitti, että hänen isänsä oli ollut läsnä 20.-21. helmikuuta 1954 pidetyssä Ensimmäisen kosketuksen tapahtumassa. Yhdysvaltain merijalkaväen eläkkeellä olevan kersantti Charles L. Suggsin mukaan hänen isänsä Charles L. Suggs (1909-1987) oli Yhdysvaltain merivoimien entinen komentaja, joka osallistui Edwardsin lentotukikohdassa pidettyyn kokoukseen Eisenhowerin kanssa. [11] Kersantti Suggs kertoi isänsä kokemuksista kokouksesta vuonna 1991 erään tunnetun ufotutkijan haastattelussa:

Charlien isä, merivoimien komentaja Charles Suggs oli presidentin mukana muiden mukana 20. helmikuuta. He tapasivat ja keskustelivat kahden valkotukkaisen pohjoismaalaisen kanssa, joilla oli vaaleansiniset silmät ja värittömät huulet. Tiedottaja seisoi muutaman metrin päässä Ike:stä eikä antanut tämän lähestyä lähemmäs. Toinen pohjoismaalainen seisoi kaksoiskuperan lautasen pidennetyllä rampilla, joka seisoi kolmijalkaisilla laskutelineillä laskukiitotien päällä. Charlien mukaan kentällä oli B-58 Hustlereita, vaikka ensimmäinen niistä lensi virallisesti vasta vuonna 1956. Nämä vierailijat sanoivat tulleensa toisesta aurinkokunnasta. He esittivät yksityiskohtaisia kysymyksiä ydinkokeistamme. [12]

Toinen ”ilmiantaja”, joka vahvistaa, että Ensikontaktiin liittyi Maan ulkopuolinen rotu, joka hylättiin heidän periaatteellisen teknologiansiirtoa koskevan kantansa vuoksi, on Lear-suihkukoneen kuuluisan luojan William Learin poika. John Lear on entinen Lockheed L-1011 -lentokoneen kapteeni, joka lensi yli 150 testilentokonetta ja piti hallussaan 18 nopeusennätystä. 1960-luvun lopulla, 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa hän oli CIA:n sopimuslentäjä. Learilla oli läheiset suhteet CIA:n johtajaan William Colbyyn, joka vastasi Vietnamin salaisista operaatioista ennen kuin hänestä tuli CIA:n johtaja. Learin mukaan eräs toinen rotu oli tosiaan varoittanut häntä ennen kuin sopimus lopulta allekirjoitettiin, ja hän väitti, että he kävivät Murocissa/Edwardissa ja että tapahtui seuraavaa:

Vuonna 1954 presidentti Eisenhower tapasi toisen muukalaislajin edustajan Murocin testikeskuksessa, joka nykyään on nimeltään Edwardsin lentotukikohta. Tämä muukalainen ehdotti, että he voisivat auttaa meitä pääsemään eroon Harmaista, mutta Eisenhower hylkäsi heidän tarjouksensa, koska he eivät tarjonneet teknologiaa. [13]

Cooperin ja Learin ajatusta useamman kuin yhden Maan ulkopuolisen rodun yhteistoiminnasta Eisenhowerin hallinnon kanssa tukevat muut ilmiantajat, kuten entinen kersantti Robert Dean, joka Cooperin tavoin pääsi käsiksi huippusalaisiin asiakirjoihin työskennellessään erään suuren yhdysvaltalaisen sotilasjohdon ylipäällikön tiedusteluosastolla. Deanin 27-vuotisen ansiokkaan sotilasuran aikana hän palveli liittoutuneiden Euroopan ylimmässä päämajassa, jossa hän näki nämä asiakirjat palvellessaan Euroopan ylimmän liittoutuneiden komentajan alaisuudessa. Dean väitti:

Ryhmiä oli tuolloin vain neljä, joista he tiesivät varmasti, ja harmaat olivat yksi niistä. Oli ryhmä, joka näytti täsmälleen samalta kuin me. Oli ihmisryhmä, joka näytti niin paljon meiltä, että se todella teki amiraalit ja kenraalit hulluiksi, koska he totesivat, että nämä ihmiset, ja he olivat nähneet heidät toistuvasti, he olivat olleet yhteydessä heihin, oli ollut sieppauksia, oli ollut yhteyksiä… Kaksi muuta ryhmää, oli hyvin suuri ryhmä, sanon suuri, he olivat 6-8 ehkä joskus 9 jalkaa pitkiä ja he olivat humanoidisia, mutta he olivat hyvin kalpeita, hyvin valkoisia, eikä heillä ollut lainkaan karvoja kehossaan. Ja sitten oli toinen ryhmä, joka oli jotenkin matelijamainen. Olimme kohdanneet heitä, sotilaat ja poliisit ympäri maailmaa ovat törmänneet näihin tyyppeihin. Heidän silmissään oli pystysuorat pupillit, ja heidän ihonsa näytti olevan laadultaan hyvin paljon liskon vatsan kaltainen. Nämä olivat siis ne neljä, joista he tiesivät vuonna 1964. [14]

Todistajalausunnoissa on jonkin verran ristiriitaisuutta sen suhteen, missä ilmavoimien tukikohdassa hylätyt avaruusolennot tapasivat presidentti Eisenhowerin ja/tai Eisenhowerin hallinnon virkamiehiä. Cooper väittää, että tämä tapahtui Homesteadin ilmavoimien tukikohdassa Floridassa eikä Edwardsissa. [15] Toisaalta Lear ja Suggs väittävät, että se tapahtui Edwardsissa. Kirjeessään Gerald Light huomautti Eisenhowerin virkamiesten voimakkaista erimielisyyksistä, jotka koskivat avaruusolentojen vastaamista Edwardsin lentotukikohdan kokouksessa. Tällaisia voimakkaita erimielisyyksiä saattoi ennakoitavasti esiintyä, jos kansallisen turvallisuuden virkamiehet vastasivat avaruusolentojen pyyntöön luopua aseteknologian tavoittelusta. Kun otetaan huomioon kylmän sodan intensiivisyys, läsnä olleet kansallisen turvallisuuden virkamiehet saattoivat hyvinkin päättää, että oli järkevämpää etsiä parempia ehtoja ennen kuin suostuivat avaruusolentojen pyyntöön. Lightin todistus antaa ymmärtää, että Edwardsissa pidetty kokous ei johtanut sopimukseen, vaan sen sijaan Eishenhowerin virkamiesten välille syntyi kiistoja. Näin ollen päättelen, että Learin ja Suggsin versio on oikeampi ja että ”ensimmäinen kontakti” tapahtui Edwardsin lentotukikohdassa 20.-21. helmikuuta 1954.

Vuoden 1954 sopimus avaruusolentojen kanssa

Tähän mennessä tutkittujen todistusten mukaan 20.-21. helmikuuta 1954 pidetty kokous ei ollut menestyksekäs, ja avaruusolennot torjuttiin, koska ne kieltäytyivät teknologiavaihdosta ja koska Yhdysvallat ja oletettavasti muut maailman suurvallat vaativat ydinaseriisuntaa. Cooper kuvailee olosuhteita, jotka johtivat myöhempään sopimukseen, joka saavutettiin ensimmäisen kokouksen epäonnistumisen jälkeen. Vaikka Cooperilla on erilainen versio vuoden 1954 tapaamisten päivämääristä ja kellonajoista, hän on samaa mieltä siitä, että tapaamisia oli kaksi ja että eri avaruusolennot tapasivat presidentti Eisenhowerin ja/tai hänen hallinnon virkamiehiä. [16]

Myöhemmin vuonna 1954 maapalloa kiertäneet isonenäiset Harmaat avaruusolennot laskeutuivat Hollomanin lentotukikohtaan. Perussopimus saatiin aikaan. Tämä rotu ilmoitti olevansa peräisin Orionin tähdistössä olevan punaisen tähden ympärillä olevalta planeetalta, jota kutsuimme Betelgeuseksi. He totesivat, että heidän planeettansa oli kuolemassa ja että jonain tuntemattomana tulevana ajankohtana he eivät enää pystyisi selviytymään siellä. [17]

Hollomanin ilmavoimien tukikohdassa New Mexicossa pidetyn kokouksen on raportoitu olleen myöhempien Maan ulkopuolisten tapaamisten tapahtumapaikka samojen Maan ulkopuolisten kanssa, jotka todistettavasti allekirjoittivat vuoden 1954 sopimuksen. Esimerkiksi vuosina 1972-73 tuottajille Robert Emenegger ja Allan Sandler oli väitetysti tarjottu ja he olivat todistaneet todellista ilmavoimien filmimateriaalia tapaamisesta, johon osallistui Harmaita avaruusolentoja ja joka tapahtui Hollomanin ilmavoimien tukikohdassa vuonna 1971. [18] Cooper selitti Harmaiden avaruusolentojen kanssa vuonna 1954 tehdyn sopimuksen ehdot seuraavasti:

Sopimuksessa todettiin, että muukalaiset eivät sekaantuisi meidän asioihimme, emmekä me sekaantuisi heidän asioihinsa. Pitäisimme heidän läsnäolonsa Maan päällä salassa. He toimittaisivat meille kehittynyttä teknologiaa ja auttaisivat meitä teknologisessa kehityksessämme. He eivät tekisi mitään sopimusta minkään muun maan kansakunnan kanssa. Ne voisivat kaapata ihmisiä rajoitetusti ja säännöllisesti lääketieteellisiä tutkimuksia ja kehitystemme seurantaa varten sillä ehdolla, että ihmisiä ei vahingoitettaisi, että heidät palautettaisiin kaappauspaikkaan, että heillä ei olisi mitään muistikuvaa tapahtumasta ja että muukalaiskansakunta toimittaisi MJ-12:lle säännöllisesti luettelon kaikista ihmiskontakteista ja siepatuista. [19]

Toinen ilmiantaja, joka on lähde sopimuksen allekirjoittamisesta, on Phil Schneider, entinen geologinen insinööri, joka työskenteli maanalaisten tukikohtien rakentamista varten tehdyissä sopimuksissa ja joka työskenteli laajalti mustien projektien parissa, joihin liittyy avaruusolentoja. Hän paljasti oman tietonsa sopimuksesta seuraavassa:

Vuonna 1954 Eisenhowerin hallinnon aikana liittovaltion hallitus päätti kiertää Yhdysvaltojen perustuslakia ja tehdä sopimuksen ulkomaalaisten yhteisöjen kanssa. Sitä kutsuttiin vuoden 1954 Greada-sopimukseksi, jossa periaatteessa sovittiin, että avaruusolennot voivat ottaa muutaman lehmän ja testata istutustekniikkaansa muutamaan ihmiseen, mutta että niiden oli annettava yksityiskohtaiset tiedot asianomaisista ihmisistä. [20]

Schneiderin tietämys sopimuksesta olisi ollut peräisin hänen perehtyneisyydestään erilaisiin siiloutettuihin mustiin projekteihin ja vuorovaikutuksesta muiden avaruusolentojen kanssa työskentelevien henkilöiden kanssa. Vielä yksi ilmiantaja, joka on lähde sopimuksen allekirjoittamisesta, on tohtori Michael Wolf, joka väittää toimineensa eri poliittisissa komiteoissa, jotka ovat olleet vastuussa maan ulkopuolisista asioista 25 vuoden ajan. [21] Hän väittää, että Eisenhowerin hallinto teki sopimuksen maan ulkopuolisen rodun kanssa ja että tätä sopimusta ei koskaan ratifioitu perustuslain edellyttämällä tavalla. [22]

Merkittävää on, että monet ilmiantajat väittävät, että allekirjoitettuun sopimukseen liittyi jonkinlaista pakottamista avaruusolentojen taholta. Don Phillips on entinen ilmavoimien sotilas ja salaisiin ilmailuhankkeisiin osallistunut työntekijä, joka todisti nähneensä asiakirjoja, joissa kuvataan presidentti Eisenhowerin ja avaruusolentojen tapaamista ja myöhemmän sopimuksen taustoja:

Meillä on tallenteita vuodelta 1954, jotka ovat tämän maan omien johtajien ja täällä Kaliforniassa olevien avaruusolentojen välisiä tapaamisia. Ja kuten kirjallisista asiakirjoista ymmärrän, meiltä kysyttiin, antaisimmeko heidän olla täällä ja tehdä tutkimusta. Olen lukenut, että vastauksemme oli, no, miten voisimme estää teitä? Olette niin kehittyneitä. Ja tämän kameran ja äänen perusteella sanon, että presidentti Eisenhower piti tämän kokouksen. [23]

Eversti Phillip Corso, Eisenhowerin kansallisessa turvallisuusneuvostossa palvellut korkeasti palkittu upseeri, viittasi muistelmissaan Eisenhowerin hallinnon Maan ulkopuolisten kanssa allekirjoittamaan sopimukseen. Hän kirjoitti: ”Olimme neuvotelleet heidän [avaruusolentojen] kanssa eräänlaisen antautumisen niin kauan kuin emme voineet taistella heitä vastaan. He sanelivat ehdot, koska tiesivät, että se, mitä eniten pelkäsimme, oli paljastus.” [24] Corson väite ”neuvotellusta antautumisesta” viittaa siihen, että saavutettiin jonkinlainen sopimus tai ”sopimus”, johon hän ei ollut tyytyväinen.

Mitä tiedämme sopimuksen allekirjoittaneista Harmaista avaruusolennoista?

Cooperin mukaan sopimuksen allekirjoittaneet Harmaat avaruusolennot eivät olleet luotettavia:

Vuoteen 1955 mennessä tuli ilmeiseksi, että avaruusolennot olivat pettäneet Eisenhoweria ja rikkoneet sopimuksen….. Epäiltiin, että avaruusolennot eivät toimittaneet MJ-12:lle täydellistä luetteloa ihmiskontakteista ja kaapatuista, ja epäiltiin, että kaikkia kaapattuja ei ollut palautettu. [25]

Vastaavasti Lear väitti, että harmaat avaruusolennot rikkoivat sopimuksen nopeasti, eikä heihin voitu luottaa:

… tehtiin sopimus, jonka mukaan vastineeksi avaruusolentojen kehittyneestä teknologiasta antaisimme heidän siepata hyvin pienen määrän ihmisiä, ja meille annettaisiin määräajoin luettelo siepatuista henkilöistä. Saimme jotain vähemmän kuin mitä sovimme teknologiasta, ja huomasimme, että sieppaukset ylittivät miljoonakertaisesti sen, mihin olimme naiivisti suostuneet. [26]

Muut ilmiantajat ehdottivat myös, että Eisenhowerin kanssa sopimuksen allekirjoittaneisiin avaruusolentoihin ei voitu luottaa. Schneider väitti, että huolimatta sopimuksen määräyksistä, jotka koskivat kokeita varten ”siepattavien” ihmisten määrää, ”avaruusolennot muuttivat sopimusta, kunnes päättivät, etteivät ne noudattaisi sitä lainkaan”. [27]

Kuten aiemmin mainittiin, eversti Phillip Corso uskoi samalla tavoin, että Eisenhowerin hallinnon kanssa sopimuksia tehneisiin avaruusolentoihin ei voitu luottaa. Corso uskoi, että nämä pakottivat ”neuvoteltuun antautumiseen”, mikä viittasi epäilyttävään ulkoavaruuden agendaan. Vaikka kenraali Douglas Macarthur ei suoraan maininnut mitään hallituksen sopimusta avaruusolentojen kanssa, hän antoi lokakuussa 1955 kuuluisan varoituksen, jossa hän vihjasi, että avaruusolentojen läsnäolo uhkasi ihmisten suvereniteettia:

Sinulla on nyt edessäsi uusi maailma, muutoksen maailma. Puhumme oudoilla termeillä kosmisen energian valjastamisesta, lopullisesta konfliktista yhdistyneen ihmiskunnan ja jonkin toisen planeettagalaksin pahaenteisten voimien välillä.” ”Maailman kansojen on yhdistyttävä, sillä seuraava sota on planeettojen välinen sota. Maapallon kansojen on jonain päivänä muodostettava yhteinen rintama muilta planeetoilta tulevien ihmisten hyökkäyksiä vastaan. [28]

Macarthur saattoi hyvinkin viitata samoihin avaruusolentoihin, joiden Corso, Cooper ja Lear uskoivat tehneen sopimuksen Eisenhowerin hallinnon kanssa. Merkittävää on, että raportit yhteydenotoista avaruusolentoihin alkoivat muuttua, kun väitettyä sopimusta alettiin panna täytäntöön. Ystävälliset ”avaruusveljien” kertomukset, joissa oli mukana 1950-luvun kontaktihenkilöitä, muuttuivat, kun raportteja sieppauksista alkoi ilmaantua sen jälkeen, kun Barney ja Betty Hillin ensimmäinen kirjattu tapaus vuonna 1961 oli tapahtunut:

Toinen ilmeinen kaava, joka on esiintynyt ufologiassa, on avaruusveljesten valta-asema 1950-luvulla. He olivat ystävällisiä, olivat vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, jotka tulivat tunnetuiksi kontaktihenkilöinä, ja ottivat ihmisiä kyytiin avaruusaluksillaan. Tämä malli muuttui dramaattisesti Betty ja Barney Hillin sieppauksen myötä 1960-luvun alussa. 1950-luvun avaruusveljen ihmistyypit näyttivät katoavan, ja ne korvattiin UFO-kirjallisuudessa toisenlaisella muukalaisella. Kuusikymmenluvun alussa Hillien ensimmäinen sieppaus aloitti uuden mallin, jossa avaruusolennot olivat harmaita ”pahoja” muukalaisia, jotka sieppasivat ihmisiä vastoin heidän tahtoaan ja tekivät heille lääketieteellisiä toimenpiteitä. Tämän kirjoittajan tietääkseni 1950-luvulla ei ollut yhtään vahvistettua tapausta ”klassisista” sieppauksista. Toisin kuin 1950-luvun ”hyviä” avaruusveljiä, kaikki, joilla oli tarpeeksi epäonnea tavatakseen heidät, kuvailivat näitä harmaita avaruusolentoja etäisiksi ja tunteettomiksi. [29]

Wolfin mukaan avaruusolennot olivat harmaita Zeta Reticulum -tähtijärjestelmän neljänneltä planeetalta, kun taas Cooper väittää, että ne olivat pitkiä harmaita Betelgeusesta, Orionilta. Wolfin ja Cooperin toisistaan poikkeavat versiot kuvastavat todennäköisesti Rigelin ja Betelguesen Harmaiden läheistä suhdetta ja sitä, että sopimus on saattanut koskea useampaa kuin yhtä lajia avaruusolentoja. Wolf on kuvannut, että Harmailla on myönteisiä motiiveja niiden läsnäoloon maapallolla, mutta Yhdysvaltain armeijan sekopääelementit ovat estäneet niitä ja ottaneet ne kohteekseen. [30] Vastaavasti Robert Dean uskoo, että Maassa vierailevat avaruusolennot ovat ystävällisiä. [31] Tämä on ristiriidassa Cooperin, Learin, Schneiderin, Corson ja luultavasti jopa Macarthurin todistusten kanssa Harmaiden todellisista motiiveista. On syytä toistaa Gerald Lightin väite ”hirvittävästä ristiriidasta eri ‘viranomaisten’ välillä” siitä, pitäisikö yleisölle tiedottaa vai ei. On todennäköistä, että nämä erilaiset näkemykset Harmaiden motiiveista heijastivat epävarmuutta, joka on jakanut päättäjiä voimakkaasti aina nykypäivään asti siitä, miten parhaiten vastata Maan ulkopuolisten läsnäoloon ja mitä yleisölle pitäisi kertoa. [32]

Salaisuuden ja todistajien uskottavuuden säilyttäminen

Epävarmuus harmaiden avaruusolentojen motiiveista ja käyttäytymisestä näyttää vaikuttaneen suuresti hallituksen päätökseen olla paljastamatta avaruusolentojen läsnäoloa ja Eisenhowerin heidän kanssaan allekirjoittamaa sopimusta. Seuraavassa UFO-tutkijoille vuotaneessa ”väitetyssä virallisessa asiakirjassa” kuvataan virallista salassapitopolitiikkaa, joka hyväksyttiin huhtikuussa 1954, kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Eisenhower oli saanut ”ensikontaktin” avaruusolentoihin, jotka Eisenhowerin hallinto torjui:

Kaikkia kohtaamisia, joiden tiedetään olevan peräisin Maan ulkopuolelta, on pidettävä kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeinä, ja ne on siksi luokiteltava TOP SECRET -turvaluokitelluiksi. Yleisö tai lehdistö ei saa missään tapauksessa saada tietää näiden olentojen olemassaolosta. Hallituksen virallinen politiikka on, että tällaisia olentoja ei ole olemassa ja että mikään liittovaltion hallituksen virasto ei tällä hetkellä tutki avaruusolentoja tai niiden esineitä. Kaikki poikkeaminen tästä ilmoitetusta politiikasta on ehdottomasti kielletty. [33]

Rangaistukset maan ulkopuolisia ihmisiä koskevien salaisten tietojen paljastamisesta ovat varsin ankaria. Joulukuussa 1953 yleisesikuntapäälliköt antoivat armeijan, laivaston ja ilmavoimien julkaisun 146, jonka mukaan UFOja koskevien tietojen luvaton luovuttaminen on vakoilulain mukainen rikos, josta voi seurata jopa 10 vuoden vankeusrangaistus ja 10 000 dollarin sakko. [34] Robert Deanin mukaan tämä ankara rangaistus estää useimpia entisiä sotilaita paljastamasta tietoja. [35]

Strategiat, joilla käsitellään niitä entisiä sotilaita, yritysten työntekijöitä tai todistajia, jotka ovat tarpeeksi rohkeita tai ”typeriä” paljastamaan salaisia tietoja, ovat näiden henkilöiden pelottelu, hiljentäminen, eliminointi tai mustamaalaaminen. Tähän politiikkaan kuuluu sellaisia strategioita kuin kaikkien julkisten tietojen poistaminen entisistä sotilashenkilöistä tai yritysten työntekijöistä, henkilöiden pakottaminen vetäytymään, henkilöiden lausuntojen tarkoituksellinen vääristely tai henkilöiden mustamaalaaminen. Esimerkiksi Bob Lazar väitti olevansa entinen fyysikko, joka työskenteli maan ulkopuolisten alusten käänteistekniikan parissa. Hän kuvaili, että kaikki hänen yliopistonsa ja julkiset tietonsa katosivat, mikä osoittaa, miten sotilastiedustelupalvelut aktiivisesti mustamaalaavat ilmiantajia. [36]

Tähän mennessä mainittujen todistajien, Cooperin, Schneiderin, Learin ja Wolfin, kohdalla on käytetty joitakin tai kaikkia näistä strategioista, mikä vaikeuttaa varmojen johtopäätösten tekemistä heidän lausunnoistaan. Koska ristiriitojen, epävarmuuden ja hämmennyksen luominen on sotilastiedustelupalvelujen toimintatapa, jolla ne pyrkivät pitämään maan ulkopuolisten läsnäolon salassa, entisten virkamiesten/työntekijöiden/todistajien lausuntoja on tarkasteltava niiden ansioiden perusteella. Vaikka uskottavuuteen, luotettavuuteen ja disinformaatioon liittyvät kysymykset ovat tärkeitä tutkittaessa avaruusolentojen läsnäoloa, ei ole vielä kehitetty tiukkaa menetelmää, jolla voitaisiin käsitellä sotilas- ja tiedustelupalvelujen pyrkimyksiä mustamaalata, pelotella tai luoda kiistaa tiettyjen todistajien ympärille. Esimerkiksi lukuisat yritykset mustamaalata Cooperia erityisesti viittaamalla hänen lausunnoissaan esiintyviin epäjohdonmukaisuuksiin, vetäytymisiin, törkeään käytökseen ja ilmaistuihin kannanottoihin voivat johtua osittain tai kokonaan sotilastiedustelun virkamiesten politiikasta, jonka tarkoituksena on mustamaalata ja/tai pelotella Cooperia, jotta hän ei vuotaisi salaisia tietoja, joita hän on hyvinkin voinut todistaa virka-asemassaan. Koska Cooperin sotilasrekisteri osoittaa, että hän palveli virallisessa ominaisuudessa Tyynenmeren laivaston komentajan tiedotusryhmässä, on hyvin todennäköistä, että suuri osa hänen lausunnostaan on uskottava. Mahdolliset epätarkkuudet, jotka koskevat hänen muistikuviaan Eisenhowerin hallinnon ja avaruusolentojen välisten tapaamisten ajoituksesta, voivat johtua joko muistivirheistä tai kenties tarkoituksellisesta itsesuojelumekanismista. Jotkut ”ilmiantajat” ovat huomauttaneet, että peruuttaminen tai epätarkkuuksien kylväminen todistuksiin on joskus välttämätöntä tiedon levittämiseksi ilman fyysistä vahinkoa. [37] Kiistelty Cooper oli epäilemättä joutunut pisimpien ja intensiivisimpien sotilastiedustelun pyrkimysten kohteeksi, joiden tarkoituksena oli mustamaalata tai pelotella ketään salaisia tietoja paljastavaa ilmiantajaa.

Maan ulkopuolisten läsnäoloa varten kehitetty salassapitopolitiikka johtuu mitä todennäköisimmin siitä, että vastuussa olevat kansalliset turvallisuusviranomaiset ovat joutuneet syvään poliittiseen dilemmaan. Tämä dilemma johtuu epävarmuudesta sen suhteen, mitä todellisia hyötyjä vuoden 1954 väitetyllä sopimuksella oli ja mitä seurauksia sopimuksella olisi. Vaikka sopimuksen allekirjoittaminen tarjosi Yhdysvaltojen kansallisille turvallisuusviranomaisille mahdollisuuden tutkia maan ulkopuolisten teknologioita ja tarkkailla maan ulkopuolisten biologista ohjelmaa siepattujen siviilien avulla, osoittautui, että sopimus ei ollut niin hyödyllinen kuin aluksi luultiin, koska yhdysvaltalaisia siviilejä siepattiin liikaa.

Harmaiden myöhempi käyttäytyminen vuorovaikutuksessa Yhdysvaltain kansallisten turvallisuusviranomaisten kanssa oli todennäköisin syy lykätä päätöstä julkaista uutinen sopimuksesta ja avaruusolentojen läsnäolosta maailmanlaajuiselle yleisölle. Lightin todistajanlausunnon mukaan Eisenhower oli ilmoittanut 20.-21. helmikuuta 1954 läsnäolijoille, että ilmoitus tehtäisiin pian ensikontaktitapahtuman jälkeen. Koska näin ei tapahtunut ja sopimus allekirjoitettiin lopulta toisen Maan ulkopuolisten ryhmän, harmaiden, kanssa, tämä viittasi siihen, että kansalliset turvallisuusvirastot olivat syvästi eri mieltä siitä, oliko tämän tiedon julkistaminen viisasta, ja että ne olivat huolestuneita mahdollisesta julkisesta reaktiosta Harmaiden toimintaan.

Jäähyväispuheessaan vuonna 1961 presidentti Eisenhower viittasi mahdollisesti niiden kansallisten turvallisuusvirastojen kasvavaan valtaan, jotka käsittelivät avaruusolentojen läsnäoloa ja jotka olivat saamassa paljon valtaa sen dilemman seurauksena, mitä tehdä avaruusolentojen läsnäolon kanssa:

Hallituksen neuvostoissa meidän on varottava, ettei sotateollinen kompleksi hanki tarpeetonta vaikutusvaltaa, olipa se sitten haluttua tai toivottua. Väärin sijoitetun vallan katastrofaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, ja se tulee jatkumaan. Emme saa koskaan antaa tämän yhdistelmän painon vaarantaa vapauksiamme tai demokraattisia prosessejamme. Meidän ei pitäisi pitää mitään itsestäänselvyytenä. Vain valppaat ja tietävät kansalaiset voivat pakottaa valtavan teollisen ja sotilaallisen puolustuskoneiston sovittamaan yhteen rauhanomaiset menetelmämme ja tavoitteemme, jotta turvallisuus ja vapaus voivat kukoistaa yhdessä.

Jos presidentti oli tyytymätön siihen, että Maan ulkopuolisten läsnäolosta ei kerrottu, hänen puheensa osoitti, että vastuussa olevat kansalliset turvallisuusviranomaiset hallitsevat julkista politiikkaa ja omaksuvat ”kovan linjan lähestymistavan”, joka ei ole sopusoinnussa Yhdysvaltojen demokraattisten ihanteiden kanssa.

Seuraavina vuosikymmeninä näyttää siltä, että virallista julkistamista harkittiin vakavasti useaan otteeseen. Esimerkiksi Robert Emenegger ja Allan Sandler väittivät, että Pentagon lähestyi heitä vuonna 1972, jotta he tuottaisivat virallisesti hyväksytyn videon, jota käytettäisiin Maan ulkopuolisten läsnäolon viralliseen julkistamiseen. Kun tarjous myöhemmin peruttiin, syyksi ilmoitettiin, että aika ei ollut enää sopiva Watergate-skandaalin vuoksi. Vaikka on epäilemättä totta, että poliittiset tekijät vaikuttivat virallisen ilmoituksen tekemiseen, on todennäköisempää, että ilmoittamatta jättäminen johtui epäselvyydestä sen suhteen, mitkä olivat Maan ulkopuolisten todelliset motiivit ja millainen vaikutus ilmoituksella olisi Maan ulkopuoliseen toimintaan. Maan ulkopuolisten läsnäolosta ilmoittaminen olisi luonnollisesti johtanut kysymyksiin maan ulkopuolisten motiiveista ja toiminnasta. Jos virkamiehet eivät päässeet sopuun asianmukaisista vastauksista, he todennäköisesti päättivät, että oli parempi lykätä julkistamista kuin uhata kansallista turvallisuutta tekemällä epätarkkoja ilmoituksia.

Useat UFO-tutkijat ovat tutkineet ja keskustelleet laajasti Maan ulkopuolisten sieppausten ja harmaiden toteuttamien lääketieteellisten ohjelmien tarkasta luonteesta. Heidän johtopäätöksensä vaihtelevat suuresti, mikä viittaa siihen, että yksityisten UFO-tutkijoiden syvät erimielisyydet Harmaiden motiiveista ja toiminnasta heijastavat hyvin todennäköisesti virallisten hallituslähteiden erimielisyyksiä. [38] Niin kauan kuin tällainen epävarmuus jatkuu, näyttää siltä, että tietojen julkistamista voidaan edelleen lykätä, kunnes keskeiset maailmanlaajuiset tapahtumat eivät enää tee salassapitopolitiikkaa kannattavaksi.

Yhteenveto

Tässä tekstissä esitettyjen todisteiden tarkastelu ilmiantajien tai todistajien lausuntojen muodossa tuo esiin valtavia ongelmia, jotka vaikeuttavat lopullisen mielipiteen muodostamista: ensinnäkin Eisenhowerin ja avaruusolentojen väitetystä ”Ensikontaktitapaamisesta”, toiseksi väitteistä, joiden mukaan useammat kuin yksi joukko avaruusolentoja olisi tavannut Eisenhowerin hallinnon, ja kolmanneksi erilaisista poliittisista kysymyksistä, jotka johtuvat tapaamisista ja sen jälkeen väitetysti allekirjoitetusta sopimuksesta. Eniten hämmennystä herättää se, miten suhtautua sellaisten ilmiantajien todistuksiin, jotka vaikuttavat vilpittömiltä, myönteisesti motivoituneilta ja joilla on uskottavia tarinoita, mutta joita kuitenkin vaivaavat kiistat, petossyytökset, epäjohdonmukaisuudet ja muut väärinkäytökset. Koska Maan ulkopuolisten läsnäoloon on sovellettu virallista salassapitopolitiikkaa, voidaan päätellä, että sotilas- ja tiedustelupalvelut ovat aiheuttaneet osan, ellei jopa suurimman osan, näitä henkilöitä ympäröivistä kiistoista, joiden tarkoituksena on mustamaalata ilmiantajien tai todistajien kertomukset.

Vaikka ilmiantajien todistuksiin liittyvät kiistat ja sotilastiedustelupalvelujen rooli kiistan synnyttämisessä aiheuttavat edelleen epävarmuutta, suurin osa todisteista viittaa siihen, että ”ensikontakti”-kokous pidettiin Eisenhowerin Palm Springin lomalla 20.-21. helmikuuta 1954. Todistusten mukaan ensimmäisen kosketuksen tapahtumassa olleet avaruusolennot, pitkien ”pohjoismaisten” avaruusolentojen rotu, hylättiin, koska ne olivat haluttomia tarjoamaan kehittynyttä teknologiaa sopimuksessa. Myöhemmin järjestettiin tapaaminen ja allekirjoitettiin sopimus toisenlaisten avaruusolentojen, joita kutsutaan yleisesti harmaiksi, kanssa, jotka eivät olleet yhtä vastahakoisia maan ulkopuolisen teknologian vaihtamiseen osana sopimusta.

Suurin osa julkisuuteen päätyneistä todisteista viittaa siihen, että Maan ulkopuolinen rotu, jonka kanssa sopimus allekirjoitettiin, eli Harmaat, ovat parhaimmillaan arvoitus ja pahimmillaan yksinkertaisesti epäluotettavia kaapattujen siviilien kohtelussa. Todistajaraporttien myöhempi siirtyminen ystävällisistä avaruusolentojen ”kontakteista” häiritseviin ”sieppauksiin” viittaa siihen, että Eisenhowerin hallinto oli allekirjoittanut sopimuksen sellaisten avaruusolentojen kanssa, joiden motiivit ja toiminta ovat arvoituksellisia yleisen edun kannalta. Harmaiden avaruusolentojen toiminta herättää ilmeisesti edelleen epävarmuutta Yhdysvaltojen kansallisissa turvallisuusviranomaisissa asianmukaisen strategisen vastauksen osalta. [39] Sen sijaan ystävällismieliset pohjoismaiset ”avaruusveljet” häipyivät kuvioista, koska Eisenhowerin hallinto katsoi, etteivät he olleet riittävän motivoituneita palvelemaan Yhdysvaltain kansallisten turvallisuusvirastojen teknologisia ja strategisia tavoitteita.

Kysymystä siitä, milloin Eisenhowerin allekirjoittama sopimus ja avaruusolentojen läsnäolo saatetaan paljastaa, on odotettu jo pitkään. Viimeaikainen taloudellinen tapahtuma saattaa olla merkki siitä, että jonkinlainen julkistaminen on mahdollista lähitulevaisuudessa. Bloomberg Newsin Pariisin kirjeenvaihtajan Craig Copetasin mukaan Sveitsin Davosissa 21.-25. tammikuuta 2004 pidetyssä Maailman talousfoorumissa keskusteltiin avaruusolennoista yhdessä tai useammassa suljetussa istunnossa. Tammikuun 21. päivänä julkaistussa jutussa Copetas väitti, että ”foorumin virkamiehet väittävät, että heidän viisipäiväinen ohjelmansa kumppanuudesta turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseksi edellyttää yksiselitteistä tutkimusta avaruusolentojen läsnäolosta maapallolla”. [40] Davosin foorumi on maailmantalouden trendien mittari, ja siellä keskustellaan erilaisista aiheista, joilla on pitkän aikavälin vaikutus liiketoimintaan. Maan ulkopuolisten läsnäoloa ja teknologiaa koskevien salaliittoteorioiden sisällyttämisellä viralliseen asialistaan on merkitystä paljon muutakin kuin keskustelun hypoteettinen luonne. Eri maiden hallitukset saattavat hyvinkin hiljaisesti antaa ”liike-elämän ystävilleen” ymmärtää, että niiden on parasta alkaa tutkia, miten Maan ulkopuolisten läsnäolo ja teknologia vaikuttavat liike-elämään. Kun otetaan huomioon Davosissa 21. tammikuuta 2004 käyty keskustelu mahdollisesta avaruusolentojen läsnäolosta ja Eisenhowerin sopimuksen 50-vuotisjuhla 20.-21. helmikuuta, voidaan olettaa, että pian saatetaan tehdä ilmoitus avaruusolentojen läsnäolosta.

Lähestyessämme Yhdysvaltojen ja avaruusrodun välisen ensikontaktin tapaamisen 50-vuotispäivää meidän on ihmeteltävä tämän tapahtuman mahtavaa luonnetta. Samaan aikaan meidän on tehtävä kaikki tarpeellinen, jotta voimme julkistaa koko tapaamisen kaikki yksityiskohdat ja sen, että näennäisesti periaatteelliselta vaikuttava Maan ulkopuolinen rotu, joka hylkäsi teknologian siirrot, kun Yhdysvalloissa ja muualla planeetalla oli käynnissä vaarallisia aseohjelmia, ilmeisesti torjui sen. Myöhemmin tapahtuva sopimuksen allekirjoittaminen sellaisen avaruusrodun kanssa, joka on valmis vaihtamaan teknologiaa vastineeksi ”rajoitetuista lääketieteellisistä kokeista” siviileillä, jää varmasti historiaan syvästi merkittävänä tapahtumana, jonka vaikutukset heijastuvat edelleen ihmisyhteiskuntaan. Lopuksi meidän on oltava valppaina, kun otetaan huomioon lisääntyvät todisteet siitä, että vaikka sopimus allekirjoitettiin vuoden 1954 ”ensimmäisen kosketuksen” tapahtuman jälkeen, se saatettiin hyvinkin allekirjoittaa ”väärien avaruusolentojen” kanssa, ja että tämä saattaa vaikuttaa haitallisesti ihmiskuntaan, jos asiaa ei käsitellä avoimesti, läpinäkyvästi ja totuudenmukaisesti. Elämme rohkean uuden tulevaisuuden kynnyksellä, jossa on monia epävarmuustekijöitä maan ulkopuolisten läsnäoloa ympäröivän salaisuuden vuoksi. Uskomme, demokraattiset arvomme ja omistautumisemme totuudelle valmistavat meitä parhaiten, kun tämä tieto tulee julkisuuteen.

Lähdeviitteet

[1] Kiitän vilpittömästi H.M:ää hänen anteliaasta tuestaan tutkimukselleni ja siitä, että hän on tarjonnut älyllisesti stimuloivan ympäristön monien tässä asiakirjassa esitettyjen ajatusten kehittämiselle. Kiitokset myös George Arnoldille ja kahdelle muulle American Universityn pääkirjaston kirjastonhoitajalle, jotka avustivat tutkimustyössä. Olen kiitollinen myös William Hamiltonille luvasta siteerata hänen henkilökohtaisia muistiinpanojaan kersantti Charles L. Suggsin haastattelusta vuodelta 1991. Lopuksi kiitokset Claylle ja Shawn Pickeringille haastattelujen järjestämisestä sellaisten henkilöiden kanssa, joilla oli henkilökohtaista tietoa Eisenhowerin hallinnon ja avaruusolentojen välisistä tapaamisista.

[2] William Moore, “UFO’s: Exploring the ET Phenomenon,” Gazette (Hollywood, CA., March 29, 1989). Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.com/ike&the.htm

[3] William Moore, “UFO’s: Exploring the ET Phenomenon,” http://www.presidentialufo.com/ike&the.htm

[4] John Spencer, “Light, Gerald,” The UFO Encyclopedia: Inexplicable Sightings, Alien Abductions, Close Encounters, Brilliant Hoaxes (Avon Books, 1991) 188.

[5] “A Covenant With Death by Bill Cooper,” http://www.alienshift.com/id40.html Myös kirjassa William Cooper, Behold a Pale Horse (Light Technology Publishing 1991), 203.

[6] Edwin G. Noursen, Ph.D. (1883-1974), biografia: http://www.coopheroes.org/inductees/nourse.html

[7] Kardinaali McIntyren asiakirjojen sulkeminen, katso Los Angelesin katolisen arkiston pääsyä koskevat säännöt. http://www.archivalcenter.org/Archival_Regulations/arcreg.html

[8] Franklin Winthrop Allen kirjoitti teoksen Instructions for Reporters for Hearings Before the Interstate Commerce Committee (Dispatch Press, 1918).

[9] Kts. William Moore, “UFO’s: Exploring the ET Phenomenon,” http://www.presidentialufo.com/ike&the.htm

[10] Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html

[11] Bill Hamiltonin henkilökohtaisia muistiinpanoja kersantti Suggsin haastattelusta vuodelta 1991.

[12] William Hamiltonin henkilökohtaisia muistiinpanoja ylikonstaapeli Suggsin haastattelusta vuodelta 1991. Katso myös William Hamilton, Cosmic Top Secret (Inner Light, 1992).

[13] “John Lear Disclosure Briefing,” Coast to Coast Radio (November, 2003) http://www.coasttocoastam.com/shows/2003/11/02.html

[14] 21st Century Radio’s Hieronimus & Co. “Transcript of Interview with Bob Dean, March 24, 1996,” http://www.planetarymysteries.com/hieronimus/bobdean.html . Katso myös Larry Lowe, “Perspective on Robert O. Dean: Let’s Listen to the Man,” (CNI News, 1995) http://www.reptilianagenda.com/research/r110199j.html

[15] Milton William Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html . Katso myös Cooper, Behold A Pale Horse, 202.

[16] Milton William Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html

[17] Milton William Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html

[18] “1972 Film Disclosure Offer,” http://www.presidentialufo.com/disclosure_72-75.htm

[19] Milton William Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html, katso myös Cooper, Behold a Pale Horse, 203-04.

[20] Phil Schneider, “MUFON Conference Presentation, 1995,” saatavilla verkossa: http://www.anomalous-images.com/text/schneid.html

[21] Kts. Chris Stoner, ’The Revelations of Dr Michael Wolf on the UFO Cover Up and ET Reality,” (October 2000)http://www3.mistral.co.uk/futurepositive/mdrwolf.htm

[22] Kts. Richard Boylan, “Official Within MJ-12 UFO-Secrecy Management Group Reveals Insider Secrets,” http://www.drboylan.com/wolfdoc2.html

[23] “Testimony of Don Phillips,” Disclosure, ed., Stephen Greer (Crossing Point, 2001) 379

[24] Phillip Corso, The Day After Roswell (Pocket Books, 1997) 292.

[25] Milton William Cooper, “Origin, Identity, and Purpose of MJ-12,” http://www.geocities.com/Area51/Shadowlands/6583/maji007.html, katso myös Cooper, Behold a Pale Horse, 209.

[26] “John Lear Disclosure Briefing,” Coast to Coast Radio (November, 2003) http://www.coasttocoastam.com/shows/2003/11/02.html

[27] Phil Schneider, MUFON Conference Presentation, 1995, saatavilla verkossa: http://www.anomalous-images.com/text/schneid.html

[28] “UFO Quotes by Astronauts and Cosmonauts,” http://ufos.my100megs.com/ufoquotes.htm

[29] “’Good’ versus ‘Bad Alien’, http://www.presidentialufo.com/good_bad_alien.htm

[30] Kts. Chris Stoner, ’The Revelations of Dr Michael Wolf on the UFO Cover Up and ET Reality,” (October 2000)http://www3.mistral.co.uk/futurepositive/mdrwolf.htm

[31] 21st Century Radio’s Hieronimus & Co. “Transcript of Interview with Bob Dean, March 24, 1996,” http://www.planetarymysteries.com/hieronimus/bobdean.html

[32] Kuvaus Wolfin yhteydestä harmaasieluihin, katso Chris Stoner, ’The Revelations of Dr Michael Wolf on the UFO Cover Up and ET Reality,’ (lokakuu 2000) http://www3.mistral.co.uk/futurepositive/mdrwolf.htm

[33] Majestic 12 Group, “Special Operations Manual, SOM1-01 – Extraterrestrial Entities and Technology, Recovery and Disposal,” April 1954 Part 2 http://209.132.68.98/pdf/som101_part2.pdf

[34] 21st Century Radio’s Hieronimus & Co. “Transcript of Interview with Bob Dean, March 24, 1996,” http://www.planetarymysteries.com/hieronimus/bobdean.html

[35] Kts. 21st Century Radio’s Hieronimus & Co. “Transcript of Interview with Bob Dean, March 24, 1996,” http://www.planetarymysteries.com/hieronimus/bobdean.html

[36] “Bob Lazar on the Billy Goodman Happening” December 20, 1989 http://www.swa-home.de/lazar3.htm

[37] Nimettömien ilmiantajien haastattelut.

[38] Kts. Michael Salla, “Disinformation, Extraterrestrial Subversion & Psychological Reductionism – A Reply to Dr Richard Boylan,” www.exopolitics.org January 7, 2004. http://exopolitics.org/Exo-Comment-11.htm

[39] Keskustelua Yhdysvaltojen strategiasta avaruusolentojen suhteen, katso Michael Salla, Valtapolitiikan epäonnistuminen vastaamaan avaruusolentojen läsnäoloon — Inhimillisten voimavarojen kehittäminen kelvollisena globaalina puolustusstrategiana, www.exopolitics.org (1. tammikuuta 2004). https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/valtapolitiikan-epaonnistuminen-vastaamaan-avaruusolentojen-lasnaoloon/

[40] A. CRAIG COPETAS, “Extraterrestrial edge helps the balance sheet,” Bloomberg News (01/21/04). Saatavilla verkossa: http://www.chron.com/cs/CDA/ssistory.mpl/business/2365195 Artikkelin julkaissut exopolitics.net

_| Eksopolitiikka.fi |_

Avainsana-arkisto: Philip Corso

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 2

6. Näkikö Philip Corso omin silmin avaruusolennon hänen palvellessaan Fort Rileyssä, Kansasissa?

7. Oliko Corso tekemisissä CIA:n kanssa hänen työskennellessään ulkomaan teknologiaosastolla?

8. Oliko Corso White Sandsin ohjuskoealueen komentaja?

9. Oliko Corso ‘epäluotettava’, kuten FBI väittää?

10. Ylennettiinkö eversti Corso täydeksi everstiksi hänen eläköidyttyään?

11. Petkuttiko eversti Corso senaattori Strom Thurmondia?

Yhteenveto

Eversti Philip Corso ja hänen arvostelijansa: Ratkaisevan askeleen ottaminen objektiivisen kritiikin ja debunkkaamisen välillä – Osa 1

1. Objektiivinen kritiikki versus debunkkaus

2. Oliko eversti Corso kansallisen turvallisuuden neuvoston (henkilöstö)jäsen?

3. Työskentelikö Corso virallisesti Majestic-12:n kanssa?

4. Oliko eversti Corso armeijan tutkimus- ja kehitysjaoston ulkomaisen teknologian osaston johtaja kahden vuoden ajan?

5. Oliko eversti Corso roolissa avaruusolentoteknologian levittämisessä yksityiseen teollisuuteen?

Lähdeviitteet

Avaruusaseiden käyttö Maan ulkopuolisia sivilisaatioita vastaan

Johdanto

Paul Hellyer ja avaruuden aseistamisen vastustus

Eversti Philip Corson tuki Strategic Defense Initiativelle & avaruuden aseistamiselle

Ovatko avaruusolennot globaali uhka?

Salahallitus, MJ-12 & salaiset sopimukset avaruusolentojen kanssa

‘Sisäinen’ versus ‘ulkoinen’ virailevien avaruusolentojen aiheuttama turvallisuusuhka

Yhteenveto: Avaruusaseiden käyttö on sopimaton käytäntö vierailevia avaruusolentoja kohtaan

Lähdeviitteet

Eisenhowerin tapaaminen 1954 avaruusolentojen kanssa: Ensikontaktin vuosijuhla?

Tiivistelmä

Eisenhowerin tapaaminen 1954 avaruusolentojen kanssa: Ensikontaktin vuosijuhla?

Johdanto [1]

Eisenhowerin ‘Ensikontaktitapaamista’ avaruusolentojen kanssa tukevat aihetodisteet

Gerald Lightin kirje, jossa mainittiin Eisenhowerin tapaaminen avaruusolentojen kanssa

Todistukset, jotka tukevat Eisenhowerin tapaamista avaruusolentojen kanssa

Vuoden 1954 sopimus avaruusolentojen kanssa

Mitä tiedämme sopimuksen allekirjoittaneista Harmaista avaruusolennoista?

Salaisuuden ja todistajien uskottavuuden säilyttäminen

Yhteenveto

Lähdeviitteet

Eksopolitiikka, UFOt, Paranormaalit ilmiöt, Tietoisuus