Tämä on neljäs luku Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittamasta  kirjasta Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin.

kirjoittanut Aleksi Leppänen

Kristinusko on yli kahdella miljardilla tunnustajallaan maailman suurin uskonto. Tunnustuskuntiensa moninaisuudesta huolimatta se on jäsentynyt ja yhteisöllisesti järjestäytynyt, ja läntisessä maailmassa sillä on laajasti hyväksytty ja vakiintunut asema. Kristinuskolla on valtava yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Maailmanlaajuisesti valtaosa ihmisistä ymmärtää maailmankaikkeuden ja elämän peruspiirteet kristillisen vakaumuksen pohjalta.

Ufouskonnollisuudella, joka on paljolti kansanomaista ja organisoitumatonta, vaikuttaisi äkkiseltään olevan kovin vähän yhteistä perinteisten kristinuskon tulkintojen kanssa. Pintapuolisesti tarkasteltuna ne näyttävät edustavan tyystin erilaisia käsityksiä maailmasta. Tiukasta konservatiiviskristillisestä näkökulmasta ufoideologiaan saatetaan suhtautua torjuvasti. Ufoperinne ei tunnu tarjoavan ajatuksia, jotka sopisivat yhteen sen kanssa, miten kristinusko vastaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin.

Ufoihin on kristillisestä näkökulmasta suhtauduttu pahojen voimien ilmentymänäkin. Ufokertomuksiin yhdistyy ylipäänsä pelkoa ja epäluuloa. Ajatukset vaikka siitä, kuinka humanoidit hyödyntävät ihmiskuntaa tekemällä jonkinlaisen valtavan ihmiskokeen tai hallitsevat ihmisiä heidän tietämättään, herättävät monissa vähintäänkin epämukavuutta, sillä ihmiselle on ominaista suhtautua tuntemattomaan varauksellisesti. Toisaalta myös ufoperinteessä on suhtauduttu kristinuskon oppeihin jokseenkin karsaasti. Kristinuskon kosmosta koskevat selitysmallit voidaan esoteriaa tai tieteellisyyttä korostettaessa kokea puutteellisiksi tai kauttaaltaan paikkansa pitämättömiksi.

Kristinuskon ja ufouskomusten suhde toisiinsa on ensi silmäyksellä jännitteinen. Onko hedelmällinen dialogi oudoksutun ufouskonnollisuuden kanssa mahdollista? Onko kristinuskossa tilaa ufouskomuksille ja ymmärrystä niitä kohtaan? Nykyistä länsimaista uskonnollisuutta luonnehtivien ilmiöiden kuten maallistumisen ja uususkonnollisuuden voimistumisen valossa on kiehtovaa pohtia, voisiko vastakkainasettelun tunnusta huolimatta kristinuskolla ja ufouskonnollisuudella olla toisiaan tukevia piirteitä, lähtökohtia ja kenties jopa päämääriä.

Katsomuksia tulee vertailla niiden luovuttamattomien ominaispiirteiden perustalta. Näin kumpikin katsomus tulee tunnustetuksi sellaisena kuin se on, ilman että kumpaakaan yritetään taivuttaa toisen puoleen omien keskeisimpien piirteidensä kustannuksella. Lähtökohta on selvittää kristinuskon ja ufouskonnollisuuden olennaisimpia aineksia ja keskinäisiä eroja. Vertailua on hedelmällistä jatkaa yhtäläisyyksien ja yhteisten mahdollisuuksien tarkastelemiseen tulkiten niitä dialogin ja vastavuoroisten ainesten antamisen hengessä.

Kristinuskon ja ufoperinteen eroja

Kristinuskon oppi ja sen maailmanselityksen pohja ovat muotoutuneet pääosin Levantin ja Välimeren alueilla sikäläisten kulttuuriperinteiden ristivaikutuksessa. Oppi kehitettiin Jeesus Nasaretilaisen esittämien opetusten ympärille. Näkemykset ja kertomukset näistä opetuksista ja Jeesuksen elämästä elivät varhaisten kristittyjen yhteisöissä, joissa niiden kokonaisuus ajan mittaan muovautui: ainesta karsiutui, jalostui ja lisääntyi. Sittemmin nähtiin tärkeäksi kiinteyttää ja määritellä kristinuskon yhteinen sisällöllinen aines — toisin sanoen varhainen kirkko katsoi tarpeelliseksi muodostaa opin. Eräs syy tälle oli kristittyjen tarve määritellä suhdettaan ympäröiviin uskonnollis-kulttuurisiin ryhmiin, kun haluttiin erottautua ja kehittää oma identiteetti. Raamatun kaanon eli vakiintunut kirjoituskokonaisuus muodostettiin ja kristinuskon oppi kristallisoitiin uskontunnustuksiin. Näitä kristinuskon opillisia peruslähteitä on historiallisesti tulkittu ja yhä edelleen tulkitaan monin tavoin, erilaisia aiheita ja näkökulmia painottaen. Kristityt jakautuvat lukuisiin yhteisöihin, joissa Raamattua tulkitaan eri tavoin. Eroista huolimatta opilliset näkemykset perustuvat tiettyihin koko kristikunnan tasolla hyväksyttyihin uskonnollisiin auktoriteetteihin.

Kristinuskosta poiketen ufouskonnollisuus ammentaa sisältöjään huomattavasti nuoremmista kulttuurisista aineksista, kuten modernista länsimaisesta esoteriasta ja tieteellis-teknologisista elementeistä. Se ei ole samalla tavalla selkeärajaiseksi muotoutunut traditiokokonaisuus kuin kristinusko vaan kulttimainen perinne: löyhästi organisoitunut, joustavarajainen, yksilökeskeinen ja henkilökohtaista käsitystä ja kokemusta korostava liike. Perinteen kannattajia yhdistää kiinnostus ufoilmiöihin, ja toisistaan poikkeavien suuntausten välillä vallitsee ainakin jonkinlainen keskinäinen solidaarisuus. Toisaalta monet voivat olla kiinnostuneita ufoaiheesta mutteivät halua identifioitua ufoperinteeseen mitenkään, saati mieltää itseään ufouskonnollisiksi. Ufoperinne ei sisällä mitään yleisesti hyväksyttyjä, koko kentän kattavia pyhiä kirjoituksia tai muita uskonauktoriteetteja, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtenäinen ja tarkkarajainen katsomus. Fi siis voida puhua samalla tavoin jäsentyneestä uskonnollisesta traditiosta kuin kristinusko.

Kristinusko ja ufoperinne poikkeavat toisistaan syntyhistorioidensa lisäksi olennaisesti suhteissaan tieteeseen. Kristinuskon keskeiset opit, kuten kolmiyhteinen Jumala, Jeesuksen samanaikainen täysi jumaluus ja täysi ihmisyys tai ristillä tapahtunut lunastus, eivät ole asioita, joita pyrittäisiin perustelemaan tieteellisesti. Ufouskonnollisuuteen liittyy sen sijaan hyvin voimakas pyrkimys identifioitua tieteelliseen ajatteluun ja olla näin järjellisesti uskottavaa. Järkiperusteita käytetään oikeuttamaan ufouskomusten asemaa ja vakiinnuttamaan niitä osaksi nykyaikaista tiedepohjaista maailmankäsitystä. Ufotraditiosta käsin kristinusko saattaa vaikuttaa epäuskottavalta maailmanselitysmallilta. Kristinuskon tapa määrittää itseään uskontunnustusten ja muiden kanonisointien avulla ja toisaalta ufoperinteen tieteellisyyden korostus ja halu työntää ilmeistä uskonnollisuutta loitommas tuottaa jännitteen katsomusten välille.

Vaikka kristinuskon ydinoppeja ei pyritä oikeuttamaan tieteellisesti, kristinusko on kuitenkin laajasti lyönyt kättä tieteen kanssa. Harvan — jos kenenkään — maailmankatsomus rakentuu nykyään yksin uskonnollisten käsitysten varaan. Tieteestä on tullut vakiintunut osa kulttuuria, ja sen näkökulmat läpäisevät lähes kaikki elämänalueet. Uskonto ja tiede kietoutuvat jollakin tavalla yhteen miltei kenen tahansa katsomuksessa. Yleensä länsimaisissa kristinuskon tulkinnoissa pyritään sopusointuun ja rauhaisaan rinnakkaiseloon tieteen kanssa. Tällöin puhutaan tietysti normaalitieteestä eli vakiintuneesta tieteellisestä todellisuuskäsityksestä sekä siihen sopivista havainnoista ja teorioista.

Usein ristiriidat Raamatun ja luonnontieteen välillä pyritään sovittelemaan. On esimerkiksi mahdollista käsittää Raamattu inhimillisen, vaikkakin Jumalan inspiroiman työn tulokseksi, ei siis sellaisenaan täysin Jumalasta peräisin olevaksi. Tällainen Raamatun historiallisen rakentumisen hyväksyvä suhtautuminen on eurooppalaisessa protestanttisessa perinteessä tavallinen, ja se mahdollistaa siinä ilmenevän jumalallisen ilmoituksen ja tieteen rinnakkaiselon. [Kristinuskon ja tieteen suhdetta voidaan hahmottaa monesta eri näkökulmasta. Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian dosentti Aku Visala valottaa aihepiiriä teoksessaan Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (2010).]

Esimerkiksi Vanhan testamentin luomiskertomuksen luonnontieteelliset puutteet, kuten sen maakeskeisyys, eivät muodosta ristiriitaa ilmoituksen ja tieteen välille. Kertomus kuvaa, kuinka ihmisen silloin tuntema maailma sai muodon ja elämän, joka huipentui ihmiseen. Näin se ei ota — eikä voikaan ottaa — kantaa siihen, mitä taivaankannen takana tai vesimassojen toisella puolen mahdollisesti on. Kristinopin mukaan Jumala loi koko maailmankaikkeuden, mutta luomiskertomus ei kuvaa sitä tieteellisen täsmällisesti inhimillisten puutteiden vuoksi. Silloin, kun kertomus sai sisältönsä, ei tiedetty, että aurinkokuntia ja planeettoja on lukemattomia ja että elämää voisi olla muuallakin. Ihmisillä ei ollut käytössään tieteen mekanismeja ja välineitä, joiden avulla kaikkeudesta olisi saatu tietoa. Kuitenkin, kun kristinuskon mukaan Jumala yksin on kaikkivoipa, ei mikään muu voima ole voinut saada aikaan maapallon ulkopuolisia maailmankaikkeuden rakenteita. Jumalan on täytynyt luoda myös ne — koko kaikkeus.

Näin luomiskertomuksen luonnontieteellisen puutteellisuuden ei tarvitse katsoa todistavan Jumalan kaikkivoipaisuutta vastaan vaan pikemminkin ihmisen tiedollisen vajavaisuuden puolesta. Ihminen saavuttaa tieteen kehityksen avulla tietoa kaikkeudesta hiljalleen, ja luomiskertomuksen muotoutumisen aikaan tuota tietoa ei vielä ollut mahdollista hankkia. Luomiskertomuksen merkitys ei näin tulkittuna tyhjene epätarkkuuteen tai ohueen tietoon. Pikemminkin se sisältää monelle kristitylle merkitystietoa, joka poikkeaa luonnontieteellisen tiedon olemuksesta.

Ufotradition sisällä etenkin ufokontaktiliike suhtautuu liberaaleista länsimaisista kristinuskon tulkinnoista poiketen normaalitieteeseen torjuvasti, vaikka omanlaista, esoteerista tulkintaa tieteestä korostetaan näkyvästi. Esimerkiksi tieteelliset päätelmät, joiden mukaan ufojen olemassaoloa ei ole todettu, jätetään huomiotta leimaamalla ne usein salaliiton korruptoimiksi. Ajatus on, että suurelta yleisöltä järjestelmällisesti pimitetään ufojen olemassaolon ja vaikutuksen todistavaa tietoa. Tällaisen argumentaation avulla voidaan suojautua virheellisten oletusten stigmalta; ufot ovat tosiasia, mutta tämä salataan. Vastaavanlainen salaliittoteoreettinen vivahde kuuluu melko yleisesti koko ufoperinteeseen.

Voidaan sanoa, että sekä kristinusko että ufokontaktiliike suhtautuvat tieteeseen kaksijakoisesti mutta keskenään eriävin tavoin. Kristinuskon opit perustuvat uskoon ja ilmoitukseen, mutta usein niiden myös tulkitaan mukailevan normaalitieteellisiä faktoja. Ufokontaktiliike korostaa tieteellistä ajattelua mutta esoteerisena projektina ja hakien samalla tukea sopivista normaalitieteellis-teknologisista keksinnöistä. Liikettä vastaan asettuvat tieteen tulokset julistetaan merkityksettömiksi ja arvostellaan vallitsevaa tieteellistä paradigmaa.

Tiedesuhteidensa erojen lisäksi kristittyjen ja ufoperinteen kannattajien suhtautuminen uskonnollisuuteensa poikkeaa toisistaan. Kristityt hyväksyvät kristinuskon mieltämisen uskonnoksi ja sen harjoittamisen luokittelemisen uskonnollisuudeksi. Usein he kuvailevat itseään tai ovat valmiita tulemaan kuvailluiksi uskonnollisina, hengellisinä tai henkisinä ihmisinä. Kuitenkaan kristityille, kuten muillekaan, ei ole selkeää, missä uskonnon ja kulttuurin raja kulkee. Monelle kristitylle onkin varmasti mielekkäämpää lähestyä uskonnollisuuttaan elämäntavan kuin uskonnon kategorian avulla. Ylipäänsä uskonto on hankalasti määriteltävissä, ja rajankäynti uskonnon ja kulttuurin välillä on paitsi elettynä todellisuutena myös aihetta käsitteellisesti tarkasteltaessa vaikeaa.

Ufoihin uskojat puolestaan eivät useinkaan tunnustaudu ufouskonnon kannattajiksi eivätkä halua mieltää ufokiinnostustaan uskonnolliseksi. Koska ufoperinteeseen liittyy kuitenkin paljon uskonnollisiksi ymmärrettäviä piirteitä, ulkopuolisesta näkökulmasta uskonto-käsitteen käyttäminen ufoperinteen kentästä on perusteltavissa. Tosin tällöinkin on muistettava, että uskonto käsitteenä on vaikea määritellä.

Luominen, synti ja pelastus

Kristinuskon maailmanselitys perustuu siihen, että Jumala on tarkoituksellisesti luonut kaikkeuden. Luomiskertomus kuvaa, kuinka maailma sai alkunsa ja muotonsa Jumalan työn tuloksena. Ennen kuin mitään oli luotu, oli kuitenkin Jumala. Tämä ilmaisee Jumalan ja maailman keskinäisen hierarkiasuhteen: Jumala on ensimmäinen, luomaton ja ikuinen, ja maailma puolestaan on Jumalan luoma ja siten Jumalasta riippuvainen. Kertomuksessa kuvataan seitsemän päivän jakso, jonka viimeisenä päivänä Jumala lepäsi ensimmäisten kuuden päivän luomistyöstään. Luominen toteutui tietyssä järjestyksessä. Jumala loi maailmaan taivaankannen, joka erottaa vedet kannen ala- ja yläpuolella. Hän loi auringon ja kuun, joiden vaikutus vuorottelee. Kun puitteet elämälle olivat valmiit, Jumala loi kaikki elämänmuodot, joista aivan lopuksi ihmisen. Kristinuskon keskeinen näkemys on, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja sikäli ihmisessä on jotain Jumalan kaltaista. Kaikista elämänmuodoista juuri ihmisellä on luomakunnassa erityinen asema.

Ufokontaktiliikkeessä ajatellaan usein samaan tapaan, että korkeampi taho on luonut maailman ja ihmisen. Toisaalta toisin kuin tavanomaisten kristinuskon tulkintojen mukaan, maailman katsotaan olevan osa panteistista, kaikkiallista jumaluutta. Ihminen käsitetään tyypillisesti avaruusolentojen luomukseksi tai kokeiluksi, jolle on annettu vapaa tahto. Ihminen on avaruusmuukalaisten kuva sikäli, että olentojen esitetään hyödyntäneen omaa geneettistä materiaaliaan ihmistä luotaessa.

Kristillisessä maailmanselityksessä katsotaan, että täydellisen Jumalan luomana kaikki luotu on hyvää ja että maailma on perusolemukseltaan hyvä. Tästä huolimatta elämään väistämättä sisältyy kärsimystä. Ristiriidasta nousee kysymys kärsimyksen merkityksestä: miksi täydellinen Jumala sallii kärsimyksen? Tämä teodikean ongelmaksi nimetty kysymys näyttäisi jäävän vaille tyhjentävää vastausta. Eräs kristinuskon tulokulma kärsimyksen tematiikkaan löytyy syntiinlankeemuskertomuksesta, jossa mytologisessa muodossa tehdään tiettäväksi ihmiskunnan henkinen turmeltuminen.

Syntiinlankeemuskertomuksessa ihminen päättää poiketa Jumalan tahdosta syömällä kiellettyä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää. Kristillisessä kielenkäytössä poikkeamiseen Jumalan tahdosta viitataan termillä synti. Kristillisen näkemyksen mukaan ihminen on olemuksellisesti syntiin taipuvainen, ja kansanomaisessa kielenkäytössä synti usein jollain tavalla rinnastuu toimimiseen moraalinvastaisesti. Teologisena käsitteenä se ei kuitenkaan ensisijaisesti määrity moraalinvastaisuutena vaan Jumalasta vieraantumisena. Pikemminkin synti kuvaa ihmiselle tyypillistä itsekkään näköalattomuuden perusasennetta, joka johtaa kärsimystä aiheuttavaan toimintaan.

Syntiin vivahtavia käsityksiä on löydettävissä myös ufoperinteestä. Ufokontaktiliikkeessä ilmenee olettamus, jonka mukaan ihmiskunta on jollain tavalla turmeltunut ja kyvytön elämään rauhanomaisesti. Ihmiskunnan turmeltuneisuutta ja sen syitä ei välttämättä kuitenkaan ruodita sen kummemmin. Tavallisesti tyydytään näkemykseen, että ihminen on toistaiseksi henkisesti kehittymätön ja aggressiivinen laji, jonka yhteys korkeimpaan ei vielä ole kovin hyvä.

Pelastus on kristinuskon teemoista keskeisin. On jopa muotoiltavissa, että kristinusko on olennaisemmin pelastuksesta ja sen mahdollisuudesta kertova traditio kuin maailmanselitysmalli. Kristinuskon draaman kaari tähtää alusta alkaen pelastukseen, joka on vastaus syntiin. Kristillisen pelastushistorian mukaan Jumala lähetti poikansa Jeesuksen maailmaan elämään ihmisten keskuudessa, jotta syntiin langennut ihmiskunta oppisi jälleen Jeesuksen kautta tuntemaan Jumalan. Jeesuksen rooli avautuu eräänlaisena välittäjänä Jumalan ja ihmiskunnan välillä. Hän kuoli ihmiskunnan puolesta, jonka myötä ihmisten syntisyys sovitettiin. Jumala ilmoittaa itsensä ihmiskunnalle Jeesuksessa. Jeesuksessa hän myös tarjoaa ihmisille pelastuksen synnin ongelmasta. Kristuksen sovitustyön lisäksi kristinuskon tulkinnoissa voidaan vaihtelevasti painottaa eskatologiaa, jonka avulla hahmotellaan turmeltuneen maailman viimeisten vaiheiden tapahtumia.

Ufokontaktiliikkeessä esiintyy verrattain samantyyppisiä käsityksiä pelastuksen teemassa. Perustavan turmeltuneisuuden kokemuksesta nousee esiin toivo paremmasta maailmasta ja harmonisesti toimivasta ihmiskunnasta. Käsityksiin liittyy ajatuskulkuja, joiden mukaan avaruusolennot tarkkailevat ihmiskuntaa ja sen kehityksen suuntaa mahdollisesti ohjaillen sitä jonkin verran. Lisäksi esitetään, että vieraan elämänmuodon on tietyssä kriittisessä vaiheessa puututtava ihmiskunnan kärsimystä aiheuttavaan elämäntapaan. Avaruusolennot tulisivat pelastamaan ainakin osan ihmiskunnasta häilyvältä hävitykseltä. Ne koetaan siis odotettuina pelastajina, jotka toimillaan kääntävät maailman tuhoutumiskehityksen suunnan.

Näin ajatus siitä, että ihmiskunta tarvitsee ihmisyyden rajoitteet ylittävän taivaallisen pelastajan, ilmenee molemmissa katsomuksissa — avaruusolennot vertautuvat pelastajina Kristukseen. Ihmiskunnan historian lopun aikojen ja uuden maailmanjärjestyksen toteutumisen idea on itse asiassa yleinen, ja se toistuu useissa katsomusperinteissä ja mytologioissa. Ihmisen tarvetta pohtia maailman tulevaisuutta ja paremman elämänlaadun mahdollisuutta on sanallistettu monin eri tavoin.

Kristus käsitetään teologisesti yhtäältä täysin ihmiseksi ja toisaalta tosi Jumalaksi. Tämän kaksiluonto-opin mukaan Kristus on samaan aikaan yksi ihmisistä kaikkine inhimillisine piirteineen, tunteineen ja tarpeineen sekä kaikkivoipa Jumala. Hän ei ole erillinen jumaluus vaan samaa olemusta Jumalan kanssa. Samalla hän oli kuitenkin ihmisten kanssa eläessään yhtä paljon ihminen kuin kuka tahansa muu.

Samankaltainen idea kahta luontoa olevista olennoista esiintyy ufokontaktiliikkeessä ihmisten ja avaruusolentojen välisten hybridien muodossa. Vaikka ufosieppaukset vaikuttavat hämmentävältä ja pelottavalta ajatukselta, niitä on luonnehdittu myös myötätunnon pohjavireellä. Humanoidien on koettu tavoittelevan henkistä yhteyttä siepattuun ja muuhun ihmiskuntaan. Ne ovat huomattavan älykkäitä edistyksellisine teknologioineen, kyvyiltään jotain aivan muuta kuin ihmiset — kuin jumalallisia olentoja. Sieppauskertomuksissa humanoidit tuottavat hybridejä, geneettisiä humanoidin ja ihmisen välimuotoja, jalostaakseen ihmiskuntaa. Toisaalta myös moni siepattu ja kontaktihenkilö kokee itsensä osin avaruusolennoksi — kaksoisidentiteetin kantajaksi sekä ihmisenä että humanoidina. He tuntevat usein, että heidän todellinen kotinsa on avaruuskansan luona.

Vanhan testamentin kertomukset Jumalan tahtoa julistavista profeetoista sisältyvät kristinuskon perinteeseen. Esimerkiksi profeetta Hesekiel sai Jumalalta tehtävän välittää tämän tahdonilmaus Israelin kansalle. Jumala ilmestyi hänelle tulta ja loistetta sädehtivässä hehkussa neljänä erikoisena hahmona. Profeettojen tavoin utokontaktihenkilöt ja usein siepatutkin tuntevat itsensä jollakin tavalla erityisiksi. Kokemustensa myötä heille kehittyy itseymmärrys profeetallisesta roolistaan, jossa he käyttävät kokemuksiaan ja niistä ammennettua tietoa edistämään ihmiskunnan tietoisuutta. He mieltävät avaruusolentojen valinneen heidät kosmisen sanomansa välittäjiksi. Viestien mukaan rakkaus on olennaista. Niissä ilmaistaan ihmisiä koskevan henkisen kehityksen pelastussuunnitelman olemassaolo, vaikka myös apokalyptisiä aikoja ennustetaan mahdollisiksi.

Kristinuskon enkelit kuvataan taiteessa perinteisesti ihmishahmoisina siivekkäinä olentoina. Raamatun kertomuksissa enkelit ilmestyvät usein yllättäen ja saattavat havaitsijansa hämmennyksen valtaan. Kristinuskossa on oma enkeliperinteensä, mutta enkelit ovat myös suodattuneet kristinuskosta jossain määrin erilliseksi kulttuuriseksi elementiksi. Enkelit ovatkin esillä myös kokemuksellisella tasolla: monet kertovat kohdanneensa enkeleitä, jotkut puolestaan kokevat suojelusenkelin läsnäolon elämässään. Raamatun kertomusten kuvaama ennalta arvaamattomuus toistuu myös enkeleitä kohdanneiden ihmisten kokemuksissa. Kristinuskossa enkelit ovat Jumalan sanansaattajia, jotka välittävät Jumalan tahdonilmauksia luomakunnalle. Enkeleillä on usein kerrottavanaan jotain merkityksellistä, täysin uutta tietoa niille, joille he ilmestyvät. Esimerkiksi arkkienkeli Gabriel ilmestyi Raamatun mukaan Neitsyt Marialle ilmoittamaan, että tämä tulee synnyttämään Jeesuksen.

Vastaavanlaista yllätyksellisyyttä ja tuonpuoleisuutta on löydettävissä ufoperinteeseen sisältyvistä ufokokemuksista. Ne ovat usein ennalta arvaamattomia, jolloin kokija havaitsee hänelle selkeästi näyttäytyvän ufon täysin yllättäen. Vastaavasti kokijan havaintokenttään saattaa ilmestyä humanoidi ilman, että tästä tulisi minkäänlaista ennakkoaavistusta. Olennot kuvataan monesti enkelimäisinä valohahmoina. Myös tiedonvälityksen aspekti on usein läsnä. Humanoidit saattavat käyttäytyä kuin myötätuntoiset, varjelevat suojelusenkelit. Eräissä kertomuksissa humanoidin on koettu suojelevan ja auttavan kokijaa uhkaavassa tilanteessa. Samoin ufoja kohtaavat kokevat ufokokemusten yhteydessä yllättävän usein myönteisiä tunteita, kuten kiintymystä ja onnellisuutta.

Taivaaseen liittyvä tematiikka on sekä kristinuskossa että ufoperinteessä tärkeä. Kristinuskon kielellä puhutaan taivasten valtakunnasta, millä alun perin on ilmaistu Jumalan valtaa. Taivasten valtakunta on Jumalan vaikuttamisen tila. Taivasta on hahmoteltu myös tuonpuoleiseksi, kuolemanjälkeisen olemisen tilaksi, jossa vainajien sielut elävät Jumalan yhteydessä paratiisinomaisissa olosuhteissa. Taiteessa ja populaarikulttuurissa ”Jumalan taivasta” on kuvattu ”luonnon taivaan” elementein, ja kuva hattarapilvien muodostamasta taivaanisän olinpaikasta on tuttu. Myös ufoperinteessä taivas on olennainen elementti. Mystiset ufot liikehtivät taivaalla ja humanoidit ilmestyvät taivaalta tuomaan sanomaansa ja vievät yhteyshenkilöitään ylös kohti taivasta, avaruuden ihmeisiin. Humanoidien ideaali, paratiisimainen yhteiskunta sijaitsee avaruudessa tai maailmankaikkeuden näkymättömillä tasoilla.

Perimmäinen merkitys

Kristinuskon ja ufouskonnollisuuden tietyt ideologiset, kristinuskon tapauksessa myös opilliset peruspiirteet ovat pitkälti muodostaneet pohjan, jolta näitä maailmankatsomuksia on ollut valaisevaa tarkastella. Intuitiivisesti on sopivaa vertailla katsomuksia asettamalla maailmaa kuvaavia ideologisia ilmaisuja ja opillisia muotoiluja rinnakkain. Niitä voidaan peilata toisiinsa ja tulkita löydettyjä eroja ja samankaltaisuuksia. Toisaalta katsomukset ovat myös aina kouriintuntuvasti esillä niihin sitoutuneiden ihmisten käytännön elämissä, joten olisi harhaanjohtavaa tarkastella niitä ainoastaan ideologioina. Katsomusten kokemuksellinen puoli on olennainen ja ansaitsee huomiota. Ihmisten kokemukset ovat universaalisti samankaltaisia ja samastuttavia. Siten aiheen lähestyminen kokemuksellisuuden kautta voi tarjota sovittelevan näkökulman.

Maailmanselitysmallien ja kokemuksellisuuden välisen suhteen tarkastelu jäsentää katsomusten ideologisen olemuksen suhdetta käytännön elämään. Suhde on kaksisuuntainen: yhtäältä tunteellisesti latautuneet kokemukset vaikuttavat paljon ihmisen maailmankuvan muodostumiseen, ja toisaalta näitä kokemuksia sanallistetaan kulttuurisesti muotoutuneiden maailmankatsomusten kielillä. Suuret kysymykset elämän rajallisuudesta ja kärsimyksestä kiehtovat ihmisiä ajasta aikaan, ja varmasti jokainen jossain muodossa kysyy nämä kysymykset omassa elämässään.

Uskontojen ja muiden katsomusten keskeinen tehtävä on lisätä elämään merkityksellisyyttä niin opillisten ja maailmankuvallisten kuin yhteisöllisten ja rituaalisten sisältöjensä välityksellä. Katsomuksen tapa selittää elämää ja hakea vastauksia suuriin kysymyksiin tarjoaa siitä ammentavalle oivalluksen, ymmärryksen ja täyttymyksen elämyksiä. Parhaimmillaan maailmanselitykseen nojautuminen antaa monelle elämänalueelle ulottuvaa mielekkyyttä ja ohjaa pois eksistentiaalisen hämmennyksen ääreltä.

Kristinusko pyrkii omalla tavallaan etsimään vastauksia elämän ja ihmisenä olemisen ongelmiin. Se ohjaa ihmistä läheiseen suhteeseen korkeimman kanssa. Suhteen punomiseen tarjotaan väylä Kristuksen kautta. Kristinuskon taustalla vaikuttava perusteesi on, että liittyminen Jumalan välittömään läheisyyteen ja eläminen siitä käsin tekee elämästä kestävää ja merkityksellistä. Näin se osoittaa uloskäynnin eksistentiaalisen eksyneisyyden kokemuksesta. Maailmankaikkeus ei ole satunnainen ilmiö, jossa ihminen säntäilee pelokkaana, vaan tarkoituksellinen ja kaunis kokonaisuus, johon ihmisellä on ilo osallistua.

Kristityn elämässä uskon konkretisoituminen kokemuksellisuudeksi (ja toisin päin) ilmenee monin tavoin. Merkityksellisiä kokemuksia voivat olla erilaiset uskonnonharjoittamiseen liittyvät tapahtumat, kuten ehtoollisen nauttiminen, yhteiset hartaushetket tai hengellisten laulujen laulaminen. Suurta yksilöllisyyden ylittävää, jopa transsendenttista merkityksellisyyttä voi löytyä kristilliseen kieleen ja kuvastoon puetuista elämäntapahtumista, kuten kasteesta, avioliittoon vihkimisestä ja hautaan siunaamisesta. Tärkeän osan kokemuksista muodostaa elämänkysymyksiin jaetusta näkökulmasta vastauksia etsivien yhteisöllisyys. Monelle on tärkeää kokea kuuluvansa yhteisöön, ja monelle kirkko tarjoaa tällaisen alustan.

Kristinuskon kokemuksellinen aspekti ei pelkisty ainoastaan yhteisöllisyyteen. Sen lisäksi turvallisuudentunne nousee merkittäväksi kristinuskon tarjoamaksi kokemusulottuvuudeksi. Monet kristityt kokevat — kaikesta huolimatta — elävänsä maailmassa turvassa luottamalla Jumalan huolenpitoon, rakkauteen ja armoon. Kristillisessä kielenkäytössä turva on elementtinä tavallinen. Monet kristilliset ilmaisut liikkuvat ”Jumalaan turvaamisen” tematiikan ympärillä. Joillekin suojelusenkelit toimivat huolenpidon ja turvallisuuden lähteinä. Usko antaa elämään pysyvyyttä korostavan perspektiivin, jolla uskova voi ylittää muutoksenalaisen maailman herättämän tempoilevan epävarmuuden. Voikin sanoa, että jonkinlainen kristinuskon tavoite on herättää meidät ihmiset kokemaan, että olemme jo turvassa, joten voimme toimia toistemme hyväksi itsekkäät lähtökohtamme ylittäen.

Kolmas keskeinen kokemisen ulottuvuus kristinuskossa on pyhän kokeminen. Pyhää aistitaan monenlaisissa tilanteissa ja monin tavoin. Jollain tavalla pyhän kokemus palautuu haltioitumiseen Jumalan kaikivoipaisuuden edessä — tarkoituksellisuuden voimakkaaseen kokemiseen. Pyhyyden kokemisen sanallistaminen on vaikeaa, sillä siihen voi liittyä äärettömyyttä koskevia oivalluksia. Usein kokemus on tunnetasolla liikuttava. Siihen voi sisältyä aavistus omasta paikasta kaikkeudessa, kokemus siitä, että ”kaikki on juuri kuten pitääkin”. Pyhän kokemisessa voivat limittyä toisiinsa itsensä kokeminen pieneksi Jumalan edessä ja kokemus rajattomasta suuruudesta, joka juontuu kaikkeuden olemuksellisen ykseyden kokemisesta.

Eriteltäessä kristinuskon suhdetta tieteeseen on todettu, ettei — näkökulmasta riippuen — kristillisen maailmanselityksen ristiriitaisuus luonnontieteellisen kanssa tee sitä maailmanselityksenä kelvottomaksi. Tieteen ja kristinuskon voidaan katsoa ilmentävän erilaisia tiedon lajeja. Luonnontiede on itseään korjaava järjestelmä, jonka tehtävä on tulkita maailman rakennetta objektiivisuutta tavoitellen. Kristinuskolle ei osoiteta samaa tehtävää. Yleisemminkään uskonnon alueella kyse ei ole ulkokohtaisesta totuusarvosta vaan merkitystiedosta — ihmisten ohjaamisesta merkityksellisempään ja mielekkäämpään elämään. Myös ufouskonnollisuudelle annetaan tämä tehtävä, vaikka sitä monesti pyritään identifioimaan tieteeseen. Millaisia aineksia ufouskosta löytyy ohjamaan ihmistä merkityksellisyyden äärelle?

Kristillisestä näkökulmasta ufoideologiat saattavat näyttää jättävän vastaamatta kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Näin koettuina ne tuntuvat jättävän ihmisen eksistentiaalisesti tyhjän päälle. Kristinusko on leimallisesti pelastususkonto. Sen olennainen tavoite on pelastaa uskovien sielut; tarjota jotain perustavalla tavalla vapauttavaa. Tämä tavoite on historiallisesti saanut eräänlaisen ilmauksensa kristinuskon tulkintoja enemmän ja vähemmän koskeneen eksklusivismin muodossa. Tällaisen poissulkevan tulkinnan mukaan ainoastaan usko Kristukseen tuo pelastuksen. Tästä näkökulmasta ufousko näyttäytyy vaihtoehtoisena tapana tarkastella kaikkeutta, mutta aineksia vapauttavaan pelastukseen siitä näyttäisi löytyvän laihasti. Laajemmin voidaan kysyä, riittääkö se päättämään eksistentiaalista neuvottomuutta.

On verrattain hankalaa pohtia ufouskonnollisuuden opillisten näkemysten antia maailmanselityksellisten kysymysten merkitystason ratkaisuun — kuten todettu, ufouskossa ei ole tiettyä yhteistä ydinoppia eikä esimerkiksi pyhää kirjaa. Ufouskomukset vaihtelevat ja painottuvat huomattavasti yksilöllisesti ja ryhmittäin. Toisille on tärkeää ufojen olemassaolon todistaminen, toiset taas ovat yhteydessä Siriuksen avaruusolentoihin. Joku on keskeisesti viehättynyt peltokuvioista tulkiten ne avaruusmuukalaisten johdatukseksi. Moni kokee olevansa siepattu ja hahmottelee todellisuutta sieppausskenaarion kontekstissa. Joillakin Roswellin ufotapaus vie kaiken vapaa-ajan, toisilla puolestaan jokin salaliittoväite tai innostuminen ufojen teknologiasta. Ufouskonnollisuudella ei ole selkeää päämäärää vastata kaikenkattavasti perimmäisiin kysymyksiin.

Ufouskomukset tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden jäsentää näkemystä kaikkeudesta ja ihmisen asemaa siinä. Pyhyyden kokemus saattaa viritä kosmisten ulottuvuuksien pohdiskelusta. Kristillistä pyhän kokemusta vastaavasti merkityksellinen elämys nousee tällöin jostain itseä ja ihmisyyttä valtavasti suuremmasta ja selittämättömästä. Pyhyyden kokemisen kohde voi tällöin olla ihmisen ylittävä avaruusäly, joka on yhteydessä ihmisiin, ja myös osa maailmankaikkeuden ihmeellistä järjestystä. Kokemuksiin voi liittyä lohduttava oivallus, ettemme ole kylmässä kaikkeudessa yksin. Yleisesti ufouskomuksiin ja -kokemuksiin näyttää sisältyvän samanlaisia ihastuksen ja kunnioituksen tunteita kuin kristillisesti käsitettyyn pyhän elämykseen. Monilla on myönteisten tunteiden sävyttämiä ufokohtaamisia, joissa tärkeää on henkisen yhteyden kokeminen.

Ufouskonnollisuudessa, erityisesti ufokontaktiliikkeessä, turvallisuudentunne syntyy ajatuksesta, että maailma on jumalallinen ja että avaruusäly hallitsee ihmiskuntaa hyväntahtoisesti. Lisäksi ufoperinteessä esiintyneet kokemukset suojelevista humanoideista vaikuttavat samankaltaisilta tunne-elämyksiltä kuin suojelusenkelin varjelevan vaikutuksen kokeminen. Kuten todettu, avaruusolennoilla on usein enkelimäinen sanansaattajan ja suojelijan rooli.

Monenlaisten ufouskomusten piirteet ja merkitykset sekoittuvat populaareissa ufokokemuksissa ja -ajatuksissa, mutta selväpiirteisenä ufokontaktiliike on kapea-alaisempi perinne kuin populaarit (tai kansanomaiset) ufouskomukset. Usein ufot ja humanoidit pelottavat, ja ellei niitä koeta suorastaan vihamielisiksi, niin ainakin niiden koetaan suhtautuvan ihmiskunnan hyvinvointiin välinpitämättömästi. Tästä asetelmasta katsoen turvallisuuden kokemusta on ufouskonnollisuudesta etsittävä syvemmältä. Ufouskonnollisuudessa turvan kokeminen liittynee joissain tapauksissa tiedollisiin tavoitteisiin: olemme ihmiskuntana turvassa sitten, kun meillä on riittävästi tietoa, jonka pohjalta toimia. Lisäämällä ihmisten tietoisuutta maailmankaikkeudesta, ufoilmiöstä, Maan ulkopuolisen elämän vaikutuksista ja aiheeseen liittyvästä salailusta saadaan vastauksia ihmisyyden historiaan, nykytilan ja tulevaisuuteen. Kasvaneen tietoisuuden myötä ihmiset voivat kehittää ja omaksua uudenlaisia yhteiskunnallisia toimintamalleja, jotka edesauttavat rauhanomaista yhteiseloa Maassa ja interplanetaarisesti.

Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellinen näkökulma

Ufotradition ja kristinuskon välisille yhtäläisyyksille voidaan hakea syitä monista eri näkökulmista. Eräs lähestymistapa on tulkita yhteneväisyyksiä ihmisen psyykelle ominaisten toimintojen ja sisältöjen pohjalta. Psykologinen aines heijastuu yhteiseen kulttuuriin, jossa se edelleen jäsentyy ja saa vakiintuneita muotoja.

Analyyttisen psykologian kehittäjän, sveitsiläisen psykiatrin Carl Gustav Jungin (1875-1961) näkemykset tarjoavat omanlaisensa selityksen mytologisten kertomusten yhtäläisyyksille. [ks. Jung, Carl Gustav (2002). Flying Saucers. A Modern Myth of Things Seen in the Sky. Käänt. R.F.C. Hull. London: Routledge (saks. alkuteos 1958).; Segal, Robert A. (2003). Jung on UFOs. Teoksessa Christopher Partridge (toim.): UFO Religions. New York: Routledge, Taylor & Francis, 314—328.] Jung hahmotteli arkkityypin käsitettä, jolla hän tarkoitti koko ihmiskunnalle yhteisiä tiedostamattomia taipumuksia eheyttäviin kokemuksiin. Niitä ilmennetään yhteisötasolla kulttuureissa, ja ne tulevat esille mitä moninaisimpien hahmojen, roolien, myyttien, unien ja symbolien välityksellä. Arkkityypit eivät sinänsä ole täysin sanallistettavissa tai tietoisesti käsitettävissä. Jungin teoria sellaisenaan on tieteellisesti kyseenalainen, koska se olettaa kollektiiviseksi alitajunnaksi kutsutun arkkityyppien ylifyysisen sijainnin tai lähteen. Teoria on kuitenkin vetoava ja tekee ihmisen myytinmuodostusta ymmärrettäväksi. Ihmisten taipumus etsiä vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, mihin kaikki päättyy, saa monessa uskonnollisessa perinteessä melko samantyyppisiä ilmauksia myytteinä. Kristinuskossa teemaa hahmotellaan eskatologian kautta.

Esimerkiksi suojelevan hengen käsite on hyvin yleinen, vaikka se eri kulttuureissa ja katsomusperinteissä esiintyy eri tavoin. Monissa traditioissa on ajatuksia suojelushengistä, joiden tehtävä on valvoa ja turvata suojattinsa elämää. Suojeltuna olemisen kokemus on ihmiselle psykologisesti tarpeellinen. Suojelevan ja vierellä kulkevan hahmon idea voidaan tulkita sisäistetyksi perusturvallisuuden tunteeksi, joka saa erilaisia ilmenemismuotoja kokemuksen ja kulttuurin tasoilla.

Edellä on todettu, että uskontojen olennaisimpia tehtäviä on merkityksellistää elämää. Merkityksellisyys on kiinteässä yhteydessä kokemuksellisuuteen: merkityksellisyys on elettävä todeksi. Uskonnot osoittavat ja ilmaisevat merkityksiä myyttien muodossa. Ufouskonnollisuuden ja kristinuskon myyttiset aineistot poikkeavat toisistaan ulkoisilta muodoiltaan, mutta aineistot ovat samankaltaisia — silloin kun ovat — niiden osoittamien merkitysten tasolla. Esimerkiksi monet ufokontaktihenkilöt kertovat saaneensa viestin ihmisten keskinäisen rakkauden merkityksellisyydestä, joka myös kristinuskossa on keskeinen arvo. Merkitys on sama, vaikka se annetaan keskenään erilaisten kulttuuristen kuvastojen puitteissa. Yleisemminkin tietyt merkitykset ja arvot ovat universaaleja ja johtavat mahdollisesti samankaltaisiin mytologisiin merkityssisältöihin.

Länsimaiseen kulttuuriin sisältyy kärjistynytkin näkemys hyvän ja pahan vastakkainasettelusta. Kristillisen teologian lisäksi teema on vahvasti esillä länsimaisessa moraalifilosofiassa laajemminkin. Hyvän ja pahan dualismi näyttää lävistävän länsimaisen kulttuurin perusteellisesti, mikä näkyy esimerkiksi tieteisfiktiossa pahansuopien avaruusolentojen teoissa ja toimissa. Usein vieraita muukalaisia pelätään. Koska vieraita ja heidän tarkoitusperiään ei tunneta, on mahdollista, että he ovat pahantahtoisia. Näin muukalaiset ovat alttiita sille, että heihin heijastetaan olettamus pahasta.

Uskonnollisuus on viime vuosikymmeninä länsimaisessa ja eritoten protestanttisessa eurooppalaisessa viitekehyksessä muuttunut rajusti. Yhtäältä puhutaan maallistumiskehityksestä, kun yhä harvempi kokee tarpeelliseksi tyydyttää hengellisiä tarpeitaan tai kuulua hengellisiin yhteisöihin. Osallistuminen perinteiseen uskonnonharjoittamiseen, kuten Suomessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluminen, on vähentynyt. [Suomen ev.lut. kirkko / jäsentilastot] Toisaalta on esitetty, ettei ihmisten uskonnollisuus sinänsä vähene vaan että se saa uusia muotoja. Monet kokevat, etteivät perinteiset uskonnolliset yhteisöt kuvastoineen, käsitteistöineen, tapoineen ja vaatimuksineen vastaa heidän hengelliseen kaipuuseensa. Uskonnollisuudesta, jossa kuulutaan osaksi tiettyä yhteisöä omaksuen sen maailmanselitysmallit ja noudattaen sen opetuksia, on siirrytty henkilökohtaisen henkisyyden suuntaan. Siinä ihminen valitsee itse ne kulttuuriset ainekset, joista hän muodostaa käsityksensä maailmasta ja perustotuuksista. Valmiiksi annettu maailmanselitys ei monesta enää vaikuta uskottavalta. Uskonnollisuudesta tulee häilyvien rajojen myötä yhä monimuotoisempaa ja vaikeammin lokeroitavaa. Kristinuskolle ja ufouskomuksille tarjoutuu yhteinen kenttä yksilöllisen uskonnollisuuden rakennuspaloina.

Historiallisestikaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että tiettyä vakaumusta tunnustava ihminen sisällyttää maailmanselitykseensä synkretistisesti aineksia muista katsomusperinteistä. Esimerkiksi tutkittaessa kristinuskon ilmenemismuotoja hindulaisten uskontoperinteiden rinnalla Intiassa on todettu, että kristinusko on sopeutunut siellä ympäröivään kulttuuriin saaden kontekstuaalisia ilmenemismuotoja. Tämä näkyy esimerkiksi intialaisten teologien kristinuskon tulkinnoissa, jotka hyödyntävät paikallista kulttuuriviitekehystä ja uskonnollista käsitteistöä. [Komulainen, Jyri (2006). Guru Jeesus. Tutkielmia hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.] Vastaavalla tavoin ufouskonnollisuuden ja kristinuskon voidaan nähdä piirtävän toistensa päälle ja jakavan keskenään ideoita ja muita elementtejä.

Uskonnollisuuden muodonmuutos länsimaissa on kaventanut kristillisen maailmanselityksen asemaa ja tehnyt tilaa muille katsomuksille. Kulttuuri, jossa kulloisenakin aikana elämme, määrittää sen, kuinka sanallistamme kokemuksemme. Aikana, jolloin kristinusko tarjosi länsimaissa luontevimman ja kattavimman käsitteistön hahmottaa maailmaa, myös esimerkiksi tunnistamattomia taivaan ilmiöitä sanallistettiin kristillisen perinteen käsitteitä käyttäen. Sittemmin kulttuurissa on syntynyt uusia käsitekokonaisuuksia, joilla ilmiöitä voidaan luonnehtia — eräänä merkittävänä esimerkkinä ufotraditio.

Inhimillinen syvyys dialogin tavoitteena

Eksklusiivisia näkökulmia avoimemmat tulkintatavat ovat kristinuskossa mahdollisia, ja niitä sovelletaan myös käytännössä. Muut uskonnot voidaan hyväksyä tulkiten, että kaikki ne sisältävät perimmiltään saman tiedon ja tuntevat Jumalan, vaikka eri perinteissä asia ilmaistaan eri tavoin. Tällaista katsantokantaa kutsutaan pluralistiseksi. Näiden tulkintatapojen väliin sijoittuu inklusivismi. Sen mukaan kristinuskon totuus ja Kristuksen sovitustyö ilmenevät jossain määrin välillisesti myös muiden uskontojen kuin kristinuskon kautta.

Vaikka kristinusko ja ufoperinne ovat tietyiltä osin vastakkaisissa asemissa toisiinsa nähden, on todettava, että myös yhtäläisyyksiä löytyy merkittävästi. Ufotraditioon sisältyy paljon samankaltaista ainesta kuin kristinuskon sisältöihin. Kysymykseen siitä, pyrkivätkö nämä katsomukset samaan päämäärään, on hankala vastata tyhjentävästi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ne ainakin jossain määrin tarjoavat samansuuntaisia selityksiä samoihin kysymyksiin. Molemmat antavat välineitä maailmankaikkeuden hahmottamiseen ja ihmisen paikantamiseen siinä. Kummallakin on ojennettavanaan kiehtovia näkemyksiä maailmankaikkeudesta ja henkistä tarttumapintaa elämän suuria mysteerejä pohtiville ihmisille. Katsomusten välisten yhteneväisyyksien tunnistaminen madaltaa kynnystä dialogille, josta parhaimmassa tapauksessa versoo uusia mahdollisuuksia hahmottaa maailmaa ja oivalluksia elämän rikastuttamiseen.

Avoin näkökulma Maan ulkopuolisen älyllisen elämän mahdollisuuteen asettaa myös kristikunnalle uudenlaisia haasteita. Ufoilmiöt ja vieras äly ovat toki tarkasti ottaen eri asioita. Ufohavaintojen on tyypillisesti epäilty viittaavan Maan ulkopuoliseen älyyn, mutta oletuksia ufojen ja humanoidien alkuperästä on monia. Tulisivatko ne kenties tulevaisuudesta tai toisista ulottuvuuksista?

Kristinopin mukaan Jumala on luonut koko kaikkeuden, jolloin hän on luonut myös muualla kuin Maassa olevan elämän, mikäli sellaista on. Kaikki elämä on lähtöisin Jumalasta ja tarkoitettu sopuisaan ja harmoniseen yhteiseloon. Siten elämänmuotojen arvottamiseen perustuva toisen lajin silmitön hyödyntäminen tai vihamielinen suhtautuminen siihen on kristinuskon näkökulmasta kyseenalaista. Elämän arvon kieltävä suhtautuminen mihin tahansa elämänmuotoihin — myös Maan ulkopuolisiin — näyttäytyy luomistyön halventamisena ja lähimmäisenrakkauden ideaalin vastaisena.

Lisäksi on huomioitu, että Maan ulkopuolisen älyn mahdollisuus asettaa kristityille velvollisuuden kosmiseen lähetystyöhön. Kristinuskon ohjenuoran mukaan evankeliumi tulee tehdä tunnetuksi kaikkialla, jossa se kyetään ottamaan vastaan. Kaikki ovat oikeutettuja pääsemään osallisiksi pelastuksesta. Historiallisesti kristinusko on ollut kaikkien kansanosien uskonto. Yhteiskunnallinen asema, sukupuoli tai kansallisuus eivät ole sulkeneet ulos kristinuskon piiristä. Miksi raja tulisi vetää lajiin? Myös ihmisälyn vertainen vieras älylaji voidaan käsittää lähetystyön kohteeksi ja pelastuksen arvoiseksi.

Kristinuskon joustavuudesta ja dialogin mahdollisuudesta länsimaista protestanttista viitekehystä laajemmin kertovat myös katolisen kirkon ja paavin julkitulot, jotka koskevat vierasta älyä. Paavi Franciscus lausui vuonna 2014, että hän suostuisi kastamaan vieraan älyolennon, jos sellainen Vatikaaniin saapuisi. [Withnall 2014] Paavin eräs tarkoitus oli kenties vahvistaa toteamuksella viestiä katolisen kirkon vastaanottavaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, mutta huomionarvoista on, ettei hän olisi esittänyt asiaa näin, mikäli se olisi teologisesti ongelmallisesti ilmaistu. Edellä esitetyn suuntaisesti lausunto antaa ymmärtää, että paavi katsoo avaruusälyolentojen ansaitsevan mahdollisuuden pelastukseen. Kastettu otetaan kristikunnan jäseneksi, ja hän kasvaa yhteisön tuella rakkaudessa. Hän elää Jumalan yhteydessä tähän luottaen. Paavi näyttäisi ilmaisevan tunnustavansa mahdollisen Maan ulkopuolisen älyn sielulliseksi ja tarjoavan sille mahdollisuutta pelastukseen. Lausunto on linjanveto katolisen kirkon vastaanottavaisuuden ja avoimuuden puolesta. Se on myös merkittävä siten, että se luo siltaa ikivanhan kristillisen opin ja nykykulttuurin ilmiöiden välille. Kaikessa lyhykäisyydessäänkin lausunto pyrkii sovittamaan kristinuskon monesti jähmeänä pidettyä oppia nykypäivän kulttuuriseen kontekstiin.

Katsomusten vuoropuhelu yksinomaan opin ja ideologian tasolta on vaikeaa, koska opilliset muotoilut ovat luovuttamatonta katsomuksen perustaa mutteivät koko katsomus. Kokonaisvaltaisen ymmärryksen edellytykseksi nousee inhimillisen kokemuksen ymmärtäminen tunteineen, toiveineen ja pelkoineen. Uskonto ei ole uskontoa ainoastaan teoriana vaan ihmisen kokemukseen kiinteästi liittyvänä osana. Ymmärtääkseen toisen katsomusta on ymmärrettävä ihmistä — samastuttava.

Kristinuskon piiristä nousevat tavat suhtautua ufouskomuksiin saavat monenlaisia sävyjä riippuen tulkinnan esittäjän avoimuudesta ja näkökulmasta. Jos oppi asetetaan etusijalle, ne voidaan herkästi kokea uhkana omalle uskolle. Jos taas ihmisyys asetetaan etusijalle, rakentavimmillaan ne voidaan nähdä yhteisen inhimillisyyden ilmaisuina, kuten muutkin uskonnolliset tunteet. Ufouskomusten nostattama kosmoksen arvostaminen voidaan esimerkiksi inklusivistisessa hengessä mieltää jumalallisen ilmoituksen heijastumaksi. Samoin avaruusälyn hyväntahtoisessa ohjauksessa voi kuulla samoja kaikuja kuin Jumalan johdatuksen kokemisessa. Inhimillisen kokemuksen ymmärrys liudentaa katsomusten jakolinjoja.