Tämä on kuudes luku Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittamasta  kirjasta Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin.

kirjoittanut Marko Kananen

Modernin ufoilmiön katsotaan alkaneen Yhdysvalloissa vuonna 1947. Siellä muun muassa laajalti levinneen tieteisfantasiaharrastuksen on katsottu edistäneen ufologian syntymistä. Suomessakin lehdet kirjoittelivat aiheesta jo tuolloin, mutta vasta 1960-luvun loppupuolella kiinnostus ufoihin laajeni merkittävästi. Kansakunnan mieliä levisi hämmentämään ajatus ufoista, jotka yleisesti käsitettiin Maan ulkopuolisiksi aluksiksi. Osana suurta ufokiinnostusta esille nousi myös kysymys, onko maapallolla myös aiemmin ihmiskunnan historiassa käynyt muukalaisia, niin sanottuja muinaisia astronautteja tai vierailijoita (ancient astronauts). Joksikin aikaa nämä ajatukset valtasivat kirjamyyntitilastojen kärkipaikat ja saavuttivat mittavaa julkisuutta eri medioissa.

Suurpiirteisimmässä muodossaan teoria muinaisista astronauteista tarkoittaa uskoa, että ihmiskunnan historian aikana planeetallamme on käynyt vieraita muiden taivaankappaleiden sivilisaatioista. Olentojen esitetään olleen hyvin ihmismäisiä ja heidän teknologiansa kuvataan esimerkiksi rakettimoottoreineen vain jonkin verran meidän nykyistä teknologiaamme edistyneemmäksi. Käsityksen mukaan muinaisten astronauttien teknologia ei siis ole kovin maagista toisin kuin ufoteknologia. Astetta tiukempi versio teoriasta on näkemys, että nämä vierailijat ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet ihmiskunnan kehitykseen. Kokonaisvaltaisimman käsityksen mukaan he ovat myös luoneet ihmisen ja ehkä koko elämän maapallolla. Todisteita näiden teorioiden tueksi on haettu uskontojen pyhistä teksteistä, legendoista ja myyteistä sekä arkeologisesta taiteesta, menneisyyden esineistöstä, monumenteista ja raunioista. Vaikka muinaisastronauttiteoriat ovat omanlaisensa teema, ne koetaan tyypillisesti osaksi ufoilmiötä ja -tutkimusta.

On antoisaa tutkailla muinaisastronauttiteorioiden suomalaista historiaa, ufoilmiötä ja -tutkimusta laajemminkin Suomessa, niiden kristillisiä tulkintoja sekä näiden kaikkien yhteyksiä. Näkökulma juontuu ensiksikin jännitteestä, että muinaisastronauttiteoriat edustavat eräänlaista vaihtoehtoista raamatuntulkintaa, eksegeesiä. Raamattu on Suomessa ollut teorioiden yhtenä keskeisenä innoittajana ja aineistona, ja sen vaihtoehtoinen tulkintatapa on tuottanut kristillisiä reaktioita. Varsinaiset teoriat muinaisista astronauteista ja kristilliset ufonäkemykset eivät edusta ufotradition valtavirtaa eli ufohavaintojen tutkimusta ja esoteerista näkökulmaa. Toisaalta koska muinaisastronauttiteoriaa ja kristillisiä ufokäsityksiä ei voi saumattomasti erottaa suomalaisen ufoperinteen kokonaisuudesta, tarkastelen tässä myös suomalaista ufohistoriaa yleisemmin.

Von Däniken villitsee suomalaisia

Yhdysvalloissa yleisön painostus johti 1960-luvun jälkipuoliskolla tieteellisen, niin kutsutun Condonin komitean perustamiseen ufokysymyksen ratkaisemiseksi. Kuuluisa tutkimusraportti julkaistiin tammikuussa 1969. Samalla suomalainen yhteiskunta koki 1960-luvun lopulla monenlaisia mullistuksia. Uudet ajatukset ja ideat muuttivat yhteiskuntaa niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sosiaalisestikin. Suomen suurin ufoinnostus koettiinkin vuosina 1969—1973, jolloin ufot toden teolla murtautuivat suomalaiseen mielenmaisemaan.

Ufoilmiöstä väiteltiin julkisesti, ja alan tilaisuudet keräsivät runsaasti yleisöä. Yhdistystoiminta kukoisti, ja vuonna 1962 perustetussa Interplanetistit ry:ssä oli kymmenen vuotta myöhemmin liki kahdeksansataa jäsentä. Yhdistyksessä aktiivisesti toiminut ja sen johtoon vuosiksi 1970—1972 valittu Tapani Kuningas oli vuonna 1968 perustanut eräänlaisen yhden miehen organisaation nimeltä Suomen Ufotutkimus. Se pyrki kartoittamaan ufohavaintoja ja luomaan järjestelmälliseen tutkimustoimintaan kykenevän tutkijaverkoston. Vuonna 1973 Kuningas perusti Suomen Ufotutkijat ry:n, josta kehittyi Suomen merkittävin ufoyhdistys. Lisäksi Kuningas toimi vuonna 1972 syntyneen Ultra-lehden päätoimittajana; ensimmäiset parisen vuotta lehteä julkaistiin nimellä Ufoaika. Tämä Pohjoismaiden ensimmäinen ufolehti kirjoitti parapsykologiasta ja muusta rajatiedosta, mutta pääpaino oli ufoissa. Kuumimmillaan ufobuumi oli vuoden 1971 keväällä, jolloin ufoja nähtiin ja niistä kirjoitettiin päivittäin. Koko 1970-luvun alun ajan ufokysymys — mukaan lukien menneisyyden vierailijat — saivat jatkuvaa huomiota. Lehdet, radio ja televisio olivat huomattavan kiinnostuneita aiheesta.

Suuren ufokuumeen vuosina julkaistiin myös ufokirjallisuutta paljon enemmän kuin aikaisemmin. Osa kirjoista oli myyntimenestyksiä, ja kirjastoissa ufokirjat olivat tuolloin lainatuimpia teoksia. Julkaisemisen varsinainen korkeasuhdanne oli vuosina 1973—1974. Kahdessa vuodessa ilmestyi kahdeksantoista ufokirjaa, mikä miltei kaksinkertaisti Suomessa ilmestyneiden alan kirjojen lukumäärän. Varsinaiseksi ”ufojulkaisijaksi” profiloitunut Kirjayhtymä julkaisi myös Tapani Kuninkaan hyvin menestyviä ufokirjoja, jotka käsittelivät lähinnä tuoreita suomalaisia havaintoja.

Huomattavan kohun aiheutti jo Kirjayhtymän kustantama sveitsiläisen Erich von Dänikenin (s. 1935) esikoisteos Vieraita avaruudesta (1968). Se oli aikaisemmin samana vuonna noussut kansainväliseksi bestselleriksi. Hotellinjohtajana toimineen von Dänikenin perusajatuksen mukaan vieras avaruuslaiva löysi Maan joskus menneisyydessä ja ryhtyi geneettisesti jalostamaan alkuihmistä. Avaruusmatkailijat varjelivat kehittämäänsä Homo sapiensia ja esimerkiksi siirtelivät ihmisiä mantereelta toiselle. Ihminen ei tuolloin osannut suhtautua luojiinsa muutoin kuin kunnioittamalla näitä jumalina.

Todistusaineistona väitteilleen von Däniken esittää muun muassa osmanien laivastoupseerin Piri Reisin 1500-luvun alkupuolella piirtämät hämmästyttävän tarkat maailmankartat, esihistorialliset luolamaalaukset ja Nazcan tasangon (Peru) vain ilmasta käsin näkyvät valtavat keinotekoiset kuviot. Hän vetoaa Raamatun kertomuksiin ”Jumalan pojista” ja Hesekielin näystä, Egyptin pyramideihin sekä vanhoissa hindulaisissa teksteissä esiintyviin kuvauksiin jumalten lentävistä vaunuista ja palatseista eli Vimanoista. Von Däniken tuo myös esille Pääsiäissaarten suuret ja tyylitellyt ihmishahmoja esittävät kivipatsaat. Hänen kerrotaan käyttäneen kolmetoista vuotta ja 100 000 lentokilometriä tutkimuksiinsa. Vieraita avaruudesta vilisee kysymys- ja huutomerkkejä, joilla von Däniken pyrki provosoimaan tiedeyhteisön vastaamaan esittämäänsä haasteeseen.

Von Däniken on eniten julkisuutta saanut muinaisastronauteista kirjoittanut kirjailija. Yksin Vieraita avaruudesta -kirjan myötä aihe ja kirjailijan ajatukset nousivat otsikoihin kaikkialla maailmassa. Julkisuuden vyöry oli niin suuri, että jo vuoden 1969 alussa muinaisista astronauteista kirjoittaminen koettiin jankuttamiseksi, koska aihetta oli jo käsitelty laajasti. Von Däniken on sittemmin kirjoittanut kymmeniä kirjoja, joista on suomennettu ensin kahdeksan ensimmäistä ja vuonna 1998 vielä yksi.

Kirjoja on käännetty lähes neljällekymmenelle kielelle ja niitä on myyty yli kuusikymmentä miljoonaa — Suomessakin yli 150 000. Räiskyvänä persoonana von Däniken on nostattanut paljon keskustelua. Vieraita avaruudesta on osoittautunut harvinaisen kestäväksi menestykseksi. Siitä otettiin uusin, kahdeksas suomenkielinen painos vielä vuonna 1993. Myös muutaman muun ulkomaisen muinaisastronauttikirjoittajan teokset on suomennettu, ja kolme suomalaistakin julkaisijaa on tarttunut aiheeseen.

Von Dänikenin esikoisteosta arvosteltiin monesta asiasta. Kuitenkaan siihen, että useimmat hänen ideoistaan oli jo esitetty paljon ennen häntä, ei juuri tuolloin kiinnitetty huomiota. Von Däniken on hallinnut julkisuutta siinä määrin, että yleisesti luullaan hänen keksineen koko muinaisastronauttiteorian. Harvoin on tuotu esiin myöskään sitä, ettei hän ole yksin kirjoittanut suurinta osaa suomennetuista kirjoistaan. Saksalainen toimittaja Wilhelm Utermann on merkittävästi muokannut von Dänikenin tekstejä ensimmäisestä teoksesta lähtien.

Kohu niin nykypäivän ufoista kuin menneisyyden vierailijoista jatkui 1970-luvulla keskeytymättä. Von Dänikenin seuraava teos oli Takaisin tähtiin (1970), jonka hän kirjoitti tutkintavankeudessa. Hänet tuomittiin paikallisessa oikeusistuimessa taloudenpitoon liittyvästä petoksesta, kavalluksesta ja väärennöksestä, ja vankilassa von Däniken oli marraskuusta 1968 elokuuhun 1971. Takaisin tähtiin on entistä spekulatiivisempaa pohdintaa, joka keskittyy biologiaan, evoluutioon ja genetiikkaan. Von Däniken toistaa ensimmäisen kirjansa teemoja Nazcasta, Intian Vimanoista, Hesekielistä ja Raamatusta yleisemminkin tuomatta kuitenkaan esiin mitään ratkaisevaa uutta. Takaisin tähtiin osoittautui kuitenkin myös menestykseksi. Siitä otettiin julkaisuvuotenaan neljä painosta ja viides vielä 1977.

Von Dänikeniltä ilmestyi uusi kirja Tulimmeko tähtien takaa? (1973) ja heti sen perään Kaikuja avaruudesta (1974). Ensin mainittu keskittyy fantastiseen tarinaan Ecuadorissa ja Perussa sijaitsevista luolajärjestelmistä, joissa von Däniken kertoo käyneensä. Luolista löytyivät ratkaisevat, muun muassa kullasta valmistetut todisteet ihmiskunnan kadonneesta alkuperästä. Valitettavasti luolan salaista suuaukkoa ”vartioi villi intiaaniheimo”, eikä kuviakaan voinut ottaa, sillä salamavalo olisi voinut laukaista vaikka laser-ansan. Von Däniken kuitenkin itse pääsi näkemään nuo aarteet. Kun jokin on liian hyvää ollakseen totta, se yleensä on sitä. Saksalaiset lehdet Stern ja Der Spiegel haastattelivat von Dänikenin oppaana Ecuadorin luolissa toiminutta ja luolat alun perin löytänyttä Juan Moriczia. Tämä kertoi, ettei von Däniken ole koskaan käynyt itse pääluolissa eikä nähnyt niiden aarteita. Von Däniken taas nimenomaan sanoi itse nähneensä ja koskettaneensa kaikkea, mistä oli kirjoittanut. Myöhemmin hän myönsi värittäneensä tekstiä dramaattisemman vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Kirjan Kaikuja avaruudesta (1974) alkukielinen nimi Meine Welt in Bildern kuvaa melko tarkasti sen sisältöä: kirjassa on niukasti tekstiä mutta 280 mustavalko- ja viisikymmentäkahdeksan värikuvaa. Von Däniken esittää vähän uusia löytöjä, mutta tällä kertaa hän oli ehkä vakuuttavampi kuin aikaisemmin esittäessään enemmän konkreettisia valokuvia pelkkien sanallisten spekulaatioiden sijaan. Ehkäpä tavallista vaikuttavamman sisältönsä takia Kaikuja avaruudesta otettiin kaikista von Dänikenin kirjoista mediassa myönteisimmän vastaan.

Ufokirjallisuuden vyöryssä ja von Dänikenin vanavedessä julkaistiin toki muitakin menneisyyden vierailijoita käsitteleviä teoksia. Von Dänikenin suomen kustantaja Kirjayhtymä julkaisi Ernst von Khuonin toimittaman Tulivatko jumalat tähdistä? (1971). Siinä kuusitoista kansainvälisesti tunnettua tiedemiestä kommentoi von Dänikenin teorioita ja todisteita. Yleensä he torjuvat von Dänikenin ajatukset mutta kohteliain sanakääntein. Von Dänikenin annetaan kirjan lopuksi sanoa viimeinen sana. Melko harvinaista kommentaarikirjan suomentamista voidaan pitää merkkinä yleisön vahvasta kiinnostuksesta muinaisia astronautteja kohtaan. Von Khuonin kirja ei tosin herättänyt kovin suurta huomiota. Maailmalla von Däniken-kommentaareja ilmestyi useita, ja tässä joukossa von Khuonin kokoomateos oli kohteliaimmasta päästä.

Oli kustantajan etu pitää yleisön kiinnostusta yllä mutta ei tappaa sitä tuomalla julkisuuteen von Dänikenin teoriat täydellisesti murskaavaa kritiikkiä. Kirjayhtymä takoi, kun rauta oli kuuma. Se julkaisi italialaisen Peter Kolosimon muinaisastronauttiaiheisen kirjan Toisilta tähdiltä (1971), jota mainostettiin mieltä kiehtovana kirjana von Dänikenin tapaan. Kolosimoa pidettiin jopa parempana kirjoittajana kuin Dänikeniä, mutta todelliseen maailmanmaineeseen hän ei useista aihetta käsittelevistä teoksista huolimatta yltänyt. Suomessa hän jäi auttamatta von Dänikenin varjoon.

Ensimmäinen suomalainen selkeästi von Dänikenin innoittama kirja ilmestyi yllättävältä suunnalta — sosiaaliministerinäkin toimineelta pitkäaikaiselta keskustapuolueen kansanedustajalta, pastori Juho Tenhiälältä. Pamfletinomaisessa puheenvuorossaan Usko ja ufot (1972) hän kertaa von Dänikenin ajatuksia ikään kuin varustaen ne omilla reunahuomautuksillaan. Tenhiälä pohtii myös muinaisastronauttitulkinnan merkitystä Kalevalalle. Huomiota herättänyt kirja hämmensi monia näkemyksillään Raamatusta. Ne olivat sinänsä suoria kopioita von Dänikeniltä ja kumppaneilta, mutta nyt ne tulivat yhteiskunnallisesti arvostetun hengenmiehen kynästä.

Von Däniken sai yllättäen arvovaltaista tukea, kun Kirjayhtymä julkaisi Nasan projektisuunnitteluosaston johtajan Josef F. Blumrichin kirjan Kun taivaat aukenivat (1974). Se oli suoraan von Dänikenin innoittama; Blumrich oli lukenut von Dänikenin Vieraita avaruudesta ja siinä esitetyt väitteet Hesekielin avaruusaluksesta. Blumrich päätti käyttää profeetan esittämiä kuvauksia von Dänikeniä vastaan ja osoittaa hänen väittämiensä kestämättömyyden. Blumrichin teknispainotteinen tutkimus päätyi kuitenkin — tekijälleenkin yllätykseksi — vahvasti von Dänikeniä tukeviin johtopäätöksiin. Blumrichin kirja otettiin myönteisesti vastaan, ja sitä pidettiinkin von Dänikenin teoksia tasokkaampana.

Televisiotuottaja Alan Landsburg kirjoitti yhdessä vaimonsa Sallyn kanssa kirjan Salattu maailma (1974). Se toistaa piinallisen samankaltaisesti von Dänikenin jo esittämiä ajatuksia ihmisen avaruudellisesta alkuperästä, Hesekielistä, Nazcasta ja pyramideista. Landsburgien tyyli ei ole kuitenkaan aivan niin maaninen ja hyökkäävä kuin von Dänikenin. Salattu maailma jäi von Dänikenin varjoon. Ufokirjallisuuden julkaisemisen huippuvuosina myös useissa nykypäivän ufoihin keskittyneessä kirjassa sivuttiin menneisyyden vierailijoita.

Oman, hämmentävän hengentieteellisen näkemyksensä toi esiin sittemmin muista yhteyksistä tunnetuksi tullut Pekka Siitoin. Salanimillä Hesiodos Foinix ja Jonathan Shedd kirjoittamissaan kirjoissa Yhteys ufoihin ja henkimaailmaan (1973) sekä Ufot, uskonto ja paholainen (1974) Siitoin esittää tulkintansa ufologian yhteyksistä kristinuskon ja okkultismin historiaan. Ensin mainitun teoksen mukaan ensimmäiset ihmiset tuotiin ufoilla muilta planeetoilta. Myöhemmin Aatami ja Eeva luotiin juutalaisen rodun kantaisiksi. Ufot näyttäytyvät ihmisille, jotta nämä kiinnostuisivat henkisistä perustotuuksista: ihmiset ovat jälleensyntyviä olentoja, ja jatkamme elämäämme toisilla värähtelytasoilla. Jälkimmäisessä kirjassaan Siitoin esittää Luciferin tarkoituksen olevan, että mahdollisimman moni näkisi ufon, jotta Maan ihmiset ymmärtäisivät, ettei elämää ole ilman henkiolentoja ja henkisiä voimia.

Innostuksen hiipuminen ja kriittisiä sävyjä

Ufologian vetovoima alkoi hiipua ennen 1970-luvun puoliväliä, mikä näkyi esimerkiksi julkaistujen ufokirjojen määrässä. Romahdus vuoden 1973 julkaisuhuipun yhdestätoista kirjasta vuoden 1976 kahteen nimekkeeseen oli raju. Von Däniken puski kuitenkin uusia kirjoja maailmalle.

Ilmestysten arvoitus (1975) on aikaisempiin verrattuna erilainen muinaisastronauttikirja. Se koostuu paljolti uskonnollisten ilmestysten kuvailuista, vaikka muinaisastronauttitulkinta on teoksessa toki esillä. Von Däniken keskittyy esimerkiksi katolisen kirkon Neitsyt Maria -ilmestyksiin, joista hän löytää paljon yhtymäkohtia muinaisastronautti-ilmiöihin. Lisäksi kirjan sanoma on, että uskonnollisissa traditioissa koetut ihmeet ja ilmestykset ovat eräänlaisia viestejä ja johdatusta luojiltamme, avaruusvierailijoilta, ja että meidän tulisi pyrkiä yhteyteen heidän kanssaan. Kirjoittaja Eila Niiraselta Uudessa Suomessa meni kyllä ”maku pois”, kun von Däniken puuttui Raamattuun, kristinuskoon ja ilmestyksiin. Toisaalta Ultrassa 1/1976 nimimerkki ”T R-nen” piti kirkon saamaa ”korvapuustia” hyvänä.

Ufoinnostuksen hiljeneminen ei pelottanut von Dänikenin suomalaista kustantajaa. Vuosina 1977, 1978 ja 1979 se julkaisi von Dänikeniltä uudet kirjat. Todisteita tuntemattomasta (1977) on puettu oikeudenkäynnin puolustuspuheenvuoron muotoon. Nimestään huolimatta teos ei juuri esitä uusia todisteita vaan puolustelee vanhoja ajatuksia, erityisesti evoluutiota koskevia. Olen oikeassa! (1978) on puolestaan sekava ja jäsentelemätön kokoomateos von Dänikenille luentotilaisuuksissa esitetyistä 194 kysymyksestä ja niiden vastauksista. Von Däniken ottaa jälleen teorioidensa puolustusasianajajan roolin. Menneisyyden profeetta (1979) oli von Dänikenin ensimmäinen lähdeviittein varustettu teos. Kirja sisältää matkakertomuksia esimerkiksi Maltalta ja Bretagnesta sekä jälleen evoluutiospekulointia ja raamatuntulkintaa. Katsauksessaan kuluneeseen kymmeneen vuoteen von Däniken muistelee katkerana muun muassa televisio-ohjelmia, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Menneisyyden profeetta ei muodosta minkäänlaista kokonaisuutta, mutta von Däniken on hiukan vähentänyt paatosta, kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Yksittäiset artikkelit ovatkin ehkä luettavinta von Dänikeniä koko hänen suomennetusta tuotannostaan. Von Däniken jatkoi uusien kirjojen kirjoittamista ehtymättömän tarmokkaasti. Seuraavaksi häneltä suomennettiin kuitenkin vasta Jälkiä avaruudesta (1998), joka oli alun perin julkaistu jo 1990. Kirja ei aiheuttanut suurempaa huomiota.

Marraskuussa 1977 von Däniken saapui vierailemaan Suomeen ja markkinoimaan uutta kirjaansa. Kustantajan mukaan von Däniken ”valtasi kaikki tiedotusvälineet ja täytti luentosalit” [Von Däniken 1993, takakansi]. Hän piti tiedotustilaisuuden, esiintyi Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa ja yliopistolla Porthanian suuressa luentosalissa. Luentosali oli ääriään myöten täynnä, ja moni jäi ulkopuolelle. Von Dänikeniä haastateltiin myös Mainos-TV:n Erikoistoimitus-ohjelmassa. Häntä tituleerattiin julkisuudessa maailman menestyneimmäksi tietokirjailijaksi, mutta osa medioista suhtautui häneen avoimen vihamielisesti ja osa vaikeni vierailusta täysin. Esimerkiksi lusikantaivutustempuistaan tunnetun israelilaisen esiintyjän Uri Gellerin Suomen vierailuihin verrattuna von Dänikenin käynti tuli ja meni ilman, että koko kansa olisi asiaa edes huomannut.

Von Dänikenin visiitin jälkeen hänen saamansa julkisuus kääntyi selvästi kielteiseksi. Eräs armottomimmista hyökkäyksistä häntä vastaan oli Seppo Hyrkäksen koko sivun artikkeli Uudessa Suomessa toukokuussa 1978. Otsikolla ”Takaisin tähtiin — tättärää!” Hyrkäs murskaa von Dänikenin teesit yhden toisensa jälkeen. Hyrkäs muistuttaa von Dänikenin erehtyneen käyttämään lähdeaineistonaan New Scientist lehden aprillipilaa mannantekokoneesta, toteaa von Dänikenin valehdelleen käynnistään Ecuadorin luolissa ja kertoo haamukirjoittajan joutuneen korjaamaan joka ainoaa riviä von Dänikenin esikoisteoksen käsikirjoituksesta.

Hyrkäs selostaa niin ikään laajasti länsisaksalaisen psykologin Knut Hebertin näkemyksiä, joiden mukaan von Dänikenin kirjat ovat psykologiselta luonteeltaan peitelty kirjailijan kiihkouskovaisen isän murha. Tyrannimaisen kasvatuksen saanut von Däniken surmaa symbolisella tasolla isistä suurimman eli vanhatestamentillisen jumalan. Näin hän pääsee eroon sekä pelkäämästään ankarasta isästä että tämän edustamasta ahdistavasta uskonnosta. Yhdeksänvuotiaana von Däniken oli nähnyt omin silmin amerikkalaisen pommikoneen pakkolaskun Sveitsiin. Hebertin mukaan tämä oli avainkokemus, joka kiteytyi myöhemmin pakkomielteeksi jumalten tulosta.

Von Däniken ja teoria muinaisista astronauteista olivat 1980-luvulle tultaessa melkoisesti ryvettyneet. Ufologinen aktiivisuus oli lamaantunut, vaikka ufokirjoja vielä julkaistiinkin jonkin verran. Von Dänikenin viimeisten suomennosten jälkeen ilmestyi saksalaisen tieteiskirjailijan Walter Ernstingin tieteisromaanin suomennos …ja sinä päivänä jumalat kuolivat (1981) ja Peter Kolosimon Ajaton maa (1982). Kirjat eivät herättäneet suurempaa kiinnostusta, ja 1980-luvun puolivälissä kustantajat menettivät uskonsa aihepiiriin ja jättivät sen kokonaan.

Auttamattomasti myöhässä tuli myös suomalaisten alan kirjojen tähdenlento. Oikeastaan ainut Suomessa kirjoitettu todellinen muinaisastronauttikirja on Tom Pellertin Raamatun arvoitus ja Halleyn komeetta (1982). Tom Pellert on peitenimi, sillä kirjoittaja pelkäsi Raamatun uudelleentulkinnan herättävän joissain ihmisissä aggressioita. Kirja sisältää lähinnä von Dänikenin ja Blumrichin teorioiden jatkokehittelyä erityisesti apokryfikirjoihin kuuluvan Heenokin kirjan tarkan tulkinnan avulla (apokryfikirjat ovat alkukristillisiä tai juutalaisia kirjoituksia, jotka on jätetty Raamatun kaanonin ulkopuolelle).

Pellert analysoi Heenokin kirjan sisältöä lause lauseelta päätyen samaan johtopäätökseen kuin Blumrich kymmenisen vuotta aikaisemmin Hesekielin kirjan osalta. Heenokin kirja kertoo Maan ulkopuolisen tutkimusryhmän saapumisesta ja kohtaamisesta ihmisten kanssa. Pellertin mukaan Heenok pääsi myös avaruuslennolle vierailijoiden kanssa. Juutalaiset eivät olleet ainoita, joiden elämään ja uskontoon muukalaisten vierailu jätti jälkensä, vaan Pellert tulkitsee käytännössä kaikkien muidenkin uskontojen joko syntyneen tai muuttuneen avaruusvierailijoiden vuosia kestäneen ja koko maapallon kattaneen kyläilyn ansiosta. Muukalaisten alukset olisivat olleet kristittyjen kirkkojen ja temppeleiden esikuvia. Tämä selittäisi kirkkojen rakettia muistuttavat yksityiskohdat ja kirkonkellojen soiton, joiden kumu jäljittelisi lähtevän raketin jyrinää.

Lukuun ottamatta kirjan loppupuolen syrjähyppyä Immanuel Velikovskin, venäläissyntyisen yhdysvaltaisen psykoanalyytikon, näennäistieteellisiksi katsottuihin teorioihin Pellert on uskottavampi kuin von Däniken. Velikovski uskoo planeettojen kiertoratojen olleen kaaoksessa vielä muutama tuhat vuotta sitten ja esimerkiksi Venuksen irronneen Jupiterista ja aiheuttaneen Maan lähiohituksissaan taivaallisia ihmeitä, joista kerrotaan Raamatussa. Pellertin teos kuuluu suomen kielellä julkaistuista muinaisastronauttikirjoista laadukkaimpiin.

Vaikka Pellert itse myöhemmin valitteli, ettei kukaan ollut rohjennut keskustella hänen kirjoittamistaan aiheesta, sai kirja todellisuudessa melko paljon huomiota osakseen. Pellert markkinoi teostaan ja teorioitaan aktiivisesti. Hän esiintyi radiossa ja televisiossa sekä useiden lehtien palstoilla. Pellertin kirja herätti keskustelua useamman vuoden keskittyen käytännössä kokonaan uskonnollisiin ja raamatullisiin kysymyksiin. Vielä vuonna 1986 — neljä vuotta teoksen julkaisemisen jälkeen — silloinen eksegetiikan eli historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen apulaisprofessori Raija Sollamo kirjoitti Teologiseen Aikakauskirjaan viiden sivun perusteellisen artikkelin. Sollamo esittää Pellertin ymmärtäneen täydellisesti väärin Heenokin kirjan synnyn ja merkityksen.

Tiedeyhteisöstä dänikenismin haasteeseen vastasivat pääasiassa ufologiaa laajemminkin arvostelleet tähtitieteilijät, jotka järjestäytyivät virallisesti vuonna 1987 Skepsis ry:ksi. Skeptikoiden ja Skeptikko-lehden henkinen koti ainakin ufoilmiön ja muinaisastronauttiteorioiden osalta löytyy Tähtitieteellinen yhdistys Ursasta sekä Tähdet ja avaruus -lehdestä. Ennen kuin Tähdet ja Avaruus 1980-luvun alussa aktivoitui ufokysymyksessä, kritiikkiä ufologiaa ja etenkin von Dänikeniä kohtaan esitettiin 1970-luvun lopulla Kriittisen tutkimusryhmän Alfa-lehdessä. Samat kirjoittajat siirtyivät lehdestä toiseen joko ufokysymyksen perässä tai sitten sen itse mukanaan vieden. Myös Vapaa-ajattelijat voidaan nähdä yhtenä Skepsiksen edeltäjänä ja hengenheimolaisena. He eivät kuitenkaan suhtautuneet muinaisastronauttiteorioihin yksinomaan tyrmäten. Teoriat heittivät haasteen myös arkeologialle ja historiankirjoitukselle. Historioitsijat ja arkeologit eivät kuitenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta reagoineet mitenkään omien tieteidensä tulosten kyseenalaistamiseen, tai sitten he eivät katsoneet oman tieteensä tulleen kyseenalaistetuksi.

Avaruusmuukalaiset taivaallisina merkkeinä ja Jumalan asialla

Suomalaisen ufologian historiasta löytyy yllättäviä kristillisiä kytköksiä. Saarnaaja Frank Mangsin nostattama herätys sota-ajan Suomessa johti vuonna 1942 kustannusosakeyhtiö Kuvan ja Sanan perustamiseen. Yhtiötä johti Ensio Lehtonen, ja se kustansi muun muassa Kipinä-lehteä (perustettiin 1948 nimellä Nuorten Raamattukerho, muutettiin Kipinäksi 1953). Lehti ilmestyi kerran kuussa vuoteen 1993, jolloin tahti harveni neljään numeroon vuodessa, ja 2000-luvun alussa sen julkaiseminen lopetettiin. Kipinässä olivat keskeisiä niin Raamatun kuin uudemmatkin profetiat, ja se määrittelikin itsensä Suomen ainoaksi ”profeetallisen sanan äänitorveksi”. Lehdessä kannettiin myös huolta kansan moraalisesta tilasta; osansa saivat niin alkoholi, tupakka, tanssi kuin elokuvatkin.

Lehtonen esitti näkemyksensä Kipinässä ufoilmiöstä jo vuonna 1954. Artikkelissaan ”Lentävät lautaset” hän toi ufot esiin Jeesuksen toisen tulemisen raamatullisina merkkeinä. Lehtonen viittaa myös Nebukadnessarin (tai Belsassarin, Babylonian viimeisen hallitsijan) pitojen kuuluisaan, yliluonnollisesti ilmestyneeseen seinätekstiin sekä väitteisiin Amerikan ilmavoimien hallussa olevista ufon kappaleista. Samana vuonna joulutervehdyksessään lukijoille Lehtonen esitti, että jos enkeli laskeutuisi Mannerheimintielle, sitä luultaisiin lentäväksi lautaseksi.

Lehtosen laaja kirjatuotanto jakautui kahteen osaan: hartauskirjoihin ja eskatologiseen profetiakirjallisuuteen. Suurimmaksi menestykseksi osoittautui hartauskirja Äidin rukous (1936). Sitä oli vuoteen 1964 mennessä painettu 100 000 kappaletta. Lehtosen profeetalliseksi päätyöksi muodostui sen sijaan Ajan kello (1957), jossa hän luo nykyhetken tapahtumista ja Raamatun eskatologisista profetioista vaikuttavan kokonaisuuden. Sodat, atomipommi ja Israel nähdään lopun merkkeinä samoin kuin moraalinen rappio sekä mormonien ja jehovantodistajien kaltaiset ”eksytykset”. Oman lukunsa saavat spiritismi, parapsykologia ja astrologia.

Ajan kellossa Lehtonen käsittelee myös — viisi vuotta ennen ensimmäisiä Suomessa ilmestyneitä ufokirjoja — kuuden sivun ja neljän valokuvan verran lentäviä lautasia otsikolla ”Merkkejä taivaalla” Hän kertoo muun muassa vuoden 1954 auringonpimennyksen yhteydessä kuvatuista valoilmiöistä, yhdysvaltalaisten Kenneth Arnoldin ja kapteeni Thomas F. Mantellin kuuluisista tapauksista sekä kontra-amiraali Delmar S. Fahrneyn ja lentomarsalkka Sundayn lentävien lautasten olemassaoloa tukevista lausunnoista. Kapteeni Mantellin tapaus oli dramaattinen ja nousi sittemmin ufoperinteen klassikoksi; Mantell kuoli koneensa maahansyöksyssä jahdattuaan ufoa (skeptikot ovat selittäneet kohteen säähavaintopalloksi). Useisiin raamatunkohtiin tukeutuen Lehtonen vakuuttaa lentävien lautasten olevan todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole vierailijoita toiselta planeetalta, ja ”ehkäpä ne eivät ole pahuuden henkiolentojakaan”. Lehtosen mukaan lentävät lautaset ovat ”niitä merkkejä, joita taivaan ja maan Herra armossaan antaa ihmislapsille ennen toista tulemustansa”? Ajan kellosta ilmestyi useita painoksia, ja usean vuoden ajan Kipinästä uhrattiin puolikas tai jopa koko sivu kirjan markkinointiin. Kirjaa mainostettiin Kipinässä vielä vuonna 1968.

Lentävät lautaset olivat vuonna 1957 näkyvästi esillä myös Kipinässä. Heti vuoden alkupuolella ne pääsivät esiin kansikuvassa ja monisivuisessa jutussa. Juttu on osin sanatarkasti yhtenevä vuoden lopulla ilmestyneen Ajan kellon kanssa. Lisäksi Lehtonen kertoo yhdysvaltalaisesta lentokapteeni Lawrence W. Vintherin tapauksesta vuodelta 1951 ja pohtii laajemmin pahuuden henkiolentojen mahdollista osuutta erityisesti humanoidihavainnoissa. Saman vuoden lopulla lentäviä lautasia käsiteltiin lehdessä vielä kahdesti lopun ajan taivaallisina merkkeinä. Näissä artikkeleissa tulee esiin myös uusi tekijä, joka myöhemmin paljolti syrjäyttää lentävät lautaset ”taivaallisen merkin” asemasta: Sputnik ja avaruuden valloitus. Vielä vuonna 1957 tekokuut ja lentävät lautaset mainitaan rinnakkain, mutta myöhemmissä Kipinä-lehdissä avaruuden valloitus saa useimmiten yksin edustaa lopun ajan merkkiä taivaalla.

Samanlaisia ajatuksia lentävistä lautasista oli 1950-luvulla muillakin kristityillä kuin Lehtosella. Esimerkiksi Toivo Pajalan joka suhteessa paljon Ajan kelloa muistuttaneessa kirjassa Nykyajan tapahtumat Raamatun profetian valossa (1958) uhrataan miltei kaksikymmentä sivua ufoilmiölle. Lehtosen tavoin Pajalakin todistelee ensin lentävien lautasten olevan todellisia ja tulkitsee sitten niiden olevan merkkejä Jeesuksen paluusta.

Vielä vuonna 1960 Lehtonen kirjoitti neuvostoliittolaisen Matest Agrestin teoriasta, jonka mukaan toisen planeetan avaruuslaiva laskeutui Raamatun aikoina Baalbekin terassille ja tuhosi Sodoman ja Gomorran kaupungit. Tämän jälkeen lehteen saapui toimittajaksi Leo Meller, joka sai tai otti ufokysymyksen käsittelyn tehtäväkseen. Lehtonen palasi kuitenkin vielä kirjatuotannossaan ufoihin amerikkalaisen Gordon Lindsayn kanssa toimittamassaan teoksessa 100 merkkiä Jeesuksen tulemuksesta (1967): ”Olkoon lentävien lautasten alkuperä mikä tahansa, meidän on syytä pitää niitä todellisina ajan merkkeinä” Lehtosen mukaan myös 1960-luvun ensimmäiset SETI-projektit (Search for Extra-Terrestrial Intelligence), joilla etsitään älyllistä elämää avaruudesta, olivat lopun ajan merkkejä.

Kun järjestäytynyt ufotutkimus pääsi 1960-luvun alussa porvoolaisen Lentävät lautaset -kerhon ja Interplanetistien myötä käyntiin, sukeutui vilppulalaisesta rovasti Arvi Merikalliosta alan yksi keskeisimmistä henkilöistä. Hän kuitenkin jätti Interplanetistien jäsenyyden ja puheenjohtajuuden vuonna 1965 mainiten perusteluiksi Raamatun vastaisen hengen ja sääntöjen vastaisen toiminnan. Eron taustalla olivat ainakin Merikallion erimielisyydet teosofisesti suuntautuneen Margit Lilius-Mustapan kanssa. Merikallio perusti saman tien oman, ”kristillissiveellisen yleisnäkemyksen hengessä” toimivan Suomen Planetistien Seura ry:n (SPS).

Planetisteja kutsuttiin ”pappien ufokerhoksi”, koska siinä oli aktiivisesti mukana muun muassa korkealla kirkon hierarkiassa ollut tuomiorovasti Eino Sares. SPS — tai ainakin Merikallio — oli vakuuttunut ”luojan luomien avaruus-asukkaitten” olemassaolosta: ”emme asu yksin valtasuuressa avaruudessa”. Yhdistyksensä avulla hän pyrki taistelemaan sitä käsitystä vastaan, että ”tähtiveljiemme sanoma” olisi ”panteistista mystiikkaa” [Merikallio, Arvi (1967). Pääkirjoitus. Uutta aikaa kohti. Planetisti 1]. Kirkon saarnastuolista Merikallio julisti, että lentävät lautaset tulevat suorittamaan kristittyjen tempauksen taivaisiin lopunaikojen koittaessa.

Planetistiseurassa oli parhaimmillaan satoja jäseniä. Paikalliskerhoja perustettiin useille paikkakunnille, mutta kotipaikkana ja keskuksena oli Vilppula. Seura julkaisi Planetisti-lehteä, joka oli ulkoasultaan vaatimaton ja ilmestyi vain pari kertaa vuodessa. Merikallio, yhdistyksen keulakuva, esiintyi paljon julkisuudessa. Hän oli lähtöisin lestadiolaispiireistä, missä kunnioitetun pappismiehen ufoharrastuksesta mieluiten vaiettiin. Sitä myös ihmeteltiin ja paheksuttiin.

Planetistit oli selkeästi keskittynyt nykypäivän ufoilmiöön, eikä Planetisti-lehdessä juuri käsitelty muinaisia vierailijoita. Merikallio oli kuitenkin vakuuttunut myös menneisyyden ufojen olemassaolosta: ”Vuosituhansien takaiset todisteet kirjallisina, kalliohakkauksina, -maalauksina, merkkikivinä tms. kertovat vakaata ufototuutta, ja todistavat: ei uutta auringon alla, mitä on nyt sitä on ollut ennenkin”

Merikallio hallitsi seuraansa yksinvaltaisesti, joten hänen voimiensa iän myötä ehtyessä Planetistien toiminta hiipui. ”Huomioon ottaen SPS/kenttätoiminnan vakioituneen kuoleutumisen [Merikallio, Arvi (1970). Pääkirjoitus. Ei uutta auringon alla. Planetisti 2] seuran hallituksella ei ollut keväällä 1972 muuta mahdollisuutta kuin lakkauttaa seura. Ainakin Tampereen paikalliskerho päätti kuitenkin jatkaa itsenäisenä omaa toimintaansa.

Useita kirjoja kirjoittanut ja kirkkoherrana Helsingissä toiminut Voitto Viro puuttui ufokeskusteluun. Hän oli näkyvästi esillä paitsi uskonnollisena ja yhteiskunnallisena vaikuttajana myös yliluonnollisen tutkijana ja tuntijana. Viro kirjoitti kirja-arvosteluja ufokirjoista ja esiintyi muutoinkin lehtien palstoilla ufoaiheen yhteydessä. Ufoinnostuksen ollessa suurimmillaan keväällä 1971 Kalevassa oli juttu, jossa hän piti ufoja täysin mahdollisena selityksenä monille Raamatun tapahtumille. Viro hyväksyi yhdeksi mahdollisuudeksi senkin, että Jeesus olisi ollut humanoidi. Yliluonnollisia ilmiöitä käsitelevässä kirjassaan Sielu on suunnaton ihme (1981) hän kertoo erityisesti Raamattuun liittyvistä muinaisia astronautteja koskevista spekuloinneista, ja toteaa, että von Dänikenin vakavalle pyrkimykselle mysteerien selvittämiseen ei ole syytä nauraa.

Vaikka monet yksittäiset papit olivatkin kiinnostuneita ufologiasta, papisto otti yleensä varovaisesti kantaa ufoihin. Yksittäiset papit saattoivat olla esillä sanoma- ja aikakauslehdissä, mutta esimerkiksi teologisissa julkaisuissa ufologiaan tai muinaisastronauttiteorioihin puututtiin hyvin vähän. Näin oli siitä huolimatta, että etenkin von Dänikenin esikoisteoksen sanottiin järkyttäneen kirkollisia piirejä. Kirkko instituutiona ei ole ottanut mitään virallista kantaa ufokysymykseen. Välinpitämättömyys herätti katkeruutta vähintäänkin niissä, joiden mielestä muinaisastronauttiteorioiden ja ufologian tärkein merkitys oli niiden raamatuntulkinnoissa tai uskonnollisessa sanomassa.

Koska muinaisastronauttiteoriat ovat syntyneet kristillisessä kulttuuripiirissä, ei ole ihme, että Raamatun kertomuksilla on ollut niin suuri merkitys niiden synnyssä ja niistä käydyssä debatissa. Itse asiassa ennen ensimmäisenkään suomenkielisen ufokirjan ilmestymistä pastori Wiljam Aittala kirjoitti 1950-luvun lopulla teoksen Kaikkeuden sanoma avaruuskauden ihmiselle, jossa hän spekuloi Raamatun Jumalan poikien olleen muiden maailmojen lankeamattomia asukkaita ja Heenokin olleen ”ihmiskunnan ensimmäinen avaruusmatkailija”. Aivan muinaiset astronautit -teorioiden tapaan Aittala sanoo, että on ”sekä Raamatun että terveen järjen mukaista uskoa, että on olemassa muitakin maailmoja kuin meidän” ja että ”yhtä varmaa on myöskin se, että Maa on useaankin otteeseen ollut kanssakäymisessä näiden muiden maailmojen asukkaiden kanssa”. Mielenkiintoista on, että itse kristillisen perinteen sisälläkin jo 1950-luvulla Suomessa esiintyi tällaista eräänlaista vaihtoehtoista raamatuntulkintaa, jossa osa Raamatun kertomuksista katsottiinkin kuvauksiksi avaruusvierailijoista eikä Jumalasta.

Kristillisten perinteiden ja avaruusolentouskomusten — joiden alueeseen ufot ja muinaisastronauttiteoriat kuuluvat — suhde onkin ylipäänsä monisäikeinen. Jo paljon ennen modernin ufoilmiön alkua vuonna 1947 osalla kristillisistä uskontokunnista on ollut valmiutta uskoa avaruuden olevan asuttu. Erityisesti adventistit ovat uskoneet taivaan olevan konkreettinen planeetta tai paikka universumin tai linnunradan keskuksessa, ja avaruuksien lukemattomien aurinkokuntien on ajateltu olevan asuttuja.

Liikkeen merkittävin innoittaja Ellen G. White kirjoitti jo 1800-luvulla siitä, kuinka ”pelastetut” tulevat väsymättä lentämään rajattoman avaruuden kaikkiin maailmoihin ja siellä saavat ”maan lapset tutustua lankeamattomien olentojen iloon ja viisauteen”. Arvi Merikallio huomauttaa Planetisti-lehden pääkirjoituksessaan (3/1970) myös lestadiolaisen herätysliikkeen perustajan, pastori Lars Levi Laestadiuksen uskoneen elämään muilla planeetoilla. Suomalainen adventistisaarnaaja O. Angervo uhrasi ensin omakustanteena ilmestyneessä kirjassaan Suuria tapahtumia pienessä maailmassa (1939) kymmenen sivua ”asutuille maailmoille”.

Leo Meller tutkailee ufoilmiötä avoimesti

Esittämällä avaruusolennon ihmisen luojana ja tulkitsemalla uskonnollisia tekstejä avaruusnäkökulmasta muinaisastronauttiteoriat kyseenalaistavat uskontojen jumalallisen alkuperän. Siten niiden voidaan kokea hyökkäävän uskonnollisen ajattelun ydintä vastaan. Ei siis ihme, että tiedeyhteisön lisäksi juuri kristilliset piirit vastustivat teorioita voimakkaimmin. Suomessa tämä käytännössä tarkoitti vapaiden suuntien reaktiota — dänikenismi herätti suurinta kielteistä huomiota vakaumuksellisissa kristityissä. Muinaisastronauttiteorioiden epäkristillisiksi koettuja argumentteja paheksuttiin myös yleisesti. Ufologia laajempana ilmiönä on päässyt myös useiden uususkontoja ja new agea arvostelleiden kristillisten julkaisujen sivuille. Näkyvimmän osan ufologiasta muodosti jo 1980—1990-luvuilla new age -uskonnollisuuteen liitetyt ufokontaktikertomukset, kosmisten viestien kanavointi ja tietoisuuden kehityksen tavoittelu. Kritiikin kiivaudessa ja määrässä vapaiden suuntien joukosta nousee yksi henkilö ylitse muiden: fundamentalistisena kristittynä tunnettu Leo Meller. Hän tosin aloitti ufoilmiön maltillisilla tarkasteluilla, kuten tästä luvusta selviää.

Ensio Lehtonen luotsasi Kipinää aina kuolemaansa vuoteen 1971 saakka, jonka jälkeen Melleristä tuli päätoimittaja. Hän toimi Lasten Kuvalehden toimitussihteerinä ja Kipinän toimittajana jo 1960-luvun alussa mutta lähti sitten vuosiksi 1965-1967 Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Meller sai oppia helluntailiikkeen Bible Training Centerissä Arizonassa. Palattuaan 1960-luvun lopulla Kipinään hänen osuutensa lehden teossa kasvoi. Päätoimittajuus lankesi Lehtosen kuoltua Mellerille kuin itsestään. Hän oli tullut Kuvan ja Sanan toimintaan mukaan jo 14-vuotiaana, jolloin Lehtosesta tuli tärkeä hahmo hänen elämälleen ja ajattelulleen.

Meller päätyi myös juuri ennen Lehtosen kuolemaa perustetun Patmos ry:n johtoon. Patmos on tunnustuskuntiin sitoutumaton, yleiskristillinen evankelioimistyön ja kehitysavun organisaatio. Nimensä yhdistys sai Ilmestyskirjan jakeista 1:9—11; niissä mainitaan Kreikan saari Patmos, jossa ollessaan apostoli Johannes sai jumalallisen tehtävän opastaa seurakuntia, kristillistä yhteisöä. Patmos harjoittaa evankelioimista, kehitysprojekteja ja katastrofiapua kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti kohteina ovat olleet Israel, Itä-Eurooppa ja Venäjä. Israel oli jo Ensio Lehtosen lempilapsi, josta hän muun muassa kirjoitti kolmen kirjan trilogian. Myös Kipinä-lehti puolusti ja ymmärsi Israelia. Aktiivisen itätyönsä ansiosta Patmos ja Meller joutuivat vuonna 1984 pahaan ahdinkoon, kun Raamattujen salakuljettaminen ja avoin kommunismin vastustaminen veivät Mellerin vankilaan ja yhdistyksen lakkautettavaksi. Huhutaan, että vain glasnostin eteneminen Neuvostoliitossa mahdollisti hovioikeuden päätöksen, jolla Patmoksen lakkauttaminen peruutettiin. Melleriä voidaan pitää kristittyjen vapaiden suuntien tunnetuimpana hahmona maassamme. Hän on saanut nimiinsä jopa oman uudissanan ”mellerismi”, joka tulee hänen yltiökirjaimellisista lopun aikoja koskevista raamatuntulkinnoistaan.

Jo vuonna 1961 Meller kirjoitti Kipinään laajan artikkelin ”Lentävät lautaset ovat sittenkin todellisuutta!” Esillä ovat jälleen Arnold, Mantell ja Sunday mutta myös esimerkiksi Harvardin yliopiston astrofysiikan professori Donald H. Menrel ja puolalaissyntyinen, yhdysvaltalainen George Adamski, yksi merkittävimmistä, 19 50—1960-lukujen ufokontaktihenkilöistä. Meller kertoo monista eri tapauksista niin Suomessa kuin maailmallakin. Näistä hämmästyttävin on väite kiinni saadun natsirikollisen Adolf Eichmannin kirjasta ”24. joulukuuta 1960”, jonka mukaan lentävällä lautasella saapuvan olennon olisi tuona päivänä pitänyt tulla tuomaan maailmaan pysyvä rauha. Meller esittää, että lentävät lautaset ovat yliluonnollista alkuperää olevia lopun ajan merkkejä mutta etenkin humanoidikontaktien ja niissä annetun kehotuksen maailmanrauhaan merkki ”demoonisten” voimien eksytyksestä.

Mellerin ensimmäinen profeetallinen kirja oli Avattu tulevaisuus (1962). Selkeästi Lehtosen Ajan kellon jalanjälkiä seuraavassa teoksessaan Meller tuo esiin useimmat niistä teemoista, joita hän seuraavina vuosikymmeninä käsittelee. Ufot ovat mukana kahdeksan sivun osuudella, otsikolla ”Lentävien lautasten arvoitus”. Meller luettelee samoja tapauksia, lausuntoja ja raamatunkohtia, jotka ovat tuttuja sekä Ajan kellosta että Kipinän sivuilta. Hän laajentaa aiheen käsittelyä menneisyyden tapahtumiin ja kertoo yhdysvaltalaisen ufologin ja Saucers-lehden toimittajan Max B. Millerin kirjaan Flying Saucers Fact or Fiction (1957) tukeutuen muinaisen Egyptin, Intian ja keskiaikaisen Englannin lentävistä esineistä. Mellerin suurta kiinnostusta aihepiiriä kohtaan osoittaa, että hän pyysi juuri perustetun kustannusosakeyhtiö Vimanan toimitusjohtajalta, kauppatieteiden maisteri Joel Rehnströmiltä, apua tutustuakseen alan ulkomaiseen kirjallisuuteen. Meller pohdiskelee, ovatko lentävät lautaset demonista alkuperää vai lähtöisin toisilta planeetoilta. Ilmiön todenperäisyydestä hän on vakuuttunut: ”Nykyisin on lautasten olemassaolon puolesta esitetty niin eittämättömiä todisteita, että asiaan vain summittaisestikin perehtyneen on myönnettävä ilmiöiden todellisuus.**

Vuonna 1963 Meller arvosteli Kipinässä englantilaisen kirjoittajan ja esoterian harrastajan Desmond Leslien ja George Adamskin kaksiosaisen kirjan Lentävät lautaset — onko niitä? (suom. 1962, alkup. 1953). Hänen mukaansa ”teos on omiaan meidän nk. avaruusaikakaudellemme” ja ”mielenkiintoinen ja jännittävä tutkielma, jonka kaltaista ei aikaisemmin ole maassamme julkaistu”. Meller kehottaa kuitenkin pitämään mielessä Raamatun absoluuttisen ilmoituksen ja varomaan kristilliselle totuudelle vieraita johtopäätöksiä. Kun Meller jätti niin Kipinän kuin Lasten Kuvalehdenkin muutamaksi vuodeksi, koska opiskeli Yhdysvalloissa, hänen ollessaan poissa Kipinässä ei käsitelty lentäviä lautasia kertaakaan.

Meller palasi Kipinän sivuille vuonna 1967 käyttäen nimimerkkiä ”Spectator” eli Katselija. Heti ensimmäinen Spectatorin kirjoitus käsitteli lentäviä lautasia. Meller kertaa ilmiön historiaa ja virallisten tahojen vakavaa suhtautumista kysymykseen. Artikkelin ydin on kuitenkin teologisessa pohdiskelussa enkelimaailman rakenteesta ja siitä, onko Jumala luonut fyysistä elämää myös muille taivaankappaleille. Jälleen Meller mainitsee vakaan uskonsa ilmiön todellisuuteen: ”Lentävien lautasten taustasta voidaan väitellä. Mutta ne ovat olemassa!” Seuraavana vuonna nimimerkki paljastettiin Melleriksi, ja hän alkoi kirjoittaa juttuja myös omalla nimellään.

Ensimmäisessä omalla nimellään kirjoittamassaan jutussa vuonna 1968 Meller ennusti lisääntyvää ufoaktiivisuutta alkavalle vuodelle. Vaikka Kipinä piti sitten taukoa ufoilmiön käsittelystä, Meller jatkoi paneutumista asiaan ja oli mukana Suomen Planetistien Seuran toiminnassa. Hän esimerkiksi toimi tulkkina yhdysvaltalaisen ufotutkijan Frank Strangesin Suomen-vierailulla vuonna 1967. Mellerin motivaatiosta ufokysymykseen kertoo myös se, että hän osallistui yhtenä neljästä keskustelijasta Planetistien järjestämään ufopaneeliin Kauppakorkeakoulun suuressa luentosalissa tammikuussa 1969. Kipinän ohella Meller kirjoitteli myös muihin lehtiin. Hän muun muassa haastatteli 1960-luvun lopulla Tapani Kuningasta ufoista Nykypostiin nimimerkillä ”Merlin”.

Avaruusvieraat sittenkin saatanallisia

Ufot palasivat Kipinän sivuille siinä numerossa, jossa Meller otti Kuvan ja Sanan ohjakset käsiinsä Ensio Lehtosen kuoltua kesällä 1971. Irmeli Miettisen artikkelissa ufoilmiö leimataan Saatanan eksytykseksi. Niin dänikenismi, ufouskonnot kuin Urantia-kirjakin saavat Miettisen tuomion. Seuraavana vuonna Meller haastatteli geologi Torvald Borgia otsikolla ”Totuus ufoista pelottaa”. Kolmella sivulla Borg todistelee koko ufoilmiön olevan Saatanan eksytystä. Borg tukeutuu merkittävien ufologien John A. Keelin (Yhdysvallat), Jacques Valleen (Ranska) ja Brinsley Le Poer Trenchin Englanti) näkemyksiin ja kehottaa lukijoita varomaan ufoja.

Sallimalla ufojen vastaiset artikkelit Kipinässä ja osallistumalla niihin Meller antoi selvän merkin siitä mitä oli tulossa. Jatkuvasti jyrkentyvä linja johti avoimeen hyökkäykseen ufologiaa vastaan. Mellerin kirja Ufot ja maailmanloppu (1973) syntyi nimellisesti reaktiona von Dänikenin teorioihin mutta käytännössä käsitteli ja tuomitsi ufologian yleisemmin. Meller käy itsevarmaan tyyliin ufologisten ja dänikeniläisten raamatuntulkintojen kimppuun. Kirja jakaantuu neljään osaan: Meller osoittaa ufoilmiöiden olevan todellisia ja esittää demonisten henkiolentojen olevan niiden takana, käsittelee Raamatun kanssa ristiriitaisia ufologisia väittämiä, todistaa Raamatun kertomusten olevan reaalisesti totta ja paljastaa henkimaailman kolmeosaisen Maan valloitussuunnitelman. Ufot ovat osa tätä saatanallista petosta, ja ”ufovalhe” palvelee pahuuden henkivoimia. Kirjassaan Meller osoittaa laajan perehtyneisyytensä ufoaiheeseen. Kirjaa mainostettiin Kipinässä useaan otteeseen, ja kerrottiinpa sen käännösoikeuksia kysellyn muihinkin Pohjoismaihin. Ufologian piirissä Mellerin kirja luonnollisesti tyrmättiin.

Osa teoksesta julkaistiin Kipinässä artikkelina, joka valotti ”mustapukuisten miesten” ja henkimaailman yhteyttä. Artikkelin todetaan, että aineellistuessaan MIB-olennoista (Men in Black) tulee rikin tuoksua, joten ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne olisi pahan henkimaailman aineellistumia: ”Menneen ajan aineellistuneet saatanan enkelit ovat nykyisin alkaneet
esiintyä mustapukuisina miehinä”?

Vuonna 1974, kuin jatkumona Mellerin kirjallaan aloittamaan hyökkäykseen, Kipinä käsitteli ufoaihetta tämän tästä. Otollisen syyn jatkuvaan asiaan puuttumiseen antoi Uri Gellerin saama valtava julkisuus. Kipinässä kirjoitettiin Gelleristä vuonna 1974 kolmesti, ja joka kerta hänen ufoyhteytensä tuotiin näyttävästi esiin osoituksena pimeyden henkivaltojen osallisuudesta. Samana vuonna Kipinässä käytiin von Dänikenin kimppuun kahdella lisäartikkelilla. Vielä vuonna 1976 lehdessä oli yksi Gellerin ja ufojen vastainen lukijakirje sekä toinen, ufologian eksytyksestä yleisemmin varoittava artikkeli. Mutta sitten Kipinän — samaan tapaan kuin muunkin julkisuuden — suurempi kiinnostus ufoihin katosi pitkäksi aikaa. Merkille pantavaa on, että Meller itse kirjoitti sillä erää viimeisen ufoartikkelinsa jo vuoden 1974 alussa. Hän julkaisi vielä aihetta käsitteleviä juttuja Kipinässä, mutta hänen oma huomionsa oli jo kiinnittynyt muualle.

Kirjaneliön julkaisemassa John Allanin kirjassa Arvoitusten edessä (1981 paneudutaan von Dänikenin teorioihin aukeaman verran. Allan ei tyydy vain luettelemaan von Dänikenin ajattelun virheitä ja toteamaan Raamatun olevan eri mieltä, vaan hän myös analysoi von Dänikenin valtavan suosion syitä: hän oli kirjoittanut aikana, jolloin länsimaalainen ihminen oli menettämässä uskonsa sekä perinteisen uskontonsa opetuksiin että tieteen kykyyn ratkaista maailman ongelmia. Kaivattiin uutta, tieteellistä uskontoa, joka tarjoaisi toivoa. Teoria Jumalasta astronauttina tuli Allanin mukaan kuin tilauksesta.

Vuonna 1982 Kuva ja Sana kustansi yhdysvaltalaisen Basil Tysonin kirjan Ufot — taivaallinen arvoitus (1982), johon kirjoittamassaan 15-sivuisessa esipuheessa Meller tuoreeltaan tyrmäsi Steven Spielbergin ohjaaman, samana vuonna ensi-iltansa saaneen E.T.-elokuvan. Tysonin kirja noudattaa muutoin Kuvan ja Sanan vakiokaavaa: ensin todistetaan ufoilmiön todellisuus kuuluisilla tapauksilla ja esitetään ufotutkijoiden näkemyksiä ja sitten paljastetaan näiden takaa löytyvä demoninen suunnitelma. Kirjan alkuperäinen nimi Ufos: Satanic Terror (1977) kuvaa hyvin sen sisältöä. Tysonin julkaisua markkinoitiin väittämällä sen ”läpivalaisevan” von Dänikenin teoriat, mutta kirja ei kuitenkaan mitenkään puutu menneisyyden vierailijoihin.

Samana vuonna Kuva ja Sana julkaisi yhdysvaltalaisten Emil Gaverluckin ja Jack Hammin kirjan Taivaan ja maan arvoitukset (1982). Kirjan kannessa esitetään joukko kysymyksiä, jotka voisivat olla yhtä hyvin jonkin von Dänikenin teoksen mainoksesta: ”Ovatko avaruusolennot vierailleet maapallolla? Tunsivatko vanhanliiton ihmiset atomivoiman ja laseraseet? — — Pyramidin salaisuus?” Gaverluckin ja Hammin kirjan mukaan menneisyyden ihmisellä oli käytössään huipputeknologiaa ja nykyisen ylittävää tietämystä. Syynä ei kuitenkaan ollut sivistystä tuoneiden muukalaisten säynnit Maassa, vaan vierailevat ”avaruusolennot? tarkoittavat enkeleitä. Toinen kirjoittajien esittämä syy korkeaan tiedon tasoon oli Raamatun kertomat pitkät eliniät: tuhatvuotiailla ihmisillä oli aikaa tutkia ja oppia asioita.

Vuonna 1983 — liki kymmenen vuotta von Dänikeniin ja Gelleriin kohdistuneen ”paljastuskampanjan” jälkeen — E.T.-elokuva sai vielä Mellerin ampumaan täyslaidallisen kohti ufologiaa. Hänen puhekasettinsa ”Avaruusmessias ajan merkkinä” ja kolme hänen itse kirjoittamaansa juttua Kipinässä vakuuttivat, että E.T. on lapsiin kohdistuva paholaisen manipuloinnin väline.

Kuva ja Sana julkaisi professori ja taiteilija Oili Mäen kirjan Aabrahamin siemen ja Kalevala (1985), joka ei erikoisuudessaan jäänyt paljoa jälkeen yllä mainitusta. Mäen mukaan ”Kalevala kertoo vääjäämättömän varmasti, että ydinvoima ja avaruusalukset olivat käytössä ei ainoastaan Ilmarisella yksityisesti vaan koko johtajistolla, ellei koko kansan kuljetukseen …”

Myös englantilaisen geotutkijan ja vakaumuksellisen kristityn, tohtori Jim Brooksin Karas-Sanan (Kansan Raamattuseura) merkittävässä Näin alkoi elämä -kirjassa (1985, suom. 1987) tyrmätään von Dänikenin ajatukset. Julkaisussa puolustetaan kreationismia tiedeargumentein. Brooksin mukaan von Däniken itsekin uskoo kirjojensa menestyksen pääsyyksi uskonnollisen epävarmuuden.

1990-luvun alun ufobuumin aikana etenkin entinen Lapin lääninlääkäri, merkittävä ufologi ja parapsykologi Rauni-Leena Luukanen-Kilde joutui Mellerin tulilinjalle. Ufologiaan paneuduttiin Kipinän sivuilla sekä Kuvan ja Sanan kustantamissa kirjoissa ja julkaistiin toistakymmentä puhekasettia. Esimerkiksi joulun 1997 myyntikuvastossa oli tarjolla 14 ufoaiheista puhekasettia, joista tosin osa oli vanhempaa tuotantoa. Mellerin ohella ufokysymykseen Kuvassa ja Sanassa perehtyi erityisesti teologi Juha Ahvio, jonka analyyttinen tutkimusote tasapainottaa Mellerin tunteeseen vetoavaa tyyliä. Uutena piirteenä tuli ufojen liittäminen antikristilliseksi koettuun new ageen ja okkulttiseen uuteen maailmanjärjestykseen.

Kuvan ja Sanan ufoteemaa käsittelevissä julkaisuissa keskityttiin 1990-luvulla valtaosaltaan nykypäivän ufoilmiöihin. Esimerkiksi julkaistiin yhdysvaltalaisten Nicky Cruzin (pastori, entinen jengijohtaja) ja Jamie Buckinghamin valtavan suosion saavuttanut kristillinen teos Juokse henkesi edestä (1988, suom. 1990). Siinä kerrotaan kalifornialaisen papin I. D.E. Thomasin sekä Alan ja Sally Landsburgin näkemyksistä, jotka koskevat menneisyyden arvoituksia. Thomasin mukaan niille löytyy selitys demonisesta henkimaailmasta. Myös joillakin äänikaseteilla todisteltiin muinaisastronauttiteorioiden olevan virheellisiä tai jopa spiritualistisista lähteistä. Nimittääpä Meller eräällä kasetilla von Dänikeniä peräti ”paholaisen esitaistelija von Dänikeniksi”. Vaikka Mellerin kritiikki ufologiaa kohtaan on kaseteilla rajua, hän tekee yhden myönnytyksen: Meller uskoo, että Saatanasta lähtöisin olevan ufoilmiön rinnalla esiintyy myös Jumalan enkeliufoja.

Kaikkein kovinta ufologian kritiikkiä Kuvan ja Sanan julkaisuissa esitti coloradolainen toimittaja Bob Larson. Joulumarkkinoille ilmestyneessä kirjassaan UFO (1997) hän tuomitsee paitsi ufologian myös tieteelliset SETI-projektit. Perusteluna hän käyttää Kolmannen Mooseksen kirjan jaetta 19:31, jossa kehotetaan olemaan kääntymättä vainaja- ja tietäjähenkien puoleen, ettei tulisi heistä saastutetuksi. Larson selittää poikkeuksellisen tarkasti, miksi hän on päätynyt kieltämään Maan ulkopuolisen elämän tutkimisen. Yli kahdenkymmenen vuoden miettimisen jälkeen Larson on tullut siihen tulokseen, että jos hän ”myöntäisi elämän olemassaolon missään oman biosfäärimme ulkopuolella — esiintyipä se sitten marsilaisen bakteerin tai lentävällä lautasella liikkuvan avaruusolion muodossa — hän kaivaisi maata alta siltä perusajatukselta, jonka pohjalle hänen uskonsa rakentuu” Jos elämää olisi muualla, ihmiskunnan ainutkertainen asema Jumalan valtakunnassa vaarantuisi. Larson selvittää, miksi muinaisastronauttiteoriat ovat niin vaarallisia: ”Jos Jumalan ihmeet voidaan selittää esimerkeiksi avaruusolentojen puuttumisesta Maan elämään, kaikki kunnioitus Jumalan valtaa kohtaan katoaa” Larson täsmentää: ”Jos Jumala on vain korkealle kohonnut avaruusolento ja Jeesus vain korkealle kehittynyt risteytys, Kristuksen ristiinnaulitseminen ratkaisevalla historiallisella hetkellä menettää merkityksensä”

Kirjassaan Ufojen arvoitus ratkeaa (1997) Pekka Lahtinen jatkaa tuttua kielteistä linjaa: ufot ovat osa demonista salaliittoa. Lahtinen tekee kuitenkin yllättävän käänteen väittämällä, että ufot ovat ihmisten eivätkä avaruusolentojen keksintöä, natsien rakentamista ufoista lähtien.

Jo Ensio Lehtosen aikana mutta etenkin Mellerin johdolla Kuva ja Sana on käsitellyt liki kaikkia ajateltavissa olevia rajatiedon osa-alueita. Puhetilaisuuksissa, radio-ohjelmissa, Kipinä-lehdessä, sadoissa kirjoissa ja tunansilla äänikaseteilla Meller ja kumppanit ovat tuoneet esiin tiukan funsamentalistisesti omaan raamatuntulkintaansa perustuvan näkemyksensä niin spiritismistä, ennustamisesta kuin ufoistakin. Varsinaisesti aiheesta tehtyjen julkaisujen lisäksi ufot ovat putkahdelleet esiin milloin minkäkin artikkelin, kirjan tai kasetin yhteydessä. Meller ja Kuva ja Sana ovat tarttuneet aina siihen aiheeseen, mikä kulloinkin on ollut julkisuudessa. Von Dänikenin saama huomio on nähtävissä myös tätä taustaa vasten: Meller nosti häntä esiin siksi, että hän oli esillä. Meller on vuosikymmenien perspektiivillä ja intensiivisellä aihepiiriin paneutumisellaan ollut varmasti yksi Suomen johtavia ufologian tuntijoita. Hän on myös — tavallaan paradoksaalisesti — ollut merkittävä ufokysymyksen esillä pitäjä ja ufologisen tietouden levittäjä.

Kreationismilla ja muinaisastronauttiteorioilla voidaan tulkita olevan paljon yhteistä. Molemmat epäilevät, olisiko sattuma ja evoluutio yksin pystyneet luomaan Homo sapiensin tai elämän ylipäänsä. Usein äärimmäistä materialismia ja ateismia edustavat muinaisastronauttikirjoittajat ovat tavallaan hakeneet lähtökohdilleen tukea fundamentalistikristittyjen kreationismista: ihminen on luotu älyllisesti. Toisaalta fundamentalistikristityt ovat löytäneet tukea siitä, että muinaisastronauttiteorioissa Raamatun kertomusten uskotaan olevan sanatarkasti totta. Heidän tulkintansa menneisyyden vierailijoiden ja ufojen kuvauksista on kuitenkin toinen, ilmiöiden saatanallisuutta painottava.

Ufojen paluu ilman dänikenismiä ja kristillisyyttä

Koko ufologia vaipui syvään lamaan 1980-luvulla. Suomen Ufotutkijat ry:n toiminta hiljeni muutamaksi vuodeksi, eikä uusia kirjoja julkaistu. Etenkin muinaisastronauttiteoriat hävisivät julkisuudesta liki täysin. Tultaessa 1990-luvulle ufologia koki uuden tulemisen, joka huipentui vuosina 1993—1994 ja jatkui vuosikymmenen lopulle. Uusi ufoinnostus oli kuitenkin erilaista kuin 1970-luvun ufobuumi. Ufot siirtyivät kirjoista televisioon ja muuhun mediajulkisuuteen; ilmiö huomioitiin kaikissa medioissa ja yksin lehtiartikkeleita kirjoitettiin tuhansia. Julkisuudessa ”uutta” ufologiaa käsiteltiin henkisenä ja mediailmiönä. Tiedeyhteisö ja arvostetut mediat katsoivat ufologiaa miltei ainoastaan negatiivisesti. Ilmiö poisselitettiin psykologisena tai jopa psykiatrisena huuhaana.

Ufologian pääteemoiksi 1990-luvulla tulivat kontaktikertomukset ja henkiset kokemukset tieteellisyyteen pyrkivän teoretisoinnin ja fyysisen maailman arvoitusten kustannuksella. Suomessa ufokiinnostus henkilöityi Luukanen-Kildeen ja Juhan af Granniin. Ensin mainittu muun muassa julkaisi useita ufokontaktiperinnettä ja salaliittoteoretisointia edustavia kirjoja. Af Grann teki kansainvälisesti palkittuja televisio-ohjelmia painottaen paranormaaleita ilmiöitä, ufosalailua ja ufoilmiöön kietoutuvaa apokalyptiikkaa. Suomen Ufotutkijat toimi hyvin aktiivisesti, ja ufokirjojakin alkoi jälleen ilmestyä. Ainoa julkaistu muinaisastronauttikirja oli kuitenkin vain von Dänikenin Jälkiä avaruudesta (1998). Uudelle ufologialle perinteinen von Dänikenin ja kumppaneiden edustama muinaisastronauttiteoria on aivan liian materialistinen. Kosmisen rakkauden evankeliumeissa muinaisille vierailijoille oli sijaa vain henkisinä opettajina. Menneisyyden astronautit pääsivät esiin ainoastaan tv-väittelyiden sivulauseissa ja satunnaisissa lehtijutuissa.

Kristillinen kiinnostus ufoihin vaimeni 1980-luvulta lähtien muun suomalaisen ufotutkimuksen ohella ja jäi sille tielleen. Joitakin ufoharrastajien keskuudessa huomiota herättäneitä kristillisiä kannanottoja on kuitenkin esitetty 1990-luvun jälkeenkin. Saarnaaja Teijo-Kalevi Lusa julkaisi kirjan Maailmanloppu 2008? (2001), ja sitten ilmestyi hänen teoksensa Avaruuden terroristit (2005). Lusa tulkitsee perinteiseen fundamentalistiseen tyyliin, että ufot ovat Saatanan keksintöä ja eksytystä. Kirjat ovatkin Kuvan ja Sanan kustantamia.

Vaikka muinaisastronauttiteorioiden suosio on Suomessa toistaiseksi ohi, on syytä mainita Seppo Heinola, näyttelijä ja luennoitsija. Heinola on 1990-luvun puolivälistä lähtien tuonut ufoharrastajien keskuudessa intohimoisesti esille Raamattu-koodia ja sen mukaisia tulkintojaan. Koodin merkittävin puolestapuhuja on maailmalla ollut yhdysvaltalainen toimittaja Michael Dorsin. Teorian mukaan Raamattuun kätkeytyy salakoodattuja viestejä, joiden todenperäisyys on osoitettu tilastollisilla tietokoneanalyyseillä. Heinola esittää, että viestit koskevat ennustuksia, osin jo toteutuneita, sekä paljastavat ufojen olemassaolon ja kristinuskon todellisen, esoteerisen historian. Hän on myös painottanut, ettei ihmiskuntaa luonut kristillisesti oletettu Jumala vaan avaruussivilisaatio, joka sitten oli kiinteässä vuorovaikutuksessa juutalaisen kansan kanssa. Heinola ei erityisesti erottele muinaisten astronauttien käsitettä menneisyyden ufoilmiöistä, mutta muinaisastronauttiteorian kaiut ovat hänen tulkinnoissaan vahvasti läsnä — olennaisena myös juuri Raamatun käyttö aineistona.

Tälle vuosituhannelle tultaessa ufoinnostus oli mennyttä. Internetin mukanaan tuoma postmoderni maailma, josta jokainen löytää oman totuutensa ja — ainakin ruudun välityksellä — samanmieliset toverinsa, on pirstaloinut ja marginalisoinut ufologian. Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joita dänikenismi kiinnostaa. Nykytilanteessa heidän on entistä helpompi löytää toisensa, vaihtaa ajatuksia ja tutkailla menneisyyden arvoituksia. Valtamedioihin näillä ajatuksilla ei kuitenkaan ole enää asiaa muuten kuin ehkä kympin uutisten loppukevennyksenä.