Avainsana-arkisto: MJ-12

UFOt

EBEt, Maan ulkopuoliset olennot, osa 4

30.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

Sarjan aiemmat osat: osa 1, osa 2, osa 3.

Cooperin salaliittoteoria

Pian Learin seuraan liittyi joku, jolla oli vielä suurempi määrä upeita tarinoita: Milton William Cooper. Cooper ilmestyi 18. joulukuuta 1988, kun hänen kertomuksensa fantastisista salaisuuksista, jotka hän oppi laivaston aliupseerina työskennellessään, ilmestyi ufologien ja muiden poikkeavista ilmiöistä kiinnostuneiden tietokoneverkkoon. Cooper kertoi, että työskennellessään amiraali Bernard Clareyn, Tyynenmeren joukkojen komentajan, tiedusteluryhmän majoitusmestarina hän näki 1970-luvun alussa kaksi dokumenttia, Project Grudge -erikoisraportin 13 ja Operation Majorityn briiffin. (Perinteisessä UFO-historiassa Grudge oli toinen julkinen ilmavoimien UFO-projekti, joka korvasi alkuperäisen Signin vuoden 1949 alussa ja kesti vuoden 1951 lopulle, jolloin se nimettiin uudelleen Blue Bookiksi. Vaikka Signin tutkijat aikoinaan päättelivät, että UFOt olivat alkuperältään peräisin Maan ulkopuolelta – johtopäätös, jota ilmavoimien johto ei pitänyt hyväksyttävänä – Grudge, kuten sen nimi sattumalta tai muuten viittaa, tunnettiin vihamielisyydestään UFO-ajatusta kohtaan ja halukkuudestaan antaa perinteisiä selityksiä, perusteltuja tai ei, havaintoraporteille, joita se sai.) Cooperin kuvaus näiden raporttien sisällöstä on hyvin samanlainen kuin jo tuttu tarina onnettomuuksista, ruumiista, kontakteista ja projekteista, joitakin tarkennuksia lukuun ottamatta. Lisäksi hän sanoi, että avaruusolentoja kutsuttiin ”ALF:iksi” (jotka, kuten jokainen televisionkatsoja tietää, tarkoittavat Alien Life forms -lyhennettä) ja ”M” MJ-12:ssa tarkoittaa Majoritya, ei Majesticiä. Myöhemmin hän kertoi nähneensä valokuvia avaruusolennoista, mukaan lukien sellaisesta, jota hän kutsui ”isokuonoisiksi harmaiksi” – kuten ne, joiden oletettiin laskeutuneen Hollomaniin vuonna 1964 tai 1971. Yhdysvaltain hallitus oli yhteydessä heihin ja Area 51:llä oli käynnissä avaruusolentojen teknologiaprojekteja.

Jos tämä kuulosti Moore ja Learin ajatusten toistolta, se johtui vain siitä, että Cooper ei ollut vielä käyttänyt kaikkia keinojaan. 23. toukokuuta 1989 Cooper julkaisi 25-sivuisen asiakirjan nimeltä Salainen hallitus: MJ-12:n alkuperä, identiteetti ja tarkoitus. Hän esitteli sen muutamaa viikkoa myöhemmin Las Vegasissa pitämässään luennossa. Cooperin versiossa kehittyvästä legendasta maata hallitsee ”salainen hallitus”, häikäilemätön ryhmä salaisia CIA:n ja muiden tiedustelupalvelujen agentteja, jotka pitävät monet toiminnastaan salassa jopa presidentiltä. Yksi sen ensimmäisistä teoista oli murhata entinen puolustusministeri (ja väitetty MJ-12:n varhainen jäsen) James Forrestal – kuolema lavastettiin itsemurhaksi – koska hän uhkasi paljastaa UFO-salailun. Siitä huolimatta presidentti Truman, joka pelkäsi avaruudesta tulevaa hyökkäystä, piti muut maat, mukaan lukien Neuvostoliiton, ajan tasalla kehityksestä. Kaiken tämän salassa pitäminen oli kuitenkin todellinen ongelma, joten perustettiin kansainvälinen salaseura, joka tunnetaan nimellä Bilderbergit ja jonka päämaja sijaitsee Genevessä, Sveitsissä. Siitä tuli pian salainen maailmanhallitus, joka ”nyt hallitsee kaikkea”, Cooper sanoi.

Samaan aikaan lentävät lautaset putosivat taivaalta kuin kärpäset. Vuonna 1953 pelkästään Yhdysvalloissa tapahtui 10 onnettomuutta. Samana vuonna tähtitieteilijät havaitsivat valtavia avaruusaluksia, jotka suuntasivat kohti maata ja lopulta saapuivat kiertoradalle päiväntasaajan ympärille. Project Plato perustettiin kommunikoimaan näiden uusien avaruusolentojen kanssa. Yksi aluksista laskeutui, ja kasvotusten tapahtui tapaaminen, jossa sovittiin diplomaattisuhteiden aloittamisesta. Samaan aikaan ihmisen näköinen avaruusolentojen rotu varoitti Yhdysvaltain hallitusta, että uusiin vieraisiin ei kannata luottaa ja että jos hallitus luopuisi ydinaseistaan, ihmisen näköiset avaruusolennot auttaisivat meitä henkisessä kehityksessämme, mikä estäisi meitä tuhoamasta itseämme sodilla ja ympäristön pilaamisella. Hallitus hylkäsi nämä ehdotukset.

Isonenäiset harmaat, jotka olivat kiertäneet päiväntasaajaa, laskeutuivat jälleen, tällä kertaa Hollomanin lentotukikohtaan vuonna 1954, ja solmivat sopimuksen Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Nämä olennot ilmoittivat olevansa kotoisin Betelgeusea kiertävältä kuolevalta planeetalta. He sanoivat, että jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa heidän olisi lähdettävä sieltä lopullisesti. Toinen tapaaminen pidettiin pian sen jälkeen Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa. Tällä kertaa presidentti Eisenhower oli paikalla allekirjoittamassa virallista sopimusta ja tapaamassa ensimmäistä avaruusolentojen suurlähettilästä, ”Hänen Kaikkivaltiasta Korkeuttaan Krlll”, joka lausutaan Krill. Hänellä, kuten muillakin avaruusmatkailijoilla, oli kolmiosainen tunnus univormussaan; sama kuvio esiintyy kaikissa Betelgeusen avaruusaluksissa.

Cooperin kertomuksen mukaan sopimuksen ehdot olivat seuraavat: Kumpikaan osapuoli ei puutu toisen osapuolen asioihin. Muukalaiset sieppaavat ajoittain ihmisiä ja palauttavat heidät vahingoittumattomina, ilman muistoja tapahtumasta. Se toimittaa luettelon sieppaamiensa henkilöiden nimistä. Yhdysvaltain hallitus pitää avaruusolentojen läsnäolon salassa ja saa heiltä edistynyttä teknologiaa. Osapuolet vaihtavat 16 henkilöä oppiakseen toisiltaan ja opettaakseen toisilleen. Avaruusolennot jäävät Maahan ja ihmiset menevät toiselle planeetalle, josta he palaavat takaisin tietyn ajan kuluttua. Osapuolet käyttävät yhdessä valtavia maanalaisia tukikohtia, jotka rakennetaan salaisiin paikkoihin lounaisosassa maata.

(On syytä huomata, että MJ-12:n jäseniksi luetellut henkilöt ovat pääosin Council on Foreign Relationsin ja Trilateral Commissionin jäseniä. Nämä organisaatiot ovat keskeisessä asemassa äärioikeiston salaliittoteorioissa. Aiheesta kirjoittamassaan kirjassa George Johnson kirjoittaa: ”Toisen maailmansodan holokaustin jälkeen antisemitistiset salaliittoteoriat tulivat vastenmielisiksi kaikille paitsi amerikkalaisen äärioikeiston marginaaliryhmille. Populistien pelot rikkaiden vallasta kohdistuivat sen sijaan kansainvälistä kapitalismia edistäviin organisaatioihin, kuten Trilateraaliseen komissioon, CFR:n ja Bilderberg-ryhmään, joka koostuu maailman johtajista ja liikemiehistä ja joka piti yhden ensimmäisistä kansainvälisiä suhteita käsittelevistä konferensseistaan Bilderberg-hotellissa Alankomaissa” [Johnson, 1983]. Cooperin mukaan kolmikantainen tunnus on otettu suoraan muukalaisten lipusta. Hän lisää, että presidenttien Nixonin, Fordin ja Carterin aikana MJ-12 tuli tunnetuksi nimellä 50-komitea. Reaganin aikana se nimettiin uudelleen PI-40-komiteaksi.

Vuoteen 1955 mennessä, Eisenhowerin presidenttikaudella, Cooperin mukaan viranomaiset saivat varmuuden siitä, mitä he olivat jo alkaneet epäillä vuotta aiemmin: että muukalaiset olivat rikkoneet sopimuksen ennen kuin sen muste oli ehtinyt kuivua. He tappoivat ja silpoivat sekä ihmisiä että eläimiä, eivät toimittaneet täydellistä luetteloa siepatuista ja eivät palauttaneet osaa siepatuista. Lisäksi he olivat salaliitossa Neuvostoliiton kanssa ja manipuloivat yhteiskuntaa okkultismin, noituuden, uskonnon ja salaseurojen avulla. Eisenhower laati salaisen muistion, NSC 5411, jossa hän määräsi 35 Council on Foreign Relationsin johtohenkilöstä koostuvan tutkimusryhmän (”Jason Society”) ”tutkimaan kaikki tosiasiat, todisteet, valheet ja petokset ja selvittämään totuuden avaruusolentojen kysymyksestä” (Cooper, 1989). Koska tuloksena syntyneet kokoukset pidettiin Quanticon merijalkaväen tukikohdassa, niitä kutsuttiin Quanticon kokouksiksi. Osallistujia olivat muun muassa Edward Teller, Zbigniew Brzezinski, Henry Kissinger ja Nelson Rockefeller.

Ryhmä päätti, että vaara vakiintuneille sosiaalisille, taloudellisille, uskonnollisille ja poliittisille instituutioille oli niin vakava, että kukaan ei saanut tietää muukalaisista, ei edes kongressi. Tämä tarkoitti, että oli löydettävä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä. Ryhmä päätteli myös, että muukalaiset käyttivät ihmisen elimiä ja kudoksia korvatakseen heikentynyttä geneettistä rakennettaan.

Lisäksi Cooperin mukaan Neuvostoliitolle ja muille maille tehtiin aloitteita, jotta koko maailma voisi yhdistyä torjumaan muukalaisten uhkaa. Kehittyneiden uusien asejärjestelmien tutkimus aloitettiin. Tiedustelulähteet soluttautuivat Vatikaaniin toivoen saavan selville Fatiman profetian, joka oli pidetty salassa vuodesta 1917 lähtien. Fatiman, Portugalin, ”ihmeen” epäiltiin olevan avaruusolentojen manipuloima tapahtuma. Kuten kävi ilmi, profetiassa sanottiin, että vuonna 1992 lapsi yhdistäisi maailman väärän uskonnon lipun alle. Vuoteen 1995 mennessä ihmiset ymmärtäisivät, että hän oli Antikristus. Samana vuonna kolmas maailmansota alkaisi, kun arabimaiden liittouma hyökkäisi Israeliin. Tämä johtaisi ydinsotaan vuonna 1999. Seuraavat neljä vuotta toisivat kauheaa kuolemaa ja kärsimystä koko planeetalle. Kristus palaisi vuonna 2011.

Kun Cooper kysyi heiltä tästä, muukalaiset myönsivät rehellisesti, että se oli totta. He tiesivät sen, koska olivat matkustaneet tulevaisuuteen aikakoneella ja nähneet sen omin silmin. He lisäsivät, että olivat luoneet meidät geenimanipulaation avulla. Myöhemmin myös amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset kehittivät aikamatkailun ja vahvistivat Fatiman/ET:n näyn tulevaisuudesta.

Vuonna 1957 Jason-ryhmä kokoontui jälleen Eisenhowerin käskystä päättämään, mitä tehdä. Se esitti kolme vaihtoehtoa: (1) Käyttää ydinpommeja reikien tekemiseen stratosfääriin, jotta saasteet pääsisivät pakenemaan avaruuteen. (2) Rakentaa valtava tunneliverkosto maan alle ja pelastaa tarpeeksi ihmisiä eri kulttuureista, ammateista ja taidoilla, jotta ihmiskunta voisi nousta uudelleen jaloilleen tulevien ydin- ja ympäristökatastrofien jälkeen. Kaikki muut – eli loput ihmiskunnasta – jätettäisiin maan pinnalle oletettavasti kuolemaan. (3) Käytetään avaruusolentojen ja Maapallon teknologiaa maapallon jättämiseksi ja kuun (koodinimi ”Adam”) ja Marsin (”Eve”) asuttamiseksi. Ensimmäistä vaihtoehtoa pidettiin epäkäytännöllisenä, joten amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset alkoivat työstää kahta muuta. Samaan aikaan he päättivät, että väestöä olisi kontrolloitava, mikä olisi helpointa poistamalla mahdollisimman monta ”ei-toivottua” ihmistä. Näin ollen väestöön tuotiin aids ja muut tappavat taudit. Toinen idea tarvittavien varojen keräämiseksi toteutettiin nopeasti: myydä huumeita massiivisesti. Ulkosuhteiden neuvoston kunnianhimoinen nuori jäsen, texasilaisen öljy-yhtiön toimitusjohtaja George Bush, asetettiin CIA:n avustuksella projektin johtoon. ”Suunnitelma toimi paremmin kuin kukaan oli uskonut”, Cooper sanoi. ”CIA hallitsee nyt kaikkia maailman [sic] laittomia huumemarkkinoita” (Cooper, 1989).

Lähes kaikille tuntematon salainen amerikkalais-neuvostoliittolainen muukalaisavaruusasema sijaitsi Kuun pimeällä puolella. 1960-luvun alkupuolella ihmisten siirtokunnat kukoistivat Marsin pinnalla. Samalla Maapallon naiivit asukkaat saatiin uskomaan, että neuvostoliittolaiset ja amerikkalaiset olivat jotain muuta kuin läheisiä liittolaisia. Mutta Cooperin tarina muuttui vieläkin oudommaksi ja monimutkaisemmaksi.

Hän väitti, että vuonna 1963, kun presidentti Kennedy sai tietää osan tapahtumista, hän antoi MJ-12:lle ultimaatumin: lopettakaa huumekauppa. Hän ilmoitti myös, että vuonna 1964 hän kertoisi amerikkalaisille avaruusolentojen vierailusta. MJ-12:n agentit määräsivät hänen murhansa. Kennedy murhattiin satojen silminnäkijöiden edessä, joista kukaan ei ilmeisesti huomannut mitään, presidentin autoa ajaneen salaisen palvelun agentin toimesta.

Cooperin mukaan vuonna 1969 Dulcen laboratoriossa tapahtuneen ihmistutkijoiden ja avaruusolentojen välisen yhteenoton seurauksena tutkijat joutuivat avaruusolentojen panttivangeiksi. Sotilaat, jotka yrittivät vapauttaa tutkijat, tapettiin, koska he eivät pystyneet voittamaan avaruusolentojen ylivoimaisia aseita. Tapaus johti kahden vuoden katkokseen suhteissa. Liittouma jatkui vuonna 1971 ja jatkuu edelleen, vaikka CIA:n, NSA:n ja ulkosuhteiden neuvoston johtama valtava näkymätön talousimperiumi harjoittaa huumekauppaa, rahanpesua ja kannustaa massiiviseen katurikollisuuteen, jotta amerikkalaiset olisivat alttiita aseiden hallintaa koskevalle lainsäädännölle. CIA on mennyt niin pitkälle, että se on käyttänyt huumeita ja hypnoosia saadakseen henkisesti epävakaat henkilöt tekemään joukkomurhia koululaisiin ja muihin viattomiin ihmisiin, tarkoituksenaan kannustaa aseiden vastaista hysteriaa. Kaikki tämä on osa salaliittoa, jota tukevat ja avustavat joukkotiedotusvälineet (jotka ovat myös salaisen hallituksen hallinnassa), jotta amerikkalaiset pelästyisivät niin, että he pian hyväksyisivät sotatilan julistamisen, jolloin ihmiset kerättäisiin yhteen ja laitettaisiin jo valmiina oleviin keskitysleireihin. Sieltä heidät lennätettäisiin Kuuhun ja Marsiin työskentelemään orjatyövoimana avaruussiirtokunnissa.

Salaliittolaiset hallitsevat jo maailmaa. Kuten Cooper totesi: ”Jopa kokematon tutkija voi pintapuolisen tutkimuksen perusteella havaita, että ulkosuhteiden neuvoston ja kolmikantakomission jäsenet hallitsevat suurimpia säätiöitä, kaikkia suuria tiedotusvälineitä ja kustantamoita, suurimpia pankkeja, kaikkia suuria yrityksiä, hallituksen ylintä johtoa ja monia muita tärkeitä intressejä.”

Reaktio Leariin ja Cooperiin

Kun Lear oli tuntenut velvollisuutta mainita pari lähdettä tai ainakin mutista jotain ”nimettömistä lähteistä”, Cooper kertoi sensaatiomaisen ja outon tarinansa ikään kuin se olisi niin itsestään selvästi totta, että lähteet tai tukevat tiedot olivat merkityksettömiä. Ja Cooperin luennoille kerääntyneelle innokkaalle yleisölle todisteita ei tarvittu. Syksyyn mennessä Cooper kertoi tarinoitaan – joiden lähteet olivat itse asiassa lentäviä lautasia koskevaa kansanperinnettä, AFOSI:n Bennewitz-episodin aikana levittämää disinformaatiota, salaliittokirjallisuutta ja suoraa fiktiota – suurelle joukolle kalifornialaisia, jotka olivat valmiita maksamaan 10 tai 15 dollaria kerralta saadakseen jännityksen, joka sai heidät pelkäämään hölmösti.

Learin ja Cooperin seuraan liittyi pian kaksi muuta UFO-kauhutarinoiden ja Trilateraalisten salaliittojen kertojaa, William English ja John Grace (joka käyttää salanimeä ”Val Valarian” ja johtaa Nevada Aerial Research Groupia Las Vegasissa).

Harvat, jos ylipäätään kukaan, valtavirran ufologit ottivat nämä tarinat vakavasti ja pitivät niitä aluksi huonona vitsinä. Mutta kun kävi selväksi, että Lear, Cooper ja kumppanit saivat huomattavaa mediahuomiota ja löysivät kannattajia suuremman yleisön keskuudesta, joka oli kiinnostunut ufologian marginaaleista, joissa väitteen luontainen epätodennäköisyys ei ollut koskaan ollut esteenä sen uskomiselle, UFO-yhteisön johtajat alkoivat olla yhä huolestuneempia.

Yksi johtaja, joka ei heti huolestunut, oli Walter H. Andrus Jr., Mutual UFO Networkin (MUFON) johtaja, joka on yksi kahdesta suurimmasta UFO-järjestöstä Yhdysvalloissa (toinen on J. Allen Hynek Center for UFO Studiesista [CUFOS]). Vuonna 1987, ennen kuin Lear oli esittänyt sen, mitä jotkut vitsailijat kutsuisivat pimeän puolen hypoteesiksi, hän oli tarjoutunut järjestämään vuoden 1989 MUFON-konferenssin Las Vegasissa. Andrus suostui. Mutta kun Learin todelliset uskomukset tulivat julki, MUFONin johtohahmot ilmaisivat huolensa Learin roolista konferenssissa. Kun Andrus ei vastannut nopeasti, MUFONin tyypit raivostuivat.

Mahdollisen palatsin kapinan edessä Andrus ilmoitti Learille, että Cooper, jonka Lear oli kutsunut puhumaan konferenssiin, ei ollut hyväksyttävä valinta. Mutta MUFONin hallituksen ja organisaation muiden osien kriitikoille tämä ei ollut riittävää. Yksi heistä, pitkäaikainen ufologi Richard Hall, sanoi, että tämä oli ”kuin laittaisi laastarin verenvuotoon” (Hall, 1989). Kuumassa puhelinkeskustelussa Andrus kutsui Hallin vastalauseita Learille ”vain yhden miehen mielipiteeksi” ja väitti saaneensa tukea muilta MUFONin merkittäviltä henkilöiltä, mitä ei kuitenkaan osoittautunut todeksi. Laajasti levitetyssä avoimessa kirjeessä Andrusille Hall kirjoitti: ”Learin symposiumin johtaminen ja esiintyminen sen pääpuhujana on verrattavissa siihen, että NICAP olisi 1960-luvulla antanut George Adamskin johtaa NICAP-konferenssia!” (NICAP, National Investigations Committee on Aerial Phenomena, jonka Hall toimi pääsihteerinä 1950-luvun lopulla ja suurimman osan 1960-luvusta, oli konservatiivinen UFO-tutkimusorganisaatio, joka syytti Adamskin väitteitä huijaukseksi. Adamski kirjoitti kirjoja tapaamisistaan venäläisten kanssa ja jakoi valokuvia, joiden hän väitti olevan heidän avaruusaluksiaan.) Hall jatkoi: ”Te näytätte suosivan värikkäitä ja näyttäviä asioita kriittisen tieteellisen lähestymistavan sijaan; olette jopa ilmaissut näkemyksen, että paneeli, joka esittää Learille kriittisiä kysymyksiä, olisi hyvä show-bisnes ja symposiumin ‘kohokohta’. Ehkä niin, mutta se hallitsisi selvästi koko ohjelmaa, veisi kaiken suurten tiedotusvälineiden huomion ja asettaisi UFO-tutkimuksen mahdollisimman huonoon valoon.” Hall ilmoitti: ”Eroan täten MUFONin hallituksesta ja pyydän, että nimeni poistetaan kaikista MUFONin julkaisuista tai asiakirjoista, joissa minut mainitaan hallituksen jäsenenä.”

Peläten lisää irtisanomisia, Andrus teki Learista tuskin muuta kuin vieraan omassa konferenssissaan. Hän ei luennoi siellä aiemmin suunnitellusti, ja isännöintitehtävät hoitaisivat suurimmaksi osaksi muut. Lear päätyi järjestämään ”vaihtoehtoisen konferenssin”, jossa hän, Cooper, English ja Don Ecker esittelivät uusimmat tulkinnat pimeän puolen hypoteesista.

Samaan aikaan uusi myrsky oli kytemässä. Maaliskuun 1. päivänä 1989 albuquerquelainen ufologi Robert Hastings julkaisi 13-sivuisen lausunnon, johon oli liitetty 37 sivua liitteitä, ja lähetti sen postitse monille ufologian merkittävimmille henkilöille. Hastings aloitti näillä huomautuksilla:

”Ensinnäkin on osoitettu, että ’Falcon’, yksi MJ-12-materiaalin tärkeimmistä lähteistä, on Richard C. Doty, joka aiemmin palveli piirin 17 ilmavoimien erikoistutkintatoimistossa (AFOSI) Kirtlandin lentotukikohdassa Albuquerquessa, New Mexicossa. Kersantti Doty jäi eläkkeelle Yhdysvaltain ilmavoimista 1. lokakuuta 1988.”

”Mistä tiedän, että Doty on ‘Falcon’? Äskettäisessä puhelinkeskustelussa Linda Moulton Howe kertoi minulle, että kun kersantti Doty kutsui hänet toimistoonsa Kirtlandin lentotukikohdassa huhtikuun alussa 1983 ja näytti hänelle väitetysti aidon Yhdysvaltain hallituksen asiakirjan UFOista, hän esittäytyi koodinimellä ‘Falcon’ ja sanoi, että Bill Moore oli antanut hänelle sen nimen.

”Lisäksi joulukuun alussa 1988, tuotantotiimin johtava jäsen, joka vastasi televisiodokumentista ”UFO Cover Up?-Live”, vahvisti, että Doty on ‘Falcon’. Sama henkilö tunnisti myös ohjelmaan esiintyneen toisen MJ-12-lähteen, ”Condorin”, Robert Collinsiksi, joka oli viime aikoihin asti Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni. Kuten Doty, myös hän oli sijoitettuna KAFB:hen, kun hän jätti palveluksen viime vuoden lopulla.” (Collins, joka on tiedemies, oli sijoitettuna plasmafysiikan ryhmään Sandia National Laboratories -tutkimuslaitoksessa Kirtlandin ilmavoimien tukikohdassa. Eläkkeelle jäätyään hän muutti Indianaan ja on edelleen aktiivisesti kiinnostunut UFOista.)

Hastings tarkasteli todisteita Dotyn osallisuudesta erilaisten kyseenalaisten asiakirjojen ja tarinoiden keksimisessä, mukaan lukien Ellsworthin tarina ja Weitzelin tapaus. Hän huomasi myös tärkeitä ristiriitaisuuksia Howen näkemän paperin ja MJ-12-briefing-asiakirjan välillä. Esimerkiksi, kun ensimmäisessä mainittiin väitetty Aztecin onnettomuus, toisessa ei mainittu siitä mitään. Hastings pohti: ”Jos kersantti Dotyn Linda Howelle näyttämä tiedote oli aito, mitä se kertoo Eisenhowerin asiakirjan tarkkuudesta (ja aitoudesta)? Jos taas edellinen oli väärennös ja sen tarkoituksena oli johtaa Howe harhaan jostain syystä, mitä se kertoo Richard ”Falcon” Dotyn luotettavuudesta MJ-12-aineiston lähteenä kokonaisuudessaan?” (Hastings, 1989). Hastings oli myös hyvin kriittinen Moorea kohtaan, erityisesti tapauksesta, jossa Moore oli vilauttanut virkamerkkiä ufologi/salailuntutkija Lee Grahamin edessä ja antanut ymmärtää työskentelevänsä hallituksen kanssa projektissa, jonka tarkoituksena oli julkaista UFO-tietoja. (Moore kuvaili tätä väärin ymmärretyksi pilaksi.)

Sekä Moore että Doty kiistivät, että jälkimmäinen olisi Falcon. He väittivät, että Doty oli saanut tämän salanimen kauan sen jälkeen, kun hän oli tavannut Howen vuonna 1983. Howe kuitenkin pysyi kertomuksessaan. Moore ja Doty sanoivat, että todellinen Falcon, joka oli Dotyä vanhempi mies, oli ollut studiossa yleisön joukossa, kun hänen haastattelunsa video esitettiin ohjelmassa UFO Cover-up. . . Live. Doty itse oli New Mexicossa koulutuksessa osavaltion poliisin kanssa.

Mooren tunnustus

Vuoden 1989 puoliväliin mennessä ufologian kaksi kiistanalaisinta hahmoa olivat Moore ja Lear. Mooren MUFON-luento 1. heinäkuuta ei auttanut hiljentämään hänen lukuisia kriitikoitaan. Saapuessaan Las Vegasiin Moore majoittui eri hotelliin kuin se, jossa konferenssi pidettiin. Hän oli jo kieltäytynyt lähettämästä artikkeliaan julkaistavaksi symposiumin julkaisuissa, joten kukaan ei tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli myös ilmoittanut, ettei hän vastaisi yleisön kysymyksiin.

Mooren puhe järkytti ja suututti suuren osan yleisöstä. Eräässä vaiheessa Learin kannattajien huudot ja pilkkaukset keskeyttivät tilaisuuden, kunnes järjestys palautui. Moore lopetti puheensa ja poistui välittömästi. Hän lähti Las Vegasista pian sen jälkeen.

Luennossaan Moore puhui ensimmäistä kertaa avoimesti osallisuudestaan Bennewitzia vastaan suunnatussa vastatiedusteluoperaatiossa. ”Roolini asiassa”, hän sanoi, ”oli lähinnä freelancerin rooli, joka toimitti tietoa Paulin ajankohtaisista ajatuksista ja toimista.” Doty, ”joka uskollisesti suoritti käskyjä, joita hän itse piti vastenmielisinä”, oli yksi niistä, jotka olivat mukana Bennewitzin hämmentämis- ja diskreditointiyrityksessä. Moore arveli, että Doty valittiin todellisen ”Falconin” yhteyshenkilöksi, koska hän oli onnistunut tehtävässään, vaikka Moore ei itse asiassa tiennyt sitä. ”Rehellisesti sanottuna en usko, että Doty itsekään tiesi sitä. Mielestäni hän oli vain pelinappula paljon suuremmassa pelissä, aivan kuten minäkin.”

AFOSI-lähteiden välittämien väärän tiedon sekä omien havaintojensa ja arvailujensa perusteella Moore väittää, että ”vuoden 1982 puoliväliin mennessä” Bennewitz oli koonnut tarinan, joka ”sisälsi käytännössä kaikki elementit, jotka löytyivät UFO-yhteisössä liikkeellä olleista huhuista”. Moore viittasi Learin ja Cooperin kertomiin outoihin tarinoihin. Moore sanoi, että ”kun törmäsin ensimmäisen kerran Bennewitziin kohdistettuun disinformaatio-operaatioon… minusta tuntui… että olin melko ainutlaatuisessa asemassa. Olin päässyt osaksi salaisen vastatiedustelupelin maailmaa, joka näytti olevan jotenkin suoraan yhteydessä korkean tason hallituksen UFO-projektiin, ja sen perusteella, mitä tiesin suoraan siihen osallistuvien ihmisten asemista, sillä oli ehdottomasti jotain tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa! En voinut missään nimessä antaa tämän tilaisuuden mennä ohi oppimatta edes jotain siitä, mitä oli meneillään… Pelasin disinformaatiopeliä, likasin käsiäni juuri tarpeeksi usein, jotta prosessia johtavat henkilöt uskoivat minun tekevän juuri sitä, mitä he halusivat minun tekevän, ja samalla jatkoin kaivautumista matriisiin oppiakseni mahdollisimman paljon siitä, kuka sitä johti ja miksi. Jotkut samat henkilöt, jotka välittivät Mooreille väitettyjä UFO-salaisuuksia, olivat mukana myös Bennewitzia vastaan suunnatussa operaatiossa. Moore tiesi, että osa saamastaan materiaalista – lähinnä lievempi versio Bennewitzin skenaariosta ilman kauhua, vainoharhaisuutta ja salaliittoja – oli valhetta, mutta hän (yhdessä Jaime Shanderan ja Stanton Friedmanin kanssa, joille hän kertoi peitetarinan kesäkuussa 1982; Friedman sai kuitenkin tietää Mooren roolista Bennewitz-tapauksessa vasta seitsemän vuotta myöhemmin) katsoi, että osa siitä oli todennäköisesti totta, koska disinformaation muuttumaton ominaisuus on, että se sisältää joitakin tosiasioita. Moore sanoi myös, että Linda Howe oli ollut Dotyn disinformaatio-operaatioiden uhri.

Ennen kuin hän lopetti yhteistyönsä tällaisten hankkeiden kanssa vuonna 1984, Moore sanoi antaneensa AFOSI:lle ”rutiinitietoja” tietyistä muista UFO-yhteisön jäsenistä. Myöhemmin hän väitti, että tänä aikana (korostettuna) ”kolme muuta UFO-yhteisön jäsentä … teki aktiivisesti samaa. Sen jälkeen olen saanut tietää neljännestäkin… Kaikki neljä ovat merkittäviä henkilöitä, joiden henkilöllisyyden paljastaminen aiheuttaisi huomattavaa kiistaa UFO-yhteisössä ja aiheuttaisi vakavaa hämmennystä kahdelle sen suurimmalle organisaatiolle. Parhaan tietoni mukaan ainakin kaksi näistä henkilöistä on edelleen aktiivisesti mukana” (Moore, 1989b).

Vaikka Moore ei paljastanut ufologian piirissä toimivien hallituksen tiedottajien henkilöllisyyttä, hän mainitsi useiden henkilöiden nimet, ”jotka olivat tiedustelupalvelujen kiinnostuksen kohteena vuosina 1980–1984”. He olivat:

(1) Len Stringfield, ufologi, joka tunnetaan kiinnostuksestaan lentäviä lautasia koskeviin tarinoihin. Vuonna 1980 hän joutui vastatiedusteluoperaation uhriksi, kun hänelle annettiin väärennettyjä kuvia, joissa väitettiin olevan kylmävarastossa olevia humanoideja.

(2) Edesmennyt Pete Mazzola, jonka tietämys koskaan julkistamattomasta Floridan UFO-tapauksesta oli erittäin kiinnostava vastatiedustelupalveluille. Moore sai ohjeet kehottaa Mazzolaa lähettämään kuvamateriaalin ufologi Kal Korffille (joka ei tiennyt mitään suunnitelmasta) analysoitavaksi; sitten Moore tekisi kopion ja toimittaisi sen Dotylle. Mutta Mazzola ei koskaan saanut filmiä, lupauksista huolimatta, ja tapaus jäi tuloksettomaksi. ”Minulle jäi sellainen vaikutelma”, Moore kirjoitti, ”että tiedosto oli siepattu ja todistajat oli jotenkin suostuteltu lopettamaan yhteydenpito Mazzolan kanssa.”

(3) Peter Gersten, Citizens Against UFO Secrecy (CAUS) -järjestön lakimies, joka oli johtanut (lähinnä epäonnistunutta) oikeusjuttua NSA:ta vastaan UFO-tietojen saamiseksi.

(4) Larry Fawcett, CAUS:n virkamies ja salailusta kertovan kirjan Clear Intent (1984) toinen kirjoittaja.

(5) James ja Coral Lorenzen, Aerial Phenomena Research Organization (APRO) -järjestön johtajat, olivat Mooren mukaan ”ajoittain kiinnostuksen kohteena… lähinnä passiivisen seurannan kohteena, eivätkä aktiivisen sekaantumisen”. Vuosina 1980–1982 APRO työllisti ”yhteistyöhaluisen” sihteerin, joka välitti luottamuksellista materiaalia vastatiedustelupalvelun henkilöstölle.

(6) Larry W. Bryant, joka taisteli tuloksetta oikeudessa UFO-salaisuuksien paljastamiseksi. Moore sanoi: ”Hänen nimensä tuli usein esille keskusteluissa, mutta en ollut koskaan suoraan mukana missään häntä koskevissa toimissa.”

Nämä paljastukset aiheuttivat järkytyksen UFO-yhteisössä. Syyskuussa CAUS omisti lähes koko Just Cause -lehden numeron Mooreen kohdistuneeseen ankaraan kritiikkiin. Barry Greenwood totesi, että Mooren käytöksen ”törkeyttä” ei voi kuvailla sanoin. Moore, yksi hallituksen UFO-salailun suurimmista kriitikoista, oli salaa ilmiantanut ihmisiä, jotka pitivät häntä ystävänä ja kollegana. Tietäen hyvin, että hallituksen edustajat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, olivat aktiivisia disinformaattoreita, Moore jatkoi suhteitaan heidän kanssaan ja seurasi Paul Bennewitzin fyysisen ja henkisen terveyden heikkenemistä. … Moore raportoi väärän tiedon vaikutuksista säännöllisesti joillekin samoille ihmisille, jotka ”tekivät sitä” Paulille. Ja Moore kehui puheessaan, kuinka tehokasta se oli” (Greenwood, 1989). Greenwood valitti edelleen Mooren myöntämästä, että katastrofaalisessa Cover-up . . . Live -ohjelmassa Falcon ja Condor olivat sanoneet asioita, joiden he tiesivät olevan valheellisia. ”Harvinaisessa tilanteessa, jossa kaksi tuntia prime time -televisiota on varattu UFOjen suotuisalle esittelylle, tässä tapauksessa suuri osa viimeisestä tunnista on tuhlattu esittämällä tietoja, jotka Moore myöntää olevan vääriä. … Silti hän piti sopivana jatkaa huijausta ja saada UFO-tutkimus näyttämään naurettavalta. Falconin ja Condorin huomautukset avaruusolentojen elämäntavasta ja mieltymyksestä tiibetiläiseen musiikkiin ja mansikkajäätelöön olivat naurettavia.” Greenwoodin ja CAUS:n, jotka olivat alusta asti suhtautuneet skeptisesti MJ-12-briefing-asiakirjaan, mielestä ”1. heinäkuuta 1989 saatetaan hyvin muistaa UFO-tutkimuksen historiassa päivänä, jolloin ‘Majestic 12’ -tarina romahti maahan raunioina. Kuolinsyy: itsemurha!”

Siitä huolimatta näytti epätodennäköiseltä, että MJ-12, EBEt ja muut salailun kohteet katoaisivat pian. Pimeän puolella olevat näyttivät olevan hyvällä tiellä aloittamaan uuden okkultistisen liikkeen Amerikassa ja muualla. Elokuvien konservatiivisten ufologien keskuudessa oli vielä monia perusteltuja kysymyksiä, jotka koskivat mahdollisesti merkittävämpiä asioita. CUFOS:n Don Schmittin ja Kevin D. Randlen uudelleen tutkimassa Roswellin tapauksessa esiin tuli uusia, vankkoja todisteita UFOn maahansyöksystä ja salailusta. Robert Lazarin ilmaantuminen, jonka jopa valtavirran toimittaja, televisioreportteri George Knapp, totesi puhuvan totta sen mukaan, mitä hän tietää, viittasi mahdollisesti siihen, että toistuvat huhut Area 51:n ja S4:n kehityksestä olivat osittain totta. Jopa Mooren kriitikot olivat hämmentyneitä tiedustelupalvelun agenttien poikkeuksellisesta kiinnostuksesta ufologeihin ja UFO-ilmiöön, joka ulottui kauas ajassa taaksepäin, kauan ennen Bennewitzin matalataajuisten signaalien sieppaamista Kirtlandissa, ja jatkuu nykypäivään asti. Miksi laittaa likoon näin paljon vaivaa ja kustannuksia, niin monen henkilön voimin ja niin pitkän ajan kuluessa, jos suojeltavia todellisia UFO-salaisuuksia ei ole?

Moore sanoo, että hän työskentelee edelleen ”lintujen” kanssa, jotka ovat yhtä aktiivisia kuin ennenkin. Aviaryn mukaan disinformaatiota käytetään paitsi ufologeja vastaan myös heidän kaltaisiaan sisäpiiriläisiä vastaan, jotka ovat tietoisia salailusta. Vastuussa olevat tahot ”tekemässä kaikkensa harhauttaakseen omaa kansaansa”. Eräänä hetkenä linnuille kerrottiin, että sieppausraporteissa ei ole mitään perää, mutta myöhemmin he saivat sattumalta tietää, että asiasta oli tehty laaja korkean tason tutkimus. ”Edes ihmiset, joilla oli tarve tietää, eivät tienneet siitä”, hän sanoo. ”Sieppaussekaannus aiheutti paljon ongelmia. Peittely olisi ehkä jo virallisesti myönnetty, jos sieppaukset eivät olisi nousseet esiin 1980-luvulla.”

Mitä tulee tarinoihin Yhdysvaltain hallituksen ja Maapallon ulkopuolisten biologisten olentojen välisestä jatkuvasta yhteydenpidosta, hän sanoo, että hänen havaintojensa mukaan on ”melko hyvä mahdollisuus, yli kolme yhteen”, että tällaista tapahtuu. ”Mutta en usko, että voimme kommunikoida heidän kanssaan. Ehkä me vain sieppaamme heidän viestintänsä. Tai ehkä he kommunikoivat kanssamme.”

Hän uskoo löytäneensä MJ-12:n. ”Se ei ole paikassa, josta kukaan olisi etsinyt”, hän sanoo. ”Se ei ole virasto, jota olisi voinut odottaa. Mutta kun ajattelee asiaa, se sopii sinne” (Moore, 1990).

Doty, joka on nykyään New Mexicon osavaltiopoliisi, menetti AFOSI-agentin pätevyytensä 15. heinäkuuta 1986 ”väärinkäytösten” vuoksi, jotka liittyivät (UFOihin liittymättömään) tapaukseen, joka sattui hänen ollessaan sijoitettuna Länsi-Saksaan. Elokuussa Doty pyysi eroa ilmavoimista ja hänet lähetettiin New Jerseyhin erotettavaksi palveluksesta. Mutta sitten, Doty kertoo, AFOSI:n vanhempi sotilasneuvonantaja matkusti sotilashenkilöstökeskukseen Randolph AFB:hen, Texasiin, ja pyysi, että Doty siirrettäisiin Kirtlandiin, jossa hänen poikansa asui. Syyskuussa AFOSI:n 70. piirin komentaja eversti Richard Law kumosi Dotyn kelpoisuuden menettämisen ja määräsi hänet Kirtlandiin palvelusuran asiantuntijaksi (eli ilmavoimien rekrytoijaksi). Kun hän lähti ilmavoimista lokakuussa 1988, hän oli 1606. palveluseskadronan päällikkö. Doty on edelleen läheinen Mooren kanssa, mutta ei ole yhteydessä juuri kenenkään muun kanssa. Hän sanoo vain, että jonain päivänä kirja kertoo hänen versionsa tarinasta ja tukee sitä ”virallisilla hallituksen asiakirjoilla” (Doty, 1989).

Lähdeviitteet

Berk, Lynn & David Renzi. ”Former CIA Pilot, Others Say Aliens Are Among Us.” Las Vegas Sun (May 22, 1988).

Cannon, Martin. ”Earth Versus the Flying Saucers: THe Amazing Story of John Lear.” UFO Universe 9 (March 1990): 8-12.

Clark, Jerome. ”Editorial: Flying Saucer Fascism.” International UFO Reporter 14, 4 (July/August 1989): 3, 22-23.

Cooper, Milton William. Salainen Hallitus: MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus. Fullerton, CA: The Author, May 23, 1989.

Doty, Richard. Letter to Philip J. Klass (May 24, 1989).

Emenegger, Robert. UFO’s Past, Present and Future. New York: Ballantine Books, 1974.

Friedman, Stanton T. ”MJ-12: THe Evidence So Far.” International UFO Reporter 12, 5 (September/October 1987): 13-20.

Govt. Alien Liaison? Top-Secret Documents. New Brunswick, NJ: UFO Investigators League, D.d.

Greenwood, Barry. ”A Majestic Deception.” Just Cause 20 (September 1989): 1-14.

Greenwood, Barry. ”Notes on Peter Gersten’s Meeting witH SA Richard Doty, 1/83.” Just Cause 16 (June 1988): 7.

Hall, Richard H. Letter to Walter H. Andrus, Jr. (MarcH 18, 1989).

Hastings, Robert. The MJ-12 Affair: Facts, Questions, Comments. Albuquerque: The Author, March 1, 1989.

Howe, Linda Moulton. An Alien Harvest: Further Evidence Linking Animal Mutilations and Human Abductions to Alien Life Forms. Littleton, CO: Linda Moulton Howe Productions, 1989.

Information Originally Intended for Those in the Intelligence Community Who Have a ”Need to Know” Clearance Status. Canadian U.F.O. Research Network: Toronto, n.d.

Johnson, George. Architects of Fear: Conspiracy Theories and Paranoia in American Politics. Los Angeles: Jeremy P. Tarcher, Inc., 1983.

Maccabee, Bruce, ed. Documents and Supporting Information Related to Crashed Flying Saucers and Operation Majestic Twelve. Mount Rainer, MD: Fund for UFO Research, 1987.

Moore, William L. ”Crashed Saucers: Evidence in Search of Proof.” In Walter H. Andrus, Jr., and Richard H. Hall, eds. MUFON 1985 UFO Symposium Proceedings, 130-79. Seguin, TX: Mutual UfO Network, Inc., 1985. Rept.: Burbank: The Author, 1985.

Moore, William L. Interview with Jerome Clark (January 5, 1990).

Moore, William L. The Roswell Investigation: Update and Conclusions 1981. Prescott, AZ: The Author, 1981. Rev. ed.: The Roswell Investigation: New Evidence in the Search for a crashed UFO. Prescott, AZ: The Author, 1982.

Moore, William L. ”UFOs and the US Government, Part 1.” Focus 4, 4-5-6 (June 30 1989a): 1-18. ’

Moore, William L. ”UFOs and the US Government, part 11.” Focus 4, 7-8-9 (September 30, 1989b): 1-3.

Pratt, Bob. ”The Truth About the ’Ellsworth Case.'” MUFON UFO Journal 191 (January 1984) 6-9. ’

Scully, Frank. Behind the Flying Saucers. New York: Henry Holt, 1950,

Scully, Frank. ”What I’ve Learned Since Writing ’Behind the Flying Saucers.'” Pageant 6 (February 1951): 76-81.

Steinman, William S., with Wendelle C. Stevens. UFO Crash at Aztec: A Well Kept Secret. Tucson, AZ: UFO Photo Archives, 1986.

Stringfield, Leonard H. ”Status Report on Alleged Alien Cadaver Photos.” MUFON UFO Journal 154 (December 1980): 11-16.

Todd, Robert G. ”MJ-12 Rebuttal.” MUFON UFO Journal 261 (January 1990): 17-20.

* Origin: ParaNet Information Service — Leading UFO Research Network *

**********************************************
* THE U.F.O. BBS - http://www.ufobbs.com/ufo *
**********************************************

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net

ufologia

EBEt, Maan ulkopuoliset olennot, osa 3

29.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

Jatkoa sarjan ensimmäiselle ja toiselle osalle.

1970-luvulla Linda Moulton Howe oli Denverin CBS-TV-yhtiön erityisprojektien johtajana tuottanut 12 dokumenttielokuvaa, joista suurin osa käsitteli tieteellisiä, ympäristöön ja terveyteen liittyviä aiheita. Eniten huomiota herätti kuitenkin Strange Harvest, joka käsitteli tuolloin laajalle levinneitä raportteja siitä, että länsi- ja keskilännen osavaltioissa karjaa tapettiin ja silvottiin tuntemattomien henkilöiden tai voimien toimesta. Useimmat eläinlääketieteen patologit sanoivat, että eläimet kuolivat tuntemattomista syistä. Maanviljelijät, karjankasvattajat ja jotkut lainvalvontaviranomaiset pitivät kuolemia mysteerinä. Jotkut jopa spekuloivat, että avaruusolennot olivat vastuussa. Tämä mahdollisuus kiinnosti Howe’ta, joka oli koko elämänsä ollut kiinnostunut UFOista, ja Strange Harvest esittää, että UFOt olivat osallisina silpomisissa.

Syksyllä 1982, kun Howe työskenteli dokumentin parissa, joka koski aivan muuta aihetta, hän sai puhelun Home Box Officelta (HBO). Soittaja kertoi, että HBO:n väki oli ollut vaikuttunut Strange Harvestista ja halusi tietää, suostuisiko Howe tekemään elokuvan UFOista. Maaliskuussa 1983 hän matkusti New Yorkiin allekirjoittamaan sopimuksen HBO:n kanssa ohjelmasta, jonka nimi oli UFOs-The ET Factor.

Illalla ennen tapaamistaan HBO:n ihmisten kanssa Howe syö illallisen Gerstenin ja tiedekirjailija Patrick Huyghen kanssa. Gersten kertoi Howelle, että hän oli tavannut Sgt. Doty, Kirtland AFB:n AFOSI-agentti, ja kenties Doty olisivat halukkaita keskustelemaan kameran edessä tai jossain muussa hyödyllisessä ominaisuudessa Ellsworthin tapauksesta. Gersten soitti hänelle ja kysyi, olisiko hän valmis tapaamaan Howen.

Myöhemmin sovittiin, että Howe lentää Albuquerqueen 9. huhtikuuta. Doty tapasi hänet lentokentällä. Mutta kun hän saapui sinä aamuna, kukaan ei odottanut. Hän soitti hänen kotiinsa. Pieni poika vastasi ja sanoi, ettei hänen isänsä ollut paikalla. Howe soitti sitten Jerry Millerille, tieteelliselle pääneuvonantajalle ilmavoimien testaus- ja arviointikeskuksessa Kirtlandissa ja entiselle Blue Book -tutkijalle. (Hänet mainitaan 28. lokakuuta 1980 ”Multipurpose Internal OSI Form” -lomakkeessa, joka raportoi Dotyn ja Millerin tapaamisesta Bennewitzin kanssa.) Hän tunsi Millerin aikaisemmasta puhelinkeskustelusta, kun hän oli soittanut kysyäkseen häneltä Bennewitzin väitteistä, joista hänellä oli huomattava kiinnostus. Miller pyysi kopiota Strange Harvestista. Myöhemmin hän oli antanut Howelle kotipuhelinnumeronsa ja käskenyt ottaa häneen yhteyttä, jos hän joskus joutuu Albuquerqueen. Joten hän soitti ja kysyi, voisiko hän hakea hänet lentokentältä.

Miller ajoi Howen kotiinsa. Matkalla Howe kysyi häneltä useita kysymyksiä, mutta sai vain vähän vastauksia. Yksi kysymys, johon hän ei vastannut, oli, onko hän Aquarius-asiakirjassa mainittu ”Miller”. Kun he saapuivat Millerin asuinpaikalle, Miller soitti Dotylle hänen kotiinsa, ja Doty saapui muutamaa minuuttia myöhemmin ja vastasi aggressiivisesti Howen kysymykseen, missä hän oli ollut. Hän väitti olleensa lentokentällä koko ajan; missä hän oli ollut? ”Ehkä”, Howe kirjoittaa, ”hän oli päättänyt, että hän ei halunnut käydä kokouksessa, ja hänen maailmassaan oli hyväksyttävää jättää minut lentokentälle – kunnes Jerry Miller soitti hänen taloonsa” (Howe, 1989).

Matkalla Kirtlandiin Howe kysyi Dotylta, jonka käytös oli sekä uhmakas että hermostunut, tiesikö hän mitään Hollomanin laskeutumisesta. Doty sanoi, että niin tapahtui, mutta Robert Emeneggerin päivämäärä oli väärä; se ei ollut toukokuu 1971, vaan 25. huhtikuuta 1964-12 tuntia sen jälkeen, kun Socorrossa, New Mexicossa, poliisi Lonnie Zamora ilmoitti paljon julkisuutta saaneesta CE3:sta. (Zamora kertoi nähneensä munanmuotoisen esineen maassa. Sen lähellä seisoi kaksi lapsenkokoista olentoa valkoisissa puvuissa.) Tukikohdan sotilas- ja tiedehenkilöstö tiesi, että laskeutuminen oli tulossa, mutta ”joku puhalsi ajan ja koordinaatit” ja ”kehittynyt sotilaspartioalus” oli laskeutunut väärään aikaan ja väärään paikkaan, jonka Zamora näki. Kun kolme UFOa ilmestyi Hollomanille kello kuudelta seuraavana aamuna, yksi laskeutui ja kaksi muuta leijuivat pään yläpuolella. Ufo-olentojen ja hallituspuolueen tapaamisen aikana kuolleiden avaruusolioiden säilyneet ruumiit oli luovutettu avaruusolioille, jotka puolestaan olivat palauttaneet jotain määrittelemätöntä. Viisi maa- ja ilmakameraa tallensi tämän tapahtuman.

Kirtlandin portilla Doty heilutti kättä vartijalle ja heidät päästettiin läpi. He menivät pieneen valkoiseen ja harmaaseen rakennukseen. Doty vei hänet siihen, mitä hän kuvaili ”pomoni toimistoksi”. Doty näytti olevan haluton keskustelemaan Ellsworthin tapauksesta, joka oli haastattelun näennäinen syy, mutta hänellä oli paljon sanottavaa muista asioista. Ensin hän pyysi Howea siirtymään tuolista, jolla hän istui, toiseen huoneen keskelle. Howe arveli, että tämä helpottaa heidän keskustelunsa salaamista, mutta Doty sanoi vain: ”Silmät näkevät ikkunoiden läpi.”

”Esimieheni ovat pyytäneet minua näyttämään tämän sinulle”, hän sanoi. Hän esitti ruskean kirjekuoren, jonka hän oli ottanut pöydän laatikosta, jonka ääressä hän istui, ja otti sieltä useita valkoisia paperiarkkeja. Kun hän ojensi ne Howelle, hän varoitti häntä, ettei niitä voinut kopioida; hän saattoi vain lukea ne hänen läsnäollessaan ja esittää kysymyksiä.

Asiakirjassa ei mainittu missään, mikä hallitus-, sotilas- tai tiedevirasto (jos sellainen oli) oli laatinut raportin, jonka otsikko oli A Briefing Paper for the President of the United States on the Subject of Unidentified Flying Vehicles. Otsikossa ei täsmennetty, kumpaa presidenttiä se koski, eikä asiakirjassa mainittu päivämäärää (ainakaan Howe muistaa sitä nykyään), joka olisi voinut yhdistää sen tiettyyn hallintoon.

Ensimmäisessä kappaleessa, joka oli kirjoitettu – kuten kaikki sen jälkeinenkin teksti – Howen mukaan ”kuivalla byrokraattisella kielellä”, lueteltiin päivämäärät ja paikat, joissa UFOt ja niiden matkustajat olivat syöksyneet maahan ja löydetty. Jälkimmäiset kuvattiin poikkeuksetta 3 1/2–4 jalkaa pitkiksi, harmaaihoisiksi ja karvattomiksi, joilla oli liian suuret päät, suuret silmät ja ei nenää. Asiakirjan seuraavalla sivulla todettiin, että näiden läheisestä aurinkokunnasta peräisin olevien olentojen tiedettiin olleen täällä jo tuhansia vuosia. Geneettisen manipuloinnin avulla ne olivat vaikuttaneet ihmisen evoluution kulkuun ja tavallaan luoneet meidät. Ne olivat myös auttaneet muovaamaan uskonnollisia vakaumuksiamme.

Heinäkuussa 1947 tapahtunut Roswellin onnettomuus mainittiin, mutta niin mainittiin myös toinen onnettomuus Roswellissa vuonna 1949. Tutkijat löysivät paikalta viisi ruumista ja yhden elossa olevan avaruusolennon, joka vietiin turvakotiin Los Alamosin kansalliseen laboratorioon Albuquerqueen pohjoiseen. Avaruusolennot, pienet harmaahihaiset humanoidit, tunnettiin nimellä ”Maapallon ulkopuoliset biologiset olennot” ja elossa oleva olento sai nimen ”EBE”. EBE ystävystyi (jos sitä sanaa voi käyttää) ilmavoimien upseerin kanssa, mutta olento kuoli tuntemattomista syistä 18. kesäkuuta 1952. (EBE:n ystävä, joka vuonna 1964 oli eversti, oli niiden joukossa, jotka olivat paikalla tervehtimässä Hollomanissa laskeutuneita avaruusolentoja.) Myöhemmin sitä alettiin kutsua EBE-1:ksi, koska myöhemmin toinen samanlainen olento, EBE-2, muutti turvataloon. Sen jälkeen kolmas, EBE-3, ilmestyi paikalle ja asui nyt salaa amerikkalaisella tukikohdalla.

Tiedotteessa kerrottiin, että muita onnettomuuksia oli tapahtunut yksi lähellä Kingmania Arizonassa ja toinen Texasin eteläpuolella Pohjois-Meksikossa. Siinä mainittiin myös Aztec-onnettomuus – hylyt ja ruumiit oli viety Los Alamosin laboratorioon ja Wright-Pattersonin lentotukikohtaan. Useat erittäin salaiset projektit käsittelivät näitä materiaaleja. Niihin kuuluivat Snowbird (tutkimus ja kehitys, joka perustui avaruusolentojen lahjaksi jättämän ehjän avaruusaluksen tutkimukseen) ja Aquarius (katto-operaatio, jonka puitteissa tutkimusta ja yhteydenpitoa koordinoitiin). Projekti Sigma oli käynnissä oleva sähköisen viestinnän hanke. Oli myös lopetettu Garnet-projekti, jonka tarkoituksena oli tutkia avaruusolentojen vaikutusta ihmisen evoluutioon. Asiakirjan mukaan avaruusolennot ovat ilmestyneet eri aikoina ihmiskunnan historiassa – 25 000, 15 000, 5000 ja 2500 vuotta sitten sekä nykyään – manipuloidakseen ihmisen ja muiden olentojen DNA:ta.

Yhdessä kappaleessa todettiin lyhyesti, että ”kaksi tuhatta vuotta sitten avaruusolennot loivat olennon”, joka lähetettiin tänne opettamaan rauhaa ja rakkautta. Toisaalla mainittiin ohimennen toinen avaruusolentojen ryhmä, jota kutsuttiin ”Pitkiksi”.

Lehdessä sanottiin, että Project Blue Book oli perustettu yksinomaan lieventämään ilmavoimien kritiikkiä ja kääntämään huomio pois todellisista projekteista. Doty mainitsi ”MJ-12:n” ja selitti, että ‘MJ’ tarkoitti ”Majority” (enemmistö). Se oli päätöksentekoelin, jonka jäsenistö koostui 12:sta erittäin korkea-arvoisesta hallituksen tiedemiehestä, upseerista ja tiedusteluvirkamiehestä. Nämä miehet tekivät päätökset salailusta ja yhteyksistä.

Doty sanoi, että Howe saisi tuhansia metrejä filmiä pudonneista levyistä, ruumiista, EBE-1:stä sekä Hollomanin laskeutumisesta ja tapaamisesta. Hän voisi käyttää tätä materiaalia dokumentissaan kertomaan, kuinka Yhdysvaltain viranomaiset saivat tietää, että Maapallolla vierailee muukalaisia, ja mitä he ovat tehneet asialle. ”Haluamme, että teet elokuvan”, Howe siteeraa hänen sanoneen.

Kun Howe kysyi, miksi juuri hän, eikä New York Times, Washington Post tai 60 Minutes, sai tämän vuosituhannen tarinan, Doty vastasi suoraan, että yksittäistä mediatyöntekijää on helpompi manipuloida ja diskreditoida kuin suurta organisaatiota, jolla on kalliit lakimiehet. Hän sanoi, että toinen suunnitelma tietojen julkaisemiseksi Emeneggerin ja Sandlerin kautta oli keskeytetty, koska poliittiset olosuhteet eivät olleet suotuisat.

Seuraavien viikkojen aikana Howe kävi useita puhelinkeskusteluja Dotyn kanssa, pääasiassa vanhojen elokuvien videonauhoiksi muuntamiseen liittyvistä teknisistä ongelmista. Hän puhui useaan otteeseen kolmen muun miehen kanssa, mutta ei tavannut heitä henkilökohtaisesti.

Doty ehdotti, että lopulta hän saisi ehkä luvan kuvata haastattelun EBE-3:n kanssa. Nykyinen elokuvaprojekti oli kuitenkin historiallinen, ja se käsitteli tapahtumia vuosilta 1949–1964. Jos hän kuitenkin jossain vaiheessa tapaisi EBE-3:n, hän ei voisi mitenkään valmistautua kohtaamaan avaruusolennon aiheuttamaa ”shokkia ja pelkoa”.

Howe oli tietysti ilmoittanut näistä poikkeuksellisista tapahtumista HBO:n yhteyshenkilöilleen, Jean Abounaderille ja tämän esimiehelle Bridgett Potterille. Howe kehotti heitä valmistautumaan oikeudellisesti ja muutoinkin elokuvan julkaisun varmasti aiheuttamiin seurauksiin. HBO:n edustajat kertoivat hänelle, että hänen olisi hankittava Yhdysvaltain hallitukselta aiesopimus, jossa sitouduttaisiin oikeudellisesti sitovasti julkaisemaan luvattu elokuvamateriaali. Kun Howe soitti Dotyyn asiasta, tämä vastasi: ”Hoidan asian.” Hän sanoi lähettävänsä kirjeen suoraan HBO:lle.

Sitten HBO ilmoitti, ettei se hyväksyisi elokuvan tuotantoon tarvittavia varoja ennen kuin kaikki todisteet olisi saatu käsiin, ja kuten Potter totesi, Howeella oli ”presidentin, puolustusministerin, ulkoministerin ja puolustusvoimien komentajien tuki” (Howe, 1989). Mutta Howe sai käskyn jatkaa kuitenkin. Nyt hän oli raivoissaan sekä HBO:lle että Dotylle.

Kun Howe soitti Dotylle tukikohtaan, tämä kertoi, että hänellä oli hyviä ja huonoja uutisia. Howe ja pieni kuvausryhmä saisivat pian haastatella eläkkeellä olevaa everstiä (silloista kapteenia), joka oli viettänyt kolme vuotta EBE-1:n parissa. Huono uutinen oli, että kesti kolme kuukautta, ennen kuin tuhannet metrit EBE-1:tä ja Hollomanin laskeutumista/kontaktia koskevaa filmiä olisi saatavilla. Ennen kuin Howe voisi katsoa kuvamateriaalia, hänen olisi allekirjoitettava kolme turvallisuusvakuutusta ja käytävä läpi taustatarkastus. Hänen olisi myös toimitettava valokuvat kaikista teknisistä avustajista, jotka tulisivat mukaan haastatteluun.

Haastattelu sovittiin ja peruttiin useita kertoja. Sitten kesäkuussa Doty soitti ja kertoi, että hän oli virallisesti poistunut projektista. Tämä oli isku, koska Doty oli ainoa, jolle hän voi soittaa. Hän ei tiennyt, miten ottaa yhteyttä muihin, ja joutui aina odottamaan, että he ottavat yhteyttä häneen.

Lokakuuhun mennessä yhteydenotot olivat vähentyneet. Samassa kuussa hänen sopimuksensa HBO:n kanssa päättyi. Hänellä oli vain Washingtonin yhteyshenkilön nimi. Maaliskuussa 1984 tämä henkilö soitti hänen toimistoonsa kolme kertaa, vaikka hän oli tuolloin poissa kaupungista tekemässä muuta kuin UFO-aiheista juttua. ”Palattuani kotiin”, hän kirjoittaa, ”sain tietää, että mies oli ottanut minuun yhteyttä kertoakseen, että elokuvaprojektissa tulisi lisää viivästyksiä marraskuun 1984 vaalien jälkeen” (Howe, 1989).

Howelle asia oli sillä selvä, lukuun ottamatta lyhyttä jatkoa. 5. maaliskuuta 1988 Doty kirjoitti ufologi Larry W. Bryantille, joka oli yrittänyt turhaan saada pääsyn Dotyn sotilastietoihin tiedonvapauslain nojalla, ja kiisti koskaan keskustelleensa hallituksen UFO-salaisuuksista tai luvanneensa kuvamateriaalia pudonneista lautasista, ruumiista ja elävistä EBEsistä. Howe vastasi antamalla valaehtoisen lausunnon tapaamisesta ja esittämällä kopiot kirjeenvaihdostaan tuolta ajalta sekä Dotyn että HBO:n kanssa.

Vuonna 1989 Moore sanoi, että ”vuoden 1983 alussa sain tietää, että Rick [Doty] oli mukana useiden muiden kanssa, mukaan lukien eräs denveriläinen tuttavani ja ainakin yksi Washington D.C.:stä käsin toimiva henkilö, monimutkaisessa disinformaatiokampanjassa, joka kohdistui merkittävään UFO-tutkijaan, jolla oli tuolloin läheiset yhteydet suureen televisioyhtiöön, joka oli kiinnostunut tekemään UFO-dokumenttia.” Hän viittasi tietysti Hoween. Tapaus oli vastatiedustelun salainen operaatio, osa ”disinformaation muuria”, jonka tarkoituksena oli ‘sekoittaa’ Bennewitzin tapaus ja ”kyseenalaistaa hänen uskottavuutensa”. Howen kiinnostuksen Bennewitzin työhön vuoksi, Mooren mukaan, ”tietyt tiedusteluyhteisön jäsenet olivat huolissaan siitä, että tarina hänen sieppaamistaan matalataajuisista sähkömagneettisista säteilyistä Kirtland/Sandia-kompleksin Coyote Canyon -alueelta päätyisi osaksi elokuvaa. Koska tämä puolestaan saattaisi vaikuttaa muihin (mahdollisesti jopa venäläisiin) yrittämään samanlaisia kokeita, joku johtavassa asemassa oleva henkilö ilmeisesti katsoi, että se oli pysäytettävä ennen kuin se karkasi käsistä.” Moore totesi havainnoissaan, että ”hallitus näytti olevan päättänyt katkaista [Howen] ja [HBO:n] väliset siteet” (Moore, 1989b).

Mooreen mukaan Dotyn väitettä, että Howe olisi vääristellyt heidän tapaamistaan, ei voitu ottaa vakavasti, koska Doty oli sitoutunut turvallisuusvalaan eikä voinut keskustella asiasta vapaasti. Moore sanoi, että Aztec-onnettomuus, jonka tiedettiin kiistattomasti olevan keksitty, oli jotain, jonka Doty oli lisännyt asiakirjaan saatuaan Moorelta tietää tämän äskettäisestä tutkimuksesta huijauksesta.

Joulukuussa 1984, keskellä jatkuvaa yhteydenpitoa omiin lähteisiinsä (Doty ja useat muut), jotka väittivät vuotaneensa peittelyn salaisuuden, Mooren kumppani Jaime Shandera sai rullan 35 mm:n filmiä, joka sisälsi, kuten kävi ilmi, 18. marraskuuta 1952 päivätyn ja presidentiksi valitulle Eisenhowerille tarkoitetun tiedotteen. Väitetyn kirjoittajan, amiraali Roscoe H. Hillenkoetterin, mukaan presidentin määräyksestä 24. syyskuuta 1947 oli perustettu ”Operaatio Majestic-12”, johon kuului tusina huippututkijoita, upseereita ja tiedusteluasiantuntijoita. Sen tehtävänä oli tutkia Roswellin jäännöksiä ja neljää humanoidista ruumista, jotka oli löydetty läheltä. Asiakirjassa kerrotaan, että MJ12-jäsenen ja fysiologi Detlev Bronkin johtama tiimi ”on ehdottanut, että näitä olentoja kutsuttaisiin vakiintuneesti ‘Maapallon ulkopuolisiksi biologisiksi olentoiksi’ (Extraterrestrial Biological Entities, EBE) siihen asti, kunnes lopullisesta nimityksestä päästään yksimielisyyteen”. Asiakirjassa mainitaan myös lyhyesti 6. joulukuuta 1950 tapahtunut onnettomuus Texasin ja Meksikon rajalla. Elävistä avaruusolioista tai viestinnästä niiden kanssa ei kuitenkaan mainita mitään.

Heinäkuussa 1985 Moore ja Shandera matkustivat lähteidensä vihjeiden perusteella Washingtoniin ja viettivät muutaman päivän tutkien äskettäin salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja Record Group 341 -arkistossa, mukaan lukien USAF:n päämajasta peräisin olevat erittäin salaiset ilmavoimien tiedustelutiedot. He tutkivat 126. laatikon sisällön ja löysivät sieltä presidentin erityisavustajan Robert Cutlerin 14. heinäkuuta 1954 päivätyn lyhyen muistion kenraali Nathan Twiningille. Siinä sanotaan: ”Presidentti on päättänyt, että MJ-12/SSP [Special Studies Project] -briefing pidetään jo aiemmin sovitun 16. heinäkuuta pidettävän Valkoisen talon kokouksen aikana eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oli tarkoitus. Tarkemmat järjestelyt selitetään teille saapumisenne yhteydessä. Oletamme, että hyväksytte edellä mainitun järjestelymuutoksen” (Friedman, 1987).

Cutler/Twiningin muistio, kuten sitä kutsuttiin kiistoissa, jotka puhkesivat Mooren julkaistua MJ-12-asiakirjan maailmalle keväällä 1987, on ainoa virallinen asiakirja – jota ei pidä sekoittaa kiistanalaisiin asiakirjoihin, kuten 17. marraskuuta 1980 päivättyyn Aquarius-asiakirjaan – jossa mainitaan MJ-12. (Useat MJ-12-tapauksen kriitikot ovat kyseenalaistaneet myös muistion aitouden, mutta toistaiseksi ilman yksiselitteistä menestystä.) Muistiossa ei tietenkään kerrota, mikä MJ12-erityistutkimusprojekti oli.

Juuri ennen kuin Moore julkaisi MJ-12-tietopaketin, toinen kopio vuodettiin brittiläiselle ufologille Timothy Goodille, joka vei kopionsa lehdistölle. Ensimmäinen lehtiartikkeli aiheesta ilmestyi London Observerissa 31. toukokuuta 1987, ja pian siitä kirjoitettiin New York Timesissa, Washington Postissa ja ABC-TV:n Nightline-ohjelmassa. Sekä ammattimaiset skeptikot että monet ufologit tuomitsivat sen, vaikkakaan kovin vakuuttavasti. Kiista jatkui ratkaisemattomana pitkälle vuoteen 1989, kun kriitikot huomasivat, että presidentti Trumanin allekirjoitus 24. syyskuuta 1947 annetussa presidentin määräyksessä (liitteenä tiedotteeseen) oli täsmälleen sama kuin hänen allekirjoituksensa kiistattomassa, UFOihin liittymättömässä 1. lokakuuta 1947 päivätyssä kirjeessä hänen tiedeneuvonantajalleen (ja oletetulle MJ-12-jäsenelle) Vannevar Bushille. Kaiken perusteella väärentäjä oli liittänyt aidon allekirjoituksen väärennettyyn kirjeeseen. MJ-12-asiakirja alkoi näyttää jälleen yhdeltä disinformaatiokavalta.

Vaikka Moore oli hyvin tietoinen UFO-yhteisössä leviävistä vääristä tiedoista, hän oli edelleen vakuuttunut siitä, että ainakin osa hänen omien lähteidensä antamista tiedoista oli aitoja. Vuonna 1988 hän antoi kaksi lähdettään, ”Falconin” (joidenkin mukaan kersantti Doty) ja ”Condorin” (myöhemmin väitettiin olevan entinen Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni Robert Collins), televisioyhtiön käyttöön. (Moore ja Shandera olivat antaneet heille lintujen nimet ja kutsuivat lähteitä yhdessä ”linnuiksi”.) UFO Cover-up . . . Live, kahden tunnin ohjelma, esitettiin lokakuussa 1988, ja siinä Falcon ja Condor, kasvot varjostettuina ja äänet muutettuina, kertoivat samat tarinat, joilla he olivat viihdyttäneet Moorea ja Shanderia. Ohjelma, jota lähes kaikki pitivät naurettavana ja nolona, muistetaan parhaiten informanttien väitteistä, että muukalaiset pitivät muinaisesta tiibetiläisestä musiikista ja mansikkajäätelöstä. Kriitikot pitivät jälkimmäistä väitettä erityisen huvittavana.

John Learin salaliittoteoria

UFO-piireissä tapahtumat ottivat vieläkin oudomman käänteen samana vuonna, kun vieläkin villejä tarinoita alkoi kiertää. Ensimmäisenä niistä kertoi John Lear, CIA:n taustalla oleva lentäjä ja ilmailulegenda William P. Learin vieraantunut poika. Lear oli tullut esiin kaksi tai kolme vuotta aiemmin, mutta lukuun ottamatta kuuluisaa isäänsä hän ei näyttänyt erottuvan mitenkään sadoista muista UFO-harrastajista, jotka tilaavat alan julkaisuja ja osallistuvat konferensseihin. Sitten hän alkoi väittää, että nimettömät lähteet olivat kertoneet hänelle poikkeuksellisista tapahtumista, jotka saivat Dotyn ja lintujen kertomukset kuulostamaan tylsiltä ja merkityksettömiltä anekdooteilta.

Learin mukaan vuosien varrella oli pudonnut maahan ei vain muutama, vaan kymmeniä lentäviä lautasia. Vuonna 1962 Yhdysvaltain hallitus käynnisti Project Redlight -hankkeen löytääkseen keinon lentää löydettyjä aluksia, joista osa oli suhteellisen ehjiä. Samanlainen projekti on olemassa vielä nykyäänkin, ja sitä johdetaan erittäin salaisesta sotilastukikohdasta; yksi on Area 51 (tarkemmin sanottuna S4-niminen laitos) Nevadan testialueella ja toinen on perustettu Dulcen lähelle New Mexicoon. Nämä alueet eivät valitettavasti ole enää hallituksen tai edes ihmiskunnan hallinnassa. 1960-luvun lopulla niin salainen virasto, että edes presidentti ei ehkä tiennyt siitä, oli solminut sopimuksen avaruusolentojen kanssa. Vastineeksi avaruusteknologiasta salainen hallitus sallisi (tai ainakaan ei puuttuisi asiaan) rajoitetun määrän ihmisten sieppauksia; avaruusolentojen oli kuitenkin toimitettava luettelo sieppauksien kohteista.

Kaikki sujui suhteellisen hyvin muutaman vuoden ajan. Sitten vuonna 1973 hallitus huomasi, että tuhansia henkilöitä, jotka eivät olleet avaruusolentojen listalla, oli siepattu. Tästä aiheutuneet jännitteet johtivat riitaan vuonna 1978 tai 1979. Avaruusolennot vangitsivat ja tappoivat 44 huippututkijaa sekä joukon Delta-joukkojen sotilaita, jotka olivat yrittäneet vapauttaa heidät. Siitä lähtien on tehty kiihkeitä ponnisteluja, joista näkyvin on strateginen puolustusaloite (”Star Wars”), kehittämään puolustus avaruusolentoja vastaan, jotka ovat kiireisiä asettamaan siepatuille (jopa joka kymmenes amerikkalainen) implantteja heidän käyttäytymisensä hallitsemiseksi. Lähitulevaisuudessa näitä ihmisiä käytetään johonkin tuntemattomaan, ilmeisesti synkkään, avaruusolentojen tarkoitukseen.

Kaikkea tätä pahempaa on kuitenkin avaruusolentojen kiinnostus ihmislihaan. Sukupuolielimet ja muut elimet otetaan sekä ihmisiltä että karjalta ja käytetään androidien luomiseen Area 51:n ja Dulcen maanalaisissa laboratorioissa sijaitsevissa jättimäisissä säiliöissä. Muinaisen, evoluutionsa loppuvaiheessa olevan rodun edustajat käyttävät ihmiskehon osia myös biologisen nuorentamisen menetelmänä. (”Pysyäkseen hengissä”, hän sanoi, ”he käyttävät entsyymiä tai hormonaalista eritettä, jota he saavat ihmisistä ja eläimistä ottamastaan kudoksesta. Eritteet sekoitetaan sitten vetyperoksidin kanssa ja annostellaan iholle levittämällä tai kastamalla kehon osia liuokseen. Keho imee liuoksen ja erittää jätteet takaisin ihon kautta” [Berk ja Renzi, 1988].)

Yksi Learin tärkeimmistä lähteistä oli Bennewitz, joka oli kuullut nämä pelottavat tarinat ensimmäisen kerran AFOSI:n henkilöstöltä Kirtlandissa 1980-luvun alussa. Tähän mennessä Bennewitzista oli tullut eräänlainen guru pienelle ryhmälle UFO-harrastajia, muun muassa Linda Howelle, jotka uskoivat, että avaruusolennot silpoivat karjaa, eivätkä nähneet mitään ongelmaa siinä, että ne saattaisivat tehdä samaa ihmisille. Myös Lear, jonka poliittiset näkemykset ovat keskustasta kaukana oikealla, yhdisti UFO-uskomuksensa salaliittoteorioihin pahantahtoisesta salaisesta amerikkalaisesta hallituksesta, joka yritti käyttää avaruusolentoja omiin tarkoituksiinsa, mukaan lukien maailman väestön orjuuttaminen huumeriippuvuuden avulla. Merkittävä osa oikeistolaisesta salaliittokirjallisuudesta, josta osassa oli hätäisesti peiteltyjä antisemitistisiä vivahteita, esitti samanlaisia syytöksiä. Lear itse ei ollut antisemitisti, mutta hän jakoi salaliittoteorioita niiden kanssa, jotka olivat.

Toinen hänen väittämistään lähteistä oli nimetön fyysikko, joka Learin mukaan oli todella työskennellyt S4:ssä. Monille ufologeille, jotka hylkäsivät Learin tarinat paranoidisina, hulluna tai keksittyinä (vaikka Lear itse oli selvästi vilpitön), tämän fyysikon olemassaolo herätti laajaa skeptisyyttä. Kävi ilmi, että hän todella oli olemassa. Hänen nimensä on Robert Lazar, joka toimittaja George Knappin KLAS-TV:ssä, ABC:n tytäryhtiössä Las Vegasissa, 11. ja 13. marraskuuta 1989 julkaiseman uutisen mukaan väittää työskennelleensä Area 51:ssä avaruusolentojen teknologiaprojekteissa. Lazar, jonka tarinaa tutkivat sekä ufologit että valtavirran toimittajat, ei ole tukenut Learin väitteitä ihmisten ja avaruusolentojen välisistä sopimuksista, ihmisiä syövistä avaruusolentoista tai muista vastaavista, ja hän on ottanut etäisyyttä Leariin ja tämän kumppaneihin. Hänen väitteensä ovat useimpien mittapuiden mukaan fantastisia, mutta Learin väitteisiin verrattuna ne ovat vaatimattomia.

Artikkelin julkaissut UFOBBS / preterhuman.net

Eksopolitiikka

Lue Elizondo: ”Paluuta ei ole” UFO-tietojen julkistamisen suhteen

13.6.2026 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Christopher Sharp – 3.6.2026

On kulunut jo lähes kymmenen vuotta siitä, kun Lue Elizondo nousi ensimmäistä kertaa esiin yhtenä modernin UFO- ja UAP-ilmiön tunnetuimmista kasvoista, sen jälkeen kun New York Times julkaisi vuonna 2017 artikkelin AATIP:stä, Pentagonin salaisesta Advanced Aerospace Threat Identification Program -ohjelmasta.

Yksinoikeudella tehdyssä haastattelussa Elizondo jakaa näkemyksiään ja henkilökohtaisia havaintojaan tavalla, jolla hän ei ole vielä aiemmin kenenkään muun kanssa tehnyt.

Hän puhuu avoimesti ja henkilökohtaisesti, paljastaen puolen itsestään, jota hän on luultavasti pitänyt salassa vuosien ajan.

Haastattelun alussa Elizondo kertoo minulle spontaanisti, ettei paluuta ole tunnistamattomien poikkeavien ilmiöiden (UAP) julkistamisprosessista, joka näyttää kiihtyneen Trumpin hallinnon aikana.

Kyseessä on prosessi, jonka hän voidaan sanoa käynnistäneen julkisesti.

Hän lisää,

“Tiesin, että tulisi hetki, jolloin paluuta ei enää olisi. Siitä ei ole epäilystäkään. Ymmärrän, että aloitin tämän keskustelun, oli se sitten hyvä tai huono asia.

”Minä laitoin tämän junan liikkeelle, ja vastuu sen viemisestä loppuun asti on minun harteillani.”

Olen tuntenut Lue Elizondon jo lähes viisi vuotta. Tapasimme ensimmäisen kerran pakkasen puremassa päivänä Soho Farmhousessa, joka sijaitsee syrjäisessä paikassa Englannin Cotswoldsissa.

Hän oli siellä yhdessä The Age of Disclosure -elokuvan ohjaajan Dan Farahin kanssa, kun he valmistautuivat GQ Heroes -tapahtumaan.

Aivan kuten silloin, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, Elizondo on edelleen innostunut, energinen ja väsymättömän positiivinen.

Osa tuosta intensiteetistä, hän kertoo minulle, johtuu tavasta, jolla hän näkee maailman.

Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Elizondo on pitänyt jotain salassa. Jotain, mikä ei liity UAP-ilmoituksiin, mutta joka voi kuitenkin lopulta vaikuttaa hänen kykyynsä viedä tätä asiaa loppuun asti.

Elizondo kuuluu autismin kirjon piiriin. Kun kysyn, voinko mainita hänen tilansa tässä artikkelissa, hän suostuu heti.

Elizondon autismi on aina vaikuttanut siihen, miten näen hänet, etenkin omien perhekokemusteni vuoksi.

Hän kertoo minulle, että nuorempana se saattoi olla ”erittäin rasittavaa” ja että hän kamppaili vuosia ilman, että hänellä olisi ollut sanaa sille, miksi hän tunsi olevansa erilainen.

”En koskaan sopinut joukkoon lapsena, vaikka kuinka halusin”, hän sanoo. ”En ajatellut kuten muut. En sopinut joukkoon.”

Mutta hän lisää, että tietoisuus omasta erilaisuudestaan antoi hänelle lopulta mahdollisuuden muuttaa autisminsa hyödylliseksi voimavaraksi.

”Vasta kun aloin ymmärtää omaa tilaani, pystyin todella hyödyntämään sitä edukseni”, hän kertoo minulle.

Elizondolle tämä ero muokkaa myös hänen moraalista maailmankuvaansa.

Hän kertoo, että muut ovat usein sanoneet hänelle, että maailma koostuu harmaan sävyistä.

”Mutta en usko siihen”, hän sanoo. ”Uskon, että oikean ja väärän välillä on selvä ero.”

Se saattaa auttaa selittämään, miksi UAP-tietojen julkistaminen ei ole hänelle pelkästään poliittinen kysymys. Se on moraalinen kysymys.

Mutta tänä päivänä, kun hän puhuu minulle ajaessaan kuorma-autollaan kohti Teksasia, hän vaikuttaa myös pohdiskelevammalta, ehkä tietoisemmalta siitä, mitä hän on auttanut käynnistämään ja millaisia seurauksia sillä on.

”Historia tulee muistamaan minut kahdella tavalla: joko isänmaallisena tai historian suurimpana roistona… ja voin vain toivoa ja rukoilla joka päivä, että tein oikean päätöksen”, hän kertoo minulle.

Järkytys saattaa johtua siitä, mitä paljastukset kertovat meistä

Kun Elizondo puhuu UAP-ilmiöiden julkistamisesta, hän ei tarkoita pelkästään sitä, että hallitukset myöntäisivät, että taivaalla, merillä ja Maapallon ilmakehän ulkopuolella on nähty outoja esineitä. Ja kyllä, ne ovat ei-ihmisperäisiä.

Hän puhuu jostakin syvällisemmästä ja mahdollisesti vieläkin järisyttävämmästä: mahdollisuudesta, että yleisön on ehkä mietittävä uudelleen, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa.

Kysyttäessä, mitä paljastaminen voi tarkoittaa psykologisesti, Elizondo kertoo minulle, että syntyy ”jonkinlainen” hänen sanoillaan ”ontologinen shokki”, kun yleisö tulee ”terävästi tietoiseksi” tilanteesta.

Mutta hän korostaa, että shokin ei tarvitse olla tuhoisa.

Aikaisemmissa haastatteluissa hän on vihjannut, että UAP-ilmiöiden taustalla piilee synkkä todellisuus ja että ihmiskunta on mahdollisesti tekemisissä kehittyneiden, ei-ihmismäisten lajien kanssa.

Hän selittää minulle, mitä hän tarkoittaa sanalla ”synkkä”, ja tarkentaa käsitteen merkitystä.

”Synkkyys ei ole aina välttämättä huono asia”, hän sanoo. ”Synkkyys voi itse asiassa olla hyvä asia, koska se pakottaa meidät kalibroimaan ja määrittämään uudelleen ajattelutapamme, pakottaen meidät harkitsemaan uudelleen omia ennakkokäsityksiämme ja tarinoitamme.”

Elizondolle todellinen haaste ei ehkä olekaan muiden kuin ihmisten älykkyyden olemassaolo sinänsä.

Se voi olla se, mitä tuo älykkyys kertoo meistä.

”Aiomme jatkossakin esittää todisteita, jotka haastavat ehdottomasti joitakin nykyisiä käsityksiä ja vakaumuksia ihmiskunnasta ja mahdollisesti jopa evoluutiostamme”, hän sanoo.

Elizondo esittää, että suuri osa UAP-ilmiöitä ympäröivästä pelosta juontuu ihmisen egosta ja olettamuksesta, että ihmiskunta istuu yksin luomakunnan huipulla.

”Suurin osa pelosta juontuu ihmisten itsestään muodostamasta egokuvasta”, hän kertoo minulle. ”Pidämme itseämme aina alfa-lajina ja olemme ylpeitä siitä, että olemme oman kohtalomme herroja.”

Sitten hän siirtyy keskustelumme aikana esiin tulleeseen, erittäin huolestuttavaan mahdollisuuteen: että ilmiön takana oleva asia ei ehkä olekaan täysin erillinen meistä.

Väitetyillä ei-ihmisillä, kuten pohjoismaisilla ja harmailla, on yleisesti raportoitu olevan ihmismäisiä piirteitä, kuten kaksi kättä, kaksi jalkaa ja vastaava symmetria.

Elizondo kysyy, onko mahdollista, että ihmisillä ja ei-ihmisillä on ”yhteinen esi-isä”.

Hän lisää, että avaruusolentojen elämä on saattanut ”todella kehittyä juuri täällä”.

Tai, kuten hän ehdottaa, ihmiskunta on saattanut kehittyä jossain muualla yhteisestä esi-isästä ennen kuin se päätyi tänne Maahan.

Hän ei esitä tätä lopullisena johtopäätöksenä.

Mutta hän viittaa siihen, että jos hallitukset paljastavat, mitä niillä todellisuudessa on hallussaan, yleisö saattaa joutua esittämään paljon vakavampia kysymyksiä kuin sen, ovatko UAP:t todellisia.

Biologia, hybridit ja elämän kehittyminen

Keskustelu siirtyy sitten biologisiin olentoihin ja hybrideihin, aiheeseen, jota hän on äskettäin käsitellyt ensimmäistä kertaa.

Vuosien ajan muut olivat ennustaneet, että hän saattaisi lopulta joutua käsittelemään tätä aihetta.

Entinen CIA-analyytikko John Ramirez sanoi sen suoraan neljä vuotta sitten:

”Hybridisaatio. Se on sana, jota Lue Elizondo ei voi sanoa, mutta jonka kaikki Pentagonissa odottavat hänen sanovan jonain päivänä… Se on se, että olemme kaikki [muukalaisten] hybridejä.”

Kun otan aiheen esille, Elizondo on varovainen.

Hän sanoo, että aihe vie keskustelun ”biologisten olentojen” pariin, alueelle, joka hänen mukaansa ei ollut hänen henkilökohtainen painopistealueensa AATIP:n sisällä.

”Tein asian hyvin selväksi jo silloin, kun olin AATIP:ssä: olin käytännön tyyppi”, hän kertoo minulle. ”En keskittynyt biologisiin tekijöihin, vaikka juuri niihin onkin kiinnitettävä huomiota, kun puhutaan hybridimuodoista.”

Mutta sitten hän lisää jotain vieläkin silmiinpistävämpää.

”Organisaatiossani oli ihmisiä, jotka keskittyivät ehdottomasti siihen”, hän sanoo. ”En aio kaunistella asiaa. He keskittyivät siihen.”

Elizondon mukaan näihin henkilöihin kuului koulutettuja tutkijoita, immunologeja ja ihmisen biologiaa häntä syvällisemmin ymmärtäviä ihmisiä.

Hän sanoo, ettei halua poiketa liian kauas omalta asiantuntija-alaltaan. Hän myöntää kuitenkin, että jotkut hänen lähipiiristään olivat tulleet hyvin huolestuttaviin johtopäätöksiin.

”He olivat vakuuttuneita siitä, että ihmisen evoluutioon oli jossain vaiheessa menneisyydessä puututtu, jos niin haluaa sanoa”, hän selittää.

Elizondo on varovainen määrittelemättä, mitä tämä puuttuminen voisi tarkoittaa.

Hän ei sano, että se todistaisi ihmisten olevan hybridejä.

Hän ei väitä tietävänsä, oliko kyseessä geneettinen muutos, mutaatio vai jonkin muun mekanismin vaikutus.

”En tiedä, onko kyseessä geneettinen genomi, jota on muutettu tai tarkoituksellisesti mutatoitu, vai jokin muu vaikutus”, hän sanoo.

”Se ei ole koskaan kuulunut omaan asiantuntemusalueeseeni, ja toistan vain kuulemaani.”

Silti hän sanoo luottaneensa ihmisiin, jotka keskittyivät juuri tähän asiaan.

”Tunnen luotettavia ihmisiä, jotka suhtautuivat juuri tuohon asiaan erittäin intohimoisesti.”

Sitten hän palaa samaan synkkään kysymykseen.

”Jos asia on niin, jos se on totta, kuinka paljon meillä sitten todella on valtaa omaan kohtaloomme?”, hän kysyy. ”Ja olemmeko me ennalta määrättyjä olemaan, tiedätkö, jonkun toisen lemmikkiapina?”

Se kuvaa Elizondon ajattelun synkintä puolta.

Paljastuksen järkytys ei ehkä ole se, että ei-ihmismäistä älykkyyttä on olemassa. Järkytys voi olla se, että se paljastaa jotain meistä, historiastamme, biologiasta ja ehkä jopa ihmisen toimintakyvyn rajoista.

Kuu

Jos tietojen julkistaminen voi pakottaa ihmiskunnan pohtimaan uudelleen omaa olemustaan, Elizondo arvelee, että se voi pakottaa meidät myös tarkastelemaan uudelleen paikkoja, joiden oletamme olevan elottomia.

Silloin keskustelu siirtyy toiseen hätkähdyttävään aiheeseen: Kuuhun.

Kysyttäessä, onko hänellä suoraa tai epäsuoraa tietoa muusta kuin ihmisperäisestä älykkyydestä Kuussa, Elizondo vastaa yhdellä sanalla. ”Kyllä.”

Kun kysyn, voiko hän tarkentaa asiaa, hän kommentoi:

”On salaisia tietolähteitä, joita en voi tarkentaa”, hän sanoo, ”ja jotka viittaavat siihen, että Kuu on tai oli ehkä erityisen kiinnostava jollekin tai jollekin muulle kuin meille.”

Elizondo lisää, että kun ihmiskunta palaa Kuuhun ja vakiinnuttaa siellä pysyvämmän läsnäolonsa, hän epäilee, että uusia löytöjä on odotettavissa.

”Totta puhuen, vuosien kieltämisen jälkeen NASA on vihdoin julkaissut kuvia Kuun pinnalta, joissa näkyy poikkeamia.”

Elizondo viittaa Trumpin hallinnon äskettäin julkaisemaan uusimpaan aineistokokonaisuuteen, jossa NASA:n astronauttien äänitallenteet ja valokuvat paljastavat salaperäisiä kohtaamisia Apollo 12- ja Apollo 17 -lentojen aikana.

”Epäilen vahvasti, että alamme löytää merkkejä asutuksesta tai esineistä”, hän sanoo, ”aivan kuten olemme jo nähneet Marsissa, ja että elämä saattaa itse asiassa olla paljon laajemmin levinnyttä kuin olemme luulleet.”

Mutta hän toteaa, että tulevat tutkimukset saattavat myös pakottaa ihmiskunnan laajentamaan käsityksiään elämästä itsestään.

”Olemme hiilipohjaisia elämänmuotoja”, hän toteaa. ”Tietäisimmekö edes, pystyisimmekö edes tunnistamaan todellisen muukalaiselämänmuodon, joka ei noudata samoja sääntöjä kuin me?”

Hän kyseenalaistaa ajatuksen, että elämän on noudatettava ihmisille tuttuja olosuhteita.

”Mitään sellaista asiaa kuin ’Goldilocks-vyöhyke’ ei ole olemassa”, hän sanoo. ”Se on ’Goldilocks-vyöhyke’ vain meille. Mutta ei välttämättä millekään muulle. Olemme nähneet täällä Maapallollakin, että elämä voi selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa ja jopa kukoistaa.”

Elizondolle tämä on osa laajempaa oppituntia: ihmiset ovat ehkä rakentaneet tieteelliset ja filosofiset oletuksensa itsensä ympärille, vain huomatakseen, että todellisuus on odotettua oudompi ja vähemmän ihmiskeskeinen.

”Jos on yksi asia, jossa olemme oikeassa”, hän sanoo, ”se on se, että olemme yleensä aluksi väärässä.”

Kyvyt, aikomukset ja virhearvioinnin vaara

Elizondo tekee eron kykyjen ja aikomuksen välillä – näiden kahden tekijän avulla hänen mukaansa voidaan määrittää, onko jokin asia uhka.

”Jotta voidaan päätellä, onko jokin asia kansallisen turvallisuuden uhka, on ensin ymmärrettävä yhtälön kaksi osaa”, hän kertoo minulle. ”Kyvyt vastaan aikomus.”

UAP-ilmiöiden osalta kyvyt on hänen mukaansa jo osoitettu.

”Olemme nähneet joitakin kykyjä. Mutta meillä ei ole aavistustakaan, mikä on niiden tarkoitus.”

Hän varoittaa olettamasta, että edes salaisiin tehtäviin erikoistuneet analyytikot voisivat tietää ei-ihmismäisen älykkyyden motiiveja.

”Yhdysvaltain hallituksessa saattaa olla ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä sen tarkoituksen.

”Mutta totuus on, että sitä ei ole mitenkään mahdollista vahvistaa.”

Uuden teknologian lupaus ja vaara

Epävarmuus vaikuttaa myös siihen, miten Elizondo suhtautuu UAP-ilmiöön liittyvään teknologiaan.

Jos julkistaminen lopulta paljastaisi sekä ei-ihmisälykkyyden että ilmiöstä johdettuja, siitä inspiraationsa saaneita tai siihen liittyviä teknologioita, hän sanoo, että seuraukset eivät olisi automaattisesti utooppisia.

Elizondo ei kuitenkaan vahvista UAP-piireissä liikkuvia väitteitä nollapiste-energiasta tai mistään UAP-teknologiaan liittyvästä salaisesta läpimurrosta.

Kun kysyn, voisiko paljastaminen liittyä uusiin teknologioihin, hän vastaa yleisemmällä tasolla.

”Teknologia ei ole sinänsä hyvää tai pahaa”, hän selittää. ”Se on ihmisten tapa käyttää sitä ja se, miten sitä sovelletaan, mikä tekee siitä hyvää tai pahaa.”

Elizondo lisää, että mullistavat teknologiat voivat tuoda mukanaan valtavia mahdollisuuksia, mutta myös vakavia uhkia.

”Yhtäkkiä ei enää tarvitse lentää lentokoneella 500 mailin tuntivauhdilla.

”Kuvittele, jos voisit lyhentää lentomatkan New Yorkista Los Angelesiin vain 10 minuuttiin.”

Mutta juuri sama ominaisuus, hän varoittaa, voisi muuttua aseeksi:

”Jos jokin maa, vihollinen, tekisi niin ja kiinnittäisi siihen jonkinlaisen tappavan laitteen, voitte myös kuvitella, että se olisi ongelma.”

Elizondon mielestä teknologia ei automaattisesti nosta sivilisaatiota uudelle tasolle. Se vain vahvistaa sitä, mikä on jo olemassa.

”Teknologia ja tekoäly ovat molemmat nykyisen yhteiskunnan tilan vahvistajia”, hän sanoo. ”Ja se voi olla hyvä asia tai huono asia.”

Ensiksi ampumisen riski

Jos teknologia voi vahvistaa sekä viisautta että holtittomuutta, seuraava kysymys on väistämätön: mitä tapahtuu, jos ihmiset ovat jo yrittäneet puuttua ilmiöön aggressiivisesti?

Kun kysyn Elizondolta väitteistä, joiden mukaan jotkut tahot olisivat olleet mukana pyrkimyksissä ampua alas ja noutaa UAP:ita, hän ei vahvista väitettä.

Mutta hän varoittaa voimakkaasti ajatuksesta:

”Mielestäni on äärimmäisen holtitonta provosoida minkäänlaista vihamielistä toimintaa jotain kohtaan, jonka kykyjä emme tunne täysin.”

Elizondo selittää, että tällainen toiminta voisi olla perusteltua ainoastaan, jos kyseessä olisi selkeä vihamielinen aikomus:

”Ainoa tilanne, jossa pitäisin sitä perusteltuna, olisi se, että havaitsisimme jonkinlaista vihamielistä aikomusta.”

Elizondo vertaa tätä Project Interloper -hankkeeseen, joka on Pentagonin aikakaudella kehitetty konsepti, jota hän on aiemmin kuvannut suunnitelmaksi, jonka avulla ennakoidaan, missä UAP:t saattavat ilmestyä, ja sijoitetaan lähelle sensoreita keräämään dataa, telemetriaa sekä lähtö- tai saapumispisteitä.

Hänen kertomuksensa mukaan kyseessä oli passiivinen tiedusteluoperaatio, ei suunnitelma ampua mitään alas.

”Suunnitelmamme ei ollut ryhtyä mihinkään voimakeinoihin”, hän sanoo. ”Tarkoituksena oli vain sijoittaa lähistölle joukko antureita, joiden avulla voisimme kerätä tietoa, kuten telemetriatietoja, muita dataa sekä lähtö- ja poistumispisteitä jne.”

Hän vertaa sitä ruoan asettamiseen houkuttelemaan karhua, jotta se voidaan valokuvata.

Hänen mukaansa havainnointi on yksi asia. Ammunta on toinen.

”Se ei tarkoita, että pitäisi mennä ampumaan sitä. Mielestäni se on holtitonta.”

Hän varoittaa, että vaarana on, että tällaiset toimet saattavat aiheuttaa reaktion, johon ihmiskunta ei ehkä ole varautunut.

”Voimme aiheuttaa jotain, mitä joudumme katumaan kymmenkertaisesti”, hän varoittaa.

Ehkä juuri siksi Elizondo vastaa välittömästi myöntävästi, kun häneltä kysytään, tarvitaanko tällaisiin toimiin osallistuneille ihmisille koskemattomuutta, jotta he uskaltavat tulla esiin.

Armahdus ja Legacy-ohjelma

Washingtonissa keskustellaan yhä enemmän tietojen julkistamisen seuraavasta vaiheesta, eikä pelkästään kuulemistilaisuuksien ja asiakirjojen julkaisemisen kannalta, vaan myös suojelun, koskemattomuuden ja sen suhteen, voivatko väitettyjen vanhojen ohjelmien sisäpiiriläiset turvallisesti tulla esiin.

Vaikka Elizondo ei vahvistanut asiaa minulle, on jo pitkään spekuloitu, että hän on eroavan kansallisen tiedustelupäällikön Tulsi Gabbardin ystävä.

Elizondo on myös vieraillut Donald Trump Jr:n podcastissa, jossa on käsitelty tietojen julkistamispyrkimyksiä.

Julkisessa keskustelussa Elizondoon on liitetty nimiä kuten John Podesta, RFK Jr., James Mattis ja James Clapper sekä kongressin korkea-arvoisia jäseniä, vaikka Elizondo pysyykin vaitonaisena näistä yhteyksistä.

Elizondo on ollut keskeisessä roolissa Washingtonin sisäisessä edunvalvontatyössä siitä lähtien, kun hän otti asian esille vuonna 2017.

Trumpin hallinnon äskettäisten asiakirjojen julkistusten jälkeen on alkanut liikkua huhuja, että asialistalla olisi presidentin asetuksia, joilla myönnettäisiin armahdus UAP-ilmiantajille.

Äskettäisessä puhetilaisuudessa Dallasissa Elizondon seurana oli toinen tiedon julkistamisen puolestapuhuja, Missourin edustaja Eric Burlison, joka kertoi yleisölle, että Valkoisen talon apulaispääsihteeri Stephen Miller oli keskustellut mahdollisuudesta myöntää armahdus UAP-ilmiantajille.

Burlison ehdotti 60 päivän määräaikaa, jonka kuluessa henkilöillä, joilla on asiaankuuluvaa tietoa, olisi mahdollisuus ilmoittautua.

Kun kysyn Elizondolta, tarvitaanko ilmiantajille tai menneisiin tapahtumiin sekaantuneille ihmisille armahdusta, presidentin asetuksia tai koskemattomuutta, jotta he voisivat puhua avoimesti, Elizondo on yksiselitteinen. ”Kyllä, ehdottomasti”, hän sanoo.

Hän kertoo minulle, että ilmiantajat tarvitsevat armahdusta.

”Meidän on annettava heille armahdus.

”Muuten joudutaan tekemään jonkinlainen totuus- ja sovintoprosessi.”

”Jos haluamme päästä tämän yli, meidän on annettava koskemattomuus.”

Elizondo uskoo, että monet menneisyyden selvittämiseen osallistuvat ihmiset ovat saattaneet uskoa toimineensa isänmaallisesti, vaikka järjestelmä itsessään muuttuikin oikeudellisesti tai moraalisesti kyseenalaiseksi.

”Uskon, että suurin osa Legacy-ohjelman jäsenistä haluaa tulla julkisuuteen. Uskon vilpittömästi, että he ajattelivat sydämessään tekevänsä silloin oikein kieltäessään ohjelman olemassaolon”, hän sanoo.

”He olivat isänmaallisia.”

Elizondo selittää, että jotkut pitivät aihetta niin arkaluonteisena, että ”kukaan ei saanut siitä tietoa, ei edes presidentti”.

Mutta Elizondo on eri mieltä.

”Nyt ajattelen, että juridisesti se on väärin”, hän lisää. ”Mutta voin ymmärtää tuon tunteen.”

Kun kysyn, onko vanhan koulun UFO-ohjelmassa ihmisiä, jotka haluaisivat kertoa asiasta presidentille, mutta eivät voi tällä hetkellä tehdä niin, hän vastaa: ”Kyllä, ehdottomasti.”

Hän sanoo, että tällaiset ihmiset tarvitsevat suojelua julkisilla paikoilla:

”Saattaa olla, että joudutaan jopa perustamaan jonkinlainen todistajansuojeluohjelma.”

”Nämä ihmiset ovat peloissaan.”

Elizondon mukaan heillä on perheitä, lapsia, ystäviä ja elämää, jota he eivät halua vaarantaa.

”He eivät halua vaarantaa sitä”, hän kertoo minulle.

Hän uskoo myös, että Legacy-maailmassa saattaa nyt olla erimielisyyttä.

”Mielestäni vanhan koulun ohjelman kehitystyössä on nyt kaksi leiriä.”

MJ-12 -kysymys

Tämä saa minut kysymään häneltä suoraan yhdestä UAP-historian kiistanalaisimmista nimestä: MJ-12:sta, eli Majestic 12:sta, väitetystä salaisesta ryhmästä, jonka joidenkin tutkijoiden mukaan on pitkään väitetty hallinneen UAP:n syvimpiä salaisuuksia Roswellin tapahtumien jälkeen.

Elizondon vastaus on varovainen. Hän ei sano, että nimi MJ-12 olisi edelleen paikkansa pitävä.

Sen sijaan hän vihjaa, että vaikka nimi on saattanut muuttua, sen taustalla oleva rakenne saattaa edelleen olla olemassa.

”Voimme rehellisesti sanoa, ettei sitä ole olemassa, koska nimi on muuttunut”, hän sanoo. ”Pitäkää mielessä, että MJ-12 nimettiin alkuperäisten 12 portinvartijan mukaan.”

Sitten hän esittää oman kysymyksensä:

”Miksi kukaan ei ole kysynyt MJ-27:stä?”

Kun kysyn, onko MJ-27 olemassa, hän kieltäytyy tarkentamasta asiaa.

Mutta hän selittää, miten hänen mielestään virallinen kiistaminen voisi olla teknisesti totta, vaikka se silti peittelisi laajempaa todellisuutta.

”Hypoteettisesti, jos kysyisit joltakulta hallituksessa, onko MJ-12 olemassa, he sanoisivat ei”, hän selittää. ”No, ehkä siksi, että se ei ole enää MJ-12. Ehkä alukset ovat hieman kasvaneet.”

Sitten hän pysähtyy:

”Mutta en voi vahvistaa enkä kieltää sitä.”

Se on tyypillinen Elizondon vastaus: varovainen, lakimiesmäinen ja rajoittunut siihen, mistä hän sanoo, ettei voi puhua.

Kun kysyin häneltä aiemmin CIA:n Office of Global Accessista – organisaatiosta, jonka väitetään olevan mukana UAP-nouto-operaatioissa – hän kertoi minulle, ettei hänellä ole lupaa keskustella minkään tietyn organisaation tai viraston osallistumisesta Legacy-ohjelmaan, paitsi siitä, mitä Pentagon on antanut hänelle luvan kertoa.

”En voi mainita mitään tiettyä organisaatiota tai virastoa.

”En voi tehdä sitä.”

Hän sanoo, että se olisi ”vastuutonta”, ja lisää haluavansa antaa hallitukselle aikaa hoitaa tehtävänsä.

Olen aina aistinut Elizondossa kiireellisyyttä.

Hän nimesi oman kirjansa ”Imminent” (Kiireellinen).

Juuri tämä kiireellisyyden ja pidättyvyyden yhdistelmä tekee UAP:ta ympäröivästä poliittisesta kysymyksestä niin kiireellisen.

Jos Elizondo ei vieläkään voi kertoa kaikkea, mitä tietää, kysymys onkin siitä, ovatko hallitukset valmiita toimimaan ennen kuin tapahtumat pakottavat ne siihen.

Kilpajuoksu Kiinan kanssa

Tietojen julkistamista koskevassa keskustelussa on mukana myös geopoliittinen kilpajuoksu.

Kun otan esille Kiinan, Elizondo toteaa, että kansainvälinen kilpailu UAP-tietojen julkistamisesta on jo käynnissä.

”He ovat jo myöntäneet, että heillä on oma UFO-ohjelma”, hän toteaa. ”Se ei ole spekulaatiota. Kiina on jo myöntänyt sen.”

Elizondo näyttää viittaavan vuoden 2021 raportteihin, joiden mukaan Kiinan armeija käytti tekoälyä UAP-havaintojen seurantaan ja analysointiin sen jälkeen, kun ihmisanalyytikot olivat tiettävästi ylikuormittuneet armeijan ja siviililähteistä peräisin olevien havaintojen määrän vuoksi.

Hän viittaa myös Five Continents Initiative -aloitteeseen ja lisää:

”Kilpailu on jo täydessä vauhdissa. Koira on jo karannut kennelistä ja se on poissa, beibi.”

The Five Continents Initiative was a Chinese-backed 2018 effort,

”Viiden mantereen aloite” oli Kiinan tukema hanke vuodelta 2018, jonka keskiössä olivat Kiinassa ja Moskovassa järjestetyt kansainväliset UAP-konferenssit. Tavoitteena oli perustaa maailmanlaajuinen UAP-tutkimusorganisaatio, joka voisi koota edustajia useista maista ja lopulta viedä UAP-kysymyksen YK:n käsiteltäväksi. On kuitenkin syytä huomata, ettei ainakaan kansallisella tasolla ole julkista näyttöä Kiinan hallituksen suorasta osallistumisesta.

Kun kysyn, onko vaaraa siitä, että Kiina voisi paljastaa asian ennen Yhdysvaltoja ja väittää omistavansa ei-ihmisen alkuperää olevan aluksen, Elizondo ei pidä sitä varsinaisesti vaarana.

”En usko, että se on vaara”, hän sanoo. ”Mielestäni se on meidän puoleltamme menetetty poliittinen tilaisuus.”

Hänen mielestään huolenaiheena ei ole pelkästään se, että Kiina saattaisi ehtiä ilmoittaa asiasta ensin. On mahdollista, että Yhdysvallat menettäisi aloitteen yhdessä modernin historian merkittävimmistä ilmoituksista.

”Mielestäni on poliittisesti virhe antaa jonkun muun tehdä tuo ilmoitus”, hän kertoo minulle.

Myöhemmin, kun kysyn, onko Yhdysvallat menettämässä asemaansa Kiinalle, Elizondo on varovainen mutta suora:

”Olen huolissani siitä, että saatamme olla menettämässä asemaamme vastustajillemme.”

Hän ei sano, että Kiina olisi tehnyt mitään erityistä läpimurtoa.

Mutta hänen huolensa on selvä: jos käynnistyy kilpailu ilmiön ymmärtämisestä, hyödyntämisestä tai julkistamisesta, Yhdysvallat ei ehkä ole siinä yksin.

Britannia ei voi olettaa tämän olevan Amerikan ongelma

Brittiläisenä pelkään yhtäkkiä, että oma maani, Yhdistynyt kuningaskunta, saattaisi jäädä jälkeen, jos Yhdysvallat – arvaamattoman ja yhä yksipuolisemmin toimivan Trumpin hallinnon johdolla – päättäisi nopeuttaa tietojen julkistamista.

Loppujen lopuksi Britannia on saanut vasta äskettäin muistutuksen siitä, kuinka nopeasti Washington voi toimia.

Iranin kriisin aikana Britannia ei ollut mukana Yhdysvaltojen ja Israelin alkuperäisissä iskuissa, ja uutisraporttien mukaan brittiläisille virkamiehille ei annettu tarkkoja operatiivisia yksityiskohtia tai aikataulua ennen iskujen toteuttamista.

Jos näin voi tapahtua niin merkittävällä asialla kuin sotatoimet Lähi-idässä, ei ole vaikea kuvitella, että Britannia joutuisi yllätetyksi, jos Yhdysvallat päättäisi yhtäkkiä nopeuttaa UAP-tietojen julkistamista.

Yhdistyneelle kuningaskunnalle Elizondon viesti on selkeä.

Kun häneltä kysytään, mitä hän ehdottaisi, jos hän puhuisi Ison-Britannian pääministerin Keir Starmerin kanssa, hän korostaa varovasti, ettei hänen tehtävänsä ole antaa kenellekään neuvoja.

Hän kuitenkin toteaa, että Ison-Britannian tulisi aloittaa vakavat sisäiset keskustelut jo nyt:

”Ehdottaisin hänelle [Britannian pääministerille], että he aloittavat vilpittömät sisäiset keskustelut heti.”

Elizondo sanoo nähneensä henkilökohtaisesti vanhoja tietojenjakosopimuksia Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen välillä, jotka liittyvät UAP:iin.

”Vanhoja tietojenjakosopimuksia on olemassa, koska olen nähnyt ne”, hän sanoo. ”Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen välillä.”

Hän kertoo myös, että hänellä on ollut henkilökohtainen pääsy vanhempiin UAP-raportteihin, jotka voitiin luovuttaa Yhdistyneelle kuningaskunnalle.

”Tiedämme, että UK:lla on kyseistä tietoa, ja tiedämme, että siellä on tapahtunut omia kohtaamisia”, hän kertoo minulle.

Toistaiseksi keskustelun pitäisi hänen mukaansa alkaa sisäisesti:

”Mielestäni on tullut aika sisäiselle, ei vielä julkiselle keskustelulle, sisäiselle sydämelliselle keskustelulle MI5:n, MI6:n, GCHQ:n, kruunun ja tiettyjen parlamentin jäsenten kanssa.”

Hänen varoituksensa on yksinkertainen: Britannian ei pitäisi jäädä valmistautumattomaksi.

”Sitä, mitä ei kannata tehdä, on jäädä yllättyneeksi”, Elizondo varoittaa. ”Tässä keskustelussa ei kannata joutua ahtaalle.”

Tämä varoitus kuvastaa sitä omituista asemaa, jossa Elizondo edelleen on: hän kehottaa hallituksia valmistautumaan tietojen julkistamiseen, mutta on samalla edelleen sidottu siihen salassapitojärjestelmään, josta hän on kotoisin.

Edelleen salailun rajoittama

Luen kanssa keskusteleminen on aina ollut ilo.

Mutta olen aina aistinut hänen turhautumisensa siihen, mitä hän voi ja mitä ei voi kertoa.

Kun kysyn, onko hän edelleen kykenemätön puhumaan osasta tietämästään, hän vastaa epäröimättä. ”100-prosenttisesti, kyllä”, hän sanoo.

Mutta hän lisää, että jos Trumpin hallinto hoitaa tietojen julkistamisen asianmukaisesti, hänen ei ehkä tarvitse koskaan kertoa sitä tarinaa itse. Hän sanoo minulle:

”Toivottavasti, jos hallinto hoitaa tämän oikein, minun ei tarvitse koskaan kertoa tarinaani, koska joku muu kertoo sen puolestani.”

Se on paljastava tunnustus.

Elizondo ajaa tietojen julkistamista yhdessä muiden julkisuuden henkilöiden ja yksityishenkilöiden kanssa, mutta toimii silti edelleen sen tiedustelumaailman sääntöjen ja rajoitusten puitteissa, josta hän on kotoisin.

”Sellainen on tiedustelu-upseerin maailma”, hän toteaa. ”Vannot valan ja elät ja kuolet sen valan mukaan.”

Kamppailu jota emme välttämättä ymmärrä

Elizondo myöntää, että joidenkin UAP-piirien edustajien keskuudessa keskustellaan eri ei-ihmisten ryhmien välisen kilpailun mahdollisuudesta.

”On… keskustelua siitä, että jonkinlaista kilpailua saattaisi olla”, hän kommentoi.

Hän viittaa 1500-luvun Nürnbergin tapahtumiin, joissa todistajat kuvailivat ilmiötä, joka näytti olevan ”jonkinlainen ilmataistelu tai ilmataistelunäytös tai voimannäyttö”, johon osallistui erimuotoisia aluksia. Hän ei sano, että ihmiskunta olisi tällaisessa konfliktissa osapuolena.

Ajatus leijuu keskustelumme synkimpien osien yllä.

Jos ilmiön taustalla on kilpailevia voimia ja jos ihmiset ovat joutuneet jonkin muun vaikutuksen alaisiksi, käytetyiksi tai kannustetuiksi, kysymys muuttuu huolestuttavaksi: olemmeko tämän tarinan päähenkilöitä vai pelkkä väline taistelussa, jota emme ymmärrä?

Elizondo erottaa toisistaan myös valopallot ja rakenteelliset alukset, kuten lautaset tai kolmiot.

Kun kysyn, erotteleeko hän nämä kaksi toisistaan, hän vastaa välittömästi:

”Kyllä, kyllä, ehdottomasti, ehdottomasti.”

”Toinen voi kuljettaa matkustajia, toinen ei”, hän sanoo.

”Orbit eivät kuljeta matkustajia. Meillä ei ole ollut yhtään tapausta, jossa orbissa olisi ollut matkustajia.”

Sen sijaan, hän sanoo, ”kädet savessa” -tulokulma viittaa johonkin aivan erilaiseen.

”Kun alkaa taivuttaa metallia”, hän sanoo, ”se tarkoittaa, että sinne on tarkoitus laittaa joku sisälle. Tai jotain sisälle.”

Elizondon mielestä valopallot saattavat olla lähempänä luotaimia tai droneja.

Hän kuvailee niitä mahdollisesti ”tehokkaaksi tavaksi” kerätä tietoa ja lisää, että jotkut niistä voivat olla neutraaleja, kun taas toiset saattavat olla ”mahdollisesti vaarallisia, jos niihin pääsee liian lähelle”.

Hänen varauksensa on tärkeä: hän toteaa, että tämä on hänen henkilökohtainen näkemyksensä ja että hänen näkemyksensä voi muuttua.

Hänen näkemyksensä mukaan kaikki UAP:t eivät ole samanlaisia.

Jotkut voivat olla kauko-ohjattuja tai miehittämättömiä luotaimia.

Toiset voivat olla rakenteellisia ajoneuvoja, jotka kykenevät kuljettamaan matkustajia.

Tuo kysymys palauttaa minut yhteen synkimmistä metaforista, joita on koskaan liitetty moderniin salailun paljastamisliikkeeseen.

Setä Jimmyn ongelma

Ehkä keskustelumme häiritsevin hetki ei tule silloin, kun Elizondo puhuu Kuusta, MJ-12:sta, biologisesta materiaalista tai perinteisestä salailusta.

Se koittaa, kun otan esille kohdan romaanista Secret Machines: A Fire Within, joka liittyy Tom DeLongen varhaisiin pyrkimyksiin paljastaa salaisuuksia.

Elizondo oli itse osa tätä laajempaa hanketta ja toimi myöhemmin DeLongen ”To The Stars Academy” -organisaatiossa.

Sama piiri houkutteli mukaan myös henkilöitä tiedustelu-, puolustus- ja ilmailualalta, mukaan lukien eläkkeellä olevan Yhdysvaltain ilmavoimien kenraalimajurin William ”Neil” McCaslandin, entisen ilmavoimien tutkimuslaboratorion komentajan, jonka äskettäinen katoaminen on herättänyt vilkasta spekulaatiota UAP-yhteisön sisällä.

DeLonge käytti McCaslandia ja muita tiedustelu- ja puolustusalan korkeita virkamiehiä neuvonantajinaan kirjoittaessaan kirjaa yhdessä A.J. Hartleyn kanssa.

Eräässä kohtauksessa yksi hahmo kertoo tarinan Jimmy-sedästä, maanviljelijästä, joka käyttää terriereitä rottien hävittämiseen.

Koirat tekevät työn.

Rotat tapetaan.

Mutta kun työ on tehty, Jimmy-setä kääntyy myös koirien kimppuun.

Hänelle koirat eivät olleet kumppaneita. Ne olivat työkaluja.

Tarinan merkitys ei ole pelkästään julmuus, vaan myös hierarkia.

Rotat ja terrierit saattavat luulla olevansa vastapuolia.

Uhrit ja metsästäjät.

Konfliktissa olevat viholliset.

Mutta kumpikaan ei ole todellisuudessa hallitsevassa asemassa.

Sen sijaan maanviljelijä on.

Tämä viittaa siihen, että ihmiskunnan suhde ainakin yhteen ei-ihmismäiseen älykkyyden muotoon ei ehkä ole lainkaan hyväntahtoinen, vaan synkempi, enemmän kaupallinen ja vaikeammin ymmärrettävä.

Kysyn Elizondolta, kummitteleeko tuo tarina hänen mielessään.

Hänen vastauksensa ei ole lohdullinen:

”No, mennäänpä askelta pidemmälle.”

Tarina kuulostaa kylmältä ja kauhealta, Elizondo myöntää.

Mutta hän pyytää minua tarkastelemaan asiaa Jimmy-sedän näkökulmasta.

Ehkä, hän sanoo, ongelma ei ole pelkästään siinä, että koirat eivät ole enää hyödyllisiä.

Ehkä Jimmy-setä ei halua, että hänen rottaongelmastaan tulee koiraongelma.

”Ehkä kyse ei ole siitä, ettei hän enää tarvitse niitä”, Elizondo sanoo.

”Mutta hän ei halua, että rottaongelmasta tulee nyt koiraongelma. Jimmy tietää, että kun hän on päässyt eroon rotista, hän on nyt pakotettu ruokkimaan ja huolehtimaan koirista.”

Se on se kohta, joka jää mieleen.

Sillä jos ihmiskunta on muovautunut, sitä on käytetty, tarkkailtu tai rohkaistu jonkin muun vaikutuksesta, mitä tapahtuu, kun hyödyllisyytemme, mikä se sitten onkaan, muuttuu?

Elizondo ei sano, että näin tapahtuu UAP:n kohdalla.

Mutta hän pyytää meitä ajattelemaan ihmisten oletusten ulkopuolella.

”Entä jos NHI:llä ei ole myötätuntoa tai tunteita?”, hän kysyy. ”Se on pelkkää logiikkaa, kuin jonkinlainen tekoäly.”

Se saattaa olla kaikista synkin seuraus.

Ihmiset kuvittelevat luonnostaan ei-ihmismäistä älykkyyttä ihmisen näkökulmasta.

Kysymme, onko se hyväntahtoista vai vihamielistä, haluaako se auttaa vai vahingoittaa meitä, onko se henkisesti edistynyttä vai sotilaallisesti uhkaavaa.

Elizondo varoittaa kuitenkin, että nämä saattavat olla vääriä luokkia. Jos jokin on aidosti ei-ihmismäistä, se ei välttämättä jaa empatiaamme.

Se ei ehkä jaa moraaliamme.

Se ei ehkä edes ymmärrä, miksi odotamme sen välittävän.

”Emme voi odottaa, että ei-ihmisillä olisi ihmisten arvoja”, Elizondo sanoo.

”Se olisi meiltä järjetöntä ja täysin naiivia.”

Ja tämä palauttaa tiedon julkistamista koskevan kysymyksen sen kaikkein huolestuttavimpaan muotoon.

Ehkä järkytys ei johdu pelkästään siitä, että UAP:t ovat todellisia.

Ehkä se ei johdu edes siitä, että ei-ihmisälykkyyttä on olemassa.

Ehkä todellinen järkytys on se, että ihmiskunta on saattanut ymmärtää väärin paikkansa tässä tarinassa.

Emme ehkä olekaan rotat.

Emme ehkä ole enää terrierit.

Emme ehkä olekaan maanviljelijä.

Ja jos viljelijä joskus palaa, kysymys saattaa olla siitä, onko ihmiskunta kehittynyt henkisesti ja moraalisesti tarpeeksi.

Lähes viisi vuotta sen jälkeen, kun tapasin Elizondon ensimmäisen kerran Cotswoldsin rauhallisessa maisemassa, hän kuulostaa yhä mieheltä, joka yrittää pakottaa historiaa eteenpäin noudattaen samalla sääntöjä, jotka on luotu pitämään historia salassa.

Hänen mielestään paljastusten juna on jo liikkeellä.

Mutta jos Jimmy-sedän tarina merkitsee jotain, se on tämä: todellinen kysymys ei ehkä ole, voidaanko paljastuksia vielä estää.

Kyse voi olla siitä, mitä tapahtuu, kun työ on tehty.

Artikkelin julkaissut Liberation Times

UFOt

Zodiac, Majestic 12 & Illuminati mainittu Epstein-tiedostoissa

5.2.2026 paatoimittaja Kommentoi

Tämä Psicoactivo-jakso syventyy kahteen Epstein-tiedostoon, joissa klassiset salaliittoteoriat ja UFO-perinteet – Illuminatin verilinjat, Majestic 12 ja salainen ryhmä nimeltä ”Zodiac” – ilmestyvät yhtäkkiä Jeffrey Epsteinin sähköpostitiedostoihin. Jakso kysyy, mitä se tarkoittaa, kun ufologian ja parapolitiikan myyttiset nimet ilmestyvät todellisen eliittiverkoston kirjeenvaihtoon. Juontaja korostaa varovasti, että monet näistä viittauksista ovat toisen käden tietoa (luettelot, blogitekstit, kopioitu materiaali), mutta väittää, että niiden pelkkä esiintyminen kuratoiduissa ”Epstein-tiedostoissa” osoittaa, että joku hänen lähipiirissään seurasi tai levitti tätä perinnettä tavalla, joka on samankaltainen kuin pitkäaikaiset huhut salaisista UFO-komiteoista.

Ensimmäinen asiakirja, jonka hän lukee, on sähköpostin liite, jonka otsikko on suunnilleen ”Illuminati-perheet ja heidän liittolaisensa” ja jossa luetellaan nyt jo tutut ”Illuminati-suvut”: Astor, Bundy, Collins, DuPont, Freeman, Kennedy, Lee, Onassis, Reynolds, Rockefeller, Rothschild, Russell ja muut, minkä jälkeen viitataan Bilderberg-ryhmään, Council on Foreign Relationsiin, Trilateral Commissioniin ja nimenomaisesti ”The Majestic Project, MJ-12”:n. Tämä luettelo muistuttaa selvästi 1990- ja 2000-lukujen salaliittokirjallisuutta eikä minkään hallituksen sisäistä luetteloa, mutta sen sisällyttäminen tiedostoihin tarkoittaa, että ainakin joku Epsteiniin yhteydessä oleva henkilö kulutti ja jakoi tätä materiaalia. Juontaja kuvaa tätä ”kaikkien salaliittoteorioiden nimien kokoelmaksi yhdellä sivulla” ja havainnollistaa, kuinka eliittipiirit eivät ole tietämättömiä näistä kertomuksista; he saattavat käsitellä niitä lukemistona, julkisten myyttien taustakartoitukseksi tai jopa inspiraationa todellisten verkostojen rakentamiseen.

Sieltä hän siirtyy Majestic 12 -teemaan ja muistuttaa kuulijoita siitä, että MJ-12 sai alkunsa vuotaneista/väärennetyistä asiakirjoista, jotka koskivat salaa perustettua Yhdysvaltain UFO-valvontaryhmää, jonka väitettiin perustetun 1940-luvun lopulla ja jota tutkijat kuten Stanton Friedman ja Robert Wood puolustivat myöhemmin ainakin osittain aitona. Ufologiassa on pitkään ollut alavirtaus, jonka mukaan MJ-12 ”muutti nimeään ajan myötä”, ja yksi ehdotetuista seuraajanimistä on ”Zodiac”, oletettavasti 12 (myöhemmin 27) henkilön ryhmä, joka on UFO-onnettomuuksien salassapidon huipulla. Juontaja huomauttaa, että tämä Zodiac-meemi oli jo tullut esiin jännitteisessä haastattelussa, jonka James Iandoli teki Colm Kelleherin ja George Knappin kanssa Engaging the Phenomenon -ohjelmassa, jossa Iandoli painosti heitä paljastamaan salaisen ohjelman nimen, jonka he selvästi tiesivät, mutta kieltäytyivät paljastamasta lähetyksessä.

Hän näyttää klipin, jossa Iandoli viittaa ohjelmaan – jonka katsojat myöhemmin ymmärtävät Zodiacina – samalla kun Kelleher sanoo toistuvasti, ettei hänellä ”ole oikeutta keskustella kyseisestä ohjelmasta”, ja Knapp vihjaa, että he voivat puhua ”lähetyksen ulkopuolella”, mutta kieltäytyy edes vahvistamasta nimeä. Kehonkieli ja vastahakoisuus esitetään todisteena siitä, että Zodiac ei ole vain internet-fantasiaa, vaan arkaluontoinen termi, joka yhdistetään todelliseen osastoon tai komiteaan, jonka ainakin jotkut Skinwalker-Ranchin/AAWSAP:n sisäpiiriläiset tunnistavat. Psicoactivon juontaja myöntää, että pelkkä salailu ei todista UFO-valvontaryhmän olemassaoloa, mutta hän väittää, että epämukavuus ja vältteleminen vastaavat kaavaa, jota odottaisi, jos Pentagonin näkyvien UAP-toimistojen yläpuolella olisi salainen, mahdollisesti rajat ylittävä valvontaelin.

Tätä taustaa vasten Epsteinin keskeinen sähköposti – datasetti EFTA02407780 – muuttuu yhtäkkiä tärkeäksi: Epstein kirjoittaa sensuroimattomalle vastaanottajalle, että ”Bob P.” (tulkitaan Bob Pirie) on kysynyt, olisiko fyysikko Murray Gell-Mann ”hyvä ehdokas Zodiaciin”, ja kuvailee sitä ”yhdeksi noista viimeisistä salaisista seuroista”, jolla on 12 jäsentä, elinikäiset nimitykset ja kutsut eksoottisille illallisille. Hän nimeää muutamia väitettyjä jäseniä, huomauttaa, että ”vähemmistöjä tai naisia ei tietenkään sallita”, ja kuvailee eräänlaista makaaberia arvovaltaklubia, jossa ihmiset edustavat horoskooppimerkkejä ja jotka voidaan asettaa ”epäkeskiselle kiertoradalle” (käytännössä eläkkeelle) seniiliyden iskiessä. Pinnalta katsottuna tämä Zodiac kuulostaa enemmän erittäin eksklusiiviselta sosiaaliselta veljeskunnalta erittäin varakkaille, hyvin vanhoille miehille kuin UFO-onnettomuuskomitealta – mutta sen nimi, jäsenmäärä, salamyhkäisyys ja yhteys vaikutusvaltaisiin tiedemiehiin resonoivat ufologisen Zodiac-kertomuksen kanssa.

Juontaja ei väitä näiden olevan sama taho; itse asiassa hän nimenomaisesti sanoo, ettei pysty tekemään tätä ajatusloikkaa ja että Epsteinin sähköposti osoittaa vain, että Epsteinin sosiaalisessa universumissa oli olemassa todellinen, salainen klubi nimeltä Zodiac. Hänen syvempi analyyttinen näkökulmansa koskee symbolista päällekkäisyyttä: UFO-sisäpiiriläisten keskuudessa pitkään kuiskittu nimi, kun MJ-12:n seuraaja ilmaantuu täysin itsenäiseen kontekstiin, jossa miljardöörit ja vaikutusvaltaiset välittäjät rekrytoivat Nobel-tason fyysikkoja ”viimeiseen salaiseen tyyppiseuraan”. Jos ei muuta, tämä viittaa siihen, että vaikutusvaltaiset ihmiset joskus tietoisesti mallintavat yksityisiä klubejaan okkulttisten tai salaliittoteorioiden arkkityyppien mukaan – omaksumalla nimiä kuten Zodiac tai järjestämällä jäsenyyden numerologisesti merkittävillä tavoilla – hämärtäen myytin ja instituution välistä rajaa.

Hän laajentaa tätä logiikkaa Epstein-MJ-12/Illuminati-osastolle: riippumatta siitä, vastaako se todellista kontrollirakennetta vai ei, se osoittaa, miten eliitit saattavat nähdä itsensä heijastuvan salaliittomyyteissä tai vastakohtana niille. Hänen näkemyksensä mukaan se, että Epsteinin tiedostot sisältävät myös materiaalia telepatiakokeista, epätavallisesta fysiikasta ja antigravitaatiosta – näiden Illuminati- ja Zodiac-viittausten ohella – maalaa kuvan ympäristöstä, jossa samat hyväksikäyttöön ja talousrikollisuuteen osallistuvat toimijat myös kuratoivat ja ehkä hyödyntävät piilotetun tiedon ja salakäskyjen narratiiveja. Jakso päättyy spekuloimalla, hieman salaliittomaisesti, kuoliko Epstein todella vai ”katosiko” hän kuten meksikolaiset kartellilegendat, mutta sen perustellumpi johtopäätös on, että Epsteinin tiedostot paljastavat huokoisen rajan ufologian, salaliittotarinoiden ja todellisten eliittisalaliittojen välillä, ja että nimet, kuten MJ-12 ja Zodiac, voivat toimia sekä myyttisinä symboleina että osittaisina koodiniminä tässä hämärässä päällekkäisyydessä.

UFOt

Eversti Steve Wilson: Mies joka ’jallitti’ amerikkalaisten lentolautasohjelman

5.5.2025 paatoimittaja Kommentoi

Mies joka ”jallitti” amerikkalaisten lentolautasohjelman: eversti Steve WilsonLyhyt Biografia*, kirjoittanut

Richard Boylan, Ph.D.

[Huomautus: Tämän artikkelin julkaisemisen jälkeen eversti Wilson kuoli syöpäänsä. Häntä tullaan kaipaamaan kovasti.]

Eversti Steve ”Wilsonin” elämästä on paljon sellaista, mitä hän ei anna kertoa, ja siihen on hyvä syy. Eversti Wilson on ollut jahdin kohteena. Hän on muuttanut osavaltiosta toiseen välttääkseen useita murhayrityksiä ja taistelee tällä hetkellä syöpää vastaan. Kuten monet muutkin merkittävät UFOja ja hallituksen salailua koskevien huippusalaisuuksien paljastajat (astronautti Gordon Cooper, kongressiedustaja Steve Schiff, CSETI:n johtava assistentti Shari Adamiak ja MJ-12:n sisäpiiriläinen tohtori Michael Wolf), eversti Wilson kärsii syövästä, joka on saatettu ”pakottaa” hänelle ulkopuolelta hänen vaientamisekseen. Mutta kuten nämä muutkin rohkeat todistajat, tappouhkaukset ovat vain lujittaneet Wilsonin päättäväisyyttä kertoa kaikki.

Tämä elämäkerrallinen luonnos perustuu everstin antamiin rajallisiin tietoihin ja tiettyihin tietoihin hänen kotiutuspapereistaan. Olen kirjoittanut tämän elämäkerrallisen luonnoksen kunnianosoituksena miehelle, jonka mielestä yleisön oikeus tietää erittäin tärkeitä tietoja Tähtivierailijoiden yhteyksistä on tärkeämpi kuin sotilas- ja tiedustelukabinetin väärinkäyttö ”kansallisen turvallisuuden” varjolla heidän väärinkäytöksiensä peittämiseksi. Tässä on siis Steve Wilson, mies, upseeri ja ristiretkeilijä, ilman kiiltävää pintaa.

Steve Wilson syntyi 1930-luvulla ja vietti viisi vuotta valtion orpokodissa. Paetakseen siellä tapahtunutta raakaa pahoinpitelyä hän karkasi. Hän oli aina haaveillut lentäjän urasta. Ystävystyi prostituoidun kanssa, jolla oli sananlaskun mukainen ”kultainen sydän”, ja tämä pitkä 13-vuotias hyväksyttiin ilmavoimiin, kun hänen uusi ”äitinsä” totesi hänen olevan 16-vuotias ja allekirjoitti hänen värväytymisensä.

Hän aloitti pohjalta sotamiehenä ja teki kovasti töitä edetäkseen. Hän kävi Yhdysvaltain asevoimien instituutin kursseja, suoritti lukion ja sen jälkeen kahden vuoden korkeakoulututkinnon. Samaan aikaan hän opiskeli lentokonemekaanikkokoulussa ja hänestä tuli sertifioitu mekaanikko. Sitten hän kirjoittautui lentokoneinsinöörikouluun ja hänestä tuli B-17-koneiden koneinsinööri. Myöhemmin hänet ylennettiin esikuntavääpeliksi ja kenraali Crabben henkilökohtaiseen B-29-koneiden esikuntaan. Kenraali ihastui Steveen ja rohkaisi häntä värväytymään uudelleen ja ottamaan vastaan kutsun Kelly Air Force Basen lentokadettikouluun. Kadettikoulun jälkeen hänet ylennettiin vänrikki Wilsoniksi, vihdoin hävittäjälentäjäksi.

Vänrikki Wilsonin ensimmäinen komennus oli 12. hävittäjälentolaivue Clarkin lentotukikohdassa Filippiineillä. Heti hänen saavuttuaan laivue siirrettiin Koreaan. Hänet siirrettiin välittömästi 67. hävittäjälaivueeseen, joka toimi Korean sodan etulinjassa. Hän siirtyi Mustang-potkurihävittäjistä tyylikkäisiin Sabre-suihkuhävittäjiin, ja pian hän teki yliäänilentoja MIG Alley -reitillä kommunistien suihkukoneiden lentäjiä vastaan.

Eräällä vihollisen alueelle tehdyllä pommituskäynnillä vänrikki Wilson pudotti pommikuormansa ja katseli, kun pato murtui. Kun hän käänsi konettaan palatakseen takaisin tukikohtaan, hän tunsi kipua vatsassaan ja katsoi alas ja näki veren pursuavan kyljestään. Vänrikki ilmoitti radiolla, että häneen oli osunut maantulta. Hän ilmoitti sijaintinsa ja polttoainetasonsa ja lisäsi, että hän oli pyörtymässä eikä palaisi takaisin. Vänrikki Wilsonin muisti katoaa tässä vaiheessa. Myöhemmät tapahtumat viittaavat kuitenkin siihen, että näkymättömät auttajat pitivät hänet hengissä.

Kolme päivää sen jälkeen, kun Wilson oli ilmoittanut radiolla olevansa pyörtymässä, 67. hävittäjälaivueen tukikohdan lennonjohtotornissa nähtiin erikoinen näky. Wilsonin kone oli tulossa laskeutumaan, vaikka sen moottori ei ollut käynnissä. Koneen runkoa ympäröi outo vihertävä valo. Lentolinjan henkilökunta, päivystävä upseeri ja tukikohdan operatiivinen henkilökunta katselivat hämmästyneinä, kun kone teki täydellisen laskeutumisen. Sisällä he löysivät vänrikki Wilsonin yhä tajuttomana! Hänet kiidätettiin sairaalaan. Kun hän palasi tajuihinsa, hän totesi, että hänen sirpalehaavansa oli lähes täysin parantunut! Lisäksi tukikohdan henkilökunta ilmoitti hänelle, että hänen koneessaan oli yhä sama määrä polttoainetta kuin osuman sattuessa, ja ilmoitti polttoainetasonsa radiolla. Luutnantti nousi nopeasti sängystä ja hankki kopion raportista, jossa kerrottiin hänen erittäin epätavallisesta kokemuksestaan. Pian sen jälkeen alkuperäiset raportit katosivat, eikä kukaan tukikohdassa puhunut hänen ihmeellisestä paluustaan.

Pian vänrikki Wilson kävi läpi lukuisia testejä, ja ”outo ryhmä” antoi hänelle selonteon hänen salaperäisestä paluutapahtumastaan. He tekivät testejä, jotka paljastivat, että hänen älykkyysosamääränsä oli noussut jo ennestään erittäin korkeasta 162:sta ennennäkemättömään 232:een. Kun testit oli suoritettu, hänet palautettiin aktiivipalvelukseen. Nuoren lentäjän sisällä oli kuitenkin tapahtunut muitakin muutoksia, jotka vaikuttivat hänen ESP-kykyihinsä.

Kaksi kuukautta Wilsonin selittämättömän lentopelastuksen jälkeen yksi hänen laivuekavereistaan, Chuck, ammuttiin alas ilmataistelussa Korean yllä. Wilson ja muut lentolaivueen jäsenet näkivät, kuinka hän putosi ja katosi. Kun he käänsivät koneitaan palatakseen tukikohtaan, Wilson kuuli pudonneen lentäjän äänen päässään. Chuck huusi apua. Wilson hyppäsi hätääntyneenä ohjaamon istuimelle. Sitten hän kuuli äänen uudelleen.

Vänrikki Wilson rikkoi muodostelman ja alkoi laskeutua etsimään häntä. Laivueen komentaja huusi radiolla Wilsonia palaamaan muodostelmaan. Vänrikki teeskenteli, ettei kuullut komentajaa, ja ilmoitti radiolla, että hänellä oli ongelmia koneen kanssa.

Wilson lensi matalalla, 30 metriä maanpinnan yläpuolella, etsien Chuckia. Yhtäkkiä Wilson kuuli pudonneen lentäjän huudon (telepaattisesti), että hän oli juuri lentänyt hänen ylitseen. ”Toinen lentäjä kuulosti huolestuneelta siitä, etten näkisi häntä”, Wilson muistelee. Hän teki 180 asteen kallistuksen ja tuli matalalla. Wilson pystyi aistimaan, että hän oli jossain siellä. Hän huomasi aukean, jossa oli tarpeeksi tilaa laskeutua, ja laskeutui maahan. Kun hän rullasi pysähtymään, hän katsoi ympärilleen ja näki toisen miehen koneen kiilautuneena puiden alle. Wilson rullasi lähelle, hyppäsi ulos ja juoksi hylyn luo. Chuck oli jumissa ja loukkaantunut pahasti. Wilson kertoo loput yksinkertaisesti.

”En tiedä, mistä voimat tulivat, mutta revin romun pois hänen luotaan, nostin hänet ulos ohjaamosta ja kannoin hänet koneeseeni. Heitin radiolaitteet ulos, jotta sain tilaa hänelle ja minulle. Istuin hänen sylissään, ja rullasin ulos ja aukean päähän. Käännyin ympäri ja näin, että tilaa lentoonlähtöön oli hyvin vähän. Katsoin ylös ja sanoin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta minua saamaan tämä pirulainen ylös.” Pidin jarruista kiinni, pyöräytin moottorin täysille, päästin jarrut irti ja syöksyin aukean poikki. Heti kun tunsin olevani irti maasta, aloin nostaa pyöriä. Vihollinen murtautui edestäni suojaan ja alkoi tulittaa. Menin ohi ja kuulin metallin rapinan ja repeämisen, kun jätin pyöräni puiden väliin. Konettani oli vaikea hallita, kun sen alusta oli repeytynyt irti. Pääsin lopulta takaisin tukikohtaan. Näin paloautot kiitotiellä ja näin tornin vilkkuvan. He pyysivät minua heiluttamaan siipiäni, jos minulla ei olisi radiota. Mitä muuta voisin tehdä? Heilutin siipiäni, ohitin kentän, jotta he näkisivät ongelman, tein toisen 180 asteen käännöksen ja lensin matalalla. Poimin kiitotien viereisen hiekan.

”Tunsin tärähdyksen, kun koneeni liukui kiitotien reunaa pitkin ja pysähtyi. Ambulanssi saapui ensimmäisenä, ja minulla oli jo Chuck selässäni ja suuntasin ambulanssin luo. Hän oli selvinnyt hengissä. Kävelin koneen ympäri ja näin kaikki luodinreiät. [Myöhemmin raportissa sanottiin, että luodinreikiä oli 38.] Taputin koneen pyrstöä ja sanoin: ”Kiitos, rouva. Sitten katsoin taivaalle ja sanoin: ’Sinä myös’.””

Huolimatta siitä, että hän oli kapinallinen eikä totellut käskyjä (mitä onneksi laivueen komentaja ei pystynyt todistamaan), vänrikki Wilsonille myönnettiin hänen ensimmäinen Distinguished Service Award -palkintonsa urhoollisuudesta, joka ylitti velvollisuutensa. Hän kommentoi tapausta lakonisesti: ”Minut olisi pitänyt taas tuomita sotaoikeuteen”. Neljäkymmentäkuusi päivää myöhemmin hän vaihtoi jälleen roolia pelastajasta pelastusta tarvitsevaan lentäjään.

Wilsonin koneeseen tuli moottorivika vihollisen alueella, ja hän joutui laskeutumaan. Kun hän näki vihollisen tulevan, hän poltti koneensa maan tasalle ja joutui vangiksi. Koska hän poltti koneensa eikä antanut viholliselle mitään tietoja, häntä pahoinpideltiin kolme päivää putkeen. Ensimmäisen tunnin jälkeen hänen alitajuntansa otti vallan, eikä hän tuntenut mitään.

Wilson kertoo vankeudestaan synkän yksityiskohtaisesti.

”Muistan, että he kyselivät tietoja laivueestani ja joukkojen liikkeistä. Tajusin, että jos kestän tarpeeksi kauan ja kidutuksen läpi, he uskoisivat kaiken, mitä kertoisin heille, ja ehkä sitten he jättäisivät minut rauhaan. Kolmen päivän kuluttua he sitoivat kepin käsivarteni läpi selkäni taakse ja panivat köyden kaulani ympärille ja selkääni pitkin ja sitoivat köyden jalkoihini, jotka vedettiin ylös. Jos yritin laskea jalkojani, se tukehdutti minut ja katkaisi hengitykseni.

”He laittoivat minut pieneen bambuhäkkiin, joka oli noin kaksi metriä leveä, kolme metriä pitkä ja kolme metriä korkea. Makasin siinä pää maata vasten, polvet levällään ja pidin itseni pystyssä ja yritin estää köyttä kuristamasta minua. Siellä ei ollut tilaa maata tai liikkua. Muistan, kuinka vinosilmät osoittivat ja nauroivat minua, ja sisuksissani alkoi tuntua viha, jollaista en ole koskaan ennen tuntenut. Yhtäkkiä tämä asia mielessäni käynnistyi. Muistan, että heidän täytyi raahata minut ulos ja tähän majaan. Kehoni ei tuntenut mitään.

”Joku irrotti minut, ja mieleni alkoi toimia. Muut vangit sanoivat, että olin kestänyt siellä 15 päivää, ja olin ainoa, joka ei ollut murtunut viikon sisällä. Kesti melkein päivän, ennen kuin verenkierto antoi minun liikuttaa jalkojani ja käsiäni. Heti kun pystyin liikkumaan, minut vietiin takaisin kidutuskammioon, kuten me kaikki sitä kutsuimme.

”Vannoin itselleni, etteivät nuo likaiset paskiaiset koskaan murtaisi minua. Nyt vihasin sellaisella raivolla, joka pelottaa minua vielä tänäkin päivänä. Muistan katselleeni, kun he pistivät bambunversoja käsieni niveliin, lävistäen luiden välistä. Kuulin itseni huutavan, mutta mieleni oli rauhallinen, enkä tuntenut kipua. Päiväkausilta tuntuvien tapahtumien jälkeen minut palautettiin muiden vankien luo. Useiden päivien kuluttua pystyin liikuttamaan käsiäni jonkin verran.”

Siitä oli kulunut 32 päivää. Luutnantti Wilson päätti, että hän oli saanut tarpeekseen. Sinä yönä toinen lentäjä ja hän näkivät mahdollisuutensa paeta. He lähtivät pakoon. Kaksi vartijaa, jotka olivat nauraneet hänen kidutukselleen, oli sinä yönä vuorossa. Wilson siirtyi ensimmäisen taakse ja katkaisi hänen niskansa, sitten hän tunsi hänen liukuvan maahan elottomana. Luutnantti otti veitsensä, siirtyi toisen taakse ja viilsi tämän kurkun arastelematta. Sitten he piiloutuivat aluskasvillisuuteen ja juoksivat loppuyön. Myöhemmin heille selvisi, että he olivat vain kahdeksankymmenenkahdeksan kilometrin päässä ystävällismielisten linjoista. He joutuivat ryömimään vatsallaan ja uskalsivat tehdä sen vain yöllä. He söivät toukkia ja juureksia, aivan kuten heille oli opetettu selviytymiskoulussa. Kesti 23 päivää ryömiä takaisin Yhdysvaltain linjoille.

Wilson kertoo heidän pakomatkansa huippuhetkestä. ”Nousimme viimeisen harjanteen huipulle ja makasimme vatsallamme katsellen alla olevaa liikehdintää paikasta, josta oli näkymät laaksoon. Nuckolls kääntyi selälleen, ja kuului, kuinka hänen nahkatakkinsa irtoili jäätyneestä maasta. ’Me selvisimme’, huusin. Kuulin Nuckollsin nyyhkyttävän hiljaa. Kuka on sanonut, etteivät aikuiset miehet itke? Kaikkein tervetullein ääni, jonka kuulin, oli vartijan huuto: ’Kuka siellä menee? Etene ja tunnistaudu tai ammun pääsi irti.””

Seuraava ratkaiseva hetki eversti Wilsonin elämässä alkoi kesällä 1960. Kuuban ohjuskriisistä tuli maailmanlaajuinen huolenaihe, kun presidentti Kennedy ja Neuvostoliiton puheenjohtaja Hruštšov olivat vastakkain maailmanlaajuisessa ydinaseiden välienselvittelyssä, joka koski Neuvostoliiton mannertenvälisiä ohjuksia Kuubassa ja uhkasi käyttää Yhdysvaltain laivaston Kuuban saartoa upottaakseen kaikki uudet ICBM-ohjusten rahtialustoimitukset.

Tähän mennessä Steve Wilson oli ylennetty ilmavoimien kapteeniksi ja taktisen hävittäjälaivueen komentajaksi Wright-Pattersonin lentotukikohdassa Ohiossa. Hänen laivueensa komennettiin Floridaan ja sitten Guantanamon laivastotukikohtaan Kuubaan, ja sen tehtävänä oli antaa ilmasuojaa laivaston aluksille, jotka toimivat Kuubanlahdella.

Vuonna 1963 Wilsonin laivue määrättiin takaisin Wright-Pattersonin tukikohtaan. Pian hän sai tehtävän lentää Houstonin yllä. Juuri ennen tätä kapteeni Wilsonille oli kerrottu, että hänet siirrettäisiin Majestic-12:een heti, kun tämä tehtävä olisi suoritettu, ja että hänen siirtonsa jälkeen hänestä tulisi majuri. [MJ-12, hän saisi pian tietää, on supersalainen organisaatio, joka kontrolloi UFO-valvontaa ja -kieltoja, avaruusalusten ja niiden lentäjien talteenottoa ja analysointia sekä kaiken näitä asioita koskevan tiedon julkista saatavuutta.] Siitä tulisi päivä, joka jäisi hänen mieleensä pitkäksi aikaa.

Kapteeni Wilsonin tehtävänä Houstonissa oli pitää kaikki lentokoneet poissa kaupungista presidentti Kennedyn vierailun aikana. Hänen laivueellaan oli ampumakäsky kaikille, jotka eivät totelleet heidän käskyjään pysyä kaukana. Kun Wilson lensi suojaa Houstonin yllä, laivueen radiosta tuli uutinen, että presidentti Kennedy oli ammuttu Dallasissa. Wilson kuvailee heidän reaktiotaan.

”Olin järkyttynyt. Olin tavannut miehen ja pidin hänestä todella paljon. Silmäni vuotivat kyyneliin, ja pystyin tuskin näkemään, kun meidät käskettiin takaisin lentokentälle. Näin tuskin kiitotietä. Kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Laskeutumisen jälkeen katselin huonoimpia laskeutumisia, joita Top Gun -lentäjien laivue on koskaan esittänyt. Joukossa ei ollut yhtään kuivaa silmää.”

Palattuaan Wright-Patterson AFB:hen Wilsonille ilmoitettiin, että hän oli saamassa huippusalaista turvaluokitusta ja että hänet oli määrä ylentää majuriksi. Sen jälkeen alkoi hänen indoktrinaationsa Majestic-12-viraston UFO-salaisuuksiin. Hänelle näytettiin tähtivierailijoiden jäännökset ja Roswellin tapahtumasta loppuvuodesta 1947 peräisin olevat pudonneet UFOt, jotka kaikki oli sijoitettu Wright-Pattersonin Hangar 84:ään. Hän luki hänelle näytettyjä raportteja tuosta tapauksesta ja siitä, miten Majestic-12 peitti sen laittamalla kaikki asiakirjat ja kulut Soccoron, NM:n onnettomuuteen. Hänelle ilmoitettiin, että hänen erityiskykyjensä vuoksi hänet oli määrätty Majestic-12:een (koodinimi Majic12). Osana tehtäviään hänet komennettaisiin 1. erikoisjoukkojen ilmavoimien komentoryhmään, ja hän saisi erityiskoulutusta Delta Force -joukkojen ja sitten Mustien Barettien kanssa.Wilson kommentoi tuota ajanjaksoa.

”Katselin näitä kavereita, joiden kanssa minun piti harjoitella. Jokainen oli koulutettu tappaja ja salamurhaaja. Mutta se ei silti valmistanut minua MIB:iin [Men In Black], Wackenhuteihin [yksityisen turvallisuusyrityksen agentit, joilla on hallituksen salaisia hankkeita koskevia sopimuksia] ja kaikkiin niihin mustiin operaatioihin, joita on syvällä hallituksemme sisällä. Silloin minulle kerrottiin, että lakkaisin olemasta.””

Majuri Wilsonille ilmoitettiin, että hänen työnsä oli niin salaista, että kaikki hänen tietonsa ja olinpaikkansa piilotettaisiin ja että ne siirrettäisiin Majestic-12:een. Hänelle kerrottiin, että hänen telepaattisia kykyjään tarvittiin johonkin hyvin erityiseen ja että hän olisi ”tarvitsee tietää” -periaatteella, ainakin siihen asti, kunnes hänellä olisi tarpeeksi korkea turvaluokitus.

Wilson muistelee: ”Se sai minut tuntemaan itseni hyvin erityiseksi ja paisutti egoani 100%. Silloin en tiennyt, että olisin osallisena yhdessä maailman kaikkien aikojen ilkeimmistä ja hirvittävimmistä salailuista. Sen ajatteleminen vielä nykyäänkin saa minut voimaan pahoin….., mutta siihen aikaan elämässäni tunsin palvelevani maatani. En tiennyt mitään muutaman miehen ahneudesta ja vallasta, jotka myöhemmin tunnettiin nimellä MAJI [Majestic-12:n huippujohtajat].”

Seuraavien yhdeksän vuoden aikana majuri Wilson matkusti lähes kaikkiin ilmavoimien tukikohtiin maailmassa ja tapasi ja solmi kontakteja MJ-12:n avainhenkilöihin. Lopulta kesällä 1972 hänet määrättiin Vandenburgin lentotukikohdan 1. erikoisjoukkojen ilmavoimien komentokeskukseen. Siellä hän aikoi levätä ja rentoutua. Hän oli juuri laittanut kaikki varusteensa hienosti pois, hänen B-4-matkalaukkunsa oli vihdoin tyhjä ja roikkui kaapissa. Heti kun hän oli lopettanut pakkausten purkamisen, hänen huoneeseensa asteli sotapakolaiselta näyttävä mies. Mies vilautti CIA:n henkilöllisyystodistusta ja kertoi majurille, että hänen oli pakattava laukkunsa, että lentokone odotti ja että he lähtisivät 20 minuutin kuluttua. Hän piti sanansa, ja 20 minuutin kuluttua kone rullasi nousua varten.

Majuri Wilson ei osannut kysyä, minne he olivat menossa, mutta kompassisuunnan ja maaston perusteella hän tiesi, että he olivat Nevadan yllä. Kone kiersi ja laskeutui kuivalle järvenpohjalle. Myöhemmin hän sai tietää, että se oli Papoose Lake [S-4], joka sijaitsi syvällä Nellisin ilmavoimien alueella Nevadan keskiosassa. Jopa läheltä katsottuna vuoret ja maasto näyttivät karuilta. He kävelivät noin 300 metrin päässä kalliopaljastumalle. Toisella puolella, isojen kivien välissä, oli rautaovi, jossa ei ollut kahvaa. Rähjäisen näköinen CIA-mies avasi oven jotenkin. He menivät sisään ja tunneliin. Käytävän päässä Wilson vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän ihmetteli yhä rakennelman kokoa. ”Voisin vannoa, että koko hemmetin vuori oli ontto. Aivan keskellä oli kiitorata, ja sen päässä valtavat ovet, jotka myöhemmin huomasin, että ne voitiin avata niin, että lentokone saattoi nousta suoraan vuoresta.”

CIA:n mies ja hän siirtyivät hissille sanomatta sanaakaan. CIA:n agentti painoi merkitsemätöntä nappia. Wilson ei tiedä, montako kerrosta he menivät alaspäin, koska hissi liikkui salamannopeasti. Se laskeutui niin nopeasti, että hän melkein antoi ylen. Hänet ohjattiin ulos hissistä ja käytävän päässä olevaan toimistoon tapaamaan vastaavaa everstiä. Hän tervehti ja arvioi edessään seisovaa pitkää, kulmikasta upseeria. Everstin mulkosilmissä oli ilkeä katse, joka sopi yhteen hänen kylmän ja karun asenteensa kanssa.

Eversti kertoi Wilsonille hänen tehtävistään sekä lentoaikatauluista Las Vegasissa sijaitsevan Nellisin lentotukikohdan päämajassa, joka oli lähin tunnustettu sotilaslaitos, ja sieltä lähtevien lentokoneiden aikatauluista. Eversti kertoi Wilsonille myös, miten hän pääsi sinne salaisen maanalaisen korkean teknologian tunneli- ja kuljetusjärjestelmän avulla, joka yhdisti tämän laitoksen ja Nellisin. Wilsonia varoitettiin myös siitä, että kaikki, mitä hän näki, oli huippusalaista ja että jos hän edes hengittäisi väärin tai avaisi suunsa jostakin näkemästään, se olisi hänen viimeinen hengenvetonsa. Wilson totesi selväpäisesti: ”Uskoin häntä.”

Majuri Wilson oli aloittanut työnsä Papoose Laken laitoksessa, eikä hän vieläkään tiennyt, mitä 30 kerrosta alempana oli. Hänet oli perehdytetty hyvin huippusalaiseen työhön, ja hän tiesi kaikki seuraukset, joita maan parhaiten varjeltujen salaisuuksien säilyttämisestä aiheutui. Viimeiset kuusi vuotta olivat olleet hitaita ja tylsiä, hän muistelee, ja Wright-Pattersonilla näkemäänsä lukuun ottamatta hän tunsi olevansa tyhjiössä, joka ei johda mihinkään.

Eräänä aamuna hän istui toimistossaan S-4:ssä miettimässä tätä, kun everstiluutnantti Bennet tuli sisään. Hän kysyi Wilsonilta, oliko hänellä kiire (”Ihan kuin hän välittäisi paskaakaan”, Wilson muistelee), ja sanoi: ”Mennään”. Wilson seurasi everstiluutnanttia, ja he päätyivät lopulta kaksi kerrosta alemmas supersalaiselle S-4:n UFO-teknologian alueelle. Kun he tulivat sieltä ulos laskeutuessaan, Wilson näki kahdeksan erilaista UFOa! Kaikkialla alueella oli älykkään näköisiä ihmisiä, joiden hän arveli olevan tiedemiehiä. Hän vilkaisi Bennettiä, joka katkaisi hänen vihjailevan kysymyksensä lyhyellä ”Unohda se”. Eversti ja majuri menivät koppiin, jossa istui parikymmentä upseeria ja siviiliä. Wilson säikähti, kun sisään astui nainen, joka oli ainakin kaksimetrinen. Hänen vartalossaan ei ollut tippaakaan ylimääräistä rasvaa, hän muistelee. Hänellä oli päällään oudon näköinen puku, jonka oikealla puolella rintalinjan yläpuolella oli ”HI”-kuvio. Vielä tänäkin päivänä Wilson muistaa yksityiskohtia tästä hämmästyttävästä kohtaamisesta.

”Naisella oli hienosti muotoillut piirteet. Hänen vaaleat hiuksensa hulmahtivat siististi hartioiden yli. Hänen silmänsä olivat sinisimmät siniset, jotka olin koskaan nähnyt. Jotenkin hän oli erilainen. En tiennyt silloin, miten erilainen hän oli! Hän asetti suuren kristallin pöydälle, ja ilman varoitusta hänen sormensa alkoivat hehkua, kun hän hipelöi niillä kristallia. Sen yläpuolelle alkoi muodostua kolmiulotteinen hologrammi! Katselin ympärilleni huoneessa, ja kaikkien suu roikkui auki, ja yhtäkkiä huomasin, että minunkin suuni oli auki. Tuskin tajusin, että sillä hetkellä elämäni muuttuisi ikuisesti. Menneet opetukset unohtuivat minulta, kun tuijotin. Koko käsitykseni elämästä teki 180 asteen käännöksen, kun katselin hologrammia äänineen, joka paljasti menneisyyden ja nykyisyyden sekä muiden maailmojen mysteerit.”

Eversti Wilson kertoi, että kohtausten joukossa, joita Maan ulkopuolisen naisen kristallihologrammi näytti kokoontuneelle ryhmälle, oli muun muassa Maapallon historiaa ja Maan ulkopuolisten osallistumista siihen. Tähän osallistumiseen kuului Jeesuksen tietoisuuden muokkaaminen ja hänen lähettämisensä Maan asukkaiden keskuuteen osoittamaan parempaa tapaa ymmärtää elämää ja elää. Maan ulkopuolinen nainen näytti upseereille ja tiedemiehille myös kohtauksia muiden tähtijärjestelmien asutuilta planeetoilta.

Tämä kokemus muutti Wilsonia. ”Kun se oli ohi, tiesin, että mikä tahansa roolini tässä kaikessa olikin, elämäni sellaisena kuin sen tunsin, oli päättynyt lopullisesti.” ”Kun se oli ohi, tiesin, että se oli ohi.”

Hänestä tuli Project Pouncen johtaja. Joulukuun 1980 viimeisinä päivinä perustettu Pounce-projekti on ilmavoimien mustien barettien ja sotilastiedemiesten eliittiryhmä, joka ryntää kaikkien UFO-onnettomuuksien tapahtumapaikalle, eristää alueen, noutaa Maan ulkopuolisen avaruusaluksen ja mahdolliset matkustajat, ”puhdistaa” sitten onnettomuuspaikan takaisin onnettomuutta edeltävään ulkonäköönsä ja pelottelee ulkopuoliset silminnäkijät hiljaisiksi.

Lopulta Wilson nousi everstiksi ja sai erittäin huippusalaisen, Cosmic Q 27 -tason turvaluokituksen, ja hän oppi paljon Majestic-12-viraston sisäisestä toiminnasta. Wilsonin UFO-salaisuuteen liittyviin tehtäviin kuului myös vuorovaikutus MJ-12:n kanssa sopimussuhteessa olevan yksityisen Wackenhut-turvayhtiön salaisen ”MIB”-valvontatehtävän hoitajien kanssa. Wilson alkoi halveksia Wackenhutin tappajia. Eversti sai tietää salaisista avaruussodankäynnin operaatioista, joita suorittavat ilmavoimien salaisessa erikoisakatemiassa koulutetut sotilasastronautit.

Hän sai selville, että nämä sotilasastronautit lentävät Kaliforniassa sijaitsevista Vandenbergin ja Bealen ilmavoimien tukikohdista avaruuteen yhdysvaltalaisvalmisteisia painovoiman kumoavia avaruusaluksia, kuten Lockheedin kahden hengen X-22A -kiekkoa. Nämä sotilasastronautit pysäyttävät sitten ”epäystävällisiksi” katsottuja UFOja ja laukaisevat Star Wars -aseita niiden lamauttamiseksi tai tuhoamiseksi.

Eversti Wilson sai jopa tietää joitakin asioita MAJI:n ylimmästä johdosta, mukaan lukien kahden johtokunnan jäsenen, puheenjohtaja Henry Kissingerin ja neuvoa-antavan tiedemiehen Edward Tellerin henkilöllisyyden, joilla molemmilla on korkeimman tason 33 turvallisuusselvitykset. Lopulta hän sai tietää tarpeeksi heidän ahneudestaan ja vallanhimostaan ja voi pahoin. Hän sai selville, että MAJI oli ”niin voimakas, että se käyttäytyi kuin se olisi presidentin, luonnonlakien ja ihmiskunnan lakien yläpuolella”. Harmikseen Wilson sai myöhemmin tietää, että heidät tunnettaisiin nimellä Uusi maailmanjärjestys.

Lopulta Wilson pääsi pois tunnettuaan pitkään pahaa oloa Majestic-12:n perustuslainvastaisesta ja epäeettisestä toiminnasta sekä osallisuudestaan ”yhteen maailman kaikkien aikojen ilkeimmistä ja hirvittävimmistä peittelyistä”.

Eläkkeelle jäädessään, 40 vuotta ilmavoimissa palveltuaan, everstiluutnantti Wilson oli Vandenburgin lentotukikohdan ensimmäisen erikoisjoukkojen lentueen päällikkö. Hänen kunniamerkkejään ovat muun muassa seuraavat: ilmavoimien ansiomitali, hopeatähti, kaksi ilmavoimien ansioristiä, kaksi purppurasydäntä, Joint Services Commendation Medal, ilmavoimien ansiomitali, USAF:n ansiomitali ja National Defense Service Medal.

Pohdittuaan asiaa 15 vuotta hän päätti riskeerata henkensä ja kertoa kaiken. Keinona hän käytti maailmanlaajuista viestintävälinettä Internetiä. Hänen arkaluonteisten tietojen paljastustensa vyöry on sijoitettu Skywatchin verkkosivulle, www.wic.net/colonel/ufopage.htm, [nyt suljettu]. Hän kommunikoi usein perustamassaan UFO-tietoa käsittelevässä uutisryhmässä, Skywatch_ok@msn.com [nyt suljettu].

Ja hän päätti luottaa minuun henkilönä, joka saattaa hänen vuotonsa julkiseen levitykseen. [Ja niin tein, kun nyt luet tätä. — tri. Richard Boylan]

Kun everstiluutnantti Wilson oli vuosien ajan luonut uraa armeijassa ja tiedustelussa pelaamalla sääntöjen mukaan, hän osoitti eläkkeellä ollessaan kaikkein suurinta isänmaallisuutta paljastamalla korruptoituneen MJ-12:n. Nyt syöpään sairastunut Steve Wilson arvioi, mikä oli hänen vuosiensa hinta UFOjen peittelyn ”mustassa maailmassa”. ”Minulla ei ole tunteita, totta puhuen. Yhteyteni MAJIin on jättänyt minut sisältä kuolleeksi. Tunnen itseni edelleen kylmäksi ja laskelmoivaksi. En koskaan päästä ketään lähelleni. Tunnen itseni ihmisrobotiksi. Olen tappanut armottomasti ja valehdellut maan parhaaksi, tai niin ainakin uskoin silloin.”

Hänen viimeiset kommenttinsa vihjaavat salamyhkäisesti siitä, mitä kaikki pian tietävät Tähtivierailijoiden vierailusta, ja siitä, millaisia syvällisiä muutoksia yhteiskunnassa tapahtuu sen seurauksena. ”Ne asiat, jotka olen nähnyt, ylittävät inhimillisen ymmärryksen ja ovat täysin uskomattomia. Minulla on vain halu auttaa ihmiskuntaa jotenkin sen kautta, mikä on varmasti tulossa pian.”

LOPPU

Tämä lyhyt elämäkerta perustuu eversti Steve Wilsonin muistiinpanoihin ja viesteihin, joita hän oli lähettänyt minulle kuukausia ennen kuolemaansa. Se on omistettu tämän rohkean sotilaan ja isänmaanystävän muistolle.

— Richard Boylan, Ph.D.

Tohtori Richard Boylan on käyttäytymistieteilijä, yliopisto-opettaja, sertifioitu kliininen hypnoterapeutti ja tähtivierailijoiden ja ihmisten välisten kohtaamisten tutkija.

Richard Boylan, Ph.D., Councillor

Richard Boylan, Ph.D.
drboylan@outlook.com
www.drboylan.com

Lisäys

[Tiedot eversti Wilsonin DoD214-lomakkeen kotiutuspapereista]

Nimi: Eversti Steve Wilson. U.S.A.F.R..

Syntymäaika 4/5/33

Sarjanumero AO 325727

Palvelusaika U.S.A.F. 40v 19 dys. 7 uudelleen värväystä!

Mitalit:

(1) 2 Distinguish flying metals.

(2) 2 Purple Hearts.

(3) i Joint SVS Commondation Metal

(4) 13 Good Conduct Metals.

(5) 1 National Defense Service Metal.

(6) 1 Korean Service Metal

(7) 1 Vietnam Service Metal

(8) 1 Pow Medal

(9) 1 USAF Commandation Metal

Koulutus:

(1) University of Oklahoma 1956-1960

(2) USAF Academy, Colorado Springs Col.

(3) Advanced Flight Training, Kelly AFB.

(4) High Weapons School, USAF.

(5) High Tech. Advanced Combat Computers, USAF.

MIA/POW 12/07/50-01/18/51

<><><><><><><><><><><><><><<><><>

Alaviiteanekdootti:

[Eversti Wilsonilla] oli sisar Neanderissa, Teksasissa. Jos hänet tuhkattiin, se olisi voinut tapahtua täällä, kuolintodistus ehkä Clerk County Seatissa täällä? Lähteeni mukaan hän oli sairas. Hänen eläkeshekkinsä meni Sveitsiin? Ei puhelinnumeroa? Hän kertoi olevansa temppeliritari. Hän sanoi, että hänellä oli Coloradon talossa lippu, jossa oli pääkallo ja hattu, jonka alla oli luut ristissä?

(Walter Bartoolta, joka sai tiedon everstin tavanneelta naiselta)

Artikkelin julkaissut drboylan.com

Eksopolitiikka

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta: Haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa

21.2.2025 paatoimittaja Kommentoi

Tutkielma # 5

Julkaistu heinäkuun 4. päivänä 2003, www.exopolitics.org

kirjoittanut Michael E. Salla, PhD

Tiivistelmä

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta Maapallolla on kehittynyt toinen toistaan seuranneiden Amerikan presidenttien hallintojen myötä, jotka ovat joutuneet käsittelemään poliittisia ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun poliittisille päättäjille on tuotu tietoon kiistämättömiä todisteista tämänkaltaisesta läsnäolosta. Tämä presidentin kanslioiden reaktioiden evoluutio voidaan jakaa viiteen historialliseen vaiheeseen, jotka kertovat asteittaisesta presidentin/ministeriöiden valvonnan rapautumisesta sekä kasvavasta sotateolliseen kompleksiin ja kansallisen turvallisuuden organisaatioihin upotettujen salaisten organisaatioiden autonomiasta/itsenäisyydestä. Presidentin/ministeriöiden valvonnan eroosio näkyy avaruusolentojen läsnäolon täydellisenä hallintana, joka asteittain vietiin vaaleilla valituilta poliittisilta päättäjiltä, ja sillä näyttää olleen kaikki ’poliittisen vallankaappauksen’ tunnusmerkit. Presidentit, republikaanien tapauksessa, ovat muuttuneet avaruusolentoasioissa poliittista hallintaa harjoittavien pelkiksi kumileimasimiksi, tai demokraattien tapauksessa poliittiseksi merkityksettömyydeksi.

Tässä tutkielmassa identifioin poliittisen johtamisen lähestymistavan, jonka kukin Amerikan presidentti/salainen organisaatio on ottanut reagoidessaan avaruusolentojen läsnäoloon. Analysoin näiden salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvonnan asteittaista rapautumista sekä niiden kasvavaa vaikutusvaltaa valtionhallinnon toimeenpanevista elimistä. Kuvaan myös amerikkalaisten korporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin kasvanutta roolia avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa. Lisäksi tarkastelen kaikkein tuoreinta poliittista johtamistapaa, joka käy ilmi Amerikan sotavoimien tekemästä interventiosta Irakiin ja siitä mitä se kertoo avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta hallinnoinnista tulevaisuudessa. Päätän identifioimalla miten avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa on toteutettu tavalla, joka on uhka demokratian ja vapauden periaatteille USA:ssa.

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta: Haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa [1]

Johdanto

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta Maapallolla on kehittynyt toinen toistaan seuranneiden Amerikan presidenttien hallintojen myötä, jotka ovat joutuneet käsittelemään poliittisia ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun poliittisille päättäjille on tuotu tietoon kiistämättömiä todisteista tämänkaltaisesta läsnäolosta. Tämä presidentin kanslioiden reaktioiden evoluutio voidaan jakaa viiteen historialliseen vaiheeseen, jotka kertovat asteittaisesta presidentin/ministeriöiden valvonnan rapautumisesta sekä kasvavasta sotateolliseen kompleksiin ja kansallisen turvallisuuden organisaatioihin upotettujen salaisten organisaatioiden autonomiasta/itsenäisyydestä. Presidentin/ministeriöiden valvonnan eroosio näkyy avaruusolentojen läsnäolon täydellisenä hallintana, joka asteittain vietiin vaaleilla valituilta poliittisilta päättäjiltä, ja sillä näyttää olleen kaikki ’poliittisen vallankaappauksen’ tunnusmerkit. [2] Presidentit, republikaanien tapauksessa, ovat muuttuneet avaruusolentoasioissa poliittista hallintaa harjoittavien pelkiksi kumileimasimiksi, tai demokraattien tapauksessa poliittiseksi merkityksettömyydeksi.

Ensimmäinen poliittisen johtamistavan vaihe oli Rooseveltin hallinnon aikainen kriisijohtaminen, jolloin avaruusolentojen läsnäolo sekoittui toisen maailmansodan aikaiseen ulkopoliittiseen kriisiin, ja sitä käytännössä kontrolloi tieteellis-teknologisten instituutioiden kompleksi, joka oli pystytetty toimeenpanovallan alle sotatoimia suorittamaan.

Toinen vaihe oli sodanjälkeisen ajan Trumanin hallinnon pyrkimys luoda viitekehys poliittisesti hallinnoimaan avaruusolentojen läsnäoloa erinäisten ad hoc -komiteoiden avulla, jotka vastasivat tiedustelu-sotilaallis-tieteellisten yhteisöjen politiikan asettamisesta ja toimien koordinoinnista.

Kolmas vaihe oli Eisenhowerin hallinnon kattava panostus hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa parantamalla polittista koordinaatiota eri sotateolliseen kompleksiin upotettujen sotilaallisissa ja kansallisen turvallisuuden organisaatioissa piileskelevien salaisten organisaatioiden välillä, sekä esittelemällä nimekkäämpiä rooleja amerikkalaiskorporaatioille ja ulkopoliittisille eliiteille avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Neljäs vaihe oli presidentin/toimeenpanovallan valvontakyvyn käytännössä suora menettäminen Eisenhowerin hallinnon loppupuolella ja Kennedyn hallinnon aikana, sekä avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden riippumattomuus.

On olemassa näyttöä siitä, että tuore Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin on kuumottava viides vaihe avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa, jossa salaiset organisaatiot käytännössä ottavat ulkovallan hallituksen haltuun aivan erityisenä tarkoituksenaan hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa.

Tässä tutkielmassa ‘poliittinen hallinnointi/johtamistapa’ määritellään koordinoiduksi politiikkatoimien sarjaksi, joilla ratkotaan ongelmia ja joilla on tärkeitä vaikutuksia yleiseen politiikkaan. Avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin tapauksessa tämä viittaa tarpeeseen kehittää koordinoitu ja strateginen lähestymistapa avaruusolentojen läsnäoloon, joka tyydyttävästi ratkaisisi kaikki yleisen politiikan dimensiot. Avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan liittyy tärkeämpänä seikkana eri agendojen koordinointi, takaisinmallintaohjelmat, salaiset sotilasoperaatiot, tiedustelutiedon keräysoperaatiot ja eri armeijan, tiedustelun ja kansallisen turvallisuuden haarojen salaisten organisaatioiden poliittiset selvitykset.

Keskeisimpänä avaruusolentojen läsnäoloa Amerikassa hallinnoivien salaisten organisaatioiden joukossa on Majestic 12 (MJ-12 eli ‘PI-40’ eli ‘Special Studies Group’), joka on upotettu kansallisen turvallisuuden neuvoston salaoperaatioiden komiteaan. [3] Nelson Rockefellerin ja tohtori Henry Kissingerin maine vaikuttaa näihin salaisiin organisaatioihin sekä korporaatioille annetut tukiroolit ja eliittien politiikkaselvitysryhmät kuten Council on Foreign Relations antavat tärkeitä oivalluksia siihen miten UFO-asiaa on hoidettu poliittisesti aiemmin. Tämä valaisee merkittävällä tavalla Irakin hyökkäyssodan motivaatioita sekä todennäköisyyttä sille, että tämä olisi merkittävä vedenjakaja avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamistavassa.

Ensimmäinen vaihe: Avaruusolentojen läsnäolon kriisinhallinta

Näyttöä avaruusolentojen ohjastamien alusten saapumisesta USA:n taivaille on esitetty jo 1800-luvulla. [4] Poliittista johtamista vaativan avaruusolentojen läsnäolon ilmaantuminen ilmiönä voidaan ajoittaa ensimmäiseen hetkeen, jolloin amerikkalaiset poliittiset päättäjät joutuivat kamppailemaan avaruusolentojen läsnäolosta kertovien kiistämättömien todisteiden sekä niiden valtavien poliittisten implikaatioiden kanssa. On olemassa näyttöä salaisten valtion organisaatioiden ‘ilmiantajatodistuksista’, että avaruusolentojen alus törmäsi maahan Kalifornian rannikolle vuonna 1941, ja se noudettiin salassa talteen, joka on alunperin käynnistänyt Rooseveltin hallinnon toimet poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa. [5] Kuuluisa vuoden 1942 tapaus sattui, kun laivasto pommitti kohdetta, jonka he luulivat olevan japanilainen ilmahyökkäys, mutta joka lähemmällä tarkastelulla osoittautui olevan älykkäässä ohjauksessa oleva UFO. [6] Amerikkalaisten osallistuminen toiseen mailmansotaan vuonna 1942 tarkoitti, että nämä huikeat tapahtumat, joissa avaruusolento lensi avaruusalusta, piti poliittisesti hallinnoida globaalin sotilaskonfliktin kontekstissa, mikä vaati koordinoituja politiikkatoimia.

Rooseveltin hallinnon valitsema tulokulma asiaan perustui tiukan salaisuuden ylläpitoon, jossa oletettiin ‘vihollisen’ — Japani ja Natsi-Saksa — hyödyntävän avaruusolentojen läsnäoloa, jonka se voisi saada selville tiedustelun avulla, auttamaan voittamaan amerikkalaisjoukot taistelukentällä. Rooseveltin hallinto delegoi avaruusolentojen läsnäolon hoitamisen Yhdysvaltain sotaministeriölle (nimettiin uudelleen puolustusministeriöksi), joka oli välittömästi tietoinen sellaisen kehityskulun sotilaallisesta merkityksestä. Kaikki mahdollinen teknologia ja tieto, jota saataisiin haltuun avaruusolennoilta, otettaisiin käyttöön aseteknologian kehitykseen, mikä voisi auttaa tuomaan voiton rintamalla.

On olemassa huomattavan paljon todistusaineistoa silminnäkijätodistusten muodossa, että Yhdysvaltain laivasto veti tätä salaista sotilasoperaatiota, jossa pyrittiin kehittämään ‘stealth-teknologiaa’ laivaston aluksiin jo vuonna 1943. [7] Tämä projekti, nimeltään ‘Philadelphia-koe’, antoi laivastolle johtoaseman avaruusolentojen teknologian takaisinmallintamisessa, ja koko avaruusolentokysymys annettiin laivaston osastojen alaisuuteen. Tämän vaiheen avaruusolentokysymyksen poliittisen hallinnoinnin tärkeä ominaisuus oli asevoimien rahoittamien tieteellisten laboratorioiden johtava rooli, jotka olivat keskeisessä asemassa avaruusolentojen teknologian takaisinmallinnuksessa. Tämä ‘sotatieteellinen kompleksi’ oli kriittisessä roolissa sotatoimissa ja avaruusolentojen läsnäoloon reagoinnissa.

Sodan ajan ylipäällikkönä presidentti Rooseveltin avaruusolentokysymyksen poliittinen johtamistapa oli sama kuin Manhattan-projektin poliittinen johtamistyyli, joka tuotti ensimmäiset atomipommit sekä muut sodan aikaiset sotateknologiset salaisuudet. Vaadittiin sekä salassapitoa että selkeää komentoketjua, ja asevoimien alaisuudessa toimivien laboratorioiden piti saada rahoitusta joka välissä, jotta he voisivat hyödyntää tätä avaruusolentojen ‘läsnäoloa’ rintamalla menestyksekkäästi. Ei ole olemassa näyttöä siitä, että Rooseveltin hallinto olisi kehittänyt mitään erityisiä organisaatiorakenteita avaruusolentokysymyksen ratkaisemiseksi, muuta kuin yksinkertaisesti antaa koko avaruusolentokysymys sotaministeriön alaisuuteen, joka hoiti sotatoimia. Ylipäällikkö Roosevelt ja hänen kaikkein korkea-arvoisimmat neuvonantajansa saivat laajalti tietoa ja olivat keskeisessä roolissa suorittamassa tarpeellista valvontaa sotilasprojekteista, jotka käyttävät avaruusolentolähteistä saatuja tiedustelutietoja ja teknologiaa. Toinen maailmansota tarkoitti, että avaruusolentojen läsnäoloa ei valvottaisi mitenkään, sillä avaruusolentojen olemassaolo ja sen sotilaallinen merkitys vaativat äärimmäistä salaisuuden ylläpitoa johtuen niiden vaikutuksista kansalliseen turvallisuuteen sodan takia.

Toinen vaihe: Trumanin hallinto ja päätös säilyttää salassapito

Kun Harry Trumanista tuli presidentti vuonna 1945, toisen maailmansodan ‘menestyksekäs’ lopputulos oli jo selvä. Tämä tarkoitti, että yhä järjestäytyneempi instituutiorakenne voitaisiin kehittää poliittisesti hallinnoimaan avaruusolentokysymystä. Uhka Amerikan kansalliselle turvallisuudelle oli nyt ohi, mitä tulee kansaan, mikä tarkoitti sitä, että pian alkaisi painostus saada kongressi valvomaan ja paljastamaan kansalle armeijan ja tiedustelupalvelujen salaiset ohjelmat. Koska amerikkalaisjoukoilla oli täydellinen operationaalinen ja logistinen kontrolli kaikista avaruusolentojen läsnäolon aspekteista sodan aikana, tarvittiin prosessi jolla päätettäisiin miten poliittisesti hallinnoitaisiin sellaisen läsnäolon laajoja poliittisia vaikutuksia. Epäilemättä ensimmäinen poliittinen ongelma oli se miten laajalti avaruusolentojen läsnäolo tulisi paljastaa kongressille ja kansalle. Oli tarve luoda instituutio, joka varmistaisi poliittisen koordinoinnin eri tiedustelu- ja sotilasyksiköiden välillä, jotka kaikki työskentelivät avaruusolentokysymyksen eri aspektien parissa; ja tarvittiin keino varmistaa, että presidentti ja hänen pääneuvonantajansa saisivat riittävästi tietoa, jotta he voisivat valvoa avaruusolentokysymystä hoitavien sotilaallisen/tieteellisen/tiedusteluyhteisöjen toimeenpanovaltaa.

Truman antoi muistiomuotoisen hyväksynnän vuonna 1947 silloiselle puolustusministeri James Forrestalille luoda salainen komitea, joka olisi kolmenlaisessa tärkeässä roolissa: hallinnoida avararuusolentojen läsnäolon julkista paljastusta, koordinoida avaruusolentokysymyksen ympärille syntyneiden projektien politiikkatoimia, ja toimia avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvojana. [8] Tämä ryhmä, nimeltään Majestic 12 (MJ-12), koostui alunperin 12 korkea-arvoisesta armeijan, tiedustelun ja siviilisektorin henkilöstä, jotka muodostivat ad hoc -komitean. MJ-12 oli täten salainen poliittinen elin, joka oli luotu poliittisesti hallinnoimaan kaikkea avaruusolentojen läsnäoloon liittyvää, jotta presidentti saisi toimiinsa parhaat mahdolliset neuvot. MJ-12 oli upotettu kansallisen turvallisuuden neuvoston sisään, joka muodostettiin samaan aikaan koordinoimaan politiikkasuosituksia valtion, asevoimien ja tiedusteluelinten välillä koherentiksi politiikkatoimisuositusten joukoksi, josta presidentti sitten voisi valita. Tapa jolla politiikkasuosituksia kerättäisiin olisi sarja ad hoc -komiteoita, jotka muodostettaisiin tutkimaan avaruusolentokysymyksen tiettyjä aspekteja ja jotka antaisivat suosituksia. Eräs tunnetuimmista oli ad hoc -komitea, jossa jäseninä olivat Albert Einstein ja Robert Oppenheimer, jotka julkaisivat huippusalaisen raportin “Relationships with Inhabitants of Celestial Bodies” kesäkuussa 1947, jossa listattiin useita suosituksia reagoida avaruusolentojen läsnäoloon niiden ulkopoliittisten vaikutusten perusteella. [9] Näin avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvontaa suoritettiin presidentin, hänen neuvonantajiensa ja nimitettyjen virkamiesten kautta, jotka ohjasivat Yhdysvaltain avaruusolentojen läsnäoloon liittyvien kriittisten poliittisten kysymysten politiikkaa salaisten ad hoc -komiteoiden suositusten pohjalta.

Eräs tekijä, joka vaikutti enemmän ja enemmän avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan, oli UFO-alusten julkiset havainnot sodanjälkeisenä aikana, mitkä tekivät asian salassapidosta vaikeaa. Vuonna 1947 julkisuudessa tehtyjen UFO-havaintojen määrä kasvoi ällistyttävästi, mikä johti siihen, että viralliset toimet ja avaruusolentojen läsnäolon julkinen paljastaminen saivat kannatusta. [10] Kaikkein kuuluisin näistä oli vuoden 1947 Roswellin tapaus, joka on saanut aikaan useita kirjoja ja todistuksia eri henkilöiltä ja viranomaisilta. [11] Tämä johti siihen, että ilmavoimat päätti käynnistää virallisen UFO-tutkimuksen. Project Blue Book alkoi vuonna 1952 ja se oli ilmavoimien aiempien UFO-tutkimusten, Project Signin (1947-48) ja Project Grudgen (1948-52) jatkaja. [12]

UFO-uutisten aiheuttaman julkisen hässäkän keskellä Trumanin hallinto sai MJ-12 -komitealta neuvoa pitää avaruusolentojen läsnäolo tiukasti salassa samalla kun he jatkoivat avaruusolentojen aktiviteetteihin ja heidän teknologiaansa liittyvien teknologiaprojektien valvontaa. Todisteet avaruusolentojen läsnäolon toimeenpanovallan valvonnan luonteesta ja MJ-12:n päätöksestä pitää tiedot salassa kansalta löytyvät James Forrestalin vuoden 1949 erottamisen Trumanin puolustusministerin pestistä ja kuoleman epäselvistä olosuhteista. Ministeri Forrestalille oli, tietovuotajien paljastusten mukaan, kehittynyt selkeä mielipide siitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida, ja hänen sanottiin olevan julkisen paljastuksen puolella. [13] Presidentti Truman ja hänen MJ-12 -neuvonantajansa potkivat Forrestalin, joka oli MJ-12 -komitean jäsen, komiteasta pellolle. Presidentti oli päättänyt, että koko avaruusolentokysymys tulisi hallinnoida poliittisesti niin, että kaikki pidettiin visusti salassa, ja näin kansalle tai kongressille ei myönnettäisi mitään avaruusolentojen läsnäolosta. Forrestal sai potkut virallisesti ‘hermoromahduksen’ takia ja hän myöhemmin ‘teki itsemurhan’ hyppäämällä Bethesda Naval Hospitalin kuudennen kerroksen ikkunasta. [14] Usean ‘ilmiantajan’ mukaan Forrestal murhattiin. [15]

Trumanin hallinnon poliittinen johtamistapa avaruusolentokysymyksessä oli tiukkaa toimeenpanovallan valvontaa, jossa hän sai neuvoja avaruusolentokysymykseen hänen nimittämiltään komiteoilta kuten MJ-12. MJ-12 antoi politiikkatoimisuosituksia asevoimiin ja tiedusteluun upotettujen salaisten organisaatioiden valvontaan ja koordinointiin, ja asevoimat rahoitti tieteellisiä laboratorioita, joiden tavoitteena oli takaisinmallintaohjelmat ja kommunikointi avaruusolentojen kanssa.

Kolmas vaihe: Salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen

Dwight Eisenhowerin valinta presidentiksi 1952 toi mukanaan sekä republikaanihallinnon että myös merkittävän poliittisen muutoksen siinä miten hallinnoida avaruusolentokysymystä — amerikkalaisten korporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin muodollinen mukaantuominen hallinnoimaan avaruusolentojen läsnäoloa. Eisenhower oli saanut tukea presidentinkampanjaansa Rockefellerin suvulta, eikä siten ollut kauhean yllättävää, että hän valitsi Nelson Rockefellerin valtionhallinnon uudelleenorganisoijaksi. Rockefeller oli vuosina 1953-59 presidentin valtionhallinnon uudelleenjärjestämistä koskevan neuvoa-antavan komitean puheenjohtaja. Lisäksi hänestä tuli presidentin erikoisavustaja kylmän sodan strategiassa (1954-55) ja hän oli keskeinen hahmo, joka muokkasi Eisenhowerin avaruusolentojen läsnäoloa koskevia mielipiteitä ja reaktioita.

Rockefellerin suku oli saanut omaisuutensa ja vaikutusvaltansa John Rockefellerin perustamasta Standard Oil Companysta, joka loi voimakkaan monopolin amerikkalaiseen öljyteollisuuteen, jonka perintö jatkuu nykypäivänä Exxon/Mobil/Chevronin alaisuudessa. [16] Nelson Rockefeller, John Rockefellerin pojanpoika, oli ‘maltillinen republikaani’, joka oli liberaali poliittisissa asioissa ja tuki vahvasti liberaalia ideaa globaaleista poliittisista instituutioista, mutta konservatiivi talousasioissa. [17] Pyytäessään Nelson Rockefelleria neuvonantajaksi ja valtionhallinnon uudelleenjärjestelijäksi, sekä erityisesti avaruusolentojen läsnäoloon liittyvän poliittiseen infrastruktuuriin liittyen, Eisenhower antoi jenkkikorporaatioille keskeisen roolin siinä miten valtio yritti hoitaa poliittisia kysymyksiä — näkökulma, joka on johdonmukaisesti koko amerikkalaisella republikaanipuolueella.

Mitä avaruusolentokysymykseen tulee, tämä tarkoitti amerikkalaiskorporaatioiden keskeistä roolia avaruusolentojen teknologian salaisessa takaisinmallinnuksessa. [18] Tämän välitön seuraus oli, että tieteelliset laboratoriot, jotka aiemmin saivat suoraa rahoitusta Pentagonilta, uudelleenorganisoitiin niiden sijainnin ja rahoitusaseman suhteen. Nämä laboratoriot nyt saivat korporaatiorahaa sotilasorganisaatioilta saatujen sopimusten kautta, eikä niinkään suoraa rahoitusta asevoimilta, kuten oli asian laita toisen maailmansodan ja Trumanin hallinnon aikaan. Korporaatiot tarjosivat tärkeän hyödyn luotaessa asiaan ylimääräistä salailun verhoa, joka pitäisi kongressiedustajat poissa urkkimasta totuutta avaruusolentojen läsnäolosta. Kongressin valvonta, joka ainakin teoriassa oli mahdollista valtion/armeijan rahoittamien, avaruusolentojen takaisinmallintaa suorittavien tiedelaboratorioiden tapauksessa, olisi mahdotonta avaruusolentojen teknologiaa takaisinmallintaa suorittavien korporaatioiden tapauksessa, jotka olivat ottaneet johtoonsa samat tiedelaboratoriot, jotka työskentelivät samoissa salaisissa sotilasprojekteissa, saman henkilöstön voimin, samalla rahoituksella ja resursseilla. Project Blue Bookin ollessa käynnissä ja kongressin yrittäessä saada tietoonsa mitä avaruusolentojen läsnäoloon oikein kuuluu, tarvittiin Rockefellerin mielestä läpikotainen uudelleenjärjestely, jossa korporaatiot olivat keskeisessä roolissa, mikäli salassapitoa haluttaisiin kunnolla jatkaa. Jenkkikorporaatioiden ‘silmänkääntötemppu’ tarjosi tärkeän keinon hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti — olisi mahdollista pitää asia salassa täydellisesti yksinkertaisesti vetoamalla yksityisen sektorin markkinavoimiin, ja näin saatiin pidettyä kongressi poissa tutkimasta asiaa.

Toinen tärkeä politiikkamuutos oli Council on Foreign Relationsin mukaantuominen huippusalaisen komitean henkilöstön rekrytointikanavaksi, jonka tehtävä oli tarjota politiikkatoimien suosituksia eri poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista, uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä avaruusolentojen läsnäoloa koskien. Rockefellerien suvusta tuli tärkeä hyväntekijä Council on Foreign Relationsin perustamisessa vuonna 1921 antamalla merkittävän vuosittaisen $1500:n lahjoituksen, antamalla yksittäisen suuren $50000:n lahjoituksen neuvoston uutta päämajaa varten 1929, sekä lahjoittamalla rakennuksen josta tuli vuonna 1945 neuvoston uusi päämaja. [19] Rockefellerien vaikutusvalta näkyi siinä miten he tukivat tiettyjen henkilöiden nimittämistä korkeisiin asemiin. 1970-luvun alkupuolella, esimerkiksi, David Rockefeller, josta lopulta tuli CFR:n puheenjohtaja, nimitti nimityskomitean toiveiden vastaisesti William Bundyn merkittävän julkaisun, Foreign Affairsin, päätoimittajaksi. [20] Tuomalla CFR:n Eisenhowerin hallinnon avaruusolentokysymystä hoitavien salaisten organisaatioiden rekrytointikanavaksi, Nelson Rockefeller oli veivannut itsensä ja sukunsa avaruusolentokysymyksen poliittisen hallinnoinnin keskiöön.

Kaikkein merkittävimmät organisatoriset uudistukset mitä tulee avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen hallinnointiin olivat MJ-12:n virallistaminen ja laajentaminen autonomiseksi instituutioksi, jolla oli täydet valtuudet tehdä päätöksiä koskien avaruusolentojen läsnäoloa. MJ-12:sta tuli muodollisesti kansallisen turvallisuuden neuvoston salaisten operaatioiden komitean sisäinen järjestö — Committee 5412 — joka sai nimensä kansallisen turvallisuuden neuvoston ediktistä 5412. MJ-12:n aiempi olemassaolo toimeenpanovallan nimittämänä ad hoc -komiteana oli nyt muuttunut pysyväksi alikomiteaksi, joka sijaitsi kansallisen turvallisuuden neuvoston kaikkein salamyhkäisimmän komitean sisällä. Ilmiantajatodistusten tarjoaman näytön perusteella Trumanin ad hoc -komitea MJ-12 uudelleenorganisoitiin niin, että siinä oli nyt kaksi piiriä. [21] Ulompi piiri oli 40:n henkilön ryhmä, jotka muodostivat Study Groupin (minkä johdosta nimet kuten PI-40 ja Special Studies Group on myös liitetty MJ-12:n), jonka funktio oli tarjota erityisselvityksiä ja politiikkasuosituksia koskien avaruusolentokysymystä pienemmälle päätöksentekijöiden ryhmälle (MJ-12), joka tekisi varsinaiset toteutettavat politiikkasuositukset saatuaan toimeenpanovallan hyväksynnän Eisenhowerilta.

Eisenhowerin alaisuudessa perustettu Special Studies Group/PI-40 piti ensimmäisen tapaamisensa Quanticon rannikkojääkäritukikohdassa Virginiassa, ja sen 35 jäsentä valittiin yksinomaan Council of Foreign Relationsista. Ryhmällä oli kaksi johtajaa, Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, ja se koostui nimekkäistä henkilöistä kuten tri. Edward Teller, Paul Nitze, David Rockefeller ja McGeorge Bundy (myöhemmin Kennedyn ulkoasiain erikoisassistentti). [22] William Cooperin mukaan, Rockefellerit rakensivat loisteliaat tilat ryhmälle omille maille Marylandiin. [23]

MJ-12 koostui 19 henkilöstä, jotka arvioivat eri tutkimuksia ja pohtivat poliittisia kysymyksiä koskien avaruusolentojen läsnäoloa perustuen 12 äänen enemmistöäänestykseen, mikäli jokin asia haluttiin saada hyväksytyksi. [24] William Cooperin mukaan, joka palveli laivastotiedustelun Tyynenmeren laivaston komentajan briiffaustiimissä, tätä pienempää ryhmää johti presidentin ulkoasiain erikoisedustaja, ja sen jäsenistö oli seuraava. Presidentin kylmän sodan strategian erikoisedustaja (eli kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Nelson Rockefeller), keskustiedustelupalvelun johtaja (Allen Welsh Dulles), ulkoministeri (John Foster Dulles), pääesikunnan johtaja (amiraali Arthur Radford), FBI:n johtaja (J. Edgar Hoover), kuusi henkilöä CFR:n johdosta (’viisaat miehet’) ja kuusi henkilöä salaisesta tieteellisestä järjestöstä nimeltä JASON Group (jota johti tohtori Edward Teller), jotka olivat kaikki Council on Foreign Relationsin jäseniä. [25] On todennäköistä, että MJ-12:n/PI-40:n säännöt koskien jäsenyyttä sanoivat, että jokaisen jäsenen piti olla MJ-12:n hyväksymä, että jäsenet eivät saaneet kuulua yhtä aikaa sekä MJ-12:n että PI-40:n, että heidän MJ-12 -jäsenyytensä pituus on rajoitettu ja että PI-40 -jäsenyyden pituutta ei ole rajoitettu.

Kuten oli kansallisen turvallisuuden neuvoston poliittisen roolin laita sen tarjotessa neuvoja presidentille, MJ-12:lla oli samanlainen funktio koordinoitaessa politiikkatoimia koskien eri salaisia organisaatioita, jotka olivat mukana avaruusolentojen läsnäolon eri aspektien hoidossa. Organisaation kehittyessä tutkimaan tiettyjä poliittisia ongelmia koskien avaruusolentojen läsnäoloa, PI-40:llä oli merkittävä rooli poliittisten kysymysten muotoilussa ja prioriteettien määrittämisessä, jotka vaikuttaisivat tapaan jolla MJ-12 teki politiikkatoimien suosituksia. MJ-12:n laajentumiseen johtaneen institutionaalisen uudelleenorganisoinnin arkkitehtinä ja presidentin neuvonantajana Rockefeller otti kriittisen roolin MJ-12:n johdossa. Lisäksi Rockefeller hänen perheensä suhteiden avulla kykeni myös vaikuttamaan CFR:n ja JASON-ryhmän jäsenien nimittämiseen PI-40:n hyväksi. Rockefeller oli keskeisessä asemassa vaikuttamassa strategisiin periaatteisiin ja imperatiiveihin, jotka myöhemmin ohjaisivat avaruusolentojen läsnäolosta tehtäviä politiikkasuosituksia. Rockefellerin vaikutusvalta asteittain johti hänen vieraantumiseensa Eisenhowerista jälkimmäisen tajuttua, että avaruusolentojen läsnäolon valvonta rapautui Rockefellerin uudelleenjärjestelyjen takia. Eisenhowerin huoli oli perua kahdesta päätavasta, joilla toimeenpanovallan valvonta rapautui: korporaatioiden roolista Amerikassa sekä tavasta, jolla informaatiota annettiin MJ-12/PI-40:lle avaruusolentokysymyksessä.

Siirtymä Rooseveltin/Trumanin hallintomallista, jossa valtio rahoitti sotilaallisia/tieteellisiä laboratorioita, jotka pyörittivät salaisia sotilasprojekteja, malliin, jossa amerikkalaiskorporaatiot olivat nimellisesti näistä projekteista vastuussa, johti yhteistyöhön jonka Eisenhower uskoi muuttuneen uhaksi toimeenpanovallalle. Tämä ikuistettiin Eisenhowerin kuuluisassa jäähyväispuheessa tammikuussa 1961, jossa hän varoitti ‘sotateollisesta kompleksista’:

Hallituksen neuvostoissa meidän on varottava antamasta perusteetonta vaikutusvaltaa, olipa sotateollinen kompleksi sitten halunnut sitä tai ei. Vääriin käsiin sijoitetun vallan katastrofaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, ja se pysyy. Emme saa koskaan antaa tämän yhdistelmän painon vaarantaa vapauksiamme tai demokraattisia prosessejamme. Meidän ei pitäisi pitää mitään itsestäänselvyytenä. Vain valppaat ja tiedostavat kansalaiset voivat pakottaa valtavan teollisen ja sotilaallisen puolustuskoneiston sovittamaan yhteen rauhanomaiset menetelmämme ja tavoitteemme, jotta turvallisuus ja vapaus voivat kukoistaa yhdessä. [26]

Hallintonsa lopussa Eisenhower selvästi oli sitä mieltä, että sotateollinen kompleksi oli muuttunut liian voimakkaaksi ja livahtanut hänen ja hänen pääneuvonantajansa kontrollista siinä miten avaruusolentojen läsnäoloa pitäisi poliittisesti hallinnoida. Amerikkalaiskorporaatioiden salaiset sotilasprojektit saivat rahoitusta asevoimien tekemien sopimusten kautta, mikä tarkoitti että presidentti ja hänen pääneuvonantajansa olivat menettäneet hallinnan siitä mitä tapahtui näissä salaisissa projekteissa ja organisaatioissa, jotka muodostivat eri sotilaallisten ja tiedusteluorganisaatioiden läpi kudotun ‘sotateollisen kompleksin’, joka työskenteli avaruusolentojen läsnäolon eri aspektien parissa. Kontrollin menetys siitä mitä sotateollisissa laboratorioissa tapahtui toi mukanaan kontrollin menettämisen tiedustelutiedon laadusta ja tarkkuudesta, jota presidentti ja hänen neuvonantajansa tilanteesta saivat. ‘Sotateollinen kompleksi’ selvästi kykeni muotoilemaan avaruusolentojen läsnäoloa koskevat politiikkakysymykset ja ennakoimattomat tilanteet tavoilla, jotka sanelivat valtion politiikan niin, että Eisenhower ja hänen neuvonantajansa kokivat olonsa turhautuneeksi ja hätäiseksi. Tämä viittaa siihen, että sotateollinen kompleksi oli soluttautunut MJ-12:n ja/tai PI-40:n ja että se muotoili politiikkakysymykset ja imperatiivit tavoilla, jotka rapauttivat näiden salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvontaa.

Nelson Rockefeller, amerikkalaiskorporaatiot mukaan avaruusolentokysymyksen poliittiseen johtamiseen ottanut uudelleenorganisoinnin arkkitehti, irtisanoutui pestistään presidentin erikoisassistenttina valtion uudelleenjärjestelyssä vuonna 1959 ja siirtyi kampanjoimaan menestyksekkäästi itsensä New Yorkin kuvernööriksi. Rockefellerin maine sekä korporaatiomaailmassa että MJ-12/PI-40:ssä varmisti sekä kontrollin siitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida yhä enenevässä määrin MJ-12/PI-40:n ja tiedustelupalvelujen kautta ja miten sotateollisen kompleksin tulisi yhä enenevissä määrin takaisinmallintaa avaruusolentojen teknologiaa. Eisenhower viittasi jäähyväispuheessaan, että ainakin mitä tulee avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen hallinnointiin, poliittinen vallankaappaus oli jo tapahtunut. [27] Eisenhower oli sysätty rooliin, jolle oli annettu pelkästään perustuslaillinen validiteetti saada politiikkasuosituksia, jotka perustuivat informaatioon jota presidentillä ei ollut oikeutta riippumattomasti varmistaa todeksi. Se, että Eisenhower oli tätä mieltä, näkyy Eisenhowerin alaisuudessa palvelleen upseerin, prikaatikenraali Stephen Lovekinin, raporteista:

Mutta kävi niin, että Eisenhower ostettiin pihalle. Koska hän ei enää tiennyt tätä, hän menetti hallinnan siitä mitä koko UFO-tilanteessa oikein tapahtui. Hänen viimeisessä puheessaan kansakunnalle hän mielestäni kertoi meille miten sotateollinen kompleksi puukottaisi selkää jos ei ole täysin valppaana... Ja mielestäni hän tajusi, että yhtäkkiä kaikki nämä materiaalit ovat menossa korporaatioiden haltuun, mikä voi olla maallemme vahingoksi. Tämä turhautuminen, mitä muistan siitä, kesti kuukausia. Hän tajusi, että hän oli menettämässä UFO-asian hallinnan. Hän tajusi, että tämä ilmiö tai mikä tahansa sitten hänellä olikaan vastassaan ei olisi menossa parhaisiin käsiin. Ja mitä muistan, hän käytti ilmaisua “Se ei tule olemaan parhaissa käsissä". [28]

Kennedyn hallinto merkitsi tärkeää merkkipaalua avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvonnan rapautumisessa. Kennedylle paljastettiin avaruusolentojen läsnäolo, kun hän nuorena senaattorina palvellessaan ulkosuhteiden komiteassa sai kuulla avaruusolentojen läsnäolosta. Kuten hänen republikaaniedeltäjänsä, uusi demokraattipresidentti Kennedy sai tietää, että avaruusolentojen läsnäoloa hallinnoivat salaiset armeijan ja tiedustelun organisaatiot yhdessä MJ-12:n/PI-40:n kanssa, jotka julkistivat tietoja avaruusolennoista tavoilla, jotka olivat puolueellisia tiettyä lopputulemaa kohtaan, mistä kaikkein selvin esimerkki on tarve jatkuvasti rahoittaa kyseisiä ohjelmia. Jos informaatiota todellakin ‘spinnattaisiin’, tämä kun on juuri se mitä Eisenhower ehdottaa, silloin avaruusolentojen läsnäolo olisi pysyvästi kansallisen turvallisuuden uhkien kategoriassa, joka vaatii tiukkaa salassapitoa, minimaalista valtion valvontaa ja törkeitä budjettisummia. Amerikkalaiskorporaatioiden mukaantulo asevoimien sopimuksiin tarkoitti, että toimeenpanovallan valvonta ei enää onnistuisi löytämään todellista avaruusolentojen läsnäolon merkitystä tai mitä salaiset organisaatiot oikeasti olivat tekemässä. Se, ettei mitenkään pysty tarkistamaan tai varmistamaan salaisten organisaatioiden toimittamaa informaatiota, joiden epäiltiin ‘spinnaavan’ sitä tavalla, joka tuki tiettyjä lopputulemia, oli varmastikin Eisenhowerin huolenaiheena ja ongelma, jonka Kennedy myös sai vastaansa.

Kennedy ja hänen luotettavimmat neuvonantajansa selvästi näkivät kovasti vaivaa saadakseen toimeenpanovallan jälleen valvontansa alle, mutta olivat samalla tavoin turhautuneita kuten Eisenhower ja hänen neuvonantajansa. Kennedyn kansainvälisten asioiden erikoisassistentti (eli kansallisen turvallisuuden neuvonantaja) McGeorge Bundy ja muut kabinetin jäsenet puolustus- ja ulkoministeriöistä, CIA:n johtaja ja pääesikunnan päällikkö olivat todennäköisimmät MJ-12:n jäösenet, mutta tämä ei ilmeisesti auttanut Kennedyä saamaan aikaan hänen vaatimia muutoksia. Entisen Air Force Onen stuertin Bill Holdenin mukaan hän ja Kennedy kävivät seuraavanlaisen keskustelun lentäessään Eurooppaan kesällä 1963: ”Mitä mieltä olette UFOista, hra presidentti?” Kennedy vakavoitui hetkeksi ja vastasi, ”Haluaisin kertoa kansalle UFO-tilanteesta… mutta käteni ovat sidotut.” [29] Rockefellerin institutionaaliset reformit tekivät mahdottomaksi kenellekään, edes istuvalle presidentille, saada haltuunsa avaruusolentojen läsnäolon poliittista päätöksentekoprosessia.

Kennedyn toimet saada toimeenpanovallan valvonta ja kumota häiritsevä todellisuus, jossa sotateollinen kompleksi toimi ilman valvontaa avaruusolentojen läsnäolon parissa sekä vaikutti siihen miten avaruusolentokysymystä hallinnoitiin poliittisesti johti eskaloituneeseen sarjaan yhteydenottoja. Esimerkiksi Kennedyn aloite parantaa suhteita Neuvostoliittoon Nikita Hruštšovin alaisuudessa ja tehdä yhteistyötä enemmän avaruusolentojen läsnäoloon vastaamisessa selvästi häiritsivät niitä salaisia organisaatioita, joilla oli todellista vaikutusvaltaa siihen miten poliittisesti hallinnoida avaruusolentokysymystä. On löydetty dokumentteja, jotka tukevat ideaa siitä, että Kennedy halusi saada aikaan laajempaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, ja että sotateollinen kompleksi vastusti tätä. [30] Lisäksi on väitetty, että Kennedy antoi ultimaatumin MJ-12:lle, jossa “hän aikoi paljastaa avaruusolentojen läsnäolon Amerikan kansalle seuraavana vuonna [1964], ja määräsi suunnitelman kehitettäväksi hänen päätöksen toteuttamiseksi.” [31]

Rockefellerin alaisuudessa toteutettu institutionaalinen uudelleenjärjestely teki mahdolliseksi amerikkalaiskorporaatioille osallistua erittäin salaisiin ohjelmiin asevoimiin ja tiedustelupalveluihin upotettujen salaisten organisaatioiden kanssa, ja tätä demokraattien nousukaspresidentin ei annettu kumota, joka oli sitoutunut kansallisesti ja kansainvälisesti läpinäkyvämpään ja yhteistyöllisempään toimintaan poliittisesti hallinnoida avaruusolentokysymykstä. On todennäköistä, että Kennedyn salamurha oli osittain kytköksissä hänen pyrkimyksiinsä saada takaisin kontrolli avaruusolentokysymyksestä. [32] Vastuuhenkilöt ovat voineet olla minkä tahansa salaisen organisaation jäseniä, joiden mielestä Kennedyn politiikka uhkasi niiden operaatioita. Tämän Kennedyn hallinnon kriisin lopputulema olisi ollut se, että muodollinen politiikasta päättävä ryhmä, MJ-12, olisi alkanut tehdä politiikkasuosituksia ilman presidentin hyväksyntää. Tämä merkitsi irtaantumista Eisenhowein hallinnon toimintatavasta, jossa Eisenhowerilla oli ainakin muodollinen velvollisuus antaa hyväksyntänsä toteutettaville suurille MJ-12:n politiikkasuosituksille.

Kennedyn salamurha merkitsi kulminaatiota prosessissa, joka oli ‘de facto poliittinen vallankaappaus’, jossa avaruusolentojen läsnäolon toimeenpanovallan valvonta loppui alle vuosikymmenessä. Eisenhowerin republikaanikytkökset ja Rockefellerin valinta uudelleenorganisoimaan valtionhallinnon rakenteita sekä hänen roolinsa avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin reformoinnissa johti käytännössä toimeenpanovallan valvonnan rapautumiseen avaruusolentokysymyksessä. Eisenhower sai tietää myöhemmin, että hänen hallintonsa oli menettänyt kontrollin, ja että käynnissä oli ‘hiljainen poliittinen vallankaappaus’. Kennedyn epäonnistuneet pyrkimykset saada takaisin kontrolli sekä hänen salamurhansa merkitsivät käännekohtaa toimeenpanovallan valvonnan rapautumisessa. Rooseveltin ja Trumanin hallintojen kaltainen toimeenpanovallan valvonta, jossa presidentti ja hänen vanhemmat neuvonantajansa olivat täysin tietoisia ja kontrolloivat avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa oli nyt kaukainen muisto vain. Todellinen kontrolli siitä miten poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa oli livahtanut salaisten organisaatioiden käsiin, jotka toimivat salassa ilman toimeenpanovallan valvontaa ja ylellisillä budjeteilla. On täten ymmärrettävää miksi, ainakin byrokraattisesta katsantokannasta jos ei niinkään kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, että salaisilla organisaatioilla oli vahva intressi ylläpitää status quoa ja vastustaa pyrkimyksiä, jotka johtaisivat suurempaan läpinäkyvyyteen ja toimeenpanovallan valvontaan.

Keskeisenä politiikkaa koordinoivana ryhmänä MJ-12/PI-40 oli selvästi ollut tietoinen tällaisen ‘de facto poliittisen vallankaappauksen’ eduista ja todennäköisesti ollut roolissa tukemassa, jos ei sitten päävastuullisena, avaruusolentokysymyksen kaikkien aspektien toimeenpanovallan rapauttamista. MJ-12/PI-40 oli institutionaalisesti asemoitu hyötymään suuresti toimeenpanovallan valvonnan vähenemisestä, mikä tarkoitti että presidentin hallinnot tiesivät vähemmän siitä mitä avaruusolentokysymyksissä tapahtuu, ja he olisivat joutuneet luottamaan MJ-12:n/PI-40:n saadakseen tarkkaa informaatiota siitä mitä sotateollisessa kompleksissa tapahtuu. MJ-12/PI-40 voisi olla roolissa koordinoimassa politiikkaa, eikä presidentti tai hänen neuvonantajansa valvoisi tai vastustaisi sitä mitenkään, eikä heillä ollut minkäänlaista keinoa vahvistaa tai haastaa heille avaruusolentokysymystä hoitavien salaisten organisaatioiden tarjoamaa informaatiota ja/tai MJ-12/PI-40:n heille tarjoamia politiikkasuosituksia. Presidentin hallintojen kyvyttömyys saada itsenäistä ja tarkkaa informaatiota avaruusolentojen läsnäolosta tarkoitti, että MJ-12/PI-40 kykenisi spinnaamaan saatavilla olevaa informaatiota omaan suuntaansa tuottaakseen poliittisia lopputulemia, jotka olivat linjassa MJ-12/PI-40:n prioriteettien ja tarpeiden kanssa. Yksi näistä tarpeista oli varmistaa autonomian aste, joka minimoisi toimeenpanovallan puuttumisen toimiin, joiden MJ-12/PI-40 oli todennäköisesti päättänyt olevan presidenttien kanslioiden kokemuksen ja kyvykkyyksien ulkopuolella, jotka parhaimmillaankin olivat vain tilapäisiä toimijoita avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa. Toimeenpanovallan valvonnan menettäminen tarkoitti, että MJ-12/PI-40 muuttui pääpeluriksi määritettäessä sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa hallinnoitaisiin poliittisesti. [33] Tämä johti neljänteen vaiheeseen avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamisessa — salaisten organisaatioiden autonomian ja rankaisematta jättämisen aikaan.

Neljäs vaihe: Salaisten organisaatioiden autonomian ja rankaisematta jättämisen aika

Presidentti Lyndon Johnson, kuten Kennedy, ei saanut MJ-12:n/PI-40:n luottamusta ja häneltä yksinkertaisesti evättiin tieto koskien avaruusolentojen läsnäoloa. [34] MJ-12/PI-40 operoi Johnsonin hallinnon aikaan ilman toimeenpanovallan valvontaa ja poliittisesti hallinnoi avaruusolentojen läsnäoloa koordinoimalla neljän pääalueen välillä. Ensimmäinen oli eri asevoimain haaroihin upotetut salaiset organisaatiot, jotka ovat osa avaruusolentojen teknologiaa aseisiin takaisinmallintavaa sotateollista kompleksia. Toinen oli tiedusteluorganisaatiot, jotka yrittivät kerätä informaatiota avaruusolentojen toiminnasta, avaruusolentojen agendasta, perustaa kommunikaatiokanavia avaruusolennoille, ja jotka on upotettu CIA:n, NSA:n ja DIA:n. Kolmas oli presudentti ja hänen neuvonantajansa, jotka eivät ole täysin tietoisia avaruusolentojen läsnäolon täydestä laajuudesta, jotka olivat kuitenkin ainakin tietoisia näiden salaisten organisaatioiden olemassaolosta ja MJ-12/PI-40:n roolista politiikan koordinoinnissa. [35] Neljäs ja viimeinen alue oli kongressi ja kansa, jotka on pidetty kaikkein eniten pimennossa ihaeesta, jotka eivät yksinkertaisesti tiedä avaruusolentojen läsnäoloa hoitamaan perustetuista salaisista organisaatioista.

Ilmavoimien tutkimus Project Blue Book alkoi Trumanin hallinnon lopulla, ja se oli, eversti Philip Corson mukaan, joka palveli Eisenhowerin hallinnossa ja joka oli myös saanut briiffausta Pentagonin salaisesta avaruusolentojen teknologian takaisinmallinnusprojektista, “alusta lähtien puhdasta mediapeliä”, joka oli suunniteltu pitämään kansan huomio keskustelussa siitä oliko UFOja ohjanneiden avaruusolentojen olemassaolosta olemassa riittävästi todistusaineistoa. [36] Project Blue Bookin päättyminen vuonna 1969 kertoi avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoivien luottamuksesta, että lukemattomat UFO-havainnot ja julkiset raportit kohtaamisista avaruusolentojen kanssa eivät olisi enää uhka viralliselle linjalle, avaruusolentojen läsnäolon paljastamatta jättämiselle.

Roolissaan keskeisenä politiikkaa koordinoivana elimenä avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden verkostossa MJ-12/PI-40 nyt otti tiukasti kontrolliinsa sen miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoitaisiin. MJ-12/PI-40:n päätehtävän ja sen keskeisten pelurien identifioiminen on täten keskeistä ymmärrettäessä sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti johdettiin ja kuinka avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen ja MJ-12/PI-40:n autonomia vaikuttaisivat tulevien presidenttien hallintoihin. MJ-12/PI-40:n organisatorinen funktio voidaan rinnastaa shakkipelaajaan, joka joutuu hoitelemaan koko joukon nappuloita, joilla kaikilla on eri funktio, arvot ja vahvuudet, päästäkseen lopulliseen tavoitteeseen: voittoon. Tämä tarkoittaa, että MJ-12/PI-40:n päärooli oli kehittää suuri strategia avaruusolentokysymyksen hoitoon mitä tulee avaruusolentojen rotujen moninaisuuteen, niiden eri agendoihin ja aktiviteetteihin sekä ulkovaltojen hallituksiin ja salaisiin organisaatioihin shakkilaudan yhdellä puolella (vastustaja), ja toisella puolella neljään pääalueeseen, joista laudan toisen puolen nappulat koostuivat. MJ-12/PI-40:n strategisen roolin arkkitehti oli Nelson Rockefeller ja Council on Foreign Relations, joka olennaisesti suunnitteli institutionaaliset säännöt, joiden mukaan MJ-12/PI-40 olisi kanssakäymisissä muiden avaruusolentokysymyksen eri aspekteja hoitavien tahojen kanssa. On olemassa vahvaa näyttöä ilmiantajatodistuksien perusteella, että Special Studies Groupin, joka oli MJ-12/PI-40:n ulkopiiri, mestaristrategi oli Rockefellerin suojatti tohtori Henry Kissinger, jonka kokemus avaruusolentojen läsnäolon hoidosta meni pidemmälle kuin mitä julkisuudessa kerrotaan. [37]

Henry Kissingerin merkittävyys PI-40:n mestaristrategina

On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että Natsi-Saksa oli osittain onnistunut takaisimallintamaan alasammutun avaruusolentojen aluksen, jonka natsit löysivät 1930-luvulla. [38] Natsitiedemiesten osittain menestyksekäs pyrkimys ymmärtää ja takaisinmallintaa tätä avaruusolentojen teknologiaa oli tärkeä tekijä Natsi-Saksan aseteknologian kehitysohjelmassa ja sodankäynnin pitkittämisessä, jonka aikana näitä uusia asejärjestelmiä otettiin käyttöön. Toisen maailmansodan päättyessä Yhdysvaltain armeijan vastatiedustelujoukot käynnistivät huippusalaisen projektin, jolla siirtää maasta toiseen samat natsitiedemiehet, jotta he voisivat käyttää natsien osaamista hyödykseen. ‘Operation Paperclip’, kuten tätä operaatiota kutsuttiin, siirsi satoja natsitiedemiehiä hyvinrahoitettuihin sotatieteellisiin laboratorioihin, jotka oli luotu valmistamaan aseita sotaan. [39] ‘Operation Paperclipin’ vähemmän tunnettu nimi oli nuori, saksaa puhuva, juutalaistaustainen, amerikkalainen tiedustelu-upseeri Henry Kissinger.

Kissinger syntyi toukokuun 27. päivä 1923 Baijerissa, Fürthissa, ja palveli armeijan vastatiedustelujoukoissa vuosina 1943-46. Toisen maailmansodan lopulla hän pysyi aktiivipalveluksessa Länsi-Saksassa. Hänet siirrettiin 970. vastatiedustelujoukkueeseen, jonka ‘virallisiin’ tehtäviin kuului entisten natsien rekrytointi neuvostovastaisiin operaatioihin Neuvostomaihin. [40] Kissingerin puolueettomuus oli todellisuudessa keskeisessä asemassa ‘Operation Paperclipissa’ — rooli, joka leimasi häntä armeijan tiedustelupiireissä henkilönä, joka oli älykäs ja osasi strategisen ajattelun kuinka parhaiten hoitaa tärkeimpiä Yhdysvaltaa koskettavia strategiakysymyksiä — siinä miten parhaiten vastata avaruusolentojen läsnäoloon. [41]

Kissinger palasi USA:n ja vuonna 1947 meni Harvardin yliopistoon kandiopiskelijaksi. Kissinger kuitenkin piti yhteytensä armeijaan ja toimi kapteenina sotilastiedustelureservissä. Tämä mahdollisti hänen jatkaa keskeisessä roolissa avaruusolentokysymyksessä, kun Trumanin hallinto linjasi korkeimman tason politiikkaa. Vuoteen 1950 mennessä Kissinger oli nyt valmistunut ja työskenteli osa-aikaisena Pentagonille. Hän kulki toistamiseen Washingtoniin — konsulttina operaatiotutkimuslaitokselle, joka oli pääesikunnan suorassa alaisuudessa. Operaatiotutkimuslaitos ‘virallisesti’ teki huippusalaista tutkimusta aiheista kuten entisten saksalaisten agenttien ja natsipuolueiden kannattajien hyödyntämisestä CIA:n salaisessa toiminnassa. Kissingerin viralliset tehtävät olivat jälleen kerran pelkkä peite hänen roolilleen koordinoida entisiä natsitiedemiehiä salaisiin projekteihin takaisinmallintamaan avaruusolentojen teknologiaa ja hoitamaan monenmoisia tiedustelullisia ja strategisia kysymyksiä avaruusolentojen läsnäoloon liittyen.

Vuonna 1952, saatuaan tohtorin paperit, Kissinger ryhtyi Psychological Strategy Boardin johtajan konsultiksi, joka oli kansallisen turvallisuuden neuvoston toimeenpaneva haara monissa salaisissa psykologisissa ja puolisotilaallisissa operaatioissa. Näin Kissingerin rooli laajeni käsittelemään avaruusolentojen läsnäoloa ympäröiviä lukuisia poliittisia kysymyksiä. Kissingerin sisäpiirin tietämys Operation Paperclipistä ja avaruusolentojen läsnäolosta, yhdistettynä hänen strategiseen ajattelukykyynsä, teki hänestä sellaisen joka voisi nopeasti ottaa nimekkään aseman avaruusolentojen läsnäoloa ympäröivässä päätöksentekohierarkiassa. Council on Foreign Relationsin jäsenenä Kissinger oli epäilemättä tullut muiden nimekkäiden jäsenten tietoon henkilönä, joka kykeni johtajuuteen avaruusolentokysymyksessä. Vuonna 1954 presidentti Eisenhower nimitti Nelson Rockefellerin hänen kylmän sodan erikoisassistentikseen, pestiin joka virallisesti liittyi ‘CIA:n salaoperaatioiden valvontaan ja hyväksyntään‘. Tämä oli peite Rockefellerin todelliselle roolille MJ-12:n johdossa sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan johdossa uunituoreiden Orionin tähdistöstä tulleiden avaruusolentojen kanssa solmittujen ‘salaisten sopimusten’ jälkimainingeissa. [42] ‘Sopimus’ on ollut monenlaisen spekuloinnin kohteena, mutta useat entiset armeijan ja tiedustelupalvelujen ‘tietovuotajat’ ovat paljastaneet sen olemassaolon ja sisällön. [43]

Vuonna 1955 Kissinger ryhtyi kansallisen turvallisuuden neuvoston operaatioita koordinoivan lautakunnan — ulkovaltoja vastaan tehtyjen operaatioiden kaikkein korkein poliittinen elin — konsultiksi. Kissingerin analyyttiset ja strategiset kyvyt olivat käytössä sekä Yhdysvaltain politiikassa koskien ulkovaltoja vastaan toteutettuja salaisia operaatioita että avaruusolentoja vastaan toteutettuja salaisia operaatioita. [44] Kissingerin rooli salaisissa operaatioissa, hänen läheinen suhteensa Nelson Rockefelleriin, hänen intellektuaaliset kyvykkyytensä, kaikki yhdessä johtivat hänen vaikutusvaltansa tasaiseen kasvuun. Rockefeller ja muut salaisissa organisaatioissa toimivat ymmärsivät vaaran, joka syntyi kun ei koordinoitu avaruusolentoja ja takaisinmallinnusta koskevaa salaista politiikkaa yhdessä perinteisempien ulkopolitiikan ongelmien kanssa, jotka olivat kansan huomion keskipisteenä.

Useiden laajojen ongelmien koordinointi vaatii jonkun, jolla on strategista ajattelukykyä koordinoida näitä kahta alaa. Kissingerin kyvyt saivat Rockefellerin, Council on Foreign Relationsin johtokunnan ja sotilastiedustelun huomion sopivana henkilönä tähän hommaan. Rockefeller oli keskeinen hahmo nimitettäessä Kissingeriä PI-40:n johtoasemaan, Study Groupiin joka tarjosi politiikkasuosituksia MJ-12:lle erityisesti reaktiona Orionin tähdistöstä saapuneiden avaruusolentojen kanssa solmitulle sopimukselle ja yleisesti koko avaruusolentojen läsnäoloon. [45]

PI-40:n johtajana ja keskeisenä strategistina Kissinger on varmasti ollut tietoinen tarpeesta hallinnoida poliittisesti avaruusolentojen läsnäoloa varmistamalla MJ-12:n ja PI-40:n autonomia ja koittaa tehdä toimeenpanovallan valvonnasta tehotonta. MJ-12/PI-40 oli kasvattanut institutionaalista valtaansa niin, että se kykeni nyt vaikuttamaan poliittisesti koko valtionhallinnon toimeenpanovaltaan. Voimakkaalla vaikutusvallalla, jos ei suoraan täysin kontrolloiden, presidentinkansliat toisensa jälkeen nähtiin kriittiseksi osaksi sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida, ja Rooseveltin ja Trumanin hallintojen merkittävä piirre, toimeenpanovallan valvonta, käytännössä lakkautettiin.

MJ-12:n tarvetta kontrolloida/vaikuttaa tuleviin hallintoihin kärjisti ironia siitä, että vaikka useimmat kansallisen turvallisuuden viranomaiset, poliitikot, uutismedia ja kansa uskoivat, että Neuvostoliitto oli suurin uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, Yhdysvallat itse asiassa teki salaa yhteistyötä laajalti Neuvostoliiton kanssa avaruusolentokysymyksen parissa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan retoriikan ja kansan huomion ja resurssit vaatineiden sotilaskonfliktien alla tehtiin salaisia operaatioita näiden osapuolten yhteisenä uhkana pitämää tahoa vastaan. [46] Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat strategisia kumppaneita mitä tulee avaruusolentokysymyksen hoitoon, kun taas ne samalla olivat strategisia kilpailijoita kylmän sodan geopolitiikassa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan vihamielisyydet olivat suurelta osin teatteria, joka auttoi suuntaamaan kansan huomion pois siitä mitä oikeasti tapahtui. Tällainen teatteri toimisi ainoastaan, jos kaikkein korkeimmat viranomaset presidentinkansliassa olivat tietoisia avaruusolentojen läsnäolosta, ikään kuin lepyttelemässä kovalinjaisempia politiikanlaatijoita, jotka uskoivat kylmän sodan olevan totta ja jotka olivat oikeasti valmiita käyttämään ydinaseita Neuvostoliittoa vastaan sen hyökätessä.

Tuleviin presidentinkanslioihin vaikuttaminen onnistuisi vain sijoittamalla PI-40:n ydinjäseniä tulevien presidentinkanslioiden korkeisiin asemiin, jotta varmistettaisiin ettei avaruusolentojen läsnäoloa paljastettaisi ja jotta lepyteltäisiin kylmän sodan vihamielisyyksiä. Kennedyn/Johnsonin hallinnoissa tämä henkilö oli McGeorge Bundy, yksi alkuperäisistä PI-40:n jäsenistä, joka kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi päästyään istui myös MJ-12:n puheenjohtajan paikalle. [47] Nixonin hallinnon tapauksessa tämä saavutettaisiin vieläkin nimekkäämpien PI-40 -jäsenten sijoittamisella, jotka kontrolloivat presidentti Nixonia tarpeen tullen.

Nixonin hallinnossa tämä henkilö oli kukas muukaan kuin Henry Kissinger, joka astui julkisuuteen vuonna 1968 nimitettäväksi juuri vaaleilla valitun Nixonin kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi. Kissingerin nimityksessä keskeinen hahmo oli Nelson Rockefeller, joka oli hävinnyt Nixonille vuoden 1968 republikaanien ehdokasnimityksen, ja tämän jälkeen järjestellyt suojattinsa Nixonin tiimiin. [48] Kissinger aikoi keskittää ulkopolitiikan teon Valkoiseen taloon ja kansallisen turvallisuuden neuvostoon, mikä näin varmistaisi hänelle keskeisen roolin sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muokkaajana että myös avaruusolentokysymyksen politiikan muokkaajana hänen roolissaan MJ-12:n johtajana. Kun otetaan huomioon hänen pitkä historiansa Special Studies Groupissa/PI-40:ssä niiden perustamisesta lähtien, Kissinger olisi kaikkein kokenein ja voimakkain MJ-12:n johtaja Nelson Rockefellerin jälkeen. [49]

Seymour Hershin kriittisessä Kissingerin elämänkerrassa koskien hänen Vietnamin sodan aikaista johtamistapaansa käy ilmi, että Kissinger aikoi hamuta niin paljon valtaa kuin vain mahdollista hoitamalla kansainvälisiä asioita. [50] Kissinger systemaattisesti kaivoi maata muiden jalkojen alta, jotka uhkasivat hänen kontrolliaan kansainvälisistä asioista, erityisesti uuden ulkoministerin William Rogersin ja muiden Nixonin hallinnon keskeisten poliittisten päätöksentekijöiden alta. [51] Kissinger kuvataan Hershin elämänkerrassa paranoidina poliitikkona, joka aikoo viedä vallan muilta, joilta hänen mukaansa puuttui hienovaraisuus ja terävyys ulkopoliittisten kysymysten hoidossa. Kissingerin johtamistyyli oli varmistaa, että kaikki informaatio kulki hänen kauttaan ja että hän toimi Nixonin ulkopolitiikan prioriteettien ja ajattelun pääsuodattimena. Kissingerin entisen avustajan Morton Halperinin kirjoittama kappale kertoo Kissingerin poliittisesta johtamistavasta:

Tammikuun 25. päivänä 1969, viisi päivää presidentin astuttua valtaan, kansallisen turvallisuuden neuvosto kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa. Asialistalla oli Vietnam, ja Halperin, joka nyt oli selkeästi Kissingerin avustajien ykkösnimi, nimitettiin tekemään tiivistelmät kaikista tutkielmista ja valmistelemaan muistiota näiden pohjalta presidentille. Hän huolellisesti listasi eri vaihtoehtoja kahden tai kolmen sivun tiivistelmässä, jätti tilaa presidentille merkitä hänen vaihtoehtonsa. Idea oli pienentää presidentin työtaakkaa: jos Nixon valitsi lukea liitteenä olevat dokumentit, hän voisi vain läpikäydä Halperinin tiivistelmän (joka toki sai Kissingerin julkaisuluvan) ja tehdä päätöksensä. Henry rakasti tiivistelmää ja piti sitä loistavana. Mutta ‘Mort’, hän sanoi, ‘et ole sanonut presidentille mitä vaihtoehtoja meidän pitäisi valita.’”

“Ajattelin itselleni”, Halperin muistelee, “että meidän ei pitäisi valita puoliamme; meidän pitäisi vain lähettää tiivistelmät vaihtoehdoista.” Vuosia myöhemmin Halperin tajusi miten naiivi hän oli ollut: “Henry oli julkisesti sanonut, että me aiomme hoitaa presidentin asiat. En tiennyt, että Henry halusi antaa hänelle vaihtoehdot, joista presidentti päättäisi. Olin yllättynyt -- koska edelleen uskoin mitä Henry oli sanonut.” Kissingerin tiivistelmäpaperit, suosituksineen, muuttuivat kaikkein salaisimmiksi dokumenteiksi Nixonin Valkoisessa talossa. [52]

Kissingerin poliittinen johtamistyyli hallinnossa oli merkittävä, sillä se tarjoaa oivallusta PI-40:n päätöksentekotyyliin Kissingerin alaisuudessa hänen ollessaan Study Groupin johtaja, ja myöhemmin MJ-12:n kun hänestä tuli sen johtaja Nixonin/Fordin hallinnoissa. [53]

Kissingerin roolia Yhdysvaltain ulkopolitiikan ohjaksissa saneli hänen ‘realpolitik’-periaatteensa. Realpolitik oli malli hänen lempivaltiomiehensä toiminnasta, 1800-luvun saksan kanslerin, Otto Von Bismarkin, joka taidokkaasti hoiteli kansainvälisiä liittoja ja rajoitettuja sotia muuttaakseen Preussin/Saksan suurvallaksi ilman, että Saksaa vastaan oltaisiin liittouduttu kansainvälisesti. [54] Bismarkille kansainvälineen politiikka oli suurta shakkipeliä, jossa moraali ja tunteet olivat sivuroolissa, ja mikä oikeasti merkitsi oli omien resurssien taidokas käyttö omien strategisten päämäärien saavuttamiseksi oman vallan maksimoimiseksi. [55] ‘Realpolitik’ dominoi Kissingerin näkökulmaa kansainvälisessä politiikassa paikoissa kuten Laos, Kamputsea, Chile ja Itä-Timor, joissa moraali ja tunteet eivät olleet minkäänlaisessa asemassa kohdeltaessa näitä maita puhtaina pelinappuloina kansainvälisessä shakkipelissä, jossa Yhdysvallat kilpaili Neuvostoliittoa vastaan ja maksimoi geopoliittista valtaansa, jossa samaan aikaan tehtiin strategista yhteistyötä ja vastattiin avaruusolentojen läsnäoloon. Yleisesti ei ole kuitenkaan tiedossa, että Kissinger otti käyttöön saman roolin Yhdysvaltain politiikkaa ohjaillessaan siihen miten se vastaisi avaruusolentojen läsnäoloon. Moraali ja tunteet olivat parhaimmillaankin toisarvoisia, kun Yhdysvallat asteittain paransi resurssejaan strategista asemaansa parantaakseen puhuttaessa avaruusolentojen vierailusta Maapallolle. Näiden ihmiskunnan kanssa kanssakäymisessä olleiden avaruusolentojen sekä niiden toiminnasta tietoisia olevien salaisten organisaatioiden moraalinen suuntautuminen eivät saaneet Kissingerin realpolitikissa paljoakaan painoarvoa. Se, mikä oli merkitsevää, oli se miten paljon avaruusolennot tarjoaisivat resursseja amerikkalaisille salaisille organisaatioille parantamaan aseteknologiaa ja näin amerikkalaisten strategista asemaa avaruusolentoihin verrattuna. Kissingerin realpolitik oli tapa jolla monimutkaiset poliittiset, yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ympäristölliset ongelmat voitiin ratkaista avaruusolentojen läsnäolosta puhuttaessa. Kissingerin rooli oli samanlainen kuin hänen 1800-luvun sankarin, Bismarkin. Kissinger olisi muuttamassa Yhdysvaltoja dominantiksi globaaliksi vallaksi, joka käsittelisi avaruusolentoja samanarvoisina, synnyttämättä planeettainvälistä sotaa yhden tai useamman avaruusolentojen rodun kanssa, mikä tarkoittaisi loppua Yhdysvaltain suvereniteetille ja vapaudelle. Kissingerin läheiset suhteet Rockefellerin sukuun varmistivat, että amerikkalaiskorporaatiot jatkaisivat keskeisessä roolissa avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Kissinger Nixonin hallinnossa samanaikaisesti oli korkeassa asemassa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ja sen salaisessa ‘ulkoplanetaarisessa’ politiikassa MJ-12/PI-40:n kautta, ja tästä seuraa, että avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi oli muutaman harvan käsissä, joiden aikeena oli hamuta niin paljon valtaa kuin mahdollista, eikä heidän aikeena ollut hetkeäkään jakaa sitä MJ-12:n/PI-40:n ulkopuolisille, joita pidettiin kokemattomina ja joilta puuttui poliittinen hienovaraisuus ja äly käsitellä avaruusolentokysymyksen monimutkaisuuksia. Eisenhowerin varoitus siitä, että avaruusolentokysymyksen poliittinen hallinnointi “ei olisi parhaissa käsissä” vaikutti yhtäkkiä profetialta.

Carterin ja Clintonin hallintojen poliittinen kyvyttömyys ja Reaganin uhka

Jimmy Carterin vaalivoitto vuonna 1976 toi mukanaan demokraattipresidentin, joka oli julistanut paljastavansa maailmalle totuuden avaruusolentojen läsnäolosta heti valtaan päästyään. Carter oli ensimmäinen amerikkalaispresidentti, joka oli julkisesti sanonut nähneensä UFOn. [56] Carter kuitenkin sai tietää, että presidenttinä hän olisi kyvytön saamaan tietää koko totuutta amerikkalaisten avaruusolentojen läsnäoloon liittyvistä salaisista ohjelmista, ja vielä vähemmän vaikuttaa siihen miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoitaisiin. Vaikka hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa Zbigniew Brzezinski olikin eräs PI-40:n ensimmäisistä johtajista ja nyt saisi MJ-12:n johtajan paikan Kissingeriltä, Carter ja hänen pääneuvonantajansa saivat tietää, että heiltä yksinkertaisesti evättiin pääsy tarpeelliseen avaruusolentojen läsnäoloa koskevaan tietoon, mikä teki tuskallisen selväksi, että avaruusolentojen läsnäoloa ei toimeenpanovalta valvonut. [57]

Carterin hallinnon rahoittama projekti Stanford Research Institutessa toukokuussa 1977, jossa tutkittiin viestintää avaruusolentojen kanssa, lopetettiin neljäkuukautta myöhemmin Pentagonin painostuksesta. Pentagon yksinkertaisesti uhkaili SRI:n johtoa, että se lakkauttaisi SRI:n rahoituksen mikäli SRI jatkaisi toimintaa Valkoisen talon kanssa. [58] Avaruusolentojen viestintäprojektin häslingin jälkeen Carter ja hänen neuvonantajansa pian tunnustivat, että he olivat ‘pikkupelureita’ avaruusolentokysymyksessä. Tämä kyvyttömyys poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa on hyvin voinut olla kriittinen tekijä Iranin vallankumouksessa, joka niin kovasti nakersi Carterin uudelleenvalintamahdollisuuksia. [59]

Republikaanien valintakampanja vuonna 1980 toi mukanaan uuden ulottuvuuden avaruusolentojen läsnäolon polittiseen johtamistapaan. Ronald Reagan esiintyi kampanjassa kommunisminvastaisena ristiretkeläisenä, jonka näkemys oli, että ainoastaan voimakkaan sotilaallisen aseman avulla neuvottelu oli keino vastustaa Neuvostoliiton uhkaa globaalille demokratialle. Yksityisyydessä Reaganilla oli kuitenkin samanlaisia näkemyksiä avaruusolentojen läsnäolosta sekä siitä miten hänen mielestään ‘avaruusolentojen ihmiskunnalle aiheuttamasta uhasta’ tulisi neuvotella voimakkaasta sotilaallisesta asemasta. [60] Kuten hänen edeltäjänsä presidentti Carter, Reagan oli kohdannut UFOja. [61] Toisin kuin Carter, kuitenkin, hän kehitti vahvan uskomuksen siitä, että avaruusolentojen läsnäolo oli uhka ihmiskunnalle ja että se tuli pitää kurissa sotilaallisen mahdin avulla. Sitä vastoin hänen republikaanien ehdokasvaalien vastustajansa entinen CIA-johtaja George Bush toi mukanaan maltillisen republikaani-ideologian — ideologian joka oli johdonmukaisempi hänen näkemystensä kanssa MJ-12:sta/PI-40:stä, joiden jäsen Bush oli aiemmin ollut, sekä Henry Kissingerin näkemysten kanssa, joka nyt oli MJ-12/PI-40:n kiistämätön mestaristrategi, jolla oli yli 40 vuotta kokemusta avaruusolentojen läsnäolon hoidosta. Reaganin valinta Bushin ohi on varmasti ollut pettymys Kissingerille ja MJ-12/PI-40:lle sekä sen suhteen miten mukaan tuotiin ‘ulkopuolinen’, joka vaikutti MJ-12/PI-40:n kykyyn poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa, mutta myös siksi, koska se mahdollisti vaarallisten elementtien syntyä tätä läsnäoloa hallinnoiviin salaisiin pyrkimyksiin.

MJ-12/PI-40 Kissingerin alaisuudessa oli täysin tietoinen avaruusolentojen läsnäolon monimutkaisuuksista liittyen eri rotuihin ja orientaatioihin sekä sen varmistamiseen, että useiden asevoimiin ja tiedustelupalveluihin upotettujen salaisten organisaatioiden toimintaa koordinoitaisiin tavalla, joka piti yllä ‘globaalia valtatasapainoa’. Kissinger ja MJ-12/PI-40 oli eniten huolissaan amerikkalaisten asevoimien ja/tai tiedustelupalvelujen salaisten organisaatioiden riskistä ottaa yhteen avaruusolentojen rotujen kanssa, joka voisi taantua suuren mittakaavan konfliktiksi, mikä johtaisi ‘maailmojen sotaan’. ‘Bismarkilainen’ mestaristrategi Kissinger oli huolissaan ‘valtatasapainon’ ylläpitämisestä samalla, kun hän paransi Yhdysvaltain strategista asemaa avaruusolentoja vastaan. PI-40, joka jälleen kerran oli Kissingerin hallinnassa hänen palveltuaan täyden kauden MJ-12:ssa, pyrki näin ollen hillitsemään Yhdysvaltain asevoimien sisäisten salaisten organisaatioiden ‘sotilaallista seikkailua’, joka parhaimmillaankin oli liian hyökkäävä ja pahimmillaan globaalia aseellista konfliktia tavoittelevat avaruusolentojen rodut saattaisivat soluttautua niihin. [62] MJ-12/PI-40 oli eniten huolissaan mahdollisuudesta, että salaiset sotilasorganisaatiot, jotka olivat taipuvaisia sotilaalliseen seikkailuun ja/tai avaruusolennot olivat niihin soluttautuneet, vaikuttaisivat presidentin kansliaan kohtuuttomasti.

Pian valintansa jälkeen Reagan osoitti avaruusolentouhkauskomuksensa luonteen olevan jäykkä, ja hän töksäytti monia julkisia lausuntoja avaruusolentojen läsnäolosta ja sen uhasta ihmiskunnalle. [63] Dixon Davisin, toisen kahdesta Reagania briiffannesta CIA-agentista, mukaan: ”Ronald Reaganin ongelma oli, että kaikki hänen ideansa olivat kiveen hakattuja. Hän ajatteli, että hän tiesi kaikesta kaiken — hän oli vanha koira.” [64]

Reaganin kommunisminvastainen retoriikka ja mssiivinen sotilasjoukkojen varustaminen oli vain peite Reaganin todellisesta halusta hyökätä avaruusolentojen kimppuun sotilaallisesti. [65] Hänen ensimmäinen julkinen kommenttinsa avaruusolentojen uhasta esitettiin vuoden 1985 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisessä huippukokouksessa Mihail Gorbatshovin kanssa Genevessä, jolloin hän sanoi:

En voinut sille mitään -- kun lakkaa ajattelemasta, että me olemme kaikki Jumalan lapsia, missä me sitten asummekin maailmassa, en voinut muuta kuin sanoa hänelle (Gorbatshov) miten helppo hänen ja minun tehtävä olisi, jos yhtäkkiä lajiamme uhkaisi uhka toisesta maailmasta universumissamme. Me unohtaisimme kaikki paikalliset erimielisyytemme, joita maidemme välillä olisi, ja me lopullisesti toteaisimme, että me olemme kaikki ihmisiä ja me olemme Maapallolla yhdessä. Kaipa voimme odottaa jonkin avaruusolentojen rodun tuloa alas uhkaamaan meitä, mutta mielestäni me voimme itse saada aikaan tuon realisaation keskenämme. [66]

Jos hänen odottamaton kommenttinsa huippukokouksessa ei ollut tarpeeksi provokatiivinen ilmaisu Reaganin näkemyksistä koskien avaruusolentojen läsnäolon mahdollista uhkaa, niin hänen puheensa YK:n 42. yleiskokouksessa syyskuun 21. päivä 1987 oli vieläkin provokatiivisempi ja implikaatioiltaan häiritsevämpi:

Nykyhetken vastakkainasettelujen pakkomielteissämme me usein unohdamme miten paljon kaikki ihmiskuntaa yhdistää. Ehkäpä tarvitsemme jonkin ulkopuolisen, universaalin uhan, joka saa meidät tunnustamaan tämän yhteisen siteen. Joskus mietin miten nopeasti maailmanlaajuiset eromme katoaisivat jos meillä olisi vastassamme avaruusolentojen uhka maailmamme ulkopuolelta. Ja kuitenkin minä kysyn: eivätkö avaruusolennot ole jo keskuudessamme? [67]

Eversti Phillip Corsolle ja muille konservatiiviupseereille Reagan oli sankari, joka tiesi miten parhaiten vastata avaruusolentojen uhkaan — globaalilla suojakilvellä, joka ampuisi alas avaruusolentojen alukset missä päin planeettaa tahansa. [68] Strategic Defense Initiative ei liittynyt niinkään ballististen ydinohjusten alas ampumiseen, oikeasti se oli planetaarinen suojakilpi, jonka armeijan salaiset organisaatiot olivat suunnitelleet, jotka halusivat sotilaskonfliktia avaruusolentojen kanssa.

Reaganin konservatiivinen poliittinen filosofia ja julkiset lausunnot tarpeesta massiivisesti varustautua Neuvostoliiton uhkaa vastaan olivat vihjailuja avaruusolentojen mahdollisen hyökkäyksen vaarasta. Kissinger, Brzezinski ja muut MJ-12/PI-40:ssä pitivät Reagania ja hänen poliittisia neuvonantajiaan uhkana avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnille ja häilyvälle rauhalle, joka salaisten organisaatioiden ja avaruusolentojen rotujen välillä oli ympäri planeettaa. Kun otetaan huomioon Reaganin kiveen hakatut näkemykset ja avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnin merkitys, on erittäin todennäköistä, että PI-40:n huoliin reagoineet ryhmät olivat roolissa yrittäessään saada Reagan syrjäytetyksi pestistään ja korvatuksi MJ-12/PI-40:n jäsen George Bushilla, silloisella varapresidentillä ja CIA:n johtajalla. Hinkleyn salamurhayritys vuonna 1981 oli mahdollisesti yritys PI-40:n löyhästi liittyviltä organisaatioilta joko syrjäyttää Reagan kokonaan tai pelotella tätä, jotta estettäisiin globaalin avaruusolentojen läsnäolon hallinnointiin liittyvän salaisen yhteistyön tuhoisa purkautuminen. [69] Salamurhayrityksen lopputulema oli, että Reaganin hallinnon sotilaalliset impulssit saatiin riittävästi hallintaan, että varmistettiin se ettei avaruusolentojen rotujen kanssa syntyisi minkäänlaista hallitsematonta sotilaskonfliktia.

George Bushin valinta vuonna 1988 jälleen kerran salli MJ-12/PI-40:n dominoida presidentin kanslian strategista ajattelua. Entisenä MJ-12/PI-40:n jäsenenä Bush oli liiankin tietoinen tarpeesta hallinnoida poliittisesti avaruusolentojen läsnäoloa Kissingerin Nixonin hallinnon aikaan sanelemalla muotilla. Kissingerin tuki oli kriittistä Bushin pääsylle CIA:n johtoon vuonna 1975 sekä hänen ‘ylennykselleen’ PI-40:stä MJ-12:n, pian sen jälkeen kun Watergate-skandaalin pöly oli alkanut laskeutua. [70] Julkinen salailu, päätöksentekovallan monopolisointi MJ-12/PI-40:lle, vallan tasapainon ylläpitäminen ja avaruusolentojen teknologian jatkuva takaisinmallintaminen aseiksi sekä amerikkalaiskorporaatioiden roolin ylläpito avaruusolentokysymyksessä olivat avaruusolentojen läsnäolon poliittisen johtamistavan avaimia.

MJ-12/PI-40 oli varmasti tyytyväinen sen vaikutusvaltaan Bushin hallinnon alaisuudessa, ja on olemassa näyttöä siitä, että kansainvälisiä tapahtumia hoidettiin tavoilla, jotka tukivat Bushin uudelleenvalintaa vuonna 1992. ‘Kylmän sodan päättyminen’ oli varmastikin ‘lahja’ Bushin hallinnolle, joka normaalisti olisi varmistanut toisen presidenttikauden hallinnolle, joka nautti niin suuresta ulkopoliittisesta menestyksestä. [71] Persianlahden sodan voitto 1991 oli samanlainen tapaus, joka normaalisti olisi varmistanut uudelleenvalinnan presidentiksi. Vuoden 1992 presidentinvaalien lopputulos vaikutti niin varmalta, että nimekkäät demokraatit päättivät jättää kisan sikseen ja pitivät vuotta 1996 parhaana aikana presidentinvaalikampanjalle.

Presidentti Clintonin valinta oli varmasti yllätys MJ-12/PI-40:lle ja taas kerran tällä oli vaikutus, jossa ‘ulkopuolinen’ asetettiin Valkoiseen taloon. Clinton, kuten Carter häntä ennen, pian huomasi, että hänellä ei ollut juurikaan sanomista avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan. Hänen poliittiset neuvonantajansa CIA-johtaja James Woolsey ja puolustusministeri William Cohen eivät kumpikaan päässeet käsiksi tietoon avaruusolentojen läsnäolosta.. [72] Stephen Greer kertoi seuraavasta sananvaihdosta kuuluisan astronautin kanssa:

Jokin aika sitten olin Washingtonissa tapaamassa erästä kuuluisaa astronauttia. Jokainen tietää tämän henkilön nimen... Tämä astronautti oli uransa aikana saanut haltuunsa kiistämätöntä todistusaineistoa UFOista. Se on sellaista, että jos se paljastettaisiin, se olisi selvää ja kiistämätöntä näyttöä. Tämä astronautti kuvasi miten hän oli lähestynyt ja työskennellyt suoraan presidentti Clintonin puolustusministeri William Cohenin kanssa noutaakseen tämän tietyn todisteen salaisista projekteista -- meillä on siitä kaikki yksityiskohdat... Tämä astronautti sanoi minulle "puolustusministeri William Cohen käytti kohtuuttoman suuria summia rahaa ja aikaa tämän todisteen hankkimiseksi, eikä hänelle annettu pääsyä siihen". [73]

Tämä vihjasi siihen, että monet MJ-12/PI-40:ssä istuvista olivat jääneet sinne roikkumaan Bushin hallinnosta, ja Clintonin poliittisiin nimityksiin ei luotettu salaisuuden säilyttäjinä. Clintonin toimet saada informaatiota salaisilta organisaatioilta osoittautuivat hedelmättömiksi, kuten käy ilmi William Laparlin sanomisista, joka työskenteli CIA:lle Clintonin hallinnon alussa:

Korkea-arvoisten CIA-henkilöiden sekä näihin henkilöihin yhteyttä pitävien kesken oli tiedossa, että Clintonit olivat UFOjen jäljillä. Bill Clinton oli pyytänyt kaikilta häntä kuuntelevilta paljastamaan hänelle salaisuuden. Hän otti jonkun amiraalin jostain ja sanoi "muuten, kerro minulle UFOjen salaisuus". He vain katsoivat häntä ilmeellä, joka sanoi kuin "Mistä planeetalta sinä olet?" [74]

Clintonin kiinnostus ja toimet avaruusolentojen läsnäoloa ja salaisia projekteja koskevan tiedon saamiseksi olivat MJ-12/PI-40:lle uhka mitä tulee Clintonin aloitteisiin, jotka uhkasivat 1940-luvulta asti säilynyttä salaisuuden verhoa. Clintonin toimet on saatettu nähdä alkuvaiheen pyrkimyksenä toimeenpanovallan valvonnan palauttamiseksi. Ei oel vaikeaa tulla päätelmään, että monet Clintonin poliittiset ongelmat olivat seurausta salaisista vehkeilyistä harhauttaa Clintonin hallintoa ja varmistaa, että hänen kotimaan politiikkansa saisi mahdollisimman vähän tukea. Clinton päätti kautensa vain vähäisellä tiedolla avaruusolentojen läsnäolosta, eikä hänellä ollut merkittävää poliittista vaikutusta avaruusolentojen läsnäolon johtamistapaan. Hänen kommenttinsa marraskuussa 1995 pohjoisirlantilaiselle teinille kertovat hänen kyvyttömyydestää avaruusolentokysymystä koskien:

Sain kirjeen 13-vuotiaalta Ryanilta Belfastista. Ryan, jos olet kuulolla tänään, tässä on vastaus kysymykseesi. Ei, sikäli kun tiedän, avaruusolentojen alus ei törmännyt maahan Roswellissa, New Mexicossa vuonna 1947. (Naurua.) Ja, Ryan, jos Yhdysvaltain ilmavoimat saivat avaruusolentojen ruumiita talteen, he eivät kertoneet minulle siitä myöskään, ja minäkin haluaisin tietää. (Aplodit.) [75]

George W. Bushin valinta presidentiksi vuonna 2000 jälleen kerran johti siihen, että sisäpiiriläinen, tai ainakin sisäpiiriläisen uskollinen poika, oli Valkoisessa talossa. George Bush vanhempi näin oli keskeisessä roolissa poikaansa ohjastamassa, jolta puuttui samanlaiset älylliset ominaisuudet, joita vaadittiin PI-40:n tai Council on Foreign Relationsin jäsenyyteen, mutta joka oli hyödyllinen keulahahmo, joka sai Amerikan kansan tuen eri tavoin, kuin urbaani ja sofistikoituneempi Bush vanhempi tai häntä edeltänyt Nelson Rockefeller koskaan saivat. Tämä oli avaruusolentojen poliittisen johtamistavan uusi vaihe, ulkomaan haltuunotto siinä yksinomaisessa tarkoituksessa, että sillä saisi strategisen edun avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Viides vaihe: Irakin ja sen muinaisen avaruusolentoteknologian poliittinen hallinta

Vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa George Bush vitsaillen vastasi kysymykseen koskien avaruusolentojen läsnäoloa sanomalla, että se oli Richard Cheneyn osaamisalaa. [76] Cheney palveli puolustusministerinä ensimmäisen Bushin hallinnossa ja samalla kaavalla, jota käytettiin Eisenhowerin hallinnossa määrittämään MJ-12:n jäsenet, hän oli entinen MJ-12:n aktiivijäsen ja erittäin todennäköisesti nykyinen PI-40:n jäsen. Cheney ja/tai vanhempi Bush on todennäköisesti briiffannut nuorempaa Bushia jossain kohtaa avaruusolentojen läsnäolosta, ja hän yksinkertaisesti sanoi Cheneyllä olevan enemmän kokemusta asiasta. Toiset Bushin hallinnon keskeiset nimet kuten Fordin hallinnon aikainen puolustusministeri Donald Rumsfeld ovat myös olleet Eisenhowerin aikaisen kaavan mukaan PI-40:n jäseniä ja sen jälkeen saaneet ylennyksen MJ-12:n. Muut Bushin hallinnon nimet kuten Paul Wolfowitz ja Richard Perle, jotka molemmat ovat aiemmin olleet korkeassa asemassa Pentagonilla, todennäköisesti olivat molemmat saaneet tietoa avaruusolentojen läsnäolosta virkansa aikana.

Bushin hallinnon henkilöstö erottui heidän Pentagonin taustoillaan ja ‘haukkamaisella’ republikaanimaailmankuvalla, joka kannatti uusia kansainvälisiä teorioita, kuten ennaltaehkäisevää sotilaallista väliintuloa roistovaltioita vastaan ja maailmanlaajuisen puolustuskilven luomista niitä vastaan. Kun sellainen teoria keskittyy uhkaan, joka aiheutuu tällaisista valtioista mikäli niillä on hallussaan massatuhoaseita, se tieto mikä näillä henkilöillä oli avaruusolentojen läsnäoloa koskien vihjasi, että he pelkästään jatkoivat avaruusolentojen läsnäolon uhkiin perustuvaa arviointia, joka Reaganin aiempaa hallintoa oli dominoinut. Globaali suojakilpi ydinaseita käyttäviä roistovaltioita vastaan oli kätevä peite todellisille aikeille sotilaallisesti iskeä minkä tahansa avaruusolentojen aluksen kimppuun missä tahansa päin planeettaa. Bushin hallinnon ‘haukkojen’ läheisten Pentagonin suhteiden lisäksi joillain heistä oli hyvät suhteet sotilasurakoitsijoihin, jotka työskentelivät eri salaisissa projekteissa avaruusolentojen läsnäolon parissa. Bushin hallinnon ‘haukkojen’ ammattitausta ja politiikat puhuvat siitä, että he muodostavat korkea-arvoisten viranomaisten ‘kabaalin’ julkisen pään, joka toimii salaisissa organisaatioissa ja yrittää edistää sotilaallisia iskuja avaruusolentoja vastaan. [77] Sellaiset viranomaiset epäilemättä ovat olleet tietoisia muiden maiden salaisista organisaatioista, joiden kanssa he ovat kilpailleet/tehneet yhteistyötä saadakseen maksimaalisen strategisen edun avaruusolentojen läsnäolosta, sekä tietoisia eri roistovaltioiden strategisesta merkityksestä hauraassa valtatasapainossa, joka planeetalla vallitsi eri avaruusolentojen faktioiden ja salaisten valtion organisaatioiden kesken. Keskeinen roistovaltio tällaisessa strategisessa kamppailussa oli Saddam Husseinin johtama Irak.

On olemassa näyttöä siitä, että Irakissa on joskus ollut muinainen sivilisaatio, joka on ollut tiiviisti yhteyksissä avaruusolentojen rotuihin. [78] Todennäköisyys sille, että tämä yhteys on johtanut joko avaruusolentojen taakseen jättämän teknologian tai avaruusolentojen teknologian kehitykseen, joka on haudattu Irakin aavikolle, on esitetty pääasialliseksi motivaatioksi Yhdysvaltain johtamalle sotilashyökkäykselle vuoden 2003 Persianlahden sodassa. [79] Kun tarve vallata Irak syntyi syistä, jotka pääosin koskettivat avaruusolentojen läsnäolon poliittista hallinnointia ja Irakin strategista tärkeyttä, oli tärkeää hoitaa tämä tavalla, joka minimoisi globaalin kaaoksen. Tämä oli erityisen tärkeää, koska salaiset organisaatiot USA:ssa kilpailivat samanlaisten organisaatioiden kanssa Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä, jopa Kiinassa, jotka oletettavasti olivat jo saaneet jonkinlaisen käsityksen siitä mitä Irakissa odotti sekä sen strategisesta merkityksestä globaalille valtatasapainolle.

Keskeisten Bushin hallinnon ‘haukkojen’, Donald Rumsfeldin, Paul Wolfowitzin, Richard Cheneyn, Richard Perlen ja muiden vaikutusvalta nähtiin MJ-12/PI-40:ssä todennäköisesti käyttökelpoisena poliittisena työkaluna, jolla saataisiin pääsy Irakin strategisiin avaruusolentoresurssreihin. Tämä piti hoitaa tavalla, joka kuitenkin säilyttäisi globaalin konsensuksen eikä saisi aikaan konfliktia, joka voisi helposti lähteä lapasesta ja johtaa avaruusolentojen rotujen tekemään interventioon. Kuten Reaganin hallinnon kanssa aiemmin, MJ-12/PI-40:n piti pitää aisoissa Bushin hallinnon sotaisat puuskat jos he aikoivat saada pääsyn Irakin avaruusolentoresursseihin Ranskan, Saksan ja Kiinan salaisten organisaatioiden vastustuksesta huolimatta.

Elokuussa 2002, kun debatti ennakoivasta amerikkalaisten sotilashyökkäyksestä oli kuumimmillaan, Kissinger julkaisi merkittävän poliittisen lausunnon, jossa hän varoitti Bushin hallintoa vieraannuttamasta sen historiallisia liittolaisia Irakin kysymyksen hoidossa. Hän väitti, että “oikeutetun ennakoivan hyökkäyksen käsite menee kaikkea modernia kansainvälistä lakia vastaan, joka sallii sotilasvoiman käytön ainoastaan itsepuolustuksessa, eikä potentiaalisia uhkia vastaan.” [80] Tämä yhdessä muiden republikaanihallintojen korkeiden viranomaisten, kuten vanhemman Bushin sekä kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja PI-40 -jäsen Bren Scowcroftin lausuntojen kanssa johti siihen, että presidentti Bush siirtyi internationalistisempaan agendaan, joka painotti YK:n roolia. [81] Tämä kulminoitui Bushin pitämään puheeseen YK:n edessä syyskuun 11. hyökkäysten vuosipäivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän painotti Saddam Husseinin kohtaamista ja YK:n johtavaa roolia roistovaltioiden uhan hillitsemisessä. [82] Kissinger ja Scowcroft edustivat MJ-12/PI-40:n näkyvää aloitetta karsinoida Bushin haukkoja mitä tulee globaalin konsensuksen säilyttämiseen keskeisenä strategisena tavoitteena Irakin sotilashyökkäyksessä ja Saddamin syrjäyttämisessä vallasta ja pääsyn saamisessa Irakiin piilotettuun avaruusolentojen teknologiaan. Republikaanihaukat Bushin hallinnossa olivat tilapäisesti tulleet Kissingerin ja maltillisten republikaanien ja MJ-12/PI-40 -jäsenien päihittämiksi. Salaiset organisaatiot Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä näin saivat enemmän aikaa tavoitella sopua Bushin hallinnon kanssa. Turvallisuusneuvston päätös 1441 oli Kissingerin lähestymistavan voitto avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamistavassa.

Helmikuuhun 2003 mennessä oli käynyt selväksi, että Saksa, Ranska ja Venäjä olivat aikeissa estää Yhdysvaltain hyökkäyksen. Syy ei niinkään ollut puhtaan altruistinen halu säilyttää globaali rauha oikeudettoman amerikkalaishyökkäyksen uhatessa tuhota ’olemattomat’ massatuhoaseet Irakissa, vaan nämä eurooppalaismaat halusivat pitää Yhdysvallat poissa Irakista johtuen kasvaneesta strategisesta vallasta, jonka amerikkalaiset salaiset organisaatiot tällä saisivat. Kissingerin rooli kertoo Irakin avaruusolentoteknologiasta kulisseissa käydystä strategisesta kamppailusta sekä liitoissa tapahtuneista muutoksista. Kissinger myöhemmin piti poliittisen linjapuheen, jossa hän kritisoi NATO-liittoa uhkaavaa Ranskaa ja Saksaa. [83] Hänen puheensa vihjasi, että aika oli kypsä amerikkalaisten sotilashyökkäykselle. Kissinger ja MJ-12/PI-40 olivat saaneet siunauksen hyökkäykselle, joka oli nyt peruuttamaton. Alunperin pelätyn suuren paikallisen tuhon sijaan tapahtui Saddamin hallinnon nopea alastulo. Salaiset amerikkalaisorganisaatiot olivat nyt saavuttaneet sotilaalliset tavoitteensa aiheuttamatta alueellista tai globaalia kaaosta. YK:n turvallisuusneuvoston uuden päätöslauselman läpimeno toukokuussa 2003 äänin 14-0 suistutti Yhdysvaltain hallintoa ja Irakin sodanjälkeistä jälleenrakentamista. Se oli merkittävä voitto Bushin hallinnolle sekä MJ-12/PI-40:n vaikutusvallalle avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Sodanjälkeisen Irakin hallinnossa merkittävää oli Pentagonin nimittämän siviilihallintovirkamies Jay Garnerin nopea irtisanoutuminen ja hänen korvaamisensa Paul Bremerilla, entisellä ulkoministeriön terrorismilähettiläällä, Kissingeriin vahvat yhteydet säilyttäneellä henkilöllä, joka muodollisesti oli vastuussa Irakin siviilihallinnosta. Tämä kertoi Kissingerin tukemasta maltillisemmasta politiikasta avaruusolentojen läsnäolon hoidossa, joka oli säilynyt Bushin haukkojen aggressiivisemman tyylin yli. Valtakamppailu maltillisempien ja haukkamaisten faktioiden välillä MJ-12/PI-40:ssä oli käynnissä kulisseissa, ja Kissingerin tuki maltillisille oli ollut menestys.

Bremerin toteuttama politiikka viivästyttää Irakin väliaikaishallinnon vaalien aikataulua kertoi siitä, että Yhdysvallat aikoi pitää Irakin vahvasti omassa kontrollissaan useita vuosia. Irakin rooli muinaisen avaruusolentojen teknologian sijaintipaikkana sekä analyyseissa, joissa puhuttiin sen olleen merkittävässä roolissa muinaisen Sumerian sivilisaation perustaneiden avaruusolentojen rotujen mahdollisessa palaamisessa Maapallolle, tekee Irakista merkittävän tekijän avaruusolentokysymyksen poliittisessa hoidossa.

Yhteenveto: Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi ja haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi on kehittynyt kovasti toisen maailmansodan ajoista. Alkaen aluksi prosessina, joka oli vankasti presidentin kanslian toimeenpanovallan valvonnan alainen, mikä näin teki siitä osan demokraattista prosessia huolimatta salailusta ja kongressin ulkopuolelle jättämisestä, poliittinen hallinnointi on kehittynyt pisteeseen, jossa presidenttien kansliat eivät ole saaneet täyttä tietoa tai toimeenpanovallan kontrollia monista avaruusolentojen läsnäolon aspekteista. Tämä tarkoitti sitä, että poliittisen johtamisen prosessilla oli kyseenalainen perustuslaillinen validiteetti ja sitä kontrolloi toimijat, jotka voitiin jäljittää Rockefeller-Kissinger -akselille sekä heidän suhteisiinsa amerikkalaiskorporaatioihin ja ulkopoliittisiin eliittiryhmiin kuten Council on Foreign Relations. Amerikkalais-brittiläis-australialainen hyökkäys Irakiin kertoo siitä, että avaruusolentokysymyksen poliittinen hallinnointiprosessi on kehittynyt jälleen toiselle tasolle. Nyt amerikkalaiset ja heidän liittolaisensa ovat valmiita sotilaallisesti puuttumaan muiden maiden asioihin saadakseen strategista etua avaruusolentokysymyksessä. Kaikkein tärkein näistä on ylläpitää avaruusolentojen läsnäolo virallisesti salassa, pitää kansa tietämättömänä avaruusolentojen todellisesta roolista muinaisten sivilisaatioiden historiassa ja saada kaikki mahdollinen sotilaallinen etu takaisinmallintamalla maista kuten Irak löydettyä avaruusolentojen teknologiaa, joissa avaruusolennoilla on historiallisesti ollut toimintaa. Tietovuotajalähteiden mukaan muinaisia avaruusolentojen tukikohtia on löydetty planeetaltamme useita. [84] Tämän johdosta on todennäköistä, että hyökkäys Irakiin on ennakkotapaus samanlaisista hyökkäyksistä muualle päin planeettaa syistä, jotka yhä enemmän liittyvät avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan.

Organisaatioiden kuten MJ-12/PI-40 strateginen ajattelu perustuu käsitykseen siitä, että avaruusolentoprosessia hallinnoi parhaat analyyttiset mielet ja strategiset ajattelijat, ja että vaikka tämä ei ole demokratian, joka painottaa toimeenpanovallan tai kongressin valvontaa kaikista valtion toimista, kannalta hyväksyttävää, se on hyväksyttävää kansallisen turvallisuuden kannalta. Voidaan todeta, että näkemys siitä, että ‘parhaat mielet’ ovat avaruusolentojen läsnäolon poliittisen johtamistavan ohjaksissa on väärä. Avaruusolentojen läsnäoloa koskevaa informaatiota kontrolloidaan ja spinnataan yhä enemmän tavoilla, joka viittaa siihen, että todellinen päätöksentekovalta on vääjäämättä valunut yhä harvempien käsiin, joiden ajattelutapa on konservatiivinen ja tyypillisesti republikaanipuolueeseen liittyvä. Vaikka on mahdotonta sanoa kuinka monta henkilöä oikeasti vastaa avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta hallinnoinnista, Rockefeller-Kissingerin mukanaolon historia sekä amerikkalaiskorporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin näkyvä rooli viittaavat siihen, että tämä vaikutusvalta on rajattu hyvin harvoille.

Eisenhowerin varoitus siitä, että ‘parhaat mielet’ eivät ole vallan kahvassa viittaa siihen, että ‘asiantuntijoiden‘ eliittiklubi, joka sanelee miten avaruusolentojen läsnäolon poliittista hallinnointia tulisi toteuttaa, on liiallisesti sotateollista kompleksia symppaavien korporaatio- ja eliitti-intressien vaikutuksen alainen. Suuremman läpinäkyvyyden tuominen kaikkiin avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnin aspekteihin tekee mahdolliseksi laajentaa rajoittunutta valtapiiriä, mikä kontrolloi informaatiota avaruusolentojen läsnäolosta tavalla, joka todellakin mahdollistaa parhaiden mielten olla muodollisesti avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin johdossa.

Toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta johtamistavasta on tehnyt presidenteistä parhaimmillaankin pelkkiä MJ-12/PI-40:n politiikkasuositusten kumileimasimia (tämä vaikuttaa pätevän Nixonin, Fordin, Reaganin ja molempien Bushien hallintoihin), tai pahimmillaan tehnyt heistä poliittisesti kyvyttömiä, kuten vaikuttaa olevan asian laita Carterin ja Clintonin hallintojen tapauksessa. Tämän hetken Bushin hallinnon politiikka kertoo siitä, että Amerikan presidentti ei ole muuta kuin väline kyseenalaisten politiikkojen toteuttamiselle koskien avaruusolentojen läsnäolon hallinnointia. Tämä yhdistettynä salailun peitteeseen, joka on estänyt Yhdysvaltain kongressia ja Amerikan kansaa olemasta mielekkäässä roolissa avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa nykytila on perustavanlaatuisella tavalla ongelmallinen niille, jotka todella ovat sitoutuneet demokraattisen hallinnoinnin ja vapauden periaatteisiin USA:ssa ja muualla päin planeettaa. Presidentti Eisenhower näytti tulleensa aivan liian tietoiseksi todellisesta Amerikkaa kohtaavasta ongelmasta avaruusolentokysymyksessä: amerikkalaiskorporaatioiden ja sotateollisen kompleksin intressejä noudattavien de facto poliittisesta vallankaappauksesta. Amerikan kansan on aika ymmärtää Eisenhowerin todellinen varoitus ja aloittaa laajamittaiset poliittiset reformit, joilla vastata vapauden uhkaan, johon presidentti puheessaan viittasi.

Lähdeviitteet

[1] Olen hyvin kiitollinen Elizabeth O’Rourkelle toimitusavusta ja oikolukuehdotuksista tätä tutkielmaa kirjoitettaessa.

[2] Lisää tällaisesta vallankaappauksesta, katso Steven Greer, Extraterrestrial Contact: The Evidence and Implications (Crossing Point Publications, 1999).

[4] Kts. Richard Dolan, UFO’s and the National Security State: Chronology of a Cover-up 1941-1973 (Hampton Roads, 2002) 1-3.

[6] Kts. Jim Marrs, Alien Agenda: Investigating the Extraterrestrial Presence Among Us (HarperPaperbacks, 1997) 92-95; & Richard Dolan, UFO’s and the National Security State, 5-6.

[7] Kts. Stewart Swerdlow, Montauk: The Alien Connection (Expansions Publishing Co. 2002); Preston Nichols & Peter Moon, Montauk Revisited: Adventures in Synchronicity (Sky Books, 1991); Wade Gordon, The Brookhaven Connection (Sky Books, 2001).

[10] Kts. Dolan, UFOs and the National Security State, 16-35; and Marrs, Alien Agenda, 132-49.

[11] Kts. Kevin Randle & Donald Schmitt, The Truth About the UFO Crash at Roswell (Avon Books, 1994) Phillip

[12] Laaja keskustelu näistä projekteista ja niiden vaikutuksesta politiikkaan, kts. Dolan, UFOs and the National Security State.

[13] Kts. Cooper, Behold a Pale Horse, 198-99.

[14] Keskustelu Forrestalin ‘hermoromahduksesta’ ja ‘itsemurhasta’, kts. Dolan, UFO’s and the National Security State, 70-76.

[15] Kts., “Testimony of Master Sergent, Dan Morris,” Disclosure, toim., Greer, 359; & Cooper, Behold a Pale Horse, 198-99.

[16] Kts. Marrs, Rule By Secrecy, 46.

[17] Keskustelua Rockefellerin tuesta liberaalille internationalismille, kts. Will Banyan, “Rockefeller Internationalism”, Nexus Magazine, May-June 2003, 19-22, 74. http://www.nexusmagazine.com

[18] Kts. Corso, The Day After Roswell. Katso myös useiden ilmiantajien todistukset huippusalaisista korporaatioiden projekteista takaisinmallintaa avaruusolentojen teknologiaa teoksessa Greer, Disclosure.

[19] Kts. Banyan, “Rockefeller Internationalism”, Nexus Magazine, 22; & Jim Marrs, Rule by Secrecy ( Harper Collins, 2000) 31-38.

[20] Marrs, Rule by Secrecy, 36.

[21] Kts. Cooper, Behold a Pale Horse, 207-10. Kts. myös Michael Wolfe, Catchers of Heaven: A Trilogy (Dorrance Publishing Co., 1996).

[22] Cooper, Behold a Pale Horse, 209-210. Toinen lähde Kissingerin johtoasemalle on entinen ilmavoimien eversti Steve Wilson, joka kuvasi Kissingeria MJ-12/PI-40:n valvojana. Katso haastattelu tohtori Richard Boylanin sivuilta: http://www.drboylan.com/mj12org2.html

[23] Behold a Pale Horse, 210.

[24] Tästä syystä William Cooper väittää, että hänen näkemissään papereissa tämä ryhmä oli nimeltään Majority 12. Behold a Pale Horse, 208

[25] Cooper, Behold a Pale Horse, 208-10. Hooverin tunnustuksesta ETs/UFO-asiassa, katso Marrs, Alien Agenda, 180-81.

[26] Eisenhowerin jäähyväispuhe presidenttinä, tammikuu 1961.

[27] Steven Greer on tunnetuin keulahahmo näkemykselle, jonka mukaan kongressin/toimeenpanovallan valvonnan puute salaisista sotilasprojekteista ja päätöksentekoprosesseista on selvää näyttöä siitä, että on tapahtunut hiljainen vallankaappaus. Kts. Greer, Extraterrestrial Contact.

[28] Lainattu “Testimony of Brigadier General Steven Lovekin” teoksessa Disclosure, toim. Greer, 235.

[29] Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/johnf.htm

[31] Cooper, Behold a Pale Horse, 215. Viittaus Kennedyn ultimaatumiin ja tätä tukeviin dokumenttilähteisiin, katso Linda Moulton Howe, JFK, MJ-12 and Outer Space, saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/kennedy&1.htm

[32] Eräs kovimmista tämän näkemyksen kannattajista oli Cooper, Behold a Pale Horse, 215-20. Samanlaisia näkemyksiä valtion/asevoimien sisäpiiriläisiltä, kts.Linda Moulton Howe, JFK, MJ-12 and Outer Space, http://www.presidentialufo.8m.com/kennedy&1.htm

[33] Tietovuotajatodistus sotilasurakoitsijalta toimeenpanovallan valvonnan rapautumisesta, kts. “Testimony of A.H. Boeing Aerospace”, Disclosure, toim. Greer, 401.

[35] Steven Greerin kuvaus eri hallinnoista, joilla ei ollut tätä tietoa, kts. Extaterrestrial Contact.

[36] Corso, The Day After After Roswell, 290. Katso myös “Testimony of Master Sergeant Dan Morris, US Airforce” teoksessa Disclosure, toim., Steven Greer, 358.

[37] Kuten mainittua, Cooper uskoo Kissingerin olleen toinen kahdesta PI-40:n johtajasta. Behold A Pale Horse, 210.

[38] Katso Richard Dolan, UFO’s and the National Security State, 4-15. Marrs, Alien Agenda, 98-107.

[39] Kts. Dolan, UFO’s and the National Security State, 4-15. Katso myös “Testimony of Master Sergeant Dan Morris”, Disclosure, toim., Greer, 363.

[40] Lyhyt Kissingerin biografiatiivistelmä, kts. Seymour Hersh, The Price of Power: Kissinger in the Nixon Whitehouse (Summit Books, 1983) 25-27

[41] Näyttöä armeijan vastaatiedustelujoukkojen ja avaruusolentojen välisestä suhteesta, katso raportti Roswellin tapauksesta päivämäärällä 22. heinäkuuta 1947. http://209.132.68.98/pdf/ipu_report.pdf

[42] Katso Cooper, Behold a Pale Horse, 207.

[43] Katso Cooper, Behold a Pale Horse, 202-04; Richard Boylan, “Official Within MJ-12 UFO-Secrecy Management Group Reveals Insider Secrets,” http://www.drboylan.com/wolfdoc2.html ; Phil Schneider, MUFON Conference Presentation, 1995, available online at: http://www.ufocoverup-conspiracy.com/20.htm ; Kts. Neruda Interview #1, http://www.wingmakers.com ; Boylan käsittelee laajemmin sopimuksen allekirjoittamisen aikaisia tapahtumia “Extraterrestrial Base On Earth, Sanctioned By Officials Since 1954,” http://drboylan.com/basespst2.html ; Katso myös Corso, The Day After Roswell, 292

[44] Katso A.H. Boeingin todistus, Disclosure, Greer, 400; Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[45] See Testimony of A.H. Boeing Aerospace, Disclosure, Greer, 400; Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[46] Kts. Phillip Corso, The Day After Roswell, 287-95.

[47] Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[48] Kts. Seymour Hersh, The Price of Power, 18.

[49] Secret Studies Groupista katso Richard Boylan https://www.drboylan.com/

[50] Seymour M. Hersh, The Price of Power.

[51] Kts. Hersh, The Price of Power, 32-34.

[52] Hersh, The Price of Power, 36.

[53] Eversti Steve Wilsonin mukaan Kissinger valvoi MJ-12/PI-40:a. Katso haastattelu tri Richard Boylanin kanssa http://www.drboylan.com/mj12org2.html

[54] Kissingerin mieltymyksestä Bismarkiin ja realpolitikiin katso Kissinger, Diplomacy (Simon and Shuster, 1994). Katso myös Kissinger, Does America Need a Foreign Policy: Toward a Diplomacy for the 21^st Century (Touchstone, 2002).

[55] Molemmat sekä Kissinger että Bismark ihailivat renesanssioppinut Nicholo Machiavellia, jonka moraalinen katsantokanta käy ilmi hänen kuuluisasta teoksestaan Ruhtinas.

[56] Carterin raportin kopio löytyy teoksesta Greer, toim., Disclosure, 448-50.

[57] Katso “Testimony of A.H. Boeing Aerospace”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 400-01; ja “Testimony of Mr John Maynard, (ret) Defense Intelligence Agency,” Disclosure, toim. Greer 426; ja “Testimony of Phillip Corso, Jr.”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 469.

[58] Katso “Testimony of Dr Alfred Webre, Senior Policy Analyst”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 441-44

[59] Katso Tutkielma #3! https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/salainen-kisa-kontrolloida-irakin-avaruusperintoa/

[60] Viitteitä Reaganin avaruusolentojen vastaiseen retoriikkaan, katso “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[61] Kts. “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[62] Keskustelua avaruusolentojen soluttautumisesta salaisiin organisaatioihin, katso Michael Salla, “Reagointi avaruusolentojen soluttautumiseen salaisiin järjestöihin, jotka ovat sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden sekä valtionhallinnon yksiköiden sisällä, Tutkielma 4”, https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/reagointi-avaruusolentojen-soluttautumiseen-salaisiin-jarjestoihin, www.exopolitics.org 31.5.2003.

[63] Oiavllus hänen ajattelunsa jäykkyydestä, kts. hänen vastineensa CIA-briiffiin koskien Palestiinan ongelmaa hänen tultuaan valituksi presidentiksi. “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[64] “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[65] Kts. “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[66] “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[67] “Ronald Reagan, 40^th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[68] Corso, The Day After Roswell, 291-93.

[69] Katso Glenn Krawczyk, “Mind Control and the New World Order,” Nexus Magazine (Feb/March 1993), josta osa luettavissa: http://www.projectfreedom.cng1.com/mc_nwo.html

[70] Katso Webster G. Tarpley & Anton Chaitkin, George Bush: The Unauthorized Biography, julkaistu verkossa http://www.kmf.org/williams/bushbook/bush15.html

[71] Analyysi kylmän sodan päättymisen tekijöistä, kts. Ralph Summy & Michael Salla, toim., Why the Cold War Ended (Greenwood Press, 1995)

[72] Tämä on Steven Greerin näkemys hänen haastateltuaan useita Clintonin hallinnon viranomaisia. Extraterrestrial Contact.

[73] Tri. Steven Greerin haastattelu Art Bellin kanssa 30.8.2001, saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part5.htm

[74] Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part5.htm

[75] “Remarks by the President and the First Lady at a the Lighting of the City Christmas Tree,” Belfast City Hall, Belfast, Northern Ireland, November 1995. Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part8.htm

[77] Michael Wolf puhuu tällaisen kabaalin vaikutusvallasta kirjassa Catchers of Heaven, 382-83; katso myös haastattelu Richard Boylanin kanssa, http://www.boylan.com/wlfk2a.html

[78] Kts. Zecharia Sitchin, The 12^th Planet (Avon Books, 1976)

[79] Kts. Michael Salla, “Amerikan voitto ja Euroopan ahdinko — Salainen kisa kontrolloida Irakin avaruusperintöä”, Tutkielma No. 3, https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/salainen-kisa-kontrolloida-irakin-avaruusperintoa/

[81] Katso Brent Scowcroft, “Don’t Attack Saddam: It would undermine our antiterror efforts.” Wall Street Journal, 15.8.2002; http://opinionjournal.com/editorial/feature.html?id=110002133

[82] President George Bush, “Address to the United Nations General Assembly,” New York, NY September 12, 2002. Saatavilla verkossa: http://www.cfr.org/publication.php?id=4834.xml

[83] Kts. “Transatlantic anger” Daily Telegraph, 11/02/2003, http://www.telegraph.co.uk/news/main.jhtml?xml=/news/2003/02/11/wirq211a.xml

[84] Kts. “Testimony of A.H. Boeing Aerospace,” Disclosure, 401.

Artikkelin julkaissut exopolitics.net

Eksopolitiikka

Zodiac-ryhmä

6.9.2023 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Keith Basterfield

Johdanto

Aika ajoin joku ottaa esille ”Zodiac”-teeman. Tällä he tarkoittavat joko sitä, että ”Zodiac” on yksi nimi MJ-12-peiteryhmälle, tai että ”Zodiac” on maahansyöksyneiden UAP:den nouto-ohjelman nimi. Tietoa on hajallaan useissa eri paikoissa, joten ajattelin, että olisi hyödyllistä koota yhteen ne tietolangat, joihin olen törmännyt tutkiessani ”Zodiacia”.

1998 UFO Magazine

”UFO Magazine” -lehden touko-kesäkuun 1998 numerossa (Vol.13 No.3) ilmestyi kiehtova artikkeli. Sen otsikko on ”Deep files Trans ’X’ Communique: Letter to a UFO Recruit”, ja se on osoitettu ”Greg Halifaxille”. Lehden päätoimittaja johdatteli artikkelin seuraavasti:

Sedge-Masters.pdf (richarddolanmembers.com)

”Se, mitä aiot lukea, on suurelta osin vahvistamatonta… Mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi totta. Se on sen tyyppistä ufotietoa, joka tyypillisesti haudataan syvälle, sitten tutkitaan huolellisesti ja lokeroidaan pienen ryhmän toimesta tiedusteluyhteisössä, kuten on soveliasta mille tahansa arkaluontoiselle mustalle operaatiolle. Sellaisenaan suoraviivainen vahvistus on parhaimmillaankin vaikeaa. UFO Magazinen etuna on kuitenkin yli vuosikymmenen ajan kerättyjen tietojen ja laaja-alaisten tosiasioiden määrä, jonka perusteella voidaan tehdä joitakin tasapuolisia ekstrapolaatioita, jotka on saatu useista eri lähteistä. Seuraava tapaus pohtii yhtä Yhdysvaltain mustimmista salaisista operaatioista – joka liittyy suoraan UFO-ilmiöön.”

Artikkeli

Artikkelissa kerrotaan hahmosta nimeltä ”Sedge Masters”, jonka CIA oli rekrytoinut ja joka sai tiedon tehtävästä Wright Pattersonin ilmavoimien tukikohdassa. Kirjeessä kerrottiin kahdesta Roswellissa vuonna 1947 löydetystä aluksesta, joissa oli sekä kuolleita että eläviä olentoja.

Yhdysvaltain silloinen presidentti määräsi erikoisryhmän, Majestic-12:n tai lyhyesti MJ-12:n, perustamisen. Suurimman osan aikaa ryhmälle ja ohjelmalle annettu koodinimi oli kuitenkin ”Zodiac”.

”1980-luvun alusta lähtien virasto piti Zodiacia täysin hallinnassaan…Vuodesta 1947 1980-luvun alkuun Zodiac löysi yksitoista muuta avaruusalusta…Ystävällismieliset valtiot, erityisesti Tanska, luovuttivat joitakin aluksia hallituksellemme…. Jatkuvia pyrkimyksiä oli löytää talteen otettujen alusten teknologisia salaisuuksia ja kehittää niitä tai niiden osajärjestelmiä, mutta toistaiseksi nämä pyrkimykset ovat tuottaneet vain vähän menestystä… 1960-luvun lopulla Zodiac on kyennyt rekrytoimaan jäseniä elitistiseen talteenottoryhmään kuusikymmentäseitsemän hyvin koulutettua miestä… Sinut on valittu osaksi vastaperustettua jälkipuintiryhmää…”

Tämä on siis yhteenveto artikkelista. Artikkelissa oli lehden huomautus — kirjoittaja Greg Halifaxin lyhyt elämäkerta. ”Greg Halifax on ollut kirjailija-tutkija yli 20 vuotta ja asuu Etelä-Kaliforniassa.”

Seuraava numero

UFO Magazine -lehden syyskuun 1998 numerossa (Vol. 13 No.5) kerrottiin Sedge Mastersin tarinasta ja siitä miten hän kuulusteli pelastustiimin jäseniä, jotka kaikki olivat menettäneet puolitoista tuntia pelastustehtävän aikana. Artikkelin lopussa oli huomautus:

”Yli 20 vuotta kirjailijana ja tutkijana toiminut Greg Halifax asuu Etelä-Kaliforniassa. Hänellä on useita hyviä ystäviä sotateollisuudessa.”

Kolmas numero

Joulukuussa 1998 ilmestyneen ”UFO Magazine” -lehden 13. vuosikerran numerossa 8 Masters kertoo pomolleen Mastersin havainnoista. Siinä kerrotaan kahden miehen, Mike Castillonin ja Bob Earnestin, tekemistä ufohavainnoista, jotka olivat muun muassa raportoineet ”suuresta USO:sta (vedenalainen upotettu esine) Palos Verdesin rannikolla lähellä Catalina Islandia”. Masters ja naispuolinen psykologi haastattelivat näitä kahta miestä. On olemassa erillinen tarina kahdesta muusta miehestä, jotka elokuussa 1971, ja joiden nimet olivat John Hodges ja Peter Rodriguez, ilmoittivat nähneensä kaksi ”aivoa” keskellä tietä edessään.

Sedge Mastersille näytetään myöhemmin WPAFB:ssä esine, ”ohjattu alus”. Noin vuonna 1972 Yhdysvaltain Keskilännestä löydetty alus. Sitten hänelle näytettiin suurempi ”soikea kiekko…”, joka löydettiin Tanskan rannikolta.

No, niin sanotaan ”UFO Magazine” -lehden artikkeleissa. Kukaan silloisessa ufoyhteisössä ei näyttänyt kiinnittävän huomiota artikkeleihin, ja niin tarina näytti kuolevan vuoden 1998 lopulla.

1999

Kuitenkin eräs, nimittäin Hal Puthoff, oli huomannut sen, mutta saimme tietää sen vasta, kun NIDSin sisäinen muistio julkaistiin vuonna 2019.

Tohtori Eric W. Davisin 23. maaliskuuta 2001 päivätty muistio Bob Bigelowille sisälsi kopion sähköpostiviestiketjusta. Yksi näistä sähköpostiviesteistä, 31. heinäkuuta 1999 päivätty, oli Puthoffilta Kit Greenille ja hänen kumppanilleen Kristin Zimmermanille.

Siinä luki:

”Halusin vain tarkistaa. Enkö lähettänytkin sinulle paketillisen UFO-lehden artikkeleita, jotka on kirjoittanut pseudonyymi (sp?) kirjoittaja ”Sedge Masters” ja jotka koskevat Zodiac-nimisen ryhmän tekemiä maahansyöksyjen noutoja. Jos näin on, toivon edelleen, että voisit lukea tästä, koska meillä on syytä uskoa, että artikkelit (muistaakseni 3) ovat vain hieman fiktiivisiä versioita erään lähteen kokemuksista, jotka hän on saanut WPAFB:n arkistoon, ja erityisesti, että hän on koskaan kuullut Zodiacista, jonka oletetaan olevan oikea nimi?”

Sähköpostiviestiketjussa ei ole merkintöjä vastauksesta.

2000/2001

Jacques Valleen kirja ”Fordbidden Science: Volume 5” valottaa Zodiacia lisää.

FS5 sivu 28, 22.3.2000

”Eric on hiljattain puhunut avoimesti CIPA:ssa NIDS:stä ja pyrkimyksistään jäljittää nainen, joka työskenteli TRW:llä Roswellin aikoina ja joka saattaa pystyä vahvistamaan UFO-maahansyöksytiedot.”

Huomioita:

1. CIPA on lyhenne sanoista California institute of Physics and Astrophysics.

2. NIDS on lyhenne sanoista National Institute for Discovery Science.

3. Northrop-Grumman omistaa vanhan TRW:n tällä hetkellä.

FS5 page 35 8 May 2000

Hal Puthoffin, tohtori Eric W. Davisin ja Jacques Valleen keskustelu.

”Ensimmäinen aihe koski TRW:n entisen työntekijän paljastusta. Hänen asianajajaystävänsä on kerännyt hänen todistuksensa. Hän oli mukana salaisessa takaisinmallinnusprojektissa nimeltä Zodiac. Eric on koonnut oman kansionsa, mutta se ei johda tarvitsemiimme todennettavissa oleviin, koviin faktoihin.”

FS5 sivu 77 3.3.2001

Yhdeksän hengen kokous Joe Firmagen luona.

”Eric Davis kertoi uudelleen Zodiacin tarinan, jossa on mukana oikeita ihmisiä, kuten Jerry Rosenberg, joka työskentelee tällä hetkellä IDA:ssa, ja Dale Graf, joka oli mukana Wright-Pattersonissa tehdyissä kaukokatselukokeiluissa. Ericille on kerrottu, että Wright-Pattersonissa on kymmenen Velobind-nidettä, joissa on Roswellin tietoja kahdesta maahan syöksyneestä Mantra Rayn muotoisesta aluksesta, talteen otetuista ruumiista, kalvotyyppisestä materiaalista ja TRW:n tekemästä erityistutkimuksesta.”

2002

Vuonna 2019 entisen astronautin Edgar Mitchellin kuolinpesästä löytyi kaksi asiakirjaa, nimittäin aiemmin mainittu Davis 2001 -muistio ja 16. lokakuuta 2002 päivätty asiakirja, joka tuli tunnetuksi nimellä Wilson/Davis -muistio. Muistiinpanojen joukosta löytyy viittaus mm:

”EWD…kertoi Wilsonille Mary Elizabeth Elliotista — TRW-tarina

TW: Palaute — Mary Elliot kuulostaa aidolta hänen tietojensa ja asianajajan (Jeffrey W. Griffith) kanssa käyttäytymisen perusteella.

– Todennäköisesti paljastaa kaiken vasta kuolinvuoteellaan 30 vuoden kuluttua.”

2020/2021

21. marraskuuta 2020 yhdysvaltalainen tutkija Richard Dolan julkaisi verkkosivustollaan artikkelin ”Zodiacista”.

Elokuun 5. päivänä 2021 yhdysvaltalainen tutkija James Iandoli haastatteli Richard Dolania Iandolin ”Engaging the Phenomenon” -podcastiin. Alla on joitakin Zodiacista esitettyjä huomioita.

* Dolan/Elizondo-podcastin aikana — kun häneltä kysyttiin Zodiacista, Elizondo vastais sanomalla ettei voi puhua siitä

* Dolan sanoo Zodiacin olevan kutakuinkin MJ-12:n verrattava salailuryhmä

* Vuoden 2001 muistio, jossa sähköpostikeskustelu esitettiin, oli sekä Davisin että Greenin mukaan aito

* Kolme artikkelia oli kirjoitettu fiktioksi

* Kun Iandoli kysyi siitä kuka Greg Halifx oli, Dolan sanoi ettei hän tiedä 100% varmasti. Ihmiset, jotka yrittävät tavoitella Halifaxia, saavat luurin korvaan. Hän on aika vanha nykyään. Hän on ”melkein varmasti TRW:n yritysasianajaja.” Varmasti ilmailualalla

* Dolan: Epäilen hänen viettäneen aikaa Kanadan Halifaxissa

* USOsta puhuttaessa: Edesmennyt Ann Druffel ilmeisesti tutki tuota tapausta ja kirjoitti löydöksistään MUFONille. Dolan ilmaisi uskomuksensa, että ”kirjoittaja Greg Halifax on joko suora todistaja tuolle kyseiselle UFO-tapaukselle, tai erittäin läheinen naiselle, jonka nimi oli mainittu Wilsonin muistiinpanoissa, joka oli mahdollisesti suora todistaja”

* Kirjoittaja oli ollut kiinnostunut UFOista ’70-luvulla tehdyn havaintonsa jälkeen

* Kolmen artikkelin jälkeen ei ole kirjoitettu mitään

* Zodiac: ”En ole saanut edes epävirallisesti, ja minun tulee painottaa tätä, yhtään mitään, minkäänlaista konkreettista myöntöä siitä mitä tämä on”

* Majestic-paperit, toisin kuin alkuperäiset MJ-12 -paperit, siirtyivät Timothy Cooperin haltuun

* Dolan: En usko, että Majestic-papereissa viitataan Zodiaciin.

important_memo.pdf (majesticdocuments.com)

Huom: Siitä on itse asiassa yksi maininta. Seitsemänsivuisessa kirjeessä, joka on päivätty 7. heinäkuuta 1999 ja lähetetty Timothy Cooperille, nimettömänä pysyttelevä kirjoittaja kirjoittaa peittelyryhmästä:

”Ryhmää on kutsuttu monilla nimillä. Viimeisintä käytettiin vuonna 1992, ja se tunnettiin nimellä JEHOVAH. Aikoinaan sitä kutsuttiin ZODIACiksi, ja se on saattanut muuttua vuonna 1995.”

* Dolan: ”Se on turhauttavaa, rehellisesti sanottuna, kaiken tämän ajan jälkeen. Mikään tästä ei todista, että kyseessä on todellinen Zodiac-ohjelma, ja meidän on vain todettava rehellisesti se”

* Dolan: ”Minulla ei ole todisteita siitä, että Zodiac on todellinen. Tarkoitan, että teillä on paljon savua, joka näyttää siltä, että siellä on tulipalo… ja teillä on varmasti ihmisiä, jotka uskovat, ihmisiä, joilla on enemmän tietoa kuin meillä on, jotka uskovat, että se on totta. Se on minulle täysin selvää”

2023

Zodiac-aihe kiinnostaa edelleen monia ihmisiä. Redditissä oli keskusteluketjuja Eräässä Reddit-ketjussa oli linkki David Gruschista kertovaan videoon. Videota koskevien kommenttien joukossa oli yksi, jonka väitetään tulleen ”USAF:n nykyiseltä ilmailuinsinööriltä”, joka kommentoi: ”…tämä nouto-ohjelma on TODELLINEN ja Yhdysvaltojen kaikkein salaisimmaksi luokiteltu ohjelma. Ohjelman nimi on ZODIAC.”

Kommentteja

1. Jos kaikki Eric Davisin Zodiacia koskevat maininnat kootaan yhteen, käy ilmi, että Mary Elizabeth Elliot -niminen nainen kertoi tarinansa asianajaja Jeffrey W. Griffithille. Elliot työskenteli TRW Inc:ssä, yhdysvaltalaisessa yrityksessä, joka toimi eri aikoina elektroniikan ja ilmailu- ja avaruusalan alalla. Kertomus näyttää keskittyneen vuoden 1947 Roswellin onnettomuuteen.

2. Dolan toteaa uskovansa, että ”Greg Halifax” on ollut TRW:n yritysasianajaja. Tämä sopii yhteen Davisin tutkimuksen kanssa.

3. Kaliforniassa toimii tällä hetkellä asianajaja Jeffrey W. Griffith, joka on syntynyt vuonna 1950. Hänen elämäkerrassaan on maininta, että ”hän toimi Hughes Aircraft Companyn lakimiehenä ja toisen Etelä-Kaliforniassa sijaitsevan yrityksen lakimiehenä”. Tietääkseni hän ei ole koskaan myöntänyt olleensa Mary Elizabeth Elliotin asianajaja eikä ole koskaan ilmoittanut olevansa kirjailija ”Greg Halifax”.

4. Entä Mary Elizabeth Elliot? Eräs Twitter-käyttäjä @inf3rence uskoi löytäneensä oikean Mary Elizabeth Elliotin. Eräässä Joe Murgian Zodiacia käsittelevässä twiitissä oli mukana @inf3rencen video, jossa hän perusteli, miksi hän uskoi löytäneensä oikean Mary Elizabeth Elliotin seuraamalla ilmailu- ja avaruusalalla työskentelevän Mary Ann Elliot -nimisen naisen jalanjälkiä. Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ole koskaan fyysisesti paikantanut ja haastatellut Mary Elizabeth Elliotia.

5. Kaiken kaikkiaan meillä ei ole vieläkään mitään lopullista todistetta siitä, että olisi ollut olemassa ”Zodiac” -niminen yksikkö — joko peittelyryhmänä tai onnettomuuden etsintäohjelmana. Palaan vielä Valleen 8. toukokuuta 2000 antamaan lausuntoon:

”Eric on koonnut oman kansionsa, mutta se ei johda tarvittaviin todennettavissa oleviin, koviin faktoihin.”

Kiitokset

Haluan kiittää walesilaista tutkijaa Jonathan Daviesia siitä, että hän on jakanut tietonsa ”Zodiacista” ja että hän on käynyt aiheesta innostavia keskusteluja.

Artikkelin julkaissut ufos-scientificresearch.blogspot.com

Eksopolitiikka

’Collinsin eliitti’: Salainen Pentagonin ryhmä on salannut avaruusolentoja vuosikymmeniä

30.7.2023 paatoimittaja Kommentoi

Ensi kuussa julkaistava leffa valaisee salaista amerikkalaisryhmää, jonka UFO-tutkijat väittävät salanneen avaruusolentojen avaruusaluksen.

God versus Aliens -filmissä on haastatteluja asiantuntijoilta, jotka puhuvat ’Collinsin eliitistä’, oletetusta salaryhmästä Yhdysvaltain armeijassa, joka on auttanut salaamaan avaruusolentojen abduktioita ja maahansyöksyneitä avaruusaluksia 1950-luvulta lähtien.

Daily Mailille puhunut filmin brittiohjaaja Mark Christopher Lee sanoi: ’Monet ovat kuulleet Majestic 12:sta, oletetusta sotilasjohtajien ja poliitikkojen komiteasta, joka on ollut kiinnostunut UFOista. Se on pop-kulttuurissamme samalla tavalla kuin Area 51.

’Mutta molemmat haastateltavani uskovat, että tämä kaikki on savuverho, ja todellinen organisaatio on Collinsin eliitti, joka sijaitsee Wright Pattersonin ilmatukikohdassa [Ohiossa].

’Näiden ihmisten sanotaan työskentelevän yksityiselle organisaatiolle valtion puolesta, koska tiedonvapauslaki (FOIA) ei päde yksityisiin yrityksiin.’

Wright Pattersonin ilmatukikohta on Project Blue Bookin kotipaikka, UFO-tutkimusprojektin joka alkoi vuonna 1947 — ja tukikohdassa sijaitsevasta ’UFO-huoneesta’ on liikkunut useita huhuja.

Lee kertoi Daily Mailille, että hänen haastateltavansa — UFO-kirjailija Brian Allan ja väitetty siepattu Tony Topping — vihjaavat, että Collinsin eliitin jäsenet uskovat, että avaruusolennot ovat demonisia, tai ainakin haluavat kutsua niitä sellaisiksi.

Molemmat vihjaavat, että Collinsin eliitti on työskennellyt tukahduttaakseen UFO-informaatiota, väittäen UFOjen olevan demonisia tai saatanallisia alkuperältään.

Filmissä Brian Allan, joka tomii myös Phenomena Magazinen päätoimittajana, sanoo: ’Amerikkalaiset perustivat organisaation, Collinsin eliitin. Olen puhunut erään heidän jäsenensä kanssa, joka lähestyi minua, anglikaanipappi Ray Boeche.

’Puolustustiedusteluvirasto tutki tätä demonista elementtiä, ja he kutsuivat kaikkia avaruusolentojen kaltaisia olentoja ’ei-ihmisiksi’. He uskoivat, että UFO-ilmiöön liittyi demoninen komponentti: ne eivät valloita planeettaamme, kyse on raamatullisesta asiasta.’

Tony Topping uskoo, että ryhmän päätelmät ovat perua ryhmän oikeistokristitystä herätysliikkeestä, ja vihjaa, että ryhmällä saattaa olla pääsy maahansyöksyneeseen avaruusalukseen.

Topping uskoo, että ryhmän työ saattaa tarkoittaa, että avaruusolennot tullaan esittämään demonisina tai pahoina, jos Yhdysvaltain hallitus koskaan aikoo paljastaa informaation UFOista maailmalle.

Nigel Watson, UFO Investigations Manualin kirjoittaja, sanoo että Collinsin eliitin ideat ovat mahdollisesti motivoineet Pentagonin toimia.

Watson, joka ei ole ollut filmissä mukana, kertoi Daily Mailille, että Luis Elizondo, entinen AATIPin johtaja Pentagonilla, väittää, että nimetön korkea-arvoinen viranomainen on sanonut hänelle, että hänen tulisi lopettaa UFOjen tutkiminen, koska UFOt saattavat olla saatanasta.

Watson sanoi: ’Collinsin eliitti näyttää olleen epävirallinen ja epämuodollinen ryhmä Pentagonin sisällä, joka piti avaruusolentoja demonisina.

’Tällaisille ideoille ei ole mitään kovia todisteita, ja on huolestuttavaa, että tällä tavoin uskova pieni salamyhkäinen ryhmä Yhdysvaltain valtion sisällä voisi vaikuttaa politiikkaan ja lainsäädäntöön pelkästään huhujen ja spekulaatioiden perusteella.’

’Me olemme jo nähneet tällaisen painostuksen avaruusolentojen paljastamiselle perustuen pienen ryhmän uskomuksiin Yhdysvaltain hallituksen sisällä ja sen ulkopuolella.’

Watson sanoo, ’Uskovaiset todennäköisemmin pitävät UFOja saatanallisena ja pastori Paul Inglesby vuonna 1978 kirjoitti kirjan aiheesta: UFOs and the Christian, jossa hän varoitti, että aihe on täynnä valheellisuutta ja varomattomia ihmisiä.’

’Hän jopa varoitti kuningatarta, että tämän ei tulisi ottaa osaa Kolmannen asteen yhteys -elokuvan ensinäytökseen, koska siinä oli jumalattomia avaruusolentoja ja mielenhallintaa.’

Lee sanoo, että filmissä on sekä skeptisiä että enemmän ’sekopäisiä’ näkökantoja, ja siinä laitetaan Collinsin eliittiä käsittelevät teoriat järjestykseen.

Tällaisen ryhmän olemassaolosta ei ole olemassa asiakirjatodisteita.

Filmissä on mukana myös harvardilaisen professorin Avi Loebin haastattelu, joka on väittänyt pelastaneensa avaruusolentojen teknologiaa kappaleesta, joka putosi mereen vuonna 2014.

Loeb väittää, että filmin avaruusolennot todennäköisesti lähettävät tekoälydroneja Maapallolle, eikä niinkään miehitettyjä aluksia — mikä tarkoittaisi, että dronet tekevät ’ensikontaktin’ Maapallon tekoälyjärjestelmien kanssa.

Loeb snoo, että avaruusolentojen koneet saattavat tuntea ’sielunkumppanuutta’ Maapallolla kohtaamiin tekoälyihin.

Filmissä on myös SETIn Seth Shostakin haastattelu.

Shostak sanoo, että kehittyneet teknologiat — esim. tekoälyperusteiset kamerat — tarkoittavat, että avaruusolentoja löytyy vuoteen 2036 mennessä (hän on aiemmin lyönyt kuuluisan vedon, että näin tapahtuu).

Filmi tutkailee myös avaruusolentojen ’ensikontaktin’ vaikutusta maailman uskontoihin, ja Shostak ehodttaa, että avaruusolennot saattavat tuoda mukanaan jumalia, ja että jos ne ovat teknologisesti kehittyneempiä, Maapallon ihmiset saattaisivat alkaa palvoa avaruusolentoja jumalina.

Pocket Gods -bändin muusikko Lee on myös tuottanut TV-sarjaa Nub TV. Hän sanoo filmin olevan intohimoinen projekti, sillä hän on kristitty, jota kiehtoo paranormaalit asiat.

Hän uskoo projektin olevan ajankohtainen.

Lee sanoo, ’Amerikassa tapahtuu tällä hetkellä, kun Yhdysvaltain kongressi paljastaa tietoja ja ilmiantajat tulevat esiin, että jotkut hyvin uskottavat ihmiset, jotka työskentelevät Yhdysvaltain hallitukselle ja jotka ovat valmiita todistamaan valan alla siitä, että on olemassa jotain epätavallista, selittämätöntä.’

’God versus Aliens’ julkaistaan elokuun 10. päivä Sky Televisiolla Britanniassa ja maailmanlaajuisesti Nub TV:llä Ayozat.comilla.

Artikkelin julkaissut Daily Mail

ufologia

David Grusch ja tarina noudetuista UFOista

13.6.2023 paatoimittaja Kommentoi

kirjoittanut Kevin Randle

Tähän mennessä lähes kaikki UFOista tai pikemminkin UFO-lentäjistä kiinnostuneet ovat kuulleet viimeisimmistä paljastuksista, joiden mukaan Yhdysvaltain hallitus on löytänyt paitsi avaruusolentojen esineitä, myös ilmeisesti ehjiä aluksia ja UFO-maahansyöksyissä kuolleiden lentäjien ruumiita. Jotkut sanovat, että tämä on ensimmäinen kerta, kun jokin tällainen on saanut myönteistä julkista huomiota, ja kaiken tueksi korkea-arvoiset sotilasupseerit ja hallituksen virkamiehet, jotka ovat samoja ja jotka ovat esittäneet väitteitä jo vuosia tai jotka eivät ole kovin korkea-arvoisia, ovat vahvistaneet ne.

David Charles Gruschia, jolla on mielenkiintoiset suositukset, ovat haastatelleet useat toimittajat, joilla on myös mielenkiintoiset suositukset, ja he ovat sanoneet, että on olemassa todisteita, jotka viittaavat salaiseen ohjelmaan UFO-materiaalin haltuunottamiseksi. Tiedämme ohjelmasta nimeltä Moon Dust, joka oli alun perin piilotettu salaisuuden verhon taakse ja jonka tehtävänä oli kerätä talteen Maahan pudonneita tuntemattomia esineitä, jotka ovat joko ulkomaisia tai alkuperältään tuntemattomia. Tämä projekti ei kuitenkaan ollut erittäin salainen, ja se toimi eri valtion virastoissa, myös ulkoministeriössä. Kirjani, jonka nokkela nimi on Project Moon Dust, kattaa suuren osan tästä aineistosta, mukaan lukien raportointi monien näiden esineiden talteenotosta.

David Grusch ja hänen ansioluettelonsa.

Itse asiassa ilmavoimien prikaatikenraali C. H. Bolander antoi vuonna 1969 lausunnon, jossa hän sanoi: ”Raportit tunnistamattomista lentävistä esineistä, jotka voivat vaikuttaa kansalliseen turvallisuuteen… eivät kuulu Blue Book -järjestelmään… [ja] ne on edelleen käsiteltävä tätä tarkoitusta varten suunnitellun ilmavoimien vakiomenettelyn kautta.” Hän tarkoitti, että joitakin havaintoja ei raportoitu Project Blue Bookille, joka oli virallinen ja julkisesti nimetty UFO-tutkimuksista vastaava yksikkö. Tämä voitaisiin siis tulkita todisteeksi salaisesta tutkimuksesta, josta ei ollut tietoa julkisuudessa, mikä on epäsuora vahvistus sille, mitä Grusch on väittänyt.

Grusch vakuutti, että aluksia on useita, ehjiä, ja että lentäjien ruumiit on löydetty. Valitettavasti, ja yksi asia joka meidän on muistettava on se, että hän sanoi ettei ollut nähnyt niitä itse, vaan kertoi mitä muut joita hän kunnioitti olivat sanoneet hänelle. Hän sanoi, että oli olemassa asiakirjoja, mutta niitä ei ollut tällä hetkellä saatavilla. Tämä on sama ongelma, joka on vaivannut tällaisia väitteitä vuosikymmeniä.

Juttelin Daniel Sheehanin kanssa, joka oli jonkin aikaa Carterin hallinnon neuvonantaja ja joka sanoi, että hänkin oli nähnyt valokuvia pudonneista koneista, joissa oli amerikkalaisia sotilaita, sekä niihin liittyviä erittäin salaisia asiakirjoja. Tämä haastattelu raportoitiin kirjassa UFOs and the Deep State.

Mainitsen nuo kaksi kirjaa, koska tutkimukseni vahvistaa joitakin Gruschin sanoja. Mutta olemme samassa paikassa ilman asiakirjoja tai valokuvia romuista, josta olemme aina löytäneet itsemme. Olen puhunut ihmisten kanssa, jotka väittivät olleensa sisäpiiriläisiä, jotka ovat haluttomia todistamaan virallisesti, mutta jotka puhuivat salaisista tutkimuksista ja talteen otetuista artefakteista.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku on maininnut todisteista hallituksen salaisesta ohjelmasta saadakseen huomiota valtamediassa. Aiemmin näitä väitteitä ei kuitenkaan ole koskaan todistettu, ja UFO-yhteisön jäsenet ovat mustamaalanneet osan asiakirjoista epäuskottaviksi.

1980-luvun puolivälissä tiedotusvälineet, UFO-yhteisö ja suurin osa Yhdysvalloista olivat innoissaan kuullessaan jostakin, jota kutsuttiin nimellä Majestic Twelve tai MJ-12. Kannattajat, jotka olivat saaneet useita asiakirjoja nimettöminä postitse, väittivät, että MJ-12 oli korkeassa asemassa oleva ryhmä tiedemiehiä, sotilasupseereita ja hallituksen virkamiehiä, jotka olivat vastuussa Roswellin, New Mexicon ulkopuolella löydetyn UFOn ja muiden väitettyjen maahansyöksyjen tutkimisesta.

Nämä kannattajat nähtiin useissa TV-ohjelmissa, kuten Nightline-ohjelmassa, heistä tehtiin kaksituntinen valtakunnallinen dokumentti, jossa kuvattiin koko MJ-12-operaatiota, ja lukemattomat sanomalehtien toimittajat haastattelivat heitä. Skeptisyys oli aluksi hyvin vähäistä, koska heillä oli asiakirjoja näytettävänä, mukaan lukien silloisen presidentin Harry Trumanin kirjoittama ja allekirjoittama kirje tai muistio. Vaikka uutisointi oli aluksi myönteistä, myöhemmin kävi ilmi, että MJ-12 ja kaikki sitä seuranneet asiakirjat olivat väärennettyjä. Esittelin kaiken tämän kirjassa Case MJ-12, joka päivitettiin vähän aikaa sitten. Voit lukea siitä lisää täältä:

http://kevinrandle.blogspot.com/2007/09/mj-12-is-dead.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2006/08/mj-12-revisited.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2011/08/absense-of-evidence.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2010/10/end-of-mj-12.html

Voit tietysti lukea siitä lisää kirjoista Roswell in the 21st Century ja Understanding Roswell. Siellä on myös osio Majesticin sotasuunnitelmasta, todellisesta asiakirjasta, jonka koodinimi oli Majestic, mutta jolla ei ole mitään tekemistä MJ-12:n tai avaruusolentojen avaruusalusten kanssa, mutta joka viittaa todelliseen ongelmaan. Ei olisi olemassa kahta erillistä ohjelmaa, jotka käyttäisivät samaa salaista koodisanaa, koska se aiheuttaisi selvää sekaannusta. Majesticin sotasuunnitelmalla on tunnettu alkuperä, mutta MJ-12:n asiakirjoilla ei ole.

Toinen maailmanlaajuinen sensaatio, joka sai myönteistä julkisuutta tiedotusvälineissä, oli ilmoitus, jonka mukaan oli löydetty useita mustavalkoisia elokuvamateriaaleja, joissa näytettiin avaruusolennon ruumiinavaus. Väitettiin, että osa kuvamateriaalista näytti presidentti Trumanin UFOn putoamispaikalla. Tämän piti räjäyttää koko UFO-kysymys.

Avaruusolennon ruumiinavausfilmin yksi luojista maahansyöksyuhrin vierellä.

Kuvamateriaalista laadittiin dokumentteja. Useimmissa näistä dokumenttielokuvista oli vain vähän kriittistä sisältöä. Lontoossa pidetyssä lehdistötilaisuudessa, johon osallistui toimittajia ja muita asiasta kiinnostuneita tahoja ympäri maailmaa, näytettiin osa tästä materiaalista. Kritiikkiä luonnollisesti esitettiin, mutta se jätettiin suurimmaksi osaksi huomiotta, koska näytettiin todellista filmimateriaalia ja luvattiin, että sitä olisi tulossa lisää.

Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli huijaus, ja ne, jotka olivat luoneet avaruusolennon, toimittivat valokuvia, jotka osoittivat olentojen luomisen. Todellinen pointti on kuitenkin se, että aluksi väitteiden esittäjillä oli jotain muuta kuin miehen toisen käden lausunnot, joilla oli hyvät valtakirjat. Voit lukea lisää avaruusolennon ruumiinavauksesta täältä:

http://kevinrandle.blogspot.com/2018/03/why-im-beginning-to-dislike-ufology.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2012/05/aiien-autopsy-and-philip-mantle.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2016/05/alien-autopsy-and-h-beam.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2006/04/end-of-alien-autopsy.html

Lopullinen kirja tästä on Philip Mantlen Roswell Alien Autopsy. Kun otetaan huomioon hänen lähteensä, se lopettaa keskustelun melko hyvin.

Tai viimeisimmästä maailmanlaajuisesta UFO-ilmiöstä, josta luvattiin absoluuttisia todisteita, mukaan lukien valokuvia avaruusolioiden ruumiista, ilmoitettiin vain muutama vuosi sitten. Tämä oli suuri uutinen maailman näyttämöllä useiden kuukausien ajan ja lupaus siitä, että kaikki paljastuisi. Tarina oli, että kaksi ihmistä Midlandista, Texasista, oli ollut presidentti Eisenhowerin ystäviä, ja hän oli sallinut heidän paitsi nähdä Roswellin onnettomuudessa kuolleiden olentojen ruumiit myös kuvata ne.

Aluksi verkossa julkaistiin erittäin huono kuva, joka oli eräänlainen teaser Mexico Cityssä pidettävää suurta esitystä varten. Se oli tarkoitus lähettää suorana lähetyksenä koko maailmaan, ja kiinnostus oli suurta viikkoja ennen esitystä.

Loppujen lopuksi se oli pelkkää hypeä eikä juuri muuta. Kun vihdoin näimme laadukkaan valokuvan, kesti vain tunteja tunnistaa se onnettomaksi lapseksi, joka oli kuollut useita satoja vuosia sitten. Voit tutustua siihen tarkemmin täällä:

http://kevinrandle.blogspot.com/2019/08/x-zone-broadcast-network-tom-carey.html

Vaikka tässä postauksessa on pitkä luettelo muista Roswellin dioja koskevista artikkeleista, tämä yksi postaus saattaa olla paras todiste koko surullista tarinaa vastaan. Kirjoita hakukoneeseen Roswell Slides, niin saat kattavamman luettelon. Ja tietysti Roswell in the 21st Centuryssa on pitkä analyysi tilanteesta.

Toisin sanoen suhtaudun varovaisesti kaikkeen tähän viimeisimpään ilmiantajan kiinnostukseen ja haluaisin nähdä muita todisteita kuin toisen käden lausuntoja, ennen kuin lähden liikkeelle. Kuten on käynyt ilmi, olemme olleet tällä tiellä aiemminkin, ja monissa näistä tapauksista väitteisiin liittyi jonkinlaisia fyysisiä todisteita. Se saattoi olla asiakirjojen muodossa, tai se saattoi olla filmi muukalaisolennosta, joka käy läpi melko huolettoman ruumiinavauksen, mutta kyse oli jostain muusta kuin yhdestä miehestä, jolla oli hyvät valtakirjat ja joka esitti väitteitä, joita ei voida tässä vaiheessa tukea.

Asia on näin. Liian moni meistä haluaa uskoa, joten olemme joskus sokeita tarinan puutteille. Olen puhunut erään nimettömänä pysyttelevän kenraalin kanssa, joka sanoi, että Roswellin tarina oli totta. Hän oli nähnyt todisteet. Miksi hän riskeeraisi uransa antaakseen tuollaisen lausunnon? En tiedä, mutta kuulin hänen sanovan niin.

Vaikka kaksi hyvämaineista toimittajaa on raportoinut tarinasta, ja Grusch on tarkistettu, kyse on siitä, että hän ei ole tarjonnut mitään vahvistavia todisteita. Hän on luvannut, että se on olemassa, mutta nyt ei ole oikea aika paljastaa sitä. Niinpä raportoin siitä mitä on sanottu, ja totean, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu, ja odotan kärsivällisesti että todisteet esitetään. Siihen asti tämä tarina liittyy kaikkiin muihin tarinoihin, joita meille on syötetty vuosien varrella. Ilman todisteita meillä on oikeastaan vain mielenkiintoinen tarina, jonka on kertonut mies, joka ei ole esittänyt mitään todisteita ja jonka monet meistä haluavat uskoa.

Artikkelin julkaissut kevinrandle.blogspot.com

Eksopolitiikka

Wilson-Davis -asiakirja, vuosisadan UFO-vuoto

30.6.2022 paatoimittaja Kommentoi

Kirjoittanut Richard Dolan, vuonna 2019 kun dokumentti tuli julki

Se on ulkona.

Kaikkein merkittävin UFOihin liittyvä asiakirjavuoto moniin vuosiin on ulkona, ja ihmiset alkavat puhua siitä. Jotkut ovat nimittäneet tätä myös kaikkein merkittävimmiksi UFO-vuodoksi koskaan. Se mikä on selvää on, että tämä on erittäin tärkä. Julkinen keskustelu näistä asiakirjoista on vasta aluillaan, ja ei ole epäilystäkään etteikö se jatku tulevina vuosina. Tai kunnes jokin vieläkin suurempi julkaistaan.

Puhun amiraali Wilsonin asiakirjoista. Nämä liittyvät Thomas Ray Wilsoniin, mieheen jolla on pitkä ja nimekäs ura Yhdysvaltain laivastossa. Wilson oli puolustustiedustelu DIA:n johtaja vuosina 1999-2002, ja tätä ennen hän palveli pääesikunnan tiedustelupäällikkönä. Tämä pesti on nimeltään J-2, ja Wilson oli siinä vuosina 1997-1999.

Seuraavat perustiedot asiasta ovat olleet monien tiedossa jo vuosia, minun mukaanlukien. Monet meistä ovat keskustelleet tapahtumista toistuvasti, mutta tähän mennessä emme ole saaneet dokumentteja käsiimme niiden osoittamiseksi. Olen puhunut tästä siitä lähtien kun sain kuulla siitä ensi kertaa 2007. Muut, kuten Steven Greer ja edesmennyt Apollo-astronautti Edgar Mitchell, ovat myös antaneet monia lausuntoja, suoria ja epäsuoria. Tuoreempana tutkija Grant Cameron, ja hänen jälkeensä asianajaja Michael Hall. Todellakin, Giuliano Marinkovic on koostanut hienon kronologian kaikista lausunnoista. En tiedä onko se kuinka täydellinen, mutta se on varsin läpikotainen.

Mistä me siis puhumme?

Tri. Eric Davis kirjoitti muistiinpanot tapaamisesta, joka oli 16. lokakuuta 2002.

Kuka on Eric Davis? Hän on tiedemies, mutta hän todellakin on varsin erikoinen tiedemies. Monen vuoden ajan, 1990-luvulla, hän on ollut National Institute for Discovery Sciencesin jäsen, jonka siis omistaa miljardööri Robert Bigelow. NIDS oli tuolloin erittäin tärkeä organisaatio ja se on tuonut tieteellistä jämäkkyyttä monille UFOihin liittyville tutkimusalueille. Mustien kolmioiden mysteeriin, esimerkiksi. Ja kaikkein kuuluisimpana Skinwalker Ranch Utahissa, jotain minkä tutkimuksissa Davis oli mukana.

Davis on myös tri. Hal Puthoffin läheinen tuttava, joka omistaa tieteellisen yrityksen nimeltä Earthtech. Tri. Puthoff tottakai on erittäin menestynyt tieteen alalla ja tiedustelussa. Yhdessä Russell Targin kanssa hän on kehittänyt protokollia Amerikan salaiselle kaukokatseluohjelmalle 1970- ja 1980-luvuilla. Hän on nollapiste-energian ja niinkutsutun avaruusaikamittauksen asiantuntija. Hän on myös työskennellyt Bigelowin kanssa useissa projekteissa. Plus että hän on To The Stars Academyn (TTSA) jäsen. Hal Puthoff on kaveri jonka olen itse tuntenut vuosia ja olen sanonut monesti, että hän on joku joka hiljaa itsekseen on koittanut auttaa UFO-paljastuksen asiaa.

Oman arvioni mukaan, ja en varmasti ole ainoa joka on tätä mieltä, Davis ja Puthoff tällä hetkellä ovat tekemässä kaikkein tärkeintä UFOihin liittyvää tutkimusta väitettyjen UFOsta saatujen artifaktien parissa, jotka me tunnemme metamateriaalien nimellä, joilla on uskomattomia ominaisuuksia.

Eric Davis ei ole vain kuka tahansa tiedemies, vaan tiedemies jolla on syvä arvostus tieteellistä näkökulmaa kohtaan hörhöinä pidettyihin asioihin. Ja hänen tuntiessa Bigelowin ja Puthoffin kaltaisia ihmisiä, hän selvästi on päässyt hetkellisesti heidän kauttaan amiraali Thomas Wilsonin juttusille.

Nämä muistiinpanot, 15 sivua kaikenkaikkiaan, ovat Davisin kirjoittamia ja ne liittyvät Wilsonin kanssa lokakuussa 2002 pidettyyn tapaamiseen. Ne liittyvät sarjaan tapahtumia, jotka tapahtuivat keväällä 1997, kun Wilson oli pääesikunnan apulaistiedustelupäällikkö.

Silloin pidettiin erittäin tärkeä tapaaminen. Se käsitteli erittäin salaisten avaruusolentojen teknologiaa tutkivien ohjelmien olemassaolon varmistusta. Maan ulkopuolelta tulleiden avaruusolentojen olemassaoloa, heidän aluksiaan ja teknologiaansa.

Kuten kaikki tietävät, asiasta on esitetty kaikenlaisia väitteitä. Olen puhunut tästä lukemattomia kertoja, ja niin ovat monet muutkin tutkijat. Mutta nämä vuodetut paperit, vaikka ne eivät ole ensimmäisiä jotka sellaisia väitteitä esittävät, ne ovat kaikkein uskottavimpia. Ja toisin kuin esim. MJ12 ja Majestic-dokumentit, näiden alkuperästä ei ole ristiriitaa. Ne ovat todellisia.

Tämä ei ole salainen lausunto presidentiltä tai edes Wilsonilta itseltään, jossa myönnetään tämän ohjelman olemassaolo. Tämä on kokonaan uskottava dokumentti tiedemieheltä, jonka aikeena on jakaa se läheiselle kollegoiden ryhmälle. Sellainen on poikkeuksellisen uskottavaa. Lisäksi yksityiskohtien ja mainittujen nimien lukumäärä tekee selväksi, että kyseessä on todellinen dokumentti.

On mahdotonta debunkata tätä vuotoa huijauksena tai sepitteenä. Skeptikot saattaisivat ehkä esittää, että jollain tavalla nämä miehet saivat väärää informaatiota. Mutta kuten näette, tämä ei ole myöskään uskottava argumentti.

Lue kaikki dokumentin 15 sivua tästä linkistä.

Yritän tässä esittää dokumentin ydinkohtia, vaikka haluat toki lukea kaikki 15 sivua itse.

Kuten sanottu, tämä dokumentti on päivämäärältään 16. lokakuuta 2002.

Mukana olevien nimet ovat minulle tuntemattomia, epäilemättä heidät tullaan identifioimaan. Mutta useimmat ovat etsittävissä ja löydettävissä.

Kaksikon piti tavata kello 10 aamulla tuona päivänä, ja Wilson ilmeisesti oli 10 minuuttia myöhässä, saapuen kahden univormupukuisen laivaston upseerin kanssa. Wilson itse oli siviiliasussa.

Kaksikko istui Wilsonin auton takapenkillä tunnin ajan, EG&G Special Projects Buildingin takana. Eräs kiinnostava yksityiskohta on, että EG&G:n “Special Projects” divisioonalla oli operaattori Las Vegasin McCarranin lentokentän Janet-terminaalissa, joka tuli kuuluisaksi siitä, että se lennätti työntekijöitä etäisiin valtion kohteisiin Nevadaan ja Kaliforniaan, paikkoihin kuten Area 51.

Davis alkoi kysellä Wilsonilta erittäin tärkeästä huhtikuussa 1997 pidetystä tapaamisesta. Tuohon aikaan siitä tiesi vain muutama ihminen. Mutta se liittyi UFO-tutkija Steven Greerin, Apollo 14 -astronautti Edgar Mitchellin ja Yhdysvaltain laivaston komentajakapteeni Willard Millerin väliseen tapaamiseen, jotka tapasivat Wilsonin ja kaksi muuta henkilöä, amiraali Michael Crawfordin ja kenraali Patrick Hughesin. Edgar Mitchellin muistojen mukaan päivämäärä oli 9. huhtikuuta 1997. Myöhemmin muistiinpanoissa Wilson antaa saman päivämäärän.

Davisin muistiinpanoista ei käy suoraan ilmi mitä tämä tapaaminen käsitteli. Mutta paljon tiedetään Greerin ja Mitchellin lausuntojen perusteella, eli että tarkoitus oli tuoda heidän huomionsa mustien projektien organisaatioiden olemassaoloon, jotka tutkivat avaruusolentojen teknologiaa ja ruumiita, ja jotka pitäisi tuoda virallisesti Yhdysvaltain hallituksen kontrolliin. Tai sanoisimmeko, jotain tuohon suuntaan. Eräs asia, joka myöhemmin tuli esiin muistiinpanoissa on, että he esittivät teesin kirjasta joka tuolloin oli uusi, Philip J. Corson Päivä Roswellin jälkeen. Kirja nosti pöydälle väitteen siitä, että ainakin osa Roswellin maahansyöksystä talteen saadusta teknologiasta annettiin yksityisille firmoille. Osoittautuu, että Wilsonin kaksikuukautisen seikkailun jälkimainingeissa, josta kohta kirjoitan, hän alkoi uskoa Corson teesien ydinkohtiin.

Davisin muistiinpanot kaunistelevat tätä osaa tapaamisesta, mutta keskittyvät siihen, mistä muodollisen tapaamisen jälkeen puhuttiin. Se oli kaksituntinen keskustelu komentajakapteeni Millerin ja Wilsonin välillä “UFOista, MJ-12:sta, Roswellista, maahansyöksyneistä UFOista/avaruusolentojen ruumiista jne.”

Se on varsin mielenkiintoista, ja me olemme vasta pääsemässä alkuun.

Wilson itse asiassa sanoi, että “hän tiesi Yhdysvaltain armeijan/tiedustelupalvelujen UFO-lähikohtaamisten tiedustelutiedoista — sekä ulkovaltojen kohtaamisista. Hän oli nähnyt papereita.”

Jälleen kerran, tämä on mielenkiintoinen lausunto, eikö? Muistetaan, että tämä on vuonna 1997, vuosikymmen ennen kuin AATIP-ohjelma alkoi. Kiinnostaisi tietää mitä papereita Wilson oli nähnyt.

Sitten tulee ensimmäinen jättipaljastus tässä dokumentissa, ja me puhumme ensimmäisen sivun alalaidasta. Davisin muistiinpanoissa Wilson myöntää, että hänen oli mahdollista osoittaa että kesäkuussa 1997 “sellainen organisaatio on olemassa” puhuttaessa “MJ-12/UFO-kabaalista — maahansyöksyneestä UFOsta.” Tuohon aikaan, ja tämä on siis kesäkuussa 1997, Wilson soitti Millerille ja ilmeisesti sanoi hänelle, että kyllä, olet oikeassa. Sellainen ryhmä on kuin onkin, kabaali, joka kontrolloi maahansyöksyneen UFOn ohjelmaa.

Davis näytti Wilsonille Milleriltä saamaansa kirjettä päivämäärällä 25. huhtikuuta 2002 — tämä kirje on osa vuotoa. Tämä kirje selvästi kertoo, että Davis ja Hal Puthoff olivat tutkimassa tahoillaan maahansyöksyneitä UFOja ja yrittivät selvittää ketkä ovat pelaajat hallinnossa jotka tähän jotenkin liittyisivät.

Eräs äärimmäisen mielenkiintoinen lausunto Millerin kirjeessä on, että hän kykeni antamaan Davisille ja Puthoffille “korkea-arvoisen upseerin nimen ja sijainnin jolla uskon olevan ensikäden tietoa Yhdysvaltain hallituksesta ja avaruusolennoilta takaisinmallinnetuista aluksista (alien reproduction vehicle, ARV) Area 51:ssä ja senkaltaisissa sijainneissa.”

Miller kirjoittaa enemmänkin, mm. “eläköitynyt korkea-arvoinen upseeri (lippuarvo), jonka uskon olevan suoraan mukana valtion tekemisissä merkittävässä UFO-tapauksessa USA:n itärannikolla, ja uskon että hän on, entisen johtoasemansa johdosta, korkea-arvoinen, ja kontrolloi merkittäviä sotavoimia, hänellä on suoraa tietoa Yhdysvaltain hallinnon mukanaolosta tässä.”

Hän myös sanoi, että hänellä oli lista siviilityöntekijöistä, jotka todennäköisesti ovat mukana “avaruusolennoilta johdetuissa teknologioissa, maahansyöksyissä, laskeutumisissa ja sensellaisissa tapahtumissa.”

Tämän luettuaan Wilson nauroi ja sanoi, että hän “ei kertonut Millerille KAIKKEA”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Sitten Wilson sanoi, “Miller voi esittää valistuneita arvauksia siitä kenellä (alihankkijoilla) on hallussaan avaruusolentojen teknologiaa.” Sitten, “Miller voi antaa hyviä neuvoja siitä mitä puolustusalan yrityksiä tarkastella — hän ei tiedä enempää.”

Selvästikin Wilson tiesi paljon enemmän.

Wilson oli myös raivoissaan siitä, että Miller, laivaston upseerikollega, petti heidän keskustelunsa luottamuksen kertomalla siitä Greerille ja luoja tietää kenelle muulle. Todellisuudessa ei vaikuta siltä, että Miller kertoi monellekaan muulle ihmiselle. Davis tässä muistiossa huomautti, että Miller oli kertonut ainoastaan Edgar Mitchellille, joka oli taas se joka kertoi Davisille tästä vuonna 1999. On mahdollista, että Miller sanoi jotain journalisti Leslie Keanille. Ainakin näin Wilson uskoi keskustelustaan Davisin kanssa vuonna 2002.

Selvästikin Wilson oli hermostunut jopa puhuessaan Davisin kanssa ja sanoi, että hän ottaa riskin jo pelkästään puhumisesta. Ja todellakin, kaksi vuosikymmentä myöhemmin koko keskustelu on nyt tullut julki.

Davis pyytää Wilsonia kuvaamaan mitä tapahtui aikavälillä huhtikuu 1997 – kesäkuu 1997.

Wilson sanoi, että noin viikko hänen Millerin tapaamisensa jälkeen hän “soitti puheluja, koputti muutamaan oveen, puhui ihmisille.” Tätä kesti noin 45 päivää, hän sanoi.

Tapa jolla Wilson tutki tätä on huomion arvoinen. Hän sanoi, että hän sai ehdotuksia kenraali Wardilta käydä läpi OUSDAT-viraston tutkimustietoja. Eli siis puolustusministerin teknologia-alivaltiosihteerin viraston, Office of the Under Secretary of Defense for Acquisition and Technology. Joidenkin tutkimusten jälkeen, muistaakseni se oli ilmavoimien kenraali H. Marshal Ward joka pian astui erikoisohjelmien johtoon Pentagonin OUSDATissa.

Vieläkin kiinnostavampaa on, että tänä aikana Wilson tapasi William Perryn, joka oli juuri jättänyt virkansa Yhdysvaltain puolustusministerinä. Perry on äärimmäisen tärkeä ja voimakas hahmo, joka on edelleen elossa 91-vuotiaana. Perry on poikkeuksellisen älykäs ja hän tietää kaikki oikeat henkilöt ja vaikuttaa aina tienneen kaikki oikeat henkilöt.

On kiehtovaa lukea, että Wilson sanoi Davisille, että hän tapasi Perryn toukokuussa 1997 ja että he “hissuksiin puhuivat tästä.” Ja Perry ehdotti samaa kuin kenraali Ward. Eli, että käy läpi OUSDATin tietoja. Tämä on siis puolustusministeriön arkisto, joka liittyy “hankintoihin ja teknologiaan.” Mikä on järkeenkäypää.

Wilson kirjoittaa, “he kertoivat minulle” (ja en ole varma ketkä “he” tässä tapauksessa ovat, mutta vaikuttaa siltä että Ward ja Perry) ”erikoisprojektien arkistointiryhmästä, joka ei kuulu normaaleihin SAP-projekteihin — erikoinen tunnistamattomien/luovutettujen ohjelmien alijoukko — joka ei kuulu normaaleihin SAP-divisiooniin jotka Perry itse organisoi vuonna ‘94 — jotka on erotettu muista projekteista, mutta jotka normaalit SAPit ovat piilottaneet.”

Tämä on erittäin merkittävä lausunto. SAP, eli Special Access Programs, ovat ‘mustan budjetin’ ohjelmia, jotka kuuluisasti ovat täysin kongressin valvonnan ulkopuolella. On ymmärretty pitkään, että tässä ympäristössä monet näistä ohjelmista ovat eivät ainoastaan kongressin valvonnan ulkopuolella, vaan myös itse asevoimain valvonnan, joita yksityiset alihankkijat dominoivat ja joita joskus puolustusministeriön virkamiehet itse hallinnoivat. Tässä Wilson sanoo Davisille, että hän sai kuulla, että tämä UFO-törmäysnouto-ohjelma oli ilmeisesti haudattu muiden SAP:ien alle, niin etteivät ne kuulu standardiin organisaatioon jossa näitä ohjelmia normaalisti pyöritetään, vaan niiden ulkopuolelle.

Wilson sitten mainitsi muutamat nimet tähän liittyen: Paul Kaminski, kenraali Michael Kostenik sekä Judith Daley, joka toimi maanpuolustuksen kehittämisestä vastaavan apulaispuolustusministerin sijaisena OUSDATissa. Hän löysi näistä omituisia lukuja. Budjettitiedot vaikuttivat epätavallisen suurilta, mutta hän sanoi että se voisi olla vain virhe siinä tavassa jolla budjettitietoja raportoidaan.

Sitten Davis pyrki pääpointtiin: mihin SAP-osastoon se kuului?

Wilson vastasi “ydinsalaisuus — ei voi sanoa.”

Davis: koodinimi?

Wilson: ydinsalaisuus.

Davis: mikä oli ohjelman alihankkija tai valtion virasto, joka ohjelmaa pyöritti?

Wilson: huipputason ilmailualan alihankkija.

Davis: mikä?

Wilson: ydinsalaisuus.

Davis kysyy vihjeitä.

Wilson: sorry, ei.

Sitten tarina tulee kliimaksiinsa. Wilson sanoi, että hän “soitti kolme puhelua ohjelman johtajalle — joista yksi oli konferenssipuhelu ohjelman johtajan ja korporaatiolakimiehen kanssa.”

Nämä henkilöt eivät olleet iloisia kuullessaan Wilsonista. Hän sanoi, että kaikki heistä puhuivat “koettelevalla äänensävyllä” hänelle, ja he olivat hämmentyneitä siitä miksi heille soitettiin ja mitä hän halusi tietää. Wilson sanoi, että he olivat “kiihtyneitä” ja “yllättyneitä.”

Wilson sanoi heille, että hän oli lukenut tiedot ohjelmasta OUSDATin erikoisohjelmien arkistosta ja “halusi tietää heidän maahansyöksyneiden UFOjen ohjelmasta, mikä niiden rooli oli ja mitä heillä oli hallussaan jne.” Hän myös “kysyi olivatko he kuulleet MJ-12:sta tai sellaisesta organisaatiokoodista, joka liittyisti maahansyöksyneihin/haltuunotettuihin UFO-aluksiin.”

Tämä on aivan henkeäsalpaava hetki tässä. Meillä on pääasikunnan apulaispäällikkö, joka yrittää tivata tietoja maahansyöksyneiden UFOjen ohjelmista ottamalla yhteyttä yksityisiin alihankkijoihin, jotka vaikuttivat olevan niistä vastuussa. Muistetaan, että hän puhuu ohjelman johtajalle, turvallisuuspäällikölle ja korporaatiolakimiehelle.

Wilson sanoi kolmikolle, että hän vaati muodollista briiffausta tästä ohjelmasta, ja että hän teki niin DIA:n apulaisjohtajan ja pääesikunnan J-2:n ominaisuudessa. Tämä oli valvova elin, joka ansaitsi saada tietoa, hän sanoi.

Heidän vastauksensa oli mielenkiintoinen: he joutuisivat keskustelemaan tästä ja palaisivat asiaan. He järjestäisivät tapaamisen kasvokkain ja hoitaisivat asian tällä tavoin.

Tapaaminen pidettiin kymmenen päivää myöhemmin, kesäkuun puolessavälissä 1997, Wilsonin mukaan. Hän “lensi sinne” konferenssitilaan “turvalliseen bunkkeriin.” Siellä hän tapasi kolme henkilöä: ohjelman johtajan, korporaatiolakimiehen ja turvallisuusjohtajan, jonka hän pani merkille olleen eläkkeellä NSA:lta ja joka oli vastatiedustelun asiantuntija.

He nimittivät itseään valvontakomissioksi tai portinvartijoiksi. Tämä johtui siitä, että muutama vuosi tätä ennen koko ohjlema melkein paljastui Pentagonin auditoinnissa. Heidän tehtävä oli varmistaa, että ohjelma pysyi ultrasalaisena. Aiemmalla kerralla heidät pakotettiin briiffaamaan valtion tutkijoita tästä ohjelmasta. Tuon tapauksen jälkimainingeissa he jollain tavalla pääsivät muodolliseen sopuun Pentagonin kanssa siitä, että tällainen estettäisiin tulevaisuudessa.

Tämä tarkoittaa poikkeuksellisen tiukkaa kontrollia, kun annetaan Yhdysvaltain valtion työntekijälle pääsy ohjelmaan. Julkinen status tai arvoasema eivät ole relevantteja. Pääsyn saa vain täyttämällä määrittelemättömät kriteerit, jotka valvontakomitea asettaa.

Niinkuin Wilson sen ilmaisi, heidän tapansa tai ei mitään, “their way or the highway.”

Hän oli raivoissaan. Tämä ryhmä toimi ilman minkäänlaista kunnon valvontaa legitiimeiltä Yhdysvaltain valtion viranomaisilta. Ja lisäksi hän sai kuulla, että tämän tapaamisen tarkoitus oli evätä häneltä pääsy. Hänen meriitit ja valtion auktoriteetti olivat ihan aitoja ja valideja, mutta hän ei ollut “kiihkomielisten listalla” (bigot list). Tämä oli termi, joka turvaluokittelun maailmassa viittasi ihmisiin, joilla oli tarve saada tietää. Amiraali sai kuulla, että hänellä ei ollut tarvetta tietää.

Tämä johti ärtyneeseen kommunikaatioon. Ilmeisesti Wilsonilla oli kuin olikin asianmukainen juridinen auktoriteetti vaatia sen mitä hän vaati. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.

Tämä kohta on mielenkiintoinen. Vastauksena Wilsonin argumentteihin he vetivät esiin kiihkomielisten listan, joka oli päivätty vuodelle 1993, neljä vuotta aiemmin. Wilson ei antanut Davisille nimiä, mutta hän sanoi, että ne olivat melkein kaikki firman työntekijöitä. Hän ei tunnistanut yhtään sotilasnimeä, ei poliitikkoja, ei ketään joka olisi Valkoisessa talossa, ei kongressissa, tai edes kongressin työntekijöitä. Ei ketään jotka hän tunsi Clintonin tai vanhemman Bushin hallinnoista. Pieni kourallinen nimiä olivat Pentagonin upseereita, joiden nimet hän tiesi.

Sitten he pääsivät yksityiskohtiin. Ohjelman johtaja sanoi Wilsonille, että se ei ollut aseohjelma, ei tiedusteluohjelma eikä minkäänlainen erikoisoperaatio tai logistinen ohjelma. Kun hän kysyi mikä se oli, ohjelman johtaja murahti äänekkäästi. Mutta turvallisuusjohtaja ja korporaatiolakimies sanoivat, että se on ookoo, hän voi kertoa.

He sanoivat Wilsonille, “ne ovat takaisinmallinnusohjelmia” ennen muinoin haltuun saadulle “teknologiselle laitteistolle”. Hän pohti että hmmm, takaisinmallinnusta neuvostoliittolaisesta tai kiinalaisesta teknologiasta? He sanoivat että ei.

Heillä oli ehjä alus, jonka he uskoivat että sitä voitaisiin lentää. Se on mielenkiintoista. Että

a) se on ehjä, ja

b) he eivät vielä olleet keksineet miten lentää sitä, sillä he “uskoivat” että se voisi lentää.

He tekivät Wilsonille selväksi, että “he eivät tienneet mistä se oli tullut”, vaikka heillä oli siitä ideoita, mutta että “se oli teknologiaa Maan ulkopuolelta — jonkun muun kuin ihmisen tekemää — ei ihmiskäsin tehtyä.”

He myös esittivät, että tämä ohjelma oli jatkunut “vuosia ja vuosia” ja että edistys oli ollut “tuskallisen hidasta” ja että “menestystä ei ollut.” Ulkomaailman kanssa oli “tuskallisen vähän yhteistyötä” ja sen parissa teki työtä erittäin pieni määrä henkilöitä — arviolta 400-800.

Wilson kysyi joitain tiettyjä kysymyksiä liittyen UFO-historiaan, mm. Roswellista, MJ-12:sta ja muista, mutta he eivät vastanneet näihin. Wilson sanoi, että hän valittaisi komentoketjussa ylemmäs tästä ja he sanoivat, anna mennä, tee mitä sinusta tuntuu että sinun pitää tehdä. Selvästikään se ei vaivannut heitä.

Tapaaminen loppui tässä kohtaa. Wilson valitti erikoisohjelmien valvontakomitealle (Special Access Program Oversight Committee, SAPOC). Hänelle sanottiin, sori, he ovat samaa mieltä alihankkijan kanssa joten hänellä ei nyt ollut onni matkassa. Hänen piti jättää asia heti ja unohtaa koko juttu. Hän suuttui jälleen kerran. Sitten he uhkailivat hänen uraansa. Jos hän ei tottelisi, hän ei saisi ylennystä DIA:n johtajaksi, hän pääsisi eläkkeelle ennenaikaisesti ja hän menettäisi samalla yhden tai kaksi tähteä.

Tammikuussa 1998 Wilson puhui Jacques Ganslerille (joka kuoli joulukuussa 2018), ja joka oli pantu tuolloin hankintojen ja teknologian divisioonan johtoon. Wilson sanoi Davisille, että Gansler oli saanut joltain briiffausta, joka ilmeisesti oli yllättänyt hänet. Davis kysyi mitä hän oli sanonut?

Wilsonin vastaus oli mielenkiintoinen. “UFOt ovat oikean elämän juttu, niinkutsutut avaruusolentojen sieppaukset eivät ole.” Gansler sanoi, että kannattaa jättää asia. Tästä ei enää keskusteltaisi.

Siinä käytännössä kaikki muistiinpanot, sen lisäksi Davis kysyi Wilsonilta oliko hän tavannut Hal Puthoffia tai tri. Kit Greenia, ja Wilson vaikutti sanovan ettei ole.

Tässä ovat näiden muistiinpanojen ydinkohdat, ja tottakai ne ovat kaikkien saatavilla jos haluaa itse lukea. Uskon että moni tulee niitä analysoimaan.

Tämä on äärimmäisen tärkeä informaatiovuoto. Se kertoo vahvasti sen mitä monet tutkijat ovat jo pitkän aikaa pohtineet. Että on olemassa erittäin salainen ohjelma, joka on upotettu Yhdysvaltain puolustusministeriön teollisuuden rakenteiden syvyyksiin, piiloon kaikelta varsinaiselta valvonnalta, joista ainakin yksi tutkii avaruusolentojen UFOa.

On tärkeää huomata, että nämä muistiinpanot eivät puhu avaruusolentojen ruumiiden talteen saamisesta. Ilmeisesti Wilson ei saanut tietää tästä. Informaatiota avaruusolentojen ruumiista on tullut julki muutamista hyvistä lähteistä, ja jotkut niistä ovat puhuneet minulle jo vuosien ajan. Mutta tässä meillä on läpileikkaus uskomattoman tärkeästä ohjelmasta, joka tutkii avaruusolentojen teknologiaa.

On kiinnostavaa, että tässä skenaariossa edistys teknologian ymmärtämiseksi on ollut hidasta. Se asettaisi epäilyksen alaiseksi ihmeellisemmät väitteet salaisista mustan budjetin ohjelmista ja niiden edistyksestä. Tarinat ARV:sta esimerkiksi, puhumattakaan vieläkin absurdeimmista väitteistä joita ihmiset ovat esittäneet vuosien mittaan. Se ei tarkoita, että nämä muut väitteet eivät olisi totta Wilsonin dokumentin perusteella. Me tiedämme nyt, että joku joka oli saanut briiffausta oli kertonut tämän Wilsonille. Se mitä me emme tiedä on miten totta tai tarkkaa tieto oli. Sanottiinko Wilsonille, että abduktioita ei tapahdu, vain sen takia koska asia on arkaluonteinen? Spekulaatiota, mutta kannattaa pitää kaikki mahdollisuudet avoinna.

Meillä on tässä voimakas lausunto pieneltä joukolta ihmisiä — Eric Davis, Hal Puthoff, Kit Green, Edgar Mitchell sekä muutama muu — työskentelemässä itsekseen saadakseen tietää niin paljon kuin mahdollista UFO-salailun luonteesta, ja se todella kolahti amiraali Wilsoniin.

Ei käy kiistäminen, että Davis ja Wilson todellakin tapasivat, eikä kannata olettaa muuta kuin että Wilson oli Davisille täysin vilpitön. Muistiinpanot puhuvat puolestaan.

On kiinnostavaa seurata miten tämä kaikki kehittyy. UFO-tutkimusyhteisö ja sitä seuraavat ovat varsin pienilukuinen joukko. Takaan, että yhteisö ottaa tämän dokumentin kokonaiskuvaansa. Todellinen kysymys on se miten tämä vaikuttaa kulttuuriin laajemmalti.

Me olemme nyt siirtymässä kohti hyvinmääriteltyä jonkinlaisen UFO-paljastuksen suuntaa. Olen peräänkuuluttanut myös kontrolloitua paljastusta, koska se on asiaa on kontrolloitu erittäin tiukasti ja sitä on spinnattu kaikenlaisilla tarinoilla. Eräs asia, joka on selvästikin jätetty pois on narratiivi UFO-salailun luonteesta. Kontrolloitu paljastus uudelleenbrändäisi UFOt joksikin mystiseksi, joksikin muista maailmoista tulleeksi. Se on fiktiota — käyttökelpoista fiktiota, joka voi olla hyödyksi että sana saadaan julki muillekin — mutta fiktiota yhtä kaikki.

Mutta nämä muistiinpanot hajottavat kaiken tuon. Tässä meillä on salailua, joka on ilmiselvää. Ei mitään valvontaa. Vihaisia, järkyttyneitä armeijan ja valtion viranomiasia, joilla tottapuhuen on oikeus olla järkyttynyt. Tämä merkitsee todella salaisen maailman olemassaoloa.

Olen puhunut tästä vuosia, että jos me haluamme terveen yhteiskunnan meidän tulee päästä tästä selvyyteen. Meidän tulee tunnustaa, että on jäätävä ero siinä miten virallinen tarina asiasta puhuu ja mikä on oikeasti totta. Meidän pitää lopettaa itsellemme valehtelu ja antaa muiden valehdella meille.

Ei sillä, etteikö salailulle olisi aitojakin perusteita tässä maailmassa. En tiedä montakaan joka olisi niin naivi. Mutta salailu, erityisesti pitkäikäinen voimakkaan ja merkityksellisen informaation panttaaminen — sellainen salailu on syöpää yhteiskunnassamme. Se pakottaa vallassaolijat jatkamaan valehteluaan, aina vaan ja uudestaan, ja se opettaa meitä olemaan luottamatta omaan arvostelukykyymme, omiin aisteihimme kun me näemme tai opimme jotain, koska muuten se opettaisi meidät olemaan luottamatta yhteiskuntaamme koska me tiedämme yhteiskuntamme valehtelevan meille. Sellainen on kova paikka, se ei ole tervettä millekään yhteiskunnalle ja sen pitää loppua.

Valheet voivat olla valloillaan yhteiskunnassa pitkään, mutta lopulta valheet paljastuvat. Jokainen vale elää vain tietyn ajan. Lopulta totuus tulee julki ja se voittaa.

Pääsy totuuteen ei takaa, että me korjaisimme kaikkia ongelmiamme. Se ei koskaan ole helppoa. Mutta kun ei ole pääsyä totuuteen, se varmistaa sen ettemme voi ratkaista ongelmiamme ollenkaan, koska meillä ei ole pääsyä informaatioon jota tarvitsemme ongelmiemme ratkaisemiseksi.

Tiedän, että tässä vuodossa mukana olevat ihmiset eivät tykkää siitä että se tuli julki. Mutta yksinkertaisesti haluaisin muistuttaa heitä, että lopulta kaikki tämä tulee olemaan hyödyksi. Sen tulee tulla julki.

Richard Dolan
8. kesäkuuta 2019

Cooperin salaliittoteoria

Reaktio Leariin ja Cooperiin

Mooren tunnustus

Lähdeviitteet

John Learin salaliittoteoria

Järkytys saattaa johtua siitä, mitä paljastukset kertovat meistä

Biologia, hybridit ja elämän kehittyminen

Kuu

Kyvyt, aikomukset ja virhearvioinnin vaara

Uuden teknologian lupaus ja vaara

Ensiksi ampumisen riski

Armahdus ja Legacy-ohjelma

MJ-12 -kysymys

Kilpajuoksu Kiinan kanssa

Britannia ei voi olettaa tämän olevan Amerikan ongelma

Edelleen salailun rajoittama

Kamppailu jota emme välttämättä ymmärrä

Setä Jimmyn ongelma

Lisäys

Tiivistelmä

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta: Haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa [1]

Johdanto

Ensimmäinen vaihe: Avaruusolentojen läsnäolon kriisinhallinta

Toinen vaihe: Trumanin hallinto ja päätös säilyttää salassapito

Kolmas vaihe: Salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen

Neljäs vaihe: Salaisten organisaatioiden autonomian ja rankaisematta jättämisen aika

Henry Kissingerin merkittävyys PI-40:n mestaristrategina

Carterin ja Clintonin hallintojen poliittinen kyvyttömyys ja Reaganin uhka

Viides vaihe: Irakin ja sen muinaisen avaruusolentoteknologian poliittinen hallinta

Yhteenveto: Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi ja haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa

Lähdeviitteet

Johdanto

1998 UFO Magazine

Artikkeli

Seuraava numero

Kolmas numero

1999

2000/2001

2002

2020/2021

2023

Kommentteja

Kiitokset

Eksopolitiikka, UFOt, Paranormaalit ilmiöt, Tietoisuus