Tämä on luku 2 John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate.

CIAn viranomaiset aloittivat alkuvaiheen työn huumeiden ja hypnoosin parissa pian sen jälkeen kun Virasto luotiin vuonna 1947, mutta käyttäytymisen kontrollointiohjelma ei päässyt vauhtiin kunnolla kuin vasta kun Unkarin hallitus aloitti kardinaali Josef Mindszentyn oikeudenkäynnin vuonna 1949. Lasittunut katse silmissään Mindszenty tunnusti maanpetosrikoksen, jota hän ilmeisesti ei kuitenkaan ollut tehnyt. Hän muisti Moskovan puhdistusoikeudenkäynnit vuosina 1937 ja 1938, joissa kommunistipuolueen kovistelija-apparatsikit olivat nöyrästi myöntäneet syyllisyytensä monenmoisiin epätodennäköisiin rikoksiin. Nämä sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien suma Itä-Euroopan maissa vaikuttivat lavastetuilta, kuumottavilta ja epätodellisilta. CIA-miesten mielestä heidän piti ottaa selkoa siitä miten kommunistit olivat tehneet syytetyistä zombin kaltaisia. Mindszentyn tapauksessa CIA:n turvallisuusmuistio julisti, että ”jokin tuntematon voima” oli kontrolloinut kardinaalia, ja muistio spekuloi, että kommunistiviranomaiset olivat käyttäneet häneen hypnoosia.

Kesällä 1949 Viraston tieteellisen tiedustelun johtaja oli tehnyt erikoismatkan Länsi-Eurooppaan selvittämään enemmän sitä mitä neukut tekivät ja ”soveltamaan erikoiskuulustelumenetelmiä venäläisten käyttämien keinojen arviointiin”. Toisin sanoen, he pelkäsivät sitä, että kommunistit olisivat saattaneet käyttää huumeita ja hypnoosia vankeihin, ja vanhempi CIA-viranomainen käytti tarkalleen samoja keinoja Itä-Euroopan pakolaisiin ja sieltä palautettuihin vankeihin. Palatessaan USA:n, tämä viranomainen suositteli kahta toimintamallia: ensinnäkin, että Virasto harkitsisi pako-operaation kehittämistä vapauttaakseen Mindszentyn; ja toiseksi, että CIA kouluttaisi ja lähettäisi Eurooppaan tiimin, jonka asiantuntemukseen kuuluu ”erikoiset” kuulustelumenetelmät, sellaiset joita hän oli kokeillut Euroopassa.

Kevääseen 1950 mennessä useat muut CIA-haarat harkitsivat hypnoosin käyttöä operaatioissa. Turvallisuusosasto, jonka päätehtävä oli suojella Viraston henkilöstöä ja muita osastoja vihollisen soluttautumiselta, keskitti kaiken toimintansa tähän ja muihin käyttäytymisen aloihin. Turvallisuusjohtaja Sheffield Edwards, entinen armeijan eversti joka vuosikymmen myöhemmin henkilökohtaisesti hoiteli CIA:n ja Mafian yhteisoperaatioita, teki aloitteen ja pyysi koolle kokouksen, jossa kaikki Viraston asiasta kiinnostuneet osapuolet olivat mukana. Hän ehdotti, että turvallisuusosaston alaisuuteen perustettaisiin kuulustelutiimi. Turvallisuus käyttäisi tiimejä tarkistamaan omat agenttinsa ja etsimään loikkarit koko CIA:n henkilöstöstä. Jokainen tiimi koostuisi psykiatrista, hypnoosikoulutuksen saaneesta valheenpaljastusasiantuntijasta sekä teknikosta. Edwards suostui olemaan käyttämättä tiimejä operaatioissa ilman lupaa korkea-arvoisemmalta komitealta. Hän antoi projektille nimeksi BLUEBIRD, koodinimi jolla ei ollut muuta merkitystä kuin se, että tietty henkilö tiesi nimen. Edwards turvaluokitteli ohjelman HUIPPUSALAISEKSI ja painotti poikkeuksellista salailun tarvetta. Huhtikuun 20. päivänä 1950, CIA:n johtaja Roscoe Hillenkoetter hyväksyi BLUEBIRDin ja valtuutti korvamerkitsemättömien rahojen käytön maksamaan kaikkein arkaluonteisimmat asiat. CIA:n käyttäytymisen kontrolliohjelma oli järjestäytynyt byrokraattisesti.

Tieteellisen tiedustelun johtaja otti osaa alkuperäiseen BLUEBIRD-tapaamiseen Sheffield Edwardsin toimistossa, ja hän vakuutti läsnäolijoille että hänen työntekijänsä jatkaisivat yrityksiä kerätä kaikki mahdollinen data ulkomaiden — erityisesti Venäjän — toimista käyttäytymisen alalla. Ei kauaakaan kun hänen edustajansa järjesti auditoinnin Nürnbergin sotaoikeusarkistoon nähdäkseen oliko siellä mitään BLUEBIRDille käyttökelpoista. CIA:n psykologin mukaan, joka kävi läpi saksalaistutkimusta, Virasto ei löytänyt paljoakaan apuja. ”Se oli todellinen kauhutarina, mutta me opimme mihin kaikkeen ihmiset pystyivät”, hän muistelee. ”Oli joitain kipukokeita, mutta ne olivat niin sadismin mädättämiä että niitä ei voinut oikein hyödyntää…. Se miten uhri selvisi tuosta oli erittäin mielenkiintoista.”

Alussa, ainakin, CIA:lla oli yhteistyötä tieteentekijöiden ja kuulustelijoiden kanssa. Tutkijat turvallisuusosastolta (joilla ei ollut mitään erikoista asiantuntemusta, mutta jotka olivat kokeneita poliisityössä) sekä tutkijat tieteellisen tiedustelun puolelta (joilta puuttui kenttäkokemus mutta joilla oli akateeminen koulutus) kävivät yhdessä läpi kaiken avoimen kirjallisuuden ja salaiset raportit. He nopeasti tajusivat, että ainoa tapa rakentaa tehokas puolustus mielenhallintaa vastaan oli ymmärtää sen hyökkäyskäyttömahdollisuuksia. Rajaviiva hyökkäyksen ja puolustuksen välillä — jos sitä koskaan olikaan — pian suttaantui niin että se oli merkityksetön. Lähes kaikki Viraston dokumentit painottivat tavoitteita kuten ”henkilön kontrollointi siihen pisteeseen asti, että hän tekee sen mitä haluamme hänen omaa tahtoaan vastaan ja jopa luonnon peruslakeja, kuten oman hengen säilyttäminen, vastaan”. Eräässä sellaisessa muistiossa Viraston viranomainen kirjoitti hänen pomolleen: ”Jos tämä meinataan salata puolustustutkimukseksi, se on aika hiton läpinäkyvää.”

Kolme kuukautta sen jälkeen, kun johtaja oli hyväksynyt BLUEBIRDin, ensimmäinen tiimi matkusti Japaniin kokeilemaan käyttäytymistekniikoita ihmiskoehenkilöihin — todennäköisesti kaksoisagenteiksi epäiltyihin kohteisiin. Kolme miestä saapui Tokioon heinäkuussa 1950, arviolta kuukausi Korean sodan alkamisen jälkeen. Kenenkään ei tarvinnut erikseen korostaa heidän tehtävänsä tärkeyttä. Turvallisuusosasto käski heidän salata heidän todellisen tarkoituksensa jopa Yhdysvaltain armeijan viranomaisilta, joiden kanssa he työskentelivät Japanissa, käyttäen peitetarinana sitä, että he tekisivät ”intensiivistä valheenpaljastustyötä”. Nihkeässä, lamauttavassa kuumuudessa ja kosteudessa he kokeilivat erilaisia yhdistelmiä lamauttavan amobarbitaalin ja piristävän amfetamiinin sekoitteella neljään eri koehenkilöön, joista kaksi sai myös toista piristettä, myrkyllistä pikrotoksiinia. He kokeilivat myös tuottaa muistinmenetyksen. Tiimi piti kokeita onnistuneina, mutta CIA:n dokumentit matkasta antavat ainoastaan tosi hämärän ylimalkaisen kuvauksen tapahtumista.[1] Sitten lokakuun 1950 aikaan BLUEBIRDin tiimi käytti ”kehittyneitä” tekniikoita 25 koehenkilöön, jotka ilmeisesti olivat Pohjois-Korean sotavankeja.

Tuon vuoden loppuun mennessä turvallisuushenkilö Morse Allen oli nimitetty BLUEBIRD-ohjelman johtoon. Tuohon aikaan 40-vuotias Allen oli käyttänyt suurimman osan urastaan kotimaan kommunistiuhkaa vastaan taisteluun. Hän oli aloittanut 30-luvun alussa, jolloin hän oli liittynyt valtionhallinnon henkilöstöpolitiikkayksikköön (Amerikassa Civil Service Commision) ja perustanut sen ensimmäiset kommunisteja käsittelevät turvallisuustiedostot. (”Hän tietää heidän metodinsa”, kirjoitti CIA-kollega.) Toisen maailmansodan aikaan Allen oli palvellut laivaston tiedustelussa, ensin jahdaten vasemmistolaisia New Yorkissa ja sitten nousten maihin rannikkojääkärien kanssa Okinawalla. Sodan jälkeen hän meni töihin ulkoministeriöön, mutta lähti sieltä heti pois 1940-luvun lopulla, koska hänen mielestään ulkoministeriö valkopesi tiettyjä kommunistitapauksia. Hän meni CIA:n turvallisuusosastolle. Hän oli käytökseltään ja koulutukseltaan epäilyyn taipuvainen mies, eikä Allen ottanut mitään annettuna. Niinkuin kaikki vastatiedustelun tai turvallisuuden työntekijät, hänen tehtävänään oli näyttää miksi asiat eivät olleet niinkuin mitä ne näyttivät olevan. Hän aina ajatteli yhden askeleen eteenpäin ja taaksepäin, puhkoi reikiä pintatodellisuuksiin. Allenilla ei ollut mitään akateemista koulutusta käyttäytymistieteeseen (vaikka hän kävikin lyhyen hypnoosikurssin, aihe joka häntä kiinnosti). Hän piti BLUEBIRD-hommaa sellaisena, joka vaati kommunistien kaikkien mahdollisten menetelmien tutkimista, joita he saattaisivat käyttää Yhdysvaltoja vastaan ja koitti selvittää keinoja niiden ehkäisemiseksi.

CIA oli kouluttanut Morse Allenia eräässä aiheessa, josta tuli CIA:lle tärkeä osa heidän peiteoperaatioitaan varhaisina aikoina: valheenpaljastimen käyttö. Todennäköisesti enemmän kuin mikään muu tiedustelupalvelu maailmassa, Virastolla oli tapana vyöttää omat ulkomaan agenttinsa — ja lopulta myös omat työntekijänsä — ”laatikkoon”. Valheenpaljastin mittaa fysiologisia muutoksia, joita valehtelu saattaisi aiheuttaa — sydämenlyönti, verenpaine, hikoilu ja sensellainen. Se ei koskaan ollut idioottivarma. Vuonna 1949 turvallisuusosasto arvioi, että se toimi onnistuneesti arviolta seitsemässä tapauksessa kahdeksasta, hyvä onnistumisprosentti mutta ei riittävä niille jotka halusivat varmuutta. Psykopaattinen valehtelija, hypnotisoitu henkilö tai erityisen koulutuksen saanut ammattimainen valehtelija voi ”peitota” koneen. Lisäksi valheenpaljastuksen suorittamisen taito ja kysymysten kysyminen määrittää sen miten hyvin laite toimii. ”Hyvä käyttäjä voi saada aikaan loistavia tuloksia valheenpaljastimella ilman edes sen päälle kytkemistä”, väittää eräs CIA:n veteraanityöntekijä. Muut ovat sitä mieltä, lähinnä vähemmän yllättävästi, että sen pääasiallinen arvo on seuloa agentit, joita houkuttelee loikkaaminen tai salaisuuksien paljastaminen. Koneen voima — todellinen ja kuviteltu — paljastaa epärehellisyys ja epäuskollisuus voi olla häiritsevä tekijä. [2] Siitä huolimatta valheenpaljastin ei voi pakottaa totuuteen. Niinkuin Pinokkion nenä, se ainoastaan vihjaa valehtelusta. Lisäksi kone vaatii tarpeeksi fyysistä kontrollia kohteesta, kun hänet pitää vyöttää penkkiin. Vuosien ajan CIA yritti päästä yli tästä rajoitteesta kehittämällä ”supervalheenpaljastinta”, jota voitaisiin käyttää etäältä tai salassa penkkiin piilotettuna. Tällä alalla, niinkuin monilla muillakin, mikään käyttäytymisen kontrollitapa ei ole liian älyvapaa jottei sitä voisi pohtia käyttävänsä, ja Viraston tieteentekijät edistyivätkin tällä alalla.

Joulukuussa 1950 Morse Allen sanoi pomolleen Paul Gaynorille, eläköityneelle prikaatinkenraalille, jolla oli pitkä historia vastatiedustelussa ja kuulustelussa, että hän oli kuullut kokeista ”sähkölammas”-koneella richmondilaisessa sairaalassa Virginiassa. Sellainen keksintö vetosi Alleniin, koska oletettavasti se sai ihmiset nukkumaan ilman, että aiheutettiin shokkia tai kouristelua. BLUEBIRDin tiimi oli käyttänyt huumeita saattamaan kohteet sellaiseen tilaan, joka mahdollistaisi hypnoottisen transsin, ja Allen toivoi että kone mahdollistaisi käyttäjän saattaa kohteet syväuneen ilman, että tarvitsisi turvautua kemikaaleihin. Teoriassa ainoa mitä käyttäjän piti tehdä oli kiinnittää elektrodit kohteen ohimoille ja antaa koneen tehdä loput. Se maksoi arviolta $250 ja se oli kaksi kertaa niin suuri kuin pöytämallinen sanelukone. ”Vaikka sen käyttö ei ollutkaan mahdollista omiin työntekijöihin, johtuen siitä että aivovaurion mahdollisuus oli ainakin teoreettinen”, Morse Allen kirjoitti, ”se olisi mahdollisesti arvokas tietyillä alueilla, joissa sotavankeja tai Viraston kohteita kuulusteltiin”. Kone ei koskaan toiminut tarpeeksi hyvin, että se olisi otettu CIA:lla koekäyttöön.

Vuoden 1951 lopulla Allen puhui kuuluisalle psykiatrille (jonka nimi, niinkuin monet muut, CIA on pyyhkinyt julkistetuista dokumenteista) karmivista mutta käyttökelpoisista tekniikoista. Tämä psykiatri, joka selvästi oli Viraston konsultti, raportoi että sähköshokkihoitoa voitaisiin käyttää tuottamaan eri pituisia muistinmenetysjaksoja ja että hän oli kyennyt saamaan informaatiota potilailta, kun he heräsivät pökerryksistä, heti shokkihoidon jälkeen. Hän myös raportoi, että Reiterin sähköshokkikone tuotti ”tuskallista kipua”, joka voisi olla tehokas ”kolmannen asteen menetelmä”, jolla saada kohteet puhumaan, vaikka kone ei ollutkaan käyttökelpoinen hoitomenetelmänä. Morse Allen kysyi oliko psykiatri koskaan hyödyntänyt ”pökkeröistä” aikaa normaalin sähköshokin jälkeen potilaan haltuunottamiseksi hypnoosilla. Hän vastasi ei, mutta että hän yrittäisi lähitulevaisuudessa sitä ja raportoisi Virastolle. Psykiatri myös mainitsi, että pitkittynyt sähköshokkihoito voisi asteittain tehdä kohteesta ”kasvin” ja että ei olisi mahdollista selvittää oliko hoitoja annettu ellei kohteelle tehtäisi EEG-testiä kahden viikon sisään hoidoista. Tämän informaation paljastaneen muistion lopussa Allen huomautti, että kannettava, paristokäyttöinen sähköshokkikone oli tullut markkinoille.

Pian Morse Allenin raportin jälkeen tieteellisen tiedustelun osasto suositteli, että sama psykiatri saisi sata tuhatta dollaria tutkimusvaroja ”sähköshokki- ja hypnoositekniikoiden kehitykseen”. Vaikka Allen piti tätä aihetta tavoittelemisen arvoisena, hänellä oli joitain epäilyksiä shokkihoitojen sovelluskohteista: ”Sähköshokkihoitojen käyttöä koskevat vasta-argumentit pätisivät jos lopputuloksena syntyisi ’kasvi’. [Minä] uskon että nämä tekniikat tulisi jättää pois käytöstä paitsi kaikkein vakavimmissa hätätapauksissa, ja eristyksen ja/tai alueelta poistamisen avulla suoritettu neutralisaatio olisi paljon asianmukaisempaa ja varmasti turvallisempaa.”

Vuonna 1952 tieteellisen tiedustelun osasto ehdotti, että yksityiselle tohtorille annettaisiin toiset sata tuhatta dollaria BLUEBIRDiin liittyvien ”neurokirurgisten tekniikoiden” kehittämiseen — oletettavasti lobotomiaan liittyviin tekniikoihin. [3] Samalla tavoin turvallisuusosasto oli suunnitellut käyttävänsä ulkopuolisia konsultteja selvittämään sellaisia keinoja kuten ultraääni, värähtelyt, iskut, korkea ja kevyt paine, erilaisten kaasujen käyttö ilmatiiviissä tiloissa, ruokavalioiden muutokset, kofeiini, väsymys, säteily, lämpö ja kylmä, sekä valaistuksen muuttaminen. Viraston viranomaiset tarkastelivat kaikkia näitä ja monia muitakin. Joitain näistä tutkittiin intensiivisesti; toisista he pelkästään puhuivat konsulttien kanssa.

BLUEBIRDin mielenhallintaohjelma sai alkunsa, kun Stalin oli vielä elossa, kun Hitlerin muisto oli vielä tuore ja globaalin ydinsodan pelote oli vasta uppoamassa kansan tietoisuuteen. Neuvostoliitto oli alistanut suurimman osan Itä-Eurooppaa ja kommunistipuolue oli ottanut haltuun kaikkein väkirikkaimman maan, Kiinan. Koreassa oli syttynyt sota ja senaattori Joseph McCarthyn kommunisminvastainen ristiretki oli nousussa Yhdysvalloissa. Sekä ulkomaan että kotimaan politiikka oli täynnä pelkoa ja jopa aivan suoraa paranoiaa.

Amerikan viranomaiset osoittivat kylmän sodan ilmapiiriä ja käyttivät sitä tekosyynä rikoksille ja ylilyönneille silloin ja sen jälkeenkin. Eräs toistuva litania kansallisen turvallisuuden tutkimuksissa oli paljastuneiden viranomaisten todistukset, joissa puhuttiin kylmän sodan hysteriasta, jolla oikeutettiin teot joita tämä muuten ei olisi voinut puolustella. Kylmän sodan käsitykset eivät olleet moraalinen tai juridinen suoja sellaisille teoille, mutta ne auttoivat selittämään niitä. Jopa silloinkin kun käsitykset eivät olleet kauhean perusteltuja, ne olivat yhtä kaikki todellisia mukanaolleille ihmisille.

Se oli myös aikaa, jolloin Yhdysvallat oli saavuttanut maailmassa uuden ylemmyyden tason. Toisen maailmansodan jälkeen Amerikan viranomaisilla oli sellaista valtaa josta diplomaatit usein uneksivat. He solmivat uusia liittoja, tuli uusia johtajia ja jopa kokonaisia kansakuntia perustettiin heidän tarkoitusperiään seuraamaan. He antoivat aseita, tekivät palveluksia ja auttoivat monia valtioita. Tämän seurauksena Amerikan viranomaiset saivat huomiota, heitä kunnioitettiin ja hyysättiin minne he menivätkin — niinkuin ei koskaan aikaisemmin. Heidän uudenlainen tärkeyden tuntonsa ja kylmän sodan pelko teki heistä usein vaarallisen yhdistelmän — ja ihmisluonteessa on sellainen fakta, että kun joku sekä voimainsa tunnossa pullistelee että on peloissaan, sellaisen perään tulee katsoa tarkkaan.

Vuoden 1947 National Security Act loi sekä CIA:n että National Security Councilin — eli siis koko kylmän sodan komentorakenteen. Sodan aikaiset OSS-johtajat kuten William Donovan ja Allen Dulles lobbasivat pää märkänä lain puolesta. Viranomaiset uudessa komentorakenteessa pian laittoivat hommiin pelkonsa ja suurudenhulluutensa. He reagoivat havaittuihin uhkiin, he ottivat käyttöön keinoja kaihtamattoman ja sodankaltaisen asenteen kaikkia kohtaan, jotka pitivät heitä vihollisena — erityisesti Neuvostoliittoa. He ottivat asiakseen taistella kommunismia vastaan ja kaikkea sitä mikä saattaisi johtaa kommunismiin ympäri maailman. Muutamat kansalaiset olivat eri mieltä heidän kanssaan; he ilmaisivat useimpien tuonaikaisten amerikkalaisten tuntoja, mutta kansallisen turvallisuuden viranomaiset edelleen mieluiten toimivat salassa. Salainen tutkimuskomissio entisen presidentti Hooverin alaisuudessa kuvasi heidän salasotaan pyrkivää eetosta:

Nyt on selvää, että vastassamme on leppymätön vihollinen, jonka vannoutunut tavoite on maailmanvalta millä tahansa keinoin ja millä tahansa hinnalla. Siinä pelissä ei ole mitään sääntöjä. Siispä amerikkalaisten pitkäaikainen ”reilun pelin” käsitys tulee määritellä uusiksi. Meidän tulee kehittää tehokkaita vakoilu- ja vastavakoilupalveluja ja meidän tulee opetella horjuttamaan, sabotoimaan ja tuhoamaan vihollisemme selvemmin, hienovaraisemmin ja tehokkaammin kuin meitä vastaan käytetyt keinot ovat.

CIA-miehet ottivat tämän homman kovin vakavasti. ”Mielestämme me olimme kommunisminvastaisen ristiretken eturintaman puolustuslinja”, muistelee Harry Rositzke, Viraston neuvostodivisioonan varhainen johtaja. ”Silloin oli selvä ja kiivas tunto tehtävästä — tunto siitä miten suuri työ se oli.” Michael Burke, joka toimi CIA:n salaoperaatioiden johtajana Saksassa ennen siirtymistä New York Yankeesin ja Madison Square Gardenin johtoon, on samaa mieltä: ”Se oli naulitsevaa… Sitä oli vain täysin jonkin pauloissa, joka on sittemmin muuttunut niin väärinymmärretyksi, mutta kylmän sodan päivinä se oli todellinen asia, ja sadat tuhannet neuvostosotilaat, tankit ja lentokoneet odottelivat Itä-Saksan rajalla, ne kykenivät liikkumaan Englannin kanaalille 48 tunnissa.” Hugh Cunningham, Viraston viranomainen, joka jatkoi hommissa vuosia, muistelee että selviytyminen itsessään oli uhattuna, ”Sinut koitettiin saada tuntemaan, että koko maa oli tuhoutumassa ja meidän piti tehdä kaikkemme sen pelastamiseksi.”

BLUEBIRD ja CIA:n myöhemmät mielenhallintaohjelmat saivat alkunsa sellaisesta levottomuudesta. CIA:lta vaadittiin myös kaikkien mahdollisten vihollisten menetelmien ja aikeiden opiskelua. ”Jos CIA ei olisi yrittänyt selvittää mitä venäläiset tekivät mieltä muuttavilla huumeilla 1950-luvun alussa, mielestäni silloisen johtajan olisi pitänyt saada potkut”, sanoo Ray Cline, entinen Viraston apulaisjohtaja.

Korkeat Viraston viranomaiset kokivat, että heidän tuli selvittää mitä venäläiset halusivat. Siitä huolimatta huolellinen tuon aikaisten CIA-dokumenttien tutkiminen kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kertoo, että jos venäläiset saivat läpimurtoja käyttäytymisen kontrollin alalla — jota he todellakaan eivät itse olleet kehitelleet — CIA:lta puuttui tiedustelutietoa tuon osoittamiseksi. Esimerkkinä, vuoden 1952 turvallisuusdokumentti, jolla selvästi oli jotain hampaankolossa tieteellisen tiedustelun osaston kanssa, sanoi Neuvostoliiton ohjelmista kerättyä dataa ”äärimmäisen heikoksi”. Kirjoittaja huomasi, että Viraston informaatio perustui ”toisen tai kolmannen käden huhuihin, vahvistamattomiin väitteisiin ja epäfaktoihin.”[4] Ilmeisesti Mindszentyn oikeudenkäynnistä heränneet pelot ja fantasiat sekä senjälkeinen Korean sodan ”aivopesun” aiheuttama yleinen suuttumus olivat peittäneet faktat. CIA:n ”mielenhallinta-aukon” käsite oli yhtä paljon myytti kuin myöhemmät pommittaja- ja ohjus”aukot”. Jokatapauksessa, mielenhallinta otti tuulta alleen.

Niin uniikki ja pelottava kuin kylmä sota olikin, se ei saanut valtion leipiin työskenteleviä ihmisiä reagoimaan eri tavalla toisiinsa tai valtaan verrattuna muihin Amerikan historian aikakausiin. Byrokraattinen vääntö jatkui käyttäytymiskontrolliohjelman kaikkein kylmäävimpinäkin vuosina. Oli sama miten hädissään CIA:n viranomaiset olivat Venäjän uhasta, silti he väänsivät peistä omiensa kesken Viraston hallinnasta ja rahoituksesta. Vuosina 1950-1952 vastuu mielenhallinnasta siirtyi turvallisuusosastolta tieteellisen tiedustelun osastolle ja sitten takaisin. Tässä prosessissa BLUEBIRD sai uuden nimen ARTICHOKE. Byrokraattiset väännöt jäivät tasapeleiksi, ulkopuolisten hämmennykseksi; ja kuitenkin omnet kriittisistä käänteistä käyttäytymistutkimuksessa syntyivät käytännössä viranomaisten byrokraattisesta väännöstä. Turvallisuusosasto oli täynnä pragmaatikkoja, jotka ahdistuivat kommunistien (ja homoseksuaalien) siivilöinnistä jokapuolelta. He uskoivat, että tieteellisen tiedustelun intellektuaalit olivat epäonnistuneet kehittämään ”yhtään uutta, käyttökelpoista paperia, ehdotusta, lääkettä, instrumenttia, henkilön nimeä jne. jne. jne.”, niinkuin eräs dokumentti asian ilmaisi. Oppineet herrasmiehet tieteellisen tiedustelun puolella kokivat, että entiset poliisit, sotilaat ja tutkijat turvallisuuspuolella olivat olivat teknisesti osaamattomia hoitelemaan niin suurenmoista tehtävää kuin ihmismielen hallitseminen.

”Toimivaltakonflikti oli jatkuvaa tällä alalla”, senaatin komitea ilmoitti vuonna 1976. Vuoden 1952 raportti CIA:n lääkintätoimen johdolle (joka itse oli mukana tappeluissa) veti karkeamman johtopäätöksen: ”Eri Viraston sisäisten osastojen väliltä puuttuu ilmiselvästi yhteistyöhalukkuutta, jota pahentaa pikkumaiset kateudet ja henkilökohtaiset erot, jotka johtavat Viraston edistämisen ja toiminnan parantamisen taantumuksellisuuteen.” Kun turvallisuusosasto otti ARTICHOKEn takaisin tieteelliseltä tiedustelulta vuonna 1952, voitto kesti vain kaksi ja puoli vuotta ennenkuin suurin osa käyttäytymistyöstä meni jälleen erään CIA-osaston alaisuuteen, joka oli täynnä kenttäkokemusta omaavia tohtoreita — tekninen henkilöstö (Technical Services Staff, TSS). [5]

Byrokraattinen sodankäynti CIA:n ulkopuolella oli myös valloillaan, vaikkakin oli vitteitä virastojen välisestä yhteistyöstä. Huhtikuussa 1951 CIA-johtaja hyväksyi yhteistyön maavoimien, laivaston ja ilmavoimien tiedustelun kanssa välttääkseen päällekkäin tehtävän työn. Maavoimat ja laivasto molemmat etsivät totuusseerumeita, kun taas ilmavoimien päähuoli oli kuulustelutekniikat, joita sovellettaisiin maahansyöksyneisiin pilotteihin. Kunkin asevoimain haaran edustajat ottivat osaa toistuviin tapaamisiin puhuakseen ARTICHOKEn asioista. Virasto kutsui mukaan myös FBI:n, mutta J. Edgar Hooverin miehet pysyivät poissa.

Lyhyen yhteistyöperiodin aikana armeija ja CIA vaihtoivat myös informaatiota Britannian ja Kanadan valtioiden kanssa. Ensimmäinen sessio oli kesäkuussa 1951, jossa Britannian edustaja ilmoitti heti suoraan, että kuulustelutoiminnassa ei ole tapahtunut mitään uutta kehitystä Inkvisition jälkeen, ja että arvokkaiden tulosten selvittäminen tutkimalla oli toivotonta. Hän halusi keskittyä propagandaan ja poliittiseen sodankäyntiin, kun he sovelsivat sitä sellaisiin uhkiin kuten kommunistien tunkeutuminen työväenliikkeeseen. CIA:n pöytäkirjasta käy ilmi, että skeptinen englantilainen lopulta suostui pitämään käyttäytymistutkimusta tärkeänä, mutta tämän sananvaihdon rehellisyydestä on omat epäilykset. Pöytäkirjasta käy ilmi myös konsensus, jonka mukaan ”ei ole pätevää näyttöä” siitä, että länsimaat tai Neuvostoliitto olisivat kumpikaan tehneet minkäänlaista ”vallankumouksellista edistystä” tällä alalla. Pöytäkirja kuvaa Neuvostoliiton menetelmiä ”poikkeuksellisen samankaltaisiksi… iänkaikkisen vanhoiksi menetelmiksi”. Yhtä kaikki, kolmen maan edustajat sopivat jatkavansa tutkimuksia käyttäytymisen kontrollimenetelmistä, johtuen niiden tärkeydestä ”kylmän sodan operaatioille”. Se miten paljon Britannia ja Kanada jatkoivat tätä ei ole määritettävissä. CIA ei lopettanut ennenkuin vasta 1970-luvulla.

Byrokraattinen konflikti ei ollut ainoa valtion arkielämän aspekti, joka jatkui koko kylmän sodan ajan. Viranomaiset pitivät yllä myös tietoisuutta heidän päätöstensä eettisistä ja juridisista aspekteista. Usein he kävivät rationalisoivat vääristellen asioita ja suojasivat itseään näiltä, mutta ainakin he tunnistivat ja pysähtyivät pohtimaan eettisiä rajoja ennen niiden yli hyppäämistä. Olisi epäreilua sanoa, että kaikki moraalinen tietoisuus olisi kadonnut savuna ilmaan. Viranomaiset kärvistelivät tekojensa seuraamuksista, ja iso osa käyttäytymisen kontrollointiin liittyvästä paperisodasta käsitteli niiden synnyttämää moraalista konfliktia.

Turvallisuusosasto juuri ja juuri kykeni rekrytoimaan tiimin psykiatreja ajallaan ennen ensimmäistä Japanin tehtävää, ja vuosien ajan Viraston agenteilla oli vaikeuksia löytää pätevää lääketieteellistä osaamista projektiin. Spekulaatiot siitä miksi näin oli ovat luettavissa eräässä muistiossa, jossa Virasto listasi sellaisia syitä kuten CIA:n suhteellisen matalat lääkärinpalkat sekä ARTICHOKEn kapea ammatillinen soveltuvuusala, ja lisäsi että kandidaatin ”etiikka saattaa olla sellainen, että häntä ei kiinnosta tehdä yhteistyötä oman projektimme eräiden vallakumouksellisempien vaiheiden kanssa.” Tämä pohdinta muuttui todeksi Viraston rekrytoinneissa. Osaajia etsittäessä toinen CIA:n muistio esitti miksi eräs lääkäri vaikutti sopivalta: ”hänen etiikkansa on sellainen, että hän suostuisi täysin yhteistyöhön missä tahansa vaiheessa ohjelmaamme, huolimatta siitä miten vallankumouksellinen se saattaisi olla.”

Asia oli vieläkin ongelmallisempi kun yritettiin löytää koekaniineja mielenhallintakokeisiin. ”Suurin tämän hetken ongelmamme”, luki CIA-muistiossa, ”on löytää sopivia koehenkilöitä.” ARTICHOKEn miehet pitivät kätevimpänä lähteenä kansainvälisen vakoojavaihdon ajelehtivaa hylkytavaraa: ”kyseenalaisen lojaalit henkilöy, joiden epäillään olevan agentteja tai istutteita, henkilöt joilla tiedetään olevan syitä petkuttaa jne.”, eräs Viraston dokumentti kuvaa. ARTICHOKEn viranomaiset pitivät näitä henkilöitä ”uniikkina tutkimusmateriaalina”, joilta saatettiin kaivaa merkityksellisiä salaisuuksia kokeiden edistyessä.

On reilua sanoa, että CIA-työntekijät tuppasivat arvostamaan vähemmän näiden koehenkilöiden elämiä kuin mitä he arvostivat amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden elämää, joilla tehtiin alkuvaiheen hyväntahtoisempia kokeita. He räätälöivät koehenkilöt vastaamaan kokeen eettistä herkkyyttä. ARTICHOKE-tiimissä työskennellyt psykiatri painotti, että kukaan Virastosta ei halunnut koehenkilöitä satutettavan. Ja kuitenkin hän ja hänen kollegansa olivat halukkaita kohtelemaan kyseenalaisia loikkareita ja agentteja tavoilla, jotka olisivat sekä ammatillisesti epäeettisiä USA:ssa, mutta myös syytteisiin johtavia rikoksia. Nämä koehenkilöt olivat, jos nyt ei suoraan hukkaan heitettävissä, niin ainakaan heitä ei ihmisolentoina arvostettu kovinkaan korkealle. Niinkuin CIA-psykologi sanoi, joka työskenteli käyttäytymisen kontrollointiohjelmassa vuosikymmenen ajan, ”Sitä ei antanut kauhean paljon ihmisoikeuksia henkilöille, jotka olivat maanpettureita tai jotka aktiivisesti toimivat meidän tuhoamisen hyväksi.” Toinen CIA:n entinen psykologi havainnoi, että CIA-työntekijöillä ei ollut ”universaalin ihmiskunnan käsitettä” ja näin he olivat valmiita tekemään mitä tahansa ulkomaalaisille, kaikkea sellaista mitä he eivät olleet halunneet tehdä amerikkalaisille. ”Se oli jäykän patrioottinen visio”, hän sanoo.

ARTICHOKEn viranomaiset eivät koskaan näyttäneet kykenevän löytämään tarpeeksi koehenkilöitä. Ammattityöntekijät — erityisesti traditionalistit — olivat vastahakoisia paljastamaan agentteja turvallisuusmiehille, jotka kokeilivat todistamattomilla menetelmillä. Kenttämiehet eivät erityisesti halunneet ulkopuolisia, kuten ARTICHOKEn porukkaa, sekaantuvan heidän toimintaansa. Vakoiluhommissa agentit ovat arvokasta omaisuutta, ja työntekijät tuppaavat olemaan suojelevaisia. Näin ARTICHOKEn tiimit saivat salaisen alamaailman pohjasakkaa.

Vääjäämättömästi ARTICHOKEn miehet loikkasivat eettisten rajaviivojen yli. Morse Allen uskoi, että heille tietoisen myöntymyksensä antaneiden vapaaehtoisten käyttö kokeissa ei näyttänyt toteen juurikaan mitään. Vaivaa luonnollisesti käyttäytyäkseen nähneet vapaaehtoiset edelleen tiesivät, että he leikkivät uskomusleikkejä. Tietoisesti tai alitajuisesti he ymmärsivät, että mikään ei antaisi heidän tulla vahingoitetuksi. Allenin mielestä ainoastaan kokeilemalla koehenkilöillä ”miten paljon tässä oli pelissä (ehkäpä elämä tai kuolema)”, niinkuin hän kirjoitti, voisi hän saada luotettavia tuloksia, jotka olivat operaatiotyöntekijöille relevantteja. Dokumenteissa ja keskusteluissa Allen ja hänen kollegansa kutsuivat sellaisia realistisia kokeita ”lopullisiksi kokeiksi” — lopullisiksi siinä mielessä, että koe suoritettaisiin loppuun saakka. Se ei päättyisi kun koehenkilöstä tuntuisi siltä tai kun häntä tai hänen hyväänsä vahingoitettaisiin. Koehenkilöllä ei ollut mitään ideaa siitä, että hän koskaan olisi ollut edes osana koetta.

Jokaisessa käyttäytymisen kontrolloinnin kenttäkokeessa akateeminen tutkija vei työn vain tiettyyn pisteeseen asti. Morse Allenin perspektiivistä jonkun oli sitten vietävä koe loppuun asti selvittääkseen miten hyvin tekniikka toimi oikeassa maailmassa: miten huumeet vaikuttivat pahaa-aavistamattomiin koehenkilöihin, miten massiivinen sähköshokki vaikutti muistiin, miten pitkitetty aistideprivaatio häiritsi mieltä. Määritelmän mukaan lopulliset kokeet menivät perinteisistä etiikan ja lain rajoista yli. Äärimmäiset lopulliset kokeet aiheuttivat kuolemaa, mutta ARTICHOKEn lähteet sanoivat, että sellaiset olivat kiellettyjä.

CIA:n uratyöntekijöille näiden rajojen ylittäminen kansallisen turvallisuuden nimissä muuttui osaksi työtä, vaikkakin yksittäiset työntekijät yleensä vetivät henkilökohtaisia rajoja joita he eivät ylittäisi. Useimmat akateemikot eivät halunneet olla missään tekemisissä tässä vaiheessa — eivätkä Viraston agentit aina halunneet näitä ulkopuolisia ympärilleen. Jos akateemikot ja lääkärikonsultit otettiin mukaan terminaalivaiheeseen, he tekivät töitä yleensä toisella mantereella, salassa. Kuten Cornellin lääkiksen kuuluisa neurologi Harold Wolff selitti CIA:lle esittämässään tutkimussuunnitelmassa, kun joku kokeista liittyi koehenkilön vahingoittamiseen, ”Me odotamme Viraston tuovan saataville sopivia koehenkilöitä ja asianmukaisen paikan jossa tarpeelliset kokeet voidaan suorittaa.” Jos joku ammattilainen jää kiinni tällaisten asioiden tekemisestä, joita Virasto sponsoroi — koehenkilöiden vankina pitämisestä, heidän huumaamisesta lääkkeillä — hänet mahdollisesti olisi pidätetty kidnappaamisesta tai törkeästä pahoinpitelystä. Varmasti sellainen tutkija olisi joutunut häpeään kollegoiden keskuudessa. Kuitenkin saman kokeen toteuttaminen CIA:n lipun alla oli mahdollista, hänen ei tarvinnut miettiä lakia. Hänen kollegansa eivät voineet syyttää häntä virallisesti, koska heillä ei ollut hajuakaan mitä hän teki. Ja hän voisi olla ylpeä maansa auttamisesta.

Ilman että ollaan paikalla henkilökohtaisesti, kukaan ei tiedä tarkalleen miltä se on tuntunut ottaa osaa terminaalikokeeseen. Jokatapauksessa, koehenkilö todennäköisesti ei muistele hyvällä kokemusta. Kun tutkijat joskus muistuttivat Alphonse and Gastonia, he ottivat itsensä ja työnsä erittäin vakavasti. Nyt he ovat joko kuolleita, tai omista syistään eivät halua puhua kokeista. Ainoastaan seuraavassa tapauksessa olen kyennyt parsimaan kasaan mitään mikä muistuttaa ensikäden todistusta terminaalikokeesta, ja tämä on varsin mietoa verrattuna muihin ARTICHOKEn tyyppien suunnitelmiin.

Huomioita

CIA:n ARTICHOKE-ohjelman alkuperä ja kertomukset varhaisista kokeista tulivat seuraavista Viraston dokumenteista #192, 15. tammikuuta 1953; #3, 17. toukokuuta 1949; A/B, I,8/1, 24. helmikuuta 1949; helmikuun 10. 1951 muistio erikoiskuulusteluista (ei dokumenttinumeroa); A/B, II, 30/2, 28. syyskuuta 1949; #5, 15. elokuuta 1949; #8, 27. syyskuuta 1949; #6, 23. elokuuta 1949; #13, 5. huhtikuuta 1950; #18, 9. toukokuuta 1950; #142 (kirjeenvaihto), 19. toukokuuta 1952; #124, 25. tammikuuta 1952; A/B, IV, 23/32, 3. maaliskuuta 1952; #23, 21. kesäkuuta 1950; #10, 27. helmikuuta 1950; #37, 27. lokakuuta 1950; A/B, I, 39/1, 12. joulukuuta 1950; A/B, II, 2/2, 5. maaliskuuta 1952; A/B, II, 2/1, 15. helmikuuta 1952; A/B, V, 134/3, 3. joulukuuta 1951; A/B, I, 38/5, 1. kesäkuuta 1951; and #400, ei päivämäärää, ”Specific Cases of Overseas Testing and Applications of Behavioral Drugs.”

Voit etsiä dokumentteja osoitteessa https://www.cia.gov/readingroom/search/site

Dokumenttien lisäksi oli haastatteluja seuraavilta henkilöiltä: Ray Cline, Harry Rositzke, Michael Burke, Hugh Cunningham sekä useat muut ex-CIA työntekijät, jotka haluavat pysyä anonyymeina. Churchin komitean loppuraportti The Final Report of the Select Committee to Study Governmental Operations with Respect to Intelligence taustoittaa asiaa.

Terminaalikokeista puhuvia dokumentteja ovat mm. #A/B, II, 10/57; #A/B, II, 10/58, 31. elokuuta 1954; #A/B, II, 10/ 17, 27. syyskuuta 1954; and #A/B, I, 76/4, 21. maaliskuuta 1955.

Alaviitteet

1. Paremmin dokumentoitu huumeterapia- ja huumehypnoositapaus löytyy luvusta 3.
2. Vaikka tavallinen CIA:n rivityöntekijöiden valheenpaljastus ilmeisesti ei koskaan paljastanutkaan riviagenttien joukkoon soluttautumisia, se melkein varmuudella vaikutti pelotteena niille, jotka olivat kaappihomoja tai ajattelivat laittaa suuria summia rahaa mustiin laukkuihin.
3. Sitä rahoittiko Virasto lopulta tätä tai yllämainittua sähköshokkiprojektia ei voida määritää dokumenteista.
4. CIA kieltäytyi antamasta briiffausta tai lisämateriaalia kun pyysin heiltä lisää taustatietoa Neuvostoliiton käyttäytymisen muokkausohjelmista.
5. Tätä Viraston osastoa, jonka harteilla oli tarjota tueksi kojeita, naamioita, salakirjoitusta ja aseita, on usein nimitetty sen historian aikana teknisten palvelujen divisioonaksi sekä teknisten palvelujen osastoksi ja TSS:ksi.