Tiedustelupalvelut ovat perinteisesti lähestyneet tunnistamattomia poikkeavia ilmiöitä samalla tavalla kuin mitä tahansa kansalliseen turvallisuuteen liittyvää kysymystä: tehtävän, prioriteettien ja riskien kautta. Tätä taustaa vasten eläkkeellä oleva CIA-mies John Ramirez tarjoaa yksityiskohtaisen kuvan siitä, miten Yhdysvaltain tiedusteluyhteisö määrittelee UAP:n ongelmakokonaisuudeksi – mikä laukaisee jatkuvan tiedonkeruun, miten kilpailevia selityksiä punnitaan ja miksi jotkut hypoteesit hylätään menettelyllisistä syistä sen sijaan, että ne hylättäisiin kokonaan. Hänen kertomuksensa koskettaa useita kiistanalaisia UAP-narratiiveja – ydinvoimalaitosten onnettomuudet, väitetty kiinnostus muukalaisten DNA:ta kohtaan ja aikaan liittyvät vaikutukset – ja sijoittaa ne samalla operatiivisen turvallisuuden, salassapitovelvollisuuden ja luotettavien tietojen tarpeen käytännön rajoihin.
Ramirez kuvailee CIA:n asennetta tehtäväkeskeiseksi ja presidentin prioriteettien mukaiseksi, jotka kansallisen tiedustelupäällikön toimisto muuntaa kansallisiksi tiedusteluprioriteeteiksi. Näiden prioriteettien puitteissa CIA:n tehtäväkenttä on edelleen ihmistiedustelu: rekrytointi, suojelu, arviointi ja lähteisiin perustuvan tiedon raportointi päätöksentekijöille. Kylmän sodan aikana UFO-raportit arvioitiin vastustajan kykyjä silmällä pitäen. Keskeinen kysymys oli, kuvastavatko epätavalliset kohteet Neuvostoliiton tai jonkin toisen maan teknologiaa ja muodostivatko ne uhan; kun uhan merkkejä ei ollut, ponnistelut suunnattiin tärkeämpiin tehtäviin.
UAP-keskustelu palaa toistuvasti Yhdysvaltain ydinlaitoksiin, erityisesti raportteihin, joiden mukaan mannertenvälisten ballististen ohjusten laukaisujärjestelmät olivat vaurioituneet 1960-luvulla. Ramirez kertoo tarkastaneensa ilmavoimien analyysin, jossa dokumentoitiin samanaikaiset viat laukaisukompleksissa: kaikki kymmenen ohjusten Voice Record Signal Assembly (VRSA) -yksikköä ja useita mekaanisia kiintolevyjä ohjausrenkaassa. Turvallisuushenkilöstön maanpäälliset havainnot valoisista esineistä eivät sisältyneet viralliseen raporttiin. Ilmavoimien historioitsija ehdotti myöhemmin Ramirezille, että vika saattoi johtua Yhdysvaltojen järjestelmiä vastaan suoritetusta sähkömagneettisen pulssin testistä. Ramirez väittää, että tällaista testausta ei suoriteta toiminnassa oleville ohjuksille ilman laajoja tiedotustilaisuuksia ja instrumentaatiota, jotta vältetään paniikki ja varmistetaan testin tietojen arvo. Näiden tunnusmerkkien puuttuminen sai hänet hylkäämään EMP-selityksen kyseisessä yhteydessä.
Yhdysvaltain laivaston ”Tic Tac” -kohtaamisista Ramirez vastustaa ajatusta, että ne olisivat olleet merkitsemättömiä Yhdysvaltain järjestelmien testejä, kun otetaan huomioon lentoturvallisuusprotokollat ja sotilasharjoitusten strukturoitu luonne. Hän viittaa aikaisempiin konsepteihin sukellusveneistä, jotka voitaisiin lähettää toimimaan ilmassa ja palaamaan takaisin – mikä viittaa kykyyn siirtyä väliaineesta toiseen – mutta toteaa, että merivoimien lentäjien kuvaamat ”Tic Tac” -ilmiön suorituskykyominaisuudet eivät vastaa tällaisia tunnettuja konsepteja. Hän viittaa silminnäkijöiden kertomuksiin ja julkisesti julkaistuihin anturitietoihin ja pidättäytyy esittämästä lopullista johtopäätöstä ilman lisätietoja.
Kylmän sodan aikaiset huolet mielen vaikutuksesta ja vankien ehdollistamisesta johtivat useisiin hallituksen rahoittamiin tutkimuksiin, MKUltra-ohjelman käyttäytymisen muokkauksesta myöhemmin nimellä ”Stargate” tunnettuun kaukokatseluohjelmaan. Ramirez huomauttaa, että osa kongressista keskeytti tutkimukset uskonnollisista syistä, mikä heijastaa jatkuvaa jännitettä: henkilökohtaiset uskomukset voivat rajoittaa tutkimussuunnitelmia huolimatta niiden poliittisesta merkityksestä. Hän väittää, että UAP-tutkimukset tulisi suojata uskomuksiin perustuvilta veto-oikeuksilta ja arvioida todisteiden perusteella.
Ramirez kertoo, että CIA:n historioitsija kuvaili jatkuvaa kiinnostusta ”muukalaisten DNA:ta” ja tiettyjä ihmisten sukulinjoja kohtaan. Hän ei syventynyt tähän väitteeseen, mutta yhdistää tällaisen kiinnostuksen laajempaan Yhdysvaltain hallituksen pyrkimykseen tunnistaa ja kehittää ihmisten kykyjä – viitaten kylmän sodan aikaiseen historialliseen kykyjen tunnistamiseen ja niin kutsuttuihin ”GATE”-ohjelmiin, jotka olivat edeltäjiä nykyiselle matemaattisesti lahjakkaiden rekrytoinnille. Erillisessä keskustelussa kokemusten yhteisestä piirteistä hän kertoo kuulleensa, että kelttiläistä tai cherokee-intiaaniperimää omaavat henkilöt ovat tilastollisesti merkittävässä asemassa tiedustelu- ja erikoisoperaatioyhteisöjen kokijoiden joukossa. Hän luonnehtii tätä sisäisesti tiedossa olevaksi tiedoksi, jota ei ole laajasti dokumentoitu julkisissa tiedoissa. Nämä väitteet ovat edelleen vahvistamattomia ja esitetään Ramirezin kertomuksen yhteydessä siitä, mitä hänelle on kerrottu.
Ramirez soveltaa signaalitiedustelun taustatietojaan epätavalliseen kysymykseen: miten tulkita viljaympyröitä. Sen sijaan, että hän käsittelisi muodostelmia kuvina, hän ehdottaa mittaamaan pienimmät toistuvat yksiköt kohonneesta ja litistyneestä viljasta ja koodaamaan ne ykkösiksi ja nolliksi bittivirran muodostamiseksi – analyyttinen lähestymistapa, joka voitaisiin toteuttaa ulkoreunasta sisäänpäin tai päinvastoin. Hän korostaa, että tämä on henkilökohtainen menetelmä, ei virallinen ohjelma. Hänen laajempi näkemyksensä on, että jos viestintä on koodattu epätavallisella tavalla, se saattaa vaatia epätavallisia jäsentelykehyksiä. Samassa yhteydessä hän viittaa raportteihin, jotka yhdistävät NSA:n ”Project Destiny” -hankkeen yrityksiin kommunikoida ei-inhimillisten älykkyyksien kanssa, ja erottaa sen sieppauskertomuksista. Hänen mukaansa yhteys on anekdoottinen ja perustuu NSA:n signaalitiedusteluun ja salakirjoituksen purkamiseen eikä vahvistettuihin ohjelman yksityiskohtiin.
Sieppauksista Ramirez puhuu kokemuksen perusteella ja käyttää mieluummin sanaa ”viety” kuin ”siepattu”. Hän sanoo, että joissakin tapauksissa voi olla rikollisia elementtejä, kun ihmiset ovat osallisina, riippumatta siitä, onko mukana muita kuin ihmisiä. Hän viittaa siihen, että hallituksella on tietoja kokemusten yhteisten piirteiden tunnistamisesta, mutta ei puhu asiasta enempää keltti/cherokee-yhteyden lisäksi. Väitteet korostavat laajempaa tutkimustarvetta: vankkoja, yksityisyyttä suojaavia väestötutkimuksia, joilla voidaan vahvistaa tai kumota havainnot ja erottaa kansanperinne empiirisistä signaaleista.
Ramirez palaa väitteisiin, joiden mukaan Mussolinin hallinnassa ollut epätavallinen alus – niin kutsuttu Magenta-tapaus – olisi voinut herättää Saksan kiinnostuksen ja myöhemmin Yhdysvaltojen hyödyntämisen. Hän spekuloi, että Roswellissa saattoi olla mukana hybriditeknologiaa, joka oli peräisin ei-ihmislähteistä, mutta toteutettu ihmisten ja saksalaisten insinöörien toimesta, mikä voisi selittää onnettomuuden. Hän kiistää voimakkaasti ajatuksen, että 1940-luvun seurantatutkat olisivat voineet lamauttaa erittäin edistyneen aluksen, ja viittaa niiden pulssiluonteeseen, tehoon, aallonpituuteen ja käyttötarkoitukseen. Hän korostaa myös toistuvan 3 GHz:n motiivin historiallisessa materiaalissa: White Sandsin seurantatutkat toimivat lähellä tätä taajuutta, ja analyytikko James McDonald raportoi noin 2,995–3,0 GHz:n päästöistä RB-47 UFO-tapauksessa. Nämä tekniset yksityiskohdat esitetään kiinnostavina, ei ratkaisevina.
Suuri osa UAP-keskustelusta keskittyy ihmisen havainnointikyvyn ja mittauslaitteiden rajoituksiin. Ramirez korostaa, että tiedustelutietojen kerääminen ulottuu jo näkyvän valon taajuuksien ulkopuolelle, radiotaajuuksista infrapuna- ja ultraviolettitaajuuksiin. Hän vertaa Hubble-luokan antureiden optista painotusta infrapuna-optimoituun James Webb -avaruusteleskooppiin, joka paljastaa tavallisella optiikalla näkymättömiä rakenteita, havainnollistaakseen, kuinka erilaiset taajuusalueet tuottavat radikaalisti erilaisia havaintoja. Hän ehdottaa, että epätavalliset ilmiöt voidaan luonnehtia paremmin monipuolisten anturijärjestelmien avulla kuin luottamalla yhteen ainoaan menetelmään.
Ramirez tunnustaa raportit muuttuneista tajunnantiloista – joko äärimmäisen stressin tai DMT:n kaltaisten yhdisteiden kautta – joissa todistajat kuvailevat eläviä olentoja ja ympäristöjä. Hän ei väitä, että tällaiset kokemukset todistavat ontologisia realiteetteja, mutta väittää, että ne ansaitsevat huolellisen, ei-hylkäävän tutkimuksen. Tutkijoiden haasteena on tasapainottaa avoimuus hyvin outoja kertomuksia kohtaan kurinalaisilla menetelmillä, joilla voidaan erottaa neurofysiologiset artefaktit ulkoisesti todennettavista tapahtumista.
Ramirez varoittaa, että tekoäly on jo nyt voimakas väline käyttäytymisen muokkaamiseen. Hän ennustaa kehityksen kohti ”synteettistä älykkyyttä”, jossa tekoäly on integroitu niin saumattomasti järjestelmiin ja mahdollisesti biologisiin alustoihin, että ero todellisen ja keinotekoisen sisällön välillä häviää. Hän esittää, että jotkut raportoidut ilmiöt voivat olla synteettisiä konstruktioita, ja kehottaa ennakoivaan hallintaan, jotta tällaisia kykyjä ei voida käyttää aseina – tämä on huolenaihe, jolla on selkeitä kansalliseen turvallisuuteen liittyviä seurauksia riippumatta siitä, mitä mieltä kukin on UAP:den alkuperästä.
Tietojen julkistamisen osalta Ramirez väittää, että ei-ihmisälyt voivat paljastaa itsensä ilman ihmisten lupaa tai aikataulua. Tässä mielessä tietojen julkistaminen voi olla hallituksen valvonnan ulkopuolella. Hän myöntää, että hallitukset saattavat pyrkiä valmistamaan väestöä tällaiseen tilanteeseen, mutta hän luonnehtii sitä spekulaatioksi. Tuloksena on kaksijakoinen todellisuus: lainsäädännölliset ja byrokraattiset prosessit, jotka voivat asteittain poistaa tietojen salassapitovelvollisuuden, ja tuntematon aikataulu, jonka asettavat ulkoiset toimijat.
Ramirez huomauttaa, että kun hän esitteli kattavan diaesityksen tiedusteluyhteisön rakenteesta ja UAP-tietojen kulkureiteistä, CIA hyväksyi sen ilman sensurointia, mutta neuvoi häntä olemaan käsittelemättä tiettyjä aiheita – mikä on esimerkki siitä, kuinka luokittelu voi olla kapea ja tarkka, vaikka laajempi prosessitieto olisi jaettavissa. Hän pitää virastojen vastuualueiden jakautumista koskevaa tietämystä – CIA vastaa HUMINT-tiedustelusta, NSA SIGINT-tiedustelusta, NGA kuvantamisesta, NRO avaruustiedustelusta ja DIA puolustusanalyysistä – olennaisena spekulaatioiden vähentämiseksi ja julkisen keskustelun parantamiseksi.
Yksi Ramirezin merkittävimmistä hypoteeseista määrittelee ”ajan manipuloinnin” uudelleen ”aikasiirtymäksi”, joka voi ilmetä propulsiotekniikan sivuvaikutuksena eikä tietoisesti hallittavana välineenä. Hän ei esitä todisteita, vaan esittää idean käsitteellisenä siltana silminnäkijöiden kuvauksien ja uskottavien mekanismien välillä. Hän viittaa myös julkiseen haastatteluun, jossa entinen CIA-mies Jim Semivan kertoi olevansa syvästi järkyttynyt salaisista tiedoista, jotka liittyivät UAP:hin mutta olivat siitä erillisiä – mikä viittaa siihen, että jatkokysymyksissä voitaisiin tutkia, olivatko aikailmiöt osa tätä kuvaa. Ramirez kieltäytyy keskustelemasta vuotaneista koodisanoista ja pidättäytyy nimeämästä tiettyjä projekteja.
Huolimatta monien väitteiden ratkaisemattomuudesta, Ramirez päättää varovaisen optimistisesti. Hän toivoo, että ihmiskunta välttää itsetuhoisuuden, pidättäytyy uusien teknologioiden ottamisesta asekäyttöön ja asettaa etusijalle terveyden ja ympäristön kestävyyden. Hän mainitsee spekulatiiviset ”med-bed”-ominaisuudet esimerkkinä sellaisista lääketieteellisistä läpimurroista, joiden toivoo vahvistuvan todennettavissa olevilla todisteilla ja vastuullisella soveltamisella. Hänen näkemyksensä punaisena lankana on pragmaattisuus: soveltaa tiukkoja menetelmiä epäselviin tietoihin, vastustaa ennenaikaisia johtopäätöksiä ja pitää politiikka testattavissa olevien väitteiden varassa, samalla kun pysytään avoimina sille mahdollisuudelle, että jotkut vastaukset saattavat tulla vakiintuneiden kanavien ulkopuolelta.
Artikkelin julkaissut uapdrop.com
