Tämä Martin Cannonin teksti on jaettu useampaan osaan, joista tässä kolmas.
Muut osat:
https://eksopolitiikka.fi/tiede/kontrolloijat-uusi-hypoteesi-avaruusolentojen-abduktioista/
https://eksopolitiikka.fi/tiede/kontrolloijat-uusi-hypoteesi-avaruusolentojen-abduktioista-osa-2/
III. Sovellukset
Joten nyt meillä on jokin idea työkaluista, jotka ovat saatavilla psykiatreille. Miten näitä työkaluja on käytetty?
Tämä kysymys väistämättä sisältää jonkin verran etsiväntyötä. CIA on kuulusteluissa tarjonnut jotain, vaikkakaan ei riittävästi, dokumentaatiota sen yrityksistä päästä käsiksi ”tilaan korviemme välissä”. Me tiedämme, että nämä yritykset olivat laajamittaisia, pitkäaikaisia ja ainakin osittain onnistuneita. Me tiedämme myös, että nämä kokeet käyttivät ihmiskoehenkilöitä. Mutta keitä? Milloin?
Eräs paradoksi tämän tyyppisessä tutkimuksessa on, monille lukijoille, että uhrit tuovat esiin sympatian tunteita silloin kun he pysyvät anonyymeina. Intellektuaalisesti me tajuamme, että MKULTRA ja sen muut sivuprojektit ovat vaikuttaneet satoihin, todennäköisesti tuhansiin, henkilöihin. Kuitenkin me reagoimme syvällä epäilyksellä aina kun joku näistä henkilöistä astuu esiin ja esittelee itsensä, tai aina kun riippumaton tutkija esittää, että mielenhallinta on ohjannut jonkun uutiskynnyksen ylittävän henkilön muuten selittämättömiä tekoja. Missä, skeptikko voi ihan oikeutetusti kysyä, on dokumentaatio joka tukee tällaisia syytöksiä? Suurin osa MKULTRAn ”paperityöstä” on (väitetysti) poltettu Richard Helmsin käskystä; se mikä on jäänyt jäljelle on sensuroitu, ja jäljelle on jäänyt vain mustan musteen tahroja aina sen päällä missä oikea nimi on näkynyt. Väitetyt mielenhallinnan uhrit voivat, parhaimmassa tapauksessa, antaa meille ainoastaan todistuksia — ja miten luotettava sellainen todistus voi olla, erityisesti sen seikan valossa, että yksi MKULTRAn tarkoituksista oli tuottaa hulluutta? Kuka tahansa joka väittää, että hän oli ohjelman uhri, saattaa hyvinkin olla etsimässä ulkopuolista syytä omalle psykopatologialleen. Jos sanot olevasi tuotettu hullu, olet mahdollisesti ollut hullu alunperinkin: Catch 22 -tilanne.
Kun John Marks kirjoitti kirjan THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, hän sai useita kirjeitä ihmisiltä, jotka väittivät että CIA tai armeija oli heidät huumannut, ”aallottanut” tai muuten toisin tavoin hyväksikäyttänyt. Suurin osa näistä kommunikaatioista meni suoraan hänen roskapostiinsa. Ehkäpä monet ansaitsivat sen; en tiedä ainakaan yhtäkään joka ei olisi ansainnut. [94]
Marks kuitenkin omisti paljon huomiota entiselle ”potilaalle” Val Orlikoville, joka oli ehkäpä kaikkein pahamaineisimman amerikkalaislääketieteen rikoshistorian hahmon hoidossa: tri. Ewen (”BoB”) Cameron, CIA:n rahoittama tiedemies joka johti Allan Memorial Institutea McGill Universityssa, Montrealissa, Kanadassa. Cameron, joka oli erittäin kunnioitettu mielenterveystutkija [95], kokeili tekniikalla nimeltä ”psyykkinen ajo”, aivopesuohjelma johon kuului koehenkilön altistaminen loppumattomalle nauhalle josta tulee valittuja viestejä, 16-24 tuntia päivässä, yhdistettynä massiivisiin sähköshokkeihin ja LSD:hen. Projektin ”koekaniinit” olivat potilaita, jotka olivat tulleet Allen Memorialiin suhteellisen pienillä psykologisilla oireilla.
Cameronin kokeet epäonnistuivat ja hänen teoriansa saivat huutia, mikä voi selittää sen miksi CIA ja sen apologistit nyt tuntevat suhteellisen mukavaksi olonsa puhua Allan Memorialissa tapahtuneista frankensteinilaisista asioista, sen sijaan että he puhuisivat jostain suhteellisen menestyksekkäistä töistä muualla.
Orlikovin todistus on saanut paljon kunnianarvoisaa huomiota niiltä kirjoittajilta, jotka ovat tutkineet MKULTRAa, ja aivan oikein. Kun minä tutkin tiedostoja National Security Archivesissa, olin erityisen innokas lukemaan hänen alkuperäisiä kirjeitään John Marksille, sillä niistä sivuista kävi ilmi erityisen vihamielinen CIA-projekti. Kirjeet, kiinnostavaa kyllä, puhuivat yhtä ympäripyöreästi, irrallisesti ja omituisesti asiasta kuin samanlainen kirjeenvaihto, jonka tutkijan normaalisti sivuuttavat. Orlikovia ei voida syyttää hänen muistojensa sumuisasta luonteesta; tietty määrä sumua voidaan olettaa, ottaen huomioon hänelle tehtyjen rikosten luonteen. Tärkeä pointti hänen tarinassaan osoittautui lopulta todeksi. Kaikki tämä saa minut miettimään: Miksi HÄNEN väitteensä saavat tutkijoiden huomion kun muiden väitteet sivuutetaan? Ehkäpä vastaus piilee siinä, että Orlikovin aviomies pääsi Kanadan parlamenttiin. Kaikki CIA-kokeiden uhrit, jotka toivovat tulevansa vakavasti otetuiksi, joutuvat mahdollisesti varmistamaan sen että pääsevät hyviin naimisiin.
Tottakai, me voimme helposti antaa anteeksi aiemmat kirjoittajat ja lukijat, joiden tutkimukset MKULTRAn parissa ovat olleet puolueellisia. [96] Mutta me emme voi antaa tämän luonnollisen ennakkoluuloisuuden häiritä nykyisiä tutkimuksiamme. Tarkastelkaamme siis muutamaa ”kauhutarinaa” mielenhallinnan kirjallisuudesta, ja esittäkäämme muutama mahdollinen korrelaatio abduktiotodistuksiin.
Palle Hardrupin ”Suojelusenkeli”
Kuten mainittu aiemmin, en ole syventynyt paljoakaan hypnoosin aiheeseen tässä tutkielmassa — pääosin johtuen ajan ja tilan rajoitteista, mutta myös siksi koska hypnoosin mahdollisuuksista keskusteleminen ITSESSÄÄN tuntuu hämmentävän sen käytön ongelmaa yhdessä yllämainittujen sähköisten tekniikoiden kanssa.
Selvästikin, kuitenkin, hypnoosi on mielenhallitsijan asevaraston suuri ase; tulevassa täysimittaisessa työssä aion käsitellä aihetta paljon laajemmin.
Tarpeetonta lienee sanoa, että eräs MKULTRAn ja siihen liittyvien projektien päätavoitteista oli määrittää voisiko jonkun saada tekemään antisosiaalinen teko hypnoottisesti. Tämä mahdollisuus pysyy eräänä kaikkein kiistellyimmistä aiheista hypnoosissa, sillä perinteisen tiedon mukaan ketään ei voida hypnotisoida tekemään tekoa, joka rikkoo hänen sisäistä moraalista koodiaan. Martin Orne, hyvämaineisen INTERNATIONAL JOURNAL OF CLINICAL AND EXPERIMENTAL HYPNOSIS:n päätoimittaja, on samaa mieltä tästä aksioomasta [97], ja hän on asemassa kodifioida iso osa tämän aiheen parista saatua tietoa. Orne on kuitenkin MKULTRA-veteraani, ja lisäksi hän on ilmeisesti valehdellut — ainakin hänen alkuperäisessä kommunikaatiossaan — kirjailija John Marksille hänen mukanaolostaan aliprojekti 94:ssa. [98] Vaikka kunnioitan Ornen läpimurtotyötä, hänen väitteensä eivät kestä tämän maallikon mielestä päivänvaloa.
Ollakseni varma, monet muut hypnoosiasiantuntijat, joilla ei ole firmayhteyksiä, myös ovat sitä mieltä että antisosiaalisia tekoja ei voida indusoida. Mutta useat arvostetut ammattilaiset — mm. Milton Kline, William Kroger, George Estabrooks, John Watkins ja Herbert Spiegel — ovat esittäneet, että sellaisia tekoja voi, ainakin jossain määrin, saada aikaan ulkopuolinen manipulaattori.
Välillä väitteet hypnoosilla aikaansaadusta antisosiaalisesta käyttäytymisestä löytävät tiensä oikeussaleihin; yhdessä sellaisessa tapauksessa hypnotisoija joutui vankilaan. Se oli Palle Hardrupin tapaus. Tämä sattui Tanskassa vuonna 1951. [99] Palle Hardrup ryösti pankin, tappoi vartijan niin tehdessään ja myöhemmin väitti, että hypnotisoija Björn Nielsen oli käskenyt häntä tekemään niin. Nielsen lopulta myönsi, että hän oli järjestänyt rikoksen testiksi kokeillakseen hypnoosikykyjään.
Kaikkein merkittävin tämän tapauksen aspekti liittyy siihen ”asemaan” jonka Nielsen otti työstääkseen pahantahtoisia tekojaan. Hypnoosisessioiden aikaan Nielsen hypnoottisesti väitti, että hän oli Hardrupin ”suojelusenkeli”, jonka merkki oli kirjain X. Hardrup todisti, että ”Siellä missä minä ja Nielsen käymme juttelemassa on toinen huone sen huoneen vieressä. Siellä suojelusenkelini yleensä tulee juttelemaan minulle. Nielsen sanoo, että X:llä on tehtävä minulle.”
Eräs näistä tehtävistä oli järjestää Hardrupin tyttöystävä harrastamaan seksiä hypnotisoijan kanssa. Toisiin tehtäviin kuului ryöstö ja murha. Nielsen vakuutti hänen uhrilleen, että ”X” halusi ryöstöstä saadut rahat käytettävän poliittisiin tavoitteisiin. Tarkoitus pyhittää keinot, Hardrupille kerrottiin.
Vertaa tätä skenaariota tyypilliseen kontaktitapaukseen, jossa avaruusolento”suojelijat” vakuuttelevat uhreilleen, että kohtaaminen tulee lopulta palvelemaan jonkinlaista epämääräistä ”korkeampaa tarkoitusta”. Haastatellessani siepattuja, jotka ovat luoneet ”pitkäaikaisen” suhteen vierailijoihin, olen havainnut, että jotkut heistä alunperin uskoivat olleensa jonkinlaiseen hardrupilaisen enkelisuojelijaan yhteydessä. Vasta viime vuosina ”enkelin” muoto on muuttunut todelliseksi ”avaruusolennon” muodoksi.
Näin meillä on eräs mahdollisuus päästä yli väitteestä, että hypnoosi ei saa aikaan antisosiaalista käytöstä. Jos hypnotisoijalla ei ole tunnontuskia, ja hänellä on pääsy tiettyyn hyväsukoiseen koehenkilöön, hän voi indusoida VÄÄRINHAVAITUN TODELLISUUDEN. Teot, joita me kammoaisimme arkipäiväisessä kontekstissa, muuttuvat hyväksyttäviksi erikoisolosuhteissa: kansalainen, joka ei koskaan voisi tehdä murhaa lähiön kadulla, saattaa, jos hänet värvätään armeijaan, tappaa taistelukentällä. Hypnoosissa mielestä tulee taistelukenttä. Tri. John Watkinsin sanoin,
Me käyttäydymme omiin havaintoihimme pohjaten. Jos havaintomme tilanteesta muuttuvat niin, että me rakennamme mielikuvamme siitä väärin, tai kehitämme väärän uskomuksen, silloin käytöksemme suhteessa siihen muuttuu huomattavasti. Juuri käsityksiä muuttamalla hypnoottinen modaliteetti osoittaa sen voimakkaat vaikutukset. Hallusinaatiot sekä hypnoosissa että hypnoosin jälkeen voidaan helposti indusoida suggestoitavaan kohteeseen. Hänet voidaan saattaa sivuuttamaan tuskalliset ärsykkeet, kuulemaan kovia ääniä ja "näkemään" henkilöitä, jotka eivät ole paikalla. Lisäksi häneen voidaan iskostaa asenteita ja uskomuksia, jotka ovat epänormaaleja ja varsin vastakkaisia aiempiin verrattuna. [100]
Jos perinteinen hypnoosi, ilman apua, voidaan saavuttaa sellaisilla käsityksien muutoksilla, voi vain kuvitella niitä mahdollisuuksia, joita hypnoottisten tekniikoiden yhdistäminen aiemmin kuvattuun psykoelektroniikan tutkimukseet voikaan tuottaa.
Tieteentekijät kuten Orne ja Milton Erickson [101] näkevät Watkinsin väitteet ongelmallisina. Mutta Hardrupin tapaus vaikuttaisi poissulkevan Watkinsin. Jos joku voidaan vakuuttaa siitä, että hän, kuten Jeanne D’Arc, toimii yliluonnollisen voiman vaikutuksen alla, silloin ennenkuulumattomia kykyjä voidaan havaita ja ”mahdottomia” tekoja tehdä. Todellakin, kun me tarkastelemme äärimmäisiä persoonan muutoksia — ja ajoittain väkivaltaisia tekoja, joita tiettyjen kulttien johtajat ja okkultistiset ryhmät ovat tehneet, [102] me ymmärrämme halun ottaa käyttöön hypnoottinen ”peitetarina” yliluonnollisen matrixissa. Ihmiset tekevät Jumalan — tai paholaisen, tai avaruusolentojen — vuoksi kaikkea sellaista mitä he eivät muuten tekisi.
Tähän päivään asti Hardrupin tapaus vastaa BLUEBIRD/ARTICHOKEa; ei vaadita paljoakaan mielikuvitusta näkemään miten tämä tapaus olisi voinut olla malli tieteentekijöille, jotka tutkivat näitä ja tämän jälkeisiä projekteja.
Peitemuisti
Marksin arkistojen julkaistuissa dokumenteissa MKULTRA-tutkijoilla oli suuri vaikeus vastassaan ”poisheitto-ongelman” kanssa. Mitä tehdä CIA:n sähköshokkien, hypnoosin ja huumekokeilujen uhreille? Firma sortui häiritseviin, mutta sille ominaisiin, taktiikoihin: he poistivat ihmiskoekaniinit sulkemalla heidät hullujen huoneille, tekemällä lobotomioita ja komentamalla ”toimia”. [103]
Täytyi löytää hienovaraisempi ratkaisu. Yksi CIA:n mielenhallintaohjelman tavoitteista oli pyyhkiä muisti hypnoosilla (ja huumeilla, elektroniikalla, lobotomioilla, jne.); tämä ei ainoastaaan piilottaisi sen mitä kokeellisten indoktrinaatio/ohjelmointisessioiden aikana tapahtui, se osoittautuisi käteväksi kentällä. ”Amnesia oli suuri tavoite”, myöntää Victor Marchetti, joka huomauttaa sen käyttökelpoisuuden sopimusagenttien kanssa toimittaessa: ”Kun olet tehnyt sen, agentti ei edes tiedä mitä hän on tehnyt… lähetät hänet hommiin, hän tekee homman, hän tulee pois, tyhjennät hänen pään.” [104]
Suuri ongelma: Huolimatta hypnoosilla aikaansaadusta amnesiasta, muisti kuitenkin vuotaa — tukahdutetusta materiaalista nousee palasia pintaan spontaanisti, unissa, flashbakeina jne. Ehdotettu ratkaisu: Anna kohteelle ”peitemuisti”, väärä tarina; näin jos hän alkaa muistaa materiaalia, hän muistaa sen väärin.
Jopa konservatiivinen tri. Orne huomauttaa, että:
Koehenkilö, joka kykenenee kehittämään hyvän posthypnoottisen amnesian, kykenee myös vastaamaan suggestioihin muistamalla tapahtumia, joita ei tapahtunut oikeasti. Tajutessaan tilanteen hän ei kykene muistamaan todellisia tapahtumia transsista, ja sen sijaan hän muistaa suggestoidut tapahtumat. Jos jotain, tämä ilmiö on helpompi saada aikaan kuin täysi amnesi, mahdollisesti koska se eliminoi muistin tyhjän tilan subjektiivisen tunteen. [105]
Peitemuistit täyttäisivät sekä epämukavat tyhjät kohdat koehenkilön muistissa että suojaisivat paljastukselta. Yksi MKULTRA-tiedemiesten pelko oli, että hypnoottisesti ohjelmoidun henkilön, jota käytettäisiin esim. kuriirina, ohjelmoinnin voisi purkaa toinen hypnotisoija, joka mahdollisesti työskentelee viholliselle. Näin MKULTRA-tiedemiehet päättivät ujuttaa useita persoonallisuuksia — niinkutsuttuja useita peitetarinoita — sekoittamaan mitään ”luvatonta” hypnotisoijaa. [106]
Yksi tapaus käyttäen tätä tekniikkaa keskittyy Luis Castillo -nimiseen salamurhaajaan, joka tultuaan siepatuksi Filippiineillä joutui National Bureau of Investigationin kuulusteluihin ja tutkimuksiin, joka vastaa tuon maan omaa FBI:tä. Castillolta löydetttiin ainakin NELJÄ erillistä persoonaa, jotka oltiin tuotettu hypnoosilla; jokainen persoona voitiin triggeröidä tietyllä vihjeellä. Yhdessä tilassa hän väitti olevansa kersantti Manuel Angel Ramirez, Etelä-Vietnamin strategisesta ilmakomennosta; oletettavasti ”Ramirez” oli erään piippua polttaneen, korkealle päässeen CIA-virkamiehen äpärälapsi, jonka nimen alkukirjaimet olivat A.D. [107] Toinen persoona väitti olevansa yksi John F. Kennedyn salamurhaajista.
Tapauksen päähypnotisoija nimitti näitä hypnoottisia alter-egoja ”Zombietiloiksi”. Raportti tapauksesta kertoi, että ”Zombie-ilmiö viittaa tässä somnabulistiseen käyttäytymiseen, jolla koehenkilö on ehdollistettu vastaamaan tiettyihin sanoihin, fraaseihin ja lauseisiin, ilmeisesti koehenkilön päivätajunnan tästä mitään tietämättä”.
Castillon USA:han palautuksen yhteydessä FBI väitti, että Castillo oli tekaissut päästään tarinan. Hänen kirjassaan OPERATION MIND CONTROL, Walter Bowart esittää vakuuttavasti tapauksen FBI:n väitteitä vastaan. Varmasti monet aspektit Castillon tapauksessa puhuvat hänen vilpittömyyden puolesta — mm. hypnoosilla aikaansaatu herkkyys kivulle, [108] hänen tarinassa pysymisensä silloinkin, kun hän oli vakavasti päihtynyt, ja hänen ilmeiset ohjelmoidut itsemurha-aikeensa.
Jos Castillo puhui totta, niinkuin uskon hänen tehneen, silloin hän ilmensi sekä hypnoottisesti indusoitua monipersoonaa että pseudomuistia. Ensimmäinen pysyy ristiriitaisena; jälkimmäinen on toistuvasti replikoitu koetilanteissa. [109]
Tämä pointti on elintärkeä sieppausilmiön opiskelijoille. Me EMME voi olettaa sieppauskuvausten tarkkuutta, jotka on annettu sieppauksen jälkeisessä hypnoottisessa regressiossa. Lisäksi me emme voi olettaa spontaanisti esiintyvien muistojen tarkkuutta (eli kun sieppausmuistoja ei selvitetä hypnoottisella regressiolla). Skeptikot ovat esittäneet, että hypnoottinen regressio voi osoittautua tahattoman haitalliseksi, niin että se voi lukita paikalleen väärän muiston. (Huomaa, kuitenkin, että toiset psykiatrian ammattilaiset pitävät hypnoottista regressiota parhaana tekniikkana, oli se miten epätäydellinen hyvänsä, amnesiasta ylipääsyyn. [110] Minä osaltani en ole mitään mieltä ja säilytän varovaisen asenteen hypnoosin käyttöön abduktiotyössä.)
Myönnetään, on aivan liian helppoa debunkkaajille huutaa ”tuulesta temmattua” sivuuttaakseen hypnoottisen todistuksen, joka ei mahdu meidän ennakkokäsityksiimme siitä mikä on mahdollista; en aio tehdä samaa virhettä. Aina kun skeptikot tarjoavat pseudomuistin ilmiötä rationalisoimaan abduktioväitteitä, he lainaavat koetilanteita, joissa HYPNOTISOIJA ON ALUNPERIN LUONUT PSEUDOMUISTIN. [111] Nämä kokeet eivät voi olla näyttöä siepatun spontaanista fantasian keksimisestä (mikä sattuu vastaamaan satojen samanlaisten ”fantasioiden” yksityiskohtia). Pikemminkin laboratoriotutkimukset pseudomuistin luomisesta osoittavat MINUN pointtini: pseudomuisti on mahdollista indusoida AIEMMASSA HYPNOOSISSA. [112]
Toisin sanoen, siepattu voi puhua avaruusolennoita — kun todellisuudessa kyseessä oli jotain aivan täysin muuta.
Kirjeenvaihdossa kanssani tunnettu abduktiotutkija kirjoitti tapauksesta, jossa siepattu muisteli nähneensä helikopterin kokemuksensa aikana; abduktiotodistus eteni, helikopteri muuttuikin UFOksi. Erään regressiosession (varsin monesta) aikana kuulin tasan tarkkaan samanlaisen narratiivin. Hopkins argumentoisi, että helikopteri oli ”peitemuisti” UFO-kohtaamisen kaamean todellisuuden peittämiseksi. Mutta leikkaako Occamin partaveitsi todella tuohon suuntaan? Eikö meidän pitäisi miettiä mahdollisuutta sille, että kyseessä ollut esine todella OLI helikopteri — jonka siepattu käskettiin muistamaan UFOna?
Supervakooja
Julkaistujen BLUEBIRD/ARTICHOKE/MKULTRA-paperien joukossa oli seuraava käsinkirjoitettu muistio, jossa ei ollut päiväystä eikä allekirjoitusta:
Olen kehittänyt tekniikan, joka on turvallinen ja varma (vapaa kansainvälisestä sensuurista). Se liittyy meidän oman kansamme ehdollistamiseen. Voin tehdä tämän yhden miehen hommana.
Metodi on hypnoosin tuottaminen yksinkertaisen suullisen lääkitsemisen keinoin. Sitten (ILMAN mitään lisälääkitystä) hypnoosia vahvistetaan päivittäin seuraavan kolmen tai neljän päivän ajan.
Jokainen henkilö ehdollistetaan olemaan paljastamatta mitään informaatiota viholliselle, silloinkaan kun tämä on hypnotisoitu tai huumattu. Mikäli suotavaa, hänet voifaan ehdollistaa antamaan VÄÄRÄÄ informaatiota EI MINKÄÄN informaation sijaan.
Tämän dokumentin marginaaliin eräs Marksin assistenteista kirjoitti, ”Onko tämä Wendt?” Viittaus tässä on G. Richard (”BoB”) Wendtiin, projekti CHATTERissa mukana olleeseen professoriin, joka vuonna 1951 veti sekä laivaston työntekijänsä että CIA:n mukaan mielenhallinnan pieneen pyörivään piiriin, kun samanlainen koe kuin ylläkuvattu epäonnistui tuottamaan tuloksia. [113] Vaikka ylläoleva muistio KUVAISIKIN operaation epäonnistumista (ja tässä muistiossa kuvatut taktiikat eivät tunnu minulle kelvollisilta), meidän ei tulisi pysyä aloillamme. Nyt me tiedämme, että ainakin YHDESSÄ tapauksessa sofistikoituneemmat tekniikat tekivät yllä olevasta skenaariosta todellisuutta.
Viittaan Candy Jonesin tapaukseen.
Hänen tarinansa on täyttänyt ainakin yhden kirjan, [114] ja tulisi, jonain päivänä, synnyttää toinenkin. Selvästikään en voi tässä antaa kaikkia yksityiskohtia tästä kiinnostavasta ja pelottavasta narratiivista. Mutta tarkkuus on pakollista.
Jones (syntymänimi Jessica Wilcox) saavutti tähtimaineen mallina toisen maailmansodan aikaan, ja myöhemmin perusti oman mallitoimiston. FBI-mies pyysi häntä antaa toimistoaan käyttöön ”postin noutopaikkana” FBI:lle ja ”eräälle toiselle valtion virastolle” (oletettavasti CIA); Candy, jyrkän patrioottisena, hyväksyi mielellään ehdotuksen. Salaisen maailman nurkkia kolutessaan Candy lopulta tapasi ”tri. Gilbert Jensenin” joka työskenteli, vuorostaan, ”tri. Marshall Burgerin” kanssa. (Molemmat nimet ovat pseudonyymeja.) Hänen tietämättään nämä tohtorit olivat olleet CIA:n psykiatreina. Käyttäen työhaastattelua peitteenä Jensen indusoi hypnoosin, havaitsi Candyn olevan erittäin vastaanottavainen henkilö — ja käytti häntä siten kuin toiset tiedemiehet käyttäisivät apinaa. Hänestä tuli koe-eläin CIA:n mielenhallintaohjelmaan.
Hänen työnsä — siten kun se on tiedossa — oli tarjota salaista kuriiripalvelua. [115] Estabrooks oli kuvannut perusidean vuosia aiemmin: Indusoi hypnoosi salatekniikalla, anna viestinviejälle informaatio muistettavaksi, hypnoottisesti ”pyyhi” viesti päivätietoisuudesta, ja aseta post-hypnoottinen suggestio siitä että viesti (joka nyt oli haudattu alitajuntaan) tulee esiin vain tietystä vihjeestä. Jos hypnotisoija voi luoda sellaisen kuriirin, voidaan taata ultravahva salaisuus; edes kidutus ei saa puristettua viestinviejästä hänen tietämäänsä — koska hän ei tiedä että hän tietää sen. [116] Erittäin kunnioitetun Milton Klinen mukaan, ”näyttöä todella on olemassa, jota ei ole julkaistu”, joka osoittaa Estabrooksin salaisen agentin olevan mahdollinen. [117]
Candy oli yksi sellainen menestystarina. Menestys, tässä kontekstissa, tarkoittaa sitä, että hän voisi joutua — ja joutua — brutaalisti kidutetuksi ja hyväksikäytetyksi hänen hoidellessaan CIA-keikkoja. Kaikki MKULTRA-lelut otettiin käyttöön: hypnoosi, huumeet, ehdollistaminen — ja elektroniikka. Näitä laitteita käyttäen Jensen ja Burger onnistuivat:
— asettamaan ”kaksoispersoonan”,
— luomaan amnesian molemmista ohjelmointisessioista ja kenttätoimeksiannoista,
— tekemään Candysta ilkeän, vihaavan sekopään, jolla eristää hänet muusta ihmiskunnasta (aiemmin hänen kumppaninsa pitivät häntä huomattavan suopeana muita rotuja kohtaan; hänen mallitoimistonsa oli ensimmäisiä joka rikkoi roturajan) ja
— ohjelmoimaan hänet tekemään itsemurhan kun hänen hyödyllisyytensä Virastolle lakkaisi.
Ohjelmointitekniikat, joita häneen käytettiin, olivat vajavaisia. Hän rikkoi turvallisuuden kun hän menin naimisiin tunnetun newyorkilaisen radiopersoonan John Nebelin [118] kanssa, joka käyttäen hypnoottista regressiota sai selville pitkään tukahdetun totuuden. Lopulta ”Toinen Candy” katosi, ja ohjelmointi murtui.
Skeptikot voivat pitää Candyn tarinaa yhtä uskomattomana kuin abduktiokertomuksia — loppujen lopuksi amatööri oli hypnoottisesti regressoinut hänet, ja mahdollisuus päästä tekaisemiselle on aina olemassa. Siitä huolimatta minusta tuntuu, että hänen narratiivinsa totuudenmukaisuus on kohtuullista epäilyä syvemmin osoitettu. Hänen hypnoottisissa regressiosessioissa hän muisti, että häntä ohjelmoitiin valtioon liittyvässä instituutiossa Pohjois-Kaliforniassa — jonka John Marksin tutkijat myöhemmin osoittivat olevan vahvasti mukana valtion rahoittamassa aivopesututkimuksessa. [119] Marks itse uskoo Candyn tarinaa — ei vähintään siksi, että ohjelmointimenetelmien yksityiskohdat vahvistettiin dokumenteista, jotka on tehty julkisiksi SEN JÄLKEEN kun hänen kirjansa on julkaistu. [120] Milton Klinen, tri. Frances Jakesin, John Watkinsin ja muiden haastattelut tarjoavat todisteet siitä, että Candy Jonesin ohjelmointi oli mahdollinen — ja Deep Trance tuki tarinaa [121].
Tapaus on saanut tärkeän ”epäsuoran” varmennuksen: tutkijat, joita kiinnosti seurantatutkimus, olivat jättäneet FOIA-tietopyynnön CIA:lle kaikista Candy Jonesiin liittyvistä papereista. Virasto myöntää, että sillä oli hänestä varsin paksu tiedosto, mutta kieltäytyy julkistamasta siitä mitään. Jos hänen tarinansa on valetta, miksi CIA olisi niin haluton toimittamaan informaatiota? Todellakin, miksi heillä olisi hänestä yhtään mitään tietoja? [122]
Candyn tarinan viimeinen varmistus vaatii paljastuksen — sellaisen jonka minä teen hienoisella hermostuneisuudella, vaikka kyseinen henkilö onkin kuollut.
”Marshall Burger” oli oikeasti tri. William Kroger. [123]
Kroger, joka pitkään oli tekemisissä vakoilualan kanssa, oli kirjoittanut seuraavaa vuonna 1963:
…hyvä kohde voidaan hypnotisoida välittämään salaista informaatiota. Muisto tästä viestistä voidaan peittää keinotekoisesti aikaansaadulla amnesialla. Siinä tapauksessa mikäli hän jäisi kiinni, hän ei luonnollisesti muistaisi sitä, että hänelle on koskaan annettu viestiä… kuitenkin, koska hänelle on annettu post-hypnoottinen suggestio, viesti muistettaisiin tietystä vihjeestä. [124]
Jos Candy nyhjäsi tarinansa tyhjästä, miksi hän nimesi tämän tietyn tiedemiehen, joka kirjoittaessaan teoreettisesti vuonna 1963 ennusti hänen elämänsä tulevat tapahtumat? [125]
L’AFFAIR JONESin jälkeen Kroger siirsi tukikohtansa UCLA:an — tarkemmin MKULTRA-veteraani tri. Louis Jolyon Westin johtamaan neuropsykiatriseen instituuttiin. Siellä hän kirjoitti kirjan HYPNOSIS AND BEHAVIOR MODIFICATION [126], jonka esipuheen on kirjoittanut Martin Orne (toinen MKULTRA-veteraani) sekä H.J. Eysenck (myöskin MKULTRA-veteraani). Tämän opuksen lopussa on kylmääviä viitteitä mahdollisuudesta yhdistää hypnoosi ESB:n, implantteihin ja ehdollistamiseen — vaikka Kroger varovaisesti sanoo, että ”me emme ole huolissamme siitä, että joku voitaisiin ehdollistaa sähköisen aivostimulaation palkkioilla ja rangaistuksilla kontrolloitavaksi kuin robotti.” [127] HÄN ei välttämättä ole huolissaan — mutta ehkäpä MEIDÄN tulisi olla.
Candy Jonesin kontrollointi antaa meille paljon hyödyllistä informaatiota ”avaruusolentojen abduktion” hypoteesistamme.
- Hänen kidutussessionsa — joita hänelle hänen ohjelmointinsa aikaan piti CIA-herrat sekä tehtävien aikana vielä tunnistamattomat henkilöt — tuntuvat silmiinpistävän samanlaisilta kuin muutoin tuskalliset ”tutkimukset”, joita väitetään suoritettavan avaruusolentojen aluksilla.
- Hänen persoonallisuutensa muutokset kutakuinkin vastaavat niitä kokemuksia, joita eräillä UFO-siepatuilla on ollut.
- Huolimatta hänen brutaaleista kokemuksistaan hän pysyi ”lojaalina” tohtoreille Jensen ja Burger. Tämä hämmentävä käytös muistuttaa minua ensimmäisistä sieppaushaastatteluistani, jolloin kuulin kammottavia kuvauksia UFO-kidutussessioista — joita seurasi tunnustukset rajattomasta rakkaudesta avaruudesta tulleita tuskan aiheuttajia kohtaan.
- Kuten monet siepatut, Candyn oli pakko ottaa osaa toistuviin ”ehdollistamissessioihin”. Toistuva altistaminen ohjelmoinnille on tarpeen jatkuvan kontrollin ylläpitämiseksi.
- Mielestä pitämiseksi otteessa Candyn handlerit ohjelmoivat hänet pysymään eristyksissä. Erityisesti he iskostivat häneen syvän paranoian muita ihmisiä kohtaan; ”ulkopuoliset” olivat mahdollisia vihollisia, jotka aikoivat käyttää häntä hyväksi. Olen johdonmukaisesti nähnyt tämän kuvion omassa työssäni siepattujen parissa. [128] Skeptikot esittävät, että kohtuuttomat abduktiopelot mahdollisesti indikoivat paranoidia skitsofreniaa — jonka yksi oire voi todellakin olla hallusinaatiokokemukset. Suurin osa siepatuista on mahdollista hypnotisoida helposti, kun taas paranoidit skitsofreenikot ovat äärimmäisen vaikeita ”saada valtaan”, sanoo tri. Edward Simpson-Kallas, psykiatri jolla on laajalti kokemusta lääketieteellisestä hypnoosista. [129] Jos kuitenkin nuo kohtuuttomat pelot on saatu aikaan hypnoosilla, ristiriita ratkeaa.
- Candy oli onnettoman lapsuuden tuote, mistä johtui hänen taipumuksensa kohti monipersoonaisuutta. [130] Monet ”toistuvasti abduktoiduista”, joita olen haastatellut, ovat eläneet samanlaisia masentavia perhehistorioita. [131]
- Candy Jonesin tarinalla on myös niinkutsuttua ”negatiivista relevanssia” abduktiokertomuksiin. Koska Kontrolloijat eivät luoneet hypnoottista peitetarinaa, tai pseudomuistia, todelliset faktat tapauksesta ovat vuotaneet hänen tietoiseen mieleensä. Aivan sama miten läpikotainen on post-hypnoottinen amnesia, vuotoja tapahtuu — ja näin syntyy tarve väärälle muistolle, täyttämään muistamisen aukko. CIA oppi virheistään. Candyn hypno-ohjelmointi rikkoutui alkuvuonna 1973 — sinä vuonna jolloin ”avaruusolentopeitetarina” muuttui (mikäli hypoteesini osoittautuu oikeaksi) standardiksi toimintaproseduuriksi. [132] Milton Kline hyväksyi Candy Jonesin tarinan, mutta hän piti hommaa amatöörimäisenä ja epäyhteensopivana tuon ajan parhaan työn kanssa. [133] Ehkäpä suuri virhe oli pseudomuistipeitetarinan puute?
Aihetta epäilyyn
Huhut ”maanalaisista tukikohdista” ovat yhtä kuumia kuin jalapenot UFO-alalla juuri nyt, ja useisiin näistä tarinoista liittyy abduktioita.
Esimerkkinä kuuluisa Bentwatersin UFO-tapaus, jonka sivujuonteeseen liittyi ilmasotamies Larry Warrenin sieppaus maanalaiseen tukikohtaan armeijan tukikohta-alueen alle. Hän kuvasi oloaan ”hieman huumatuksi”, ja siellä hän näki avaruusolentoja ja ihmisolentoja — sotilashahmoja — työskentelemässä rinta rinnan. [134]
Olen puhunut toisen siepatun, Nancy Wrightin, kanssa, jonka väitetään viedyn maanalaiseen kammioon kymmenen mailia Edwardsin ilmatukikohdasta pohjoiseen Kaliforniassa. Koska tämä oli usean silminnäkijän tapaus, ja rva Wright ei ollut yrittänyt tehdä tarinalla rahallista voittoa, annan hänelle kunniaa hänen tarinastaan. [135] Abduktiotutkija Miranda Parksin mukaan vanhempi pariskunta, joka asui lähellä, abduktoitiin myös juurikin samalla tavalla. [136]
Vuonna 1979 Paul Bennewitz ja Leo Sprinkle tutkivat erityisen huomiota herättänyttä abduktiota, jossa nuori nainen (nimeä ei paljastettu) ilmeisesti vietiin laitokseen, jossa avaruusolennot prosessoivat nesteitä ja ruumiinosia karjansilpomisista. Tämä tutkimus on ilmeisesti johtanut siihen, että valtio on ahdistellut Bennewitziä, jonka tuoksinassa jonkinlaista mielenhallintaa (tai, kuten olen aiemmin viitannut siihen, ”elektronista GASLIGHTINGIA”) on saatettu käyttää. [137]
Miten me selitämme nämä tarinat väitetyistä avaruusolentojen vehkeilyistä, joita on tehty yhdessä armeijan kanssa? Minä puolestani en voi arvostaa ”kosmisen salaliiton” tarinoita, joille ei yleensä ole minkäänlaista näyttöä, joita nykyiset ex-tiedusteluagentit kuten John Lear ja William Cooper levittelevät. Vaikka en voi esittää vilpillisyyttä näiden miesten osalta, usein mietin onko heitä käytetty kanavina — heidän tietämättään tai siitä jotain aavistaen — sofistikoituneessa disinformaationlevityskampanjassa.
Yksinkertaisempi, mutta ei mitenkään vähemmän kuumottavampi, selitys ”tukikohtiin” sieppaamiselle voidaan löytää tri. Louis Jolyon (”boB”) Westin tarinasta, joka nykyään tunnetaan pahamaineisena MKULTRA:n LSD-kokeiden tekijänä. [138] Kirjan VIOLENCE AND THE BRAIN innoittamana (kirjoittanut tohtorit Frank (”Bob”) Ervin ja Vernon H. (”BoB”) Mark, joka liitti kaupungin väkivaltaisuudet kapinallisten mustien ”geneettiseen vajavaisuuteen”) West ehdotti vuonna 1973, keskusta tutkimaan väkivaltaisuuden vähentämistä (Center for the Study and Reduction of Violence), jossa potentiaalisesti väkivaltaiset henkilöt voitaisiin hoidella ehkäisyllä. (”I was cured, all right.” — KELLOPELIAPPELSIINI -jpg)
Ja keitä nämä henkilöt olivat? Westin mukaan huomattavia tekijöitä väkivaltaiseen taipuvaisuuteen olivat ”sukupuoli (mies), ikä (nuori), etnisyys (musta) ja urbaanius”. Miten käsitellä heitä? ”…implantoimalla pieniä elektrodeja syvälle aivoihin, josta sähköistä toimintaa voidaan seurata alueilta, joita ei voida mitata kallon pinnalta… on jopa mahdollista havaita biosähköisiä muutoksia vapaasti liikkuvien koehenkilöiden aivoissa etävalvontatekniikoilla…” Monitoroimalla kohteen EEG:tä, etäältä, potentiaalisesti väkivaltaiset kohtaukset voidaan identifioida.
Meidän tarkoituksiimme kaikkein merkittävin aspekti tässä ehdotuksessa liittyi sijaintiin. Salaisessa kommunikaatiossa tohtori J.M. (”BoB”) Stubblebinelle, California State Department of Healthin johtajalle (onneksi tämä tieto ”vuodettiin” julkisuuteen), West paljasti, että hän aikoi pystyttää keskuksensa Niken hylättyyn ohjustukikohtaan, jonne kyllä pääsi mutta joka oli suhteellisen eristyksissä. ”Paikka on turvallisesti aidattu”, West kirjoitti. ”Vertailututkimuksia voidaan suorittaa siellä, eristyksissä mutta kätevässä sijainnissa, kokeellisista malliohjelmista, epähaluttavan käytöksen muuttamiseksi.” [139]
Kansa nosti äläkän, joka lopetti nämä suunnitelmat. Mutta tehtiinkö tämä suunnitelma todella tyhjäksi? Vai muokattiinko sitä vain, niin että siitä riisuttiin (hetkellisesti) sen överin rasistiset vivahteet ja siirrettiin jonnekin vähemmän helposti lähestyttävään paikkaan?
Yksi asia on varmaa: CIA:n psykiatri suosi salaista käyttäytymisen muokkauskokeilua etäisessä armeijan laitoksessa. Ehkäpä joku vakoilualan mielenmuokkausdivisioonasta edelleen pitää ideaa hyvänä. Jos kyllä, poisheitto-ongelma on edelleen läsnä, jos näiden laitosten ”vierailijat” aikovat koskaan päästä takaisin ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Jälleen kerran hypno-ohjelmoitu peitetarina — mitä vähemmän uskottava, sen parempi — olisi arvokas.
Skandinavian yhteydet
Siepatuista on kirjoitettu monia kirjoja, ja kuitenkin niin vähän on olemassa mielenhallinnan uhreista. En voi ymmärtää tätä tilannetta; UFOjen todellisuus on edelleen ristiriitainen, ja kuitenkin mielenhallinnan olemassaolo on todistettu kahdessa (erittäin vaarantuneessa) kongressin tutkimuksessa ja tuhansissa FOIA-tietopyyntödokumenteissa. Tästä huolimatta siepatut voivat löytää sympatiseeraavan korvan, kun ne harvat jotka kehtaavat julistaa itsensä tunnettujen valtion ohjelmien uhreiksi tuskin löytävät ketään joka lotkauttaa korvaansa. Ennakkoluulomme tässä asiassa ovat valitettavat, sillä jos me kuuntelisimme ”kontrolloituja”, me kuulisimme monia yksityiskohtia, jotka ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin UFO-siepatuilla.
Kaksi esimerkkitapausta: Martti Koski ja Robert Näslund.
Koski, Suomen kansalainen, väittää olleensa mielenhallintakokeiden uhri hänen vieraillessaan Kanadassa. Pian sen jälkeen kun hänen kokeensa alkoivat, hän yritti kertoa tarinansa tilanteestaan maailmalle ja saada huomiota osakseen. Harva kuunteli. Monet hänen yksityiskohdistaan olivat omituisia, ja koska hänen äidinkielensä ei ollut englanti, hän ei osannut ilmaista itseään vakuuttavasti nille, joilta hän etsi apua. Kuitenkin monet aspektit hänen tarinassaan vastaavat läheisesti MKULTRAn ja samanlaisten ohjelmien tunnettuja yksityiskohtia.
Näslund, Ruotsin kansalainen, kertoo samanlaisen tarinan. Lisäksi hänen väitteensä saavat erikoistukea: röntgenistä paljastui implantti hänen aivoissaan. Näslund itse asiassa meni niinkin pitkälle, että hän testautti implantin sähköteknikolla, joka oli töissä Hewlett-Packardilla. Kreikkalainen kirurgi suoritti trepanaation poistaakseen laitteen.
Monet Kosken ja Näslundin tarinoiden aspektit vastaavat hypoteesiani. Koskelle esimerkiksi yhdessä kohtaa kerrottiin, että häntä käsittelevät lääkärit olivat itse asiassa ”avaruusolentoja Siriukselta”. Toisessa kohtaa hänet johdateltiin uskomaan, että hän oli suorassa yhteydessä ”Herraan”. Kuten aiemmin annoin ymmärtää, uskonnollisilla kuvilla manipulaatio auttaa antisosiaalisen käyttäytymisen tuottamista; kohteen super-ego voidaan ohittaa jos hän uskoo, että käskyt tulevat korkeimmalta. Sellainen manipulointi voi selittää omituisemmat Betty Andresson Lucan sieppauksen aspektit. [140]
Näslundin implantti alunperin sijoitettiin nenän kautta. Hän aluksi tajusi, että jotain oli pahasti vialla kun häneltä puuttui muisto ajan kulumisesta, jota seurasi SELITTÄMÄTÖN NENÄVERENVUOTO.
Tämä yksityiskohta tulee välittömästi tutuksi kenelle tahansa, joka on tutkinut sieppauksia; olen kohdannut niitä omissa keskusteluissani siepattujen kanssa. UFO-kirjallisuudesta erittäin hyvään esimerkkiin ohjaan lukijaa tarkastamaan Susan Ranstedin tapauksen, niinkuin Kevin D. Randle on sen kuvannut kirjassa THE UFO CASEBOOK [141]; väitetyn kontaktihenkilö Diane Tessmanin taustat ovat myös huomionarvoisia tässä mielessä. [142] Kiinnostavaa kyllä, olen paikallistanut viitteen avoimeen kirjallisuuteen koskien, eläinkokeissa tarkasteltua, nenän kautta implantoitujen elektrodien käyttöä sähkömagneettisen säteilyn vaikutusten mittaamiseen. [143]
On muitakin väitettyjä mielenhallinnan uhreja, joilla on näyttöä implanteista; huomaa, erityisesti, kiinnostava James Petit’n tapaus, CIA:han kytkeytynyt pilotti ja väitetty aivopesualumni; röntgenkuva hänen kallostaan paljasti abduktiotyylisen implantin — sopivaa, mahdollisesti, koska hänen kehossaan on sieppaustyylisiä naarmuja. [144] Sitä vastoin tietyt abduktoidut toimittavat, mikäli heille sallitaan läpikotainen ja heitä ymmärtävä kuuleminen, todistuksen, joka vahvasti myötäilee Kosken narratiivia.
Helikopterit ja levyt
Rex Nilesin ja hänen siskonsa (nimeä ei uutisissa kerrottu) kummallinen tarina saattaa valaista kiinnostavalla tavalla monia eri abduktiotapauksia, erityisesti Betty ja Barney Hillin tapausta. [145] Niles, Woodland Hillsissa toimivan puolustusalihankkijayrityksen (Rex Rep) omistaja, joutui viranomaisten kynsiin, kun he tutkivat puolustusteollisuuden metkuja. Hänestä tuli äärimmäisen yhteistyöhaluinen todistaja tutkimuksen ajaksi — kunnes hänen viholliset alkoivat hyökätä hänen kimppuunsa, joiden väitetään käyttäneen psykosähköistä häirintää.
Seuraava lainaus oli LOS ANGELES TIMESin artikkelista koskien Nilesin tapausta, ja se on erityisen paljastava:
Hän (Niles) todisti sisarensa puolesta, nainen joka asui Simi Valleyssa, joka vannoo että helikopterit toistuvasti kiertelivät hänen kotiaan. Insinööri mittasi 250 wattia mikroaaltoja Nilesin talon ympäristöstä ja löysi RADIOAKTIIVISEN LEVYN HÄNEN AUTONSA KOJELAUDAN TAKAA.
Entinen lukiokaveri Lyn Silverman väitti, että hänen kotitietokoneensa sekosi kun Niles astui sen lähelle.
Tässä tarinassa ei avaruusolentoja — kuitenkin miten samankaltainen se onkaan verrattuna abduktiokertomuksiin! Abduktioiden uhrit usein rapotoivat helikoptereita — Betty Andreasson Lucan tapaus tarjoaa parhaiten tunnetun esimerkin. [146] Sekoavat sähkölaitteet ovat myös usein tavattu oikeaksi osoitetuissa abduktiotapauksissa; olen puhunut (erikseen) kolmelle naiselle, jotka ovat väittäneet kykenevänsä häiritsemään tai sulkemaan kokonaan televisionsa ja stereonsa kävelemällä laitteiden ohi; eräs nainen jopa väitti, että hän oli sammuttanut TV:nsä pelkästään sitä osoittamalla.
Mutta radioaktiivinen levy on erityisen kiinnostava. Kuten entinen FBI-agentti Ted Gunderson jokin aika sitten selitti kumppanilleni Alexander Constantinelle, magneettisia radioaktiivisia levyjä on kauan käytetty salaisten palvelujen toimissa syöpää aiheuttavina ”hiljaisina tappajina” — eli salamurhan työkaluina. Eikä ainoastaan sellaisena. Levy tuo mieleen erään vähän tunnetun yksityiskohdan Hillin tapauksesta — tusinan verran pyöreitä ”kiiltäviä pisteitä”, joista jokainen oli hopeadollarin kokoinen, jotka löytyivät hänen autonsa peräkontista heti abduktion jälkeen. Kompassineula reagoi villisti, kun hän asetti sen näiden pilkkujen viereen. Ovatko ne voineet merkitä sijaintia, jossa sähkömagneettinen tai radioaktiivinen laite, samanlainen kuin minkä Niles löysi, asetettiin autoon? Sellainen laite on voitu kiinnittää paikalleen magneettisesti, josta johtuu kiertoilmiö. Jos kyllä, silloin pahaa oloa aiheuttava sähkömagneettinen säteily voisi olla aiheuttanut Hillien ”UFO-havainnon”.
Armeija ja mielenhallinta
Jokin aika sitten otin osaa hypnoottiseen regressiosessioon, jossa koehenkilö — väitetty UFO-siepattu — muisti käyneensä läpi mystisen ”aivo-operaation” veteraanien sairaalassa Kaliforniassa. Operaation suoritti ihmiset, ei avaruusolennot. Kiinnostavaa kyllä, tämä sama sairaala mainitaan kahdessa muussa kohtaamassani tapauksessa. Nämä toiset väitteet eivät olleet siepattujen tekemiä, vaan ihmisten joiden väitetään olleen mielenhallintakokeiden uhreja.
Eräs näistä väittäjistä, entinen laivaston SEAL-kommando, joka teki useita vaarallisia tehtäviä Vietnamissa, myötämielisesti kertoi minulle yksityiskohtaisesti hänen tarinansa. [147] Tämä henkilö — kutsun häntä ”treenatuksi SEALiksi” — oli saanut erikoistaistelukoulutusta armeijan tukikohdassa Kaliforniassa; hän väittää, että yhdessä kohtaa koulutustaan hänet huumattiin, hypnotisoitiin, mahdollisesti asetettiin jonkinlaisen sähkökontrollin alaisuuteen ja altistettiin äärimmäiselle tuska/nautinnon operantille ehdollistamiselle. Eräs yksityiskohta hänen tarinassaan liittyy ehdollistamisen ”palkkioaspektiin”: kun hän totteli asianmukaisesti, hänelle annettiin vapaaseen seksuaaliseen käyttöön nainen, joka SEALin muisteluiden mukaan oli itsekin aivopesun uhri.
Niin uskomattomalta kuin tämä jälkimmäinen väite kuulostaakin, pidin sitä äärimmäisen resonanttina kun myöhemmin haastattelin nimekästä siepattua eteläisessä Kaliforniassa, joka urheasti kertoi minulle yksityiskohtia hämmentäväst, vaikkakin monesti arkaluonteisesta, tapauksesta hänen menneisyydestään. Edelleen houkuttelevan näköisenä naisena hän muisti minut — todellakin, hän tuntui omituisen halukkaalta kuvaamaan — varhaisen rakkaussuhteen nuoren sotilaan kanssa, jota koulutettiin armeijan tukikohdassa lähellä hänen kotiaan. Hän ei muista sotilaan nimeä. Ainoa minkä hän muistaa on, että kerran mies alkoi ASUA HÄNEN PERHEENSÄ TALOSSA; hänellä ei ole muistikuvaa miten järjestely alkoi, ja hänen vanhempansa eivät koskaan tunteneet oloaan mukaviksi tästä asiasta keskustellakseen. Vaikka hän ei tuntenut vetoa tätä sotilasta kohtaan, hän tunsi tarvetta olla intiimisti tämän kanssa, ja hän otti tottelevaisen asenteen joka oli varsin epätavallista hänelle. Myöhemmin sotilas meni suorittamaan salaista tehtävää Vietnamiin.
Tottakai nuoren henkilön psykoseksuaalinen kehitys ei koskaan ole suorasukaista, ja ylläoleva tapaus on hyvin voinut edustaa yhtä mutkaa matkassa. Silti, jotkut tämän tarinan yksityiskohdat — erityisesti vanhempien asenne, naisen persoonallisuuden muutos ja hänen sen jälkeiset muistikatkot — ovat silmiinpistäviä, ja kohtelen siepatun intuitiota kunnioituksella, jonka tämä pieni mysteeri hänen henkilöhistoriassaan voi, mikäli oikealla tavalla se ymmärretään, valaista hänen myöhempiä ”puuttuvan ajan” kokemuksiaan.
Olisiko ”treenattu SEAL” voinut olla oikeassa? Oliko siellä, ONKO siellä hypno-ohjelmoitujen sotilaiden sisäpiiri, joka tekee erityisen vaarallisia tehtäviä? Ja onko ohjelmoijilla käytettävissään ”naislähde”, niinsanotusti, hypnotisoiduille seuraajille?
Jos SEALin tarina olisi ainoa, skeptikot voisivat helposti sivuuttaa sen (olettaen että he eivät istu kasvotusten, niinkuin minä, tarinan kertojan edessä, kuunnellen kaikkia iljettäviä yksityiskohtia). Mutta toiset veteraanit ovat lisänneet omat äänensä tähän raakaan tarinaan. Daniel Sheehan, Christic Institutesta, väittää että hänen organisaationsa on puhunut puolelle tusinaa henkilöitä, joiden narratiivi on samanlainen kuin minun SEAL-informantillani. Kaikki olivat käyneet läpi ”prosessoinnin” standardin armeijakoulutuksen kontekstissa; ohjelmoinnin ja palkkataistelijoiden antaman erikoistaistelukoulutuksen jälkeen kokelaat pantiin ”jäähylle” käytettäväksi syntyvissä tilanteissa — ja osa noista tilanteista syntyi USA:ssa. [148]
Walter Bowart aloitti omat mielenhallinnan tutkimuksensa laittamalla mainoksen SOLDIER-OF-FORTUNE-tyyppisiin julkaisuihin, joissa hän pyysi kirjeenvaihtoa veteraaneilta, jotka olivat kokeneet selittämättömiä muistikatkoksia tai omituista käyttäytymisen muutosta palvellessaan Vietnamissa; hän sai yli 100 vastausta. Bowart omisti kokonaisen kappaleen eräälle vastanneista — ilmavoimien veteraanille nimeltään David, joka lopetti neljävuotisen palveluksensa muistellen, että hän oli käyttänyt aikaa ”pitäen hauskaa, harrastaen seksiä, maaten rannalla, keräten näkinkenkiä… Ei koskaan tullut mieleenikään ennen kuin myöhemmin, että minun olisi pitänyt varmaan TEHDÄ jotain palveluksen aikana.” (Selvä esimerkki peitemuistista.) Hänelle ”annettiin” tyttöystävä jonka nimeä hän ei muista, huolimatta pitkästä ja syvän intiimistä suhteesta. [149] Yhteydet SEALin ja siepattujen tarinoihin tulisi olla ilmiselvät.
Meillä on eräänlainen tunnustus tiedemieheltä, joka erikoistui tämän tyyppisen kouluttamisen erääseen aspektiin. Yliluutnantti Thomas (”Bob”) Narut, U.S. Naval Hospitalista NATOn päämajassa Floridan Naplesissa myönsi, luennoidessaan Oslossa, että alokkaat Naplesissa laitettiin KELLOPELIAPPELSIINI-tyylisiin käyttäytymisen muokkaamissessioihin. Koulutettavat teipattaisiin penkkeihin heidän silmäluomet täysin auki pidettyinä katsellen filmejä teollisuusonnettomuuksista ja afrikkalaisista ympärileikkausseremonioista — psykologit käyttävät filmejä usein keinona aiheuttaa stressiä koetilanteissa. Toisin kuin protagonistit KELLOPELIAPPELSIINISSA, jotka oppivat tuntemaan kuvotusta väkivaltaa nähdessään, Narutin sotilaat opetettiin hyväksymään ja nauttimaan verenvuodatuksesta, näkemään sen mielenrauhalla. Samanlaisia tekniikoita käytettiin dehumanisoimaan potentiaalisia vihollisia. Tämän ohjelman suorittaneet muuttuivat, Narutin sanoin, ”palkkamurhaajiksi ja salamurhaajiksi”, joita sijoiteltiin amerikkalaisiin suurlähetystöihin ympäri maailmaa.
Kun toimittajat utelivat näistä väitteistä, Amerikan hallitus kielsi tarinan; Narut — pitkän radiohiljaisuuden ja selvän pakottamisen jälkeen — myöhemmin selitti toimittajille, että hän oli puhunut pelkästään teoreettisesti. Jos näin, niin miksi hän alunperin kuvasi käyttäytymisen muokkausproseduuria käynnissä olevaksi ohjelmaksi? [150]
Vaikka voi tuntua härskiltä palata abduktioiden pariin näin kaamean datan tarkastelun jälkeen, minun tulisi muistuttaa lukijaa niistä monista sieppaustapauksista, joissa siepattu muistaa joutuneensa pakolla katsomaan tiettyjä stressaavia elokuvia. Avaruusolennot ovat nähtävästi oppineet muutaman asian tri. Narutilta.
Narut, tottakai, keskittyi yksittäisten amerikkalaissotilaiden selektiiviseen ohjelmointiin; mielenhallinnan spektrin toisessa päässä puolustusministeriön asiantuntijat ovat myös keskittyneet menetelmiin, joilla tehdä kokonaisista vihollispataljoonista ”taistelukyvyttömiä”. Sähkömagneettiset aseet, joiden tarkoitus on poistaa vihollisen aggressiot, on DARPAn aluetta, tri. Jack (”Bob” Dobbs) Veronan ohjauksessa. Nämä projektit pysyvät varsin mystisinä; me tiedämme, kuitenkin, että eräs operaatio, SLEEPING BEAUTY, käytti tri. Michael (”BoB”) Persingerin palveluja, tiedemiehen joka on ilmaissut mielenkiintoisia näkemyksiä liittyen UFOihin.
Persinger kehitti menetelmän, joka käyttää ELF-aaltoja vapauttamaan aivojen MAST-solujen avulla histamiinia. Jos taistelukentän komentaja haluaa saattaa vihollisensa oksentamaan, Persingerin temppu hoiti homman nopeammin kuin Tobe Hooperin elokuva. Menetelmä toimii myös eläiniin. ”Kysymys”, kirjoittaa mielenhallintatutkija Larry Collins, ”on se miten päästä pisteestä A pisteeseen B ilman, että rikotaan erästä kaikkein perusteellisinta Valtion etiikan käskyä — älä tee tuollaisia kokeita ihmisolennoilla.” [151]
Jos Collins olisi tutkinut asiaa hienovaraisemmin, hän olisi saattanut tajuta, että valtio ei aina ole pitänyt tätä käskyä kiveen hakattuna. Kuten Milton Kline asian ilmaisee:
Eettiset tekijät suurimmassa osassa tutkimusta sulkisivat pois positiiviset tulokset. Nuo eettiset tekijät eivät aina päde valtion tekemään tutkimukseen. TUTKIMUS JOKA ON TUOTTANUT TODELLA POSITIIVISIA TULOKSIA EI OLE EETTISTEN RAJOITTEIDEN RAJAAMA. [152]
Mielenhallinnan lopullinen motiivi
Ornen koulukunnan kovan linjan hypnotistit melkein varmasti sivuuttaisivat veteraanien kertomukset hypnoosin, huumeiden ja käyttäytymisen ehdollistamisen käytöstä amerikkalaissotilaisiin. Skeptikot kysyisivät miksi kukaan yrittäisi luoda ”Matsurian kandidaattia” kun asepalvelus, käyttäen täysin perinteisiä keinoja, voi luoda ”Rambon”? Aina on saatu rekrytoitua joku mitä vaarallisimpiin tehtäviin; mihin tarvitaan hypnoosia?
Tarve on itse asiassa absoluuttinen.
Moderni taistelukenttä ei anna sijaa perinteiselle sotilaalle. Kehittynyt aseistus vaatii yhä parempaa teknisen edistyksen tasoa, mikä taas puolestaan vaatii kylmäpäisiä toimijoita. Mutta aina-niin-inhimilliset taistelijat — vaikka he kykenevät äärimmäisiin rohkeuden tekoihin kaikkein stressaavimmissa kuviteltavissa olevissa olosuhteissa — eivät kuitenkaan ole loputtoman kylmäverisiä. Lopulta mieli murtuu. Per capita psykiatristen uhrien lukumäärä on kasvanut dramaattisesti jokaisen toistaan seuranneen amerikkalaiskonfliktin jälkeen. Kuten Richard Gabriel, loistava historioitsija psykiatrian roolista sodankäynnissä, kirjoittaa:
Moderni sodankäynti on muuttunut niin tappavaksi ja niin intensiiviseksi, että ainoastaan jo valmiiksi hullut voivat sitä kestää… Moderni sota, joka vaatii jatkuvaa taistelua, kasvattaa sotilaan väsymystä ennennäkemättömille tasoille. Fyysinen väsymys -- erityisesti unenpuute -- kasvattaa psykiatristen uhrien lukumäärää valtavasti. Toiset tekijät -- korkea epäsuoran tulen määrä, yötaistelu, puute ruoasta, jatkuva stressi, suuret kaatuneiden määrät -- varmistaa sen, että psykiatristen uhrien määrä nousee katastrofaalisiin mittoihin. Ja uhrien määrä rasittaa sairaanhoitorakennetta romahtamiseen asti.
Kyky hoitaa psykiatrisia uhreja tulee kaikkea muuta kuin katoamaan. Ei tule olemaan turvallisia rintama-alueita joissa hoitaa sotilaita, joiden hermo on romahtanut. Modernin sodankäynnin teknologia on tehnyt sellaisista paikoista funktionaalisesti vanhentuneita… [153]
Gabrielin mukaan armeija aikoo vastata tähän haasteeseen luomalla ”kemiallisen sotilaan”, ihmisen univormussa taistelevan muuntohuumezombien:
Tulevaisuuden taistelukentillä me tulemme näkemään todellisen tietämättömien armeijoiden kohtaamisen, armeijoiden jotka eivät tiedä omista tunteistaan tai edes syistä miksi he sotivat. Sotilaat kaikilla rintamilla tulevat redusoitumaan pelottomaksi kemikaalikoneeksi, jotka taistelevat yksinkertaisesti koska ne eivät osaa tehdä mitään muuta… Kun kemian henki on päässyt pullosta, ihmisten mentaalisten ja fyysisten toimien koko skaala annetaan kemian kontrolloitavaksi… Nykypäivänä on jo mahdollista kemiallisella tai sähköisellä stimulaatiolla kasvattaa ihmisolennon aggressiotasoja stimuloimalla amygdalaa, aluetta ihmisaivoissa joka vastaa aggression ja raivon kontrolloinnista. Sellainen "ihmispotentaalin tehtailu" on jo osittain todellisuutta ja tarvittava tekninen osaaminen kasvaa päivä päivältä. [154]
Vaikka tämä lainaus puhuukin huumeista ja elektroniikasta, me voimme turvallisesti olettaa, että sodan suunnittelijat eivät välttelisi muiden lupaavien tekniikoiden käyttöä.
Gabriel kirjoittaa pääosin suuren mittakaavan taisteluskenaarioista, mutta perustuen hänen informaatioonsa me voimme hyvin päätellä, että mind-controllattu sotilas on roolissa myös hyökkäysiskuissa, salaoperaatioissa, soluttautumisessa vihollislinjojen taakse erikoisjoukkojen yksiköillä. Sellaisissa tehtävissä Yhdysvaltain henkilöstö on yhä enenevissä määrin nojautunut kidutukseen tapana kuulustella ja häiritä [155], ja sellaisen barbarismin muuttuessa standardiproseduuriksi tulevaisuuden taistelevan amerikkalaisen tarvitsee löytää sisältään ennennäkemättömiä brutaaliuden varantoja. Onko keskivertovärvätyllä, joka on haettu kansakunnan lähiöistä ja joka luottaa perinteisiin ideaaleihin, sellaisia varantoja?
Vietnam osoitti, että sotilas, huolimatta hänen arviointikykyään hämärtämään tarkoitetun propagandan suuresta määrästä, aistii eron legitiimin puolustustarkoituksen ja poliittisen hegemonian suojelun välillä. Jotta viivästytettäisiin tällaista heräämistä, tai tehtäisiin siitä irrelevanttia, sodan suunnittelijoiden tulee vetää ihmistaistelija pois rintamalta ja korvata hänet soturin uudella lajilla. Tulevaisuuden sotilas ei osaa arvioida; hän pelkästään tekee. Hän ei ole teurastaja; hän tulee olemaan teurastajan VEITSI — työkalu muiden työkalujen joukossa, ajattelematon ja tehokas.
On mielipiteeni, että tällaisen tulevaisuuden sotilaan luomiseksi kontrolloijat tarvitsevat jatkuvan ohjelman, sellaisen joka on suunniteltu testaamaan jokaista uutta menetelmää ja menetelmien kombinaatiota ihmismielen valloittamiseksi.
Tämän ohjelman erään päätavoitteen tulee sisältää ihmiskyvyn laajentaminen stressiin ja väkivaltaan. Värväytyneiden subjektien tulee sellaisissa koeproseduureissa kokea tuskaa, ja he oppivat hyväksymään tuskan. Lopulta he oppivat tuottamaan sitä, ilman katumusta tai edes muistoa siitä. Kansakunta, joka ensimmäisenä luo tällaisen uuden sotilaan, tulee saamaan etulyöntiaseman ”perinteisellä” taistelukentällä — niinkuin tulee myös se kansakunta, joka ensimmäisenä kehittää keinon käyttää massamielenhallintatekniikoita tekemään vihollisjoukoista toimintakyvyttömiä. (Ja suitsia kokonaisia siviilipopulaatioita, sekä vihollisen että kotona. -jpg) Tämä tärkeä armeijan tarve on se syy miksi en koskaan usko mitään niistä epävakuuttavista vakuutteluista siitä, että kansakuntamme salaiset tieteentekijät ovat lopettaneet tai tulevat lopettamaan käyttäytymisen muokkaamisen tutkimuksen. Tämä tutkimus ei tule koskaan olemaan pelkkää historiaa. Se mikä on mennyttä on nykyisyyttä, ja nykypäivän salaiset kokeet muuttuvat huomisen peruskoulutukseksi.
Prototyyppi tulevaisuuden taistelijalle voi olla jo meidän sisällämme. Haastattelemani laivaston SEAL puhui kammottavan yksityiskohtaisesti raajojen repimisestä ilman emootioita, rutiininomaisesta raiskauksesta, tappamisesta ilman tunnevaikutusta. Ja sitten SEN UNOHTAMISESTA ETTÄ OLI TAPPANUT. Jopa vuosia myöhemmin hän ei kyennyt muistamaan tarinoita monien hänen omassa kehossaan olevien haavojen taustalla. Hän väittää, että aina kun hän tarvitsi sairastuvan palveluita, lääkärit hypnotisoivat hänet pian uudelleen hänen sisäänkirjautumisensa jälkeen, kun aivan erityisesti tätä työtä suorittava lääkäri tarkastaisi hänen lääketieteellisen historiansa, joka oli äärimmäisen salainen ja jota pidettiin lukkojen takana.
SEALin todistuksen mukaan hänen muistinsa tukos murtui hiljalleen, tässä liian monimutkaisia kuvattavaksi olevien tapahtumien jälkeen. Lopulta vuosia Vietnamin jälkeen hän kykeni muistamaan sen mitä hän oli tehnyt.
Amnesia oli siunaus.
94. Viittaan henkilöön, joka myöhemmin kirjoitti erittäin selväpäisen ja mielekkään kirjeen tri. Paul Lowingerille, joka on armollisesti antanut tietonsa minun käyttööni. Nyt tunnen velvoitteen pitää tämän henkilön nimen omana tietonani.
95. Cameronista tuli American Psychiatric Associationin, Canadian Psychiatric Associationin, ja World Association of Psychiatristsin johtaja. Hän aiemmin istui Nürnbergin paneelissa ja auttoi luonnostelemaan eettisen lääketieteellisen tutkimuksen säännöt!
96. Erityisesti Opton & Scheflinin katsaus, vaikka se onkin loistava laajuudessaan ja yksityiskohdissaan, jatkuvasti tavoittelee vakuuttelevia tulkintoja näytöstä, joka osoittaa paljon huolestuttavampiin johtopäätelmiin.
97. Martin T. Orne, ”Can a hypnotized subject be compelled to carry out otherwise unacceptable behavior?” INTERNATIONAL JOURNAL OF CLINICAL AND EXPERIMENTAL HYPNOSIS, 1972, Vol. 20, 101-117.
98. Marks mainitsee kirjeessään Ornelle, että jälkimmäisen väitetään olleen tietämättään osallisena aliprojekti 84:n. Kuitenkin julkiseksi tehdyistä, aliprojekti 84:aa koskevista papereista käy ilmi, että Virasto oli halukas kertomaan Ornelle tietoja; Orne myöhemmin myönsi Marksille, että hänet tehtiin tietoiseksi hänen CIA-sponsoroinnista (Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 172-173). Marksin kanssa tehdyssä haastattelussa Orne vähätteli Candy Jonesin tarinaa (jonka me tulemme käymään läpi myöhemmin) väittäen, että jos sellainen koe oltaisiin tehty, ”joku jossain virastossa olisi tullut luokseni”. Miksi he tulevat hänen luokseen supersalaisesta projektista, ellei Ornella itsellään ollut erittäin korkeaa turvaluokitus ja työskennellyt yksinomaan tiedusteluvirastoille? Huomaa myös, että Orne teki laajoja tutkimuksia Office of Naval Researchille kesäkuun 1. päivästä 1968 toukokuun 31. päivään 1971. Myös DARPA on rahoittanut häntä. Lisäksi pidän huomionarvoisena sitä seikkaa, että Orne jotenkin pääsi Society for Clinical and Experimental Hypnosis:n johtajaksi huolimatta siitä, että organisaatio oli päättänyt olla valitsematta johtajaa. (Tämä seikka kerrottiin Marksille erään tunnetun hypnoosiasiantuntijan haastattelussa, jota minun ei varmaankaan ollut tarkoitus nähdä.)
99. Tämä tarina on kerrottu monesti. Katso Turner & Christianin THE KILLING OF ROBERT F. KENNEDY, 207-208; lisäksi Peter J. Reiter, ANTISOCIAL OR CRIMINAL ACTS AND HYPNOSIS (Springfield, Illinois: Charles C. Thomas, 1958).
100. John G. Watkins, ”Antisocial behavior under hypnosis: Possible or impossible?” INTERNATIONAL JOURNAL FOR CLINICAL AND EXPERIMENTAL HYPNOSIS, 1972, Vol. 20, 95-100.
101. Milton H. Erickson, ”An experimental investigation of the possible anti-social use of hypnosis,” PSYCHIATRY, 1939, vol. 2. Erickson esittää, että jos hypnotisoija on vakuuttanut kohteensa havaitsemaan todellisuuden väärin, silloin siitä seuranneita tekoja ei voida pitää ”antisosiaalisina”, sillä teot olisivat hyväksyttäviä kohteen sisäisen todellisuuskonstruktin mukaan. Tämä argumentti on minusta semanttista ulinaa. (ei minusta -jpg)
102. Kts. Flo Conway & Jim Seigelman, SNAPPING (New York: Lippincott, 1978).
103. Lee & Schlain, ACID DREAMS, 8-9.
104. John Marksin haastattelu Victor Marchettin kanssa, December 19, 1977 (Marks-arkistot).
105. Martin T. Orne, ”On the Mechanisms of Posthypnotic Amnesia,” THE INTERNATIONAL JOURNAL OF CLINICAL AND EXPERIMENTAL HYPNOSIS, 1966, vol. 14, 121-134. Ornen työ post-hypnoottisen amnesian parissa sai rahaa NIMH:lta, Air Force Office of Scientific Researchilta ja Office of Naval Researchilta. Haluaisin kuulla mikä viaton selitys, jos sellaista onkaan, ilmavoimilla on tarjota selittämään heidän kiinnostustaan post-hypnoottiseen amnesiaan. (”Me emme saa sallia aukkoa post-hypnoottisessa amnesiassa! tietysti -jpg)
106. Bowart, OPERATION MIND CONTROL, 242-243.
107. Selvästikin Allan Dulles. Tämä on voinut olla hypnoottisesti aikaansaatu harha; toisaalta Dullesin legendaarinen seksuaalinen halukkuutensa teki tämän väitteen ehkä vähemmän epätodennäköiseksi kuin voisi aluksi olettaa. (VÄÄRIN! Selvästikin tämä viittaus on J.R. ”Bob” Dobbsiin, ylimpään Church of SubGeniuksen MC:hen; nimikirjaimet A.D. viittaavat erääseen hänen pseudonyymeistään, Adman Destructor. ”Bob”:n seksuaalinen halukkuus on SubLegendaarista. -jpg)
108. Aina paras indikaattori siitä onko hypnoosi aito; en voi ymmärtää miksei Orne käyttänyt tätä testiä Blanchin tapauksessa.
109. Herbert Spiegel, ”Hypnosis and evidence: Help or hindrance,” ANN. N.Y. ACAD. SCI.; 1980, 347, 73-85.
110. Katso esim. Kroger, HYPNOSIS AND BEHAVIOR MODIFICATION, 21-22
111. Katso erityisesti Klass, UFO ABDUCTIONS: A DANGEROUS GAME, 60-61. Orne, jota tässä haastateltiin, viittaa hänen artikkelissaan referoituun teokseen ”The use and misuse of hypnosis in court” (INTERNATIONAL JOURNAL OF CLINICAL HYPNOSIS, 1979, vol. 27, 311-341.)
112. Klass esittää, että ufologit, tehdessään hypnoottista regressiota, tahtomattaan vihjailevat kohdehenkilöilleen. Hänen tekstinsä tarkempi luku paljastaa, että hän ei koskaan todista tai väitä, että sellaisia ”vihjeitä” on voinut esiintyä missään tietyssä tapauksessa; hän yksinkertaisesti uskoo, että vihjailua ON VOINUT tapahtua. Jos Klass olisi ollut halukkaampi käsittelemään siepattuja suoraan, hän olisi saattanut löytää näyttöä syystä ja seurauksesta; nykyisellään hänen argumenttinsa todella ei ole mitään muuta kuin ehdotus. Kaikesta tuosta pidän hänen ideoitaan koskien hypnoottisten regressiosessioiden pitämistä ”puhtaana” potentiaalisesti arvokkaana.
113. Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 34-37.
114. Donald Bain, THE CONTROL OF CANDY JONES (Chicago, Playboy Press, 1976).
115. Hypnotisoitujen kuriirien käyttö sodassa ulottuu 1800-luvulle.
116. Estabrooks, HYPNOTISM, 193-214.
117. John Marksin haastattelu Milton Klinen kanssa, joulukuun 22. 1977 (Marks-arkistot). Toisessa haastattelussa professori Clare Young (Estabrooksin kollega Colgate Universityssa) vahvisti, että Estabrooksin hypnoosityötä valtiolle ei oltu koskaan julkaistu.
118. Vai olisiko hänen avioliittonsa voinut olla osa ohjelmaa? ”Long John”, jolla nimellä hänet tunnettiin, oli kuuluisa UFO-piireissä, ja hän oli antanut foorumin sellaisille varhaisille kontaktihenkilöille kuten Howard Menger. Hän tunsi myös Jackie Gleasonin, nimekkään (joskin epätodennäköisen) nimen ”törmänneiden levyjen” huhumyllyissä. Olisiko Candy voinut saada tehtäväkseen selvittää sen mitä Nebel tiesi?
119. Marks-arkistot. John Marks teki erinomaisen työn Candy Jonesin tarinassa; hän erehtyi — melkein anteeksiantamattomasti — konservatismin puolelle kun hän kieltäytyi ottamasta mukaan informaatiota tästä tapauksesta hänen kirjaansa. Tiedän mukana olleen instituutin nimen; kuitenkin koska Candy Jones piti asianmukaisena pitää tämän tarinan aspektinsa salassa (mahdollisesti hyvistä juridisista syistä), minä seuraan hänen esimerkkiään.
120. Scheflin & Opton, THE MIND MANIPULATORS, 446-447.
121. Haastattelut, Marks-arkistot. Eräs Marksin informanteista tarjosi kiinnostavia spekulaatioita siitä, että Candyn kidutussessiot eivät olisikaan tehty kentällä, vaan laboratoriossa — hänen koko tehtävänsä on voinut olla hypno-ohjelmoitu fantasia.
122. Informaatio Candyn CIA-tiedoista on peräisin Candy Jonesin puhelinhaastattelusta. Tässä on ongelma: CIA-peitetarinat aukeavat kuin sipulin kuori; kun on poistanut ulkokuoren, seuraava odottaa kuorimista. (Tästä syystä en pidä tämän tutkielman ”paljastuksia” koko totuutena; minun mielestäni se on vieläkin pahempaa. -jpg) Candy Jonesin tapauksessa kaninkoloon kuuluu syytökset siitä, että hän OMASTA TAHDOSTAAN teki niinkuin CIA halusi, ja käytti Jensenin hypnoosikokeita rationalisaationa hänen teoilleen. Eräs Marksin informanteista esittää tällaisen selityksen; siispä, Opton & Scheflin näyttävät nielleen tämän. Kuka tahansa, joka on perillä Candyn ohjelmoijien ilkeästä häpäisystä, jolle nämä Candyn alistivat, nauravat tämän tarinan ulos oikeudesta. Kukaan, paitsi erittäin psykoottinen masokisti, ei omasta tahdostaan haluaisi kokea sitä mitä hän oli kokenut.
123. Marks-arkistot.
124. William Kroger, CLINICAL AND EXPERIMENTAL HYPNOSIS (Philadelphia: Lippincott, 1963), 299.
125. Ufologi Jim Moseley, Candyn tuttu, oli väittänyt että tunnistamaton lähde Nebelin ”sisäpiirissä” kerran, epävirallisesti julisti Candyn tarinan ”paskapuheeksi”. Tämä väite ansaitsee tarkan ja kunnioitettavan huomion. Silti Moseley ei identifioi lähdettään eikä meillä ole keinoa sanoa puhuiko tämä sisäpiirin hemmo vaistonvaraisesti vai tiesikö hän jotain, vai mitä hän oikeasti tarkoitti. Oliko hänen mielestään Candy fantasioinut vai kusettiko hän? Jos ensimmäistä, miksi hänen hallusinaationsa sopivat MKULTRA-yksityiskohtiin, jotka on julkaistu vasta hänen kirjansa julkaisemisen jälkeen? Jos jälkimmäistä, miten me aiomme selittää ne monet hypnoottiset regressionauhat, joista ainakin jotkut olivat saatavilla ulkopuolisille tutkijoille? (Varsin yksityiskohtaista ollakseen kusetus.) Joka tapauksessa miten Candy olisi voinut tietää sen faktan (jonka Marksin tuttavat vahvistavat), että Kroger opetti ”Jenseniä” eräässä länsirannikon instituutissa? Miksi, jos tarina oli ”paskapuhetta”, Candy ottaisi riskin joutua oikeusjuttuihin kun hän nimeää — bisnestutuille ja tutkijoille, ellei sitten kaikelle kansalle — oikean elämän hypnoterapeutteja? Yhtä kaikki ehdottaisin, että Moseleyn ”sisäpiiriläinen” puhui hassuja, eikä hänellä ollut todellisia faktoja. (Tai puhui vääristeltyä totuutta. -jpg)
126. Philadelphia, Lippincott, 1976.
127. Ibid., 415.
128. Samanlaiset paranoidit purkaukset johtivat tri. Richard Nealin UFO-siepattujen ryhmän hajottamiseen Los Angelesissa, sanoi tri. Neal tekemässäni puhelinhaastattelussa.
129. Tri. Simpson-Kallasin valaehtoinen todistus Sirhan-Sirhanin tapauksessa, 1973; kts. Bowart, OPERATION MIND CONTROL, 225.
130. Kaikki todelliset monipersoonat ovat kokeneet jonkin sortin hyväksikäyttöä tai trauman, psykologista tai fyysistä, lapsuudessaan.
131. Yksi oli okkulttisessa ympäristössä tapahtunut rituaalihyväksikäyttö. Jos minä olisin psykiatri CIA:lle etsimässä potentiaalisia uhreja mielenhallintakokeisiin, etsisin hyväksikäytettyjä lapsia sotilasperheistä. (Sotilastausta varmistaa sen, että ”oikeanlainen” tohtori pääsee lapseen käsiksi.) Abduktiotutkijoiden tulisi etsiä sellaista kaavaa.
132. Viittaan suureen abduktioiden määrän lisääntymiseen, joka tuona vuonna ilmeni; kts. Kevin Randle, THE OCTOBER SCENARIO (Middle Coast, 1988). Toki sieppaukset (tai hypoteesini mukaan mielenhallintaoperaatiot) tapahtuivat tätä vuotta aiemmin.
133. John Marksin haastattelu Milton Klinen kanssa, joulukuun 22. 1977 (Marks-arkistot).
134. Brenda Butler et al., SKY CRASH, laajennettu painos (London: Grafton Books, 1986), 305-321, 354-355.
135. Nancy Wrightin puhelinhaastattelu.
136. Miranda Parksin puhelinhaastattelu. 137. William Moore, ”UFOs and the U.S. Government,” FOCUS, vol. 4, June 30, 1989. Mooren rooli tapauksessa on erittäin kyseenalainen, jopa skandaalimainen — vaikka ainakin tässä meillä on yksi suoran ja kiistämättömän ”sisäpiiriläisen” todistus valtion ahdistelusta.
138. Jotkut ovat myös kysynalaistaneet, kun hän hoiti psykiatrisesti Oswaldin salamurhaajaa Jack Rubya. Minusta on omituista, että CIA:n mielenhallintaveteraani — joka EI asunut tai harjoittanut ammattiaan Dallasissa — olisi saanut tehtäväkseen Rubyn tapauksen.
139. Samiel Chavkin, THE MIND STEALERS (New York: Houghton Mifflin, 1978), 96-107.
140. Raymond Fowler, THE ANDREASSON AFFAIR (New York: Prentice Hall, 1979).
141. New York: Warner Books, 1989; 198-202.
142. Ruth Montgomery, ALIENS AMONG US (Ballantine, 1985), 49. Artikkelini ”Psychiatric Abuse of UFO Witness”, johon aiemmin viitattiin, dokumentoi tämän ilmiön myös.
143. Chung-Kwang Chou & Arthur W. Guy, ”Quantization of Microwave Biological Effects,” SYMPOSIUM OF BIOLOGICAL EFFECTS AND MEASUREMENT OF RADIO FREQUENCY/MICROWAVES, toimittanut Dewitt G. Hazzard (U.S. Department of Health, Education and Welfare, 1977).
144. MIAMI HERALD, May 28, 1984 and June 6, 1984; NATIONAL EXAMINER, vol. 22, no. 18, April 30, 1985. Vaikka EXAMINER on supermarkettien tabloidi, ja näin kyseenalainen lähde, tämä viikkolehti on tehnyt tutkijoille palveluksen painamalla Petit’n aivojen röntgenkuvat lehteen, missä implantti näkyy. (Oletko kuullut retusoinnista? -jpg)
145. Los Angeles TIMES, March 28, 1988.
146. Raymond Fowler, THE ANDREASSON AFFAIR, PHASE TWO (Reward, 1982). Tässä kirjassa on harvinaisia valokuvia merkitsemättömistä helikoptereista, jotka ovat piinanneet tätä sieppauksen uhria ja hänen perhettään.
147. Yhteinen ystävä kuvasi minulle tapausta, jossa entinen SEAL, joka erehdyksessä luuli näkevänsä uhan, lähes välittömästi kaatui, ja lähes tappoi miehen, joka oli tuplasti hänen kokoisensa. Mikä informanttini muiden lausuntojen totuusarvo onkaan, hän kuitenkin oli saanut edistynyttä taistelukoulutusta.
148. Fenton Bresler, WHO KILLED JOHN LENNON? (New York: St. Martin’s Press, 1989), 45-46.
149. Bowart, OPERATION MIND CONTROL, 27-42.
150. Denise Winn, THE MANIPULATED MIND (London, Octagon Press, 1983), 72-73; Bresler, WHO KILLED JOHN LENNON?, 41; kts. Peter Watson, WAR ON THE MIND (London: Hutchison, 1978) (Watson kertoi Narutin tarinan London TIMESille).
151. Larry Collins, ”Mind Control,” PLAYBOY, January 1990.
152. John Marksin haastattelu Milton Klinen kanssa, joulukuun 22. 1977 (Marks-arkistot). 153. Richard A. Gabriel, NO MORE HEROES (New York: Hill and Wang, 1987), 124.
154. Ibid., 150-151.
