Julkaistu ensi kerran 23.11.2003 (uusittu 5.2.2004):

http://www.american.edu/salla/Articles/BB-CIA.htm
sekä painettu SCOOPissa, 30.1.2004

http://www.scoop.co.nz/mason/stories/HL0401/S00151.htm
© Michael E. Salla, PhD

Email: drmsalla@exopolitics.org

Tiivistelmä

Tämä raportti tarkastelee CIA:n ’pimeän budjetin’ olemassaoloa sekä laajaa ’syvän mustan projektin’ verkostoa, joita sillä rahoitetaan. Raportti identifioi Yhdysvaltain kongressin kehittämän juridisen viitekehyksen CIA:n ’pimeän budjetin’ luomiselle omimalla toisille liittovaltion virastoille korvamerkittyjä rahoja, joita imetään CIA:n lävitse, joka toimii mustan budjetin varojen ainoana kanavana. Raportti tutkii CIA:n mustan budjetin juridisia haasteita; sitä miten CIA käyttää juridista auktoriteettia keikkaamaan itselleen varoja valtion virastoilta kuten HUDilta; sitä miten CIA pesee muiden liittovaltion virastojen kautta rahoja, joita ei ole varattu sille; sekä CIA:n toimia, joilla se pyrkii estämään näiden rahansiirtojen paljastumisen.

Käyttäen tapaustutkimuksena innovatiivisen asuntolainarahoitusta tarjoavan yrityksen, Hamilton Securities, kohtaamia juridisia vaikeuksia, raportti esittää, että CIA:n salainen rooli Hamiltonin kohtalossa oli vakuuttavaa näyttöä siitä, että CIA oli mukana rahoittamassa HUDin sääntöjenvastaisuuksissa. Lopuksi esitetään, että mustan budjetin koko, sitä ympäröivä salailu, se miten pitkälle liittovaltion virastojen korkeat virkamiehet menevät ottaessaan kohteikseen henkilöitä ja yrityksiä, jotka uhkaavat paljastaa minne kongressin budjetoimat varat loppujenlopuksi päätyvät viittaa siihen, että on olemassa useita ’syvän mustia projekteja’, jotka kollektiivisesti muodostavat erittäin salaisen toisen Manhattan-projektin, jonka olemassaolo, tavoitteet ja budjetti pidetään salassa.

Mustan budjetin raportti: Tutkimus CIA:n ’pimeään budjettiin’ ja toiseen Manhattan-projektiin

Johdanto [1]

Joka vuosi Yhdysvaltain puolustusministeriö (DoD) listaa useita yksittäiskohteita budjettiinsa, joilla on ohjelmanumero, kuten 0605236F, koodinimet kuten CLASSIC WIZARD tai epämääräiset kuvaukset kuten “erikoisarviointiohjelma”, jotka eivät viittaa mihinkään yleisesti tunnettuun, kongressin tai edes puolustusanalyytikkojen tuntemaan asejärjestelmään. Nämä yksittäiskohteet ovat peitenimiä ’mustalle budjetille’ — huippusalaiselle Pentagonin perustamalle rahastolle, jolla on kongressin hyväksyntä, joka ilmeisesti rahoittaa tiedusteluorganisaatioita kuten CIA sekä Pentagonin salaisia operaatioita ja salaisia aseohjelmia. ’Musta budjetti’ sallii tiedustelutoiminnan, salaiset operaatiot ja salaisten asejärjestelmien kehittämisen ilman kongressin valvontaa sillä perusteella, että valvonta uhkaisi salaisuutta, joka on tarpeen tällaisten ’mustien ohjelmien’ onnistumiselle. Nämä ’mustat ohjelmat’ ovat tyypillisesti luokiteltu ’erikoispääsyohjelmiksi’ (Special Access Program, SAP) tai ’rajoitetun pääsyn ohjelmiksi’ (Controlled Access Program, CAP), joilla on paljon tiukempi turvaluokitusjärjestelmä kuin useimpien valtion ohjelmien salainen – huippusalainen -luokittelu, mikä tekee saa aikaan sen, että nämä ohjelmat ovat yleensä vain niiden tiedossa, joilla on ’tarve tietää’. Tämä raportti pyrkii paljastamaan mustan budjetin koon sekä ’syvän mustien’ projektien salaisen maailman, joita tällä budjetilla rahoitetaan, tutkimalla niitä mekanismeja, joita käytetään siirtämään rahaa mustaan budjettiin. Seuraamalla rahan jälkiä sekä virallisia pyrkimyksiä pitää mustan budjetin koko ja sen syntytapa salassa, saadaan keskeiset palat monimutkaiseen taloudelliseen ja kansallisen turvallisuuden palapeliin.

Mustalla budjetilla rahoitetaan salaisia tiedustelutoimia, salaisia sotilas- ja tiedusteluoperaatioita ja salaisia aseohjelmia, joista ei ole tilivelvollisuutta. Perinteinen näkemys on, että tämä salainen maailma saa rahaa kongressin budjettiosuuksista, jotka valtuuttavat DoD:n käyttämään Yhdysvaltain valtionkonttorin rahoja salaisiin projekteihin ja tiedustelutoimiin, jotka näkyvät DoD:n budjetissa epämääräisinä merkintöinä. Vähentämällä tunnettujen asejärjestelmien ja -ohjelmien kulut DoD:n kokonaisbudjetista kongressin analyytikot saavat keinon estimoida salaisen ’mustien projektien’ maailman kokoluokan sekä toiminnan laajuuden. On kuitenkin uskottavaa näyttöä siitä, että mustien ohjelmien salainen maailma rahoitetaan pääasiallisesti CIA:n eikä niinkään DoD:n luomalla mustalla budjetilla. Sen sijaan, että se olisi hyötynyt kongressin hyväksymästä puolustusministeriön ”mustasta budjetista”, CIA:lla on oma ’epävirallinen’ musta budjetti, joka toimii kanavana rahoille, jotka imetään salaa eri sekä CIA:han että DoD:n liittyvienjsotilastiedustelupalvelujen hoiviin, jotka suorittavat tiedustelutoimia, salaisia operaatioita ja asetutkimusta.

CIA:lla on kaikkien Yhdysvaltojen ministeriöiden ja virastojen joukossa ainutlaatuinen oikeudellinen kyky hankkia varoja muiden liittovaltion virastojen määrärahoista ja muista lähteistä ”ottamatta huomioon mitään lain säännöksiä” ja ottamatta huomioon kongressin määrärahojen taustalla olevaa tarkoitusta. [2] Joka vuosi miljardeja dollareita kongressin määrärahoja katoaa niiden kongressin määräämistä kohteista CIA:n ja DoD:n tiedustelupalveluihin kansan siitä mitään tietämättä ja salaa kongressin johtajien avustuksella. ’Mustien ohjelmien’ salainen maailma toimii käytännössä rankaisematta ja täysin itsensä valvonnassa ja sääntelyssä, rahoittaen itseään salaisten rahastojen avulla, ja se on täysin vapaa rajoitteista, mitä tulee kongressin valvontaan, kunnolliseen auditointiin tai julkiseen tarkastukseen.

Tämä raportti tarkastelee CIA:n ’pimeän budjetin’ olemassaoloa sekä laajaa ’syvän mustan projektin’ verkostoa, joita sillä rahoitetaan. Raportti identifioi Yhdysvaltain kongressin kehittämän juridisen viitekehyksen CIA:n ’pimeän budjetin’ luomiselle omimalla toisille liittovaltion virastoille korvamerkittyjä rahoja, joita imetään CIA:n lävitse, joka toimii mustan budjetin varojen ainoana kanavana. Raportti tutkii CIA:n mustan budjetin juridisia haasteita; sitä miten CIA käyttää juridista auktoriteettia keikkaamaan itselleen varoja valtion virastoilta kuten HUDilta; sitä miten CIA pesee muiden liittovaltion virastojen kautta rahoja, joita ei ole varattu sille; sekä CIA:n toimia, joilla se pyrkii estämään näiden rahansiirtojen paljastumisen.

Avain mustan budjetin todellisen koon paljastamiseen ovat DoD:n budjetin krooniset kirjanpitovirheet, jotka paljastavat, että CIA imuroi jopa tuhat miljardia dollaria vuosittain DoD:n salaiseen jakeluun eri sotilastiedustelupalveluille ja ’syvän mustiin’ ohjelmiin, joita he omalta osaltaan tukevat. Tässä esitetään, että kaikki tämä on perustuslailliselta statukseltaan erittäin kyseenalaista, mutta sen on mahdollistanut juridisesti eri kongressin lakiesitykset, kongressin korkeat virkamiehet ja hallitus. Lopuksi esitetään, että mustan budjetin koko, sitä ympäröivä salailu, se miten pitkälle liittovaltion virastojen korkeat virkamiehet menevät ottaessaan kohteikseen henkilöitä ja yrityksiä, jotka uhkaavat paljastaa minne kongressin budjetoimat varat loppujenlopuksi päätyvät viittaa siihen, että on olemassa useita ’syvän mustia projekteja’, jotka kollektiivisesti muodostavat erittäin salaisen toisen Manhattan-projektin, jonka olemassaolo, tavoitteet ja budjetti pidetään salassa.

Mustan budjetin synty

Vuoden 1947 National Security Act -laki loi kansallisen turvallisuuden neuvoston, keskustiedustelupalvelu CIA:n ja konsolidoi Yhdysvaltain armeijan yhdeksi kokonaisuudeksi, puolustusministeriöksi (DoD). Eräs CIA:ta luotaessa ratkaisematta jääneistä ongelmista oli se laajuus, kuinka iso osa CIA:n budjetista ja tiedustelutoiminnasta pidettäisiin salassa. Yhdysvaltain perustuslain 1. artiklan 9. kohdan mukaan ”Valtiovarainministeriö voi nostaa rahaa vain laissa säädettyjen määrärahojen perusteella, ja kaikkien julkisten varojen tuloista ja menoista on julkaistava säännöllinen selvitys ja tili.” Tämä perustuslaillinen vaatimus oli ristiriidassa tarpeen kanssa pitää CIA:n kongressilta saamat määrärahat salaisena. Ratkaisu oli, että kongressi hyväksyisi lain, jolla sallittaisiin CIA:n ja siihen liittyvien tiedustelutoimien käyttämien rahoitusmekanismien salassapito. Tarpeellinen lakiehdotus ajettiin sisään hätäisesti hosuen ja vähäisellä keskustelulla, mikä aiheutti huolta niissä vähissä kongressiedustajissa, jotka olivat tarpeeksi rohkeita avoimesti haastamaan uuden lain perustuslaillisuuden. [3] Kongressiedustaja Emmanuel Celler New Yorkista äänesti lakiestiyksen puolesta, mutta protestoi: ”Jos asevoimain komitean jäsenet saivat kuulla yksityiskohtaista informaatiota tämän lakiesityksen puolesta, miksei koko jäsenistö saa? Ovatko he brahmineja ja me koskemattomia? Salailu on vastaus.” [4] Celler, kuten useimmat kongressiedustajat, päästivät CIA-lain läpi samaan tapaan kuin äveriäs isä näkee oman äpärälapsensa, lapsesta huolehdittaisiin mutta mitään virallista myöntöä isyydestä ei tehtäisi, eikä siihen liittyvää vastuuta otettaisi.

Vuoden 1949 CIA-laki koostui lisäyksistä niihin vuoden 1947 kansallisen turvallisuuden lainsäädännön kohtiin, jotka käsittelivät CIA:n luomista. Vuoden 1949 CIA-laki antoi kongressin siunauksen luoda ’musta budjetti’, mikä käy ilmi seuraavista kohdista:

… mikä tahansa muu valtion virasto saa siirtää virastolle tai vastaanottaa siltä tällaisia summia ottamatta huomioon määrärahojen välisiä siirtoja rajoittavia tai kieltäviä lain säännöksiä [korostus lisätty]. Tämän kohdan mukaisesti virastolle siirretyt summat voidaan käyttää tämän osaston 403a-403s jaksojen mukaisiin tarkoituksiin ja niiden valtuuksien mukaisesti ottamatta huomioon niiden määrärahojen rajoituksia, joista siirto on tehty. [5]

Tämä lainkohta tarkoitti, että rahaa voitaisiin siirrellä valtion tiettyihin toimintoihin merkitsemistä budjettimäärärahoista ”ottamatta huomioon rajoittavia tai kieltäviä lain säännöksiä”. Esimerkiksi, kongressin asunto- ja kaupunkikehityskomitean (HUD) asumistukeen korvamerkitsemä määräraha voitaisiin lain puitteissa siirtää CIA:n salaisiin tiedustelutoimiin CIA:n kanavoimana DoD:n tiedustelupalvelun salaiseen ohjelmaan. Näin HUDin työntekijät saattaisivat havaita, että asumistuesta puuttui rahoja, vaikka kongressi oli korvamerkinnyt rahat tähän tarkoitukseen. Jokainen HUDin virkamies, joka oli tarpeeksi epäonninen kysymään puuttuvien rahojen olinpaikkaa, estettäisiin jatkamasta asian käsittelyä, ja jos henkilöt jatkaisivat selvitystyötään, heidät voitaisiin erottaa summanmutikassa, ja sitten antaa CIA:n erilaisten toimien kynsiin heidän hiljentämisekseen. [6]

Huolimatta laillisesta asemasta siirtää rahoja muiden liittovaltion virastojen välillä katsomatta yhtään mihin tarkoitukseen varat olivat korvamerkitty, tavanomaisen käsityksen mukaan suurin CIA:n rahanlähde oli DoD. Tämä oli ilmeisesti se mitä presidentti Trumanilla oli mielessään hänen hyväksyessään ”organisaation [CIA] käyttövarat saataisiin ulkoministeriöltä, sotaministeriöltä ja laivastoministeriöltä eikä niinkään suoraan kongressilta.” [7] Tämä rahoitusjärjestely varmisti, että CIA olisi puolustus- ja ulkoministeriölle alisteinen, jotka olisivat paremmassa asemassa vaikuttamaan sen salaisiin toimiin. Neljä vuotta 1949 CIA-lain voimaansaattamisen jälkeen seuraavat kategoriat ja summat puolustusvoimain budjetissa ilmeisesti tarjosivat suurimman osan mustan budjetin rahoituksesta CIA:lle.

Taulukko 1. CIA – budjettimäärärahojen sijainnit rahoitusvuodelle 1953 [8]

Kongressin hyväksymät menetelmät rahoittaa CIA:ta tarkoittivat, että $587 miljoonaa, jotka CIA myönsi saaneensa DoD:lta sen tiedusteluoperaatioihin 1953 pysyisivät salassa sekä kongressin edustajilta että kansalta. CIA:n puolustusministeriöltä väitetysti saama summa 1953 ($3.4 miljardia vuoden 2002 rahassa) oli todennäköisesti jo valmiiksi keikattua rahaa, kuten tullaan myöhemmin esittämään, niistä rahoista, joita CIA siirteli valtion virastojen läpi sen mustaan budjettiin. [9]

CIA:n mustan budjetin ja sen kokoluokan perustuslaillisuus oli jotain, mikä ei häirinnyt useimpia kongressiedustajia kylmän sodan varhaisvuosina. He uskoivat, että kansallisen turvallisuuden kysymykset koskien Neuvostoliiton uhkaa ansaitsivat näin äärimmäiset käytänteet. Kuitenkaan tämä ei häirinnyt erästä amerikkalaista, joka vuonna 1967 vei CIA:n oikeuteen sen mustan budjetin salailuista.

Oikeusasteiden ja kongressin toimet CIA:n mustan budjetin paljastamiseksi

William Richardson oli ’tavallinen’ kansalainen, joka havahtui epäjohdonmukaisuuksiin CIA:n budjetin julkistettujen kuittien ja kuluerien sekä perustuslain vaatimuksen välillä siitä, että kaikilla valtion menoerillä tulisi olla ”säännöllinen selvitys ja tili tuloista ja menoista” julkaistuna. Vuonna 1967 Richardson tempaisi paljastaakseen CIA:n ’mustan budjetin’ todellisen koon kirjoittamalla Yhdysvaltain valtion painatuskeskukselle kirjeen. Hän pyysi kopiota CIA:n budjetista, jonka ”hallitus on julkaissut Yhdysvaltain perustuslain I artiklan 9 kohdan 7 alakohdan mukaisesti”. [10] Richardson sai vastauksen Yhdysvaltain valtionkonttorilta, joka käytännössä torjui hänen pyrkimyksensä ja hän päätti viedä asian liittovaltion oikeusistuimeen. Hän esitti, että CIA-laki oli ”vastoin perustuslakia”, sillä se ”vääristää kaikkien julkisten varojen säännöllistä tilitystä ja tiliä”. [11] Kolmen vuoden riitelyn oikeusistuimessa jälkeen pittsburghilainen liittovaltion tuomari hylkäsi Richardsonin jutun. Joseph P. Wilson päätti, että Richardsonilla ei ollut ’toimivaltaa’ haastaa liittovaltion hallitusta oikeuteen, sillä hän ei ollut suoraan riita-asian asianosainen. Tuomari otti konservatiivisen lainopillisen kannan, että ’yleinen kantelu’ ei ole riittävä peruste yksityishenkilölle haastaa liittovaltiollista toimijaa oikeuteen. Richardson valitti ja vuonna 1971 onnistui saamaan tapauksensa kuultua Philadelphian muutoksenhakutuomioistuimen täydelle jurylle (toiseksi viimeinen oikeudenkäyntiaste Yhdysvalloissa). Hänen oikeudellisessa selvityksessään Richardson väitti:

Koskaan tämän maan historiassa ei ole käytetty näin paljon rahaa ilman perinteistä avoimuuden turvaa ja suoraan perustuslain säännöksiä uhmaten….. Tuntemattomat tahot käyttävät joka vuosi miljardeja, ja tämä summa levitetään valtiovarainministeriön raportointijärjestelmään yleisön hämmentämiseksi ja perustuslain halventamiseksi. [12]

Yhdeksän liittovaltion tuomaria päätti 6-3-päätöksellä vuonna 1972, että Richardsonilla oli oikeustoimikelpoisuus, koska tuomioistuin perusteli, että

… vastuuntuntoinen ja älykäs veronmaksaja ja kansalainen haluaa tietenkin tietää, miten hänen verorahojaan käytetään. Ilman tätä tietoa hän ei voi älykkäästi seurata kongressin tai toimeenpanovallan toimia. Hän ei myöskään voi asianmukaisesti täyttää velvollisuuksiaan äänestäjinä.. [13]

Richardson oli voittanut huikean, vaikkakin lyhytaikaisen juridisen voiton. Hän onnistui esittämään, että ’musta budjetti’ oli epäjohdonmukainen hänen perustuslaillisten velvoitteidensa suhteen, ja että CIA-lain perustuslaillinen asema oli kiistanalainen. Vuoden 1971 muutoksenhakutuomioistuimen päätös oli lähimmäksi, minne mikään amerikkalaistuomioistuin on päässyt CIA-lain perustuslaillisuuden määräämisessä. Oikeusistuin oli käytännössä päättänyt, että kongressilla ei ollut oikeutta riistää USA:n kansalaisilta tietoa välistä vedettyjen rahojen todellisista määristä, joita kanavoitiin muilta valtion virastoilta CIA:lle.

Liittovaltio välittömästi valitti korkeimpaan oikeuteen ja heinäkuussa 1974 yhdeksän korkeimman oikeuden tuomaria päätti äänin 5-4, että Richardsonilla ei ollut toimivaltaa haastaa liittovaltiota. [14] Oikeus otti konservatiivisen kannan ja esitti, että Richardsonin juttu ei ollut mitään muuta kuin yleinen poliittinen kantelu kansalaiselta, ja että asia pitäisi hoitaa poliittisen järjestelmän, eikä niinkään oikeusjärjestelmän, kautta. Korkein oikeus päätti, että sen ei tarvinnut ottaa Richardsonin juttua käsittelyyn, ksoka hänellä ei ollut toimivaltaa tuoda juttua käsiteltäväksi. Korkein oikeus näin pyörsi aiemman muutoksenhakutuomioistuimen päätöksen. Tämän välitön seuraus oli, että musta budjetti pysyi salaisena. Huolimatta takaiskusta Richardson oli näyttänyt, että ’musta budjetti’ ja sen luonut CIA-laki olivat perustuslaillisesti kiistanalaisia, ja että vaadittaisiin vain toimivaltuullinen taho viemään asia käsiteltäväksi, jotta laki kumoutuisi. [15]

1970-luvulla mustasta budjetista ja sen todellisesta kokoluokasta tuli ensi kertaa kongressin tiukan syynin kohde. Vietnamin sodan ja tiedustelupalvelun toiminnan jälkimainingeissa, kun se oli tukenut yksityisiä sotia Indokiinassa ja muualla, senaatti päätti vuonna 1976 valita komitean tutkimaan CIA:n salaisia toimia ja tiedustelupalvelun mustaa budjettia. Loppuraportissaan senaatin tiedustelukomitea (Churchin komitea) totesi mustan budjetin olevan perustuslain vastainen ja suositteli sen suuruuden julkistamista:

Talousarviomenettelyt, jotka tällä hetkellä ohjaavat keskustiedustelupalvelua ja muita tiedusteluyhteisön virastoja, estävät useimpia kongressin jäseniä tietämästä, kuinka paljon rahaa mikään näistä virastoista käyttää tai edes kuinka paljon rahaa käytetään tiedusteluun kokonaisuudessaan. Lisäksi suurinta osaa yleisöstä petkutetaan niiden muiden valtion virastojen määrärahoista ja menoista, joiden budjetteja paisutellaan tiedusteluyhteisön varojen salaamiseksi. Näiden tietojen toimittamatta jättäminen yleisölle ja kongressille estää kumpaakin määrittelemästä prioriteetteja tehokkaasti ja rikkoo perustuslain I artiklan 9 pykälän 7 lauseketta….. Valiokunta katsoo, että kansallisen tiedustelun kokonaislukujen julkaiseminen alkaisi täyttää perustuslain vaatimuksen, eikä se vahingoittaisi kansallista turvallisuutta. [16]

Valitettavasti Churchin komitean suositusta ei koskaan toteutettu, sillä CIA:n johtaja (DCI) George Bushin onnistui esittää komitealle jättää toteuttamatta sen päätökset. Komitea äänesti äänin 6-5 toteuttamattomuudesta, eikä suositusta koskaan tuotu koko Senaatin eteen. [17]

Jouduttiin odottamaan 1990-luvulle asti ennenkuin kongressi jälleen kerran ottaisi mustan budjetin asian käsittelyyn. Ironista kyllä, juuri kongressi oli ajanut läpi lain, joka olisi tehokas mekanismi mustan budjetin kokoluokan pimittämisen lopettamiseksi. Freedom of Information Act (FOIA) meni läpi vuonna 1966 ja se mahdollisti henkilöiden saada pääsy kaikkiin liittovaltion virastojen ja ministeriöiden asiakirjoihin kirjallisesti niitä pyytämällä. [18] Kaikki virastot ovat velvoitettuja paljastamaan pyydetyt asiakirjat poislukien informaatio, joka osuu FOIAn kahdentoista poikkeustapauksen alle. CIA-laille kaikkein relevantein näistä poikkeuksista oli (b)(1) poikkeus 1, jossa sanotaan: ”Tämä poikkeus suojaa kansallisen puolustuksen tai ulkopolitiikan kansallisia turvallisuustietoja luovuttamiselta edellyttäen, että ne on luokiteltu asianmukaisesti toimeenpanomääräyksen sisällöllisten ja menettelytapavaatimusten mukaisesti.” Jos virasto kieltäytyy luovuttamasta tietoja, pyynnön esittäjä voi pyytää liittovaltion tuomaria ratkaisemaan, kuuluuko tieto sen poikkeuksen piiriin, jota virasto väittää noudattavansa kieltäytyessään kyseisistä tiedoista.

Vuonna 1967, kun Richardson ensi kertaa ryhtyi oikeusjuttuun, hän ei käyttänyt juuri hyväksyttyä FOIAa pyytämään tietoja CIA:n ’mustasta budjetista’, sillä hän haastoi mustan budjetin ja CIA-lain perustuslaillisuuden, eikä niinkään esittänyt, että budjettitietojen julkaiseminen ei olisi ollut kansallisen turvallisuuden uhka. Richardson aivan oikein oletti, että CIA ei julkistaisi mustan budjetin tietoja kansallisen turvallisuuden perusteella, ja että se voisi esittää asian vakuuttavasti liittovaltion tuomarille, joka käsitteli FOIA-poikkeuksia.

Vuonna 1996 presidentti Clinton teki merkittävän muutoksen mustan budjetin suuruuteen liittyvään salailuun, kun hän väitti, että sen paljastaminen ei uhkaa kansallista turvallisuutta. Clintonin alainen DCI John Deutsch antoi kongressille lausunnon, jonka mukaan presidentti Clinton oli ”vakuuttunut siitä, että tiedustelutarkoituksiin vuosittain myönnettyjen määrärahojen julkistaminen informoisi yleisöä eikä sinänsä vahingoittaisi tiedustelutoimintaa”. [19] Presidentti Clinton oli käytännössä sysännyt syrjään pääasiallisen oikeudellisen esteen CIA:lle pitää evätä tieto mustan budjetin kokoluokasta FOIA-tietopyynnöissä. Vuonna 1997 Federation of Atomic Scientists teki FOIA-tietopyynnön CIA:lle pyytäen paljastamaan tiedusteluyhteisön kokonaisuudessaan pimittämät rahat, joihin lukeutuu CIA, NSA, NRO, DIA, kansallinen kuva- ja kartoituskeskus ( National Imagery and Mapping Agency, NIMA) sekä ilmavoimien, laivaston ja maavoimien tiedustelupalvelut. [20] DCI kieltäytyi ja juttu meni liittovaltion oikeuteen. Viimeisenä pyrkimyksenään estää ’mustan budjetin’ paljastaminen, DCI taivutteli sekä senaatin [21] että edustajainhuoneen [22] äänestämään lakiesityksiä vastaan, jotka olisivat suositelleet tätä paljastamista.

CIA:n touhut eivät tuottaneet tulosta ja vuonna 1997 liittovaltion tuomari päätti FAS:n hyväksi, että ’musta budjetti’ voitaisiin paljastaa ilman, että Yhdysvaltain kansallinen turvallisuus vaarantuu. Ensimmäisessä CIA:n budjettia ja sen tiedustelutoimia koskevassa salailun verhon raottamisessa CIA päätti julkaista tiedot ensi kertaa sen ’virallisen’ mustan budjetin (puolustusministeriön talousarvion yksittäisistä budjettikohdista otetut määrärahat) koosta, mutta pidätti itselleen oikeuden olla paljastamatta tätä lukua tulevaisuudessa. Vuoden 1997 rahoituskaudelle yhteiset välistä vedetyt tiedusteluyhteisön budjettimäärärahat (musta budjetti) olivat yhteensä 26.6 miljardia dollaria. [23]

CIA:n ”virallinen” musta budjetti voidaan arvioida käyttämällä sitä prosenttiosuutta tiedusteluyhteisön mustasta budjetista, joka meni CIA:lle eikä muille tiedustelupalveluille puolustusministeriön määrärahoista. Victor Marchettin ja John Marksin mukaan CIA:n osuus tiedustelun mustasta budjetista oli 750 miljoonaa 6,228 miljardista (noin 12 prosenttia) vuonna 1973. [24] Victor Marchettin ja John Marksin mukaan tiedustelun kokonaisbudjetti oli 6,228 miljardia dollaria vuonna 1973, josta CIA:n käytössä oli 750 miljoonaa dollaria. David Wisen mukaan

Vuonna 1975 koko CIA:n budjetti oli piilotettu 2 miljardin dollarin määrärahaan ”Muut hankinnat, ilmavoimat”. Senaatin tiedustelukomitean raportissa ilmoitettiin Yhdysvaltain koko tiedustelun 12 miljardin dollarin kokonaissumma, joka oli paljon suurempi kuin aiemmat arviot. [25]

Wisen estimaatti viittaa siihen, että tiedustelun mustan budjetin osuus, joka menee CIA:lle, on lähempänä 16.7%:a kuin Marchettin ja Marksin 12%:n arviota. Toisessa päässä Federation of Atomic Scientists, käyttäen vuoden 1998 lukuja, arvioi, että CIA:n osuus mustasta budjetista oli 11.5%. [26] Jos 12% pidetään tarkempana arviona CIA:n mustan budjetin osuudesta, silloin 26.6 miljardista dollarista meni tiedusteluyhteisölle arviolta $3.2 miljardia (12%), mikä oli CIA:n virallinen ’musta budjetti’. Vuoden 1998 arvio on 3,5 miljardia dollaria vuoden 2002 rahassa, ja se on varsin hyvä verrattuna vuoden 1953 lukuihin, jotka oletettavasti muodostivat CIA:n mustan budjetin puolustusministeriön määrärahat, jotka voidaan muuntaa noin 3,4 miljardiksi dollariksi vuonna 2002 käyttämällä kuluttajahintaindeksin muutoksia. [27] Vaikuttaa siis siltä, että CIA:n ja tiedusteluyhteisön mustan budjetin ympärillä vellonut mysteeri päättyi, kun CIA:n viralliset luvut julkistettiin vuonna 1997 FOIA-tietopyynnöllä.

Nyt kuitenkin väitetään, että Tenetin vuonna 1997 julkaisemat luvut tiedusteluyhteisön ”virallisesta mustasta budjetista” ja aiemmat arviot, jotka ovat peräisin vuoden 1953 tiedoista ja 1970-luvun komiteamietinnöistä, ovat harhaanjohtavia tietoja, joiden tarkoituksena on ohjata analyytikot, kongressi ja suuri yleisö pois CIA:n mustan budjetin todellisesta koosta. Väitetään, että CIA:n ”epävirallinen” musta budjetti, joka koostuu kongressin määrärahoista ja muista varoista, joita CIA siirtää muiden ministeriöiden ja virastojen kautta, ylittää reilusti ”virallisen” mustan budjetin (tiedusteluyhteisölle varatut puolustusministeriön määrärahat), ja se on ollut hyvin naamioitu CIA:n tärkeimmäksi tarkoitukseksi sen perustamisesta lähtien. CIA:n päätarkoitus on toimia tiedusteluyhteisön sekä DoD:n yhteisen mustan budjetin rahoituskanavana. Tämä on vastoin yleistä käsitystä ’virallisen’ mustan budjetin taustalla, että DoD rahoittaisi CIA:ta. Itse asiassa CIA rahoittaa eri armeijan ja tiedustelupalvelujen salaisia projekteja. Muiden liittovaltion virastojen ilmiantajien ja puolustusministeriön pääluottamusmiesten todistusten perusteella väitän, että CIA ottaa vuosittain näiltä virastoilta miljardeja dollareita, joita CIA täydentää muista lähteistä saaduilla tuloilla, joita CIA käyttää, ja sitten ne siirretään puolustusministeriön sotilastiedusteluvirastoille jaettavaksi ”syvälle meneviin mustiin hankkeisiin” kongressin ”mustia projekteja” varten määräämien säännöllisten määrärahojen myöntämisen ja valvontaprosessin ulkopuolella.

Ennen DOGEa: Catherine Fitts, Hamilton Securities ja CIA sekä HUDin puuttuvat rahat

Vuonna 1989 Catherine Austin Fittsista tuli asumis- ja kaupunkikehitysministeriön (HUD) apulaisministeri. Hän alkoi huomata, että rahankäyttöä ei seurattu kunnolla sen liikkuessa eri HUDin virastojen välillä, ja kunnollisten kirjanpitomekanismien puute, joilla käsitellä epäjohdonmukaisuuksia budjetissa viittasi järkyttävään petokseen. [28] Hän yritti saada ajettua läpi jonkinlaisia rahoituksen seurantamekanismeja, joilla identifioitaisiin minne raha liikkui ja ketkä olivat rahanliikkeistä vastuussa, mutta oltuaan 18 kuukautta tehtävässään, Bushin hallinto erotti hänet yhtäkkisesti. Fittsille kerrottiin hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä, että myös hänen ”paikkaperusteisen kirjanpidon ja tilinpäätösten” avulla toteutetut rahoitusuudistuksensa lopetettaisiin. [29]

Tämän jälkeen Fitts perusti oman sijoitusyhtiönsä, Hamilton Securities Groupin, joka käytti erityistä tietokoneohjelmaa seuraamaan kiinteistömarkkinoiden rahavirtoja. Vuonna 1993 Hamilton Securities Group sai sopimuksen hallinnoida HUDin $500 miljardin salkkua. Tämän seurauksena rahavirtoja seuraava tietokoneohjelma, nimeltään ‘Community Wizard’, ja Hamilton Securities säästivät liittovaltion veronmaksajien rahaa $2 miljardia ja Fittsin mukaan ”hengästytti koko maailman.” [30] Carolyn Betts, entinen Hamilton Securitiesin työntekijä, sanoi:

HUDin kenttätoimiston porukka sekosi aivan täysin nähdessään sen. Osoittimella pystyi osoittamaan karttaa ja saamaan tietoa kuluista jokaisessa HUDin ohjelmassa. Se oli kaunis ohjelma, josta tuli uskomattoman voimakas. [31]

Fittsin innovatiivinen ohjelma oli niin menestyksekäs, että se sai kongressin huomion, kun eräs valvontakomitean puhemies lokakuussa 1997 kommentoi tuloksia. [32] Fittsin ohjelmalla oli potentiaali mullistaa tapa, jolla suuria monen miljardin salkkuja hallinnoidaan. Varapresidentti Al Goren Reinventing Government Initiative antoi hänelle Hammer Award for Excellence in Re-engineering Government -palkinnon. Fittsin innovaatio sai huomiota korkeilta tahoilta, jotka pitivät sitä uhkana sille miten rahavirtoja seurailtiin HUDissa ja muissa valtion virastoissa, jotka ilmeisesti sallivat korporaatioiden kääriä suuret voitot liittovaltion tehottomuudella.

Fittsin pioneerityö romahti vuonna 1996, kun kilpaileva HUD-urakoitsija John Ervin nosti kanteen hänen yritystään vastaan ja väitti Fittsin syyllistyneen petokseen HUD:ia vastaan 3,8 miljoonan dollarin edestä. Liittovaltion False Claims Act -lain mukaan qui tam -kanteen tutkimiseen on 60 päivää aikaa, ennen kuin liittovaltion tuomarin on tehtävä päätelmä kanteen sisällöstä ja avattava qui tam -kanteen sinetöinti, jotta vastaaja voi vastata syytöksiin. Sen sijaan HUD:n ylitarkastaja ja tapauksesta vastannut liittovaltion tuomari käyttivät neljä vuotta, ennen kuin toinen tuomari päätti, että väitteet eivät olleet perusteltuja, purki qui tam -menettelyn heinäkuussa 2000 ja hallitus päätti lopettaa osallistumisensa tapaukseen. [33] Sillä aikaa Fittsin firma pakotettiin 18:n auditointiin ja tutkimukseen, useisiin tuhansien asiakirjojen haasteisiin, eikä HUD maksanut sille velkojaan ’tutkimusten’ ollessa käynnissä, medialle vuodettiin tietoja ja firman mainetta koitettiin tahrata, jotta potentiaaliset sijoittajat karkaisivat firmasta, ja lopulta oikeusministeriön agentit tulivat ja tekivät ratsian vuonna 1998. Ratsia käytännössä tuhosi Community Wizard -ohjelman ja lopetti Hamilton Securitiesin toiminnan selvitä oikeushaasteista, jotka aiheuttivat suuria kustannuksia. Lopulta Fittsin firma meni konkurssiin, Fitts oli emotionaalisesti lopussa, mutta jatkoi taistelua maineensa vuoksi, saadakseen rahoja HUDilta, ja paljastaakseen HUDin ylitarkastajan rikkomukset tämän sallittua qui tam -oikeusjutun jatkua neljän vuoden ajan, kun samaan aikaan vuodettiin väärää tietoa. [34]

Hänen kokemustensa jälkeen sekä työskenneltyään HUDissa työntekijänä (1988-1989) että toimeksisaajana (1993-1997) ja nähdessään omin silmin rahoituksen huonon jaman, mikä ei olisi normaalien kirjanpitosääntöjen puitteissa mahdollista, Fitts tuli päätelmään, että HUDia johdettiin kuin ‘rikollistoimintaa’:

Kesällä 2000 senaatin määräraha-alakomitean puheenjohtajan työntekijä (joka valvoo HUDia…) uskoutui minulle, että he uskoivat, että HUDia johdettiin kuin ’rikollistoimintaa’. Vastasin, että ”olen samaa mieltä”. Tähän johtopäätökseen pääseminen kesti kauan. Tarvittiin monen vuoden kokemus FHA-kiinnitysluottojärjestelmän käytännönläheisten ja järkevien uudistusten toteuttamisesta, mutta järjestelmä torjui kaikki pyrkimykset saada se muuttumaan joksikin muuksi kuin kiinteäksi osaksi merkittävää asuntolainakuplaa ja lahjuskassan toimintaa. [35]

Rahojen rikollinen siirtely HUDin läpi tuli mahdolliseksi huonojen auditointistandardien avulla, jotka mahdollistivat kymmenien miljardien dollarien katoamisen vuosittain. [36] Maaliskuussa 2000 julkaistussa raportissa HUDin ylitarkastaja Susan Gaffney raportoi suuresta määrästä ’korjauksia’ joita piti tehdä budjettiin $59 miljardin dollarin puuttumisen paikkaamiseksi vuonna 1999:

Tuohon aikaan kun me lopetimme auditoinnin, yhteensä 42 korjausta arviolta $17.6 miljardin dollarin edestä piti käsitellä tällä tavoin korjaamaan vuoden 1998 puuttuvia budjettimerkintöjä. 242 muuta korjausta, yhteensä $59.6 miljardia tehtiin vuoden 1999 budjettiin. [37]

Gaffney esitti, että ’korjaukset’ aiheutuivat HUDin vaikeuksista eri tietokonejärjestelmien yhteensovittamisessa. Nimetön viranomainen HUDista sivuutti idean korjauksista pelkkänä tietojärjestelmäongelmana:

Kaikki mitä HUDilla on tapahtunut ei ole sattumaa, ja se todellakaan ei ole tietojärjestelmävirhe. Kun ottaa huomioon eri rikkomukset kaikkein perustavimpiin rahoituksen johtamisen sääntöihin ja vertaa niitä siihen miten paljon aikaa ja vaivaa vaaditaan hyvien järjestelmien rakentamiseen, on mahdotonta selittää että kyseessä on mikään muu kuin merkittävä petos. [38]

Tällainen petos ei olisi ollut mahdollista ilman yhteistyötä kaikkein korkeimmalla tasolla, HUDin johtajan Mario Cuomon myötävaikutuksella. Puuttuvat $59 miljardia vuonna 1999 olivat Cuomon tiedossa, mikä käy ilmi nimettömän HUD-lähteen paljastuksesta:

Tappiot voivat olla paljon suuremmatkin kuin $59 miljardia, mutta he eivät tiedä varmasti koska auditointi ei ole valmis. Ministeri Cuomo ei ole kauhean välkky kontrollifriikki, joten on naurettavaa ajatella, että hän ei tiedä mitä tapahtuu. [39]

Vahvistus sille, että HUDin tappiot olivat laajalle levinnyt ongelma eikä niinkään vuosien 1998 ja 1999 pulma, tulee kongressin kirjanpitovirastolta, joka julkisti raportin vuonna 2003 sanoen, että tammikuussa 2003 ”HUD OIG [Office of Inspector General] mainitsi 12. peräkkäisenä vuonna ministeriön tilinpäätöksen tarkastuksessa olennaisena heikkoutena integroidun taloushallintojärjestelmän puuttumisen” [40] Tiivistetysti, miljardeja dollareita katosi vuosittain HUDista eikä kukaan tiennyt minne rahat menivät.

Fittsin analyysi petollisista rahaliikkeistä HUDin lävitse, hänen alkuvaiheen erottamisensa apulaisministerin hommista, ja hänen myöhemmät vaikeutensa yrityksensä kanssa HUD-työssä [41] viittaavat siihen, että hän oli löytänyt yhden strategian, jota CIA on käyttänyt salaisen mustan budjetin hoitoon. Fitts lopulta tuli johtopäätelmään, että HUDia toimi rahan pesijänä mustien projektien rahoituksessa. [42] HUDin rahasummat yksistään, $59 miljardia vuonna 1999, olivat suuremmat kuin virallinen $3.5 miljardin CIA:n arvioitu budjetti, joka tuli DoD:n määrärahoista. HUDin puuttuvat rahat, HUD-johtajan osallistuminen rahojen piilottamiseen, sekä Fittsin kärsimät vaikeudet kaikki puhuvat sen puolesta, että CIA oli HUDin puuttuvien rahojen taustalla. CIA on ainoa valtion virasto, jolla on laillinen valtuus ottaa liittovaltion virastojen johtajat mukaan sallimaan miljardien dollarien katoaminen tai niiden peseminen niiden budjeteista ”mustaan budjettiin” siirrettäviksi. On tutkimisen arvoista käydä läpi Fittsin yrityksen, Hamilton Securities Groupin, tuhoaminen, jotta tunnistettaisiin CIA:n sormenjäljet salattaessa HUD-rahojen siirtelyä niinkutsuttuun CIA:n ’epäviralliseen’ mustaan budjettiin.

Henkilöä, joka pani oikeusjutun vireille Fittsiä vastaan, John Erwin, on kuvattu ”pahamaineiseksi vahingonkorvauskanteiden ja ’tarjousprotestien’ nostajaksi”. [43] Hänen pienessä asuntolainasijoitusyhtiössään ilmeisesti oli, erään sisäpiirin lähteen mukaan, ”jopa 17 talon sisäistä työntekijää työskentelemässä täysipäiväisesti tätä ja muita tapauksia koskevien paperivuorten parissa”. [44] Ervin on saattanut olla pikku-urakoitsija, jolla on jäänyt jotain hampaankoloon HUDin asuntolainadiilin mentyä Fittsin yhtiölle. Kuitenkin suuri määrä hänen yhtiönsä oikeusjuttuja viittaa siihen, että hän on saattanut olla vain lavaste voimakkaammille toimijoille, joita Hamilton Securitiesin toiminta uhkasi, jotka toivoivat lamaannuttavansa yhtiön vahinkoa aiheuttavilla oikeustoimilla. Liittovaltion tuomarin toiminta Fittsin tapauksessa paljasti vieläkin enemmän. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan alkuperäinen tuomari oli sanonut vuonna 1996, että olisi sopimatonta pidentää oikeudenkäyntiä suljettujen ovien takana ilman todisteita, ja että jos todisteita ei tuotaisi esiin, juttua ei käytäisi suljettujen ovien takana. Juttu sitten siirrettiin tuomari Stanley Sporkinille District of Columbian piirituomioistuimelle. Uri Dowbenkyn mukaan Sporkinin ”onnistui laittomasti pitää qui tam -juttu salattuna melkein neljä vuotta. Se itsessään olisi ’rikosrekisterin’ arvoinen.” [45] Sporkin oli antanut useita 60 päivän jatkoaikoja syytteiden tutkimukseen, jotka hänen mukaansa eivät rajoittuneet oikeusministeriön tutkimuksiin sovellettavaan vääristä vaatimuksista annetun lain 60 päivän rajoitukseen, koska HUD:n ylitarkastajalla oli itsenäinen toimivalta haasteen esittämiseen ja hän päätti jatkaa tutkimusta. [46] Qui tamin pidentäminen tässä tapauksessa erittäin kyseenalaisella tavalla tarkoitti, että juttu käytiin suljetuin ovin, mikä esti Hamiltonia vastaamasta syytteisiin, ja näin pitkitti juttua, mikä lopulta söi Hamilton Securitiesin rahavarat.

Merkittävä seikka tuomari Sporkinin taustasta oli, että hän toimi yleisenä neuvonantajana CIA:lle (1981-86) ennen kuin Ronald Reagan nimitti hänet liittovaltion tuomariksi District of Columbian piirioikeuteen 1985. [47] Sporkinin CIA-tausta ja hänen jatkuvat oikeusjutun viivyttelyt jutussa, joka oikeudellisesti oli kyseenalainen johtivat lopulta siihen, että uusi vuonna 2000 oikeusjuttua hoitamaan nimitetty tuomari avasi jutun julkiseksi Sporkinin eläkkeelle lähdön jälkeen. Tämä kaikki viittaa salaiseen ohjelmaan, jonka tarkoituksena oli tuhota Hamilton Securities. Eräs syntynyt johtopäätelmä on, että Fittsin yhtiö otettiin kohteeksi, koska se uhkasi vaarantaa ja jopa paljastaa sen tavan, jolla CIA oli salaa vetänyt välistä kongressin määrärahoja tai pessyt rahaa HUDin ja muiden liittovaltion virastojen kautta. [48] CIA käytti sen uniikkia juridista asemaa, jolla se kykeni laillisesti siirtämään kongressin määrärahat tai pestyt rahat muiden liittovaltion organisaatioiden lävitse rahoittamaan tiedusteluyhteisön projekteja ja tuhoamaan kaikki henkilöt tai yritykset, jotka uhkasivat paljastaa tällaisen prosessin.

Auditointiepämääräisyyksien jatkuva esiintyminen laajalti eri puolilla valtion virastoja viittaa siihen, että HUD ei ollut ainoa CIA:n rahanpesuun ja mustan budjetin rahoitukseen käyttämä taho. Senaatin valtion reformikomitea tutki liittovaltion virastojen kirjanpitokäytäntöjä vuonna 2001, ja komitean puheenjohtaja, senaattori Fred Thompson, julkaisi raportin, jonka mukaan lepsut kirjanpitokäytännöt olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja siitä seurasi miljardien dollarien katoaminen vuosittain useimmilta valtion virastoilta. [49] Sen sijaan, että se olisi rajoittunut vain puolustusministeriön määrärahoihin (viralliseen mustaan budjettiin), mistä kongressi oli tietoinen ja mitä se sieti, monien valtion virastojen kirjanpidolliset väärinkäytökset olivat mahdollinen todiste siitä, että CIA keräsi huomattavan osan ”todellisesta” mustasta budjetista muilta valtion virastoilta.

CIA:n ‘mustan budjetin’ lopullinen edunsaaja: Tiedusteluyhteisö ja toinen Manhattan-projekti

CIA:n salamyhkäinen rooli Hamilton Securitiesin tuhoamisessa viittaa siihen, että HUDilta puuttuvat $59 miljardia vuonna 1999 olivat rahoja, jotka siirrettiin CIA:n ”epäviralliseen mustaan budjettiin”. Tällaisen salaisen transaktion kansalliseen turvallisuuteen perustuva ”juridinen” status tarkoitti, että CIA kykeni tekemään näin ja varmistamaan, että HUDin ja oikeusministeriön johtavat virkamiehet tekisivät yhteistyötä näiden rahansiirtojen pitämiseksi salassa. Oikeuden hampaisiin joutunut Hamilton Securities viittaa salaiseen CIA:n operaatioon, jossa HUDin ja oikeusministeriön korkeat virkamiehet, liittovaltion tuomarit ja entiset HUDin toimeksisaajat tekivät yhteistyötä.tuhotessaan kotimaisen amerikkalaisfirman, joka oli kehittänyt teknologian, joka uhkasi paljastaa minne puuttuvat HUDin rahat oikeasti menivät.

Arviot CIA:n ’virallisesta’ mustasta budjetista on aiemmin esitetty olevan noin 3,5 miljardia dollaria, ja niiden uskotaan olevan peräisin puolustusministeriön määrärahoista. Jos CIA oli HUD:n puuttuvien varojen vastaanottaja, se tarkoitti, että CIA oli itse asiassa kanavoinut liittovaltion määrärahoja ja muita varoja, jotka kanavoitiin HUD:n ja CIA:n kautta. Sen sijaan, että CIA olisi ollut DoD:n varojen vastaanottaja, kuten yleisesti luullaan, CIA rahoitti todennäköisemmin salaa tiedustelutoimintaa ja salaisia operaatioita, joita toteutettiin DoD:hen liittyvän tiedusteluyhteisön kautta. Kannattaa tutkia, miten CIA saattoi siirtää rahaa niille tiedusteluyhteisön osille, jotka olivat yhteydessä DoD:hen, ja miten DoD ja tiedusteluyhteisö saattoivat vuorostaan käyttää näitä varoja rahoittaakseen suurta määrää ”mustia hankkeita”, jotka toimivat kongressin määrärahoista rahoitettavia tavanomaisia salaisia hankkeita varten kehitetyn valvontajärjestelmän ulkopuolella. Nämä tavanomaiset salaiset ohjelmat ovat puolustusvoimissa ”poikkeusluvan saaneita” erityisohjelmia ja CIA:ssa ”poikkeusluvan saaneita” salaisia ohjelmia. [50] Nyt keskityn tarkastelemaan CIA:n perustamisen aikaisia tapahtumia sekä sen suhdetta DoD:n yhteisesti pyörittämään ja rahoittamaan tiedusteluyhteisöön.

Toisen maailmansodan lopussa nähtiin CIA:n edeltäjän, Office of Strategic Servicesin (OSS), lakkauttaminen, joka oli perustettu kesäkuussa 1942 ja jota johti siviili William Donovan. [51] Donovan oli kasannut yhteen monensorttisia seikkalijoita, intellektuaaleja ja sotilashenkilöstöä, jotka olivat toteuttaneet useita tiedustelutoimia ja salaisia operaatioita sodan aikaan, jotka olivat menestyneet vain rajallisesti. OSS kuitenkaan ei saanut sodan kaikkein arkaluonteisinta tiedustelutietoa armeijan kahdelta tiedustelupalvelulta, laivaston tiedustelupalvelu ONIlta (Office of Naval Intelligence) sekä maavoimien G-2:lta, eikä myöskään pääesikunnalta. Sodan loppu tarkoitti, että ulkomaantiedustelu ja salaiset operaatiot jälleen annettaisiin eri armeijan organisaatioiden, ulkoministeriön ja FBI:n (FBI oli laajalti läsnä Etelä-Amerikassa) hoidettavaksi, ja nämä tahot olivat erittäin suojelevaisia kaikkein arkaluonteisimman tiedustelutiedon suhteen.

Sodanjälkeisen kansallisen turvallisuuden järjestelmän rakenteesta käytiin debattia, ja sotilasorganisaatioita vastustettiin ja haluttiin mieluummin siviiliorganisaatio, joka olisi johtavassa roolissa kansainvälisen tiedustelutiedon ja salaisten operaatioiden keräämisessä. [52] Idea siitä, että eri armeijan tiedustelupalveluja johtaisi siviiliorganisaatio, oli presidentti Trumanille ja hänen neuvonantajilleen aikamoinen haaste johtuen amerikkalaisen sotilastiedustelun keskeisestä roolista sodassa. Huolimatta sodanaikaisista kokemuksista ja yleisestä käsityksestä siitä, että armeija oli kyvykkäämpi hoitamaan tiedustelutoimia, vuoden 1947 National Security Act johti yhteisen puolustusministeriön, kolmen asevoimain haaran (maavoimat, merivoimat, ilmavoimat) sekä kansallisen turvallisuuden neuvoston ja CIA:n perustamiseen. [53] CIA:sta tuli amerikkalaisen tiedusteluyhteisön virallinen johtaja, joka vastaa kaikkien tiedustelutoimien koordinoinnista ja johtamisesta. Tämä tarkoitti, että suhteellisen pieni organisaatio, joka suoritti salaisia operaatioita, joka perustui sodan aikaiseen malliin, olisi vastuussa kaikesta amerikkalaisesta tiedustelutoiminnasta sekä sotilas- että siviilipuolella. Tämä oli suuri muutos eri asevoimain haaroille, mutta he kuitenkin suostuivat Trumanin pyyntöön, mutta ne tekivät sen tavalla, joka tarkoitti että DoDille jäi merkittävä byrokraattinen valta pyörittää tiedusteluyhteisöä yhdessä CIA:n kanssa sen eri tiedustelupalvelujen avulla.

CIA:n johtaja (DCI) olisi CIA:sta, NSA:sta, NRO:sta ja eri sotilas- ja siviilitiedustelupalveluista kuten FBI:stä ja ulkoministeriöstä koostuvan tiedusteluyhteisön virallinen johtaja. [54] DCI olisi keskeisessä roolissa mustan budjetin rahoista rahoitettavan tiedusteluyhteisön virastojen rahanjaossa.. [55] DCI:llä on lain suoma toimivalta siirtää rahoja tiedusteluyhteisössä puolustusministerin suostumuksella, mikä käy ilmi seuraavasta:

Mikään tiedusteluyhteisön osa ei saa ilman keskustiedustelupalvelun johtajan ennakkohyväksyntää kohdentaa uudelleen kansallisen ulkomaantiedusteluohjelman puitteissa käyttöön asetettuja varoja, paitsi johtajan antamien menettelyjen mukaisesti. Puolustusministeri neuvottelee keskustiedustelupalvelun johtajan kanssa ennen yhteisen sotilastiedusteluohjelman puitteissa käyttöön asetettujen varojen uudelleenkohdennusta.[56]

Teoriassa tämä tarkoittaa sitä, että DCI:llä olisi hieman vipuvartta huolimatta siitä mitä tavallisesti ajateltiin DoD:n budjetin säätämisestä, sillä ’virallinen’ musta budjetti koostuisi DoD:n määrärahoista muodossa tai toisessa. Jos CIA kuitenkin kykenisi saamaan merkittävämpiä rahoituslähteitä kuin DoD:n määrärahat, silloin CIA kontrolloisi rahavirtoja, jotka ylläpitivät DoD:ia ympäröivää tiedusteluyhteisöä sekä niiden eri tiedustelutoimia, salaisia ohjelmia ja salaisia teknologioita.

Tiedusteluyhteisön johtajuus ei ole yksinomaan CIA:n johtajan harteilla, vaan yhdessä puolustusministerin kanssa, joka on vastuussa sen varmistamisesta, että budjettiraamit täyttyvät DoD:n tiedustelupalveluille. Hän myös nimittää keskeiset toimihenkilöt näihin virastoihin. Tämä vallanjako ja yhteiset rahoitusjärjestelyt käy ilmi sotilastiedustelupalvelujen rahoittamista koskevasta lakisääteisestä asetuksesta.

Puolustusministeri kuulee keskustiedustelupalvelun johtajaa, ja — (1)huolehtii keskustiedustelupalvelun johtajaa kuullen siitä, että puolustusministeriön tiedusteluyhteisön osien talousarviot ovat riittävät täyttämään puolustusministeriön yleiset tiedustelutarpeet, mukaan lukien yhteisen esikuntapäällikön puheenjohtajan \1\ ja yhdistyneiden ja määriteltyjen komentajien tarpeet …” [57]

Yksi tämän asetuksen lausekkeista, jota kannattaa korostaa, on se, että CIA:lla on ”neuvoa-antava rooli” ”yhteisen esikuntapäällikön ja yhdistettyjen ja määriteltyjen komentajien komentajien rahoitustarpeiden tyydyttämisessä”. Tällainen lauseke antaa puolustusministerille oikeudellisen oikeutuksen siirtää CIA:n mustasta budjetista myönnettyjä varoja laajalle joukolle sotilasyksiköitä, komentoja ja operaatioita.

Mitä nimityksiin tulee, puolustusministerillä on valta nimittää sotilastiedustelupalvelujen kuten NSA, NRO ja NIMA johtajat, jopa tapauksissa joissa DCI ei hyväksy ministerin valintaa. [58] Näin puolustusministerillä on huomattavaa byrokratiavaltaa sotilastiedustelupalveluista nimityksien ja budjettirahojen määrittämisen kautta. [59] Tämän seurauksena tiedusteluyhteisön johto on yhteinen pesti CIA:n johtajan (DCI) ja puolustusministerin kanssa, jotka tekevät yhteisiä päätöksiä koskien nimityksiä budjettimäärärahoja Yhdysvaltain tiedusteluyhteisölle.

Vaikka CIA on DoD:n nuorempi kumppani mitä tulee tiedustelutoimintaan ja salaisiin operaatioihin, sillä on DoD:sta eräs suuri byrokraattinen etu. Se koskee ’mustan budjetin’ rahojen kanavointia erittäin salaisiin projekteihin. Kongressille olisi paljon helpompaa hyväksyä idea ’virallisesta’ mustasta budjetista, joka toimii lain puitteissa, jos kyseessä olisi siviilivirasto, joka on virallisesti vastuussa tästä epätavallisesta budjetointimekanismista, joka vaatii äärimmäistä luottamusta kongressilta, että sellaista budjettivaltaa ei käytetä väärin. Mitä tulee DoD:n, kongressi on varsin tiukkana siitä, että DoD:n määrärahat käytetään tavoilla, jotka määritellään laissa, eli kongressin päätöksien ja asetusten mukaan. [60] Tämähän on loppujen lopuksi se, miten Amerikan tyylinen demokratia eroaa autoritäärisistä poliisivaltioista. Tämä merkitsi sitä, että puolustusministeriön valtuuksia luoda ”musta budjetti” rajoittaisivat kongressin asiaa koskevat säännökset, jotka koskevat tällä tavoin rahoitettuja ‘tunnustamattomia’ erityisohjelmia (”mustia projekteja”). [61] CIA tarjosi ideaalisen peitteen luoda ’epävirallinen’ musta budjetti, joka voisi laillisesti siirtää määrärahoja tai pestä rahaa ei-DoDiin liittyivien liittovaltion virastojen kautta, ei CIA:lle siten kuin kongressi oli tarkoittanut CIA-laissa, vaan suoraan ’syvän mustiin projekteihin’ jotka sijaitsivat NSA:n, NRO:n, NIMA:n, DIA:n ja eri sotilastiedustelupalvelujen sisällä; sekä eri erikoisprojekteille ja pääesikunnan valvomille esikunnille.

CIA:n ’virallinen’ musta budjetti peittää laajemman verkoston erilaisia projekteja, joita pyörittävät eri sotilastiedustelupalvelut, CIA ja pääesikunta, jotka käyttävät valtion määrärahoja ja pesevät rahaa eri liittovaltion virastojen kautta. CIA voisi tarjota riittävää rahoitusta suurelle määrälle eri ’syvän mustia projekteja’, jotka olisivat täysin irrallaan tavallisista DoD:n määrärahoista ja DoD:n salaisten projektien valvontaprosesseista, ilman kongressin budjettianalyytikoita ja kansaa jotka olisivat tietoisia siitä miten eri sotilastiedustelupalvelut pyörittivät salassa projekteja, joille CIA salassa ryösti rahaa.

Salaiset rahoitusjärjestlyt CIA:n ja eri sotilastiedustelupalvelujen välillä tavalla, mikä ohitti DoD:n budjettirajoitteet tarjosivat huomattavia etuja CIA:lle ja sotilastiedustelupalveluille jos ne haluaisivat luoda syvän mustia projekteja sekä kongressin määrärahajärjestelmän että tavallisen DoD:n valvontajärjestelmän ulkopuolelle. Ensinnäkin, CIA:lla oli laillinen valta siirtää määrärahoja muista liittovaltion virastoista, pitää nämä rahat salassa ja siirtää nämä rahat mihin tahansa operaatioihin se katsoikin tarpeelliseksi. Vuoden 1949 CIA-laki kuvaa tätä valtaa seuraavasti:

Viraston käyttöön annettuja varoja voidaan käyttää ottamatta huomioon valtion varojen käyttöä koskevia lakien ja asetusten säännöksiä ja määräyksiä sekä luottamuksellisiin, poikkeuksellisiin tai kiireellisiin tarkoituksiin, ja tällaiset menot on osoitettava ainoastaan johtajan todistuksella. [62]

Kuten lausekkeesta käy selvästi ilmi, CIA:n johtaja voi käyttää mustan budjetin varoja ”ottamatta huomioon lain säännöksiä”. Tämä tarkoittaa, että DCI:llä on valtavasti valtaa rahoittaa ”syvän mustia ohjelmia” ja olla piittaamatta mistään lakisääteisistä tai budjettirajoituksista, jos hän katsoo hankkeen olevan ”poikkeuksellinen”. Toisin kuin muut virastot, CIA:n johtaja pystyisi estämään CIA:n päätarkastajaa — kongressin nimittämää riippumatonta virkamiestä — tekemästä perusteellista tarkastusta CIA:n budjetista ja paljastamasta mustan budjetin todellista kokoa. Asiaa koskeva CIA-lain säännös on lainaamisen arvoinen, koska se on ainutlaatuinen rajoitus, jota ei löydy muiden liittovaltion virastojen tarkastajien valtuuksista:

Johtaja voi kieltää ylitarkastajaa aloittamasta, suorittamasta tai saattamasta päätökseen tarkastusta, auditointia tai tutkimusta taikka antamasta haasteita sen jälkeen, kun ylitarkastaja on päättänyt aloittaa, suorittaa tai saattaa päätökseen tällaisen tarkastuksen, auditoinnin tai tutkimuksen taikka antaa tällaisen haasteen, jos johtaja katsoo, että tällainen kielto on välttämätön elintärkeän kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi.[63]

Edellä esitetty lauseke on suoraan ristiriidassa muiden ministeriöiden ja virastojen sisäisiä tarkastajia koskevan liittovaltion lainsäädännön kanssa: ”Laitoksen johtaja tai tätä alempana oleva virkamies ei saa estää tai kieltää ylitarkastajaa aloittamasta, suorittamasta tai saattamasta päätökseen tarkastusta tai tutkimusta tai antamasta haasteita tarkastuksen tai tutkimuksen aikana. [64]

Toinen hyöty CIA:n toimimisesta epävirallisena rahoituslähteenä oli se, että eri sotilastiedustelupalvelut ja esikuntapäälliköt pystyisivät tarjoamaan fyysisen ja henkilöstöinfrastruktuurin syvän mustia hankkeita varten, joita rahoitettaisiin CIA:n mustasta budjetista, joka sisälsi varoja muiden ministeriöiden ja virastojen määrärahoista. Näin puolustusministeriön tiedustelupalvelut pystyivät kiertämään kongressin vaatimuksen, jonka mukaan puolustusministeriön toimintaan tarkoitettuja määrärahoja ei saa käyttää, ”ellei varoja ole erikseen hyväksytty lailla”. [65] Pohjimmiltaan DoD ja DCI tekivät yhteistyötä kiertääkseen kongressin aikeen, jonka tarkoituksena oli estää DoD:tä käyttämästä rahoituslähteitä kongressin määrärahojen myöntämisprosessin ulkopuolella.

Kolmas molemminpuolinen etu oli se, että CIA:lla voisi olla merkittävä neuvoa-antava rooli eri puolustusministeriön tiedustelupalveluissa sekä tiedustelutoiminnassa että salaisissa operaatioissa, jotka jäisivät kongressin, toimeenpanoviraston ja jopa puolustusministeriön tavanomaisen valvontaprosessin ulkopuolelle. Tämä antaisi sotilastiedustelupalveluiden turvallisuusalan ammattilaisille, ei niinkään kongressin, toimeenpanoviraston ja puolustusministeriön poliittisille nimitetyille virkamiehille, mahdollisuuden tehdä keskeisiä päätöksiä sellaisten ”syvän mustien hankkeiden” valvonnassa, joita voitaisiin toteuttaa CIA:n hankkimalla ”epävirallisella” mustalla budjetilla. Ainoa rajoitus oli eri valtion virastojen johtajien halukkuus sallia, että osa heidän talousarviomäärärahoistaan meni CIA:n ja DoD:n tiedusteluyhteisön virastoille, ja peittää CIA:n muualta hankkimien ja näiden virastojen kautta ”pesemien” merkittävien rahasummien liikkuminen. Mikä huolestuttavinta, on yhä enemmän todisteita siitä, että osa CIA:n HUD:n kaltaisten valtion virastojen kautta pesemistä varoista on peräisin järjestäytyneestä rikollisuudesta ja huumekaupasta. [66]

Järjestäytynyt rikollisuus, huumeet ja CIA

Väitteet CIA:n ja huumekaupan välisistä yhteyksistä tulivat ensimmäisen kerran julkisuuteen 1970-luvulla, kun useat virkamiehet esittivät todisteita tällaisista yhteyksistä. Yksi heistä oli Los Angelesin poliisilaitoksen (LAPD) entinen poliisi Michael Ruppert. Vuonna 1977 Rupert paljasti Los Angelesin huumekauppaa koskevan virallisen tutkimuksensa tuloksena todisteita siitä, että CIA:lla oli aktiivinen rooli huumeiden tuomisessa New Orleansiin ja Los Angelesiin. Kun Rupert paljasti nämä tiedot esimiehilleen LAPD:ssä, hän joutui tarkkailun, häirinnän ja murtojen kohteeksi, mikä johti lopulta hänen eroamiseensa. [67]

Toinen keskeinen virkamies on huumeviraston eläkkeellä oleva agentti Celerino Castillo III, joka oli DEA:n johtava agentti Guatemalassa ja joka sai selville, että CIA oli mukana huumekaupassa hankkiakseen rahoitusta salaisiin operaatioihinsa. Kirjallisessa lausunnossaan edustajainhuoneen pysyvälle tiedustelukomitealle Castillo antoi yksityiskohtaisia tietoja useista huumekauppaoperaatioista, joihin liittyi CIA:n ja järjestäytyneiden rikoskartellien välistä yhteistyötä. [68] Celerino väitti:

Avain crack-kokaiini-epidemian ymmärtämiseen, joka räjähti kaduillamme vuonna 1984, on ymmärtää kongressin valvonnan vaikutus salaisiin operaatioihin. Tässä tapauksessa Bolandin aikakauden muutosehdotus(t), jonka tarkoituksena oli rajoittaa salaisia operaatioita kansan tahdon mukaisesti, vain rohkaisi CIA:ta, armeijaa ja kansallisen tiedusteluyhteisön osia ohittamaan täysin kongressin ja perustuslain innokkaassa ja usein käytetyssä salaisessa politiikassa, jossa kiellettyjä operaatioita rahoitettiin huumerahoilla. [69]

Toinen näkyvä virkamies oli merijalkaväen eversti James Sebow, Kaliforniassa sijaitsevan El Toron lentotukikohdan kolmas komentaja, joka löysi todisteita siitä, että Keski-Amerikasta lentotukikohtaan saapuvat C-130-rahtialukset olivat täynnä huumeita. Sebow ilmoitti havainnostaan tukikohdan komentajalle, eversti Joseph Underwoodille, ja joutui sitten eversti Underwoodin kanssa tutkimusten kohteeksi vähäisistä rikkomuksista, hänet vapautettiin komennostaan ja häntä uhattiin sotaoikeudella, jos hän ei toimisi yhteistyössä tutkimuksissa. Tammikuun 22. päivänä 1991 Sebow löydettiin kuolleena, ilmeisesti itsemurhasta, mutta perheenjäsenten ja tukijoiden tekemät tutkimukset paljastivat todisteita siitä, että hänet itse asiassa murhattiin sen vuoksi, mitä hän oli löytänyt. [70] Kuolinpäivänään Sebowin leski muisti keskustelun, jota Sebow oli käynyt eversti Underwoodin kanssa, joka oli tullut vierailulle:

Underwood piipahti luonamme ja yritti toistuvasti suostutella Jimmyä hyväksymään varhaiseläkkeen välttääkseen sotaoikeuden. Jimmy vastusti sitä voimakkaasti. Tästä Underwood suuttui. Sally totesi: ”En ole koskaan nähnyt niin ilkeitä kasvoja kuin Joen, kun Jimmy sanoi, ettei hän suostuisi jäämään eläkkeelle ja että hän veisi koko asian tarvittaessa sotaoikeuteen. Underwood hyppäsi ylös ja sanoi: ”Et koskaan mene sotaoikeuteen, ja tarkoitan, et koskaan!”. [71]

Sebowin kuolemaan liittyvät tapahtumat tukevat väitteitä, joiden mukaan hän oli paljastanut CIA:n tukeman huumeiden salakuljetusoperaation Yhdysvaltoihin ja hänet murhattiin, jotta tämä ei paljastuisi.

Oliver Northin henkilökohtaisissa muistiinpanoissa 12. heinäkuuta 1985, joita hänen oikeudellinen puolustuksensa käytti useissa oikeudenkäynneissä ja kongressin kuulemistilaisuuksissa, joissa käsiteltiin hänen rooliaan Yhdysvaltain aseiden myynnissä Iraniin Nicaraguan Contran rahoittamiseksi, North kertoi, että kokouksessa, johon osallistui useita NSC:n ja CIA:n virkamiehiä, mainittiin, että Contra-kapinallisten huumeiden kaupasta hankkimat varat olisivat 14 miljoonaa dollaria. [72] Northin myöntäminen ei saanut vakavaa huomiota lehdistössä, vaikka se oli ilmeinen vahvistus sille, että CIA oli osallisena huumeiden käyttämisessä peitetoiminnan tuloina. [73] Voidaan päätellä, että Northin pyrkimykset olivat turvallisuusneuvoston ”kellariryhmän” amatöörimäisiä pyrkimyksiä hankkia tuloja turvallisuusneuvoston salaisia operaatioita varten, ja ne perustuivat CIA:n paljon menestyksekkäämpiin pyrkimyksiin käyttää huumekaupasta saatavia tuloja.

Tunnetuin tapaus CIA:n ja huumekaupan väitetystä yhteydestä syntyi Gary Webbin uraauurtavassa tutkivassa journalismissa vuonna 1996, kun hän julkaisi San Jose Mercury -lehdessä kesällä 1996 ”Dark Alliance” -sarjan. [74] Webb esitti vakuuttavaa näyttöä siitä, että CIA:lla oli osuutensa siinä, että huumerahoja käytettiin Contra-kapinallisten rahoittamiseen Nicaraguassa. Vaikka Webbin sarjassa keskityttiin huumekaupan tuottoihin, jotka menivät Contralle, hänen johtopäätöksensä siitä, että CIA osallistui tähän yritykseen, tuki laajempia väitteitä siitä, että CIA käytti huumekauppaa peitetoimien rahoittamiseen. Webbin artikkelisarja herätti voimakasta kansallista kiinnostusta, kunnes Washington Post julkaisi 4. lokakuuta 1996 ”riippumattoman” tutkimuksen, jossa väitettiin, ettei Webbin väitteiden tueksi ollut riittävästi todisteita. [75] New York Times ja Los Angeles Times seurasivat lokakuun 20. päivänä omilla kriittisillä artikkeleillaan. [76] Kritiikki alkoi lisääntyä ja johti lopulta siihen, että San Jose Mercury -lehden päätoimittajat pyysivät anteeksi Webbin Dark Alliance -sarjassa esiintyneitä ”virheitä” ja siirtivät Webbin vähemmän tunnettuun uutistoimistoon. [77] Webb irtisanoutui marraskuussa 1997, mikä päätti yhdeksäntoista vuotta kestäneen uran toimittajana. Myöhemmin kävi ilmi, että toinen Washington Postin artikkelin kirjoittajista, Walter Pincus, oli aikoinaan CIA:n agentti, mikä viittaa siihen, että Postia oli käytetty salaisessa kampanjassa Webbin työn kritisoimiseksi. New York Timesin ja Los Angeles Timesin kriittiset jutut tukeutuivat samankaltaisiin ”nimeämättömiin lähteisiin” kuin Postin artikkeli, mikä osoitti, että Webbistä oli tullut CIA:n salaisen operaation uhri, jonka tarkoituksena oli mustamaalata Webbin tuloksia. [78] Tammikuussa 1998 CIA:n ylitarkastaja julkaisi raportin, jossa CIA vapautettiin kaikesta osallisuudesta huumekauppaan. [79]

Kun tähän mennessä on selvitetty, että CIA:lla on musta budjetti, jolla kierretään kongressin aikomuksia liittovaltion eri ministeriöiden ja virastojen määrärahojen käytöstä ja/tai johon liittyy mahdollisesti järjestäytyneestä rikollisuudesta ja huumekaupasta saatujen varojen pesua, on syytä arvioida CIA:n mustan budjetin suuruus ja se, mihin sitä käytetään.

CIA:n ’epävirallisen’ mustan budjetin koon arviointi

Käyttämällä Fittsin arvioita HUD:n puuttuvista rahoista ja tietämystä määrärahojen myöntämisprosessista voidaan arvioida tarkempi luku CIA:n ”epävirallisesta” mustasta budjetista, jolla rahoitetaan puolustusministeriön yhteydessä toimivaa tiedusteluyhteisöä. On syytä korostaa, että vain CIA:lla on kongressin valtuudet ottaa määrärahoja muiden valtion virastojen kautta ilman, että ”otetaan huomioon mitään lain säännöksiä” tai ”määrärahojen käyttötarkoitusta”. Tämä tarkoittaa sitä, että muiden virastojen kongressin määrärahoista puuttuvat rahat siirretään alun perin CIA:n eikä minkään muun tiedusteluviraston kautta. Muut tiedusteluyhteisön virastot saavat määrärahansa puolustusministeriön kautta, joka tuottaa ”virallisen” mustan budjetin vuotuisen talousarvionsa kuvitteellisten budjettikohtien avulla. Näin ollen voidaan päätellä, että HUD:n ja muiden virastojen kautta kanavoidut määrärahat menevät CIA:n ”epäviralliseen” mustaan budjettiin, joka puolestaan menee suoraan puolustusvoimien yhteydessä toimivien tiedustelupalvelujen syviin mustiin ohjelmiin ja pääesikunnan erityisohjelmiin.

CIA:n ”epävirallinen” musta budjetti ei siis näkyisi DoD:n talousarviossa yksittäisinä budjettikohtina, vaan se siirrettäisiin vuosittain DoD:n budjettimekanismien kautta tavalla, jota ei voida seurata taloudellisesti. Tim Weiner, joka on kirjoittanut teoksen Blank Check: The Pentagon’s Black Budget, kuvailee, miten tämä tapahtuu:

Yksi tapa, jolla lomaketta [lomake 1080, Voucher for Transfer Between Appropriations and/or Funds] käytetään, on se, että upseeri täyttää lomakkeen 1080, jotta rahaa voidaan siirtää valtiovarainministeriöstä armeijalle tai armeijan tililtä toiselle. Tämän jälkeen varainhoitaja allekirjoittaa lomakkeen ja antaa valtiovarainministeriön sekin. Lomakkeella 1080 todistetaan, että rahat on käytetty hyväksyttyjen ohjelmien kustannusten maksamiseen. Se luo kirjausketjun – paperin, joka osoittaa rahan kulun. [80]

Arvio CIA:n mustan budjetin koosta olisi siis tilittömien varojen liikkuminen puolustusministeriön kautta. Tutkivan toimittajan Kelly O’Mearan mukaan erilaisten kirjanpitomekanismien, kuten ”perättömien kirjausten”, ”materiaalivalvonnan heikkouksien”, ”oikaistujen kirjausten”, ”yhteensopimattomien maksujen”, ”epänormaalien saldojen” ja ”yhteensopimattomien erojen” käyttö on todiste siitä, että DoD:n kautta liikkuu suuria rahasummia, joista ei voida pitää kirjaa. [81]  Koska puolustusministeriön ylitarkastajalla on tietty riippumattomuus, CIA:n mustan budjetin jäljet näkyisivät tarkastuksissa, joissa käytettäisiin joitakin O’Mearan kuvaamia termejä. David K. Steensma, DoD:n tilintarkastuksesta vastaava vt. apulaistarkastaja, kirjoitti vuoden 2002 raportissa, että ”DoD käsitteli 1,1 biljoonan dollarin arvosta perättömiä kirjanpitomerkintöjä DoD:n komponenttien taloudellisiin tietoihin, joita käytettiin ministeriöiden raporttien ja DoD:n tilinpäätösten laatimiseen varainhoitovuoden 2000 osalta”. [82] O’Meara on kirjoittanut DoD Inspector Generalin raporttien merkitystä tarkentaen:

Pentagonin apulaistarkastaja luki kahdeksansivuisen yhteenvedon puolustusministeriön luottamusvelvollisuuksien laiminlyönneistä. Hän myönsi, että Pentagonin kirjanpitoon oli tehtävä 4,4 biljoonan dollarin oikaisut, jotta vaaditut tilinpäätökset voitiin laatia, ja että 1,1 biljoonaa dollaria tästä summasta ei voitu tukea luotettavilla tiedoilla. Toisin sanoen Bill Clintonin viimeisen täyden vuoden lopussa yli 1 biljoona dollaria oli yksinkertaisesti kadonnut, eikä kukaan voi olla varma siitä, milloin, minne tai kenelle rahat menivät. [83]

Office of the Inspector Generalin mukaan varainhoitovuoden 1999 kirjanpidolliset sääntöjenvastaisuudet olivat vielä suurempia, ja niiden yhteismäärä oli 2,3 biljoonaa dollaria, ja varainhoitovuonna 1998 sääntöjenvastaisuudet olivat 1,7 biljoonaa dollaria (ks. taulukko 2).

Taulukko 2. Puolustusministeriö (DoD) – perättömät kirjanpitokirjaukset 1998-2003

Päällikkötarkastajien raportit ovat tärkeä todiste siitä, että puolustusministeriön (DoD) kautta kulki triljoonia dollareita verovuosina 1998-2002. [89] Käyttämällä kirjanpidon poikkeamia koskevia tarkastusvirastojen raportteja voidaan arvioida, että Fittsin ja O’Mearan arviot Puolustusministeriön puuttuvista varoista vastaavat hyvin pitkälti CIA:n ”epävirallista” mustaa budjettia. Näin ollen CIA:n musta budjetti on vuosittain noin 1,1 biljoonan dollarin luokkaa — todella huikea luku, kun otetaan huomioon, että puolustusvoimien budjetti vuonna 2004 on noin 380 miljardia dollaria. [90] Tämä viittaa siihen, että puolustusministeriön valtava koko henkilöstön, asejärjestelmien ja ”tavanomaisia asejärjestelmiä” koskevan tutkimuksen osalta jää varjoon sen rinnalla, joka on rahoitukseltaan lähes kolme kertaa suurempi kuin koko puolustusministeriön talousarviosta rahoitettava tavanomainen sotilasjärjestelmä.

CIA:n ”epävirallisen” mustan budjetin arvioitu valtava koko on vahva todiste CIA:n ja DoD:hen liittyvien sotilastiedustelupalvelujen ja esikuntapäälliköiden yhteisistä ponnisteluista rahoittaa erittäin salaisten hankkeiden verkostoa, joka on laajuudeltaan niin suuri, että se on yhdessä jättänyt varjoonsa Los Alamosin kansallisissa laboratorioissa toisen maailmansodan aikana toteutetun alkuperäisen Manhattanin hankkeen. [91] Koska alkuperäisen Manhattan-projektin tavoitteena oli kehittää atomipommi käytettäväksi sodassa natsi-Saksaa vastaan, voidaan päätellä, että CIA:n mustasta budjetista rahoitettujen hankkeiden verkoston tavoitteena on kehittää erilaisia kehittyneitä asejärjestelmiä ja tiedustelukapasiteettia käytettäväksi sellaista vastustajaa vastaan, jonka olemassaolo ja henkilöllisyys on edelleen salainen. [92] Tästä lähtien kutsun tätä erittäin salaisten hankkeiden verkostoa toiseksi Manhattan-projektiksi — ”Manhattan II” on CIA:n ”epävirallisen” mustan budjetin lopullinen edunsaaja.

CIA:n ja puolustusministeriön turvaluokiteltujen ohjelmien tavanomainen valvontajärjestelmä

Manhattan II:n valvonta olisi ennakoitavasti ollut suuri huolenaihe Trumanin hallinnolle, joka oli keskeisessä asemassa vuoden 1947 kansallisen turvallisuuslain ja vuoden 1949 CIA-lain hyväksymisessä, joilla vakiinnutettiin Manhattan II:n rahoittamiseen tarkoitettu musta budjetti. Trumanin hallinnon tärkeimpänä tavoitteena olisi ollut luoda valvontaelin, jota hallitsisivat ammattilaiset ja johon ei olisi vaikuttanut puoluepoliittinen prosessi tai uudet poliittiset nimitykset, jotka tulivat ja menivät jokaisen presidentin hallinnon myötä. Näin ollen olisi syntynyt valvontajärjestelmä, joka koostuisi henkilöistä, jotka olisi nimitetty joko teknisten kykyjen (esim. tiedemiehet), poliittisten taitojen (esim. kansainvälisen diplomatian asiantuntijat) tai sotilaallisen asiantuntemuksen (esim. esikuntapäälliköiden J-2- ja J-3-osastot) perusteella. Tämä valvontajärjestelmä olisi todennäköisesti kehittynyt tavalla, joka olisi ollut riippumaton turvaluokiteltujen hankkeiden tavanomaisesta valvontajärjestelmästä. Näin ollen ennen kuin tarkastellaan, miten mustan budjetin ja Manhattan II:n valvonta toteutetaan, on syytä tutkia, miten CIA:n ja puolustusministeriön turvallisuusluokiteltuja ohjelmia koskeva tavanomainen valvontajärjestelmä toimii.

Tämä perinteinen valvontajärjestelmä erittäin turvaluokiteltuja tiedustelutoimia ja/tai salaisia hankkeita varten koskee tiedusteluyhteisön valvottuja pääsyohjelmia (CAP) tai puolustusvoimien erityisohjelmia (SAP). CAP- ja SAP-ohjelmat ovat ohjelmia, joihin on liitetty ylimääräisiä turvatoimia useimpiin turvaluokiteltuihin tietoihin ja ohjelmiin liitetyn tavanomaisen luokittelujärjestelmän (luottamuksellinen, salainen, huippusalainen) lisäksi. [93] CAP:t ja SAP:t jaetaan kahteen luokkaan: ”tunnustettuihin” ja ”tunnustamattomiin”, kuten senaatin komission raportissa vuodelta 1997 kuvataan: ”Julkisesti tunnustettuja ohjelmia pidetään erillisinä tunnustamattomista ohjelmista, joista jälkimmäisiä kutsutaan puhekielessä ”mustiksi” ohjelmiksi, koska niiden olemassaolo ja tarkoitus ovat salaisia.” [94]

Tunnustamaton CAP/SAP on niin arkaluonteinen, että vain kahdeksalle kongressin jäsenelle (edustajainhuoneen ja senaatin neljän tiedusteluvaliokunnan (tai puolustuskomitean) puheenjohtajille ja tärkeysjärjestyksessä etusijalla oleville jäsenille) ilmoitetaan tunnustamattomasta CAP/SAP:sta ilman, että heille annetaan mitään tietoja siitä. [95] Näin he voisivat kysyttäessä totuudenmukaisesti ilmoittaa, etteivät he tiedä tällaisesta ohjelmasta, ja näin CAP:n ja SAP:n salaisuus säilyisi. Jos tunnustamattomat CAP:t/SAP:t ovat ”mustia ohjelmia”, niin ”luovutetut” tunnustamattomat CAP:t/SAP:t ovat ”syvän mustia”. CIA:n toteuttamista tiedustelu- ja peitetoimista salaisimmat ovat ”syvän mustia” CAP:a.

CAP:t rahoitetaan ”virallisesta” mustasta budjetista, ja teoriassa ne ovat sekä toimeenpanovallan että kongressin valvonnan alaisia. [96] Käytännössä kongressin valvonta on kuitenkin nimellistä, kun on kyse CAP:sta, josta on luovuttu, kuten senaatin komission vuonna 1997 laatimasta kertomuksesta käy ilmi. Presidentti Clintonin 17. huhtikuuta 1995 antamalla määräyksellä 12958 uudistettiin CAP:ien ja SAP:ien laatimista ja valvontaa. Määräyksen tärkein osa oli se, että vain keskustiedustelupalvelun johtaja tai ulko-, puolustus- ja energiaministeri (tai heidän tärkeimmät sijaisensa) voivat luoda CAP:n tai SAP:n. CAP/SAP-asiakirjat pidettäisiin ”ehdottoman vähäisinä”, ja ne luotaisiin silloin, kun ”tiettyjen tietojen haavoittuvuus tai niihin kohdistuva uhka on poikkeuksellinen” ja kun niiden salassapitoa ei voida suojata tavanomaisella luokitusjärjestelmällä. [97]

Valvonnan osalta keskeinen kohta Executive Order 12958:ssa oli Clintonin hallinnon pyrkimys koordinoida valvontaa keskitetyn toimeenpanoviraston (Information Security Oversight Office) kautta, joka olisi vastuussa kansalliselle turvallisuusneuvostolle (NSC) ja raportoisi vuosittain presidentille. [98] Sekä puolustus- että tiedusteluyhteisöt vastustivat presidentin pyrkimyksiä keskittää ja koordinoida CAP:ien ja SAP:ien valvontaominaisuuksia. Valvonnan koordinointi tapahtuu teoriassa kansallisen turvallisuusneuvoston yhteyteen perustetussa tietoturvan valvontavirastossa, joka laatii vuosittain raportin presidentille, mutta valta hyväksyä tai lakkauttaa CAP/SAP on tiedusteluyhteisön ja puolustusministeriön komiteoilla ja toimeenpanevilla virkamiehillä. Yleisesti ottaen toimeenpanoviraston harjoittamaa CAP-/SAP-ohjelmien valvontaa on kuvattu ”pelkäksi rauhoittavaksi keinoksi, jolla pyritään lepyttelemään niitä, jotka kyseenalaistavat hallinnon salaisen toiminnan politiikan asianmukaisuuden”.” [99]

CAP:ien ja SAP:ien valvonnasta vastaa tiedusteluyhteisön virkamiehistä koostuva komitea, Controlled Access Program Oversight Committee (CAPOC), ja Puolustusvoimissa vastaava komitea, Special Access Program Oversight Committee (SAPOC). [100] CAPOC tarkastelee vuosittain tiedusteluyhteisön CAP:eja ja arkaluonteisia siilottuja tietoja (tiedustelutietoja) ja voi suositella niiden ”siilouttamista” tai lopettamista. [101] Kuitenkin vain CIA:n johtajalla tai apulaisjohtajalla on valtuudet ”luoda, muuttaa tai lopettaa valvottuja pääsyohjelmia”. [102] :

Vaikka CAPOC valvoo ja koordinoi suoremmin CAP:eja, se ei ole viime kädessä se elin, joka valvoo CIA:n salaisimpia hankkeita, jotka toteutetaan yhteistyössä sotilastiedusteluyhteisön kanssa. Joidenkin CIA:n CAP:ien jättäminen CAPOCin ulkopuolelle käy ilmi seuraavasta CIA:n johtajan (DCI) direktiivistä: ”DCI tai DDCI voi luopua CAPOCin suorittamasta tarkastelusta sellaisten ohjelmien osalta, jotka kuuluvat vastaavien valvontamekanismien piiriin, tai kun CAPOCin suorittama tarkastelu on tarpeetonta DCI:n vastuualueiden hoitamiseksi.” [103] Jos DCI katsoo, että CAPOC:n ei ole tarpeen antaa CAP:n valvontatietoja, CAPOC:lla ei ole mitään roolia ohjelman valvonnassa.

Vaikka DCI:llä on lakisääteinen velvollisuus ilmoittaa suullisesti kongressille CIA:n arkaluonteisimmista CAP:sta antamatta kuitenkaan tarkkoja budjetti- tai toimintatietoja, ei ole riippumatonta tapaa vahvistaa, tekeekö hän todella niin. Vastaavasti DCI voisi samalla tavoin salata tietoja CIA:n arkaluonteisimmista CAP:sta kansallisen turvallisuusneuvoston tietoturvan valvontatoimistolle (Information Security Oversight Office, ISOO). Eri turvallisuusvirastojen toimivaltuuksien laajuus näkyy siinä, miten CAP:ien ja SAP:ien ohjelmapäälliköillä on valtuudet laatia omat pääsyä ja turvallisuutta koskevat sääntönsä. Vuonna 1994 annetussa komission kertomuksessa todettiin:

Erityinen pääsyoikeusjärjestelmä antoi ohjelman hallinnoijalle mahdollisuuden päättää, kenellä oli tarve tietää, ja siten valvoa tiukasti tiedonsaantia. Syntyi kuitenkin monimutkaisia, kalliita ja pitkälti erillisiä rakenteita. Joidenkin mukaan järjestelmä on riistäytynyt käsistä, ja kukin SAP [CAP]-ohjelman johtaja voi asettaa itsenäisiä turvallisuussääntöjä. [104]

CAP- ja SAP-ohjelmien ohjelmapäälliköillä on valtuudet rajoittaa pääsyä ja tietojen antamista kongressin tiedustelun valvontakomiteoiden johtajille ja jopa kansallisen turvallisuusneuvoston tietoturvan valvontatoimistolle. Näin ollen CAP- ja SAP-ohjelmien operatiivinen valvonta on tiukasti CAP- ja SAP-ohjelmien johtajien käsissä, jotka vastaavat vain lähimmille esimiehilleen, vaikka niitä rahoitetaan CIA:n epävirallisesta mustasta budjetista ja DCI:n nimenomaisella tuella. Näin ollen on olemassa kahdenlaisia poikkeusluvan saaneita CAP- ja SAP-ohjelmia tai ”syvän mustia ohjelmia”: CAP- ja SAP-ohjelmat, joiden valvonnasta vastaavat CIA:n, puolustusministeriön ja toimeenpanoviraston asianomaiset valvontakomiteat, ja CAP-ohjelmat, joiden ohjelmapäälliköt ovat vastuussa aivan toiselle valvontaelimelle. Seuraavaksi tarkastelen, kuka valvoo CIA:n ”epävirallista” mustaa budjettia ja Manhattan II:ta.

CIA:n ‘epävirallisen’ mustan budjetin & Manhattan II:n valvonta

Kun otetaan huomioon Manhattan II:n valtava koko ja epätavanomainen rahoituslähde, on syytä tutkia, miten sekä CIA:n ”epävirallisen” mustan budjetin että Manhattan II:n valvonta on kehittynyt ja kenelle CIA:n epävirallisesta mustasta budjetista rahoitettujen hankkeiden ohjelmapäälliköt tosiasiassa vastaavat. Manhattan II:ta ympäröivä laajuus ja salamyhkäisyys sen perustamisesta lähtien joskus Trumanin hallinnon aikana asettavat sen perinteisen poliittisen prosessin ulkopuolelle, jossa keskeisten siviilijohtajien nimittäminen on puolueellisen politiikan alainen, mikä voisi vaarantaa Manhattan II:n ja sitä rahoittavan mustan budjetin salaisuuden. Sitä vastoin tavanomaisella poliittisella prosessilla ei ole juurikaan suoraa vaikutusta sellaisten korkeiden sotilashenkilöiden nimittämiseen, joita asianomainen puolustusministeriön ylennyslautakunta suosittelee ensin presidentille, presidentti nimittää heidät ja senaatti vahvistaa heidät. Vaikka puolustusministeriön sotilasjohto on puoluepoliittisen areenan ulkopuolella, tämä ei päde niiden siviilien nimittämiseen, jotka hoitavat keskeisiä tehtäviä puolustusministeriön eri sotilasyksiköiden sihteereinä, apulaissihteereinä ja alivaltiosihteereinä kunkin uuden hallinnon myötä.

On hyvin todennäköistä, että korkeat sotilasvirkamiehet keskeisissä elimissä, kuten yhteisessä esikuntapäällikössä, ovat tietoisia Manhattan II:sta, mutta heillä ei ole yksityiskohtaista tietoa sen rahoittamiseen tarkoitetusta mustasta budjetista. On todennäköistä, että puolustusministeriön poliittisesti nimitetyillä johtajilla on vain vähän olennaista tietoa Manhattan II:sta ja että heidän päätehtävänään on varmistaa Manhattan II:n ja sitä rahoittavan CIA:n tuottaman ”mustan budjetin” salassapito. Näin ollen puolustusministerillä ei olisi mitään virallista valvontavastuuta Manhattan II:sta eikä varsinkaan sitä ylläpitävästä mustasta budjetista. Manhattan II:n operatiivista puolta tuotteiden testauksen ja soveltamisen osalta valvovat todennäköisesti esikuntapäälliköt ja tiedustelusta (J-2) ja operaatioista (J-3) vastaavat osastot, jotka vastaavat puolustusvoimien tiedustelu- ja operatiivisista toiminnoista.

On epätodennäköistä, että CIA:n johtaja (DCI) olisi täysin tietoinen ”epävirallisen” mustan budjetin laajuudesta, toiminnasta, jolla siihen kerätään rahaa, ja toisesta Manhattanin hankkeesta, jota sillä rahoitetaan. DCI, kuten kaikki presidentin nimittämät ja senaatin vahvistamat virastojen ja osastojen johtajat, on puolueellisen poliittisen prosessin alainen. Carterin hallintoon asti oli tapana, että DCI:n nimitystä ei politisoitaisi. Presidentti Gerald Ford kuitenkin luopui tästä periaatteesta nimittämällä George Bushin DCI:ksi vuonna 1975. [105] Presidentti Carter nimitti vuonna 1977 uudeksi DCI:ksi amiraali Stansfield Turnerin, jonka tilalle presidentti Reagan puolestaan nimitti William Caseyn vuonna 1981. Kun otetaan huomioon DCI:n puolueellinen poliittinen luonne Bushin jälkeen, on todennäköistä, että suuri osa DCI:n budjettivallasta delegoitiin salaa toimeenpanovallan toimesta elimelle, jolla on virallisesti keskeinen valvontatehtävä ”epävirallisen” mustan budjetin ja sen rahoittamien Manhattan II -hankkeiden osalta. [106] Delegoidut valtuudet olisivat todennäköisesti peräisin Trumanin hallinnosta toimeenpanomääräyksen ja/tai kansallisen turvallisuusneuvoston direktiivin muodossa, jota ei ole julkaistu Yhdysvaltojen virallisessa lehdessä, joka on pakollinen kaikille toimeenpanomääräyksille ja joka näin ollen pysyy salassa. [107] Seuraavat hallinnot vahvistivat ja laajensivat asteittain tällaista toimeenpanomääräystä tai turvallisuusneuvoston direktiiviä, jotta mustan budjetin ja Manhattan II:n lopullinen valvonta jäisi tiukasti perinteisen valvontaprosessin ulkopuolelle.

Näin ollen Manhattan II:n tehokas valvonta tulee ”toimeenpanevalta komitealta”, joka on erityisesti perustettu tavalla, joka tekee siitä puolueelliselle poliittiselle prosessille immuuni, mikä takaa, että tiukka salassapito voidaan säilyttää ja poliittisesti motivoituneet vuodot estää. Toimeenpanoviraston tälle ”toimeenpanevalle valvontakomitealle” siirtämä valta ja resurssit Manhattan II:n osalta ja sen rooli sen varmistamisessa, että ”mustan budjetin” varoja käytetään asianmukaisesti ja pidetään salassa suurelta yleisöltä, oikeuttavat kuvaamaan sitä ”varjohallitukseksi”.

Yhteenveto

Tässä raportissa analyysin perustana käytetty menetelmä on yksinkertaisesti seurata CIA:n mustan budjetin luomaa rahapolkua, jonka avulla on mahdollista tehdä useita tärkeitä johtopäätöksiä niistä instituutioista, jotka ovat avainasemassa mustan budjetin varojen tuottamisessa, suojaamisessa ja jakamisessa. Tässä analyysissä ratkaisevaa on ollut Catherine Fittsin ja Hamilton Securitiesin kaltaisten yksityishenkilöiden ja yritysten kokemukset, jotka joutuivat kokemaan sen, mikä todisteiden mukaan oli CIA:n järjestämä salainen kampanja, jolla pyrittiin mustamaalaamaan rahoitusseurantauudistukset, jotka uhkasivat tehdä HUD:n ja muiden valtion virastojen rahoitusvirroista läpinäkyvämpiä. HUD:n ja muiden virastojen systemaattiset kirjanpito-ongelmat viittaavat siihen, että epävirallinen musta budjetti on jopa biljoona dollaria vuodessa. Mustan budjetin koko ja CIA:n toimet, joilla siihen hankitaan varoja, viittaavat laajaan salaiseen hankeverkostoon, jota rahoitetaan kongressin normaalin määrärahojen myöntämisprosessin ulkopuolella. Seuraavassa käsitellään joitakin tärkeimpiä johtopäätöksiä ja väitteitä, joita voidaan tehdä CIA:n ”epävirallisesta” mustasta budjetista ja Manhattan II -hankkeesta, jota sen on väitetty rahoittavan.

On syytä toistaa, että kongressi on laillisesti valtuuttanut CIA:n siirtämään, ”ottamatta huomioon mitään lain säännöksiä”, varoja muilta valtion virastoilta mustan budjetin laatimista varten. On vahvaa näyttöä siitä, että CIA käyttää tätä valtuuttaan laista piittaamatta täydentääkseen kongressin määrärahojen avulla hankkimiaan varoja huumekaupasta ja järjestäytyneestä rikollisuudesta saaduilla varoilla, jotka pestään eri valtion virastojen kautta. Mustan budjetin vuotuinen kokonaissumma on parhaiten arvioitavissa kaikkien mustan budjetin varojen pääasiallisen vastaanottajaministeriön, puolustusministeriön, kirjanpidollisten poikkeavuuksien muodossa, ja se on noin 1,1 biljoonaa dollaria, jolla rahoitetaan salaisten tiedustelutoimien ja peitetoimintojen verkostoa, jotka yhdessä muodostavat toisen Manhattan-projektin.

Manhattan-projektin valvonta tapahtuu tavanomaisen valvontajärjestelmän ulkopuolella, jota puoluepolitiikka voi helposti haitata. Kehittynyt valvontajärjestelmä on onnistunut hyvin jakamaan Manhattan II:n eri tehtävät siten, että kansallisten turvallisuusorganisaatioiden väliset institutionaaliset kilpailut saadaan tasapainoon salassapitovelvollisuutta vaarantamatta. Näin CIA tuottaa mustan budjetin, joka puolestaan siirtää nämä varat hankkeisiin, jotka institutionaalisesti sijoittuvat puolustusministeriön sotilastiedustelu- ja erikoisoperaatioyksiköihin. Sotilastiedustelun eri yksiköt puolestaan palkkaavat yksityisiä urakoitsijoita ja/tai tarjoavat tarvittavat sotilaalliset resurssit, jotta näitä salaisia ohjelmia voidaan toteuttaa kansallisissa laboratorioissa, sotilastukikohdissa, yksityisissä yrityksissä tai muissa salassa pidettävissä paikoissa. Kunkin Manhattan II:een liittyvän salaiseksi luokitellun hankkeen projektipäälliköt ovat suoraan vastuussa ”toimeenpanevalle komitealle”, joka ei kuulu puolustushallinnon, CIA:n, kongressin ja toimeenpanoviraston tavanomaisen valvontaprosessin piiriin. Yhteinen esikuntapäällikkö valvoo Manhattan II -tuotteiden testausta ja sovelluksia, jotka tehdään yhteistyössä tiedusteluyhteisön kanssa.

Yhdysvaltain kongressin tiedustelu-, puolustus- ja määrärahavaliokunnat antavat oikeutuksen Manhattan II:lle ja sitä rahoittavalle mustalle budjetille, koska ne eivät ole peruuttaneet CIA:lle vuoden 1949 CIA-lailla myönnettyjä budjettivaltuuksia. Lopuksi toimeenpanovirasto antaa kansallisen turvallisuusneuvoston välityksellä tarvittavat määräykset/NSC:n ohjeet, joilla koordinoidaan kaikkien hallinnonalojen toimintoja ja toimia Manhattan II:n salaiseksi johtamiseksi. Kansallisen turvallisuusjärjestelmän kullakin hallinnonhaaralla on siis tärkeä rooli Manhattan II:ssa ilman, että se on täysin sen hallinnassa, mikä takaa vallanjaon Manhattan II:n edellyttämien eri toimintojen mukaan. Manhattan II:n tehokas valvonta tulee kuitenkin ”toimeenpanevalta komitealta”, joka on puolueiden poliittisen prosessin ulkopuolella ja jonka valvontavaltuudet ja resurssien valvonta tekevät siitä käytännössä ”varjohallituksen”.

On korostettava, että ”epävirallinen” musta budjetti ja Manhattan-projekti ovat kehittyneet laillisesti tavalla, jolla on pyritty vastaamaan kansalliseen turvallisuuteen liittyviin tilanteisiin, joita ei ole vielä paljastettu amerikkalaiselle yleisölle. Salaiseksi luokiteltu vihollinen, jota vastaan tämä monimutkainen salainen järjestelmä on kehitetty, on luultavasti potentiaalinen uhka, joka oikeuttaa poikkeuksellisen salaisen ohjelmaverkoston, joka jättää alkuperäisen Manhattan-projektin varjoonsa ja kuluttaa vuosittain jopa 1,1 biljoonaa dollaria läpinäkymättömällä tavalla. Vielä huolestuttavampaa on, että Manhattan II:n merkitys on niin suuri, että CIA on ilmeisesti käyttänyt järjestäytyneitä rikollisverkostoja ja huumekauppaa lähteinä Manhattan II:n osittaiseen rahoittamiseen.

On epäselvää, milloin Manhattan II:n koko laajuus ja vaikutukset julkistetaan amerikkalaiselle yleisölle. Seuraukset, kuten lisääntynyt luottamuksen menetys liittovaltion virastoihin, moraalin menetys virastojen johtavien virkamiesten keskuudessa, jotka on ohjeistettu peittelemään mustan budjetin tapahtumia, valtion määrärahojen virtauksen läpinäkymättömyys, poliittisten päättäjien ja yritysjohtajien kohteeksi joutuminen, jotka paljastavat mustan budjetin yhteydessä tapahtuvan petollisen kirjanpidon ja rahanpesun, edellyttävät kuitenkin, että vakavasti tutkitaan, onko Manhattan II:n ja sen rahoittaman mustan budjetin salassapitotarpeen säilyttäminen tarpeen. Lopuksi on todettava, että salaiseksi luokiteltu vastustaja, jota vastaan Manhattan II on suunnattu, vaatii välitöntä salassapidon poistamista, koska on olemassa vaaroja, jotka liittyvät siihen, että salaiselta vaikuttavaa turvallisuusuhkaa käsitellään läpinäkymättömällä ja vastuuttomalla tavalla ja täysin demokraattisten yhteiskuntien voimakkaan julkisen keskustelun aiheuttamien moraalisten ja oikeudellisten rajoitusten ulkopuolella.

Lähdeviitteet

[1] Haluan kiittää H.M.:tä hänen vieraanvaraisuudestaan, henkisestä kannustuksestaan ja tutkimusmahdollisuuksistaan tämän asiakirjan valmistumista varten. Kiitokset A.M:lle hänen avustaan tämän kertomuksen painamisessa ja jakelussa. Lisäksi haluan kiittää Mike Schaeferia ja erästä nimettömänä pysyttelevää lukijaa siitä, että he huomauttivat minulle virheistä tämän asiakirjan aiemmassa versiossa.

[2] 50 United States Code (U.S.C.) 403j(b). Verkkotietokanta kaikista liittovaltion laeista, jotka on kodifioitu USC:hen, löytyy osoitteesta: http://www.access.gpo.gov/uscode/index.html

[3] Kts. Tim Weiner, Blank Check: The Pentagon’s Black Budget (Warner Books, 1990) 118

[4] 95 Congressional Record 1945 (1949). Lainattu myös Weiner, Blank Check, 119

[5] 50 U.S.C. 403f(a)

[6] Tämä tapahtui Catherine Austin Fittsille, jonka työtä mustan budjetin kuvaamiseksi tarkastellaan myöhemmin.

[7] Lainattu lähteessä Fletcher Prouty, The Secret Team, http://www.ratical.org/ratville/JFK/ST/STchp3ii.html

[8] Tiedot ovat peräisin salaiseksi luokitellusta CIA:n asiakirjasta, jossa esitellään yksityiskohtaisesti CIA:n ennustettu talousarvio varainhoitovuodelle 1953, ”Location of Budgeted Funds for Fiscal Year 1953”, CIA, 15. helmikuuta 1952, saatavilla Internet-osoitteessa: http://www.fas.org/sgp/othergov/cia1953bud.pdf

[9] Vuoden 1953 dollareiden muuntamiseen vuoden 2002 dollareiksi käytin muuntokerrointa 0,175. Lisätietoja on kohdassa ”Kuluttajahintaindeksin (CPI) muuntokertoimet vuoden 2002 dollareiksi muuntamiseksi”. http://oregonstate.edu/Dept/pol_sci/fac/sahr/cv2002rs.pdf

[10] Lainattu lähteessä Weiner, Blank Check, 218.

[11] Lainattu lähteessä Weiner, Blank Check, 219.

[12] Lainattu lähteessä Weiner, Blank Check, 220-21.

[13] Lainattu lähteessä Weiner, Blank Check, 222. Richardson v. U.S. 465 F. 2d 844, 853, United States Court of Appeals for the Third Circuit, 1972.

[14] Tuomioistuimen tuomio ja eriävät mielipiteet ovat saatavilla osoitteessa U.S. v. Richardson (418 U.S. 166) 167-202.

[15] Lisäkeskustelu aiheesta, kts. “The CIA’s Secret Funding and the Constitution,” 84 Yale Law Journal 613 (1975).

[16] Kts. Senate Select Committee on Intelligence, Whether Disclosure of Funds for the Intelligence Activities of the United States Is in the Public Interest, Report No. 95-274, 94^th Congress, 2^nd Session, June 16, 1977 (Government Printing Office, 1977). Lainattu myös lähteessä Weiner, Blank Check, 137-38

[17] Kts. Weiner, Blank Check, 138.

[18] FOIA säädettiin vuonna 1966 Yhdysvaltojen lain (United States Code) 5 osaston 552 pykälässä. Verkkotietoa on saatavilla osoitteessa http://www.usdoj.gov/04foia/referenceguidemay99.htm

[19] Kts. “FAS Sues CIA for Intelligence Budget Disclosure,” http://www.fas.org/sgp/foia/ciafoia.html

[20] Kopio kanteesta löytyy “FAS Sues CIA for Intelligence Budget Disclosure,” http://www.fas.org/sgp/foia/ciafoia.html . Tiedusteluyhteisöä kuvaava verkkosivu, http://www.intelligence.gov/ .

[21] Katso Intelligence Authorization Act for Fiscal Year 1998, Amendment No.416 Congressional Record: June 19, 1997 (Senate) p. S5963-S5978]; Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/congress/s858.html

[22] “House Debate on Intelligence Budget Disclosure,” Intelligence Authorization Act for Fiscal Year 1998, Congressional Record: July 9, 1997 (House)] p. H4948-H4985. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/congress/hbudg.html

[23] Kts. “Statement of the Director of Central Intelligence Regarding the Disclosure of the Aggregate Intelligence Budget for Fiscal Year 1997,” http://www.fas.org/sgp/foia/victory.html

[24] Marchetti & Marks, The CIA and the Cult of Intelligence (Alfred Knopf, 1974) 61, 81.

[25] Wise, The American Police State (Random House, 1976) 185.

[26] Kts. Federation of Atomic Scientists, http://www.fas.org/irp/agency/budget1.htm

[27] Muuntosuhde on 0,908, kun muunnetaan vuodesta 1998 vuoteen 2002, ks. “Consumer Price Index (CPI) Conversion Factors to Convert into 2002 dollars,” http://oregonstate.edu/Dept/pol_sci/fac/sahr/cv2002rs.pdf

[28] Kts. Mari Kane, “On the Money Trail: The dangerous world of Catherine Austin Fitts,” North Bay Bohemian, September 5-11, 2002: http://www.metroactive.com/papers/sonoma/09.05.02/fitts-0236.html

[29] Kts. Kane, “On the Money Trail,” North Bay Bohemian (September 5-11, 2002). Saatavilla verkossa: http://www.metroactive.com/papers/sonoma/09.05.02/fitts-0236.html

[30] Kts. Kane, “On the Money Trail,” http://www.metroactive.com/papers/sonoma/09.05.02/fitts-0236.html

[31] Kts. Kane, “On the Money Trail,” http://www.metroactive.com/papers/sonoma/09.05.02/fitts-0236.html

[32] Kts. Uri Dowbenky, “HUD Fraud, Spooks and the Slumlords of Harvard,” Bushwacked: Inside Stories of True Conspiracies (National Liberty Press, 2003) 1-18. Saatavilla verkossa: http://www.conspiracydigest.com/bushwhacked.html

[33] Paul M. Rodriquez, “Mortgage Scandal – HUD Gives Up With Fitts,” Insight On the News, saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/main.cfm?include=detail&storyid=161204 . Hallitus antoi kuitenkin John Ervin & Associatesin siviilikanteen jatkua, vaikka se olisi voinut lopettaa asian käsittelyn, koska se ei löytänyt todisteita vääristä teoista. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Ervin Associates jatkoi Hamilton Securitiesin ja Catherine Fittsin sitomista oikeusjärjestelmään.

[34] Kts. Fitts, “Summary of Events As of February, 2001: http://www.solari.com/media/summary.html

[35] Catherine Austin Fitts, “Experience with FHA-HUD Background Information for Unanswered Questions,” June 2003. Saatavilla verkossa: http://solari.com/gideon/fhalist.htm

[36] Kts. Kelly Patricia O’Meara, “Why Is $59 Billion Missing From HUD?” Insight on News (Nov 6, 2000). Saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/main.cfm?include=detail&storyid=246245

[37] Susan Gaffney , “Audit Results for the Department of Housing and Urban Development,” Testimony before a hearing of the Subcommittee on Government Management, Information, and Technology (March 22, 2000 1999). Saatavilla verkossa: http://www.whereisthemoney.org/59billion.htm and http://www.hud.gov/offices/oig/data/reform.pdf

[38] Lainattu lähteessä Kelly Patricia O’Meara, “Why Is $59 Billion Missing From HUD?” Insight on News (Nov 6, 2000). http://www.insightmag.com/main.cfm?include=detail&storyid=246245

[39] Lainattu lähteessä Kelly Patricia O’Meara, “Why Is $59 Billion Missing From HUD?” Insight on News (Nov 6, 2000). http://www.insightmag.com/main.cfm?include=detail&storyid=246245

[40] “HUD’s Financial Woes Continue,” Insight On the News (April 18, 2003). Saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/news/421370.html

[41] Fittsin yrityksen kohtaamia vaikeuksia käsitellään lähteessä Paul Rodriquez, “Thankless Task,” Insight on the News (May 21, 2001). Saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/main.cfm/include/detail/storyid/210955.html

[42] Catherine Fitts, “The Myth of the Rule of Law or How Money Works: The Destruction of Hamilton Securities.” SRA Quarterly: Third Quarter Commentary (London, 2001) 2. Saatavilla verkossa: http://www.solari.com/gideon/q301.pdf

[43] Dowbenky, Bushwacked, saatavilla verkossa: http://www.conspiracydigest.com/bushwhacked.html

[44] Dowbenky, Bushwacked, saatavilla verkossa: http://www.conspiracydigest.com/bushwhacked.html

[45] Dowbenky, Bushwacked, saatavilla verkossa: http://www.conspiracydigest.com/bushwhacked.html

[46] Kts. Fitts, “Summary of Events,” http://www.solari.com/media/summary.html

[47] Tuomari Sporkinia koskevia taustatietoja on saatavilla osoitteessa “Stanley Sporkin, Bio & Selected CIA Iran Contra Background,” http://www.solari.com/media/SporkinBio.html

[48] Fittsin oma johtopäätös oli, että CIA oli todellakin mukana Hamiltonin tuhoamisessa, mutta hänen näkemyksensä oli, että HUDia käytettiin laittomasta huumekaupasta peräisin olevan rahan pesemiseen. Catherine Fitts, “The Myth of the Rule of Law or How Money Works,” SRA Quarterly, 5.

[49] Report of Senator Fred Thompson, Chairman, Committee on Governmental Affairs, on Management Challenges Facing the New Administration (US Senate, 2002) saatavilla verkossa: http://www.senate.gov/~gov_affairs/vol1.pdf

[50] Special Access- ja Covert Access -ohjelmia kuvataan myöhemmin tässä kertomuksessa.

[51] OSS:n historiasta kts. Michael Warner, “Office of Strategic Services,” http://www.cia.gov/cia/publications/oss/foreword.htm

[52] Kts. State Department history of Intelligence Services, http://www.state.gov/www/about_state/history/intel/intro.html

[53] Kts. 50 U.S.C. 401

[54] Tiedusteluyhteisön verkkosvivu: http://www.intelligence.gov/

[55] 50 U.S.C. 404(b).

[56] 50USC403–4(c)

[57] 50 U.S.C. 403–5(a)

[58] 50 U.S.C.403–6(a)

[59] Eri tiedustelupalvelujen arvioituja budjetteja ja henkilöstömäärää koskevat tilastotiedot ovat saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/commission/budget.htm

[60] 10 USC114. Saatavilla verkossa: http://www4.law.cornell.edu/uscode/10/stApIch2.html

[61] Asiaa koskevat kongressin säädökset vakautus- ja assosiaatiopolitiikkaa varten löytyvät 10 U.S.C.119

[62] 50 U.S.C.403j (b)

[63] 50USC403q (b)(3)

[64] 5a U.S.C.3(a)

[65] 10 U.S.C.114. Saatavilla verkossa: http://www4.law.cornell.edu/uscode/10/stApIch2.html

[66] Kts. Gary Webb, The Dark Alliance (Seven Stories Press, 1998). Verkkotietoa CIA:n ja huumekaupan välisestä yhteydestä on Michael Rupertin ”From The Wilderness” -sivustolla: http://www.fromthewilderness.com/

[67] Lyhyt yhteenveto Rupertin taustasta on asiakirjassa ”Opening Remarkks of Michael C. Rupert for the Senate Select Committee on Intelligence”, saatavilla verkossa http://www.fromthewilderness.com/free/ciadrugs/ssci.html

[68] “Written Statement of Celerino Castillo III (D.E.A., Retired) to the House Permanent Select Committee on Intelligence,” April 27, 1998. Celerinon lausunto saatavilla verkossa: http://www.fromthewilderness.com/free/ciadrugs/contra1.html

[69] Castillo, “Written Statement,” löytyy: http://www.fromthewilderness.com/free/ciadrugs/contra1.html

[70] Kts. David Zucchino, The suicide files: Death in the military—-last of a four part series,” The Philadelphia Inquirer, December 22, 1993. Saatavilla verkossa: http://www.whatreallyhappened.com/RANCHO/POLITICS/MENA/suicide4.html . Kts. myös Gary Null, “The Strange Death of Col Sabow,” saatavilla verkossa: http://www.garynull.com/documents/sabow.htm

[71] Gary Null, “The Strange Death of Col Sabow,” http://www.garynull.com/documents/sabow.htm

[72] Lawrence E. Walsh, Final Report of the Independent Counsel for Iraq/Contra Matters, Vol 1. (United States Court of Appeal for the District of Columbia Circuit, 1993) ch. 21. Verkossa: http://www.fas.org/irp/offdocs/walsh/chap_21.htm

[73] Kts. Michael Ruppert, “A CIA Confession: Oliver North Exposed,” From the Wilderness, October 21, 1998. Saatavilla verkossa: http://www.fromthewilderness.com/free/ciadrugs/volii.html

[74] Webb subsequently wrote the book, Dark Alliance (Seven Stories Press, 1998).

[75] Kts. Robert Suro and Walter Pincus, “The CIA and Crack: Evidence is Lacking of Alleged Plot,” Washington Post, October 4, 1996. See also Webb, Dark Alliance, 448-50.

[76] Kts. “Tale of CIA and Drugs Has Life of Its Own,” New York Times, October 20, 1996. Los Angeles Timesin artikkelit ilmestyivät kolmen päivän ajan 20. lokakuuta alkaen. Katso myös Webb, Dark Alliance, 452-55.

[77] Kts. Webb, Dark Alliance, 461-65.

[78] Webb, Dark Alliance, 450-52.

[79] Inspector General, CIA, “Report of Investigation: Allegations of Connections Between CIA and The Contras in Cocaine Trafficking to the United States (Office of Inspector General Investigations Staff, CIA, January 29, 1998) Vols 1-2. Saatavilla verkossa: http://www.cia.gov/cia/reports/cocaine/report/index.html

[80] Weiner, Blank Check, 178-79.

[81] Kelly Patricia O’Meara, “Government Fails Fiscal-Fitness Test,” Insight on the News (April 29, 2002). Saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/news/246188.html

[82] David K. Steensma, “Agency Wide Financial Statements. The Department of Defense Audit Opinion.” (February 26, 2002) Raportti verkossa: http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/fy02/02-055.pdf

[83] Kelly Patricia O’Meara, “Rumsfeld Inherits Financial Mess,” Insight on the News (Aug. 10, 2001). Saatavilla verkossa: http://www.insightmag.com/main.cfm?include=detail&storyid=139530 . Toinen mediaraportti puuttuvista 1,1 biljoonasta dollarista on Tom Abate, Military waste under fire $1 trillion missing – Bush plan targets Pentagon accounting, San Francisco Chronicle (18. toukokuuta 2003). Saatavilla verkossa: http://www.ratical.org/ratville/CAH/DODtrillions.html#p6

[84] Independent Auditor’s Report on the Department of Defense Fiscal Year 2002 Agency-Wide Principal Financial Statements (1/15/03) Project D2002FI-0104.000, part III, p. 225, http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/

[85] Independent Auditor’s Report on the Department of Defense Fiscal Year 2001 Agency-Wide Financial Statements (02/26/02), Report No. D-2002-055, http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/

[86] Office of the Inspector General, Compilation of the FY 2000 DoD Agency-Wide Financial Statements — Report No. D-2001-181(PDF)-Project No. D2001FI-0018.003 http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/

[87] Department of Defense, Office of the Inspector General – Audit, “Department-Level Accounting Entries for FY 1999” Report No. D-2000-179 (PDF) http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/

[88] Testimony: Statement of Eleanor Hill, Inspector General, Department of Defense, Before the Subcommittee on Readiness and Management Support Senate Armed Services Committee, United States Senate on Defense Financial Management (04/14/99) http://www.dodig.osd.mil/Audit/reports/

[89] Kts. Fitts, “Real Deal, Saving Tennessee,” Scoop UQ Wire (July 4, 2002). Saatavilla verkossa: http://www.scoop.co.nz/mason/stories/HL0207/S00031.htm#a

Fittsillä on verkkosivusto, jolla on useita resursseja, joissa kuvataan, miten yli biljoona dollaria jää vuosittain kirjaamatta useissa valtion virastoissa. Siirry osoitteeseen http://www.solari.com

[90] “Fiscal 2004 Department of Defense Budget Release,” Defense Link, February 03, 2003. Saatavilla verkossa: http://www.defenselink.mil/news/Feb2003/b02032003_bt044-03.html

[91] Kts. Leslie R. Groves, Now It Can Be Told: The Story of the Manhattan Project (Da Capo Press, 1983).

[92] Kiehtova kuvaus siitä, mitä mustalla budjetilla rahoitetaan ja mitä ”salainen vastustaja” on, on Catherine Fittsin kirjassa ”The $64 Question: Mitä mustalle budjetille kuuluu? – The Real Deal,” Scoop: UQ Wire (23. syyskuuta 2002). Saatavilla verkossa: http://www.scoop.co.nz/mason/stories/HL0209/S00126.htm . Konventionaalisempi arvio mahdollisista tulevista vastustajista on Judy Chizek, ”Military Transformation: Intelligence, Surveillance and Reconnaissance” (kongressin tutkimuspalvelu, kongressin kirjasto, toukokuu 2002). Saatavilla verkossa:     http://www.fas.org/irp/crs/RL31425.pdf

[93] Luokittelujärjestelmän kuvaus, kts. Report of the Commission on Protecting and Reducing Government Secrecy: 1997. Saatavilla verkossa: http://www.access.gpo.gov/congress/commissions/secrecy/index.html

[94] Report of the Commission on Protecting and Reducing Government Secrecy: 1997. Saatavilla verkossa: http://www.access.gpo.gov/congress/commissions/secrecy/index.html

[95] Report of the Commission on Protecting and Reducing Government Secrecy, 26. Saatavilla verkossa: http://www.access.gpo.gov/congress/commissions/secrecy/index.html

[96] CIA:n valvontamekanismeista on hieman suppeampi, joskin edelleen erinomainen yleiskatsaus, ks. “The Need to Know: The Report of the Twenthieth Century Fund Task Force on Covert Action and American Democracy” (The Twentieth Century Fund Press, 1992).

[97] Office of the Press Secretary, “White House Press Release: Classified National Security Information,” Executive Order #12958 (April 17, 1995) Section 4.4. Saatavilla verkossa: http://foia.state.gov/eo12958/part4.asp#rtt

[98] Executive Order #12958 (April 17, 1995). Saatavilla verkossa: http://foia.state.gov/eo12958/part4.asp#rtt

[99] “The Need to Know: The Report of the Twentieth Century Fund Task Force on Covert Action and American Democracy,” 71.

[100] Kts., Director of Central Intelligence, “Controlled Access Program Oversight Committee,” Directive 3: 29 (June 1995) http://www.fas.org/irp/offdocs/dcid3-29.html . Puolustusministeriön valvontaelin, ks. Deputy Secretary of Defense, “Special Access Program Oversight Committee,” Information Bulletin: November 1994. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/sgp/othergov/sapoc.html .

[101] CAPOCin toimintojen kuvaus osoitteessa Director of Central Intelligence, “Controlled Access Program Oversight Committee,” Directive 3: 29 (June 1995) Article 3.3. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/offdocs/dcid3-29.html.

[102] Director of Central Intelligence, “Controlled Access Program Oversight Committee,” Directive 3: 29 (June 1995) Article 2.4. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/offdocs/dcid3-29.html.

[103] Director of Central Intelligence, “Controlled Access Program Oversight Committee,” Directive 3: 29 (June 1995) Article 3.2. Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/offdocs/dcid3-29.html.

[104] Joint Security Commission Redefining Security: A Report to the Secretary of Defense and the Director of Central Intelligence (Washington, D.C., February 28, 1994) http://www.fas.org/sgp/library/jsc/chap2.html

[105] John Helgerson, CIA Briefings with Presidential Candidates (Central Intelligence Agency, 1996,) ch. 5, saatavilla verkossa: http://www.cia.gov/csi/books/briefing/cia-8.htm

[106] Kts. Harold Relyea, “Presidential Directives: Background and Overview,” saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/crs/98-611.pdf

[107] Yleiskatsaus presidentin direktiiveihin ja toimeenpanovaltaan perustaa uusia elimiä ja siirtää toimivaltaa ilman kongressin hyväksyntää, ks. Harold Relyea, “Presidential Directives: Background and Overview” (Congressional Research Service, Library of Congress, February 2003) Saatavilla verkossa: http://www.fas.org/irp/crs/98-611.pdf